II
Siirrymme muutamia, vuosia ajassa eteenpäin. On huhtikuu 1886. Kevät oli tullut tavattoman aikaseen Uplantiin, jossa kuljeskelin paikasta toiseen oppiakseni tuntemaan erittäinkin maakunnan kirkkojen taidehistoriallisia muistomerkkejä.
Viimein halusin saada järjestää muistiinpanoni, ennenkuin jatkoin matkaa, ja silloin aloin arvella, että viivähdän jossakin kohdin tässä rauhallisessa seudussa, missä viihdyin erinomaisen hyvin. Totta puhuakseni oli kai haluni oikeastaan saada täysin nauttia ihanasta keväästä, joka kiirehti verhoamaan metsät ja maat vihreään vaippaansa ja huokui niin tuoreelta ja iloiselta, kuin ikuinen nuoruus olisi ollut sen helmassa.
Minulla oli onni matkassa. Osuin Odensalan pappilaan, joka mielestäni oli ihanteellinen pappila, ehkäpä juuri siksi, että se sillä kertaa ei oikeastaan ollutkaan mikään — pappila. Paraikaa kuluviksi armovuosiksi oli se nimittäin vuokrattu kansakoulunopettajalle, joka perin ystävällisine ja hauskoine perheineen asui alakerrassa, kun taas armovuodensaarnaajan ja minun hallussani oli koko yläkerta.
Pastori oli sivistynyt, miellyttävä ja iloinen nuori mies, pohjaltaan vakava, ja mikä parasta, hänet huomasi aina samaksi, niinhyvin arkielämässä kuin saarnatuolissa ja rippikoulussa, jota tähän aikaan pidettiin ja joka pidätti hänet kirkossa kaikkina arkipäivinä aamupuolen päivää.
Kirkko ja pappila, kevätvehreiden korkeain puiden ympäröiminä, olivat ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan, ja kun pastori lopetti rippikoulun, saavuin minä kirkkoon, jonka hurskaita vanhoja maalauksia minä mieltymyksellä katselin. Jolloinkulloin, kun oletin rippikoulun oppilaitten jo poistuneen, satuinkin tulemaan kesken opetusta ja kuulustelua, ja sain silloin mitä kauniimman käsityksen nuoresta opettajasta, joka oli hyvä ja ystävällinen kaikkia nuoria kohtaan niinkuin vanhempi, kokeneempi veli.
No, sehän ei kuulu tähän, mutta selittää kenties sen seikan, että minä parissa viikossa niin helposti perehdyin kaikkiin paikkakunnan ruotsalaisiin oloihin, jotka minussa herättivät mielenkiintoa. Nuori pappi ikäänkuin aavisti ne kysymykset, joihin muukalainen kulloinkin halusi saada vastauksia, ja johti itsestään puheen niihin. Varsinkin oli keskustelu valaisevaa ja hupaista erinomaisen hauskasti aterioidessamme isäntäväen parissa, ja pian tunsin olevani perheen jäsen. Olin mukana heidän käydessään vierailulla naapuritaloissa, ja samoilin heidän kanssaan maita ja mantereita, missä sinivuokot jo kaunistivat mäenrinteitä sekä kevään esikot ja corydalis loistivat siellä täällä lehdoissa ja kedoilla, leivojen iloisesti viserrellessä sinitaivaalla ja pienen Svartsjön lammen päilyellessä kirkkaana ja sinisenä lehti- ja havumetsän muodostamissa puitteissaan.
Eräänä päivänä — se oli perjantai ja huhtikuun 9 päivä — kertoi ruotsalainen ystäväni, että hän seuraavana päivänä tulisi vihkimään nuoren palvelustytön, joka oli Suomesta kotoisin, ja reippaan ruotsalaisen pojan, joka oli ollut renkinä, mutta jolla nyt oli torppa Svartsjön puolella. Minä, joka jo olin tottunut olemaan mukana talonpoikaisissa ristiäisissä pappilassa ja vihkiäisissä kirkossa, sekä maahanpaniaisissa kirkon muurien ulkopuolella, en kiinnittänyt suurta huomiota uutiseen.
Rippikoulu päättyi samana päivänä, ja nuoret laskettaisiin sunnuntaina ripille, jonka tähden minä lauvantaina saatoin millä ajalla hyvänsä käydä kirkossa, missä niin mielelläni oleskelin.
Oli iloista hälinätä sinä lauvantaina kirkossa: nuoret työskentelivät innokkaasti koristaakseen temppelin vehreillä seppeleillä, katajanhavuköynnöksillä ja paperikukkasilla sekä niin monilla suuremmilla ruukkukasveilla, kuin naapuritaloilla oli lainata. Ja tuo kaunis maalaiskirkko näytti jo oikein juhlapukuiselta.
Yhtäkkiä huomasin nuorten iloisen hälinän taukoavan, käännyin kuoriin päin katsomaan keksiäkseni syytä äänettömyyteen. Niin, he olivat kaikki kokoontuneet kuoriin. Siellä seisoi ystäväni pappi ja siellä polvistui morsiuspari, jonka saattona oli ainoastaan kaksi nuorta miestä, silminnähtävästi ylkämiehen veljiä.
Morsian, niin, hänhän oli varmaan Suomesta kotoisin, arvelin minä ja siirryin vähitellen kuoriin päin, missä vihkimätoimitus samassa päättyi.
Morsian oli puettu yksinkertaiseen mustaan hameeseen ja hänellä oli ainoastaan muutamia kukkia hiuksissa.
Pienen saattueen kulkiessa sivuitseni sattui morsian juuri nostamaan silmänsä ja minä näin tyynen ja onnellisen hohteen sielukkaassa, tummansinisessä silmäparissa, jonka varmasti tiesin joskus ennen nähneeni. Seurasin poistuvia, ja kun he hetkiseksi pysähtyivät kirkkomaalle, astuin heidän luokseen.
Niin, nuori morsian oli "rikas Henriikka" Ahvenanmaalta, hän oli tuo "vanha piika", nyt ainoassaan 20-vuotias ja onnestaan käynyt kauniimmaksi. Hänkin tunsi heti minut ja kertoi muutamin sanoin kahden viime vuoden vaiheet.
Kodin niukka toimeentulo oli pakottanut hänet hakemaan palvelusta, ja kun hän melkein koko Ahvenanmaalla jo oli tunnettu "vanhan piian" nimellä, piti hän parempana muuttaa Ruotsiin. Hän tuli ensin Norrteljeen, ja oli hänellä siellä se onni, että kunnollinen talonpoikaisemäntä Odensalasta pestasi hänet. Samassa talossa palveli Kalle Petteri renkinä. Nuoret alkoivat pitää toisistaan, isäntä auttoi tuota kunnon poikaa saamaan torpan Svartsjön tuolta puolen, ja nyt olivat he vihityt ja aikoivat metsän halki kulkea pieneen hauskaan tupaansa, jonka hän mielellään olisi tahtonut näyttää minulle, mutta koska minä nyt olin aikeessa jättää rakkaan Odensalan, niin eihän se käynyt päinsä.
"Mutta", sanoi Henriikka iloisesti ja veitikkamaisesti hymyillen, ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, "jos herra kotimatkallaan Suomeen joutuu kulkemaan Ahvenanmaan kautta niin tervehtikää siellä kaikkia ystäviä ja tuttavia minulta ja sanokaa, että voitte todistaa, että ennustus sanalta sanaan kävi toteen: Henriikka ei koskaan kantanut morsiuskruunua päässään eikä yhtään jälkeä näy maantiellä hänen morsiussaatostaan — sillä Kalle Petteri ja minä ja hänen veljensä astumme metsän halki kotiimme."
