II.
Ystävyksien kesä oli hupainen ja lyhyt. Saimalla ja Ainolla oli seurassaan eräs nuori talonpoika, kuin tulivat juhlalle Jyväskylään. Tuntemattomana ritarina hän esitettiin Liinalle, vaan tuntemattomuus oli lyhyttä laatua, sillä hiukset, kasvot ja niiden vaalea väri muistuttivat heti ensi katsannossa liian paljon Saimaa. Odottamaton ja arvaamaton oli sentäänkin vieraan tulo, kuin ei Ilmari enempää kuin Kaarlokaan koskaan sanallakaan olleet maininneet Saiman veljestä. Nuhteet siitä saivatkin kumpainenkin heti tervehdyksen tapahduttua. Suurimman syyn sai Kaarlo osakseen ja hänelle määrättiin yksimielisesti rangaistus. Sillä aikaa kuin toiset ovat juhlanvietossa, täytyy Kaarlon Liina-veneellä matkustaa Pohjolan noitien luokse ja kuulustella tarkoin kunkin tulevaisuus.
"Sekös nyt vaan oli sanominen", lausui Kaarlo ja rupesi tietäjäksi paikalla. "Yhdestä tulee senatorin, hovioikeuden presidentin tai jonkun muun vallan korkea-arvoisen virkamiehen rouva. Toisesta tulee mainio, mainion miehensä tähden, joka on joku kuuluisa piispa tai toinen Pestalozzi. Kolmannen miehellä on talo, joka kelpaa malliksi ulkomaillekin. Kaikki tulette aikoinanne valtiopäivämiesten rouviksi ja kaikille tulee iso pata ja paljo lapsia."
Viikonpäivät vietettiin juhlainjatkoa Tyynejärven seutuvilla. Tanssittiin, tehtiin huviretkiä, soitettiin, laulettiin ja oltiin iloisia. Hälyä, naurua ja elämää oli silloin Tyynejärvellä ja sen rannoilla.
Raikkaina ja virkeinä astuivat Ilmari ja Kaarlo laivaan Syyskuussa ja jättivät ihanan Keski-Suomen, jossa ensimmäisen ylioppilas kesänsä olivat suruttomina viettäneet. Saaliina toi Ilmari muassaan joukon kansansävelmiä, joita kesän kuluessa oli pyydystellyt. Hän talletti ne huolellisesti kirstunsa pohjalle, säästäen ne huvitöikseen tulevaisuuden varalle, ja rupesi oitis lukemaan.
"Aiotko todellakin käyttää hyväksesi isäsi antaman lahjan?" kysyi hän Kaarlolta, nähdessään tämän ajattelevan ja tuumivan kaikkea muuta, vaan ei lukemista.
"Aion", vastasi Kaarlo huolettomasti.
"Miten?" urkki Ilmari ja pilvi kohosi hänen otsalleen.
"No ensinnäkin menen tanssikouluun."
"Mitä joutavia? Osaathan tanssia."
"Eikös kuin mitä? Itsekin näit, kuinka ison pukin tein kansanhuveissa franseeta tanssiessa. Se oli kolmannessa tuurissa; Liinakin punastui ja oikein karmi sydäntäni."
"Joutavia!"
"Ja sitte minä käyn ahkeraan teaatterissa, suomalaisen seuran iltamissa…"
"Mitä siitä kostut?"
"Jos en muuta, niin tulenhan toki käytökseltäni norjemmaksi. Ja tottapahan vaikuttavat henkisiinkin…"
"Saat maailmanmiehen ja keikarin arvon."
"Ei haittaisi sekään. En vahingoitu siitä, että ravistelen koulupojan tomua ruumiistani ja höylään hieman persoonaani. Ja ilman sitä, niin tiedät, että rintani ei ole vahvimpia. Liinakin pelästyi yskääni ja varoitti rasittamasta itseäni. Tiedät jo senkin että viime kirjeessäni hänelle kosketin tähän lepovuoteeni… Niin, minä katselen nyt ympärilleni ja levähdän kahdeksavuotisen työni päälle tämän lukuvuoden."
Ilmari vaikeni. Ensi kerran elämässään olivat ystävykset erimieliset.
