TOINEN LUKU.
Mimmoisen vaikutuksen Ludvig Åkerfelt ja hänen joululahjansa tekevät tuleviin sukulaisiin, mitenkä hän voittaa elinkautisen ystävättären ja kuinka jouluaatto valtioneuvoksella päättyy.
Jo eteiseen tuli Ludvigia vastaan herttainen morsiamensa, antaen jo siellä pienen suutelon kiitokseksi sulhonsa tuomasta kauniista joulukukkavihosta. Kodissa, joka loisti tulimerenä, liikuskelivat perheen jäsenet vielä pienissä puuhissa illan kunniaksi, ja kohta olivat harvat kutsutut vieraatkin saapuneet, setä Lasse ja Sohvi täti, kaksi nuorta luutnanttia, Rikardin virkatovereita, kolme nuorta naista, kaikki kuuluen melkein samaan epävarmaan ikäluokkaan, kaikki kotiintuneita perheessä ja kaikki aivan samankaltaisesti puettuja, niin että Ludvig hieman sekaantui ja morsiamensa täytyi kahdesti heidät esittää.
Valtioneuvos itse pitkine, laihoine, mutta komeine vartaloineen, käytöksellään hieman muistuttaen diplomaattia, oli mitä kohteliain isäntä, ja valonhohde kyntteliruunusta ja joulukuusesta heijastui niin hyväilevästi hänen paljaaseen päälakeensa. — Valtioneuvoksetar, ollen kotoisin Pietarista, oli taloudellinen, ystävällinen pieni rouva, murtaen hieman puhettaan, ja ehkä koko olennossaankin muistuttaen Nevan kaupungin tapoja. Setä Lassella, jota kohdeltiin rohkaisevalla ja kehoittavalla hilpeydellä, oli jo aikansa palvellut peruukki, ja hänen punaruskean lyhyen täysipartansa oli nähtävästi hän itse tai joku maaseutukaupungin parturi viimeksi puhdistanut. Hän näkyi pitävän velvollisuutenaan aina pysyttäytyä kunnioitettavan puolisonsa lähettyvillä, täti Sohvin, joka paikkakunnallaan kuuluu herättäneen huomiota kirjailijattarena sekä nykyajan jaloimpain aatteiden suojelijattarena. —
Nuo kolme perheen ystävätärtä kuuluvat sitä paitsi olevan soitannollisia ja toinen luutnanteista myös, jota vastoin toinen, samoin kuin poika Rikardkin, julkisesti ihaili operetteja ja varieteeta sekä enemmän kuin tarpeellista olisi ollut pääkaupungin ravintola- ja sikaarikauppaneitejä. Ylioppilas Birgeristä, joka kotona oli umpimielinen ja hiljainen, katsottiin toverein keskuudessa tulevan hyvänpäivän lapsen ja herkkusuun, ja lopuksi pikku Cecilia oli kaikkien hemmoittelema lempilapsi, iloinen ja kiltti, ja hänestä näkyi lupautuvan jotakuinkin kaunis tyttö.
Ruokasalissa — jonne vastakihlautuneiden tie sattumalta johti — sai Ludvig tilaisuuden uudistaa eilisen tuttavuutensa neiti Ebba Vesterlundin kanssa. Tämä oli neljänkymmenenviiden vuotias nainen, jolla oli varma, vaikkakin hieman eriskummainen, vääntynyt käytös, tehden saman vaikutuksen kuin polkupyörä puolitaitavan pyöräilijän käsissä; kasvoillaan oli hänellä kohtelias, imelä hymy, ja usein nähtiin kielenpään äkkiä pistäytyvän esiin ja katoavan ei suinkaan klassillisesti kauniitten kaarevien huulien välitse.
Niin pian kun tee oli juotu ja seuran ijäkkäämmät henkilöt täksi iltaa ottaneet omat varmat paikkansa sohvapöydän ympärillä, rupesi joululahjoja tulla tupsahtamaan sisään, vanhaan helsinkiläiseen tapaan. Nuoret, jotka mieluummin halusivat olla liikkeellä, auttoivat pikku Sissiä suurien ja pienien saliin heitettyjen kääröjen poimimisessa ja veivät ne sitten valtioneuvokselle, joka, pannen hyvän koron sanoihin, luki ääneen ehdottomasti joka pakettiin kuuluvat runosäkeet, jotka usein herättivät yleistä naurua ja suurta hyväksymistä.
Myöskin Ludvigin joululahjoista olivat jo muutamat ilmaantuneet oikeilla osoitteilla: Almanach de Gotha valtioneuvokselle ja tuo todella kaunis valkea kaulakoriste Irenelle, joka punastuen antoi Ludvigin itsensä kiinnittää lukon äidin ja toisten ijällisten vielä kerran kuunnellessa noita runollisia säkeitä, jotka olivat koristetta seuranneet ja jotka valtioneuvos lausui hyvällä painolla.
Sitten tuli Rikardin paketti, johon oli kirjoitettu:
Vuosi vuodelta,
Päivä päivältä
Heikko ihminen katseensa luo
Ylös korkeuteen,
Tuonne taivosehen —
Luoja kerran sielt' apunsa tuo.
Rikardin kasvojen ilme oli jotenkin koomillinen, kun hän paketista veti esiin suurenmoisen postillan: »Hartauden harjoituksia joka vuoden päivälle», hieman kummallisen ja odottamattoman joululahjan nuorelle soturille.
Täti Sohvi, joka istui Rikardin vieressä, katsahti lorgnetin läpi alkulehteä, sanoen: »Kallisarvoinen, arvokas kirja, rakas Rikard», jonka tämäkin kohteliaasti kumartaen myönsi, ollen varma, että antajatar oli naapurinsa.
Rikard laski kunnioittaen kirjan luotaan, nousi ylös ja hieman viiksiään kiertäen totisena kuiskasi Ludvigille, joka seisoi Birgerin kanssa joulukuusen luona: »Minä sain postillan.»
