I.

Uotilan isäntäväki.

Uotilaksi nimitetään erästä yksinäistä taloa lähellä valta-maantietä kaukana ylämaassa. Entisinä aikoina talo oli ollut herraskartanona, mutta kertomuksemme aikana eli joku kymmenkunta vuotta takaperin sitä hallitsi muuan sangen varakas ja arvossa pidetty talonpoika.

Maantien puolelta tuota vanhanaikaista, punaiseksi maalattua, kahdenkertaista rakennusta ympäröitsi tiheät, ei kuitenkaan järin korkeat männyt ja kuuset, joitten välitse oli suora maantielle johdattava tie laitettu. Tällä taholla olivat pirtin ikkunat, sekä moniaat aitat, jotka seisoivat ruohokentän ympärillä päärakennuksen edustalla. Vastaisella puolella oli tarharakennukset ja niiden alla talon avarat vainiot, joidenka takaa havumetsä kohosi synkkänä ja jylhänä. Tämän metsän halki kävi tie Uotilasta muutamille taloon kuuluville salopelloille, jotka olivat puolen peninkulman päässä siitä.

Nykyinen isäntäväki käytti ainoastaan alikertaa. Ylikerta oli aivan tyhjänä. Autiolta ja hiljaiselta tuntui usein suuressa talossa, sillä paitsi palkollisia siinä ei ollut monta asukasta. Uotilan isäntä, kolmekymmen-vuotias Lauri, oli perinyt talon isältänsä, joka kuoli kun poika vastikään oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joku vuosi myöhemmin kuoli häneltä äitikin, jonka tähden Lauri päätti hankkia suurelle talolle vireän ja toimeliaan emännän. Vähän aikaa sen jälkeen toi hän talonpojantyttären naapuripitäjästä vaimoksensa Uotilaan.

Tässä olivat he nyt eläneet kahdeksan vuotta hiljaa ja rauhaisesti. Niin kuin usein tapahtuu, eivät hekään olleet avioliittoon ruvenneet keskinäisestä rakkaudesta, vaan ulkonaisten ja satunnaisten asianhaarain vaikutuksesta. Mutta kun olivat tottuneet joka päivä olemaan yhdessä, kun aina täytyi jakaa toistensa huolet, myötä- ja vastoinkäymiset, kun arvossa pitivät toistensa oikeimmiten hyvää ja rehellistä luonnetta, olivat he hyvin pian likeisesti yhdistyneet toisiinsa, ja hellä ja ystävällinen väli oli heidän kesken syntynyt.

Emäntä, nyt kuusikolmatta-vuotias Leena oli alati työssä, osottaen palkollisille reipasta esimerkkiä. Ensimäisenä aamusilla ja viimeisenä iltasilla askaroitsi hän tuvassa, ja häntä pidettiinkin sen vuoksi syystä pitäjässä perheen-emännän esikuvana. Hänen karjansa oli parhaimmassa kunnossa. Ei pappilakaan lähettänyt niin kiiltäviä ja uhkeita lehmiä laitumelle kuin ne olivat, jotka joka aamu sorkottelivat Uotilan kujaa, ja tasaisempia kankaita sai etsiä kaukaa, kuin ne olivat, joita valkaistiin tämän kelpo talon nurmilla. Ahkerasta työstä oli hän tosin jotenkin aikaisin vanhentunut, ja mitä vähän kauneutta luonto oli hänelle nuoruudessa suonut, se oli jo aikaa kadonnut. Sen sijaan oli astunut tyven, vaikka vähän kylmäkiskoinen ja jäykkä ilme, joka ei koskaan jättänyt yksivakaisia kasvoja.

Kun näki hänen ja Laurin rinnatusten, kun he sunnuntaisin pyhävaatteissa ja komeissa kiesissään ajoivat kirkkoon, olisi luullut Lauria Leenan pojaksi, niin hilpeältä ja nuorelta näytti hän. Isän eläessä Lauri ei ollut suuresti huolinut työnteosta, vaan enimmiten noudattanut iloista mieltänsä ja seudun nuorison kanssa huvitellut, kun vain niin sovistui. Hän kävi rikkaan miehen pojasta, ja kauniiseen ja pulskaan poikaan oli moni pitäjän tytöistä luonut lempeitä silmäyksiä, kun hän teikaroitsi kirkonmäellä tai otti osaa kylän tanssihuvituksiin. Lauri puoleltaan ei näyttänyt suosivan toista enemmän kuin toistakaan, vaan laski rohkeasti leikkiänsä kaikkien kauniitten neitosten kanssa, ja kun hän viimein aikoi naimiseen, valitsi hän omaksensa naapuripitäjästä tytön, jota tuskin kukaan oli huomannut, eikä suinkaan erittäin kaunista. Tämä oli kyllä ensi alussa saattanut Uotilan uudelle emännälle vähän pitäjäläisten nurjuutta, mutta kateus unohtui pian, ja kaikki yhtyivät kiittämään hänen vilpasta ja kunnollista olentoansa. Vaan Lauri oli isänsä kuoltua suuresti muuttunut. Näytti kuin hänestä olisi toinen ihminen tullut, kun tiesi että hänen yksin tuli vastata talon hoidosta. Yhtäkkiä loppui häneltä sen tähden juoksu kylissä, ja emännän taloon hankittuansa kääntyi hän koko luonnoltansa niin totiseksi ja vakavaksi, ettei sitä olisi hänestä uskonutkaan, kun otti huomioon hänen nuoruutensa.

