III.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja Nikolainkirkon tornin kello löi kymmenen kertaa. Eteläsatama lainehti vapaina jäistä; Esplanaadein vaahterat vihannoivat; kyyhkyset lentelivät parvissa; Toukokuun päivä oli yhtä kaunis kuin seitsemän vuotta sitte.
Ilmari heräsi ja joi lasillisen kylmää vettä.
Voi sinuas … Helsinki!
Hämeenlinnasta kirjoitti hän Kaarlolle ja puhui kirjeensä alussa ja lopussa kolmestasadasta markasta ynnä erotodistuksestaan. Ne olivat kiusallisen läheisessä yhteydessä toisiinsa, erotodistus ja velkakirja. Kaarlo kirjoitti isälleen ystävänsä erotodistuksesta ja sai rahat. Vuorokautta ennemmin rahoja ehti Ilmari Helsinkiin. Kaarlolla oli rehelliset aikeet ja hän tuli rahoineen postikonttorista suoraan Ilmarin luo, kuten tämä oli käskenytkin. Vaan Ilmari ei ollutkaan kotoolla ja Kaarlo läksi yksin hoitamaan asioita ja tapaamaan osakuntansa rahastonhoitajata. Alituisessa rahapulassa oleva maisteri Halmela sattui hänen tielleen, ennenkuin hän ehti matkansa perille ja esitteli, että pistäytyisivät kappeliin harkitsemaan ja miettimään Kaarlon asiata tarkemmin. Ennen eroamista jaettiin rahat kahteen yhtä suureen osaan ja Halmela lupasi kirjoittaa nimensä Ilmarin nimen sijaan.
Höyrylaiva seisoi valmiina lähtemään Rääveliin ja Kaarlo sai vastustamattoman halun matkustaa kerran tervehtimään heimokansaa Suomenlahden toiselle puolelle. Viisitoista penniä oli huvimatkailijalla rahaa kukkarossa astuessaan laivasta Helsinkiin ja ne hän antoi ensimmäiselle rahattomalle vastaantulijalle, jolta sai tulta paperossiinsa.
Halmelalta säästyi nimensä kirjoittamisen vaiva, syystä ett'ei häntä hyväksytty takaajaksi monihaaraisen vigileerauksensa tähden.
Ilmarilla itsellään oli velkaa kirjoitettuna kokoarkkeihin ja kapeisin liuskoihin.
Kotiin tulevaksi odotettiin häntä joka päivä, joka hetki.
Ilmari sytytti paperossinsa ja käänsihe kyljelleen.
"Voi sinuas … Helsinki! Kymmenen kertaa voi!"
Senpäiväinen U. Suometar oli tuolilla vesikarahviinin vieressä. Totuttuun tapaansa virui Ilmari vuoteellaan niin kauan, kuin lehti oli luettu. Tällä kertaa oli hän tyytymätöin siihenkin. Pääkirjoitusta ei hän uskaltanut alkaakaan, se kuin oli ylen pitkä, ikävä ja kuiva. Nimikin "Savon maanvaiva eli Kuopion läänin loiset" haukotutti häntä. Ulkomaan osasto oli kahta veikeämpi, sisältäen Yhdysvaltain kalastusriitoja, Abessinialaisten sotaretkiä ynnä muita jonninjoutavia ja väsyttäviä artikkeleja. Uutisosastossa upeilivat ja kilpailivat keskenään pituudessa Ukkosenilman kertomus ja Muinaismuisto-yhdistyksen vuosikokous. Ja jotta ei loppu eroaisi mitenkään mainehikkaasta alusta, niin päättyi tekstiosasto sylenpituisella kirjoituksella "nauriin viljelyksestä". Ei edes hävytöntä kaikenlaista löytynyt, ei Matin kirjettä, ei minkään pituista. Ilmoituksissa oli naimakuulutus ja nimenmuutos. Viimemainittu oli jotain. Erään tunnetuimman kynttilätehtaan asiamies Hämärä oli ottanut kuukausi sitten itselleen uuden nimen Koi, vaan kyllästyi siihen ja kuulutti nyt olevansa taas Hämärä. Arvokasta lukemista olisi lehden sisällys kyllä Vaaksajärven pappilassa myönsi Ilmari itsekseen, ja tarkkaavaisuutta ansaitsisivat yhtä hyvin Kuopion läänin loiset kuin nauriin viljelyskin, mutta Helsingissä, jossa jokaisella on vaan raha ja nautinto kiikarissaan tänään, huomenna ja aina, Helsingissä kaipaavat hermot vallan toista.
Yleissilmäyksen hän sitte vielä teki lopusta alkuun ja sitä tehdessä sattuivat silmät pysähtymään puolenkorttelin pituiseen sähkösanomaan valtiollisissa uutisissa. Siinä lähetettiin tieto ympäri maailmaa, että Boulanger on nauranut Parisissa.
