VI.
HÄÄT
Seuraavana päivänä Aleksis lähti Iidan kanssa kaupunkiin ja toi kohteliaalla, mutta kylmällä tavalla kosiotuumansa Amalialle esiin. Tämä ja hänen isänsä, tehtailija, hyväksyivät sen luonnollisestikin ilman muitta mutkitta. Vielä samana iltana vietettiin kihlajaiset suljetussa seurassa, johon perheen lähimmät ystävät kuuluivat.
Koska Amalia jo kauan oli ajatellut naimisiin menoa, olivat hänen runsaat myötäjäisensä jo täydellisessä kunnossa, josta syystä ei mitään estettä ollut sen sulhasmiehen toivomuksen tiellä, että häät niin pian kuin suinkin olisivat vietettävät.
Koska Amalia nyt vihdoin oli varma siitä tulevaisuudesta, jonka hän oli asettanut toiveittensa päämääräksi, niin lievensivät onni ja ilo suuressa määrässä hänen vähemmän miellyttäviä ja narrimaisia puoliaan, ja tämä kävi paljo helpommin päinsä siitä syystä, että hän oli sangen viekas, mutta samalla luonnostaan sangen hyväntahtoinen olento sekä sitä paitsi Aleksiin rakastunut.
Heidän taloutensa kuntoon asettaminen antoi Aleksille paljon hommaa, jonka tähden hän sen jälkeen ainoastaan jonkun kerran kävi asioilla kaupungissa. Hän vaati ehdottomasti, että hänen talonsa myytäisiin, sillä siihen oli hänen raskaimpien vuosiensa muisto yhdistetty; hän tahtoi myöskin, että ostettaisiin uusi tila kaukaa Hämeen pohjoispuolelta, jossa sellainen oli juuri silloin myytäväksi tarjottu.
Näiden asiain selvittäminen kysyi sentähden tarkkaan hänen aikansa ennen häitä, jotka Amalian toivomuksen mukaan olisi vietettävä suurella komeudella kaupungissa.
Tuon rikkaan porvaritytön häät eivät olleet näinä viikkoina suosittuna puheaineena ainoastaan siellä, vaan myöskin monella muulla seudulla, jonne isän liikehommat ulottuivat. Kertomuksia niistä tuli Forssaankin, jossa moni vielä muisteli komeata, nuorta Salmista sekä oli mielissään siitä rikkaasta naimiskaupasta, jonka hän nyt oli tekevä. Reginallekaan ei tämä uutinen ollut mikään salaisuus, mutta vähemmän kuin muut hän näytti sitä kummastelevan, vielä vähemmän hän siitä välitti.
* * * * *
Vihdoin koitti hääpäivä, kylmä, auringonpaisteinen talvipäivä muuten. Vihkiminen toimitettiin pienen tuttavapiirin läsnäollessa morsiamen kotona ja se tapahtui aivan säännöllisessä järjestyksessä. Sulhanen näytti olevan jotenkin totinen, mutta siihen oli jo totuttu, kun hän koko kihlausaikansa oli osoittanut vakavaa miehuullista käytöstä.
Morsian sitä vastoin loisti ilosta, ja erään Helsingin parhaimman ompelijattaren taitavuuden ansioksi on luettava, että komean, kallisarvoisen morsiuspuvun onnistui melkoisesti poistaa hänen ulkomuodostaan hänen ruumiinsa tukevuutta, joka seikka sekin puolestaan oli hänelle yhtenä lisänä illan hauskuuteen.
Vihkimisen jälkeen ajettiin kaupungin hotelliin, johon heti oli kokoontunut suuri joukko kutsuvieraita ja jossa tanssit, toinen toistaan vilkkaammat, seurasivat toisiansa pataljoonasoiton kaikuessa. Aleksis ei ollut tuosta hänelle muistorikkaasta illasta asti Forssan ajoilta tanssinut torvisoiton mukaan, jonka tähden hän ikäänkuin tunsi sydämen ahdistusta äkkiä kuullessaan ensi valssia soitettavan. Hän astui kuitenkin vakavin askelin morsiamen tykö ja vei hänet tanssiin sekä tanssi muuten innokkaasti morsiusneitojen, sisariensa ja muiden nuorten tyttöjen kanssa.
Pulskat häät olivat houkutelleet suuren kansanjoukon tuona kolkkona talvi-iltana katselemaan, joskin vain vilaukselta, kaikkea tätä loistoa, jonka tähden morsiuspari useat kerrat, paikkakunnan tavan mukaan, astui ulos porstuaan »näyttämään itseänsä» meluavalle ja eläköön-huutoja kohottavalle joukolle, joka yhtä vähän säästi suosionosoituksia kuin sukkeluuksia ja pistosanoja.
Joka kerta kun he näin tulivat ulos, nähtiin sulhasen katseen, joka nyt oli niin totinen, tähtäävän yli kansanjoukon. Hän ikäänkuin odotti, että hän sieltä keksisi jonkun, mutta jos niin oli asianlaita, niin ei hän nähtävästi löytänyt sitä, jota etsi. Hänen levottomat kasvojensa ilmeet eivät ainakaan mitään muuta osoittaneet.