— Sinäkö, huudahti Ludvig, kuka olisi uskonut!
— Juuri minä, sanoi Rikard. Lanko, tule ottamaan lasi punssia sen asian päälle, ja he menivät erääseen sivuhuoneeseen.
Samassa huusi valtioneuvos Birgerin nimeä, lukien seuraavan runonpätkän:
Vaikka ootkin varaton,
Elos vapaa, huoleton,
Niin jos perheen varat käsiis saat,
Kohta ystävilles jaat.
Hienot, hienot päivälliset,
Monet pienet illalliset
Ymmärrät sä toimeenpanna.
Huudetaan vaan: "Vielä anna!"
Valtioneuvoksen ääni oli selvä ja tyyni kuten ainakin, kuitenkin ojensi hän hieman pitkäveteisesti joululahjan punastuvalle pojalleen. Valtioneuvoksetar pelasti kaikki pälkähästä, sanoen ystävällisesti:
— No, Birger, minkämoinen on meidän illallisemme tänä iltana? jota seurasi yleinen nauru, ja hieman kiukustuneena veti Birger esiin Gustafva Björklundin Keittokirjan, sanoen lukiessaan käsialaa runosäkeessä:
— Jonkun ystävän tekemää tyhmää pilaa! Kyllä otan hänestä selvän.
Ludvig, joka oli palannut tupakkahuoneesta samassa kun loppuosa runosta luettiin, huomasi heti Flaccuksen laskeneen leikkiä taloudenhoitajattaresta ja punastui hämmästyneenä huomatessaan joululahjain harmillisen vaihdoksen. »Jumalan kiitos», ajatteli hän, kun Birger oli lausunut epäluulonsa, »minä pääsen ehjin nahoin tällä kertaa. Mutta sääli Birgeriä, hänhän näyttää aivan nololta. Jospa vain olisimme kahden kesken!»
Taaskin joululahja! »Valtioneuvos, ritari y. m.» Kun osoite oli luettu, rykäsi valtioneuvos hieman, silitti vaistomaisesti kaljua päätään ja luki tyynellä, mutta sointuvalla äänellään:
Oi sua, veli pörröpää,
Koitappas tukkaas silittää!
— Neuvo tuli jotenkin myöhään, lisäsi valtioneuvos arvokkaasti hymyillen.
Aukaistuaan käärön otti hän esiin kallisarvoisen lippaan, josta hopeanhohtavat harjat loistivat ivallisesti tuota vanhaa herraa vastaan.
— Saanko nähdä käsialaa, sanoi hänen rouvansa. Aivan outoa. Keneltähän se lienee!
— Sehän on yhdentekevä, rakas Julia, sanoi valtioneuvos, sysäten lahjansa syrjään. Hieman kallisarvoista eikä suinkaan sukkelata pilaa. Offenbach on oikeassa sanoessaan: »Voimakkaita miehiä on kyllä, mutta sukkelia?»
Ludvig-rukka seisoi kuin unesta herännyt. »Oi sua veli pörröpää», joka niin paljon oli antanut ilon aihetta ja joka oli tuottava hänelle kunniaa tänä iltana! Hyi pahus, minkämoisia hutiluksia; eivätköhän vaan jo kerinneet tulla pikku tuuleen tuolla n:ro 14:ssä, ajatteli Ludvig, uskoen hyvää lähimäisistään. Syvään hän huokasi ja näytti aivan rikolliselta, kun Irene hieman alakuloisena kuiskasi:
— Isällä on paljon kadehtijoita.
Ei, sitä ei hän ottanut uskoakseen, se ei voi olla mahdollista. Tässä täytyi olla erehdys, kauhea erehdys. Mutta vaikkakin alakuloisena ja häveten tuossa uudessa seurassa, niin sittenkin hän poikamaisessa mielessään toisti kuin mitäkin säveltä: »Koitappas tukkaas silittää! Koitappas tukkaas silittää!» Tästä ei ole pääsevä rangaistuksetta tuo kirottu Flaccus, joka ehkä nyt hyvällä omallatunnolla istuu juomassa teetä kapteeni Blomagoffin leskiserkun luona.
Tuo vähäinen alakuloisuus hälveni kuitenkin seuraavassa hetkessä jättäen kaikkiin vieraisiin ja erittäin nuoriin erinomaisen halun kääntää kaikki puheet hauskoiksi ja nauruhermoja kutkuttaviksi, niin että Ludvigiinkin, huolimatta marttyyrimäisestä pulastaan, palasi entinen mielialansa takaisin, varsinkin kun hänen kaunis kuvateoksensa kunnioitusta uhkuvine runosäkeineen aivan oikein tuli valtioneuvoksen käsiin, samoin tilauskortti Sissille ja Jonas Lien romaani Irenelle, jota viimeksimainittua joululahjaa seuraava runosäe täytyi lukea toistamiseen, niin hieno ja kaunis se oli, sanoivat nuo kolme yhtäläisesti puettua naista ja nyökkäsivät Sohvi tädille.
Mutta lieneekö mitään iloa tässä surun laaksossa, huokasi syvään, hyvin syvään Ludvig-rukka, kun Lasse sedän kunnioitettava nimi kohta sen jälkeen huudettiin ja seuraava runoteelmä luettiin:
Tuo käsi niin hyvä, niin hellä ja sievä,
Miten somasti onkaan se saksia vievä!
Nyt innostuneena hän hommailee,
Sulosuunsakin kauniisti hymyilee.
Ja paikata, leikata, ommella saa,
Vaan ken siitä kiittää, se arvatkaa!
Valtioneuvoksen muoto ja ääni olivat turhaan koettaneet pysyttäytyä tyyninä. Hän antoi palttua kaunoluvulle ja viime säkeet hän melkein kuiskasi — suurten hikipisarain noustessa Ludvigin otsalle. Onnettomuudeksi hän oli, kun Irenen kirjaan kuuluvat, ihaillut runosäkeet oli luettu, saanut paikkansa anoppinsa viereen, aivan keskelle sitä perhettä, jonka jäseniä hän kerta kerran perästä ilkeästi pisteli.
