II.
Pappilassa oli ruustinna parhaalla tuulellaan. Kahvi oli sattunut hyvää ja makoset vehnäset kestivät kunnollisesti sen kiitoksen, jota niille tuhlattiin. Ja noiden viiden naisen kielet olivat siteistään irti. Vieläpä neiti Juliakin, joka yleensä ajatteli enemmän kuin puhui, otti osaa keskusteluun, joka lopuksi luisui yhteiskouluun taikka niihin koteihin, joissa yhteiskoulun ystäviä oli.
Everstiluutnanska, joka pani suurta arvoa siihen, että hän isänkodissaan oli saanut hyvin vakavan ja kaavamaisen, vanhanaikaisen kasvatuksen, lausui maltillisesti, mutta syvällä vakaumuksella pahasti pelkäävänsä noita epänaisellisia rohkeita yrityksiä. Naisvoimistelijat ja luistelijattaret, jotka julkisesti yleisölle esiintyvät, palkovenheellä kulkijat ja pyöräilijät, jotka omin päin retkiä tekevät — siinä oli nyt tuon kasvatuksen alkua. Reformipuku se nyt onneksi jäi ehdoitukseksi, mutta nuo urheilijaneitoset ne eivät siltä juuri arastele miespukuja: hatut ja lakit, jopa ylioppilaslakitkin, ovat jo aivan miesmäiset. Kuinka on tämä päättyvä? Hän kertoi aina pitäneensä huolta, ettei hänen tyttärensä pukuun päässyt moisia epänaisellisia ilmiöitä.
Olipa rouva varsin tyytyväinen itseensä, kun hän lausuntonsa lopetti.
Hän oli puhunut viisaasti ja maltilla.
Neiti Julia huomautti vähän opettavasti: »Niin, Vorsicht ist besser als
Nachsiht.»
Hovioikeudenneuvoksetar, joka kuului niihin rakastettaviin vanhoihin, jotka eivät usko, että maailma kaikissa suhteissa huononee, huomautti, että monet naiset nyt vasta ovat ruvenneet oivaltamaan velvollisuuksiaan myöskin ihmiskuntaa; ei ainoastaan kotiaan kohtaan, ja rouva von Zweifuss, joka oli tottunut vierailemaan aivan eri tavalla ajattelevaan ihmisten luona eikä tahtonut vastustaa ketään, hän vaipui vain syvemmin käsitöitään tarkastamaan, sillä välin kun luutnanska yhä vakuuttavammin kumosi kälynsä mielipiteitä. Ruustinna vihdoin keskeytti tuon jo jotenkin vilkkaan väittelyn ehdoittaen »pientä lisätilkkaa», koska ystävättäret kerran olivat suvainneet kehua hänen kahviaan.
Everstiluutnanska raukka, jospa hän olisi tiennyt, että hänen Editinsä juuri tällä hetkellä ei ollut muuta kuin — ylioppilaslakkia vailla.
* * * * *
Nyt soitamme rautatienasemalle, jonne nuori ystävämme Bernhard Freyman äsken lähti.
Säntillisenä miehenä ei hän tahtonut saapua liian myöhään, mutta ei myöskään liian aikaiseen ja oli siis laskenut saapuvansa runsaasti neljännestuntia ennen junan lähtöä. Arvaamaton tapaturma sattui kumminkin matkalla; juopunut talonpoika ajoi hurjaa vauhtia kuormansa hänen ajopeleihinsä kiinni ja siinä toinen aisa halkesi. Meni aikaa vahingon hätimmittäiseen korjaamiseen ja kulkunopeuttakin oli sen jälkeen jonkun verran rajoitettava. Kuinka olikaan, sai Pariisiin aikova nuorukainen asemalle saapuessaan nähdä junan huristavan tiehensä, saman junan, jolla hänen olisi pitänyt matkustaa Helsinkiin.
Hän lähetti siis sähkösanoman Helsinkiin, että hän seuraavana päivänä aikoi sinne lähteä aamujunalla, jatkaakseen sitten sieltä kaluineen päivineen suorastaan Hangon kautta ulkomaille; maalla oleskelu oli siis nyt keskeytettävä.
Hra Freyman palasi siis heti takasin herrastaloon rikkinäisissä ajopeleissään; ja kun nämä kotimatkalla näyttivät aivan hajoavan, nousi hän jalan astumaan loppumatkan, käskien, hienotunteisena kuin ainakin, kuskin ilmoittaa neiti Planchettelle hänen pian tapahtuvan paluunsa.