"Eläköön Boulanger! Alas Grevy!" lausui Ilmari, sytytti sammuneen paperossinsa ja laski sanomalehden tuolille, katsottuaan vielä kurssin, joka oli laskeunut kaksi penniä ruplalta.
"Jos nyt U. Suometar tahtoisi olla ajanmukainen ja merkillinen sanomalehti tai jos Kaarlo olisi sen toimittajana", puheli Ilmari itsekseen ja kääntyi seljälleen, niin alkaisi otsakirjoitus näin:
"Hyvät Helsinkiläiset, liberaalit ja viikingit, vanhat ja uudet johtajat, nyt meille kaikille koittaa onnen ja riemun aika. Boulanger, näette, on nauranut ja hän on nauranut mielihyvissään. Mistä on Boulanger mielihyvissään? kysytte te. Meistä, rakkaat ystävät, on hän mielissään, sillä me Helsinkiläiset olemme Europan viisain kansa, niinkuin kohta näette kirjoituksestamme. Boulanger nauraa ja kurssi alenee. Tänään ei rupla maksa kahtakaan markkaa, tulevassa kuussa se ei maksa mitään. Silloin, ystäväiseni, kapusäkit selkään ja pankkeihin. Sillä sinä päivänä, jolloin ei rupla maksa mitään, sinä päivänä nousee Boulanger Ranskan ensimmäiseksi konsuliksi, diktaattoriksi, keisariksi ja alottaa kostosodan Saksaa vastaan. Ymmärrättekö nyt, hyvät ystävät, mitä Wenäjä silloin tekee? Kyllä, vastaatte te niinkuin pyssystä. Wenäjä marssii Konstantinopoliin, rupla maksaa taas neljättä markkaa ja me Helsinkiläiset olemme rikkaita miehiä … ja Boulanger nauraa…"
Naurettuaan sukkeluudelleen jatkoi hän:
"Uutisiin sitte vavistuttavia kertomuksia Intian kuristajista, Irlannin kuutamomiehistä, spiritisteistä, oman maan kummitusjuttuja … niin ja lopuksi joku Guy de Maupassantin mieltä ylentävä kertomus uskottomasta perheenemännästä; sitte se olisi Helsinkiläisten hermoille terveellistä."
Puheensa lopetettuaan nousi Ilmari ylös ja valmisti itsensä lähtemään rahanhakuun.
"Tekisi melkein mieleni uskomaan", virkahti hän kuvastimeen katsoissaan, "että nautinto- ja rahatauti seisoo kuvattuna minunkin kasvoissani."
Korkea otsa, kirkkaat silmät ja tahdokkaat kasvot torjuivat syytöksen kerrassaan kauas.
"Ei sentään, ei koskaan", päätteli hän hymyillen. "Vaaksajärven väkeä minä sittenkin olen. Ja nyt yksi ainoa ponnistus ja sitte: hyvästi Helsinki! Ja hyvästi ijäksi!"
Näin, sanoen läksi hän ulos … Silfverlundilta rahaa lainaamaan. Tiellä valmisti hän puheensa ja opettelihe sen ulkoa. Hän päätti sanoa:
"Kuules hopea veli! Minä olen satimessa, merrassa semmoisessa, ett'en pääse pois täältä Helsingistä, joll'et lainaa minulle kolmeasataa hopeata. Takasin Hirvelle näet tuon summan ja nyt en saa rehtorilta erotodistustani ennen, kuin velka on maksettu. Kotoolla odottavat minua, morsiameni odottaa, häät odottavat ja minä en pääse paikalta… Kollegan virka, jota haen, on mulla niinkuin hyppysissäni…"
"No tunnenhan minä sinut", keskeyttäisi Silfverlund ja vetäisi kolme seteliä lompakostaan.
Ja sillä se olisi tehty. Sitte rahat saatuaan panisi hän toisen äänen kelloon ja läksyttäisi Silfverlundia oikein kelpolailla siitä, kuin tämä nuorikkonsa kanssa tänäpänä ehtoolla lähtee ulkomaan kylpylaitoksiin huvittelemaan. Mikä ajattelemattomuus! Lähteä vieraisin maihin tiputtelemaan rahoja, kuin omassa maassa on kyllin ja valitsemisen varaan asti hyviä kylpylaitoksia käytettävänä ja luonnonihanuuksia katsottavana … niin kyllä hän lukee pitkän epistolan ja antaa aika sarvesta, jotta kerrankin tietää saaneensa ja kastuneensa, se ajattelematon.
"Onko herra Silfverlund kotoolla?" kysyi Ilmari hienosti puetulta ja nuorelta rouvasihmiseltä, joka hänet otti vastaan.
