V.
UUSIA VEHKEITÄ.
Että Aleksis omapäisesti ja sisarten mielipidettä kysymättä oli päättänyt ottaa Arvidin täyshoitoon luokseen katsoivat nämät oikeuksiensa loukkaamiseksi.
Iidakin, joka äsken leirissä oli hilpeälle ylioppilaalle osoittanut sulinta herttaisuutta, oli täällä kotona hänelle hämmästyttävän epäkohtelias. Mutta nuoret miehet eivät sen enempää asiasta perustaneet. Entisellään alkoi vähitellen olla tuo vanhastaan tunnettu Aleksin rattoisa mieliala, joka ilmeni niin huolettomalla tavalla, että se herätti perheneuvostonkin hämmästystä. Niinpä Aleksis, kun päivällisruuat olivat kerrassaan syötäviksi kelpaamattomat — mikä muutoin ei ollut ensinkään harvinaista — iski Arvidille veitikkamaisesti silmää, jonka jälkeen he virkeällä ruokahalulla tekivät pikaisen lopun pöydällä olevista leipä- ja voivaroista, joita sisaret eivät huomanneet niukentaa, sekä »kastoivat kaulaansa» kaljalla täytetystä karahvista, poikamaisella hilpeydellä ylistäen pöydän herkkuja niin kovaäänisesti, että sisaret, jotka heitä muuten alinomaa väijyivät, tarpeeksi asti tällä kertaa saivat kiitossanoja kuulla.
* * * * *
Maailman kavaluudesta ja nurinkurisuudesta jatkuu kirousta enemmän kuin niiden mitättömyys oikeastaan ansaitsisikaan. Ne synnyttävät usein valhetta ja vihaa, joista muita ilkeitä paheita vuorostaan johtuu. Noiden kolmen vallanhimoisen sisaren mieletön menettely, kun he koettivat tanssittaa veljeänsä sen pillin mukaan, joka heidän korvissaan ihanimmin soi, oli yksi niitä pieniä siemeniä, joista rikkaruoho versoo.
Kerrankin tapahtui, että kun nuoret miehet, istuessaan hyvin ruokahaluisina pöytään, taasen huomasivat sen perin kurjaksi ja niukaksi, kaikki heidän leikilliset yrityksensä tukehtuivat harmiin, ja yhdessä he muitta mutkitta poistuivat ruokasalista. Nyt Aleksis valjastutti hevosen kääsikärryjen eteen, lähteäkseen, kuten hän rengilleen sanoi, kaupunkiin puolista syömään.
Ja kaupunkimatka tulikin perinjuurinen ja päivällinen oivallinen, josta ei ensimäistä, toista eikä kolmattakaan ryyppyä puuttunut, jossa olut ja portteri virtana juoksi ja viini ja samppanja yhtenään vuoti. Loppuosa päivästä kului humussa ja sumussa; rähinä ja tappelu saattoi nuorukaiset lopuksi poliisikonttoriin, josta ainoastaan runsaat sakot heidät pelastivat.
Selvänä miehenä oli Aleksis sävyisin ja suuttumattomin ihminen maailmassa, mutta juopuneena joutui hän ajattelemaan sitä väkevyyttä, minkä luonto hänen ruumiiseensa oli kätkenyt, ja silloin heräsi myöskin se uhkamielisyys ja toimintakyky, jotka hänelle usein hänen elontiellään olisivat olleet tarpeen ja korkeampia tarkoitusperiä varten välttämättömämmät kuin nyt. Tämmöisissä tapauksissa hän tuli vallanhimoiseksi ja vaati, että hänen käskyjänsä piti välttämättömästi toteltaman. »Tahdon näyttää, että minä olen mies ja oma herrani» oli hänellä tapana silloin lausua.
Kun nuoret miehet palasivat kotia seuraavana päivänä, oli heillä matkassa sangen runsaasti juomatavaroita, joilla he, kuten itse sanoivat, höystäisivät ruokaansa ja mieltänsä ikävässä talossa.