"Ja nyt minä lähden."
"Minne?"
"Ilmoituttamaan itseäni joko sitte tanssikouluun, tai…"
Kaarlo katkasi lauseensa ja ääni oli vähän epäröivä.
Kuin hän oli valmis lähtemään ja päällysvaatteen napit olivat kiinni ja pieni keppi miehellä kädessä, nousi Ilmari ylös, läheni häntä ja kysyi, laskien molemmat kätensä hänen olkapäilleen:
"Sano suoraan minulle, tunnetko rinnassasi kipua?"
"En."
"Tunnetko tarvitsevasi levähdystä?"
"En."
"Lähde sitte!"
He nauroivat molemmat ääneensä ja Kaarlo lähti.
Vasta myöhään palasi hän iloisena ja rallattaen jotakin laulunpätkää Glunteista. Ilmari loikoi sohvalla pitkällään ja veisteli kynsiään. Saimalle oli hän kirjoittanut ja kirje oli pöydällä valmiina seuraavan päivän postiin. Kaarlo keksi kirjeen, otti sen käteensä, katseli osoitekirjoitusta ja välttääkseen tutkistelua ja johtaakseen puhetta toisaanne, virkkoi:
"Kuinka sinun käsialasi, samalla kuin se on kaunista, kuitenkin on yksinkertaista ja vaatimattoman näköistä. Kuin minä tahdon kaunista, niin tulee se semmoista pöyhkeilevää…"
"Aika mies ja viitsit loruta", keskeytti Ilmari. "Sano kumpi voitti,
Corpus jurisko, vaiko hyppy?"
Kaarlo ei kierrellyt, vaan vastasi suorastaan: "Hyppy", ja hyrähti päälle: "O hvad lifvet dock är skönt."
"Voi sitä miestä!"
"Mitä sinä oikeastaan pelkäät?" kysyi Kaarlo istuutuen sohvalle ja hypistellen Ilmarin teräksisiä kellonvitjoja.
"Luullakseni tiedät sen itsekin yhtä hyvin kuin minä. Olet kahdeksantoista vanha, kokematon ja ylen herkkäsieluinen. Jos levähtäisit Keski-Suomessa, niin minulla ei olisi mitään paheksumisen syytä; mutta täällä, Helsingissä…"
"Kuinka itsepäinen sinä olet tällä kerralla! Tahdon sivistyä, jalostua ja laajentaa näköpiiriäni. Annetaan sen asian nyt olla sinänsä", pyysi Kaarlo ja kumartui lähemmäksi Ilmaria.
"Annetaan sitte… Vaan missä kaikissa paikoissa olet käynyt?" kysyi
Ilmari ja katsoi terävästi Kaarloa silmiin.
"Odota hiukan! Muistatko vedon jonka löin Halmelan kanssa ylioppilastutkintoon tullessamme."
"Miksi en muistaisi? Halmela kosii ylioppilaana Helmiä. Rukkaset jos tulla tupsahtavat, niin ostaa hän kahdenkymmenen markan keitoksen, vaan kukkaset jos kauniisti syliin kannetaan, niin maksat sinä… Niin päin oli muistaakseni veikkanne."
"Niin juuri… Lähdettyäni täältä tapasin Halmelan Uuden teaatterin kohdalla. Hän maksoi viinit."
"Ahah!"
"Leipurin tytär antoi vaan rukkaset etevälle ja hyväpäiselle ylioppilaalle, josta on suuria toiveita, ei ainoastaan hänen omaisillaan, vaan sivullisillakin. Sinulle olisi Helmi antanut kukkaset."
"Ja sinulle."
"Hukkaan menivät Halmelan serenaadit ja runot, sinun tähtesi. Helmiä ihastuttivat laulut, kun olivat sinun kirjoittamiasi, samoin serenaadit, kun sinä johdit kööriä ja sinun kirkas ja ehjä tenorisi…"
"Sinun bassostasi ja kähäröistäsi hän piti paljo enemmän kuin runoista ja tenorista."
"Uuden veikan löimme Halmelan kanssa Operakellarissa."
"Mistä?"