Ne, jotka tarkemmin tunsivat Uotilan isäntäväen, puhuivatkin paljon siitä, kuinka nämä sopivat hyvin toinen toiselleen, ja pitäjän herrasväetkin arvelivat heitä kaikin puolin onnelliseksi ja ymmärtäväiseksi pariskunnaksi.

Kuitenkin yhtä kaivattiin varakkaassa talossa ja isoissa huoneissa. Ei mikään lapsi leikitellyt ihanalla kedolla rakennuksen edessä, ei mitään iloista naurua kuulunut kujalta, eikä mikään kehto ollut tuvassa liikkunut. Lauri ajattelikin tätä usein ikävillä mielin, kun muisti, ettei hän saisi jättää huolekkaasti hoidettua taloansa ja muita runsaita varojansa pojalle, vaan kaukaisille ja ahnaille sukulaisille. Yksinäisillä hetkillä tämä ajatus raskaana taakkana painoi nuoren miehen mieltä, mutta vaimollensa hän ei milloinkaan surujaan ilmoittanut. Jos vaimo olisi hänelle perillisen lahjoittanut, niin ei olisi mitään puuttunut hänen rauhallisessa ja hiljaisessa koti-elämässään.

Pyhäinmiesten aika oli käsissä, ja palvelusväki hankki muuttoa. Syystyöt olivat viikoksi tauonneet, ja ainoastaan talon jokapäiväisiä askareita toimitettiin. Uotilastakin muutti osa palkollisia, mutta nekin, jotka jäivät taloon, olivat vanhan tavan mukaan saaneet joutoviikon. Sitä enemmän työtä oli siis isäntäväki saanut itsellensä. Vähitellen oli uusi palvelusväki tullut taloon, ja kaikki alkoi asettua entiselle kannalleen. Isäntä määräsi puoleltansa uusille rengeille heidän ulkotyönsä, ja emäntä koetti totuttaa uusia piikojansa talon askareisiin. Kun isäntäväki jäi kahden kesken, oli emännän tapa sanoa Laurille mitä hän arveli uusien palkollistensa kelvollisuudesta.

Näiden vastatulleitten joukossa oli eräs nuori tyttö emännän kotipitäjästä, yhdeksäntoista-vuotias Liisa, jonka vanhempia, jotka olivat köyhää torpanväkeä, Leena kauan oli tuntenut kunnollisiksi ja ahkeriksi ihmisiksi. Sen tähden olikin emäntä, koska nyt niin sopi, antanut puhutella Liisaa tulemaan hänen palvelukseensa Uotilaan. Liisa oli iloinen ja kaunis tyttö, aina valmis leikinlaskuun ja sukkela vastauksiin, ja työ häneltä kulki ripeämmin ja sievemmin kuin muilta piioilta. Hän saavuttikin ensi hetkeltä alkaen emännän suosion, ja se, joka tarkasti piti silmällä Uotilan jokapäiväistä menoa, olisi kenties huomannut, että ikään kuin uusi ja hupaisempi elämä oli alkanut ykstotisessa ja hiljaisessa talossa siitä ajasta asti kun nuori punaposkinen Liisa sinne muutti.

Emäntä havaitsi pian, että hän huoletta voi jättää osan toimistansa tälle nuorelle tytölle, ja sai nyt useammin kuin ennen istua tuvassa rukkinsa äärellä taikka kamarissa kangaspuissaan.

Isännälle hän silloin usein lausui tyytyväisyytensä uuteen palvelijaansa. Hän jutteli isännälle Liisan köyhästä, mutta siivosta kodista ja hänen ahkerista vanhemmistaan. Lauri poltteli silloin piippuansa ja loi vain silloin tällöin jonkun silmäyksen Liisaan, kun tämä notkeasti astuskeli pihan poikki, täytettyjä kiuluja kantaen. Välistä hän kuunteli Liisan iloista, heleää ääntä, kun Liisa laski pilapuheitansa yhdelle talon uusista rengeistä, nuorelle Hartulle, joka näytti häntä erinomaisella mielihyvällä katselevan. Mutta mitä ikänänsä isäntä näki taikka kuuli, ja mitä hyvänsä hän näissä tiloissa aatteli, ei hän mitään virkkanut, nyykäytti vain päätänsä emännälle, kun tämä kehui uutta palvelijaansa, köyhää ja kaunista Liisaa.