VII.
LOPPU
Uupuneena hääillan puuhista oli Aleksis pakoitettu viipymään vielä pari päivää kaupungissa saadakseen uusia voimia matkaa varten. Hän oli sill'aikaa hyvin ystävällinen Amalialle, valittaen, että hänen kohta häiden jälkeen oli täytynyt ruveta sairaanhoitajaksi niin suurelle lapselle kuin hän oli.
Amalian onnistui pidättää mielensä tyynenä, vaikka hän lääkäriltä oli saanut tietää nuoren puolisonsa vaarallisen sydänvian. Hänen entinen, jotenkin meluava iloisuutensa oli nyt hiukan asettunut, mikä seikka vaikutti tyynnyttävästi Aleksiinkin ja teki hänet entistä taipuvaisemmaksi tuttavallisiin keskusteluihin sen naisen kanssa, joka nyt oli tuleva hänen elämänsä kumppaliksi. Että hän ei kuitenkaan rakastanut eikä voinut häntä rakastaa, niin, sen hän tiesi liiankin hyvin.
Kun lääkäri oli antanut tarkkoja määräyksiä ja ohjeita, miten Aleksin sydänvikaa oli hoidettava, sekä vielä kehoittanut mitä huolellisimpaan varovaisuuteen, lähtivät vastanaineet matkalle ja saapuivat hyvissä voimissa uudelle, muhkealle maatilalleen. Täällä muisti Aleksis heti, helpoituksesta huoahtaen, että sisaria varten ei mitään erityistä huonetta oltu sisustettu. Hänhän oli ostanut itselleen vapauden — kalliistako vai ei, sitä hän ei vielä tiennyt.
Amalia oli jo heidän kuulutusaikanansa huomattavasti kylmennyt suhteessaan Iidaan eikä hän myöhemminkään ollut osoittanut vähintäkään halua saada nähdä kälyänsä uudessa kodissaan. Tämän he katsoivat suuren kiittämättömyyden ja omanvoitonpyynnin osoitteeksi, sillä olihan Aleksis heidän lihallinen veljensä, ja hänellä olisi ainakin alussa vaikea tulla toimeen ventovierasten ihmisten parissa.
Lepo ja rauha, jota Aleksis nyt nautti, vaikutti aluksi nähtävästi hyvin hänen terveytensä tilaan. Mutta sairaus oli jo liian pitkälle ehtinyt tullakseen niin helposti poistetuksi. Kohtauksia sellaisia kuin hääiltana sattui nyt uusia, ja Aleksis valmistautui kaikessa hiljaisuudessa välttämättömään ja pikaiseen lähtöön tästä elämästä.
Amalian kirjeenvaihdosta lääkärin kanssa ja myöskin tämän ilmoituksista olivat Aleksin sisaret saaneet tietää, että hengenvaara joka silmänräpäys uhkasi heidän veljeänsä, josta he mustasukkaisesti pitivät. He riensivät sentähden suoraa päätä hänen uuteen kotiinsa, jossa Amalia hämmästyksellä otti heidät vastaan, aavistaen, että heidän tulonsa veljen tykö häntä kovin häiritsisi.
Eräänä päivänä, jona Aleksis tunsi itsensä reippaammaksi, ei Amalia saattanut panna vastaan, kun sisaret rukoilivat, että saisivat ottaa jäähyväiset häneltä. Hän koetti varovaisesti mieheltään tiedustella, halusiko hän, että pyydettäisiin sisaria tulemaan hetkiseksi häntä puhuttelemaan.
Aleksis oli jonkun aikaa vastaamatta hänen kysymykseensä. Vihdoin hän virkkoi:
— On ehkä parasta. Käske heitä tulemaan, mutta pian, ennenkuin tulen liian väsyneeksi.
Ne, jotka tekevät kuolemaa ja kovaa tautia sairastavat, eivät tavallisesti kiinnitä huomiotansa aikaan eivätkä paikkaan. Heitä kummastuttaa, että ystävät, maapallon toiseltakin puolelta haettavat, eivät heti ole saapuvilla, eikä heitä ihmetytä, jos ne, joiden ovat otaksuneet olevan hyvin kaukana, seuraavassa silmänräpäyksessä saapuvat. Heistä tuntuu kuin tuo käsittämätön, juhlallinen arvoitus ajasta ja paikasta jo alkaisi selvitä heidän katseelleen, joka maan päällä nyt on sammumassa.
