I.
Jos lukija tahtoo tehdä hyvin ja astua sisään, niin olemme nyt kaikin hauskassa, kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa eräällä Länsi-Suomen suurtilalla. Voimme siis nyt häiritsemättä tehdä talonväen tuttavuutta.
Erään everstiluutnantin perhe asuu talossa. Itse isäntään emme saa ollenkaan tutustuakaan, mutta vierashuoneessa näemme hänen kuvansa nuoruuden ajoilta: jäykkä herra, tuikea katse. Hän kuuluu nykyisin olevan iloinen ja reipas maanviljelijä, jonka lyhyt tukka ja sotilasmaiset viikset vain enää muistuttavat menneitä aikoja. Hän on parast'aikaa valtiopäivillä, edustamassa »sukunsa valtiollisia mielipiteitä», mutta häntä odotetaan piakkoin kotiinpalaavaksi. Sillä toukokuu on lopulleen kulumassa tässä kertomuksessa.
Mutta talon rouva on kotona ja kaksi hänen vanhaa kälyään, hovineuvoksetar ja neiti Julia, jotka talossa asuvat, sekä esittelijäsihteerinleski von Zweifuss, joka matkustelee ympäri maan ja vierailee tuttaviensa luona. Pojat ovat molemmat kadettikoulussa. Mutta talon ainoaan tyttäreen saamme toki tutustua, vallattomaan neiti Editiin, jonka vikurimieltä ja reipasta luonnetta ei ulkomailla annettu englantilainen kasvatuskaan ole voinut poistaa.
Nyt on tämän iloisen immen luona kolme iloista vierasta, nuorta ystävätärtä, joista kaksi Turusta ja kolmas kotipitäjästä, ja he aikovat jäädä sinne pariksi, kolmeksi hauskaksi viikoksi. Kuustoista, seitsentoista vuotiaita, päät täynnä kujeita, — hiljaista ettonehetkeä ei voi koko talossa ajatellakaan, ellei koko laumaa ajeta ulos kauniiseen kevätluontoon, joka on kypsyttänyt ensimäiset kukkaspenkereet puistoon.
Enin huolta tuottavat nuo iloiset immet neiti Planchettelle, talon ystävälliselle, hiukan hajamieliselle taloudenpitäjälle. Vaikka vasta kahta vertaa noita leperteleviä neitosia vanhempi, rakastaa hän jo tyyneyttä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta ollen hyväluontoinen ja tottunut kieltäytymään ei hän voi keksiä, miten hän saisi takasin sen ihanan nautinnon, jonka unta antava sunnuntai-iltapäivä tuossa klo 3—5 välissä on tottunut tuottamaan hänelle. Silloin istuskeli hän ennen aina pienessä kammiossaan keittiön vieressä ja ajatteli sitä ainoata mainittavaa, minkä hänen sydämensä oli kokenut. Hänelläkin oli näet ollut pieni, pikkuruinen romaani aikoinaan, vaan se oli ollut niin lyhyt ja päättynyt niin arkimaisesti, että hän ainoastaan kitaran kieliä hiljaa näppäilemällä sai runollista tuoksahdusta niihin aviotuumiin, joita hänellä ja rakennusmestari Bomanssonilla oli ollut. Ja kun nuo nuoret tytöt jollakin hänelle käsittämättömällä tavalla olivat saaneet selville, että hänkin kerran oli rakastunut, kiusasivat he nyt niin kiihkeästi häntä hänen ainoina lepohetkinään. Ja silloin täytyi hänen näyttää heille se hatun vuori, joka oli ollut »mestarin» hatussa, ja jonka sijalle hän oli ommellut uuden, silkkisen, sekä se rikkinäinen mittapuu, jonka »mestari» oli unhoittanut lemmittynsä luo, kun lähti Merikarviaan, — missä sitten meni naimisiin myllärin lesken kanssa. Enempää ei sitä romaania ollutkaan, mutta merkillinen se sittenkin tyttöjen mielestä oli. Neiti Planchette rakastuneena! Kun mettiset hyrräsivät he hänen ympärillään, niin että hänen salaa täytyi pistää pieni murunen kanverttia poskihampaalleen — se vähän aina rauhoitti.
Olimmepa vähällä jättää mainitsematta vielä yhden perheessä olevan vieraan, nimittäin 22 vuotisen ylioppilaan Bernhard Freymannin: komeapukuinen, kohtelias ja hieno, pienikasvuinen herrasmies, everstiluutnantin erään vanhan asetoverin poika. Tämä oli käymäseltään talossa, hän kun oli lähdössä 2-vuotiselle matkalle Pariisiin, perinpohjin oppimaan diplomaattien kieltä. Herra Bernhard oli Hangon radalta poikennut tänne ja aikoi seuraavana päivänä nousta Köpenhaminaan menevään laivaan. Maatilalle tultuaan sai hän kumminkin tietää, että laiva oli joutunut jollakin tavalla epäkuntoon eikä lähdekkään ennenkuin kolmen päivän perästä, ja hän jäi nyt emännän kutsusta näiksi odotuspäiviksi herraskartanoon. Tänä iltana aikoi hän kumminkin iltajunalla ajaa Helsinkiin, sieltä seuraavana päivänä palatakseen takaisin.