Me voimme jättää hra Freymannin yksin astelemaan kauniissa kevätillassa ja näkemään rohkeita unelmia seurustelustaan ylhäisissä piireissä — Pariisissa.
* * * * *
Meidän ollessamme telefoonin ääressä ei nauru eikä leikinlasku ole hetkeksikään tauonnut nuorten tyttöjen pukuhuoneessa; se nousi korkeimmilleen, kun Planchette vihdoin kiihkeän vastarinnan jälkeen seisoi puettuna frakkiin ja lautasliina kainalon alla kuten kyyppareilla ainakin. Hän onkin niin äärettömän hullunkurisen näköinen, seistessään siinä melkein itkuun purskahtamassa, hiukset sileiksi kammattuina, ja hän huoahtaa valittaen: »Taivas teitä armahtakoon, te hullut lapset!»
Nyt hän saa käskyn lähteä kyökkikamariin valmistamaan viinikylmäkastiboolin, jota harjoituksissa välttämättä sanotaan tarvittavan, ja kuin siipipuoli pääsky hiipii hän, hännystakin liepeiden liehuessa, ovesta ulos ja pistää salaa kipenen kanverttia poskihampaalleen.
Nuoret tytöt nyt täydentävät pukunsa ja pian rehentelee huoneessa neljä reipasta nuorukaista, lakkaamatta punoen pieniä viiksiään.
— Oi kuinka nuo mustat viikset sinua pukevat! huudahtaa Agnes ihastuneena valkotukkaiselle Ellenille. — Kuule, nosta housunlahkeitani vähän ylemmäs, ne vetävät maata, hyi — ja minä kun olin luullut olevani ainakin yhtä pitkä kuin hän.
— Mutta miten kehtaamme koko huomispäivän olla yhdessä herra Freymannin kanssa? huomautti Bertta hiukan arasti. — Minä ainakaan en voi olla punastumatta, kun hänet kohtaan.
— Siitä elä sure! lohdutti Agnes. Eihän hän tiedä mitään koko asiasta, ja sitä paitse emmehän me mitään pahaa ole tehneet.
— Mutta kuinka hauskaa olisi olla poika! huudahti Edit. — Kuinka minä hakkailisinkaan teitä kaikkia.
— Ja minä Planchettea, virkkoi Bertta samassa sisään saapuvalle, frakkiin puetulle taloudenhoitajattarelle, jonka he taas tempasivat piiritanssiin mukaansa.
— Mutta joutukaa nyt alas, että tämä kamala leikki kerrankin loppuu, kehoitti Planchette.
— Niin, hyvät herrat, harjoitukset alkavat, vaati Edit. — Kyyppari, tuo samppanjamme, heti!
— Malja ja lasit ovat puistonpuoleisessa kuistissa. Kaikki on järjestyksessä. — Niin lausui Planchette luoden pelokkaan silmäyksen siihen kauheaan epäjärjestykseen, joka huoneessa vallitsi.
— Eh bien, allons, messieurs! komensi taas Edit, työntäen kyypparia edeltä.
Planchette hiipi varovasti alas, jälestä »ylioppilaat» käsi kädessä, mahtavin liikkein ja palavat paperossit suussa, laulua jo hyräillen.
Ennen kuin he ehtivät alakertaan, kääntyi Planchette varoittavin liikkein heitä vaatimaan äänettömiksi, vaan tytöt, vain ilossaan yltyen, yhä korkeammin lauloivat: »Vapaita hengen lapsia!»
Mutta samassa näkyi herra Freymannin pieni, säntillinen ruumis eteisen ovella; hän pysähtyi ikäänkuin kivettyneenä, katseli ihmeissään portaille, josta frakkipukuinen Planchette ja nuo neljä »ylioppilasta» laskeusivat. Sanomattomasti huudahtaen ryntäsivät nämä kaikki vihurina joka taholle, hätääntyivät, palasivat takaisin ja juoksivat seuraavassa tuokiossa takaisin ylös ja kiirehtivät nuoren herran huoneeseen, jonka oven he sisältä päin salpasivat.
Mitä Freymannissa liikkui, kun hän näki koko vaatevarastonsa noin yht'äkkiä leimahtavan ja katoavan, siitä ei ole kukaan koskaan saanut selvää. Vaistomaisesti nosti hän kohteliaasti lakkia pakeneville olennoille, kääntyi tyyneesti ja meni eteisestä sisään saliin, jossa istahti pianon ääreen ja rupesi soittamaan erästä Mozartin sonaattia, säntillisesti ja varmasti.