Kun Amalia lisäsi: »Ehkä nyt jaksat ottaa heidät vastaan, he istuvat ulkona salissa», nyökkäsi Aleksis myöntyväisesti ja loi miettivän katseen eteensä.
Sisaret astuivat hiljaa sisälle, tervehtivät ystävällisesti veljeänsä ja silittelivät hänen otsaansa.
Aleksis hymyili hyväntahtoisesti ja lausui katse puoleksi maahan luotuna:
— Kuten tiedätte, en saa paljon puhua. Kiitoksia nyt kaikesta. Meidän Herramme yksin johtaa kuitenkin kaikki parhaaksemme, kun hän niin tahtoo, sen nyt näen. En ollut häijy, tuskin kevytmielinenkään. Tahdoin vain elää rauhassa, levossa ja rakkaudessa kaikkiin. Kenties minä nyt olen tehnyt pahaa Amalialle — ja ehkä eräälle toisellekin —, mutta Jumala ei sitä viaksemme katsone. Älkää murehtiko, jos minä menen pois. Ei ole vaikea kuolla. Kiitos nyt, kiitos siskot — antakaa minulle anteeksi. Ja hyvästi nyt. Minä olen väsynyt.
Kyyneleet silmissään lukivat sisaret katkonaisin sanoin Herran siunauksen nuoren veljensä puolesta, jonka rauhaa olivat maan päällä häirinneet; rukoilivat häneltä anteeksi kaikesta sekä jättivät hänet vihdoin. Veljen ystävälliset silmäykset — silmäykset ystävälliset kuten ainakin — seurasivat nytkin heitä. Elämän rajalla virtaa keveimpänä ja lempeimpänä viides rukous ihmisen sydämestä.
Illalla tunsi Aleksis hiukan helpoitusta ja arveli, että hän ensi tilassa ostaisi itselleen hanurin. Se oli tuleva hänelle niin hyväksi seurakumppaniksi niinä hetkinä, jolloin Amalia puuhaili taloustoimissaan. Sitten hän pani maata ja nukahti hyvin.
Seuraavana aamuna, kun Amalia tuli hänen huoneeseensa häntä tervehtimään, makasi hän vielä silmät ummessa ja näytti uinailevan. Hän ei koskaan ollut nähnyt hänen kasvoissaan niin tyyntä ja rauhallista ilmettä, ja hänen kävi melkein sääli herättää häntä hänen suloisesta unestaan.
Hiljaa hän kuitenkin koski hänen käteensä; se oli kylmä. Sydänhalvaus oli vähää sitä ennen tuskattomasti sammuttanut hänen elämänsä. Tuohon ennen umpinaiseen sydämeen oli kuolema hiljaa ja tyynesti astunut hänelle avonaiseksi jätetystä ovesta sekä ottanut haltuunsa aution asunnon. Jumala johtaa kyllä kaikki parhaimpaan päin, niinhän kuuluivat myöskin Reginan viimeiset sanat hänen Aleksis-raukalleen.
LUDVIG ÅKERFELTIN JOULULAHJAT
ENSIMÄINEN LUKU
Kuinka Ludvig Åkerfelt on joutunut kihloihin ja nyt valmistautuu viettämään jouluaattoa tulevan appiukkonsa perheessä.
Eräänä jouluaattona jokunen aika sitten nähtiin Helsingin suurimmalla kadulla vallitsevassa liikkeessä erään nuorenpuoleisen, tuskin kolmenkymmenvuotiaan herrasmiehen, milloin jalkasin, milloin vuokra-ajurilla, kulkevan puodista puotiin palaten jokaisesta melkein aina joku uusi käärö kädessään ja kiiruhtaen, sitä myöten kuin ostoksien luku eneni, jättämään ne sivumennen palvelijalle Seurahuoneeseen, jossa hän piti asuntoa.
Tarkemmin jos katsomme, huomaamme me tässä nuoressa miehessä — ja hänen iloisissa terveissä maalaiskasvoissaan — aikoinaan ylioppilaspiireissä hyvin tunnetun vihastumattoman hyvänpäivän lapsen Ludvig Åkerfeltin, joka nyt oli hyvinvoipa tilanhaltija jossakin lounaisosassa maatamme. Hän oli nyt tullut pääkaupunkiin niin mieluisessa asiassa kuin kiittämään pientä morsiantaan, valtioneuvos Herbstin kaunista tytärtä Ireneä, siitä herttaisesta »jaa» sanasta, jonka tämä nykyisin postissa oli lähettänyt vastineeksi hänen vaivalloisesti kokoonpantuun kosimakirjeeseensä.