Hänen katseensa oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kun hän iloisesti nyökäytti jäähyväisiksi — ja minä näin nuoren pariskunnan seurueineen reippaasti poikkeavan metsään, missä sinivuokkoja ja kevään esikkoja loisti kevätauringon paisteessa.
Hyvällä tuulella
Olemmehan yksimielisiä siitä, että voi päivänsä hauskemminkin viettää kuin istumalla varsinkin talvisaikaan rautatievaunussa Tampereen ja Seinäjoen välillä, ellei matkusta vanhojen tuttujen seurassa. Meistä kärsimättömistä suomalaisista, niin hitaita kuin muuten olemmekin, tuntuu juna kulkevan armottoman hitaasti, vaikka koko edellisenä päivänä olemme omalla hevosellamme nytyytelleet korkeintaan 8 peninkulmaa. Ja vaikka ympärillämme olisikin puoli tusinaa mukiinmenevää muuta matkustajaa, istumme ja mökötämme, samalla tapaa kuin edellisenä päivänä reessämme, jossa me huokailimme yksinäisyyttämme. Seurusteleminen ei juuri kuulu suomalaisiin avuihimme; kohtelias sana, ystävällinen katse on tuhlausta, kun on kysymys oudoista ihmisistä. Niin oli laita silläkin matkalla, jolla seuraava pikku tapahtuma sattui.
Maisema oli ylimalkaan hyvin yksitoikkoista, teillä näkyi vain aniharvoin ihmisiä ja liikettä tuskin ensinkään. Kaikki henki hiljaisuutta, ulkona oli yhtä hiljaista kuin vaunuissa.
Kun vihdoinkin olimme päässeet Myllymäelle ja siellä avanneet suumme syödäksemme hiukan, saimme jatkaa matkaamme pohjoiseen päin.
Olimme kaikki kohtalon yhteen tuomat matkustajat vaunussa jälleen paikoillamme. Ei kukaan ollut eksynyt pois eikä uusia tullut lisää. Tuossa istui vanhanpuoleinen rouva ketunnahkakapassa, joka jo pitkälle matkalle kodikkaasti tuoksui kamfertille. Hänen pyöreitä sormiaan koristi puolisen tusinaa sormuksia ja hän näytti tietävän että oli jotain varakkaannäköistä hänen ulkonaisessa ihmisessään. Hän muuten ei ollut ollenkaan epämiellyttävä, tuo hyvä rouva lämpimässä päähineessään, mutta kun hän oli vaiti, ei kenenkään juolahtanut mieleen puhutella häntä.
Hänen lähimpinä naapureinaan oli keski-ikäinen nainen, joka koko matkan oli koettanut nukkua, ja jota onnistumatonta yritystä hän vieläkin jatkoi, ainoastaan silloin tällöin kädellään sivellen täyteläistä matkalaukkuaan ja hiukan tarkkaavasti silmäillen kahta nuorta tytärtään, jotka hajamielisesti lukivat, toinen uutta, puoleksi aukileikattua kirjaa, toinen vanhempaa, sidottua.
Kauimpana vaunun toisessa osastossa istui nuoren nuori ylioppilas, joka oli ujon näköinen ja koetti puolustaa oloansa seurassa — itsepäisesti tutkimalla sinikantista luentovihkoa.
Kuudentena olin minä itse; vaitiolo oli velvollisuuteni ja kansallisominaisuuteni.
Näin saavuttiin ensin Inhan ja sitten Ostolan pienille asemille. Lyhyet pysähdykset.
Ostolassa kuului ääniä junasillalta.
Vaunun ovi lensi auki. Keppihevonen pitkän varren päässä pisti ensinnä päänsä esille, kantajansa seuraamana.
Se oli lihavanläntä, suurikasvuinen, kuuskymmenvuotias herrasmies supiturkissa ja majavannahkalakissa. Ystävällisellä katseella, aivan kuin olisi juhannusilta ja kokkotulet palamassa, joitten läheisyydessä kahvipannut porisivat, katseli hän taakseen noin 17-vuotiaaseen tyttöön, nähtävästi tyttäreensä, joka seurasi häntä kantaen koko joukon pienempiä matkakaluja. Tytär vastasi ukon iloiseen silmäykseen säteilevällä, ystävällisellä katseella, joka antoi hänen terveille, vaikkei erittäin kauniille kasvoille hyvin viehättävän ilmeen.
Tuskin päästyään ovesta lausui vanhus jyrisevällä bassoäänellä, jossa kumminkin oli koko joukko silmäin ystävällisyyttä, "no nyt sitä lähdetään kruunun parasta kyytiä. Onhan sulla kaikki tavarat mukanasi, Liisaseni? Täällähän on hyvää tilaa. Jos herrasväki suvaitsee? Istu sinä tuohon tyttöseni, niin saan turkkini ja itseni tälle sohvalle."
Reippaasti riisui hän turkkinsa, istuutui mukavasti ja seuramiehen tavoin, käänsi sydämiä voittavan katseensa kultasormuksia kantavaan rouvaan ja sanoi: "Olipa hauska nähdä vaunussa näin paljon väkeä. Seuraa sitä elämässä tarvitaan. Niinkuin näet, Qvinta, on meillä oikea onni tänään. Tämä on minun tyttäreni, yksi kotini hempukoista. Vai niin, nuori armollinen neiti suvaitsee hymyillä", jatkoi hän kääntyen vilkkaasti sen nuoren neidin puoleen, joka luki puoleksi leikattua kirjaa. "Ehkäpä nimelle Qvinta? Mutta se on todellakin hänen nimensä, vaikka me tavallisesti kutsumme häntä Liisaksi. Mutta nimihän ei asiaan vaikuta; kuta useampia sitä parempi, silloinhan niitä voi vaihdella sen mukaan kuin päivä on kaunis tai pilvinen, herrasväki matkustaa kai Seinäjoelle saakka. Me seuraamme ainoastaan Töysään. Vietämme huomenna hääpäivää — Tertian, kolmannen tyttäreni, nimittäin. Hän on huomenna ollut neljä vuotta naimisissa ja asuu neljän peninkulman päässä Töysästä."
Yhy—yhy, ryki hän nauraen. "Niin se sattuu. Hänen miehellään, joka omistaa pienen tilan siellä, on samat alkukirjaimet kuin suurella Nordenskiöldillämme: A. E. N. Se on oikein totta, mutta hupaista se on. Hän kävi käräjiä Pietarissa ja voitti, ja sitten sai hän koko jutusta 5 ruplaa 90 kopeekkaa, kopeekat venäläisissä postimerkeissä, jotka eivät edes olleet käytettyjä."
Ja taas hän ryiskeli ja nauroi samalla kertaa niin herttaisesti, että tuli melkein kevätilmaa koko vaunuun.