Mutta setä Lasse oli se, joka ei suotta hätäillyt. Aukaistuaan käärön otti hän esiin tavattoman komean neulomalippaan, tutki jokaista pikku esinettä erikseen lapsellisella ihastuksella, ja sanoi näyttäen sormustinta rouvalleen:
— Nuo ovat hopeasta. Ne ovat kaikki sieviä esineitä ja kaikki niin hienoja ja komeita.
— Köllähän nuo ovat oikein hienoja, ja sitenhän valitaan kuten osataan, sanoi pietarilaisella murteellaan tuo ystävällinen rouva valtioneuvoksetar, joka levottomana oli noussut seisomaan ja nyt nojausi täti Sohvin olkapäähän, taputti häntä hieman ja kuiskasi:
— Menä menen vehäsen katsahtamaan pekkupuuhiani.
Myöskin valtioneuvos keskeytti lukijatoimensa ja sanoi ystävällisesti setä Lasselle:
— Me kaksi, mehän istumme tässä aivan ilman lasia ja sikaria. Jouluaattona suonevat näin likisukulaiset ja ystävät ja minun rakkaat vieraani meille vanhoillekin pienen vapauden naisten seurassa. Eikö niin? No, kuuleppas Birger, tuo meille vähän punssia ja sikareja. Äänikin käy käheäksi paljosta lukemisesta, kun joulupukki tänä vuonna näkyy olevan itse anteliaisuus, vai miten Sissi?
Helpoituksesta huokaisten kiiruhti Ludvig auttamaan Birgeriä, joka vieläkin oli hieman nolona purevasta joululahjastaan, jonka saamiseen Gustafva Björklund oli häntä niin viattomasti auttanut.
— Jospa vaan kaikki olisi ohi, ajatteli Ludvig, tämähän vie ihan päin seiniä. Mitkähän joululahjoista vielä ovat jälellä ja kenenkähän käsiin nekin joutuvat? Nuo hutilukset, nuo hutilukset!
Tultuaan tupakkahuoneeseen näki hän nuoret sotilaat nauraa virnuilevan noita kummallisia, ivallisia joululahjoja ja ihmetellen mikä pahus oli osakkaana tässä pelissä. Oli kuin Ludvig olisi tullut pulasta toiseen. »Mutta eihän tuota enää voi auttaa», ajatteli hän ja vaivaten mitä surullisimmilla ajatuksilla aivoraukkojaan odotti hän illan päättymistä. Vieläpä hän tunsi sitäkin kauheaa pelkoa, että hänen Irenensä purkaisi kihlauksensa, kun hän saisi tietää, että hän, Ludvig, oli tuo »kadehtija» ja että Ludvig oli kutsunut Irenen isää »Pörröpääksi», ja käskenyt tämän — huh sentään!
— No, tuossahan on sulhanen, kuului kaikeksi onneksi iloisesti luutnanttein triosta.
— Lasi punssia täytyy toki herra Åkerfeltin juoda meidän kanssamme jouluaaton kunniaksi. Saako luvan olla?
Ja Ludvig joi, ja nuoret miehet kaikki vahvistivat tämän jouluaattoisen tuttavuutensa veljen maljalla ja menivät ilon vallitessa saliinkin juomaan vanhempain herrain kunniaksi, jotka viimeksimainitut vihdoinkin olivat saaneet punssilasit. Tämän keskeytyksen perästä rupesi taas joululahjoja Sissin suureksi iloksi tulemaan. Lomaaika olikin jo Sissistä ollut pitkä kuin aritmetikan oppitunti koulussa.
Näin oli Ludvigkin saanut viettää rauhaisan ja iloisen neljännestunnin. Valtioneuvoksetar, jolla, näin sivumennen sanoen, oli se pieni pahe, että hän joskus poltti hienon sigaretin, ja joka oli nytkin huoneessaan suonut itselleen sen nautinnon, oli jo ottanut entisen paikkansa sohvapöydän ääressä, kun samassa täti Sohvin nimeä huudettiin, ja valtioneuvos ensin äänekkäästi sittemmin yhä hiljenevällä äänellä luki:
Nuoruus kiehuu, baletti liehuu,
Sydämissä vakaissa liekit ne riehuu,
Sua aina, sua aina jos käyttää voisin
Sun avullas kauniita — — — — — —
— Ja niin edespäin kuten muistamme tuosta tutusta operetista, keskeytti valtioneuvos lukuaan ja ojensi kohteliaasti käärön täti Sohville, joka sanomattoman loukkaantuneen näköisenä luki lopun runosäkeestä ja kääröstä otti esiin komean teaatterikiikarin, sanoen:
— En todella tiedä, ketä minun tulee kiittää tästä huomaavaisuudesta vähäpätöistä naista kohtaan, joka on kotoisin pienestä maalaiskaupungista, jossa ei kaikeksi onneksi teaatteri kukoista.
— Näytäppä minulle, Sohvi hyvä, puuttui puheeseen Lasse setä tavallisella uteliaisuudellaan. Tiedätkö, tämä on hyvin kallisarvoinen kapine, rakas Sohvi.
— Ja hyvin käytännöllinen, lisäsi Sohvi täti ivallisella äänellä.
— No, täidän luonnonehanissa säuduissa, sanoi valtioneuvoksetar hyväntahtoisesti, on sellä hyvä tarkastella ehania säutuja!
Mutta nuorten herrain joukosta kuului valtioneuvoksen keskeyttämän säkeen jatko piano pianissimossa: »kauniita nilkkoja nähdä soisin» salaperäisten silmäniskujen ohella, ja myöskin nuo kolme soitannollista naista juttelivat tavattoman vilkkaasti Irenen kanssa, kun taas kirjatietoinen täti Sohvi päättäväisesti otti mieheltään kiikarin pois ja pani sen koteloon, jonka hän kokonaan upotti taakseen sohvaan.