"Ei", kuului lyhyt vastaus.
Ilmari nolostui, antoi nimikorttinsa ja kumartihe lähtemään.
"Feliks meni pankkiin; hän tulee kohta; olkaa hyvä ja odottakaa", lausui rouvasihminen huonolla suomenkielellä, luettuaan nimen. Hyvää tahtoa puhua selvästi ja kauniisti ei näkynyt puuttuvan, vaan ainoastaan taitoa.
"Voin tavata hänet kadulla", lausui Ilmari, kumarsi uudelleen ja läksi.
Nythän se käy kuin häissä. Kuin Silfverlund tulee häntä vastaan, niin tekee hän kokokäännöksen ja alottaa: "kuules hopeaveljyt…" Ja sopivampaan aikaan ei voi rahanhakija tulla, koska mies juuri tulee pankista.
Kauan ei Ilmari tarvinnut odottaen kävellä edes takaisin kadun vierustalla, kuin jo näki Silfverlundin astelevan vastaansa. Puettuna uusimman kuosin mukaan, harmahtava "En tout cas" kädessä, otsakihara hatun alta näkyvissä, viiksien kärjet huolellisesti taivutettuina ongenkoukun muotoiseksi, käveli tämä keikarin askeleilla Ilmarille vastaan.
He tervehtivät toisiaan ystävällisesti ja pysähtyivät kumpainenkin. Ilmari seisoissaan siinä herrasmiehen edessä turhistui mielessään mitättömäksi koulumestariksi, joka elää kollegana ja kuolee kollegana, tietämätönnä muusta maailman sulosta kuin neljännespalkoistansa ja oppikirjoista. Alottaminen ei käynytkään häneltä niin herkästi, kuin oli luullut, ja hän aikoi juuri tehdä edeltäkäsin mietityn käännöksensä, kuin Silfverlund veti taskustaan valkoisella paperilla ympäröidyn, lyhyen, silinterimäisen kappaleen, tähtäsi sillä Ilmarin vasempaan silmään ja kysyi:
"Kruunuko vaiko klaava?"
"Klaava", vastasi Ilmari tajuttomasti ja katsoi etäämmälle katua ja näki siellä Kaarlon tätinsä seuraamana astuvan lääkäri Fürstenbergin rappuja ylös.
Silfverlund nyppäsi tällä aikaa tangon päästä paperin rikki.
"En pikant karl", lausui hän, pisti tangon Ilmarin päällysnutun kauluksien väliin, ylimmäisen napin nojalle ja läksi pitemmittä puheitta eteenpäin.
Rikkirevitystä päästä kiilsi kultaraha, kaksikymmenmarkkanen. Se puhui selvää kieltä: hän oli pelannut kruunua ja klaavaa ja voittanut.
"Se vielä puuttui, peluri minusta vielä piti tehtämän. Voi sinuas,
Helsinki! Sata kertaa voi!"
Murrettuaan rikki voittamansa, luki Ilmari rahat; niitä oli viisikolmatta kappaletta, siis viissataa markkaa. Häviämisen mahdollisuus pyrki katkeroittamaan hänen jo ennestäänkin nurjaa mieltänsä. Jos olisi hävinnyt, niin millä olisi maksanut? Millä…?
Mutta samassa muistui mieleen koti, Saima, häät ja ne karkoittivat karvaat ajatukset.
"Täällä täytyy olla niinkuin oletetaan. Joka penni pitää Silfverlundin saaman takaisin. Lahjoittakoon ne johonkuhun yleishyödylliseen hankkeesen, joll'ei tahdo itse pitää. Pääasia on, että minä maksan ne ja jok'ikisen pennin."
Kello tavoitteli yhtä Ilmarin palatessa asuntoonsa, Velka oli maksettu ja erotodistus oli taskussa.
Postissa oli tullut kirje Saimalta ja Ainolta yhteisesti.
Aino ilmoitti kevätlukukauden loppuneen jo toissa päivänä, syystä kuin muutama oppilas sairastui tuhkarokkoon; tapaus oli toivottava (?) kaksinkertaisten häiden vuoksi, joiden valmistukseen ei aikaa sittekään tule olemaan liikaa. Toissa päivänä, jolloin hän otti eron opettajatoimestaan, selvisi vanha arvoitus pitäjässä, se nimittäin, miksi talonisäntä kävi seminarin lävitse, palveli asevelvollisuutensa vapaaehtoisena ja kävi vielä Mustialan maanviljelys-opistossa. Hän, sulhasensa ja Saima toivovat häihinsä Jukolan pasuunan jäseniä niin paljon, että vihkivirsi ja messut saadaan lauletuksi sekaköörillä neliäänisesti. Isä ja äiti ihmettelevät miksi Ilmari viipyy niin kauan Helsingissä.