"Siitä, että jos hän uudelleen ampuu nuolensa, niin pian kuin sinun kihlauksesi Saiman kanssa julaistaan, ja vielä sittekin saa rukkaset, niin ostan minä viidenkymmenen markan kuumat; jos sitä vastoin Helmi heltyy, johonka minä sivumennen sanoen olen patentti, niin Halmela pitää uhkeat pidot."
"Sinäpä osaat katsoa omaa etuasi omalla tavallasi. Olisin minäkin uskaltanut ruveta veikkaan sinun sijaasi."
"Seurassamme oli eräs nuori herra, Helsingin kauppiasylimyksiä ja Silfverlund nimeltään. Perhana kuinka hieno mies, oikein gentlemanni kantapäästä kiireesen ja sormenpäistä sydämmeen saakka. Ja niin helkkarin hieno maku, että veljenmaljat esitteli kanssani."
"Paljonpa sinä…"
"Lopussa ollaan jo… Vanhan köörimme, Jukolan pasuunan, tahtoo Halmela saada täälläkin henkeä täyteen. Lupasin puolestani, että johdat sitä niinkuin ennenkin. Vahvikkeita hankimme lisää ja sitte kajahuttelemme… Joko sait hyvän hattusi?"
"Minkäpä tässä pahalla tekee? Voisit sentään luvata minulle, ett'et huoli kuumista etkä kylmistä ennen minun kandidaattitutkintoani."
"Vesikoppilaisenko tekisit minusta? Oletko järjilläsi?"
"Ei minulla niin suuria ole kiikarissani. Tahtoisin vaan, ett'et noin paljosta huolisi kuin tänä iltana."
"Se on eri juttu, ja sen mä kyllä tohdin luvata."
Rauha oli sillä rakettu. Kaarlo meni pöydän luo, avasi Saiman kirjeen ja luki sen lävitse. Viimeinen sivu oli vanhan tavan mukaan jätetty tyhjäksi häntä varten. Hän tuhri sen täyteen, hyräillen iloista säveltä, jolla oli tottunut saamaan ajatuksensa juoksevaksi, luki kirjoittamansa Ilmarille ja sulki sitte kirjeen.
Koko syyslukukaudella ei sattunut sanankäännettä heidän välilleen. Toinen huvittelihe yhtä ahkeraan kuin toinen luki. Kaarlo oli kukkuroilleen iloinen ja sukkela. Ilmarin täytyi silloin tällöin sulkea kirjansa ja seurata häntä milloin osakunnan juhlaan, milloin teaatteriin, milloin mihinkin huvituksiin.
Kertaakaan ei Ilmari huomannut Kaarlon rikkoneen lupaustaan Joskus hän "kineesasi" yötä Halmelan luona ja silloin Ilmari häntä ihan ikävöi, tottunut kun oli nukkumaan ystävänsä pakinaan hienon maailman uutisista, kumppanien rakkausvehkeistä ynnä muista helposti sulavista herkkukeskusteluista. Väliin Ilmari epäili, mutta tukahdutti epäilyksensä samalla kuin ne syntyivätkin. Halmela oli hänen luokkakumppaninsa ja yhtä lujaluontoinen kuin eteväkin.
Kerran oli kiusaus niin suuri, että Ilmari ensin epäili ja sitte vakoili. Kaarlo oli jo edellisen päivän aamulla lähtenyt kylään ja Halmelan luo. Liinalta tuli kirje saman päivän postissa ja ensi työkseen lähti Ilmari saattamaan kirjettä seuraavana aamuna Kaarlolle. Sekä isäntä Halmela että hänen yövieraansa olivat ennättäneet siistiä itsensä ja istuivat kumpikin lukemassa sanomalehteänsä, kuin Ilmari ennen kello kahdeksaa astui heidän eteensä. Kaarlon silmät olivat kirkkaat, kuten ainakin miehen, joka on yönsä maannut rauhallisesti; kätensä eivät vavisseet vähääkään, kuin hän kirjeen avasi ja luettuaan sen tuojalle ojensi. Ilmari tuli iloiseksi, kun hänen ei tarvinnutkaan nähdä tyhjiä pulloja, eikä nieleskellä viinihöyryistä ilmaa ja katsella kohmeloisia miehiä. Häntä, harvinaista vierasta ja kylänkävijää eivät laskeneet seurastaan ennen, kuin olivat käyneet kotimaisten taiteilijain näyttelyä katsomassa ja Seurahuoneella päivällisillä.