Katseet eivät enää karttaneet toisiaan, ujo ylioppilaskin pani luentovihkonsa, kumminkin vielä avonaisena, viereensä penkille, sillä välin kuin hänen katseensa huomaamatta kääntyi Liisan nuorekkaisiin kasvoihin, jotka kuoppaposkineen ja teeskentelemättömine lämpöineen iloisissa silmissä, olivat kääntyneet puheliaaseen isään, ilman että hän silmänräpäystäkään näkyi toivovan tämän puheliaisuuden lakkaavan. Eikä semmoinen toivomus olisi hyödyttänytkään, sillä ennen kuin kukaan meistä muista sai mitään sanotuksi, jatkoi vanhus, yhtä ystävällisesti, mutta hiukan himmentyneellä bassoäänellä:
"Tyttäreni Tertia on ollut hyvin sairaana, keuhkokuumeessa, mutta on nyt aivan terve ja tulee kai hänestä kohta yhtä reipas kuin ennenkin, kunhan liha ja voimat ennättävät palata. Nyt hymyilee toinenkin armollinen neiti! Se on kai nimelle Tertia! Neiti näkyy ymmärtävän latinaa ja sitäpaitsihan meitä tässä on kolmekin miehenpuolista, jotka voimme suomentaa latinaiset laskusanat. Jumala antoi rakkaalle vaimolleni ja minulle ensimäisen lapsemme, pikkuisen tyttöpalleroisen, 24 vuotta sitten syyskuun 24 p:nä, Elisabetin päivänä. Ja sen päivän mukaan sai hän nimensä. Ja kun se nyt oli ensimäinen lapsi, ja minulla aina on ollut hiukan rakkautta oppiin, niin annoimme hänelle sitä paitsi nimen Prima, Prima Elisabet, sehän sopii hyvin. Kolme vuotta myöhemmin tuli kaksi pikku tyttöä samalla kertaa tuomaan vielä enemmän päivän paistetta Pöllyvaaraan, se on tilani nimi, ja kun nimi Elisabet oli rakkain, minkä me tiesimme, nauroimme me, vaimoni ja minä, ja annoimme kahdelle pikku enkelille saman nimen, mutta siten että toisesta tuli Secunda Elisabet ja toisesta Tertia Elisabet. Ja Tertian luo me nyt olemme matkalla, Qvinta, minä ja keppihevonen", lisäsi hän nauraen niin että ilontunne alkoi vallita vaunussamme.
"Noh, latinaiset laskusanat, niin kauniita kuin ovatkin, kuulustavat hiukan pakanalliselta, vaikka Vöyrin pastori, joka kastoi lapset, hyväntahtoisesti ei pannut vastaan, ja sen vuoksi sai toinen uusista tulokkaista muuttaa nimensä Eliiseksi ja toinen Betyksi, se sopii niin hyvin", jatkoi hän yhä innostuneempana kertomaan, "kun molempain nimi oli Elisabet."
"Sitten tuli neljäs, rakas tyttäremme Qvarta, joka nyt on 19-vuotias. Sama leikki taasen. Mutta hänen arkinimensä laadimme "Elisabet" nimen toisesta ja neljännestä tavuusta ja saimme mitä koreimman: Lisbet, jota kaikki pitävät hyvin näppäränä. Se kuulustaa niin tanskalaiselta. Ja sitten Qvinta Elisabet, tämä pikkuinen tässä, joka on ikään kuin kvintti sydämeni viulussa ja joka nyt on saanut lähteä vanhan isänsä kanssa hääpäivän viettoon A. E. N:n luo; hänelle me valitsimme toisen ja kolmannen tavun, ja sattui niin hauskasti, että niistä saimme nimen Liisa!"
"Ja kun rakas vaimoni ja nämä sydänkäpyseni ovat ympärilläni, en kaipaa mitään maailmassa. Ne hemmoittelevat minut ihan pilalle, niin että väliin on oikein vaikea olla. Mutta lysti meillä on, lystin ehkä Elisabetin päivänä, kun koko "viitoseni" nimipäivä vietetään samalla kertaa, ja se on samalla huokeaa, vaikkakin silloin on suuret kalaasit ja tanssitaan aamun koittoon saakka."
Qvinta hymyili ystävällisesti isälleen meidän kaikkien yhtyessä hänen sydämelliseen nauruunsa. Junan vihellys ilmoitti meidän saapuvan Töysään. Ukko puki nopeasti turkit ylleen, Qvinta kokosi tavaransa ja iloisina niinkuin tullessaan, sanoivat he meille jäähyväiset. Viitaten keppihevoseen, jota hän huolellisesti kantoi kainalossa, virkkoi ukko: "Tämä on Tertian pojalle, pikku Primukselle, Primus Natanaelille, kuten hänen nimensä äidinisän mukaan on. Jääkää hyvästi, hyvät naiset ja herrat, hupaista matkaa ja kaikkein nöyrin kiitos hauskasta seurasta."
Nuo iloiset, koruttomat ihmiset olivat sulattaneet jäykkyyden suomalaisesta rautatievaunusta ja vanhoina tuttavina katselimme vaunun ikkunasta ukkoa, jota hänen molemmat tyttärensä saattelivat ja jota vastaanottamassa oli sekä A. E. N. että Primus Natanaelkin.
Tuo ujo ylioppilas, joka jo aikoja sitten oli pistänyt luentovihkon taskuunsa, oli hänkin vähitellen lähennyt meidän puolta vaunusta ja istuutui nyt junan taas lähtiessä liikkeelle sille paikalle, josta Qvinta oli lähtenyt, vaikka hän ujona pysytteli sohvan reunamalla.
"Kukahan oli tuo puhelias, iloinen herra, joka niin sydämellisesti nauroi", ihmetteli matkalaukkua vaaliva rouva.
"Ja kuinka miellyttävän ja vaatimattoman näköinen tuo nuori neiti Qvinta olikaan", huudahtivat hänen tyttärensä kääntyen ylioppilaaseen.
"Mikä olikaan hänen maatilansa nimi?" mietti sormusniekka rouva.
"Niin, minkä niminen se oli?" kysyimme me muutkin.
Silloin kohottihe ylioppilas pari tuumaa paikaltaan ja lausui punastuen:
"Pöllyvaara".
"Niin, Pöllyvaara, niin se oli", muistimme me muutkin samassa, ja kun "Pöllyvaara" nyt oli saanut tuon nuoren miehenkin huulet aukenemaan, puhelimme siitä lähtien kaikki kuten ainakin hyvät naapurukset Seinäjoelle asti. Tuntui nyt niin hauskalta, kun ei oltu enää yhtä vakavia, sillä olimmehan juurikään nähneet, kuinka helposti iloinen ja tyytyväinen mieli voi levittää rattoisia lahjojaan ympärilleen oudoillekin matkatovereille rautatievaunussa.
Ison sisaren häät
Pieni älykäs, selväjärkinen kahdeksanvuotias Roopetti asui vanhempain sisarustensa kanssa äidin ja isän luona pienellä arentitilkulla, noin kolme kilometriä pikkukaupungista. Nähdessään miten kovakouraisesti isä kohteli kahta vanhempaa veljeä pienimmästäkin viattomasta poikamaisuudesta, jota he jonkun kerran salaa harjoittivat, huomasi Roopetti paraaksi esiintyä mallikelpoisen tottelevana ja siivona poikana, jonka vuoksi hän pääsikin tutustumasta isällisen kurin kaikkeen kovuuteen. Mutta kun hän oli ihan varma, ettei isän silmä riittänyt kaikkialle ja ettei juoruttaisi hänen leikeistään, antoi hän isän poissa ollessa vilkkaalle, reippaalle luonnolleen täyden vallan, ja naapuritorpan Juosepin, ikäisensä uskollisen toverin kanssa laski hän talvi-iltana hämärässä jyrkimpiä mäkiä, jolloin toverukset antoivat äänensä kuulua, minkä kerkesivät.