Hämmästyksen valtaamina näkivät sisaret tämän, mutta he eivät tohtineet sanallakaan väittää vastaan, kun huomasivat sen jyrkän uhkamielisyyden, jota Aleksis heille nyt osoitti. He olivat nyt älynneet liian pitkälle menneensä sekä keksivät uuden keinon, jonka kirjeessä ilmoittivat vanhemmalle veljelleen, kutsuen kaikessa hiljaisuudessa häntä avuksi.
Tämä näin keksitty sotatemppu oli näyttävä vapaaehtoiselta peräytymiseltä, jota todelliselta rauhalta tuntuva aselepo seurasi. Päivän tunnussanana oli aulius ja ystävällisyys.
Tämän kotoisen valoisuuden ensimäisistä ilmeistä lämpeni Aleksin hempeä sydän, puhkesi uusille vesoille kuin puu keväällä. Hän uskoi taas täydestä sydämestä sisariinsa, että he tarkoittivat hänen parastansa, ja koetti palkita heidän hyvyyttänsä uusilla voimainsa ponnistuksilla. Iloa ja riemua tuntien hän puuhasi maanviljelyksessään, jota hän muutoin ei koskaan laiminlyönyt, ja kun ilta tuli, istui hän tyytyväisenä kirjansa ääressä tahi keinutuolissaan. Silloin kajahti usein hänen harmonikastansa sävelmä toisen perästä, mutta useimmiten kuitenkin Forssan-valssi. Silloin hänen katseensa oli yhtä hyvänsuopea kuin ennenkin ja silloin hän iloisesti ja veitikkamaisesti iski silmää ystävälleen Arvidille, jolle hän oli uskonut suhteensa Reginaan.
Lokakuun lopulla Arvid matkusti pois, kehoittaen eronhetkellä Aleksia naisväen vehkeiden takia olemaan onneansa hukkaamatta.
Heikkoluontoinen, herkkäuskoinen ja epäitsenäinen Aleksis, jonka sydän oli hyvä, mutta ymmälle joutunut oli nyt jäänyt yksin. Muutaman askeleen päässä hänen selkänsä takana vaani häntä vallanhimo, tyhmä ylpeys ja tekopyhyys valmiina panemaan tuumansa lopulliseen täytäntöön.
* * * * *
Vähän ajan kuluttua tuli pyhäkekrin aika, jolloin palvelusväki maalla vanhan kansan tapojen mukaan viettää n. k. kissan-viikkoa, joksi ainoastaan talon kaikkein välttämättömimmät askareet jäävät paikoillaan pysyvien palvelijain ja isäntäväen itsensä toimitettaviksi.
Römppäviikon viimeisenä päivänä saapuivat taloon uudet rengit, jolloin itsekullakin oli saattajana joku vanhempi, arvokkaampi henkilö, joku omainen tahi edullisimmassa tapauksessa entinen isäntänsä, joka sillä tavalla tahtoi suosittaa uutta palvelijaa.
Muutamin paikoin Hämettä ja ehkä muuallakin Suomessa vallitseva vanha kaunis tapa vaatii, että vastasaapuneet ja heidän saattajansa syövät uudessa paikassa ensimäisen ateriansa yhdessä isännän kanssa, jolloin emäntä pitää passauksesta huolen. Ateria on muhkea, ja isäntä itse tarjoilee ruokanaukkuja vierailleen.
Mainittua tapaa noudatti Aleksiskin. Pöydässä ei keskusteluaineita puuttunut, vieraat kun olivat eri pitäjistä tulleet, ja jokaisella oli paikkakunnaltaan jotain uutta kerrottavana. Yksi näistä uusista rengeistä oli Forssasta ja tiesi puolestaan jutella, että eräs köyhä tehtaannainen siellä, jota tavallisesti nimitettiin mustalaistytöksi ja jonka nimi muutoin oli Regina, hiljainen ja siivo tyttö sitä paitse, oli siihen määrään lumonnut erään työnjohtajan, että tämä oli häneen kerrassaan pikeytynyt, vieläpä tyttöä kosinutkin. Mutta tyttö oli ollut kyllin järjetön vastatakseen, ett'ei hän ikinä enää naimisiin menoa ajattele.