Ajopelit nuorta herraa varten ovat jo portaiden edessä ja vähän myöhemmin tulevat esiin talon suuret perhevaunutkin, joilla nuo vanhemmat naiset aikovat käydä pappilassa. Talon emäntä tiesi tekevänsä lemmikkityttärelleen Editille mieliksi, kun ei vaatinut häntä vakavaan pappilaan, jossa tytöllä ei koskaan ollut hauska. Tytöt saivat joukon varoituksia ja heidät uskottiin neiti Planchetten erityiseen hoitoon kotiin.
* * * * *
Nyt minun täytyy ilmaista eräs salaisuus. Perheessä on puuhattu odottamatonta vastaanottoa everstiluutnantille, kun hän palaa valtiopäiviltä. Verannan oven päälle on asetettava lippukoristuksia ja vihreää ja niiden keskelle hänen nimikirjaimensa; ja kun talon herra nousee vaunuista, otetaan hänet vastaan tervehdyslaululla, jota esittävät nuo neljä tyttöä, puettuina ylioppilaiksi ja seisten lasit kädessä virvoittavan maljan ympärillä.
Nuo kolme ystävätärtä odottavat nyt kärsimättöminä sopivia pukuja, joita he ovat tilanneet nuoremmilta veljiltään, Editille puku hankitaan kotoa. Itse ovat tytöt mustasta villasta tehneet itselleen pienet, sievät viikset ja kasvonsa he aikovat maalata päivän polttaman näköisiksi. Kukaan ei ole tunteva heitä tuona iloisena hetkenä.
Ja nyt tänä iltapäivänä, kun kaikki ovat lähteneet talosta, nyt on pantava suuri pääharjoitus toimeen.
— Ja viini-kylmäkastiboolin me saamme, eikö totta, neiti Planchette, että oikein voimme harjaantua olemaan ylioppilaita. Niinhän, saammehan, herttainen neiti Planchette? Niin, niin, rakas neiti-kulta, malja, lasit ja paperossia, niin, niin, paperossia myöskin, ja tulitikkuja — ja sitten lauletaan!
— Mutta miltäs tämä näyttää tytönvaatteissa! huudahtivat molemmat Turun neitoset, — siitähän menee kaikki innostus pilalle. Meidän täytyy harjoitella puvuissa, eikö niin, Edit?
— Mutta mistä me tänään saisimme pojanvaatteita! huudahti taloudenhoitajatar.
— Oi, Planchette, virkkoi Edit, jospa sinun rakennusmestarisi vielä olisi täällä! Mutta sinun täytyy hankkia meille pojanvaatteet mistä tahansa; hakekaamme ullakolta, kaikista vaatekammioista. Kaikki avaimet esiin, ja liikkeelle, herra Planchette! Eteenpäin pojat, vapaat, suomalaiset ylioppilaat!
— Mutta neiti kullat, enhän voi sitä auttaa. Everstiluutnantin vaatteet ovat teille liian suuret, poikien vaatteet liian pienet. Teidän täytyy harjoitella ilman pukuja.
— Mutta se on mahdotonta! kuului huuto neljästä iloisesta kurkusta.
Ja tytöt ottivat Planchetten väkisin mukaansa. Yksi heistä kiersi kätensä hänen vyötäreilleen ja kiinnitti viikset huulilleen: »oi kuinka ujo sinä olet, tee nyt minulle mieliksi, lintuseni.» Naurellen seurasivat toiset tytöt esimerkkiä ja pian oli Planchette tanssien kulkemassa pitkin ullakoita, vaatekammioita ja muita säilytyspaikkoja. Mutta ei löytynyt muuta kuin turkkeja, matkapukuja, ja joitakuita talvisia miesten vaatteita, mahdottomia tähän tarkoitukseen käytettäviksi.
Pettyneinä toiveissaan, mutta silti iloisina hyppivät nuoret vintin rappuja alas ja tulivat vierashuoneiden ovelle. Yhden oli ovi raollaan.
— Asuuko tuo pikku herra Freyman täällä? kysyi Agnes.
— Tässä asuu, kas hän ei ole sulkenut oveaan, vastasi Planchette, pysähtyen sulkemaan oven.
— Ai sinä pieni, hieno, nätti pariisilainen, virkkoi Bertta ja heitti lentomuiskun nuoren herran huonetta kohti.
— Ah, jospa olisimme hänen vaatteissaan tänään, huokasi Ellen. — Minusta tuntuu, että olisin voittamaton ylioppilaana. Edit, eikö mennä sisään, katsomaan tuon nuoren herran matkavarustuksia?
— Mennään vain, vastasi Edit, heti paikalla, mutta Planchette häntä vastusteli ovella, kieltäen sisään menemästä.