Isän jälleen kotiutuessa istui Roopetti hiljaa ja ääneti kuten tavallisesti suuressa tuvassa, tekemättä mitään ja ikävissään kuunnellen suuren seinäkellon hitaita nakutuksia, kunnes yö ja nukkumatti vihdoin tulivat, tuoden mukanaan unia hauskoista temmellyksistä, joissa hän oli nähnyt muitten poikain kaikessa vapaudessa vitsaa pelkäämättä hyörivän.
Ja sitten hänen vanhempi, jo täysikäinen, kaunis ja herttainen sisarensa joutui kihloihin toisen paikkakunnan rikkaan kauppiaan kanssa, joka matkoillaan oli tutustunut tyttöön. Häitä ei vietettäisi morsiamen köyhässä kodissa, vaan komeasti ylkämiehen kustannuksella vieläpä pienen kaupungin seurahuoneessa.
Ilonväreet karsivat Roopetin selkärankaa ja sydän tykytti levottomasti, mutta hän oli yhtä vakaisen näköinen kuin ainakin kuullessaan ihmeellisiä kertomuksia hääkomeudesta. Ja vihdoin koitti hääpäivä, jota hän levottomuudella viikkokausia oli odottanut, sillä hänkin saisi olla mukana — sen oli sisar luvannut. Ukkosen isku oli sen vuoksi isän lyhyt tuomio, että Roopetti, koska vielä on lapsi, ei saa olla mukana hääilossa. Ja sitä tuomiota kotona ei kukaan voinut muuttaa, sen kaikki tiesivät.
Roopetti parka! Hänen pieni sydämensä kouristui surusta; kyyneleet täyttivät rinnan ja kurkun, kun hän ulkonaisesti tyynenä istui tuvan penkillä, mutta kyyneltäkään hän ei päästänyt silmään, ja paraansa mukaan koki hän salata sanomattoman katkeraa pettymystään. Koko maailma oli hänestä musta ja seinäkellon vitkalliset napsaukset tuntuivat vihattavilta hänen korvissaan, kuta lähemmäksi ne antoivat hääjuhlan, tuon suuren ihmeellisen juhlan lähetä.
Kuinka kauniilta, jopa enkelimäiseltä hänen sisarensa näytti valkoisessa morsiuspuvussaan harsoineen ja myrttiseppel tummilla kiharoillaan. Kun hän kyynelsilmin salaisesti oli syleillyt ja hyväillyt pientä veljeään, puristi tämä epätoivon voimalla hänen kättään ja piilousi musertuneena hänen morsiusharsonsa taakse, mutta kun isä hetki sen jälkeen kulki ohitse istui hän hiljaa kuten tavallisesti penkillään. Mutta sisällä riehui sydänparka, ja Roopetti olisi ottanut vaikka kaikki maailman selkäsaunat, jos hän vaan olisi voinut hiipiä hääiloihin mukaan.
Kaikki muut lähtivät vihdoin juhlapuvuissa hääjuhlaan, mutta Roopetti istui yksinään autiossa, pimeässä pirtissä, jossa muutamia hiiliä vielä kimalteli takassa. Äänetönnä, itkemättä istui hän, isän ankara katse mielessä. Ovikin oli sulettu, ettei hän voinut edes etsiä Juoseppia suruaan jakamaan, eikä hän sitä halunnutkaan, sillä hän häpesi itseään aivan kuin jotain hyvin halpaa ja huonoa tässä maailmassa.
Silloin kuului äkkiä nopeita askeleita porstuasta, avain kiertyi lukossa, ja piika pisti päänsä ovesta sanoen, että isä oli käskenyt Roopetin tulemaan häihin sekä huolellisesti sulkemaan oven jälkeensä. Morsian oli rukoillut hänen puolestaan. Niine sanomisineen katosi tyttö kiirein askelin.
Oli ihan kuin taivas olisi auennut Roopetille. Oliko se oikein totta, että hän sai olla mukana häissä. Mutta niinhän isä oli sanonut. Pyörällä päästään hyökkäsi hän ulos semmoisissa tamineissa kuin oli, mutta oven hän muisti sulkea.
Hän juoksi pimeänä, lokaisena syysiltana niin nopeasti kuin pienet jalkansa kantoivat tuon pitkän, matkan kaupunkiin, pysähtymättä silmänräpäystäkään henkeä vetääkseen.
Ja hän tuli kaupunkiin, näki juhlatalon loistavan ja portaat valaistuina. Samaa kyytiä hän juoksi portaita ylös ja aikoi hyökätä saliin, kun ovenvartija sulki häneltä tien, työntäen hänet käsivarresta takaisin.
Samassa sattui hänen rakas äitinsä kulkemaan ohitse, veti poikansa syrjään ja kuiskasi hänelle jotain korvaan sekä vei hänet keittiöpuolelle.
Roopetti parka iloissaan ei ollut laisinkaan muistanut pukuaan ja pyhävaatteet olivat jääneet kotia. Tässä hän nyt seisoi avojaloin huonoimmissa arkitamineissaan, jalat liassa ja vaatteet märkinä sateesta. Eihän häntä voitu viedä hääsaliin!
Mutta Roopetti sai kumminkin olla mukana sisarensa häissä. Hän sai istua suuressa keittiössä, jonne äiti ja pikku sisko sekä morsian kaikessa komeudessaan tuon tuostakin tulivat onnellisen Roopetin luo, tuoden hänelle makeisia ja leivoksia ja hilloa ja ensimäisen samppanjalasin hänen elämässään.
Roopetti oli kuin taivaassa. Hänen kirkkaat silmänsä paloivat ilosta, antaessaan loppumattomalla ruokahalulla leivoksen toisensa jälkeen kadota suuhunsa ja mahtavasti verottaessaan makiais- ja hedelmälautasia. Ja kun vanhanpuoleinen, hyvänluontoisen näköinen vahtimestari kulki ohitse kantaen sikarilaatikkoa, kasvoi hänen miehuutensa tunne niin, että hän juoksi vahtimestarin jälkeen ja kohoten varpailleen otti kourallisen hienoja polttoaineksia, pistäen ne riemuiten karkean takkinsa taskuun.
Kuten kaikki muukin ilo maailmassa loppuivat sisarenkin häät kerran, ja pikku Roopetti marssi avojaloin kotia, muistellen kuin unissa kaikkea hyvyyttä, mitä hän tuosta ihmeellisestä keittiöstä oli nähnyt kannettavan hääsaliin.
Aikaisin seuraavana aamuna, kun syyskuun aurinko nousi kultaisen kirkkaana ja koko luonto oli ikään kuin nuortunut eilispäivän sateen jälkeen, ajoi Roopetti uskollisen toverinsa Juosepin kanssa samoissa vaatteissa, joissa hän eilen oli esiintynyt hääjuhlassa, lehmänsä metsään.
Ja kun Roopetti oli ennättänyt kertoa ystävälleen kaikki mitä hän muisti ihanasta hääillasta ja kun he olivat päässeet syvälle metsään, veti hän taskustaan eilisen saaliinsa, hienot sikaarit.
Tuntijan ryhdillä kääntelivät ja katselivat paimenpojat havannasikariansa, purasivat pään suuhunsa sekä vetivät haikuja kaikin voiminsa, lehmäin ammuessa ja pureskellessa harvakseen kasvavia ruohonkorsia.
Mutta pojat seisoivat hajasäärin vastakkain käden typykät lanteilla ja irvistelivät toisilleen savupilvien läpi. Nyt olivat hekin kerran herroja, vaikkakin avojalkaisia ja hurstivaatteissa, mutta onnellisempi ja ylpeämpi oli tuskin kukaan satujen kuninkaan pojista.
