IV.
SISARET TALOSSA
Eteensä katsovina ja toimeliaina kuten ainakin olivat sisaret sillä välin hankkineet Aleksille sopivan tiluksen. Heidän valintansa oli paras, mitä toivoa saattaa. Maatila, joka myytiin huutokaupalla, meni tavattoman helppoon hintaan, asuin- ja ulkohuoneet olivat hyvässä kunnossa, metsä välttävän hyvä ja asema — ihan kaupunkiin vievän laivakulkuväylän vieressä — oivallinen.
Aleksilla ei ollut muuta tehtävää kuin allekirjoittaa kauppakirjat sekä myöskin valmiiksi laaditut velkakirjat siskoille. Molemmat vanhemmat sisaret luovuttivat kumpikin 6,000 markkaa kauppaa tehtäessä, nuorin sisar Iida taas pani 10,000 markkaa likoon. Maatilan velka nousi 22,000 markkaan kaikkiaan, mutta lainanantajathan olivat hänen omat sisarensa, jotka saivat kiinnityksen maahan. Aleksis saattoi itse panna suunnilleen saman suuruisen summan lunastukseksi, niin että hän tällä tavalla, ja täydellä syyllä, oli talon isäntänä.
* * * * *
Nuoremmat sisaret olivat Helsingissä ottaneet perehtyäkseen käsitöihin, varsinkin koruompelukseen ja solmustelemiseen. Nuo huonekaluista sangen tyhjät, tilavat huoneet tässä melkoisessa rakennuksessa, jonka herrasmies oli rakennuttanut, olivat ennen pitkää täpösen täynnä virkattuja pöytäliinoja ja peitteitä, kaikille mahdollisille paikoille levitettyinä. Kaikki varsinaiset vierashuoneet olivat Aleksia varten ja tekivät tyhjyyden hänen ympärillään sen kautta vielä tuntuvammaksi. Sisaret taas olivat vaatimattomasti ja ahtautta arastelematta asettuneet yhteen isompaan pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa he piilossa pitivät »perheneuvotteluja» Aleksista ja hänen toimistaan ja töistään.
Näissä hartaissa ja salaperäisissä neuvotteluissa, jotka viime kädessä kohdistuivat heidän nuorimpaan veljeensä ja hänen naimapuuhiinsa, jotka he oman tahtonsa mukaan olivat suunnitelleet, näytti siltä, kuin Johannalla olisi ollut määräämisvalta. Mutta nuorin sisar, joka oli enin rahaa pannut liikkeelle, muodosti itse asiassa neuvottelun päätökset, joita vanhin parhaimman kykynsä mukaan sai toteuttaa. Maria ei monta sanaa puhunut, istuessaan vakavan levollisena pienen pöytänsä ääressä, jäykkänä ja kylmänä, sekä valmisteli tavattoman leveää reunakoristetta alttariliinaan, joka hänellä oli aikomus lahjoittaa pitäjän kirkolle koristukseksi. Äänetönnä ja vastustamatta hän suostui kaikkiin Iidan ehdoituksiin, niin että sisarten mielipiteissä ei syntynyt pienintäkään erimielisyyttä.
Aleksis johti omin päinsä talon töitä sisarten niihin sekaantumatta. Jos hän kuitenkin joskus vitkasteli kalastusretkillänsä eikä kuitenkaan tuonut mitään saalista kotia, saattoi tapahtua, että Johanna, alistuvaisuutta teeskennellen, pyysi häneltä anteeksi, että hän oli itse hiukan puuttunut päivän työjärjestykseen mikä tavallisesti oli aivan päin seiniin tahi kokonaan tarpeetonta — »sillä eihän se sovi», lisäsi hän, »että vouti määrää, kun talossa on omaa väkeä.»
Aleksis pantiin aina yksin syömään isoon ruokasaliin. Sangen kehno ruoka, minkä kirjo-ompelijat toivat hänen pöydällensä, oli huonosti valmistettu sekä lisäksi niukkakin. Herneitä ja perunoita laskettiin teevadille, maitoa tuotiin kahdessa lasissa, silli oli pilaantunutta, liha sitkeätä ja syötäväksi kelpaamatonta, perunat, velli ja puuro jäähtynyttä tahi pohjaan palanutta.