Kun Aleksis tämmöisen näytelmän perästä palasi tanssisaliin, pisti eräs vahtimestari hänen käteensä pienen kirjeen, jonka tämä sanoi juuri saaneensa muutamalta talonpoikaisukolta sulhaselle jätettäväksi.
Päällekirjoitus oli Aleksille aivan outo: kankea, tottumaton, melkein lapsellinen käsiala, mutta kirjaimet tasaiset, oikein muodostetutut.
Aleksis meni erääseen sivuhuoneeseen, joka oli tyhjä, avasi kirjeen ja luki, jolloin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tuo entinen lempeä ilme taas kirkasti hänen kasvonsa, seuraavat rivit:
»Hyvä Aleksis!
Nyt tartun kynään ja tahdon sinulle sanoa, että voin hyvin ja toivotan sinulle samaa. Älä ole pahalla mielellä, äläkä huolehdi tulevaisuudesta. Älä minun tähteni ole levoton, sinähän tiedät, että minä olen hyvin onnellinen. Jumala siunatkoon sinua. Hän ohjaa kyllä kaikki sinun parhaaksesi, toivottaa ystäväsi
Regina».
Aleksis tuli syvästi liikutetuksi. Hän pani paperin kokoon niin hellävaroen, ikäänkuin se olisi sisältänyt jotain pyhää. Hänestä tuntui, kuin hän vielä olisi ollut lapsi, ja hänen äitinsä olisi hänelle puhunut lempeästi, anteeksiantavaisesti ja lohduttavasti.
Hän meni akkunalle ja katseli kirkkaasti valaistusta huoneesta ulos yön pimeyteen, missä vain tähdet kirkkaasti tuikkien välähtelivät. Hänen levoton sielunsa, joka viime aikoina oli ollut perin väsynyt, tunsi nyt rauhaa, ja henkensä syvyydestä hän kuiskasi lämpimästi: »Kiitos, pikku Regina!»
Silloin kuului pihalta päin vilkkaita huutoja, että morsiusparia tahdottiin nähdä, ja kohta tulivat marsalkat häntä hakemaan, jonka jälkeen hänen ynnä morsiamensa täytyi astua ulos näyttämään itseänsä väkijoukolle. Heidän astuessaan ulos porstuaan virkkoi hän hiljaisen juhlallisella äänenpainolla morsiamelleen: »Jospa minä voisin tehdä sinut onnelliseksi!»
Ihastuneena näistä todellisen lämpimistä sanoista, jotka hän nyt ensimäisen kerran kuuli jumaloidun puolisonsa huulilta, esiintyi morsian ylpeänä ja autuaallisen onnellisena kansanjoukolle. Aleksinkin kasvojen ilmeet olivat hyvin muuttuneet. Hänen utelias katseensa, jonka hän nyt heitti yli joukon, ilmaisi sydämellisintä osanottoa.
Eläköön-huutojen kaikuessa vilkkaammin kuin koskaan ennen kiintyi hänen katseensa muutamaan hentoon, naiselliseen haamuun, joka seisoi muista edempänä, peittäen päänsä huiviinsa. Tämä oli Regina; hän olisi hänet vaikka tuhansien joukosta eroittanut.
Hänen nuoruutensa lempeä loiste kuvastui selvästi hänen katseestaan, hänen otsastansa haihtui jokainen pilvi, hän unohti, että hän täällä seisoi ylkämiehenä toinen nainen vierellään ja vasten tahtoansa vei hän kätensä kulmillen voidakseen häntä selvemmin tarkata.
Kun Regina huomasi, että Aleksis hänet tunsi, kietoi hän hitaasti ja vielä tiiviimmästi huivinsa yli kasvojensa ja virkkoi hiljaa itsekseen: »Aleksis raukkaseni!»
Aleksis tunsi, kuinka veri kuohuten virtasi hänen sydämeensä, joka voimakkaasti tykytti. Hän ei havainnut, että morsian ja morsiusneidot jo alkoivat vetääntyä takaisin, ennenkuin yksi sulhaspojista — se oli hänen ystävänsä Arvid — hiljaa koski hänen käsivarteensa ja sanoi: »Nyt mennään sisälle.»
Kalpeana kääntyi Aleksis ympäri ja nosti nopeasti kätensä sydämelleen. »Odotahan», kuiskasi hän Arvidille, tarttui hänen käsivarteensa ja horjahti. »Hiljaa! Älä häiritse niitä, jotka ovat sisällä. Minä tahdon levätä».
Arvid tuki häntä voimakkaasti, mutta kenenkään huomaamatta, ja vei hänet siihen sivuhuoneeseen, josta sulhaspojat joku hetki sitä ennen olivat hänet tavanneet, sulki ovet ja riensi salista kutsumaan erästä kaupungin lääkäriä, joka myöskin oli häävieraana.
Samassa kaiutti pataljoonan soittokunta Forssan-valssin, jonka sävelet vähitellen hiljeten kuuluivat Aleksin korviin; ne soivat kesäulapan aaltojen tavoin, jotka hempeillä syleilyillään hyväilevät rannikkoa.
