III.
Keskikesän aikana.
Siten kului muutamia vuosia ja Niilo ja Katri kasvoivat isossa talossa. Vähäsen oli nyt muutoksia tapahtunut Laukkalassa. Hyvä emäntä ei enää elänyt ja kuudentoistavuotias Katri hoiti nyt laveata taloutta.
Niilo oli kasvanut kauniiksi nuorukaiseksi. Ujous ja ystävällisyys loisti hänen kirkkaista, sinisistä silmistään, ja verraten vakaan, ankarasti katselevaan isään näytti hän vielä olevan lapsi. Nuoremmaksi hän myöskin näytti kuin Katri, joka nyt oli ihana impi. Onnelliset, rauhalliset päivät hyvässä kodissa olivat häätäneet Katrin levottoman ja rajun luontonsa ja antaneet koko hänen olennolleen tasaisen iloisuuden, joka lievittävänä leveni hänen luonteensa syvän vakaisuuden yli.
Niilon isän lähin naapuri oli vanha, rikas talollinen, jonka maat rajoillaan koskivat Laukkalaan. Hänen ainoa lapsensa oli punaposkinen Elsa, joka nyt oli viidentoistavuotias. Elsa oli iloinen tyttö. Hän piti isän taloutta kunnollisesti, mutta suurin ilonsa oli kuitenkin olla paras tyttö kaikissa pidoissa ja tulla nähdyksi, kun hän parhaimmissa juhlavaatteissaan kunakin sunnuntaina saapui kirkkoon. Laukkalassa oli hän jotenkin usein, mutta vielä useimmin kävivät naapuritalojen molemmat vanhat isännät toisensa luona. Molemmat kuuluivat myös niin sanottuun "suureen sukuun."
[Tämä Oulusta eteläänpäin olevissa pitäjissä löytyvä sukuperhe, johon kuuluu varallisia talonpoikia, pitää itsensä muista su'uista tarkoin eroitettuna. Mitään erityistä perhenimeä ei tällä suurella su'ulla ole. Vasta viime aikoina on naimaliittoja solmittu suuren su'un ja vähemmän mainioksi tulleitten sukujen jäsenten välillä. Tämä talonpoikain ylimyskunta näyttää olevan yhtä paljon riippuva sukuperästä kuin rahasta. Mistä se on alkunsa saanut on vaikea päättää. Kenties Pirkkalaisista? Taikka kukaties vielä vanhemmista ajoista, niistä sotaisista ajoista, joista ei historia tiedä kertoa.]
He olivat kasvaneet yhdessä, molemmat olivat he nähneet, kuinka halla samana yönä oli vaaleaksi muutttanut tähkäpäät heidän kumpaistenkin pelloilla, ja he olivat, kun vihollinen ryntäsi pitäjään ryöstämään, lujamielisesti taistelleet ja kärsineet yhdessä. Samana aikana alkoi myöskin onni ja varallisuus viihtyä heidän molempain luona, eikä milloinkaan ollut kateutta löytynyt heidän välillään. Siitä syystä olikin naapurisopu hyvä, ja usein nähtiin ukot istuvan, pakinoivan keskenänsä, nyykkien harmaita päitään. Komea oli myöskin kestitys varallisten taloissa, kun he kävivät toinen toisensa luona vierastamassa. Silloin tuotiin pöydälle tuoretta rieskaleipää, voita, palvattua lihaa ja taalepiimää. Eikä myöskään puuttunut hyvää kotona valmistettua olutta, ja vanhukset näkivät mielellään, että Niilokin otti sijaa pöydän ääreen, kun hän nyt jo oli iso mies ja pian käyvä ensi kerran herran ehtoolliselle.
Siksi määrätty juhlallinen päivä oli tullut. Juhannuksen päivänä piti rippikoululaisten vahvistaa kasteenliittonsa.
Kaikki Laukkalan väki vaelsi tänä päivänä kirkkoon, sillä sekä Niilon että Katrin piti nyt ensikerran astuman altarin eteen. Matkalla kirkkoon olivat kaikki totiset, mutta Katri ja Niilo eivät virkanneet mitään. Kesä-ilma ja vainioilla lainehtiva laiho kertoivat Jumalan hyvyydestä, ja nuorien mielestä tuntui kuin eivät Kalajoen siunatut kellot milloinkaan kaikuneet niin juhlallisesti kuin nyt, veisaten malmisella äänellään: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto."
Ja vanha provasti valkoisilla hiuksillaan ja vanhuudesta rypistyneillä kasvoillaan puhui temppelissä laupeita, sovintorikkaita sanoja rippilapsille. Ja kun virren säveleet kaikuivat seurakunnan yli, astuivat rippilapset kuoriin ja sydämen hurskas liikutus näkyi heidän nuorissa, viattomissa kasvoissaan.
Ei milloinkaan Niilo ja Katri sittemmin unohtaneet kuinka he sinä päivänä vieritysten lankesivat polvilleen altarin viereen. Ja kun he söivät leipää ja joivat viinaa, tuntui heistä molemmista, että he yhdessä lupasivat koko elämänsä aikana vaeltaa Sanan valossa, koko elämänsä aikana rakastaa kaikkia ihmisiä ja olla toisillensa lohdutukseksi ja iloksi.
Päätetyn jumalanpalveluksen jälkeen palasivat kaikki hartaudella täytetyllä mielellä Laukkalaan. Juhlapäivällinen syötiin totisessa äänettömyydessä, ja sitten kävi Niilo tallinluhtiin lukemaan virsikirjaa ja Katri meni omaan luhtiinsa itkemään sovinnon kyyneleitä.
Sinä aikana, joka nyt seurasi, ei Niilo ollut semmoinen kuin ennen, eikä Katri myöskään. Kun he olivat toisistaan erillään, osoittivat heidän silmänsä että he kaipasivat toisiansa, mutta kuu he olivat yhdessä, Niilon siniset silmät hymyilivät makeasti, ja Katrin musta silmäpari leimui riemusta ja autuaallisuudesta. Vähäsen kainommat olivat he keskenänsä, ja usein eivät he sanaakaan toisillensa virkanneet, kun he istuivat yhdessä kuistilla tai kävivät sunnuntaina kirkkoon.
Kun he muutamana sunnuntai-iltana kävivät sanaa sanomatta talon lähellä olevalla kaskella etsimässä marjoja, sanoi Niilo vihdoin Katrille:
— Pidätkö minun marjoistani?
— Pidän, jos sinä pidät minun kukistani, sanoi Katri.
Ja molemmat pitivät he toisensa lahjoista, ja silloin näytti jo siltä, kuin olisivat he sanoneet paljon toisilleen. Eikä kukaan kuullut, että he sinä kertana puhuivat paljon enemmän keskenänsä, mutta kukat, jotka hymyilivät maassa, ja linnut, jotka visersivät honkien oksilla, ja kärpäset, jotka suhisivat nuorukaisten ympäri päiväpaisteessa, he mielestänsä näkivät sitä enemmän heidän silmissään. Käsi kädessä kävivät he sitten kotiin isoon kartanoon.