Joululomaa vietti Kaarlo muutaman viikon enemmän kuin Ilmari ja tuli vasta Maaliskuun alussa Helsinkiin.
"Minusta tulee koko Sant Yrjänä", tervehti hän Ilmaria, joka hikoili kirjainsa ääressä. "Arvaatko kuin painoni lisääntyi viime lukukautena kahdeksan naulaa ja rintakehäni laajentui likimaille kaksi tuumaa. Saima ja isäni joutuivat ihmetyksiin, niin paljon olin turvonnut ja kehittynyt. Sanotko sinäkin samaa?"
"Paisunut olet tosiaankin", myönsi Ilmari. "Vasta minäkin sen nyt huomaan, oltuamme erillämme jonkun ajan."
Lukemisesta ei tullut sinä päivänä mitään.
"Avaapas tuo ja katso mitä se tytönihminen on sinne mättänyt", lausui
Kaarlo nostaessaan Liinan täyttämän pienen matkalaukun pöydälle
Ciceron päälle ja ojentaissaan Ilmarille avaimen.
Ilmari ryhtyi purkamaan täpö täyteen sullottua kapsäkkiä, veti sieltä vetämistään esiin omenia, leivoksia, pannukakkuja ynnä monenmoisia muita herkkuja.
"Niin sinä teet työtäsi kuin konstintekijä markkinateaatterissa", nauroi Kaarlo.
"Ei tässä auta muu kuin herkutteleminen", pakinoi Ilmari nostaessaan viimeksi suuren kalakukon pöydälle.
"Varta vasten olen minäkin paastonnut", lausui Kaarlo ja leikkasi viipaleen kukosta. "Tämä on oivallista."
"Parahinta laatuansa."
"Ja Liinan leipoma."
"Ja Liinan leipoma", toisti Ilmari ja leikkasi itselleen suuremman kannikkeen kuin ensi kerralla.
Paljaita ilahuttavia uutisia toi Kaarlo kotooltaan. Isänsä oli ruvennut osakkaaksi tehtaasen ja kohonnut siis isännöitsijästä patruunaksi, palvelijasta isännäksi. Jos onni on myötäinen, niin ei hänen tarvitse ensinkään lukea leipää varten, vaan suoritettuaan tuomarin tutkinnot, voi hän viettää häänsä ja asettua isänsä sijalle ja ruveta monipuoliseksi mieheksi, nimittäin kauppiaaksi, talonomistajaksi ja tehtaanisännäksi. Liinan isä, iäkäs kruununvouti saa luultavasti kohdakkoin virkaeron ja eläkkeen.
Ilmarilla ei ollut niin suuria kerrottavia. Hänen isänsä hoiti virkaansa ja kappalaispuustelliaan yhtä innokkaasti kuin ennenkin.
"Entä Saima? Mitä hänestä?" urkki Kaarlo.
"Saima häärii talonemäntänä."
"Mokoma veli sillä Saimalla talonisännäksi, kuin ei nai, eikä tuo emäntää taloonsa, vaan rääkkää sisartaan… Ja Aino siskosi?"
"Hänestä ja Saiman veljestä saat kuulla näistä", vastasi Ilmari ja otti pöydänlaatikosta neljä kirjettä, jotka oli saanut Kaarlon poissa ollessa.
Luettuaan kirjeet ihmetteli Kaarlo:
"Vai menee Saiman veli seminariin ja siskosi opettajattareksi kirkonkylän kansakouluun. Saima jää siis yksin ja Ainosta tulee ruotsalaisten silmätikku. Mutta kyllä se tyttö pitelee puoliansa siinä kuin joku toinenkin."
"Ja onhan hänellä rovastivanhus suojelijanaan."
"Ei suinkaan Saiman veli virkaa varten mene seminariin."
"Eihän toki."
"Talohan sillä on kuin pieni kartano. Taitaa olla Ainon toimia, ainakin Saiman kirjeistä päättäen."
"Epäilemättä."