"Tärkein uutinen", kirjoitti Saima, "on Ainon eroaminen opettajavirasta. Nythän pääsevät yllyttelijästä. Ja arvaatko, Aino kuin uskalsi vielä hyvästeiksi agiteerata. Maantieteen tutkinnossa toissa päivänä antoi hän oppilaiden kuorossa vastata kaksi ensimmäistä kysymystä: Missä maassa me asumme?… Me asumme Suomenmaassa… Mitä kansaa me olemme?… Me olemme Suomalaisia… Olisit nähnyt miinejä, joita näkyi noblessein naamoilla. Posessionaatti Morgensen katsoi itsensä velvoitetuksi huomauttamaan vieressään istuvalle rovastille: Der ha vi det nu åter. Anstår det icke eder som prest, fridens man och ordförande i skoldirektionen, att vidtaga åtgärder… Mot sanningen, ja, jag tackar, keskeytti rovasti… Kesken kaikkea! Näin unia Sinusta. Olit lähtevinäsi Kaarlon kanssa komealla höyrylaivalla Kaliforniaan, tuomaan sieltä suuren suurta kultalohkaretta; Kaarlo oli masinistina ja Sinä kaptenina. Et ottanut minua mukaasi, vaikka itkin ja rukoilin Eteläsataman laiturilla; Juhani Ahon Rautatien vaan lykkäsit käteeni. Kulta merkitsee minun unissani pahaa. Sinulla on ollut ikävyyksiä, ihan varmaan… Täällä ikävöitsee Sinua kaikkein enin oma Saimasi."
P. S. n:o 1. "Nyt kuin Aino on täällä ja vapaana, niin kävelemme joka päivä junakyytien ajoissa Sinua vastaan Vanhainpiikain mäelle."
P. S. n:o 2. "Vaikea on minun uskoa että näin saan Sinut, että kaikki menee tämmöisessä autuaallisessa riemussa. Eivätkä maanjäristykset, ruttotaudit ja sodat ehtisikään hävittämään ja autioksi tekemään… Jo sekaantuu vähäinen järkeni; riennän järkevän Ainon luo, hän on arvatenkin saanut arkkinsa valmiiksi ja odottaa…"
Luettuaan kirjeen loppuun otti Ilmari vasemmalla jalallaan lyhyen askeleen eteenpäin, kuten Kaarlo oli sanonut tanssikoulussa opetetuksi naisia suudellessa tekemään, ja painoi Saiman nimelle viisi suukkosta, kirjainten luvun mukaan.
Päivällisen syötyään läksi hän valituimmille tuttavillensa sanomaan hyvästi. Vierailut menivät pikaan kuin piti vielä ehtimän sinne ja sinne, sen ja sen luokse. Viiden tienoissa Ilmari toistamiseen sinä päivänä astui kotiinsa, aikoen levähtää hetken ja vasta sitte illemmalla mennä tapaamaan Kaarloa ja tarjoomaan tälle lämpöisen seksan ja pullon Marsalaa erojaisiksi. Aamulla sitte junaan ja Helsinki … hyvästi.
Mutta kuin avasi oven, niin seisoikin hänen edessään Kaarlo tuskan ja toivottomuuden valtaamana.
Ilmari koetti näyttää haaksirikkoiselle iloista muotoa ja virkkoi lempeän leikillisesti:
"No Herran nimeen, mitä nyt on tapahtunut? Tuletko mies tuomarin tutkinnoilta?"
"Niin, mitäkö on tapahtunut?" toisti Kaarlo ja haravoi epätoivoisen ja tyytymättömän näköisenä tukkaansa. "Minä olen onneton ja minun täytyy jättää Helsinki."
"Siinäkö kaikki?"
"Minun täytyy jättää Helsinki ja minä olen onneton", jatkoi Kaarlo, ottamatta huomioon Ilmarin ivallista muistutusta. "Isältäni tuli kirje tänäpänä, ja kirjeessä seisoi käsky, ankara käsky, viivyttelemättä, heti huomenna matkaamaan kotiin. Ja minun täytyy lähteä ja jättää Helsinki."
Ilmari istui tuolille pöydän eteen ja tarjosi paperossin Kaarlolle, jota tämä ei muistanut polttaa, kiihtynein mielin ja kiivain askelin kävellessään edes takaisin.
"Sinun ei olisi koskaan pitänyt tuleman tänne", vakuutti Ilmari ystävällisellä äänellä onnettomalle. "Helsinki oli sinun onnettomuutesi ja huono ylioppilas-elämä täällä. Olisit totellut minua ajoissa, niin…"
"Mitä minä onneton nyt teen itse kanssani?"