Morsiamen pari kirjainta sisältävän pienen kirjeen mukana oli seurannut isällisiä ja äidillisiä kyhäyksiä valtioneuvokselta ja valtioneuvoksettarelta ja luonnollisesti kutsut joulunviettoon heidän luokseen Helsinkiin. Tässä viattomassa toimituksessa tapaamme me nyt Ludvigin. Hän astuu nyt juuri ulos Göhlen komeasta joulunäyttelystä, josta hän oli onnistunut saamaan muutamia kauniita esineitä, jotka puolestaan olivat onnistuneet välttämään helsinkiläisten huomion.
Hän on pysähtynyt kaupan ulkopuolelle, hieman epätietoisena minne hänen nyt pitäisi kääntyä, kun hän samassa huomaa olevansa kahden iloisen entisen ylioppilastoverinsa ympäröimänä — kaksi nuorta lääketieteen ylioppilasta, jotka vilkkailla mieltymyksen osoitteilla tervehtivät tuota iloista maalaisserkkua.
— No, olipa helkkarin hauskaa, huudahti Ludvig. Älkäämme laiminlyökö yhtäkään hetkeä, vaan etsikäämme heti vanha tuttu pöytämme oopperakellarista saadaksemme pienen kodikkaan aamiaisen ja lasin kuten muinoin. Sillä tietäkäät pojat, että teillä on syytäkin juoda minun maljani, nykyisin kihlautuneen hyvin toimeen tulevan miehen. Niin juuri! Oikealle, niin saatte kuulla enemmän.
Sydämellisesti onnitellen seurasivat nuo entiset toverit Ludvigia oopperakellariin, jossa he odottaessaan aamiaista istuutuivat muutamain soodavesipullojen ja konjakin ääreen.
No, näin oli asian laita. Ludvig, joka kesällä oli Naantalin kylpylaitoksessa pikiintynyt kauniiseen Ireneen, oli nyt hänen onnellinen sulhasensa. Sehän oli hiivatin hauskaa, ja nytkin kuten aina oli hänellä onni myötä, että juuri tarpeellisella hetkellä kohtasi hyväntahtoisia auttajia. Joululahjat, morsiamen sukulaisille nimittäin annettavat, olivat tuottaneet hänelle paljon päänvaivaa, enemmän vielä senkin vuoksi, että valtioneuvoksen perheessä oli välttämättömimpänä ehtona varustaa jokainen joululahja runosäkeellä.
Turhaan oli Ludvig vakuuttanut, ett'ei hän koskaan, ei edes ajatuksissaan ollut esiin loihtinut sen parempaa runosointua kuin: »Ho hoi, ja jaa!» mutta mikään ei ollut auttanut. »Kuta enemmän päin seiniä, sitä hauskempi», oli hän saanut vastaukseksi ja tulevalta anopiltaan sitä paitsi kaikessa salaisuudessa sen tervetulleen neuvon, että pyytäisi jonkun runomiehen apua. Nyt tulisi entisten toverein näyttää miten pitkälle heidän ystävyytensä ulottuu, ja kirjoittaa runosäkeet kaikkiin joululahjoihin.