"Syntistä elämää"
Eräässä maamme rannikolla sijaitsevassa läänin pääkaupungissa asui onnellinen keski-ikäinen pariskunta, joka aina oli yksimielinen elämän suurissa kysymyksissä sekä yhteisesti harrasti jokapäiväisiäkin asioita. Ja kun mies, ollen taitava voimistelunopettaja, oli vakuutettu voimistelun tärkeydestä ja arvosta terveyden ylläpitäjänä, rupesi hänen rakas vaimonsakin yhtä lämpimästi ihailemaan tätä oivallista sielun ja ruumiin terveenä pitämisen taitoa. Tämän tähden harjoitettiinkin tuossa yksimielisessä ja onnellisessa kodissa vapaita liikkeitä määrätyillä kellonlyömillä.
Mutta tähän sopusointuiseen kotiin tunkeutui äkkiä rauhanrikkoja, komea soittoaliupseeri, joka oli voittanut perheen uskollisen, monivuotisen palvelustytön, kelpo Hannan rakkauden. Hanna puolestaan tietenkin oli upseerinsa sydämen täydellinen valtiatar. Hän oli tosin rakastettuansa hiukan vanhempi, mutta hänellä oli kelvollisimman perheenemännän taipumuksia. Hän oli vielä sangen pulskannäköinen, ja hänellä oli postisäästöpankkikirja, johon kirjavia "arvomerkkejä" oli kertynyt yhä useampia vuosi vuodelta. Koreita olivat nuo merkit, niin arvelivat sekä soittoniekka että Hanna istuessaan usein selailemassa tuota arvokasta kuvakirjaa. Heilläkin oli sama maku ja katsomus, mikä talossa muutenkin oli vallitsevana.
Tietenkin oli herrasväki, voimistelunopettaja rouvineen, koko naimapuuhaa vastaan, mutta kun Hanna itsepintaisesti vetosi oikeuteensa perustaa soitannollinen koti, täytyi herran ja rouvan perääntyä, mutta kuitenkin sopivat he kaikessa ystävyydessä niin, ettei Hanna menisi vihille, ennenkuin hän kotipaikoiltaan oli onnelliselle perheelle hankkinut yhtä kelvollisen ja uutteran palvelustytön kuin hän itse oli.
Ja tämä asia luisti sukkelasti, oikein presto prestissimo, kuten soittoniekka lausui, ja Hanna hymyili ja ajatteli pappia.
Kun uusi tyttö, Kristiina oli hänen nimensä, oli taloon saapunut, kuulutettiin kihlatut. Mutta odottaessaan seppelettä ja kruunua, jakeli Hanna runsaasti opetusta vastatulleelle maalaistytölle, joka ei koskaan ennen ollut oleskellut herrastalossa, mutta kuitenkin osottausi vikkeläksi ja näppäräksi, jos kohta kaupunkilaistuumat eivät vielä oikein tahtoneet mahtua hänen käsityspiiriinsä.
Viikon kestäneen yksityisopetuksen jälkeen päätti Hanna, että Kristiina saisi alkaa harjoitella sisäkön tointa. Hänen ensi tehtäväkseen määrättiin aamukahvin vieminen herrasväelle.
Kunnollisesti kammattuna ja siististi puettuna nosti Kristiina, kuten Hanna oli neuvonut, varovaisesti kahvitarjottimen käsivarrelleen, avasi hiljaa saliin vievän oven ja astui sisään, mutta jäi hämmästyksestä ihan kuin kivettyneenä seisomaan, niin kummallinen oli näkö, joka häntä siellä kohtasi.
Keskellä salia, selin Kristiinaan seisoi tukeva pariskunta, herra ja rouva vieretysten, valkeissa, sangen keveissä aamutamineissa kädet kupeella.
Korkealla äänellä ja pitkäveteisesti lausui herra pari käsittämätöntä sanaa, jonka jälkeen molemmat aivan verkalleen notkistivat polvensa ulospäin ja melkein vaipuivat maahan. Ikäänkuin jonkun näkymättömän koneiston vaikutuksesta he kohosivat hiljalleen, tahdissa varpailleen, kunnes taas seisoivat suorina kuin kynttilät, mutta yhä edelleen kädet kupeella.
Enenevällä hämmästyksellä katseli maalaistyttö, seisoen lumottuna paikallaan, noita ikäihmisiä, joita hän oli luullut niin siivoiksi. Pari kolme kertaa he uudistivat tuollaisen "syntisen elämän", mutta silloin herra taasen korotti äänensä ja huusi omituisesti venyttäen kaksi sanaa, joilla oli se vaikutus, että molemmat valkoiset haamut yhdellä kertaa, aivan kuin olisivat olleet yksi ainoa ihminen, kääntyivät ympäri ja asettivat käsivartensa ja säärensä niin hirvittäviin asentoihin, vasemmat ulottimet kauheasti jännitettyinä taaksepäin, ja oikeat uhkaavasti eteenpäin, puristivat nyrkkinsä onnetonta tyttöraukkaa kohti, joka tästä niin säikähti, että tunsi itsensä melkein pahoin voivaksi. Hän laski luotaan tarjottimen lähinnä olevalle pöydälle niin kiivaasti, että kahvikannu kaatui, ja niin juoksi hän kovasti huutaen ovesta ulos keittiöön, jossa hän itkien huusi hämmästyneelle Hannalle: "Herra ja rouva ovat tulleet rutihulluiksi molemmat! Jollen olisi karannut ulos, niin he olisivat hyökänneet minun niskaani. En kuuna päivänä enää mene heidän luokseen."
Hanna oli pahemmassa kuin pulassa, ennenkun sai yksinkertaisen maalaistytön älyämään, että herrasväki tällä tavalla aamupuhteella hulluttelee säilyttääkseen terveytensä puoliseksi. Mutta kun hetkisen kuluttua herra ja rouva täysissä tamineissa ja, mikäli Kristiina voi käsittää, päänsä puolesta jotenkin selvenneinä, astuivat keittiöön ja hymyillen lohduttivat Kristiinaa kahvitarjottimen onnettoman kohtalon johdosta, tointui hän taas sen verran, että lakkasi itkemästä, istahti tuolille, pani kädet rinnan yli ristiin ja vaipui mietteisiin. Huomata saattoi kuitenkin, ettei kohtaus vielä ollut hänelle täydellisesti selväksi käynyt.
Samassa pistäysi soittoniekka iloisen näköisenä hänelle vallan tuttuun keittiöön, ja saatuaan kuulla syyn tuohon sekamelskaan, joka ritardando uhkasi sekaantua hänen aikeihinsa, virkkoi hän hilpeästi: "Ja tuopa nyt oli jotakin! Sillä tavalla kasarmilla voimistellaan joka päivä. Tule tänne, Hanna sinä, joka myöskin tempun tiedät!"
Ja nytpä vasta voimistelua syntyi! Ihan samalla tavalla kuin herra hän komensi: "polviasento ulospäin!" ja silloin vajosivat kyökkipiika ja soittoniekka maahan ja liehahtivat siitä jälleen pystöön sekä tekivät ihan samoja polviliikkeitä, kuin Kristiina äsken oli nähnyt herrasväen salissa tekevän. Tämä katseli salavihkaa noita uusia hassuttelijoita, mutta mitä hän silloin ajatteli kaupunkilaisista, ei hän koskaan ole antanut kenenkään tietää.
Ja sitten komensi aliupseeri: "Jalka-asento eteenpäin — käsivarret eteenpäin!" ja niin joutuivat molemmat samaan asentoon, jota Kristiina oli niin kauheasti säikähtänyt.