Ja sitten tuli valtioneuvoksettaren vuoro saada osansa noista salaperäisistä joululahjoista, jotka silloin tällöin painajaisten tavoin ilmaantuivat tervetulleitten joululahjain joukosta. Muori pani vasemman kätensä oikean kyynäspään alle, nojasi poskeaan oikeaa kättä vasten ja kuunteli iloisena runosäettä:
Nuo tummat ja sorjat,
Nuo vaaleat norjat
Sun lempeäs syttymään koittaa.
Niin onnekas oisin,
Jos vainen voisin
Sinut puoleeni kerran voittaa.
Sua, armasta, muille en sois!
Vain sulle salaa
Mun lempeni palaa
Ja viimein mä katoon sun luotasi pois.
— Äläpäs tule mustasukkaiseksi ukkoseni, sanoi valtioneuvoksetar hilpeästi ja otti kääröstään suuren sikarilaatikon, jonka hän kätevästi aukaisi hedelmäveitsellään, ystävällisesti sanoen:
— Tähkää hyvin hyvät härrat! Mäidän tämän eltaisella elkeällä ystävällämme näkyy olevan sälvillä, että menäkin joskus tupakoitsen, mutta nämät ovat leean väkeviä. Tähkää hyvin, hyvät härrat! Nämät näkyvät olevan hyviä.
— Kiitän nöyrimmästi, sanoi Lasse setä, valiten sikarin. Nämät mahtanevat olla hyviä. Tiedäppäs, Sohvi, minä satuin tänään tupakkakaupasta kysymään juuri tämän lajin hintaa ja he määräsivät niistä 40 markkaa sadalta.
— Miten ajattelemattoman kalliita, sanoi Sohvi täti olkapäitään nostaen.
Mutta Ludvig oli kärsinyt kaikki kiirastulen tuskat tämän hävyttömän joululahjan tuottaman vaikutuksen ajalla, joululahjan, jonka terävin kärki taittui valtioneuvoksettaren tunnustukseen. Ludvigin omaa herttaista anoppia oli pilkattu! Se oli varmaan Kalle, joka niin tarkalleen tunsi perheen kaikki jäsenet. Voi sentään, kuinka Ludvig oli häntä rankaiseva! Katuvaisena läheni hän valtioneuvoksetarta, ikäänkuin hän olisi tahtonut suojella häntä koko maailmaa vastaan, ja tunsipa hän halua julkisesti syyttää itseään kaikista tämän illan onnettomuuksista, kun valtioneuvoksetar samassa, katse sydämellisenä ja äidillisenä, sanoi:
— Koskapa nyt menun peentä salaisuuttani äi änää tarvitse salassa petää, neen anna menulle, rakas Ludvig, laimea paperossi, jos senulla sattuu olemaan.
Tuo tottumatoin maalaisraukka enemmän syöksyi kuin istui lähimmälle tuolille muorin viereen, ja tarjoten sigarettia kotelostaan sanoi hän kyyneleet silmissä, aivan hiljaa:
— Minun hyvä, parahin — rakas anoppini, älä ole pahoillasi tuosta tyhmästä pilasta — sinä et saa olla pahoillasi!
— Pahoillani, vastasi tämä yhtä hiljaa, mitä tyynimmästi sytyttäen sigarettinsa, pahoillani, ähkä senulle Ludvig? Et kai se senä ole, joka olet tahtonut antaa menulle näin väkeviä tupakka-aineita?
— En koskaan, en koskaan, kautta taivaan, en koskaan, huudahti Ludvig ääneen ja mitä hullunkurisimmalla innolla.
Ja valtioneuvoksetar nauroi niin, ett'eivät he vähään aikaan paljoakaan kuunnelleet valtioneuvosta, joka järkähtämättömän tyynenä luki joululahjarunoja ja antoi lahjat omistajilleen, joiden joukossa ei suinkaan Ludvig ollut vähäosaisin tässä uudessa sukulaispiirissä.
Taasen heitettiin yksi Ludvigin joululahjoista sisään ja osoite oli neiti Ebba Vesterlundille, jolla vain silloin tällöin oli hetkinen aikaa viivähtää salissa ja jonka Sissi nyt toi sisään vastaanottamaan lahjaansa ja sen näin kuuluvaa runosäettä:
Jouluaatto ilon tuopi
Sulle se myös "viftin" suopi.
Ja neiti Vesterlund hymyili oikein kauniisti pelkästä ilosta, kun hän kotelosta otti Irenen kauniin komean viuhkan, joka häntä erinomaisesti kaunisti, varsinkin kun hän sen auki levitetyllä lävellisellä valkoisella lehdellä peitti punastuvat kasvonsa.
— Voi, kuinka komea, sanoi hän. Näin kallisarvoista lahjaa en ijässäni olisi osannut odottaa, ja minä vakuutan, että ikuisesti olen oleva antajalle kiitollinen. Noin rakas muisto! jatkoi hän, leyhyttäen viuhkallaan ja heittäen salaperäisen, paljon käsittävän silmäyksen Ludvigiin, joka tässä silmänräpäyksessä, ehkäkin hämmästyen lahjan saajaa, tunsi ensi kerran hituisen lempeimpiä tunteita tovereitaan kohtaan, jotka olivat tehneet hänelle kaikki nämä kepposet.
Ja neiti Vesterlund purjehti taloustoimiinsa, ja oli kuin viuhka olisi leyhyttänyt viimeisenkin vihanhattaran pois tuosta muuten niin valoisasta salista, johon vielä joululahjoja loppumattomassa sarjassa tulla tupsahti.