— Odottakaahan, niitä tulisi olemaan noin 12—14 kappaletta, joista melkein puolet on jo ostettu. —
Kalle ja Ville, molemmat lääketieteen ylioppilaat, vakuuttivat, että he kaikeksi onneksi eivät ymmärtäneet runonsepitystä sen enempää kuin Ludvig itsekkään, mutta Flaccus, Flaccus, tuo iloinen runoniekka ja yliopistossa vanhentunut ylioppilas, oli tapansa mukaan kaupungissa ja hänhän oli kuin luotu auttajaksi tässä tapauksessa. Mutta, mistä saisi käsiinsä tuon aarteen nyt, juuri joulumarkkinain pyörteessä? Telefooni sai alkaa tehtävänsä, ja viimeinkin, kun oli kysytty oikealta ja vasemmalta, kahviloista ja tupakkakaupoista, annettiin Kaisaniemen keilaradalta se lohduttava tieto, että Flaccus ihan omassa persoonassaan oli siellä keilanheitossa, seuranaan eräs nimismies Savosta, »makasiinirotta Viaporista ja muuan vararikon tehnyt kauppias herra ties mistä pikku-kaupungista. Kunhan vaan lähetetään issikka häntä noutamaan, niin pian on hän oleva neljäntenä miehenä aamiais-seurassa. Ja samassa kun palvelija ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä eräässä sivuhuoneessa, astui Flaccuskin sisään tyynine käytöksineen ja lyhyine virkatakkineen kuten ennenkin, vatsa kuitenkin hiukan pyöreämpänä kuin tätä ennen, Ludvigin häntä viimeksi nähdessä, mutta tuo lempeä, kevyt ja veitikkamainen piirre leikki yhtä poikamaisesti kuin ennenkin silmien ja suun ympärillä.
Siitäkös syntyi hauskat aamiaiset, hyvä ruoka ja hienot viinit maustettiin leikillisillä huomautuksilla entisistä ylioppilaskujeista ja pienistä hetkellisistä hairahduksista.
Sitten kun kihlausta oli tervehditty samppanjakorkkien pamauksilla ja kahvi sekä liköörit tuotiin pöydälle, otettiin Ludvigin joululahjahuolet käsiteltäviksi. Kalle, joka seurusteli valtioneuvoksen perheessä, säesti Ludvigia tämän kuvaillessa perheen jäseniä, eloon herättääkseen edes yhden kipinän innostusta Flaccuksessa. Mutta kauan kesti, ennenkuin hitustakaan taipumusta runollisiin tehtäviin ilmaantui hänessä. Esitettiin valtioneuvos ja tämän puoliso, pikku morsian ja tämän kahdeksan-vuotias sisko Cecilia, veljet: luutnantti Rikard ja ylioppilas Birger, jo ennestään Flaccukselle tuttu, — niin, vieläpä taidetta ymmärtävä taloudenhoitajatar Ebba, mutta kaikki yhtä turhaa. Vasta kun perheen sukulaiset otettiin käsille, ensinkin setä Lasse, hyvinvoipa painoasiamies jossakin maaseutukaupungissa, ja tämän hurskas aviopuoliso, ilmaantui ylioppilasrunoilijan katseeseen lempeä kiille, jonka toverit niin hyvin tunsivat. Keväisen huhtikuun kujeileva mieliala ilmaantui hänen katseeseensa, hitaasti ojensi hän kätensä, otti sikaarin, sytytti sen vielä hitaammin, veti keveän sauhun, tarttui liköörilasiin, kilisti Ludvigin kanssa sanoen: »No, kuten tahdot!»
Varmasti hän tahtoi ja Ludvigin puolesta toverit myös. Ludvig repäisi lehden muistiinpanokirjastaan ja alkoi merkitä siihen joululahjojaan ja niiden vastaanottajia. Pikku morsian oli saapa kultakellon oikein erinomaisen sievän, sekä täydellisen koristereunusteen ihan — ties mitä mallia se nyt taasen olikaan, jota herra Mellin sanoi sen olevan. Tavat ja mallit eivät olleet Ludvigin vankkoja puolia. Kaksi kertaa oli hän saanut reput lakitieteellisissä koekirjoituksissa, minkä jälkeen hän oli heittänyt luvut sikseen. — Vielä tulisi Irenen saada komea kaulaketju mitä kauneimmista alabasterikivistä ja sitä paitsi ostaisi hän hänelle vielä jotakin pientä, ja tulisi lahjojen runosäkeitten kääreissä olla hienoja, kauniita, kevyitä ja runoutta tuoksuvia, aivan kuin tuo herttainen tyttö itse. Jospa sentään Flaccus olisi saanut nähdä hänet! Valtioneuvokselle ei Ludvig vielä ollut keksinyt muuta kuin Almanach de Gothan, valtioneuvoksettarelle oli hänellä kallisarvoinen ompelulaatikko, jotakin vietävän mallia sekin, muhkean oli kauppias kehunut sen olevan; luutnantille oli Ludvig valinnut oivallisen teaatterikiikarin ja ylioppilaalle toalettilippaan, joka sisälsi harjoja ja sen semmoisia, kaikki hopeakoristeisia. Mitä taas setä Lasseen, painoasiamieheen tuli, oli Ludvig tahtonut olla niin antelias kuin suinkin, ja kun tuo vanha herra oli innokas tupakoitsija, oli Ludvig hänelle valinnut laatikon sikareja, kaikkein parhaita mitä hän käsiinsä oli saanut, sekä tämän rouvalle, täti Sohville, jumalisen kirjan: »Hartauden harjoituksia joka vuoden päivälle.»
