I.
Maantien lapsi.
Kaksi vuosisataa sitte oli nyt viljelty varallinen Kalajoen pitäjä jotenkin autio ja metsäinen seutu. Ainoasti kaukana toisistaan oli muutamia kyliä ja yksinäisiä taloja, pellot ja niityt niiden ympäri, ja niiden välillä seisoivat syvät, kolkot metsät vakaisessa juhlallisuudessaan.
Suotuisampaa oli katsella kirkon ympärillä syntynyttä kirkonkylää joen rannalla, josta pitäjä on saanut nimensä. Useat siellä olevat, hyvin valetut ja isot talot antoivat tälle pitäjän osalle varallisen ja melkein iloisen ulkomuodon.
Kertomuksemme ajalla oli kova nälkävuosi rasittanut Suomea ja niinkuin tavallisesti on ollut laita, ankarimmasti ahdistanut maamme pohjoisia osia. Sinä kylmänä talvena, joka silloin peitti kuolinvaipallansa jäätyneitten peltojen pettyneitä toivoja, vaelsi kodittomia, nälistyneitä olentoja joukottain maanteillä, etsien retkellään taloon elatustansa onnellisimmilta veljiltään.
Kylmänä talvipäivänä, jolloin hämärä alkoi levitä hiljaisen seudun yli, vaelsi keski-ikäinen nainen maantiellä, joka vie Kalajoen kirkonkylään, mihin hänellä vielä oli tunnin matka. Hän veti kelkkaa jälessään, ja kelkassa istui neljänvuotias lapsi, kapaloittu vaaterepaleisiin jotta hän ei köntistyisi vilusta.
Taivasta rupesivat jo tähdet tuikkimaan valolla, joka on heille omituinen, kun pakkanen on ankara, ja yhä synkeämmäksi näyttihe metsätien molemmilla puolilla. Mutta kuume poltti nais-raukan veressä, eikä hän tuntenut ankaraa pohjatuulta. Hänen sairastunut mielensä muutti synkät hongat jättiläishahmuksi, jotka tien molemmilta puolilta astuivat esille tempaisemaan lasta kelkasta luoksensa. Tämän lapsen pelastaminen talvi-yön ja erämaan kaikista kauheuksista oli naisen ainoa aikomus. Hätä ja kipu kartuttivat hänen heikkoja voimiansa, ja vakavilla, vaikka raskailla askelilla vaelsi hän eteenpäin, vetäen jäljessään kallista kuormaansa.
Vihdoin rupesi metsä harvenemaan, ja kallattava, aukea laakso alkoi siitä. Kalajoen kirkon tummat hahmoviivat näkyivät etäällä kohoavan tähtitaivasta kohti, ja siellä täällä joenrannalla huomasi ihmisasunnoita.
Täällä, missä syvän metsän suojaava seinä ei seisahduttanut pohjatuulta, raivosi se hillittömällä voimalla niinkuin tahtoisi se hävittää kaikki elävät maan päältä. Lapsi kuului hiljaan vaikeroivan, ja yhtäkkiä pysähtyi äiti, riisui mielevästi yltään vielä yhden niistä harvoista vaatteista, jotka häntä itseä verhoittivat, sekä peitti sillä, sanaa sanomatta, piskuista olentoa kelkassa. Sen jälkeen loi hän silmänsä seudun ympäri etsien lyhintä tietä ensimmäiseen taloon, josta päreitten punahka loiste välin leveni, kun ovi avattiin. Kun hän oli löytänyt polun, alkoi hän taasen vaelluksensa, mutta nähtävästi heikommilla voimilla. Kun pelastus juuri oli lähellä, näytti kun olisi koko mielenvoimansa luopunut hänestä, ja hän pysäsi usein polulla, joka vei Laukkalan isoon taloon, mikä on ensimmäinen kirkonkylässä. Ääneti saapui hän pihalle, nosti vaikeroivan lapsen kelkasta, kokosi huonot vaaterepaleet ja astui isoon, lämpimään tupaan.
Tulen liekki leimui hupaisasti isosta kiukaasta maantien surullisia vieraita vastaan. Ahkerasti toimi talonväki iltatöissään samalla kuin ehtoollisruokaa asetettiin pöydälle. Vieras, kipeä nainen istahti lapsi sylissä rahille oven viereen ja änkähyttäen pyysi hän yösijaa ja ruokaa itselleen ja lapselle, joka myös luvattiin. Ääneti istui hän sitten takan ääreen, ja ainoasti harvan sanan vaihetti isäntäväki hänen kanssaan. Lämpymässä lapsi ei itkenyt, vaan seurasi tarkoin silmillään isäntäväen ainoata poikaa, neljänvuotista Niiloa, joka hiljaan leikitsi itsekseen tuvan nurkassa.