Nyt heitettiin sisään kaksi yhtä aikaa, jotka Sissi innokkaasti nosti ylös ja vei isälleen, joka suutelemalla lasta otsalle palkitsi hänen vaivansa, sekä huudahti:
— Nämät kääröt ovat molemmille tyttärilleni. Irene hyvä, tuleppas tänne ottamaan lahjaasi, sanoi hän, nähdessään Irenen seisovan pianon luona keskustelemassa Ludvigin ja jo koko lailla puheliaan Birgerin kanssa.
Irene tuli, ja valtioneuvos luki säkeen:
Ulkomuoto kaunis on,
Mutta sydän kylmä, kova.
Sydän lapsen koita suojella
Ett'ei maailma sais — turmella.
Ensi joulu varmaan tuopi
Monta moista lahjaa sulle,
Ehkä vielä silloin suopi
Syleilynkin armaan mulle.
Viipymättä sen jälkeen luki valtioneuvos mainiolla painolla, ehkä lopussa hieman epäilevästi, sen säkeen, joka seurasi Sissin joululahjaa, ja vaikka se jo ensimäisestä luvusta onkin tuttu, täytynee se ehkä vielä kerrata:
Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan,
Käyn hiljaa tyynehesti;
En taaksepäin käy milloinkaan,
Vaan eteen tasaisesti.
Jospa vaan sydämes vartia öisin
Ja huolilta mailman sen varjella voisin,
Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa
Kuunnellen onnen kuiskeitansa.
Molemmat sisaret ottivat samalla kertaa lahjansa Ludvigin levottomana — mitä hän ei enää voinut salata — lähetessä ryhmää, kun Irene laatikosta veti esiin komean parisilaisnuken ja pikku Sissi taas suurin silmin tutki kultakelloa, rintaneulaa, ketjua ja rannerengasta, jotka loistivat samettikotelossaan, mutta joista kalleuksista Sissin silmät vastustamattomasti vetääntyivät kauniiseen nukkeen, kauneimpaan minkä hän ikinä oli nähnyt.
Näky houkutteli vieläpä setä Lassenkin vallattomasti hymyilemään, ja valtioneuvoksetar, joka myös oli jättänyt paikkansa sohvapöydän luona ja liittynyt ryhmään, huudahti:
— Kumpi menun tyttäristäni nyt onkaan morsian, Sissi vai Irene? Tässä mahtaa olla joku ärehdys, vai miten, rakas Ludvig?
Oli kuin aurinko olisi loistanut Ludvigin iloisten, terveitten piirteitten yli, kun hän tarttui valtioneuvoksettaren käteen ja kunnioittavasti sitä suudellen sanoi:
— Ei ainoastaan yksi, vaan monta muuta harmittavaa erehdystä pitkin koko jouluaattoa. Melkein kaikki minun pienet joululahjani ovat joutuneet vieraisiin käsiin, ja siitä saan kiittää kolmen iloisen ylioppilastoverin erehdyksiä. Puuhaa ja juoksemista kun oli pitkin päivää, jätin minä lahjain käärimisen ystävieni huostaan ja kun minä, kuten kaikki tiedätte, en osaa vaatimattomintakaan runosäettä panna kokoon, tekaisivat he myöskin runosäkeet. Ja siksi on käynyt, niinkuin on käynyt, niin että — niin että en koko tänä iltana ole tiennyt, olenko valveilla vai uneksinko.
Nauraen ja hymyillen olivat kaikki kokoontuneet Ludvigin ympärille hänen puhuessaan liikutettuna kuin suurestakin rikoksesta tavattuna, vaan kuitenkin avomielisesti.
— Mutta nyt säuraa synninpäästö, sanoi valtioneuvoksetar, ja syntinen armahdetaan.
— Niin, antakaa minulle synninpäästö, hyvä herrasväki, sanoi Ludvig mielihyvissään, minulle ja tovereilleni!
— Suostutaan, vastasi toisten hyväksyessä valtioneuvoksetar, levittäen kätensä itämaalaisella kumarruksella.
— Äiti, keskeytti Sissi, joka kärsimättömänä seisoi äitinsä vieressä, voimatta silmiään kääntää tuosta ihanasta nukesta, jonka kanssa Irene leikki, äiti, saiko Irene tuon kauniin nuken?
— Tahdotko sinä vaihtaa siskon kanssa? kysyi Ludvig pikku kälyltään, ottaessaan kultakoristeet tuolilta, johon Sissi oli ne jättänyt.
— Raskitko sinä Irene antaa minulle nuken? kysyi Sissi rukoilevasti, ja hyväili siskoa, joka suudellen häntä antoi tuon toivotun nuken lapselle, kauniimman joululahjan mistä Sissi ikinä olisi osannut uneksiakaan.
— Ja katsohan Sissi, tähän kelloon on jo kaiverrettu Irenen nimikin, sanoi Ludvig, antaen lahjan Irenelle.
— Ja metä me muut nyt olemme senulta saaneet poikaseni, kysyi valtioneuvoksetar. Me säisomme tässä yhtä uteliaina kuin tyhminäkin, vyyhteen sotkeutuneina. Saanko menä petää sekaarini, vai meten?
— Ei, ei suinkaan. Ehkäpä vyyhti viimeinkin selviää, sanoi Ludvig, ollen hyvin iloinen, viimeinkin selvitessään siitä verkosta, johonka hän oli sotkeutunut. Minä esitän, että hyvä täti Julia antaa sikarilaatikon setä Lasselle ja ottaa häneltä ompelulaatikon, sekä vaihtavat runosäkeet, ja että täti Sohvi luovuttaa kiikarin Rikardille sitä kirjaa vastaan, jonka tämä sai, ja että sinä, Birger, »Veli Pörröpää, tahtoisit tukkaas silittää», ja antaa keittokirjan —.
— Oliko se sinulta, senkin veitikka? keskeytti Birger kaikkien nauraessa.
— Keittokirjan sekä runon, jatkoi Ludvig yhä enemmän innostuen, neiti
Vesterlundille.
— Kiitän suuresti, sanoi Ebba neiti, joka samassa viuhka kädessä tuli saliin.