Mutta »pukuhuoneessa» oli suruisen näköistä. Nuoret tytöt olivat kuin huumautuneet. Eivät tienneet itkeäkö piti vai nauraa, pukujako piti ruveta muuttamaan vai mitä tekemään. Planchette istui kädet sylissään eikä puhunut sanaakaan, tuijotti vain eteensä ja huokaili syvään. Hän oli mielestään niin häväisty kuin jos nimismies olisi tavannut hänet varastamasta.
— Mitä nyt tehdään, mitä tehdään? vaikeroivat tytöt ja rupesivat jo miettimään katuvaista kirjettä, jonka lähettäisivät herra Freymannille. Silloin kuului saapuvain vaunujen ritinää ja tytöt ryntäsivät ikkunaan.
— Äiti palaa kotiin! kuului uusi onnettomuuden huuto, joka leikkasi Planchette-raukan luita ja ytimiä. Hän koetti kalpeana nousta tuolilta, vaan ei voinut.
Ah, jos heillä olisi ollut siivet, kyllä he olisivat lentäneet kauas eivätkä palanneet koskaan!
Rovastia oli äkkiä ruvennut vaivaamaan tavallinen hengenahdistus ja tavallista aikaisemmin olivat senvuoksi vieraat pappilasta lähteneet. Mutta retki oli ollut hauska, ja nuo vanhat naiset olivat mainiolla tuulella.
Oudostellen, ettei nuorista tytöistä ketään ollut vastassa, astui talon emäntä saliin, jossa Freyman kertoi tapaturmastaan ja paluustaan.
— Ettekö vielä ole neitosia nähnyt? kysyi rouva ystävällisesti. —
Freyman vastasi, että hän ei vielä ollut lähtenyt heitä hakemaan.
— Mutta missä ne ovat. Missä on Planchette? Mitä, täällä on viinimalja kuistilla. No, siitä kai mekin saamme osamme.
Seurue asettui kuistille, vaan everstiluutnantska lähti hiukkasen uteliaana huoneisiin nuorisoa hakemaan. Mutta palvelusväestä ei ollut kukaan heitä nähnyt. Kulkiessaan eteisen läpi kuuli rouva silloin Editin valittavan äänen:
— Äiti, äiti!
— Missä olet lapseni?
— Täällä ylhäällä, tule, äiti hyvä, tule pian.
Levotonna nousi rouva yläkertaan, kysellen, että mikä on hätänä. »Missä te piilette, lapset?»
— Täällä, äiti, herra … herra Freymannin huoneessa.
Tuo arvokas rouva astui hämmästyneenä huoneeseen, mutta pysähtyi ovelle huutaen:
— Mitä on tämä? Lapsi-kullat! Ja neiti Planchette frakissa!
Tytöt, jotka hätääntyneinä olivat ryhmittyneet yhteen, loivat katseen Planchetteen, joka heilutellen ruumistaan istui lautasliina vielä kainalossaan itku kurkussaan. Tämä näky tempasi heidät taas nauramaan ja kerääntyen rouvan ympärille rupesivat he kertomaan seikkailustaan:
— Isälle paluujuhlaksi… Malja kuistiin… Laulavia ylioppilaita…
Pääharjoitus… Kaikki poissa… Freymannin vaatteet niin sopivat…
Planchette-raukka on viaton… Freyman tuli vastaan eteisessä…
Planchette puettiin kyyppariksi… Äiti hyvä, mitä nyt on tehtävä…
Auta meitä äiti…!
Niin tulvivat sanat hymyäviltä huulilta ja everstiluutnantska sai vihdoin koko jutun selville. Silloin hän käski tyttöjä vaikenemaan, mietti hetkisen ja virkkoi sitten päättävästi:
— Nyt menemme kaikki alas — pääharjoitukseen!
Vastalauseet eivät auttaneet, rouva oli leppymätön.
— Se on oleva ajattelemattomuutenne ja sopimattoman menettelynne rangaistus. Rehellisyys maan perii! Alas vain kaikki tyyni!
Sitten kääntyi rouva tuon masentuneen Planchetten puoleen ja virkkoi:
— Neiti Planchette, joka jo on kantanut maljan esiin, on hyvä ja pitää huolta, että herra Freymannin huone tulee järjestykseen. Se ei saa enää olla pukuhuoneena.