Sill'aikaa kun sydämen pohjasta naurettiin tuota hullunkurista tyttöä, tarttui Aleksis toisen kerran viinapulloon, kaatoi omaan lasiinsa ja antoi pullon sitten kiertää ympäri pöytää. Tyhjentäessänsä lasinsa, virkkoi hän äänekkäästi: »Sen tytön maljan me juomme pohjaan!» Niin kävikin ja vieläpä vieraille yhtä suureksi mielihyväksi kuin äskettäin, eikä kukaan paitsi Aleksin sisaret, jotka pöydässä toimittivat emännän virkaa, tietänyt, että malja täydessä totuudessa tyhjennettiin.
Joulun aikana saapui sisarten kirjallisesta kehoituksesta hänen veljensä Frans taloon, ja Aleksis, joka ei ollut huomaavinaan niitä salaperäisiä, pitkällisiä neuvotteluja, joita sisarukset suljettujen ovien takana pitivät, otti hänet sydämellisesti vastaan.
Iidan puuhat eivät tarkoittaneet enempää eikä vähempää — päättäen siitä mitä veli Aleksille myöhemmin uskoi — kuin tämän asettamista holhuunalaiseksi, hän kun muka oli kykenemätön omaisuuttaan hoitamaan, mutta Frans, joka omasta kokemuksestaan tiesi, että ankaralla ja vakavallakin miehellä on kyllin tekemistä koettaessaan tehdä vastarintaa naisen vehkeilyille, ymmärsi nuoren veljensä surkuteltavan suhteen kolmeen naiseen, jotka katsoivat itsellään olevan taloon osaa ja voivansa velvoittaa nuorimman veljensä myöntymään heidän aikeihinsa. Nämät halpamaiset vehkeet Frans teki tyhjiksi.
Sen sijaan keksittiin uusi keino, millä Aleksis mahdollisesti oli suostutettava sisarten naittamispuuhiin. Päätettiin, että Maria, välinpitämätön kun oli kaikesta maallisesta, muuttaisi talosta ja samalla sanoisi irti sen 6,000 markan suuruisen lainan, jolla hän talonostossa oli avustanut.
Aleksis hankki kuitenkin ilman suurempia vaikeuksia tämän summan antamalla kiinnityksen taloonsa, mutta hankalammaksi kävivät olot hänelle, joka ei suinkaan ollut mikään liikemies, kun taloon jääneet sisaret sittemmin aina kun tilaisuutta oli noudattivat armottomasti tätä menettelytapaa, jos kohtakin pienemmässä muodossa. Kaksi peräkkäin seurannutta katovuotta tuotti hänelle vieläkin enemmän hankaluuksia, ja Aleksis oli sitä paitsi maanviljelyksensä edistämiseksi pakoitettu kiinnitystä vastaan hankkimaan sangen suuren lainan.
Harvat olivat hänellä nyttemmin levollisuuden päivät, levollisimmat ehkä ne päivät, jolloin hän Urjalassa palveli viimeistä asevelvollisuuskauttaan. Silloin sisaret kuten ennenkin häntä valvoivat, ja rikas Amaliakin kävi häntä tervehtimässä. Amalia lähestyi nyt 27:ttä ikävuottaan eikä kuitenkaan ollut löytänyt makunsa mukaista kosijaa huolimatta siitä kultaisesta syötistä, joka kiilsi hänen »koukkujensa» nenässä.
* * * * *
Kun Aleksis oli suorittanut asevelvollisuutensa ja palasi kotiin, päättivät sisaret, että nyt, kun veli oli päässyt 24 vuoden ikään, oli heidän viimeinen, suurin valttinsa liikkeelle pantava.