— Ja viuhka, saatoinhan tuon arvatakkin, ett'ei niin komea lahja ollut minulle aijottu?
— No tietysti, parahin neitini, sanoi Ludvig mitä kohteliaimmin, kevyesti puristaen Irenen kättä, jonka tämä oli laskenut Ludvigin käsivarrelle. Jospa vaan tuo pieni joululahja voisi tuottaa iloa!
— Kuinka herra Åkerfelt voi niin sanoa! sanoi Ebba neiti hymyillen ja antoi erehdyksestä pienen kielensä pään olla näkyvissä kaksi kertaa niin kauan kuin tavallisesti kielenpään pistäytyessä näillä huviretkillään. Sanoin en voi lausua, kuinka kiitollinen olen tuosta kallisarvoisesta lahjasta, joka on oleva muisto koko ijäkseni.
— Ja nyt mä kai kaikin olemme tyytyväisiä ja annamme sulhaselle synninpäästön änsi jouluun asti, sanoi valtioneuvoksetar, neiti Vesterlundin kuiskatessa jotakin hänen korvaansa.
— Hyvät herrat ja naiset, ei ainoastaan ensi jouluun, vaan ikiajoiksi, mitä runoiluun tulee, lausui Ludvig, kiertäen käsivartensa solakan morsiamensa ympärille, eikö totta Irene, että tämä on ensimäinen ja viimeinen joulu, jolloin sinä tahdot nähdä minut tyhmänä sulhasmiehenä pääkaupungissa.
— Ja nyt, hyvät härrat ja naiset, sanoi valtioneuvoksetar hieman kumartaen, nyt käykäämme illalliselle. Neiti Vesterlund sanoo, ättä hän on niin innoissaan leyhytellyt viuhkallaan lepeäkalaa, että hän pelkää sen jäähtyvän, jos me vaan annamme odottaa etseämme. Lasse serkku, käsivartesi, ole hyvä!
Emäntä ja Lasse setä etupäässä menivät kaikki ruokasaliin, jossa illallinen nautittiin riemun vallitessa ja äskenkihlattujen maljoja juodessa.
Onnenmantelin joulupuurosta sai setä Lasse ja näytti yhtä tyytyväiseltä ja iloiselta saadessaan tämän »kauniin kapineen», kuin aikoinaan saadessaan tuon kuuluisan yhden markan setelin, jonka herra J. Kr. Svanljung Vaasasta oli lähettänyt hänelle, kuten hänen toisillekin kunnioitettaville tovereilleen heidän virasta erotessaan, tulojen lisäksi.
Ja niin päättyivät Ludvig Åkerfeltin koettelemukset hänen ensimäisenä ja viimeisenä jouluaattonaan sulhasmiehenä, sillä jo pääsiäisenä tulevat häät olemaan.
HÄN ON TULLUT HULLUKSI!
HÄN ON TULLUT HULLUKSI!
Muutamassa Hämeenmaan pitäjässä asuu vielä nuori kappalaisen leski pienessä hauskassa rakennuksessa, jota muutamat koivut, perunamaa, tuparakennus ja kuivillaan oleva kaivo ympäröivät. Tämän kaiken oli hänen toimekas miehensä eläessään hänelle leskentilaksi hankkinut. Neljään huoneeseen ja kyökkiin tarvittavat huonekalut kuuluvat myöskin hänelle, samoinkuin kaksi pientä, siivoa ja näppärää tyttölasta, jotka iloisten peippojen tavoin laulelevat aamusta iltaan. Hänen omaisuuteensa voitaisiin myöskin lukea uskollinen, nuori palvelustyttö, joka kymmenen vuoden vanhasta asti on kasvanut kappalaisen talossa ja joka ei milloinkaan, ei vahingossakaan, ajattelisi erota pienestä perheestä. Hän, jos kukaan, siihen kuuluukin; hän tekee työtä kahden edestä. Ja kokee kovaa kolmen edestä, jos niin vaaditaan. Hän on aina iloinen, tyytyväinen ja tarkka talon puolesta ja sen arvosta.
Kyökki ja sen viereinen huone on rouvan, pikku tyttöjen ja Sannin hallussa — Sanni on tämän nuoren uskollisen palvelustytön nimi — mutta muut huoneet vuokrataan tilapäisille kesä- ja talvivieraille, enimmäkseen ylioppilaille ja maistereille toisinaan jollekin taiteilijalle, jotka joksikin ajaksi asettuvat kauniille ja rauhaisalle seudulle asumaan. Sanni ei juuri mielellään halua naisihmisiä hyyryläisiksi — ne, jotka sinne ovat hairahtuneet, ovat pitäneet niin suurta melua kauraryynipuuroistaan, kakao-juomistaan, pienistä kauluspesuistaan ja silityksistään. Sitä paitse tuntuu turvallisemmalta, jos mies on talossa, kuin oleskeleminen paljasten nais-ihmisten ja lasten parissa. Sitähän ei tiedä, mitä tyynimmässäkin nurkassa saattaisi tapahtua.
Ja niin tuli eräänä kauniina kesäkuun päivänä nuori ylioppilas taloon. Hän oli kasvoiltaan kalpea, mutta tukka, silmäkulmat ja hienot viiksien alut olivat sysimustat. Hänen katseessaan oli jotakin surunvoittoista, hän näytti mietiskelevältä ja käyttäytyi vaatimattomasti. Muutamalla sanalla hän pyysi päästä täyshoitoon tässä paikassa, ja kun hän näytti kaikin puolin siistiltä mieheltä, luovutettiin hänelle perheen nukkumahuoneen seinän takaa kamari, jolla pienine porstuakuisteineen oli eri sisäänkäytävä.