Ollen täydessä tajussa, mutta sangen uupunut tunsi Aleksis suloisen väsymyksen vähitellen leviävän suoniinsa ja hän ummisti silmänsä saadaksensa uinua.
Lääkäri saapuikin ja käski Arvidin tuoda sairaalle joitakin elähdyttäviä lääkkeitä. Tutkittuansa Aleksia arveli hän, että sairas jo kauvan oli potenut arveluttavaa sydänvikaa; suurin varovaisuus oli siis tarpeen, jotta tämä vika ei pääsisi pahenemaan. Kiihkeä tanssiminen, salin tukala kuumuus ja porstuassa vallitseva vihainen kylmyys sekä joku mielenliikutus kenties olivat olleet syynä tähän kohtaukseen, joka kaikeksi onneksi nyt oli ohi.
— Ei tanssia nyt enää tänä iltana, ei mitään äkkinäisempää voimain ponnistusta pitkiin aikoihin, joll'ette tahdo panna henkeänne vaaran alaiseksi, sanoi lääkäri vihdoin sekä lisäsi vielä muutamia muitakin neuvoja sairaalle.
Aleksis, joka tunsi jonkun verran tointuneensa, vaikka hän vielä oli jotenkin uupunut, vaati, että hääsalin iloa ei hänen tähtensä keskeytettäisi, sekä lupasi olla aivan levollinen ja hiljaa, jos hän vain saisi näyttäytyä vierasten joukossa.
Muutamien minuuttien kuluttua palasi Aleksis, lääkärin käsivarteen nojaten, tanssisaliin. Hän oli kyllä kalpea, mutta hänen kasvojensa ilmeet olivat kuitenkin iloiset.
Lääkäri vei hänet istumaan morsiamen viereen, selittäen, että lievä pyörtymiskohtaus pakoitti sulhasmiehen vain katsomaan muiden reipasta tanssia sekä kuiskasi vihdoin Amalialle:
— Meidän täytyy tänä iltana hyvin varoa nuorta ylkäämme, jotta saisimme hänet jonkun ajan kuluessa virkoamaan ja reipastumaan.
Amalia ei enää koko sinä iltana väistynyt Aleksin vierestä. Hän piti hilpeästi leikkien silmällä, ett'ei Aleksis saanut rasittaa itseänsä; hän ei edes saanut puhua muuta kuin jonkun sanan silloin tällöin.
Aleksis katseli, miten hänen häissään sydämen pohjasta hauskaa pidettiin. Hänen huulillaan oli lapsellisen hyvänsuopa hymy, ja hänen kasvoistaan loisti onnellisen uinaileva ilme. Hän unohti usein senkin, että hän juuri oli ylkämiehenä, ja valitsi, entinen tunnettu veitikan-ilme silmissään, ystävänsä Arvidin toimimaan varaisäntänä tässä juhlallisessa tilaisuudessa.
Kuinka onnelliseksi tunsikaan Aleksis nyt itsensä! »Jumala ohjaa kyllä kaikki parhaimpaan päin», toisti hän itsekseen ja tunsi sydämessään sulinta kiitollisuutta, kun hän ajatteli tulevaisuuttaan.
* * * * *
Kun Regina näki, että Aleksis, pimeydestä ja varjoavasta huivista huolimatta, oli hänet tuntenut, poistui hän hitaasti ja kenenkään huomiota herättämättä häätalosta. Tänne oli vastustamaton sisällinen voima viime hetkessä hänet Forssasta ajanut, vaikka hän ensin oli vain aikonut mennä asemalle kirjettä viemään.
Hänen täytyi nähdä hänet vielä kerran, vaikka hän taas ei saisi nähdä eikä tuntea. Aleksin suloinen, onnellinen katse täytti nyt hänen sielunsa sanomattomalla autuudella, joka lämmitti hänen sydämensä, hänen vaeltaessaan ilman tarkempaa päämaalia eteenpäin kylmässä talviyössä.
Hetken kuluttua huomasi hän, että hän oli kaukana ihmisasunnoista, autiolla maantiellä.
Silloin pääsi hänen rinnastansa syvä huokaus; hän pani kädet ristiin niskansa taakse, katsoi tähtitaivasta kohti ja lausui intohimoisesti:
— Kuinka minä rakastan sinua!
Niin hän seisoi hetkisen, katse kohti korkeutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kääri huivinsa tiukemmin ympärilleen ja meni eteenpäin yön pimeässä.
Hänestä ei ole sittemmin mitään jälkeä huomattu, eikä liene ollut monta, jotka hänen kohtaloaan ovat tiedustelleet. Forssaan, missä hänelle vähän aikaa sitä ennen oli uudestaan tehnyt naimatarjouksen se kunniallinen mies, joka oli häneen rakastunut, hän ei enää palannut; tämä on ainoa tosiseikka, joka varmuudella hänestä tiedetään. Ei mitään ruumistakaan ole löydetty, joka voitaisiin otaksua hänen ruumiikseen. Hän katosi talviyön pimeään kuni varjo, äänettömiin, jäljettömiin. —