Kaarlon epätoivoisella äänellä lausuttuun kysymykseen ei Ilmarin ollut helppo vastata. Hänen kävi sääli sydämmensä sisimpään. Kaarlo oli niin surkean näköinen, että Ilmari koetti viimeiseen tippaan asti näyttää iloiselta ja saada ystäväänsä katsomaan asiaa valoisemmalta puolelta.
"Vai lähdet sinäkin kotiisi huomenna", lausui hän keveällä äänellä, ikäänkuin viettelisi vastahakoista lasta.
"Minä lähden myös aamulla yhdeksän junassa. Yhdessä sitte menemme".
Kaarlo rupesi tarkkaavaiseksi. "Entä velka?" kysyi hän ja pysähtyi
Ilmarin eteen.
"On maksettu".
"Millä?"
"Rahalla tietysti."
"Miten ne sait ja keneltä ne sait?"
"Voitin Silfverlundilta."
"Nyt valehtelit."
"Ei ole tapani", vakuutti Ilmari.
Kaarlo tuli yhä uteliaammaksi.
"Missä pelasitte?" kysyi hän viehkeästi.
"Unioninkadulla."
"Oletkos hullu?"
"En."
"No pidätkö sitte minua hulluna?"
"En liioin sitäkään."
Kaarlo unhotti surunsa ja uskoi.
"Landsknihtiäkö löitte, vaiko…?"
"Ei kuin kruunua ja klaavaa."
"Peijakas. Ja voitit."
"Voitin niin."
"Paljokin?"
"Viisisataa."
"Viisisataa, voi…" Kaarlo etsi jotakin sopivaa ihmettelysanaa varastostansa ja mittasi pariin kertaan kamarin lattian, seisattui sitte Ilmarin eteen ja lausui paremman puutteessa: "Voi sudenkajakka itseäsi!"
Pitemmälle, ei Ilmari häntä kiusannut, vaan kertoi tapauksen juuriaan myöten. Moisella verrattomalla kohtauksella olisi Kaarlo elänyt isot ajat ja ajanut sillä huolet Viron vesille, vaan nyt johti keskustelu yhä varjokkaampiin lehtiin.
"Ja silloin menit sinä tätisi kanssa lääkäri Fürstenbergin rappuja ylös", lausui Ilmari, jouduttuaan kertomuksensa ydinkohtaan. "Mitä asiaa teillä sinne oli?"
"Se on hirveätä, se on kamalata…"
"Jätä laulut ja anna tulla."
"Minussa on … viinahulluuden oireita."
Ähkäen ja puhkaen sai Kaarlo lausuneeksi karvaan totuuden.
"Etkä sittekään tahtoisi lähteä täältä."
"En, en millään ehdolla," vastasi Kaarlo, heittihe sohvalle pitkäkseen, voihkaili ja piehtaroi siinä. "Tiedätkö, miltä tämä aiottu lähtö tuntuu? Tiedätkö, miltä tuntuu lähteä kotiin, josta kerran on lähdetty kultapilvissä … haa … haaskalle ja rapakkoihin rypemään. Vaan, mistäpä sinä tietäisit?"
Hänen voihkiessaan ja käännellessään pistihe kiiltävä revolverin suu lakkarista näkyville.
"Tämän sinä annat minulle", lausui Ilmari, ja otti surma-aseen käteensä.
"Ota se", myönsi Kaarlo. "Junan alle kuoleminen", lisäsi hän sitte ja käänsi kasvonsa seinään päin, "lienee yhtä pikainen ja lyhyt".
"Kaarlo, älä laske niin hirveätä leikkiä noin kevytmielisesti."
"Jos jään elämään, niin on se sinun ansiosi, Ilmari. Sinä olet koittanut pelastaa minua alkutiestä saakka, onnistumatta. Soisin, oi kuinka mielelläni soisin, että onnistuisit tällä viimeisellä silmänräpäyksellä. Jos elän kahta päivää vanhemmaksi, niin jään elämään. Kahden päivän kuluttua on esirippu vedetty 'Tuhlaajapojan kotiintulon' eteen. Liina-vene odottaa minua Lahdessa ja sillä lasken kotini rantaan. Maa polttaa jalkaini alla, sieluani polttaa, sillä muutamassa sekunnissa rutistaa seitsemän vuoden synnit ja rikokset omaatuntoani yhtä aikaa, niinä sekunteina, jolloin avaan oven ja polvistun isäni eteen."
Ilmarin otsa kirkastui.
"Kuule, Ilmari! Ne sekunnit ovat kovat. Toisin hetkin en uskalla ajatellakaan niiden elämistä."
"Liinan tähden sinun täytyy elää ne. Koska olet saanut häneltä viimeiseksi kirjeen?"
"Eilen."
"Ja mitä hän kirjoittaa?"