Eikä hän voinut estää pienen hymyn ilvehtimästä silmäkulmassaan.
Kiitollisesti hymyillen pyyhki Planchette salvetilla kyyneleiset silmänsä ja virkkoi niiaten niin syvään, kuin frakkihousuiltaan pääsi:
— Kiitos, armollinen rouva. Ei minusta ole kasvattajaksi, sen olen aina tiennyt.
Ja iloisena kajahti taas hänen ympärillään tuo hänelle kamala huuto:
— Planchette! Planchette! Planchette!
— Oi, kuinka te olette onnellinen, neiti Planchette, kun ei teidän tarvitse tulla alas kuistille, kuiskasi Agnes puoliääneen.
— Niin, sanokaas muuta, myönsi Planchette. — Mutta minä olisinkin hävennyt silmät päästäni.
— Kas niin, lapseni, nyt alas, virkkoi rouva. — Nythän ollaan naamioissa.
Ja arkaellen, punastuen, sipsuttivat tyttöset pienin askelin rouvan perästä. Vaan Agnes kuiskasi toisille:
— Meidän täytyy nyt koettaa olla reippaita, muu ei auta. — Ja niin he laskeusivat alas verannalle ylioppilasmarssia laulaen.
Siellä puristi everstiluutnantska ystävällisesti ja vakavasti sekä ikäänkuin salaisesta suostumuksesta syrjässä seisovan oikean ylioppilaan kättä ja virkkoi, laulun kaikuessa, vanhemmille naisille:
— Herra Freyman ja meidän pienet tyttäremme ovat täällä meille tämän huvituksen hankkineet; se on pääharjoitus, joka on tarkoitettu mieheni kotiinpaluun kunniaksi. Voimme nyt kuvitella, että hän parast'aikaa nousee vaunuista tässä rappusten edessä. Ikävä vaan, ettei hän myöskin saa lämpöisesti puristaa herra Freymannin kättä, pyytääkseen häntä olemaan kuin kotonaan tässä talossa.
Kohteliaasti ja suurta elämänkokemusta osoittaen näytti nuori mies tänä iltana olevansa oikea diplomaatin alku ja iloisin iloisten joukossa.
Sitten laulettiin tervehdyslaulu talon isännälle, juotiin maljoja ja hurrattiin ja lopuksi ehdotti everstiluutnantska hymyillen, että hänen miehensä parhaan ystävän poika joisi veljenmaljan sen nuoren, vallattoman ylioppilaan kanssa, joka häntä äidikseen kutsui. Sen maljan Edit joi niin reippaasti kuin hän ei koskaan olisi saanutkaan ankaraa englantilaista kasvatusta, jonka johdosta neiti Julia ei voinut olla hiukan ilkeästi kuiskaamatta rouva von Zweifussin korvaan kultaista elämänohjettaan: »Vorsicht ist besser als Nachsicht.»
Sitten saivat nuoret ylioppilaat väistyä omiin huoneisiinsa, joissa neiti Planchette heidät otti riemunkyynelin vastaan sekä huudahtaen:
— Neiti-parat, kuinka se mahtoi olla tuskallista!
— Eikö mitä, vastasi Agnes jo täydellisesti tyyntyneenä. — Veli
Bernhardhan käyttäytyi niin hiton hienosti.
— Niin kyllä, myönsi Bertta. — Tytöt, emmekö sido hänelle kukkavihkoa huomiseksi, kun hän lähtee, ja kiinnitä siihen tervehdystä neljältä vallattomalta maalais-tölleröltä Pariisiin.
— Niin, niin, sen teemme, huusivat toiset.
— Mutta on toki hyvä, virkkoi Edit muistellen tuota veljenmaljaa, — että hän matkustaa jo huomenaamuna ja jää ulkomaille kahdeksi vuodeksi. Kun hän palaa, olemme jo suuria neitosia.
— Tytöt, huusi Agnes, sitä ennen olemme jo kaikki naimisissa! Kuka uskaltaa peukalonsa siitä?
— Planchette! Planchette! Planchette! huusivat kaikki rajulla riemulla — peukalonne sen asian puolesta!
— Nyt annan peukaloni minkä asian puolesta tahansa, vastasi Planchette niin iloisesti kuin hän olisi unhoittanut kokonaan sekä Bomanssonin että myllärin eukon. — Nyt annan peukaloni mistä tahansa, kun armollinen rouva oli niin suopea, että vapautti minut tuosta kauheasta frakista!