Tämäpä oli vasta voimistelua! Herra ja rouva nauroivat katketakseen kihlattujen voimisteluharjoitukselle, katsellessaan soittajaa pitkässä sinellissään ja Hannaa kyökkiesiliina edessään.
"Näin meidän pitää joka aamu tehdä uudessa kodissamme", virkkoi soittoniekka. "Niinpä kyllä", arveli Hanna, "terveyden ylläpitämiseksi!" Kesken tuota sydämellistä naurua, joka nyt seurasi, nousi Kristiina nokka kenossa paikaltaan, sieppasi pyyhinliinan ja meni, harmissaan tiuskuen: "ett'et häpeä, Hanna!" suoraa päätä saliin poistamaan jäljet siitä hävityksestä, jonka hän, koettaessaan ensi kerran tuossa jumalattomassa kaupungissa toimia sisäkkönä, oli aikaan saanut.
Siellä palvelee Kristiina vielä tänäkin päivänä ensimäisessä paikassaan, ollen iloinen ja tyytyväinen, aivan kuin kaiken elinaikansa olisi voimistelusalissa asustanut.
Kirjojen jouluyö
Fantasia
Eräs nuoruuden ystävä kertoi minulle kerran seuraavan jutun, jonka hän sanoi kokeneensa eräänä jouluiltana muutamia vuosia sitten ja jonka hän salli minun kirjoittaa muistoon, toivoen kuitenkin, etten sitä kutsuisi unelmaksi, kuten aikomukseni oli, vaan kernaammin näyksi. Mutta viimein myönsi hän, että hänen mielikuvituksensa toisinaan on hyvin vilkas ja tekee hänelle kepposia, jotenka lopulta sovimme siitä otsakkeesta, mikä luetaan tässä ylempänä. Ja nyt annan sananvuoron hänelle aina kertomuksen viimeiseen riviin asti.
* * * * *
Olin vähää ennen joulua saapunut Helsinkiin, kertoi hän, ja asianhaarain pakosta täytyi minun jäädä sinne joulunpyhiksi, mikä oli minusta hyvin vastenmielistä. Ajan kuluksi ja varsinkin saadakseni jouluaaton kuta kuinkin kulumaan olin hankkinut itselleni uutta joulukirjallisuutta sekä myöskin yliopiston kirjastosta lainannut vanhan, oivallisen pienen kirjan urkujen soitosta — kuten tiedät, olen suuresti urkujen soittoon innostunut ja ihastunut. — Ja niin tuli jouluaatto.
Jotta et muuttaisi hyvää ajatustasi maustani, tahdon muistuttaa, että haluttomuudella ja tuon tuostakin pakosta haukotellen lueskelin noita tuoreita kypsymättömiä joulutuotteita, kuin raakulat toistensa kaltaisia, ilman omaperäisyyttä ilman mielikuvitusta, — joka, kuten äsken sanoit, on heikko puoleni — käyttäen kieltä, joka milloin hoippuu sinne tänne, milloin mennä viilettää yhtä epäkauniisti ja huolimattomasti kuin moni nainen polkupyörällä. Mutta ehkäpä en ollut onnistunut kirjojen valinnassa, varsinkin mitä erääseen novelliin tulee, joukossa vaateliain ja pisin; se oli todellakin vähällä minut kerrassaan tuskastuttaa.
Vähän väsähtyneenä huonosta henkisestä ravinnosta pyysin hotellihuoneeseeni puolen pulloa samppanjaa, jouluaaton kunniaksi, heittäysin sohvalle ja kävin käsiksi rakkaaseen ystävääni, vanhaan urkukirjaan, joka oli sama kappale — tunsin sen omituisen ruudukkaasta, vanhanaikuisesta merkkisiteestä — sama kappale, josta nuorempana kerran olin ammentanut hyviä tietoja.
Tälläkin kertaa huvitti minua teos ja johti ajatukseni sinne tänne maailmalle, katedraaleihin ja basilikoihin, linnankirkkoihin ja maalaiskirkkoihin, joita muistellessani mieleeni johtui matkamuistelmia monenlaisia. Tyhjensin lasini ja muistin kotiväkeni ja monta muuta rakasta ystävää ja huomasin vihdoin ihmeekseni, että jouluaatto oli loppuun kulumassa — oli kohta puoliyön aika.
Oli kuin vanha ystäväni, urkukirja, olisi huomannut samaa, sillä jo pari kertaa oli se yrittänyt putoamaan kädestäni. Mutta minua huvitti vielä kysyä siltä neuvoa muutamista pikkuasioista.
Silloin löi kello 12.
Kohta sen jälkeen kuulin jonkun huoneessani heikolla äänellä huoahtavan:
"Kuinka ikävää!"
"Mitä asiaa?" pääsi huuliltani, samalla kun mukavasta asennostani kohousin puolittain istumaan ja loin silmäyksen ympärilleni huoneeseen. En nähnyt ketään.
"Kuinka ikävää" toisti sama hento ääni. "Tämäkin jouluyö taas menee minulta hukkaan."
Nyt huomasin selvästi, että sanat lähtivät kädessäni olevasta kirjasta, eikä sinua ihmetyttäne, että hiukan outo mieliala minut valtasi.
"Tiedättehän, hyvä herrani", jatkoi kirja, "että kuolleiden sallitaan lyhyeksi aikaa herätä jouluyönä. Silloin lähtevät he hautuumailta ja kulkevat lähimpään kirkkoon, missä he urkujen hiljaa soidessa kuljeskelevat toisiaan tervehtien ja muistellen maallista elämäänsä, kunnes ensimäinen aamuvartio kutsuu heidät takaisin lepopaikkaansa. Myöskin meillä kirjoilla on oma hautuumaamme, suuret kirjastot[1], ja myöskin meille suopi lempeä sallimus eloa muutamiksi lyhykäisiksi hetkiksi jouluyönä, jolloin saamme pitkään, väsyttävästi paradeerattuamme kirjahyllyllä liikkua ja tervehtiä toisiamme. Silloin olemme ainoastaan kirjoja ilman tuota monesti petollista kirjailijanimen mallikaapua. Omien ja kumppaniemme silmien edessä on silloin ainoastaan sisällyksemme, selvänä ja todenmukaisena, sisällys ihka semmoisenaan ilman mitään harhaan saattamisen halua.
[1] "Mikä on kirjasto. Ihmishengen hautausmaa." Z. T.
— Kas, tämä kuuluu omituiselta, tulin vihdoin sanoneeksi ja tunsin itseni todellakin huvitetuksi omituisesta jouluvieraastani. — Eikä kukaan ole teitä yllättänyt jouluyönä, vaan ehkäpä ei ihminen voisi nähdäkään teidän henkivaellustanne kirjastojen saleissa?
"Luulen että hän voisi meitä nähdä, pimeässä nimittäin, mutta jos siellä olisi valoa, häikäisisi hänen silmiään täydellisesti kullanhohtavat kirjailijanimet, jotka jouluyönäkin loistavat hyllyillä. Mutta — tähän asti ei ole yksikään ihminen eksynyt jouluyönä hiljaiselle hautausmaallemme. Oi, herrani — virkkoi kirja liikuttavasti — mehän olemme tuttavia vanhastaan, ja minä tiedän että Te vähän pidätte minusta, oi, viekää minut sinne vielä tänä yönä. Myöskin viime jouluyönä olin lainassa, ja minua oikein vapisutti eilen, kun minut otettiin alas hyllyltä. Enhän tiedä, millainen sisällykseni nyt enään on. Teidän turkintaskunne on niin tilava ja lämmin. Pistäkää minut sinne ja viekää minut elämään pari tuntia! Vielä ei ole liika myöhästä."