Siinä tarkoituksessa astuivat molemmat eräänä syyskuun iltapäivänä veljen huoneeseen ja, tuotuaan esille moniaita tekosyitä puolustuksekseen, ilmoittivat olevansa pakoitettuja sanomaan irti kaikki rahat, jotka hänellä vielä oli heiltä lainassa. He olivat muka kuitenkin kyllin ystävälliset samalla kertaa neuvomaan hänelle varman keinon, jonka kautta hän voisi pelastua taloudellisesta ahdinkotilastaan, jättämällä hänelle kirjeen, jonka Amalia oli Iidalle kirjoittanut. Siinä kirjeessä rikas tyttö selitti ystävättärelleen, että hän piti Aleksia kaikkia muita kosiomiehiään parempana ja että hän heti myöntyisi sulhaseen sekä samalla antaisi hänen vapaasti käyttää melkoista äidinperintöään, jonka hän jo oli haltuunsa ottanut.
Aleksis kuunteli heitä vaijeten ja vakavana. Kun he alkoivat lukea Amalian kirjettä, sulki hän silmänsä ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Kun he olivat lopettaneet lukemisen ja aikoivat antautua suullisesti asiaa selvittelemään, pyysi hän aivan lyhyesti saada olla tämän illan yksin, hän ei muka voinut hyvin eikä mitään iltaruokaa halunnut.
Sisaret iskivät toisilleen silmää ja poistuivat sitten huoneesta sanaa puhumatta. Ehkä heidänkin sydämessään vienommat sävelet olivat päässeet soimaan, sillä he eivät saattaneet olla huomaamatta, että heidän nuori veljensä kärsi katkerasti, vaikka hän tukahdutti kaikki valitukset.
Kun Aleksis jäi yksin, lukitsi hän huoneensa ovet, ja siellä sisällä oli kaikki ääneti. Hän tunsi sydämessään ruumiillista pahoinvointia. Se ei suinkaan ollut ensimäinen kerta, mutta tähän asti hän ei ollut siihen huomiotansa kiinnittänyt. Nyt hän meni pöydän ääreen istumaan, nojasi kyynäspäät siihen ja kallisti päänsä käsiensä varaan. Tällä tavalla hän istui ainakin puoli tuntia, katkerien ajatusten ja kaivertavien tunteiden kiusaamana.
Viheltäen jotain runonpätkää nousi hän vihdoin seisoalleen ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan. Hänen kauniit, lapselliset kasvonsa eivät koskaan olleet lempeämmät kuin nyt, kun hän kyyneltynein silmin katseli syksyn moniväriseen loisteeseen pukeutuneita vaahteroita, kellastuneita koivuja ja tuota kylmän sinistä ulappaa, jota laskeutuva syyskuun aurinko valaisi, aurinko, joka ikäänkuin jätti rakkaat jäähyväiset kesälle. Hänen kasvojensa piirteet lensivät katkeraan hymyyn. Hän avasi lapepiironkinsa luukun ja otti sieltä konjakkipullon ja lasin, jonka hän täytti reunoja myöten. Hän nosti sen ja antoi auringon säteiden loistaa läpi tuon tulisen juoman, jonka hän sitten yhdellä henkäyksellä kaatoi suuhunsa.
Hän tyhjensi vielä muutamia lasillisia tätä huumaavaa juomaa, sieppasi sitten rakkaan harmonikkansa ja istahti keinutuoliin. Hän soitti toisen lempisävelmänsä toisen perästä, aina tuon tuostakin lasiinsa turvautuen.
Kun auringonterä oli lähennyt taivaanrantaa ja alkoi vaipua sen taakse, hän täytti ja tyhjensi, vaikka jo oli täydessä humalassa, vielä pari lasia ja soitti sen jälkeen »Forssan-valssin». Tämä kaikui nyt kerta toisen perästä, yhä tunteellisempana ja yhä vienompana, kunnes seutu kätkeytyi keveään hämärään ja hänen kamarinsa pimeään peittyi.
Puoleksi epätoivoisena nousi hänen voimakas vartalonsa nyt, hänen kasvoistaan olivat pienimmätkin viehkeyden ilmeet kadonneet, ja hänen silmänsä tuijottivat ikäänkuin olisivat kaukaa jotakin etsineet. Voimakkaalla iskulla hän löi soittokoneensa pirstaleiksi pöytää vasten, niin että säpäleet lensivät ympäri huoneen. Uupuneena hän kaatui niiden sekaan lattialle ja nukahti täydellisesti tajuttomana seuraavassa silmänräpäyksessä.