1. MITEN TULIN JOULUA LAPISSA VIETTÄNEEKSI.
Sinä vuonna, jolloin vietin kesää pienessä minulle ystävällisessä piirissä, Kolarin pitäjässä, sain joulukuun 17 p:nä kohteliaan kirjeen, jossa pyydettiin minua heti matkustamaan sinne takaisin siellä joulua viettääkseni sekä nuo sen jälkeistä 20 päivää.
Kutsumus oli laadittu semmoisella luottamuksella tulooni, että se valtasi minut naiivilla, vanhanaikaisella uskollisuudellaan. Minulla oli 7 päivää käytettävänäni ennättääkseni Etelä-Suomesta 20 peninkulmaa pohjoispuolelle Tornion eli yhteensä 110 peninkulmaa. Rautatie ulottui silloin vielä ainoastaan Ouluun asti. Hymyilin ajatellessani kaikkia niitä vastuksia, joita ystävyys täydessä luottamuksessa tahtoi sälyttää hartioilleni yhden viikon joulu-ilon takia. Ei, suoraa hulluutta oli ajatellakaan matkaa!
Kirje, jossa olisin lausunut kiitokset tarjouksesta ja ystävällisen kieltäymiseni ei olisi enää ennättänyt perille. Se se oli kaikkein ikävintä. Näin, mitenkä kaikki siellä kaukana oli järjestetty etäisen vieraan vastaanottamiseksi, mitenkä jouluaatto tulisi ja odottavat katseet etsisivät lumikentillä lähestyvää rekeä, mitenkä lyhyt hämärä päivä kuluisi kaivatun saapumatta; mitenkä pimeys peittäisi aution seudun äänetönnä ja vakaasti ilman että kulkusten kilinää kuuluisi; mitenkä joulusaunan lämpöä innokkaasti ylläpidettäisiin viimeiseen saakka, mitenkä jouluaatto vihdoin toisi pettyneet toiveet pieneen perhepiiriin.
Ei, se meni liian pitkälle. Eikä tämä joulu antaisi minulle mitään rauhaa! Kello kävi niin hitaasti. Toivoin, että näyttäjä jo osoittaisi lähtöaikaa viimeiselle junalle, joka olisi voinut viedä minut pohjoiseen päin, silloin olisi epäilykseni ollut lopussa.
Katseeni sattuivat matkalaukkuun. Mahtuisiko siihen, mitä matkaa varten tarvitaan. Kulumaakseni aikaa ahtasin tavaroita siihen koetteeksi. Niinpä niin, kaikkein tarpeellisin saisi siinä kyllä tilaa ja niin käskin valjastamaan hevosen asemalle ajaakseni.
Mikä hulluus, mikä hulluus! Sata kymmenen peninkulmaa, ehkä 40 asteen pakkasessa! Mikä hulluus! Ei, riisukaa hevonen! En matkusta.
Kello oli 1/2 3 iltapäivällä, taivas pilvien verhooma. Mutta silloin välkähti aurinko kirkkaana esiin pilvipeitosta, — aurinko, jota ystäväni Lapissa eivät nyt vähään aikaan tulisi näkemään — sen loisto oli niin leppeä, niin ystävällinen. Ei, minä lähden! Valjastakaa hevonen! »Usko Jumalasta hyvää ja lähde» oli Laiska Jaakon sananpartena.
Seuraavalla hetkellä olin matkalla viettämään jouluaattoani Lapissa.
En koskaan ole lähtenyt pitkälle matkalle rauhallisemmilla ja iloisemmilla tunteilla. Miksi olin epäröinyt? Matka tuntui minusta nyt niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Olinhan niin hartaasti odotettu ja olihan minulle mahdollista toteuttaa odottajain toivo. Ja tuntuipa myös niin hyvältä, kun kerrankin maailmassa ei itseään pitänyt liian suuressa arvossa.
Ja tästä hetkestä alkaen en tuntenut itseäni enää joulukiireessä työttömäksi vanhaksi pojaksi. En, kuuluinhan yhtä hyvästi kuin kukaan muu Pohjolassa määrättyyn joulupiiriin ja olin saanut runsaan osuuteni joulukiireestä, joululevottomuudesta ja ikävöidystä jouluilosta.
Kuinka suuri Suomenmaa sentään on — varsinkin talvella. Sadan peninkulman pituisia lumihankia, niukkaa valoa, runsaasti pimeää. Pitkä rautatiematka Ouluun oli muutamia tunteja lukuunottamatta retki mustan tunnelin läpi, jossa juna valopilkun lailla kiiruhti lumihankien, metsien ja majojen ohi, ainoastaan harvojen valohohteitten sitä tuvan akkunoista tervehtiessä.