Rouva ja Sanni eivät koskaan saattaneet mielessään kuvailla niin harvapuheista ja hiljaista nuorta miestä kuin tämä oli. Hänen huoneestaan ei vähintäkään hiiskausta kuulunut. Tosin hän aamuisin ja iltaisin jonkun hetken hiukan voimisteli, harjoitteli vapaita liikkeitä rautasauvalla ja painoilla, josta pientä melua saattoi syntyä, mutta tämäkin suoritettiin niin tahdikkaasti, että siihen tuskin pantiin mitään huomiota viereisessä huoneessa. Ja yhtä vähän haittaa oli siitä, että hän kauniina kesä-iltoina teki pitkiä ja myöhään kestäviä kävelyretkiä, josta syystä usein kuultiin hänen ovensa aukeavan ja taasen hiljaa sulkeutuvan, mutta naristen luonnollisesti vielä senkin jälkeen kuin viereisessä huoneessa oli menty levolle.
»Mepä olemme saaneet mukavan hyyryläisen», virkkoi rouva aina vähän väliä. »Vahinko vaan, että nuori, siivo poika on niin harvapuheinen, mutta hän hautoo varmaankin hiljaista surua sydämessään.»
»Hm!» mutisi Sanni, jok'ei juuri uskonut siihen, mitä onnettomasta rakkaudesta puhuttiin.
Ja siihen se jäi.
Eräänä iltana meni perhe taas, päivän vaivoista väsyneenä, tyynesti levolle. Tiedettiin hyvin, että ylioppilas taas oli kävelemässä, mutta hänellähän oli erityinen sisäänkäytävä ja hän tuli aina hiljaa sisälle, niin että hänen naapurinsa eivät enää heränneet oven narisemisesta.
Mutta keskiyön aikana he heräsivät nyt ihan äkkiä kovasta jyrähdyksestä, joka kuului ylioppilaan huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä jymähti lattia vielä kovemmin samassa huoneessa.
Säikähtyneinä kavahtivat rouva ja Sanni istumaan vuoteillansa ja ihmettelivät, mitä tämä mahtoi merkitä; paukkeita kuului vieläkin tiheämpään ja jyrkemmin.
»Mitä hän mahtaakaan ajatella?» kuiskasi rouva. »Mitä hän mahtaa hommata näin keskellä yötä?»
»Hän iskee laattiaan voimistelupainojaan», sanoi Sanni ja kuunteli mielen jännityksellä.
Sitten kävi taas kaikki hiljaiseksi ylioppilaan huoneessa, kuitenkin saattoi kuulla, miten hän paljain jaloin juoksi edes takaisin, ja lopuksi kuulusti, kuin hän olisi itsekseen tanssiskellut hiljaisena kesä-yönä.
Mutta silloin kuului taas voimakas jyrähdys vasten laattiaa; kuulusti melkein siltä kuin tuo rajumielinen nuorukainen raivostuneena olisi tahtonut musertaa koko lattian. Kuultiin kuinka hän läähättäen polki jonkinlaista intialaista sotatanssia, ja heti sen jälkeen seurasi isku toistaan niin nopeasti, kuin hän ei olisi käsitellyt ainoastaan toista, vaan molempia painojaan yhdellä kertaa.
Ja niin syntyi taas hiljaisuus.
Silmät pystössä istui rouva sängyssään, pikkutytöt itkivät ja hiipivät äidin luo uskaltamatta huutaa. Mutta yötamineissaan seisoi Sanni korva seinään painettuna ja tuijotti eteensä vinhasti.
Silloin kuultiin ylioppilaan rivakasti heittävän huoneensa oven selälleen.
Samassa silmänräpäyksessä riensi Sanni käsillään huitoen kyökin ovea kohti ja huusi korkealla äänellä:
»Hän on tullut hulluksi! Nyt hän tulee tänne!»
Hän veti kiireesti avaimen suulta ja iski oven kiinni, niin että kajahti, sekä piti kaikin voimin kiinni ovenrivasta siten estääkseen tuota hurjaa hyökkäämästä rouvan ja lasten kimppuun.
Verkalleen ja juhlallisella äänellä virkkoi Sanni ikäänkuin itsekseen:
»Olen kauan pelännyt, että näin loppuisi — juuri tuollaiset hiljaiset ja umpimieliset ihmiset tulevat tavallisesti pähkähulluiksi, ilman että siitä voi vähintäkään merkkiä heissä ennen huomata.»
Nyt kuultiin, että ylioppilaan ovi taas suljettiin.
»Hän tuli takaisin», kuiskasi rouva, »nyt kai hän uudestaan taas alkaa elämöidä.»
Pikkutytöt käärivät päänsä peittoihin, maatessaan samassa vetosängyssä äitinsä kanssa, ja tarttuivat vapisten hänen käsiinsä.
»Yöilma on kaiketi hetkeksi selvittänyt hänen päänsä», sanoi Sanni totisena, kun hiljaisuutta ylioppilaan huoneessa yhä jatkui. »Mutta kyllä hänen päänsä joutuu taas pyörälle, kunhan hän vaan on ehtinyt painaa sen tyynyä vasten», lisäsi hän kokeneen lääkärin tavoin.
»Poika raukka», huokasi rouva säälittäen.
»Ja tuollaiselle me sitten vuokrattiin huone», torui Sanni itsekseen, istuessaan sänkynsä laidalle.
Niin kummalliselta kuin se kuuluukin, on kuitenkin totuuden mukaista, ett'ei naapurin huoneesta enää mitään häiritsevää melua lähtenyt; päinvastoin hän tuntui vaipuneen rauhalliseen uneen, jonka vaatimaton kuorsaus jonkun kerran katkaisi.
Väsymys valtasi lopuksi niin rouvan kuin lapsetkin ja he nukahtivat, mutta Sanni istui uskollisesti kuten ainakin koko yön sängynlaidalla, kuulostellen, tulisiko tuolle kauhealle naapurille uusi hulluuden kohtaus.
»Pois menköön talosta jahka herää», päätti hän toistamiseen mielessään.
»Hänhän saattaisi viedä hengen rouvalta ja lapsilta.»