— Tässä on nyt sinulle, parahin Flaccus, koko luettelo, sanoi Ludvig. Koeta nyt parastasi! Minulla kyllä, hitto vie, ei ole aikaa sekaantua koko hommaan. On vielä koko joukko ostoksia tehtävä, niin että ennen kello 7:ää illalla ei teidän tarvitse ajatella näkevännekään minua kuin joskus pikimmiltään. Mutta mikään ei estä teitä rupeamasta milloin tahansa käärimään jo ostettuja tavaroita paketeiksi ja kirjoittamaan niihin osoitteita ja runosäkeitä, eikä sitäpaitsi kotiintumasta Seurahuoneen n:o 14:ään, jossa asun. Kuule, Ville, sinut määrään minä varaisännäksi minun poissaollessani. »Paina nappia» ja pitäkää hauskaa sillä aikaa. Ja muista Ville, ei mitään kursailemista tänään! Maksa pois lasku tänne, kun tahdot, niin minä sitten selvitän sen sinulle. Vai on sinulla Matti taskussa! No sitä parempi. Ole hyvä — tämä kelvannee vähäksi aikaa. Ja nyt minä täytän lasit. Kas noin — ja kas noin, ja kiitos paljon, te kunnon veikot, kun otatte tehdäksenne minusta runoilijan ja valmistaaksenne minut uusiin perheoloihin, somiin tapoihin — comme il faut, kuten sanotaan. Minä tulen voittamaan kaikkien sydämet, vieläpä neiti Ebba Vesterlundinkin, taloudenhoitajattaren. Kippis nyt sen asian päälle ja jääkää hyvästi pariksi tunniksi!
Ludvig otti lakkinsa, nyökkäsi iloisesti ja oli samassa hetkessä matkalla Leppäsuon kasvihuoneelle antamaan itse ohjeet mitä ihanimpaan kukkavihkoon, jonka Irene oli saapa jouluaattona.
Kello oli jo kuitenkin kerinnyt kolmeen, ennenkuin tilanhaltijamme jätti kukkakaupan. Hyvää kyytiä hän nyt antoi laskea kohti kaupunkia, jossa hän kulki kaupasta kauppaan valiten ja hakien sellaista nukkea, joka voisi löytää armon hänen tulevan kahdeksanvuotiaan kälynsä silmissä. Lopuksi löysi hän yhden, jonka sanottiin olevan Pariisin mallia, ja hän omisti sen itselleen samalla riemulla kuin kemisti kunnian keksiessään jonkun uuden alkuaineen.
Seurasi sitten käynti eräässä kirjakaupassa, jossa oli niin paljon väkeä, että Ludvig kiitti onneaan, kun sai käsiinsä erään komean kuvateoksen, Jonas Lien uuden romaanin ja Gustafva Björklundin keittokirjan, molemmat korukansissa, sekä jonkin lastenlehden tilauskortin. Kaikki tämä mukanaan oli hänellä aikomus suunnata kulkunsa Seurahuoneelle, kun hänen mieleensä samassa johtui, että Irene kerran Naantalissa oli ihaillut erästä viuhkaa, jonka väri ja malli oli jäänyt rakastajan muistiin, ja nyt täytyi hänen etsiä edes jonkun verran samannäköinen »vifti», kuten tanskalainen sanoo. Se, jonka hän innokkaasti etsittyään päätti ottaa, ei kuitenkaan ollut käsin silkille maalattu, kuten se, jota Irene oli ihaillut, mutta tämä oli kaikessa tapauksessa non plus ultra, kuten kaupassa sanottiin, hienoa, lävellistä, valittua, somaa ja kaunista norsunluutyötä.