Illallisen syötyä meni isäntäväki levolle. Myöskin vieraalle naiselle valmistettiin olkivuode takan vieressä, jossa markettuva tuhka vähitellen peitti hiiluksen. Äänettömyys vallitsi tuvassa. Sammuva päre pihdissään valisti himeästi savupilviä katossa, jonka reppana oli suljettu yöksi. Heikossa valossa katseli sairas nainen lastaan, joka nukkui turvallisesti ja makeasti, niinkuin ei mikään hätä ja kylmä häntä enää odottaisi! "Jesus sinun auttakoon, lapsi raukka!" rukoili äiti lempeästi pienokaisensa puolesta, jonka hän oli pelastanut kuolemasta elämälle, sen riemuille ja suruille, jotka tulevaisuuden tiheä verho peitti.
Uupunut taudista ja vaivoista laski hän levolle vuoteelle, mutta uni vältti kuumetautisen polttavia silmälautoja, ja jano vaivasi hänen luulakiansa. Tuvassa oli vähittäin tullut tykkänään pimeä. Puoli houreissa nousi hän ylös etsiäksensä jotakin juotavaa ja meni ulos portaille. Selkeällä talvitaivaalla leimuivat revontulet hirveässä loistossaan. Säde säteen jälkeen nousi veripunaisena ylös, leimusi juhlallisesti, vaihetti muotonsa ja värinsä ja laskeutui yön syliin antaaksensa sijaa uusille leimuaville pohjaisen palon säteille. Ilmassa kuului niinkuin räiskähtäviä ääniä, hahmomaisesti kuiskuttaen kylmässä yössä.
Kuumetautista naista hirvitti nähdessään taivaan kauheata valoa ja hän palasi tupaan. Huoaten lankesi hän vuoteelleen ja hiljaisuus vallitsi koko yön isossa pimeässä tuvassa.
Kun aamu koitti, alkoi talonväki taas liikkua tuvassa. Kun naiset näkivät nukkuvan kalpean äidin ja hänen syvässä unessa makaavan lapsensa, sanoivat he: lämmin on lempeä väsyneitä kohtaan.
Myöhemmin aamulla heräsi lapsi. Kun pienokainen näki äitinsä makaavan oudossa tuvassa, missä talonväki jo oli täydessä työssä, tarttui hän häneen kädellään herättääksensä hänen. Mutta äiti ei herännyt ja kummallisen kylmä oli hänen kätensä. Pienokainen kääri peitteen paremmin äitinsä ympäri ja istui hänen vieressä katsoen lakkaamatta hänen silmiinsä. Vihdoin kuin äiti ei herännyt, rupesi pienokainen hiljaa itkemään.
Silloin astui emäntä lähemmäksi olkivuodetta ja koski kädellään vieraasen naiseen. Hän oli jo kylmä, kuolema oli yön hiljaisuudessa koskenut hänen sydämeensä.
Tuvassa olevat naiset kokoontuivat nyt vainajan ympäri, he katselivat hänen mustia tuuheita hiuksiansa ja halusivat tietää, mistä hän oli kotoisin. Emäntä pyhkäsi kyyneleet silmistään, tarttui itkevän, yksin jääneen lapsen käteen ja sanoi:
— Älä itke, lapsi raukka! Mikä sinun nimesi on?
— Nimeni on Katri, vastasi tyttö itkein katkerasti.
— Missä on kotosi? kysyi emäntä.
— Sitä en tiedä, vastasi Katri ja nyyhki. Talon poika, nuori Niilo, oli laannut leikkimästä, mutta istui liikkumatonna lattialla siinä missä oli istunut.
Samalla tuli talon rehtevä, rikas isäntä tupaan. Hän näki kuolleen vaimon, jonka kasvoihin syvä murhe oli painanut sinettinsä. Sitten katseli hän pientä Katria ja sanoi vaimolleen:
— Kenties annamme lapsiraukan syödä meidän leipää, siksi kun hän kasvaa ja voi pitää murhetta itsestään.
— Kiitän sinua siitä, Antti, sanoi emäntä ja hymyili kyynelten läpi.
Ystävällisesti nosti hän Katrin syliinsä ja hyväili häntä.
Silloin Niilo saapui äitinsä luo ja katseli isoilla, ihanilla silmillänsä kysellen häntä.
— Äiti, sanoi hän, jääkö hän tänne?
— Jää, Niilo, vastasi emäntä.
— Tule sitten leikkimään minun kanssani, sanoi Niilo ja tarttui Katrin käteen.
Katri piti kyllä uskollisesti Niilon käden omassaan, mutta hän vetäytyi kuitenkin lähemmäksi emäntää, jonka sylissä hän istui. Siinä oli orpo raukan mielestä hyvää ja turvallista olla, melkein niinkuin ennen hänen oman äitinsä sylissä.