— Mutta Tehän ymmärrätte — siinä oli jotain niin rehellistä ja sivistynyttä tuon vanhan kirjan äänessä, että olisi ollut vaikea häntä *sinutella*, — mutta Tehän käsitätte, etten voi millään päästä kirjastoon keskellä yötä.
"Tulkaa vain, hyvä herrani, rukoilen sitä. Kun minä olen mukananne — minullahan on kannessa hautuumaamme leima ja hyllyllä olevan hautapaikkani numero — ei mitään vaikeutta tule olemaan."
— No olkoon menneeksi, vastasin minä, otin turkin päälleni ja kirjan varovasti pöydältä, jonne olin sen asettanut, ja pistin sen taskuuni lausuen hieman hämilläni: "Teidän luvallanne."
Seuraavassa tuokiossa olin kadulla.
Kiirein askelin astuin kirjastoa kohti enkä ollut huomaavinanikaan kotiin palaavia jouluvieraita, jotka tulivat vastaani, muistin ainoastaan omaa jouluvierastani, joka lepäsi niin hiljaa taskussani. Tunsin itseni melkein levottomaksi, niinkuin kuvailen rikoksentekijän mielentilan olevan.
Oli kirkas kuutamo, ja Nikolainkirkon torninkello osoitti puoli yhtä, kun nousin kirjaston rappusia, otettuani esille kirjani ja katsottuani varovaisesti, ettei kukaan minua huomaa.
Samassa silmänräpäyksessä avasin minä kirjapalatsin oven äänettömästi. Minä — suokaa anteeksi — me astuimme sisään, kirja liidellen rinnallani, ja ovi sulkeutui kohta yhtä äänettömästi.
Mitä ihmeellisin näky kohtasi meitä, kun pääsimme sisään kirjastoon, jonka kaikki ovet olivat avoinna ja jonka korkeita, ihania saleja leppeä kuutamo heikosti valaisi.
Pitkissä riveissä, jotka näyttivät loppumattomilta, liiteli salista saliin tuhansia ja yhäkin tuhansia kirjoja, kohteliaasti ja sivistyneesti puhellen keskenään kaikilla maailman kielillä. Ne olivat kaikki pystyssä ja kokonaan läpikuultavia. Jokaisen kirjan ylilaidasta lähti miellyttävä viheriä valo, joka eri asteissa kävi himmeämmäksi alempana, missä sitä kohtasi harmahtava hämähäkinverkon ja tomun kaltainen massa, täyttäen sekin missä suuremman missä pienemmän alan alhaalla huoneessa.
Toverini liiteli kaiken aikaa lähelläni, nähtävästi iloisena siitä, että sai osottaa minulle kiitollisuuttaan antamalla minulle tietoja sellaisesta, mitä minun oli vaikea käsittää.
"Katso", sanoi hän miellyttävällä vox humanalla, sillä urku-äänilajilla, joka on mielestäni niin kaunis, "katso, viheriä valo kirjoissa on pysyvä hyvä sisällys tai muuten mitä niissä on arvokasta, se, mikä on vaikuttanut valon palveluksessa. Se, mikä on arvotonta tai mikä syyllä on joutunut unhotukseen, on tuo harmaa kuona tuolla alhaalla."
Me liikuimme hiljaa eteenpäin niitä leijaavia rivejä kohti, jotka liitelivät ohitsemme lukemattomin joukoin koskematta toisiin ja kääntämättä kertaakaan selkäpuoltansa minua kohti, niin että olisin voinut tarkastaa, näkyikö niissä tekijän nimet.
Kun ystäväni, urkukirja, huomasi uteliaisuuteni, sanoi hän soinnukkaalla äänellä: "Meillehän ei tekijä merkitse mitään, sisällys on kaikki, valo meissä on tullut korkeudesta ja nousee myöskin sinne ylös. Me tahdomme kaikki antaa tilaa korkeammalle valolle."
Minä katselin nyt kirjojen kauniita kiertoliikkeitä; toiset liitelivät ainoastaan miehen korkeudella lattiassa, toiset ylempänä jopa ylhäällä komeiden holvien alla.
Katseeni kierrellessä pitkin parvekkeita, huomasin siellä täällä joukottain kirjoja paikoillaan hyllyillä. Ne olivat sen näköisiä kuin kirjat tavallisesti ovat päivänvalossa, mutta kultaus nimissä oli niin himmeä, etten voinut niitä lukea. Minä pyysin hiljaa toverini kertomaan, miksikä ne eivät ota osaa muitten omituiseen juhlakulkuun sekä ilmoittamaan, mitä merkitsevät ne harmaat kirjavarjot, jotka joukottaan häämöttävät esiin hämärästä.
"Ne, jotka näyttävät kirjoilta päivänvalossa", vastasi hän minulle, "ovat myöskin kirjoja ihmisten silmissä; me kutsumme niitä makulatuuriksi. Ne eivät koskaan enään herää. Ne ovat kokonaan täynnä kuivaa tuhkaa, eikä niissä ole yhtään sijaa valon säteelle. Arvotonta makulatuuria! Oh, makulatuuriksi joutuu niin moni meistä, moni hyvin aikaisin, jopa parinkin joulun perästä. — Ja nuo harmaat varjot, ne ovat todistettuja valheita ja häväistyskirjoituksia, ulkokultaisuuden ja tekopyhyyden ilmeitä, joita kirjailijat itse eivät ole uskoneet, lumpputöitä, mitkä ynnä makulatuuri ovat meidän hautuumaittemme luita, mutta joiden vuoksi niitä kuitenkin tuon tuostakin täytyy laajentaa. Ne muodostavat kuitenkin yhdessä nollan nideluvussa ja saavat siten vielä kuoltuaankin valhetella ja kerskailla — ja pysyä paikoillaan osottaakseen mitä suuria kirja-aarteita isänmaalla on."
Kulimme nyt erään pöydän ohitse, jossa oli läjittäin sitomattomia kirjoja. Muutamat lehdet läpättivät ikäänkuin tuulenhenki olisi niitä liikutellut.
"Nuo tuossa ovat uusia tulokkaita", kuulin ystäväni sanovan. "Niitä ei ole vielä haudattu, — se tapahtuu vasta sitten, kun kirjansitoja on varustanut meidät ruumisvaatteella ja meidät täällä on leimattu ja asetettu kukin paikalleen. Sitte vasta voimme jouluyönä liikkua ja keskustella. Tekijät elävät vielä persoonallisesti noissa tulokkaissa. Katso miten levottomasti tuon pienen kirjan tekijä liikuttelee lehtiä. Hän uskoo teoksensa kuolemattomaksi eikä tiedä, miten raskas lyhkäinenkin olemassaolo on monelle kirjalle. Vasta hautauksen jälkeen kirkastuu meidän kirjojen silmä — ennen kuin tekijäin."
Katselin lähemmin tuota pikku kirjaa; se oli sama, joka muutamia tunteja ennen oli minua melkein tuskastuttanut. — Lapsi raukka, mitä sinulla on täällä tekemistä! ajattelin.
"Ne saavat kohta onnellisina levätä unhotettuina, kun kuolevat nuorina", sanoi ystäväni kauniilla äänen soinnulla, ikäänkuin aavistaen mitä ajattelin. "Te unhotatte taas kirjan tekijän vuoksi, eikö niin!"