Kokonaista kolme tuntia oli kulunut hänen kulkiessaan puodeissa ja nyt vihdoinkin katsoi Ludvig Åkerfelt auttavasti päässeensä joululahjavelvollisuuksistaan sulhasmiehenä ja olevansa hyvällä alulla tulemassa hänelle tähän asti tuntemattoman perheen jäseneksi. Vielä iloisemman näköisenä kuin tavallisesti, vaikka lämpimänä ja hiukan väsyneenä, kiirehti hän huoneeseensa, seurassaan poikanen, joka kantoi hänen uusia joululahjaostoksiaan.
Jo eteiseen kuuluivat n:ro 14:stä toverien iloiset naurunpurskaukset, ja kun Ludvig syöksähti huoneeseen, kohtasi häntä kodikas näky: nuo kolme ystävää ja auttajaa kaikki paitahihasillaan paperiarkkien ja valmiiksi käärittyjen pakettien ympäröimänä, täydessä touhussa uusien käärimisessä ja osoitteiden laadinnassa.
Tykistömäinen joukko pulloja ja karahviineja pisti savupilven keskestä luonnollisesti esiin pakettien välistä, ja mitä tyynimmän sotapäällikön näköisenä istui Flaccus kynä kädessä, lukien erästä säettä ystäväin arvosteltavaksi.
— Hyvä, hyvä! huusivat Ville ja Kalle, kun samassa Ludvigin iloinen muoto tuli näkyviin.
Puheen hälinä ja melu piiritti hänet silmänräpäyksessä, ja sen keskeytti vain silloin tällöin Flaccuksen viranomainen ääni, kun hän vaati Ludvigilta tietoja uusista joululahjoista, jotka hän oli mukanaan tuonut, sekä niitten jakamisesta.
— Viuhka on Irenelle, kuvateos kiltille appiukolle, nukke ja tilauskortti luonnollisesti Cecilialle, keittokirja taloudenhoitajattarelle ja romaani Irenelle. — Ja kas niin, pojat, nyt me kyllä olemme ansainneet lasin. Onko teillä seltteriä täällä? Hyvä! Maljasi Flaccus, sinun etupäässä! Sinä olet saanut olla touhussa, sen näen kaikista näistä lapuista. Vai olet sinä Kalle kirjoittanut puhtaaksi ne. Maljasi sitten! Ja Ville lakkaa. No maljasi, sinä iloinen sielu! Nythän minun ei tarvitse muuta kuin kädet ristissä katsella päälle. Mutta kyllä se onkin pahuksenmoista juoksua täällä Helsingissä.
— Nyt täytyy sinun kuulla jotakin Flaccuksen mestariteoksista», huudahti Ville. Tääll' on helliä ja vienoja, siveellisiä ja hieman kevyitäkin. Millä aletaan?
— Mitä kirjoitit sinä, hyvä Flaccus, Irenen kultakelloon, sen tahtoisin tietää?
Huomaamattomasti räpäyttäen vasenta silmäluontaan ojensi Flaccus kätensä, etsi runosäkeen käsikirjoituspaperien joukosta ja sanoi:
— Pelkkää lorua, kuten tulee ollakin tällaisissa tapauksissa. Tässä on kaiku omasta veltostuneesta sydämestäsi:
Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan,
Käyn hiljaa tyynehesti;
En taaksepäin käy milloinkaan,
Vaan eteen tasaisesti.
Jospa vaan sydämes vartia oisin
Ja huolilta maailman sen varjella voisin,
Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa
Kuunnellen onnen kuiskettansa.
— No, tuohan sointuu oikein kauniilta ja todelliselta, minun mielestäni, sanoi Ludvig. Kuulostaa ikäänkuin sinä itse olisit rakastunut, veli Flaccus. Olisihan jo aikakin, vai mitä te sanotte, pojat?
— Palaa — salaa — valaa, mumisi Flaccus, ei ollen kuulevinaankaan ystävän puhetta, täydessä runontekopuuhissa sikaarilaatikkoa varten.
Yhä jutellen silmäili Ludvig milloin yhtä, milloin toista säettä ja levitti iloisella luonnollaan ikäänkuin auringon säteitä ympärilleen, joiden täysi loisto näkyi hänen hyväntahtoisesta ilmeestään, kun hän sai käsiinsä säkeen:
Oi sua, veli pörröpää,
Koitappas tukkaas silittää!
jonka hän ääneen ja mitä sulavimmin luki toverien, vieläpä Flaccuksenkin sydämellisesti säestäessä hänen nauruaan.