Kun seuraavana aamuna heräsin Oulussa, osotti akkunan lämpömittari, että puolen asteen lämpöinen odotti minua ulkona, jossa kuitenkin vallitsi niin paksu sumu, että matkani Tornioon kului kuin harmaassa säkissä — kulkien talviteitä meren lahtien, lumen peittämien niittyjen, leveitten virransuitten ja metsien läpi tervehtiäkseen tuon tuostakin suurta postitietä, jossa tapasin vanhoja tuttuja kilometritolppia ja varakkaat kylät odottivat aijottua Tornion rataa.
Matkalla mainittuun kaupunkiin jota kiireettä jatkettiin, laski lämpömäärä ainoastaan pari astetta nollaa alemmaksi, kunnes taivas vihdoin talvipäivän tasauksena 21 p. jouluk. selkeni ja saatti näkyviin teräväsakaraisen uusikuun, ennustaen sään muutosta.
Viivyttyäni lyhyen aikaa Torniossa matkustin vielä samana iltana kaksi peninkulmaa pohjoiseen päin.
Kun Torniossa kerroin olevani matkalla revontulia katsomaan, sanoi yksi tuttavistani: »Saattaisi tapahtua, että lyhyellä joulumatkallasi mitään revontulia ei tulisi näkyviin.» — »Ohoh», vastasin leikillisesti, »olen jo täksi illaksi tilannut itselleni vähän pohjanpaloa», ja oikeinpa arvasin — jo ajaessani leveän Tornionjoen suun yli, lensi heikosti loistava, maidonkarvainen pohjantulen siipi taivaan rannalta sen keskustaa kohden. Pilven muotoisia valopilkkuja ilmestyi sen ohessa pohjoiselle taivaalle ja näiden välissä levisivät terävät eriväriset valokentät tuon tuostakin esiin taas kadotakseen samalla kun välistä jättiläiskokoinen valonuoli syöksi halki ilman puolihämärässä lepäävään ympäristöön.
Tämä oli kaiketi ainoastaan harjoitus johonkin kohtaukseen sitä suurenmoista revontulinäytäntöä varten, jota halusin, mutta se valmisti minua valtavasti odottamaan, mitä tulisin näkemään.
Jos Gustave Doré vain olisi nähnyt valonhenkien vaihtelevan salaperäisen leikkimisen tänä iltana, niin mitä huimaavia aatteita olisikaan hänen sisäisen silmänsä nähtäviin ilmestynyt maailmaa hämmästyttääkseen, esim. kun hän loi kummallisia kuviaan Johanneksen Ilmestyskirjaan.
Seuraavana aamuna kello 5 jatkoin matkaa tähtikirkkaan taivaan loisteessa, 15 asteen tyvenessä, neitsyeellisessä pakkasessa.
Kuinka korkealta näyttikään Pohjolan tähtitaivas! Ainoastaan etelämaissa saa nähdä niin runsasta tähtivaloa ja niin ihanaa taivaankantta. Sen vuoksi olikin matka aikaisena, raikkaana aamuhetkenä erinomaisen hupainen.
Vihdoin rupesi päivä sarastamaan ja 11 ajoissa nousi aurinko säteilevän kirkkaana viipyäkseen pari tuntia taivaan reunalla, jättäen jälkeensä lumoavia värivivahduksia pohjoisen taivaan puoliskolle, kun eteläistä puoliskoa peitti mitä kauniin sininen ja viheriä värihohde.
Tänä aamupäivänä tapahtui minulle se ilo, että aivan odottamatta näin Kolarilaisen ystäväni astuvan sievään kestikievarihuoneeseen, johon olin tuokioksi pysähtynyt. Hän oli matkalla Tornioon noutamaan minua, joka jo olin hyvän matkaa kauemmas ennättänyt.
Tämä tapaaminen oli alkuna yhteiseen joulumatkaan minulle edellisenä kesänä tehdystä Lapin matkasta tuttua tietä, joka ainoastaan parin kilometrin matkalla nyt talvella kesäisestä erosi.
Tämä tapahtui Aavasaksan läheisyydessä, joten me siis tällä kertaa uudelta puolelta saimme nähdä tuon sfinksimäisen vuori-immen, joka kesäyön auringossa ja sydäntalven hämärässä katselee länteen päin ja uneksii ylpeästä Luoppiotunturista Ruotsin puolella.