Kevät sitte teki tuloaan ja ystävykset elivät kultaisessa sovussa. Kaarlo viipyi väliin päivittäin kylässä Halmelan seurassa ja oli väliin päivittäin kotoolla jalallaankaan astumatta kaupungille. Zolan ja Strindbergin teoksia hän silloin tavallisesti luki ja tutustutti Ilmarinkin niiden sisällykseen kevyissä iltakeskusteluissa. Oli hänellä joskus semmoisiakin kirjoja, joita ei lainkaan näyttänyt ystävälleen, vaan luettuaan istumalla ja katsellen ne kiihkeästi lävitse, läksi kiireimmiten saattamaan niitä omistajalleen, jolta lainannut oli. Lainaaja oli useimmiten Silfverlund tai joku muu ensi luokan arvoinen henkilö. Ilmari ei pitänyt häntä erittäin tarkalla, mutta huomasi kummakseen sittekin, että Kaarlo, joka ennen sieti niin paljon, tuli lasista ja kahdesta puolihumalaan. Hän ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta ja huomautti leikillään Kaarlolle eräissä kotokekkereissä, että tämä heikontui ja vahvistui yhdellä tiellä.
Eräänä Huhtikuun päivänä putosivat suomukset Ilmarin silmistä. Hän oli lukenut ahkeraan monta päivää pääksytysten ja tunsi itsensä raukeaksi. Kello lähenteli kahdeksaa iltasella ja Kaarloa, joka päivällisen syötyä oli lähtenyt Halmelan luo, ei kuulunut kotiin tulevaksi. Ilmari päätti lähteä heidän luokseen vilvoittelemaan. Hänen päätänsä hieman kivisti, kuin hän tuli kadulle, mutta pian kivistys lakkasi ja hän rupesi voimaan hyvin; veri virtasi poskille ja keuhkot oikein ahmimalla hengittivät puhdasta kevätilmaa. Kuin hän sitte muisti mainion ulkomaalaisen laulajattaren par'aikaa antavan konserttia yliopiston juhlasalissa, niin muuttikin päätöksensä siinä varmassa vakuutuksessa, että Halmela ja Kaarlokin olivat menneet etevää laulajaa kuulemaan, ja suunnitteli kävelymatkan Observatorivuoren kautta takaisin kotiin.
Ehdittyään Robertinkadun päähän hiljensi hän käyntiänsä; hänen ruumiinsa oli lämmin ja hermonsa rauhoittuneet. Siinä ajoi hänen editsensä issikka, reessään kaksi civistä; ruumiin koosta ja hartioista luuli hän tuntevansa toisen Halmelaksi, vaikka ei osunut kasvoja näkemään; toista ei ehtinyt tarkkaamaankaan, sen vaan näki, että Kaarlo se ei ollut. Ilmari ei hevin ajatellut pahaa kanssaihmisistään; sen enempää asiaa miettimättä asteli hän edelleen, mutta kuulikin samassa etäämmältä takaansa räyhyä ja laulua ja tunsi Kaarlon äänen tuon räyhyn ja loilotuksen seasta. Hän pysähtyi ja katsoen taakseen näki Kaarlon ja erään mustaverisen ylioppilaan ajavan Halmelan jälkeen Robertinkadulle, molemmat täysihumalassa.
Ilmari hyppäsi ensimmäisen issikan rekeen, jonka tapasi.
"Annetaan mennä noiden perään", käski hän ja viittasi Robertinkadulle päin.
Ajuri lähti ajamaan ja hosui hevoistaan.
"Ei kiireempää kuin keväilläkään", kielsi Ilmari, "kuin emme vaan eksy noista."
Ajaja nauroi romeata naurua ja lausui pitkäveteisesti.
"Kyllä ne löydetään."
Hoilaamista ei kuulunut sitte enää kuin edellä ajajat pääsivät pois näkyvistä Fredrikinkadulle. Kolmen portin kohdalla seisautti issikka Punavuorenkadulla ja tarkasteli pihaa; vasta neljännessä seisoi harmaa hevonen, jonka perässä olivat kulkeneet.