Kun Aleksis väliin tunsi kovaa tarvetta päiväksikään päästä irti näistä ikävistä oloista, antautui hän muutamien lähistössä asuvien poikien seuraan, ja niinpä saattoi tapahtua, että hän jonkun kerran näiden mukana lähti kaupunkimatkalle, ja silloin pidettiin iloisempaa elämää kuin hänen ikävässä kodissaan oli tapana. Mutta sisaret pitivät kuitenkin huolta siitä, että hän sai tilaisuutta katua tämmöisiä huvimatkoja, kekseliäitä kun olivat sopivalla tavalla pitämään ohjakset sisarellisissa käsissään. Ei kenenkään ihmisen kuitenkaan onnistunut saada heitä älyämään, että heidän menettelynsä tässä suhteessa oli mitä kehnointa, mitä tyhmintä.
Tottuneena mukaantumaan vanhempien sisarustensa oikkuihin ja ollen muuten luonteeltaan rauhallinen, taipui Aleksis, pahaa sanaa hiiskumatta ja vähintäkään mistään kiivastumatta, tähän kaikkeen. Olisi voinut luulla, että hän niin käyttäytyi, toivoen siten sisarten vähitellen väsyvän. Ei, hän tunsi itsessään, että hänen varhain masennettu toimintakykynsä kärsisi tappion taistelussa tarmokkaita sisariaan vastaan. Hän vetääntyi sen vuoksi yhä enemmän heistä erilleen. Pitkät syys- ja talvi-illat vietti hän yksin huoneessaan, istuen keinutuolissaan ja vedellen harmonikkaansa, minkä huvin perhekunta kernaasti näytti hänelle suovan.
Silloin hän usein soitteli Forssan-valssia, mutta hiljemmin kuin muita sävelmiä. Hänen ajatuksensa liitelivät surumielisinä, kauas luokse hennon Reginan, josta hän tiesi, että hän lempi häntä yksinkertaisesti ja uskollisesti. Näinä hiljaisina yksinäisinä iltoina, jolloin sade usein tuskallisesti pieksi akkunaruutuja taikka kun lumimyrsky tuimasti vinkui yli ulapan jäiden, uneksi hän keväistä, jotka olivat vielä koittavat, ja silloin yltyi hänen rakkautensa Reginaan ja hänen ikävänsä kasvoi yhä voimakkaammaksi.
* * * * *
Seuraavana kesänä hän lähti iloisin mielin asevelvollisena ottamaan osaa Urjalan reserviharjoituksiin. Vaikka hän ei isosti tuntenut halua sotauralle, oli hän kuitenkin ennen arvannostoa, usein aavistamattaankin, salaa toivonut joutuvansa vakinaiseen väkeen, siten tullakseen pakoitetuksi myymään talonsa, lakkauttamaan taloudenpitonsa sekä ainakin kahden vuoden ajan olemaan vapaana sietämättömistä kahleista, joita hänen hellä luontonsa ei voinut katkaista.
Nyt hän sai tyytyä kuuden viikon lomaan, jotka hänen piti viettää
Urjalassa, mistä ei ollut pitkä matka Forssaan.
Tämä seikka ei ollut herättämättä perheneuvoston tarkkaavaisuutta, ja siitä syystä sopi vallan hyvin, että joku tahi pari sisaruksista, mitä parhaimmalla tuulella ja varustettuna mitä runsaimmilla ja maukkaimmilla lahjoilla talon varastosta, saapui leiriin tervehtimään velimiestä, joka nöyränä ja tyynenä otti heidät vastaan ja piti heille seuraa, kunnes iltasoitto viimein vei vartiattaret hänen luotansa.
Aleksin komea ja nuorekas vartalo näytti muhkealta sotilaspuvussa, erittäinkin kun hän käytti omia vaatteitaan eikä kruunun. Tätä eivät Iidan silmät voineet olla huomaamatta. Seuraavana pyhänä hämmästytti tämä Aleksia sillä hauskalla sattumalla, että hän toi mukanansa leiriin erään »ystävättärensä.» Tämä tyttö oli varakkaan värjärimestarin taikka värjäritehtailijan — millä jälkimäisellä nimellä hän mieluummin suvaitsi itseään kutsuttaa — ainoa tytär.