— Tuohan sopii mainiosti Birgerin hiusharjoihin. No, kyllä näyt sinä, Kalle, vilkkaasti kuvailleen kaikki tulevat sukulaiseni. »Pörröpää», sehän sopii kuin tehty Birgerille ja hänen tuuhealle tukalleen.
Oi sua, veli Pörröpää,
Koitappas tukkaas silittää!
kertasi hän ja sai taas tovereilta vallatonta osanottoa nauruunsa.
— En minä kyllä hituistakaan käsitä runoutta, mutta tämä, jo minunkin ymmärrykseni mukaan, on vietävän hauskaa, ja tämä säe on tuottava minulle kunniaa tänä iltana.
Ja toverit nauroivat hillittömästi.
— Se kai johtuu minun omasta poikamaisesta luonteestani. Tästä tulee hauska jouluaatto. Mutta apropos pojat, missä, te aijotte sen viettää?
— Ville ja minä olemme luvanneet päivystää sairashuoneella, sanoi Kalle, ja Flaccuksella on kai, kuten tavallisesti, omat ihmeelliset tiensä.
— Minä menen erään nuoren leskirouvan luo, erään tohtorinna Nassevitschin, niin muistaakseni hänen nimensä oli, sanoi Flaccus tyynesti. Hän on syntyisin luterilainen ja miehensä puolelta sukua kapteeni Blomagoffin, Viaporin »provianttirotan» kanssa. Hän kutsui minua sinne tänään keilaradalla.
— No, onnea sitten mitä hauskimpaan joulunviettoon tohtorinnasi kanssa, nauroi Ludvig, silittäen kädenselkämällä poskiaan, mutta samassa hypähtäen ylös. No, eikö hitto vie, minun vielä pidä ajattaa partanikin! Ei täällä sitten saa hetkeäkään istua alallaan, toista se on talonpoikaisoloissa. Kello on jo 1/2 7, tunnin päästä minua jo odotetaan valtioneuvokseen. Kerkiättekö te nyt, kunnon veikot, valmistaa kaikki nämät minun poissaollessani?
— Nämät ja vielä paljon muutakin, vastasi Ville innostuksissaan.
Maljanne, hyvät herrat! Malja Ludvigin parranajo-onnelle!
Ja sydämellisen naurun vielä kaikuessa Ludvig kiirehti parturiin, jossa nyt kuten ainakin tällaisena iltana oli väkeä huoneen täydeltä.
Jospa vain voisimme suljettujen ovien läpi heittää silmäyksen Seurahuoneen n:ro 14:ään, näkisimme nuo kolme vallatonta ystävää lakkaamassa, kirjoittamassa ja liisteröimässä runosäkeitä kaikin voimin, naurunpuuskausten kaikuessa kovemmin kuin mitä tarpeenmukaista olisikaan. —
Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Ville antoi palvelijan tuoda isonlaisen korin, johonka kaikki joululahjat aseteltiin järjestykseen, minkä jälkeen palvelijalle annettiin käsky viedä kori valtioneuvos Herbstille.
Kun Ludvig hetken perästä palasi, oli koko joululahjatouhu ohi, ja huone saanut sen puolisiistin näön, jonka matkustava nuorimies niin harvinaisen taitavasti ymmärtää antaa asunnolleen. Ystäväin lasit täytettiin vielä kerran, Ludvig heitä sydämellisesti kiitti, kukkavihko Leppäsuolta, kaunein mitä konsanaan morsian voi toivoa, tuotiin säntilleeen ja Ludvigilla oli toverein pois mentyä vain neljännestunti pukeumisaikaa ja pukeutuesssaan hän mitä lämpimimmillä toveritunteilla itsekseen puoliääneen kertasi: »Rehelliset, iloiset pojat! Kyllä minä myöskin vuorostani olen teitä auttava!»
Kello oli vastikään lyönyt puoli kahdeksan, kun Ludvig tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan soitti ovikelloa tulevan appensa luona, jossa ilo ja häiritsemätön joulurauha odottivat häntä.
Ollen varmat, että sulhasmies pääsee sisään, lopetamme kertomuksemme ensimäisen luvun, kertoaksemme seuraavassa ja viimeisessä Ludvig Åkerfeltin ensimäisestä ja ainoasta jouluaatosta sulhasmiehenä.