"En ole avannut Liinan kirjeitä … kahteen vuoteen."
"Oih sinuas!"
Kaarlo itki.
"Ole nyt mies," lohdutteli Ilmari. "Ethän sinä ole muille pahaa tehnyt kuin omalle itsellesi. Itsehän kärsitkin…"
"Mutta Liina, Liina… Hän ei anna anteeksi enää, eikä hänen saa antaa… Oi … voi…"
"Kellosi?" uteli Ilmari, päästettyään Kaarlon takin liepeet auki.
"Pantissa."
Pahempi epäluulo heräsi Ilmarissa. Hän tarttui Kaarlon vasempaan käteen. Kihlasormus oli poissa.
"Sekin … niinkö?"
"Niin."
"Ja samassa paikassako molemmat?"
"Niin."
"Kuinkas sinä Liinan sormusta…? Voi sinuas… Helsinki! Tuhat kertaa voi!"
Kaarlo häpesi huonouttansa.
"Minä en ansaitse osanottavaisuuttasi," lausui hän surullisesti.
Ilmari rupesi laskemaan rahojansa. Monta ovea oli hän aikonut avata ennen lähtöänsä. Saimalle olisi hän ostanut Vegashaalin ja Langletin: "Perheen emännille", isälleen uuden nuuskarasian, äidilleen Funcken uusimman teoksen, Ainalle Suomi-vihot, sekä "talonpojalle" ja itselleen uusimpaa suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta nyt, Kaarlon kultakello, jonka isältään sai rippikoulu-lahjaksi, ja Liinan sormus, ne olivat lunastettavat kaiken mokomin.
"Ylös, pesemään kasvosi", komensi hän Kaarloa, luettuaan rahansa, "niin menemme lunastamaan ne heti."
"Yksi asia ennen: Sano, Ilmari olisinko minä yhtään parempi, jos minulla olisi ollut äiti ja sisar, tahi vain toinenkin."
"Olisit, ihan varmaan olisit", vastasi Ilmari empimättä ja sydämmellisesti.
Pian olivat ystävykset panttilainaajan juutalaisen vaatepuodissa.
"Ei tämä ole se sormus, jonka panttasin", lausui Kaarlo katsellessaan kulunutta ja ala-arvoista sormusta, jonka juutalainen hänelle antoi. Kaarlon sormus oli paksumpi ja parempaa kultaa.
"Ooja", vastasi hävytön juutalainen, "sama on. Katso nimitemppeli ja kaikki on sama. Ette muista, olitte niin…"
Sormukseen oli todellakin piirretty Liinan nimen alkukirjaimet petoksen onnistumisen vuoksi.
Ilmari ei tärttänyt enempää, vaan purki Helsinkiläisvihansa
Israelilaiseen.
"Uskallatko sinä senkin ryökäle väittää, että tuo on sama sormus, kuin olet ottanut tältä herralta pantiksi", ärjäsi hän ja ravisti juutalaista kauluksesta.
"Sama on, sama on. Mitäs hätäilette?"
Ilmari hyppäsi kadulle hakemaan poliisia.
Juutalainen otti sormuksen Kaarlolta, katseli ja pyöritteli sitä sormissaan ja antoi sen sitte takaisin virkkaen:
"Sama on, katso nyt. Mitäs hätäilette?"
Kaarlo katsoi sormusta. Se oli oikea. Vaihtaminen oli käynyt niinkuin silmänkääntäjältä ainakin.
Kellon ja sormuksen otti Ilmari talteensa, palattuaan poliisin kanssa. Yht'äkkiä rupesi juutalainen kiroilemaan, sylkemään ja huutamaan vimmatusti:
"Huut ulos, huut ulos!"
Kaarlo oli taasenkin ylioppilas ja veitikka ja näytti juutalaiselle palkinnoksi hänkin tempun tekemällä päällysnuttunsa kulmasta siankorvan ja letkuttelemalla sitä raivostuneelle juutalaiselle ja ääntelemällä öh, öh, öh.
"Tule jo," lausui Ilmari, naurettuaan kylliksensä ja veti Kaarlon ulos.
"Ollaan vielä ylioppilaita tänä iltana," virkkoi Kaarlo.
"Ja kaiken edestä", lisäsi Ilmari.
Anna tädille poikkesivat ilmoittamaan huomisen lähtönsä ja ottamaan häneltä jäähyväistit. Häneltä Kaarlo myöskin sai matkarahat. Kapsäkin lupasi täti tuoda asemalle aamulla, kuultuaan, että Kaarlo jää yöksi Ilmarin luo. Täti jäi seisomaan keskelle lattiaa kuin he lähtivät käsikädessä. Kaarlo tuntui horjuvan askeleissaan, mutta pian käynti vakaantui ja hän tervehti vastaantulijoita naistuttavia kohteliaasti ja keveällä iloisuudella niinkuin ainakin kavaljeeri, joka tietää miellyttävänsä.