Kuumeentapaisella kiireellä nousi Ilmari rappuja ylös etehiseen. Mustaverisen ylioppilaan tölmäsi hän tieltään pitkäkseen ja tarttui käsivarteen Kaarloa, joka juuri veti oven auki. Väkevä oluen ja portterin haju töytäsi huoneesta. Kaksi herraa istui pöydän lähellä, kaksi naista ja pulloja edessä.
"Pois … kotiin", murahti Ilmari ja tempasi Kaarlon muassaan kuin hansikkaan pihalle.
"Anna mennä", tiuskasi hän hämmästyneelle issikalle, "ja kahden edestä."
* * * * *
Seuraavan syyslukukauden ja osan kevätlukukautta luki Ilmari kotoollaan. Kerran kuukaudessa sai hän säännöllisesti Kaarlolta kirjeen. Entinen avomielisyys ja luottamus oli niistä kadonnut, kaksimielisyys ja peitteleväisyys piileksi jokaisessa lauseessa, niinkuin ainakin silloin, kuin ohjeena on, että ihmiselle on annettu puheenlahja ajatusten salaamista varten. Vasta monikertaisen unhottamisen perästä muisti Kaarlo vihdoinkin Ilmarin jokaisessa kirjeessä uudistettuun kysymykseen vastata asuvansa Halmelan kanssa. Ilmari suuttui silmittömästi, mutta ei kerinnyt kirjoittamaankaan vihaansa, kuin sai Kaarlon ja Liinan kihlakortin ja tiedon, että hyvä alku on tehty ja kameraalitutkinto siepattu.
"Ehkä mä olen väärässä", ajatteli Ilmari ja viha lauhtui.
Että pojat Helsingissä muistivat muutakin tehdä kuin lukea, sai Ilmari kohta kokea. Nelihenkinen seura istui Maarianpäivän ehtoona Vaaksajärven pappilassa, kuin Ilmarille tuotiin kirje saman päivän postista. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Saima avasi sen ja luettuaan lennähytti sen vasten silmiä Ilmarille.
Ilmari luki hätä hätää kirjeen; se oli Helmiltä ja täpö täynnä loukattua rakkautta, huudahdusmerkkejä ja harvennuksia.
Se alkoi kuorosäkeellä:
"Unhottaa, heittää, päivän on tapana".
Ja loppui soolo-osalla:
"Ain' Herran käsi laupias
Sun kulkus johtakoon;
Ja taivaan isä armias
Sun työsi siunatkoon.
Siis hyvästi!…"
Saima oli kuohuksissa ja vaati selitystä. Ilmari ei ollut hullua harmaampi ja häntä nauratti kuin Saima itki. Kohtaus tuntui kokonaisuudessaan hänestä niin koomilliselta, ett'ei hän suostunut antamaan pienintäkään selitystä, vaan erosi ilmiriidassa ja uskottoman kirjoissa Saimasta.
Kaarlo ja Halmela tulivat juuri luennoilta kuin Ilmari meni heitä tervehtimään Helsinkiin tultuansa.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän molemmilta ja antoi Helmin kirjeen
Kaarlolle.
Tämä luki sen ääneen ja rupesi sitte nauramaan.
"Katsos sitä kultalintua", lausui hän Halmelalle … "ja samana päivänä präntätty…"
Halmela ei ollut tuonansakaan kirjeestä.
Ilmari uudisti kysymyksensä, vaan kumpikaan ei halunnut vastata siihen.
"Huoli sinä niistä", virkkoi Kaarlo kotvasen kuluttua, "täällä on muuta parempaakin huolehdittavaa."
Sitte hän levitti Ilmarin eteen kolmensadan markan velkakirjan ja käski:
"Vedäppäs filoloogi nimes tuohon alle."
Ilmari luki velkakirjan, vaan viivytteli allekirjoitusta.
"Älä nyt vaan rupea tentteeraamaan", pyysi Kaarlo. "Minä tarvitsen tuon summan ylihuomiseksi vaikka silmästä. Eikös ole pätevä syy?"
"On, pätevä on", myönsi Ilmari, kirjoitti takuumieheksi ja painoi sinettinsä alle.
Sitte hän jutteli enemmän laveammalta Helmin kirjeestä.
"Det var horribelt dumt", lauloi Kaarlo ja antoi kaksi korttia muistikirjastaan Ilmarille. "Tässä on apparaati joukossa."