Kello 6 meni Sanni ulos kyökkiin, sulki huolellisesti sänkykamarin oven ja kätki avaimen seinällä riippuvaan suolakkoon, jotta »hän» ei löytäisi sitä, jos hän murtautuisi kyökkiin.
Sitten hän viritti valkean, pani kahvipannun tulelle ja jauhoi kahvin hiljaa ja varovaisesti, jotta kahvimyllyn ratina ei herättäisi onnetonta nuorukaista.
Nyt on ratkaiseva hetki käsissä, jolloin hänen on vieminen hänelle kahvia. Tämähän kuuluu hänen tehtäviinsä, eikä hän koskaan ole muille heittänyt mitään sellaista. Ja kukapa muu kuin hän olisi velvollinen tekemään lopun rouvan ja rakasten pikkulasten pelosta.
Päättäväisesti hän ottaa kahvitarjottimen käsivarrelleen ja astuu kyökkiportaita alas. Hänen poskensa hehkuvat ja uskollisista kauniista silmistään hohtaa sankarillinen loiste, kun hän nousee ylös niitä rappusia, jotka vievät ylioppilaan huoneeseen.
Kun Brax, tuo pohjalainen salvumies, joka asuu tuparakennuksessa, samassa sattuu astumaan ovestansa ulos, kuiskaa Sanni salaperäisesti, mutta käskevästi hänelle:
»Ottakaa nuora mukaanne ja asettukaa tänne oven taakse, ja kun minä huudan, niin rientäkää heti sisälle. On jotenkin hullusti käynyt nuoren herran tuolla sisällä.»
Brax, joka aina oli sukkela ja käsikähmään halukas, ei ollut hidas seuraamaan kehoitusta, ja niin pian kuin hän oli asettunut tarvittavaan asentoon, avaa Sanni avaimellaan oven ylioppilaan huoneeseen ja pysähtyy uteliain katsein kynnykselle.
Nuorukainen on jo valveillaan ja voitonriemuisa hymy karkelee hänen huulillaan. Hänen totinen katsantonsa on samassa hävinnyt ja hän luopi Sanniin tämän mielestä tylsän katseen.
»Enkö minä ollut oikeassa», ajatteli hän, tervehti hiljaa, astui totisena sisälle ja laski tarjottimen pöydälle.
»Hyvää huomenta!» sanoi ylioppilas iloisesti. »Ettehän vain heränneet siitä pienestä melskeestä, jota viime yönä pidin?»
Ja Sannin hämmästykseksi jatkoi hän näin:
»Kun täällä makasin unta silmiini saamatta, näin hiiren juoksevan yli laattian, ja koska minä en milloinkaan ole saattanut kärsiä noita ilkeitä elukoita, kavahdin ylös, sain käsiini voimistelusauvat ja aloin niillä tavoitella tuota pientä vikkelää petoa, johon oli vaikea satuttaa niin raskaita aseita. Hiiri pääsi kaikkiin nurkkiin piiloon ja tuo ilkiö syöksyi välin melkein suoraan jalkoihini, jonka tähden sain täällä hypellä jokseenkin kauan. Mutta vihdoin minun onnistui hipaista elukkaa, niin että se alkoi liikkua hitaammin, jonka jälkeen minä toistamiseen suuntasin iskuni siihen, mutta aina sivuun, kunnes viimein voimakkaalla lyönnillä musersin raukan ja kiireimmän kautta nakkasin pihalle. Kenties te ette sittenkään heränneet, se olisi ollut hyvä», virkkoi hän ystävällisesti puolittain kysyvässä muodossa tytölle, joka hänen kertomuksensa alussa epäilevästi tarkkasi nuorta miestä, joka näytti niin viattomalta.
Mutta ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, joka kaiketi oli pisin, minkä hän oli pitänyt, alkoi nolous ja suuttumus vuorotellen kuvastua Sannin silmistä, kunnes hän ilosta säteilevänä ja kaikuvasti nauraen juoksi ovelle, veti levottomasti odottavan Braxin mukaansa kyökkiin ja jatkoi isoäänistä nauruaan, niin että rouva ja lapset kurkistivat varovaisesti oven raosta, joka sekin vaan lisäsi Sannin riemua.
Ja ylioppilas vuorostaan, kun hän äkkiä huomasi olevansa yksin huoneessaan, heitti kummastelevan silmäyksen Sannin jälkeen, kaatoi sitten ihan tyynesti itselleen kupillisen kahvia ja lausui itsekseen:
»Pelkään, että tyttöraukka on tullut mielipuoleksi. Näinköhän minä hänet viime yönä herätin!»
Kun hän samassa seinän läpi kuuli rouvan, Sannin ja pikkutyttöjen, vieläpä Braxinkin purskahtavan toiseen naurukohtaukseen toisensa perästä, pukeutui hän joutuun ja meni heidän luokseen, jotka kaikki veitikkamaisesti häntä katselivat.
Ja niin tuli selitys, kertomus seurasi toista, ja hiljainen nuorukainen jutteli paljon onnistuneesta hiirenajostaan, kunnes lopuksi näytelmät, jotka molemmin puolin seinää samaan aikaan olivat suoritetut, selvisivät kaikille.
»Mutta että minä sittenkin herätin teidät, sitä en tullut ensinkään ajatelleeksi!» huudahti hän hyvänlaatuisesti kaikkien mieltymykseksi.
Siitä hetkestä asti tunsi hän olevansa talossa kuin kotonaan. Sanni ja hän, nuo molemmat »hupsut», tulivat hyviksi ystäviksi ja puheliaita ovatkin nyt molemmat. Niin, tapahtuu toisinaan, että ylioppilas kamarissaan nyttemmin on kyllin varomaton, kun hän sydämensä pohjasta kaijuttaa jotakin oikein rattoisaa laulua, vaikka hänellä ei lauluääntä ole, mutta silloin kuuluu pikkutyttöjen seinään takominen viereisestä huoneesta, jolloin he nauraen huutavat:
»Nyt herätti Gösta setä meidät taas!»