Illan viettivät ystävykset kahdenkesken, yhtymättä ylioppilastuttaviin, joita oli kosolta liikkeellä. Kaarlo pysyi hilpeänä ja iloisena, eikä päihtynyt, vaikka tyhjensi lasin toisensa jälkeen. Kappelin pyöreässä huoneessa he viimeiseksi istuivat ja Kaarlo jutteli paraillaan jotain rakkauskepposta kuin musiikki alkoi puhaltaa "Kerjäläis-Ylioppilasta". Vanhat muistot heräsivät ja Toukokuunpäivä, seitsemän vuotta sitte, astui elävänä hänen eteensä. Kaarlo taukosi äkkiä kertomasta.
Viimeinen päivä ylioppilaana oli eletty iltaan.
"Minä en enää ole juonut muuta kuin unhotusta varten", lausui Kaarlo murtunein mielin, kuin Toukokuun kauniina yönä käsitysten astelivat Esplanaadikatua.
Ilmari nukkui niinkuin veteen vuoteelle heittäydyttyään, vaan Kaarlo ei saanut unta rahtuakaan. Rauhattomana käveli hän ja poltteli paperossit loppuun, koetti taas nukkua sohvalle, jossa tyyny oli päänaluisenaan, vaan minuutin, kahden päästä hypähti hänen ruumiinsa, niinkuin sähköiskun saanut.
Kello viisi puki hän ylleen ja lähti ulos kaupungille, viipyi hetkisen Nikolainkirkon rappusilla katsellen heräävää Helsinkiä ynnä tyyntä Eteläsatamaa, jonka aamuauringon säteet kultasivat: Kauppatorin kautta kiersi hän kotiin takaisin ja herätti Ilmarin puolikahdeksan vaiheilla, sanoen:
"Nouse jo ylös. Muistatko mitä Topelius lausuu semmoisesta herrasväestä, joka tämmöisenä ihanana kevätaamuna…?"
"Muistan, muistan", vastasi Ilmari ja nousi istualle. Sitte
hän riisui kehykset ja koristeet Kaarlon puheesta lisäämällä:
"Tarkoitat kai, että päätäsi pakottaa ja että nyt olisi aika lähteä
Villensaunaan aamukahville ja aamutärähdyksille."
Kaarlo nauroi.
"Kyllä se suomennettuna niin kuuluu," myönsi hän.
"Voisit tarjota hai'ut."
"Ei ole."
"Jäihän niitä…"
"Minulla oli pitkä yö ja poltin ne kaikki. Olen nähnyt tänä aamuna jo sataman, kauppatorin ja…"
"Vai oli sulla pitkä yö. Nouskaamme sitte."
"Ja lähtekäämme täältä."
Kaarlo oli hajamielinen ja mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa.
"Pääni on sekaisin kuin Haminan kaupunki", virkkoi hän täyttäissään
Ilmarin kapsäkkiä pienillä tavaroilla.
Ilmarin ajatukset olivat kaukana Vaaksajärven tienoilla, joten ei hän tullut huomanneeksi taistelua, joka riehui hänen ystävänsä rinnassa ja joka aivan odottamatta syöksähti näkyville. Kello puoliyhdeksän astelivat he asemalle ja silloin pysähtyi Kaarlo äkkiä Rautatientorilla, hellitti kapsäkin kantimesta ja virkkoi kolkolla äänellä:
"Ei, minä en lähde kotiin, en…"
Helsingin elämä oli täydessä vilkkaudessa; Toukokuun aurinko yhdessä haalean etelätuulen kanssa lumosi sen himoittavaksi. Kuorma-ajuri arkitamineissaan näyttihe yhtä onnelliselta kuin herrasmies uuden uutukaisessa puvussaan, jalanastuja päiväpalkkalainen yhtä tyytyväiseltä kuin mukavuuksien nauttija vaunuissaan. Olemassa olo näytti elämänpuun hedelmältä, josta jokainen kilvan tahtoi saada itselleen suurimman osan. Hetki oli omiansa herättämään oman tuvan, oman luvan toiveita raukimmankin rinnassa.
"Ei, minä en lähde kotiin", toisti Kaarlo. "Minä olen tuuminnut ja pohtinut asiata koko yön. Isäni jyrkkä käsky merkitsee samaa kuin olisi hän sanonut: Minä olen vararikon partaalla, minä olen köyhtynyt mies…"
"Sitä suurempi syy sinulla on mennä kotiisi jakamaan yhdessä kovanonnen päivät isäsi kanssa", sai hämmästynyt Ilmari vihdoin lausutuksi.