— Planchette, Planchette, Planchette! kaikui nyt mettiäishyrinänä hänen korviensa ympärillä, ja seuraavassa tuokiossa oli hän jo itsekin, tietämättä miten se oli tapahtunut, herra Freymannin huoneessa.
Täällä tytöt kohta uteliaina rupesivat tarkastamaan kaikkia, huonekaluja, matka-arkkuja, matkalukemisia y. m., sillä välin kuin Planchette istahti keinutuoliin ja huokaili näitä raskaita valvomisvelvollisuuksiaan.
Hänet herätti huokailuistaan yht'äkkiä Agneksen riemuhuuto: tämä seisoi avonaisen vaatekaapin edessä ja parpatti:
— Tytöt, tytöt! näin paljon vaatteita on hänellä mukanaan. Kokonainen varasto ihka uusia komeita pukuja, ah kuinka nättejä!
— Ah! ah! ah! toistivat toiset, ryhmittyen vaatekaapin edustalle, nostellen ja siirrellen noita mallikelpoisessa järjestyksessä olevia pukuja.
— Elkää koskeko niihin, huusi Planchette koettaen karaista heikon äänensä niin käskeväksi kuin mahdollista. — Elkää koskeko niihin, tytöt!
Toisten tyttöjen taas hääriessä ja reuhtoessa Planchetten ympärillä astui Edit mahtavana esiin ja työnsi kaikki muut syrjään, virkkaen passoäänellä: —
— Minä täällä herra olen, vai miten pojat? Tässä olemme tehneet mainion löydön. Nyt työhön! Joka mies pukuunsa, ja puolen tunnin perästä on oltava pääharjoituksessa. Planchette saa hoitaa vaatevarastoa ja pitää lukua joka kappaleesta.
— Hurraa! huusi Agnes. Mutta molemmat Turun neitoset kuiskailivat epäillen: — Eiköhän tämä, Edit, mene liian pitkälle?
— Antakaa minä suljen kaapin, huokaili Planchette melkein itkien.
Mutta hän oli niin surullisen näköinen, että koko tyttöparvi taas sen johdosta remahti nauramaan, huutaen vallattomasti: »Planchette! Planchette! Planchette!»
— Pitäkää lukua vaatekappaleista, komensi Edit toistamiseen. — Ei kukaan saa tietää mitä olemme täällä pyhätössä toimittaneet. No niin, minä otan tämän harmajan kauniin kesäpuvun.
— Kuinka uskallat? kuului vielä ihailunsekainen huudahdus epäileväin tyttöjen taholta, jotka nyt jo muuten olivat täydellisesti tuumassa mukana hekin.
— Kaikkina maailman aikoina! Mitähän mahtaa herra Freyman ajatella, huokaili Planchette vielä.
— Aijotteko sitten kavaltaa meidät hänelle, vastasi Edit, katse murhaavana, ja kääntyi taas tyttöjen puoleen: — Kas niin, Bertta saa tämän lyhyen vihertävän röijyn. Neiti Planchette, pitäkää pöytäkirjaa! Ellen saa tuon sinertävän takin ja vaaleat housut. Ja Agnes, katsotaan, hän saa tämän komean frakkipuvun. Se tulee sinulle mainiosti sopimaan.
— Ei, Edit, en tahdo olla frakissa, kun muut ovat arkipuvussa. Katso, katso, tuolla perällä on mitä somin samettitakki. Sen otan minä.
— Soma se onkin, toistivat toisetkin.
— Mutta kuka saa sitten frakin, tämän kauniin muodikkaan frakin? kysyi
Edit, näytellen tuota juhlallista vaatetta.
— Planchette! Planchette! Planchette! huudahtivat riemuten tytöt ja hyökkäsivät kuin villit metsäkoirat onnettoman uhrinsa kimppuun, joka maahan masennettuna huokaili: »elkää taivaan nimessä!» Hän vaipui voimatonna lepotuoliin ja siinä huomasi hän, nuorten hillittömästi nauraessa, olevansa ensimäinen, joka epäpyhitti herra Freymannin, tulevan »apulähetin», huoneen esiintymällä siellä valkoisissa alusvaatteissa.
Seuraavassa tuokiossa seurasivat tytöt esimerkkiä, riisuivat vaatteensa, ja tuon nuoren säntillisen matkustajan makuuhuone, jonka hän oli uskonut yksinäisyyden hengetärten hoitoon, muuttui kohta mitä hilpeimmäksi pukuhuoneeksi, jossa vallitsi koko se suloinen epäjärjestys, joka niissä on tavallinen.
Poistukaamme hetkiseksi. Meitä on liian monta, mahtuaksemme kaikki tänne sisälle, emmekä sen enempää tahdokkaan kurkistella kulissien taakse. Soitamme sen sijaan telefoonissa ja kysymme, kuinka nuo vanhat naiset jaksavat pappilassa, jonne perhevaunut heidät eheinä saattoivat.