Huomasin samalla pitkän kirjojen juhlasaaton hiljaa hiipivän pitkin itse lattiaa. Ne muistuttivat harmaavelimunkkeja, niitä kun peitti paksu tomu- ja sorakerros; ainoastaan heikko viheriä valo muodosti ikäänkuin tonsuurin heidän ylälaitaansa. Ne olivat surullisen näköisiä ja näkyivät ikävöivän tullaksensa makulatuuriksi, sillä raskasta oli niiden elää, kun tiesivät, ettei heidän vähäinen arvonsa vuosisatojen kuluessa ole vähentynyt eikä lisääntynyt. Kuulin ystävältäni, että nuo kaikki monia, monia aikoja sitten on mainittu eräässä kirjallisuushistoriassa ja yhä edelleen laahautuvat muitten mukana, vaikkei kukaan niitä lue, kaikkein vähimmin nykyiset kirjallisuushistorioitsijat, jotka uudestaan ja uudestaan kertovat, mitä niissä muinoin on kirjoitettu. Munkkiraukat, teidän jouluyönne eivät totta tosiaan ole hauskoja! Milloin on vapautuksen hetki koittava! Aivan, niiden päällä liiteli nopeassa tahdissa suuri joukko pieniä, ihan pieniä kirjasia, kimmeltävän vihreitä kuin loistomadot, ainoastaan vähän lukin verkkoa muassa, mikä herneen muodossa pyörähteli ympärinsä. Ne olivat kaikki samannäköisiä, ne olivat yhdessä kuin helmet helminauhassa ja nauroivat iloisesti kuin pikku tyttöset, jotka käsikädessä kiiruhtavat koulusta helpon lukutunnin päätyttyä.
"Kas, meidän rakkaat, pienet almanakkamme!" kuulin kuiskailtavan ympärilläni.
"Niin", sanoi urkukirja, "tässähän ne ovat; ne ovat rehellisesti palvelleet aikansa eivätkä ole koskaan tahtoneet käydä paremmasta kuin mitä olivat, hyödyllisiä ja tosia, ja vieläkin voivat he tehdä hyötyä vanhoilla päivillään, sen tietää historiantutkija parhaiten. Tuo pieni herne niissä on ilmanennustukset, ja ne ovat ainoat, mikä almanakassa oli valetta, mutta sen tiesivät kaikki edeltäpäin.
Niiden jälestä seurasi täplikäs joukko, täplät valoa ja varjoa; jokunen joukossa oli viheriän ja harmaan kirjavan shakkilaudan näköinen. Ne näkyivät itse ilkkuvan olemassa oloaan, mutta ujoja ne eivät juuri silti olleet. Eihän ollut heidän syynsä, että he olivat maailmaan tulleet. "Me kutsumme noita rangaistusvangeiksemme", lausui rinnallani oleva kirja hymyillen. "Ne ovat tuomitut elämään vielä jonkun aikaa, sillä nehän ovat täynnä hyvää lainatavaraa ja näpistelyjä sieltä ja täältä." — Ja nyökäten oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas tervehtivät ne oikeita vanhempiansa ja huusivat niille: "Hyvää joulua, isä! Hyvää joulua äiti!" niin reippaasti, kuin olisi ollut heidän tarkoituksensa saada tekijävainajansa kääntämään kylkeä haudassaan.
Tuhkan harmaana, ilman valon kipinääkään sisässään hiipi äänetönnä milloin ylöspäin, milloin alaspäin, milloin longerrellen ja milloin varovaisesti palaten takaisin entisille jälilleen yksinäinen laiha kirja. "Se on kalmistomme aave", kuiskasi seuraajani väristen. "Hän ei saa kuolla eikä voi kuolla."
Aaveen selkärangassa luin loistavin kultakirjaimin: Suomenkielen asetus.
Minuakin yritti kauhistuttamaan ja minun valtasi sääli tuota toisten syntien vuoksi kärsivää haamua kohtaan.
Käännyin pois, ja huomioni kiintyi korkeuteen, missä majesteettisessa kulkueessa näkyi liitelevän joukkoja, loistaen, mitä ihanimmalla smaragdinviheriällä valolla, hohteella ikäänkuin toisesta valoisammasta maailmasta. Ne kevyet varjot, mitkä näkyivät muutamissa heistä, vaihtuivat valonloisteessa ja katosivat seuraavana hetkenä.
Niiden tullessa oli ikäänkuin kaikki hautuumaalla olisivat saaneet voiman kohottautua tavallista korkeammalle, ja syvä äänettömyys syntyi, missä ne liikkuivat.
En kysynyt, keitä ne olivat — minä kuiskasin hämmästyneenä. Se on raamattu, suurien kuolemattomien henkien teokset. Mutta ystäväni ei minua kuullut. Hänkin oli noussut korkealle ylös smaragdinvihreää valoa kohti.
Hetki sen jälkeen oli tämä ihana näky kadonnut toiseen osaan kalmistoa; rinnallani näin nyt taas ystäväni katsomassa yhä korkeuteen. Ikäänkuin unesta heräten, viittasi hän ylös korkeaa kupoolia kohden, missä tulenkipinöitä levottomasti lenteli kuin tulikärpäsiä etelän yössä.
— "Huomaako silmänne valonloisteen tuolla ylhäällä?" kysyi hän. "Se tulee niistä kirjoista, jotka säilyttävät tulevaisuuden siemenet sisässään, näkymättömät vielä Teille. Niiden täytyy elää kauvan täällä hautuumaalla, ennenkuin keksitte valonkipinät niissä. Sitten loistavat ne kauniilla ja tasaisella valolla, kunnes nekin kuten kaikki maallinen laskeutuvat alas ja ehkä vihdoin onnellisina saavat sulkeutua unholan suloiseen valtakuntaan."
Samalla etsi urkukirja äkkiä käteni, hiipi hiljaa kouraani, ja minä tunsin maneettisen voiman vetävän minua ovea kohti, joka avautui ja sulkeutui yhtä salaperäisesti kuin tullessamme.
Kadulla oli jo kaikki hiljaista ja autiota, tornikello oli vast'ikään lyönyt kolme, minä pistin kirjan turkintaskuun ja astelin ikäänkuin unessa hotelliin.
Tultuani huoneeseeni panin turkkini naulaan ja paneusin levolle mitä omituisimmassa mielentilassa.
Vaivuin paikalla uneen ja näin yhden noista leppeän elokuun yön suurista tähdenlennoista, jolloin pyhä Laurentius vuodattaa kyyneleitä maan päälle. Tuhansia ja vielä tuhansia tähtiä satoi alas taivaasta ja sammui lennossa, samalla kun kiinto- ja kiertotähdet tasaisella valolla kulkivat ikuista rataansa ja linnunradan epälukuisat tähdet sulivat yhteen ijankaikkisuuden arvoituksia peittäväksi hunnuksi.
* * * * *
Tähän lopetti nuoruudenystäväni kertomuksensa. Hän oli melkein juhlallisessa mielentilassa. Vakava hymy huulilla lisäsi hän:
"Niin, ystäväni, saat tästä ajatella ja sanoa mitä haluat. Kutsu kertomustani näyksi, fantasiaksi, mutta se ainakin on varma että, kun aamulla etsin tuota ihmeellistä kirjaa, löysin sen turkkini taskusta, tietysti äänettömänä kuin kirja ainakin. Niin pian kuin tilaisuutta tarjoutui, vein sen takaisin 'hautuumaalle', jonka ohitse en koskaan kulje muistamatta siellä sisällä viettämääni jouluyötä."