Ystävätär, jonka nimi oli Amalia, oli tosin kolme vuotta vanhempi kuin Aleksis sekä yhtä iso ja tanakka kuin Regina oli pieni ja hento. Hän näytti kuitenkin aika komealta loistavassa, kallisarvoisessa puvussaan, joka oli viimeisen muodin mukaan tehty, ja muutoin häntä koristivat sormukset, korvarenkaat ja koruneulat. Hän oli sitä paitse luonteeltaan hilpeä ja seuraelämässä mukava, jutteli paljon, nauroi vielä enemmän sekä käytti ahneesti hyväkseen sitä ruokavarastoa, minkä Iida oli tuonut mukanaan.
Aleksis, joka ei heti huomannut viritettyä ansaa ja joka kenties tuli hyvälle tuulelle siitä kohteliaisuudesta, joka nähtävästi tuli hänen osakseen tämän uljaan naisen puolelta, joka nyt leirissä kävi, suostui muitta mutkitta täksi pyhäksi jäämään Urjalaan.
Ateriaa, joka syötiin muutamassa metsikössä ja johon iloinen reserviläinen ja Aleksin ystävä — muuten ylioppilas — oli pyydetty osaa ottamaan, höystettiin hilpeillä jutuilla ja pakinalla. Kun kahvi oli juotu, ilmestyi ruokakorin pohjalle pullo punssia, jonka jälkeen iloisia maljoja tyhjennettiin, joihin Iidakin otti osaa, ajatellen nähtävästi niinkuin entinen ruununvouti: »kun *minä* juon, on se oikein!»
Myöhemmin jälkeen puolenpäivän tanssittiin tavallisuuden mukaan leirissä. Tukevuudestaan huolimatta Amaliakin otti osaa tanssiin hauskalla mielellä, pyyhki aina vähän väliä hien otsaltaan ja kasvoiltaan, eikä hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että toiset reserviläiset veivät hänet tanssiin, vaikka hän nähtävästi mieluimmin tanssi komean Aleksin kanssa.
Kauniiksi ei voi sanoa tuota hyvää Amaliaa. Hänen pieni nypyrä-nenänsä ikäänkuin nousi varpaillen päästäkseen hiukankaan esille hänen pullevien poskiensa välistä, ja silmät olivat pienet sekä katosivat tykkänään, kun hän nauroi. Kun Forssan-valssia kerran illan kuluessa alettiin soittaa, vetääntyi Aleksis, aivan kuin olisi hän saanut pistoksen sydämeensä, hetkiseksi pois koko tanssipaikalta. Hänen sielunsa silmiin kuvastui nyt Regina. Tämän tytön tummat, lämpimät silmäykset olivat nyt häneen rakkautta hehkuvina tähdätyt ja Aleksis muisti, miten omituisella äänenvivahduksella hän oli kerran sanonut: »Anna minun kerran sinua suudella.»
* * * * *
Samaan aikaan Regina istui muutamassa tanssituvassa Forssassa. Hän istui siinä vain illan kuluksi eikä tanssin vuoksi, sillä eihän kukaan tanssinut hänen kanssaan. Hän oli entisensä näköinen, paitse että hänen kasvojensa ilme oli entistään tyynempi ja ystävällisempi. Tunnetun valssin säveliin, jotka tänäkin iltana hivelevinä ja houkuttelevina kaikuivat, yhtyi hänen uskollinen sydämensä, riemuiten: »voi! kuinka sinua rakastan.»
* * * * *
Iida ja Amalia poistuivat hyvissä ajoin leiristä, edellinen onnellisena siitä, että hänen vehkeensä olivat hyvin onnistuneet, jälkimäinen ajatellen miellyttävää suhdettansa Aleksiin, sillä hänen ei ollut vaikea oivaltaa ystävättärensä aikeita.
Kun ylioppilas Arvid ja Aleksis olivat jääneet kahden kesken, virkkoi
Arvid nauraen:
— Minä luulen, piru soikoon, että hän tuli sinua kosimaan.
— Ketä sinä tarkoitat? kysyi Aleksis hajamielisesti.
— Kultatynnyriäpä tietenkin, vastasi Arvid.
— Tule, lausui Aleksis nurpeillaan, mennään oluen juontiin. Minä tiedän, missä sitä tavaraa tänä iltana on saatavissa!
* * * * *
Seuraavalla viikolla tuli ensimäiselle kutsuntaluokalle poislähtö. Arvid, joka nyt halusi kenenkään häiritsemättä antautua opintoihinsa, seurasi ystäväänsä Aleksia tämän maatilalle jäädäkseen sinne myöhään syksyyn saakka.