Toisessa kortissa seisoivat nimet Saima … ja Ilmari Aarnio, toisessa Helmi … ja … Halmela.
"Joko ymmärrät nyt?" kysyi Kaarlo.
"Jo, mutta miksikä tämmöistä…?"
"No se on ekonomia-politikia", selitti Kaarlo. "Katsos, Halmela tarvitsee rahaa niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Helmin isä on rikas, miksikä siis tulevan vävyn pitäisi suotta kärsimän puutetta ja köyhyyttä? Me joudutimme täällä asiain menoa siten, että minä tilasin näitä sinun lahjakorttejasi ja Halmela lähetti yhden eksemplaarin Helmille kosimakirjeensä kera. Ensin sieltä tuli kukkaset Helmiltä ja sitte tuli puolituhatta rahaa isältä ja toista ja enemmän luvattiin… Kuule Halmela! eikös me niin tehty?"
"Se oli tehtäväkin", sanoi Halmela ja tarjosi kuudenkymmenen pennin sikaarin Ilmarille.
"Selvitäppäs vyhti nyt", käski Ilmari Kaarloa.
Kaarlo rupesi hyräilemään: "Ainoni, Ainoni muinoin sä mua lemmit" ja kirjoittamaan Saimalle.
"Tästä ei pääse vähällä", lausui hän saatuaan ensimmäisen arkin täyteen, "nyt olen vasta keskipaikoilla."
Lyhyen ajan viipyi Ilmari yliopistossa ja lähti sitte Inkerinmaalle. Kaarlo ja Halmela saattoivat hänet asemalle. Kahden kesken eivät ystävykset olleet koko aikana hetkeäkään. Kaarlolla oli aina Halmela seurassaan milloin kävi Ilmarin luona, Halmela oli aina kotosalla Ilmarin käydessä heidän luonaan. Päihtyneenä ei kumpaakaan nähty; kyläilemisensäkin olivat vähentäneet koko lailla. Kuitenkin näki Ilmari, kerran näkemään ruvettuaan, heidät lävitse. Asemalla vei hän Kaarlon syrjään ja virkkoi surullisesti:
"Joll'et nyt heti lähde täältä vuodeksi tai kahdeksi kotiisi, niin olet mennyttä miestä."
"Ei, ei se käy laatuun", änkytti Kaarlo ja hänen kätensä vapisi
Ilmarin kädessä.
"Miksikä ei?"
"Liinan tahdon se ei käy…"
Aseman kello soi kolmannen kerran ja Ilmari kiiruhti vaunuun.
"Hyvästi sitten!"
Kuvaa, mitenkä pojat läheisimmässä ravintolassa juovat hänen läksiäisiään, ei Ilmari voinut karkoittaa mielestään.
Erhettyikö hän kuvan suhteen? Ei. Virta vei Kaarlon muassaan ja Ilmari ei saanut häneltä enää kirjeisiinsäkään vastausta. Kaarlo ei julennut ystävälleen puhua totta, valehdella ei kehdannut, vaan oli ennemmin vaiti.
Vasta Marraskuussa palasi Ilmari matkaltaan kotiinsa Vaaksajärven pappilaan. Sieltä hän taaskin kirjoitti Kaarlolle Helsinkiin, mutta turhaan odotti hän vastausta. Jouluna Ilmari kirjoitti Liinalle ja katsoi velvollisuudekseen lausua suoraan pelkonsa Kaarlon harhateille joutumisesta. Liina vastasi heti. Hänen kirjeensä oli täynnä kyyneleitä ja toivoa. Kaarlo oli hurjistellut koko syyslukukauden ja kietoutunut Halmelan kanssa rumaan häväistysjuttuun, josta mainingit ulottuivat aina Tyynejärven tienoille saakka. Anna täti muuttaa asumaan Helsinkiin Tammikuussa, Kaarlo tulee asumaan hänen luonaan ja alkaa uutta elämää. Verho vedetään menneiden yli ja kaikki kääntyy hyväksi.
Syvä huokaus pääsi Ilmarin rinnasta hänen taittaissaan kokoon Liinan kirjettä, jossa jokainen rivi huokui uskoa, toivoa ja rakkautta.