"Isä konkurssitilassa ja poika hunttioimena… Ei, minä en lähde kotiin. Minun rangaistukseni on suurempi kuin…"
"Minne sitte menisit? Tätisihän muuttaa tällä viikolla."
"Minä menen vaikka minne, menen vaikka Sörnääsiin; tottahan kameraalitutkinnon suorittanut ylioppilas voi leipänsä ansaita. Anna tänne kello ja sormus, sillä minä en…"
Ilmarin kärsivällisyys loppui.
"Mene sitte," lausui hän vihaisella äänellä, "vaan kelloa ja sormusta en anna, sillä ensimmäiseksi työksesi juot ne ja sitte…"
"Ja sitte?"
"Majaudut Antipoffiin."
"Hyvästi, hyvä herra! Kuin joudut Helsingissä käymään, niin älä unhota pistäytyä Antipoffissa."
Kaarlo läksi.
Ilmari katsoi hänen jälkeensä, katsoi ja katui silmänräpäyksessä vihastumistaan. Nytkö vasta, viho viimeisellä hetkelläkö raukeaisivat kaikki hänen ponnistuksensa?
Hän jätti kapsäkkinsä torille ja kiiruhti ystävänsä jälkeen.
"Kaarlo, erkanemmeko näin?" virkkoi Ilmari puoleksi rukoilevalla äänellä ja asettui ystävänsä tielle.
Kaarlo ei katsonut häntä silmiin.
"Kaarlo älä mene; tottele nyt minua."
"Kello ja sormus."
"Ne saat paikalla. Vaan kuule nyt ensin minua. Isäsi kutsuu nyt sinua kotiin, kutsuminen on sama kuin anteeksianto. Ajattele nyt edes vähäsen, ennenkuin hylkäät kutsunnan, ennenkuin käännät selkäsi isällesi, ennenkuin menet kohti turmiotasi. Älä pahastu kuin sanon, ett'et kykene muuhun kuin naisien mielistelemiseen ja rahojen tuhlaamiseen. Uskon kyllä, että sinulla nyt on vakaa ja kaunis aikomus elää kättesi työllä, vaan ensimmäisessä vastoinkäymisessä menee aikomuksesi pirstaleiksi. Täällä Helsingissä tarvitsee ihminen yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia käytännöllisyyttä, täällä ei eletä mielenjaloudella. Jos tänne jäät, niin perikatoon ja kurjuuteen mielit. Kurjuuteesi totut pian, lohduttelemaan kuin pystyt itseäsi kruunupäiden ja suurten henkilöiden vaipumisella. Jos ei isäsi kaksinkertaisesta surustaan kuole ja jos sinä kerran palajat kotiisi, niin, kuule nyt ja usko minua, sinä tulet pimeänä ja kuuttomana yönä, repaleisena ja kalpeana…"
Halmela ja mustaverinen ylioppilas, jonka kerran ennen olemme nähneet, ajoivat samassa kauempana ravintolaan päin. He pidättivät hevoisensa ystävyksien kohdalle, huitoivat ja viittoilivat käsillään Kaarloa tulemaan mukaan.
"Kuule nyt, Kaarlo, minua ja tottele nyt…"
Ilmari voitti.
"Pahahenkikö minua riivaa?" lausui Kaarlo puoleksi kiukkuisella äänellä ja katsoi ystäväänsä silmiin. "Pahahenki… Tekee melkein mieleni uskomaan, että olen luotu hampuusiksi ja määrätty elämään loassa ja saastassa. Ilmari, veljeni, ystäväni, kiitos sinulle. En ansaitsisi tuommoista veljeä kuin sinä olet. Menkäämme jo. Tätini tulee tuolta…"
He läksivät asemalle. Siellä virkkoi Kaarlo:
"Halmela suoritti eilen lakitieteen kandidaattitutkinnon, antoi tänään Helmille rukkaset ja huomenna julaistaan hänen kihlauksensa kymmentä kertaa rikkaamman tytön kanssa kuin…"
"Ja Helmi?"
"Saa rahansa ja sormuksensa takaisin."
Matkalla huvittelivat kumpikin omalla tavallaan. Kaarlo tahtoi naisten vaunuun ja siellä ei ollut kuin yksi ainoa penkki tyhjänä matkustajista, sillekin oli nostettu pitkulainen koppa. Vastapäätä istui lihava talonemäntä hienokaiseen ja rimssuiseen pukuun puetun tyttärensä kera. Kuin ystävykset tulivat heidän kohdalleen, niin teki Kaarlon valkoinen lakki vaikutuksensa ja koppa siirtyi pois kunniasijaltaan. Kursailematta alotti Kaarlo keskustelun avaamalla vaunun akkunan ja kysymällä, saisiko hän polttaa ulos. Pyyntöön suostuttiin.
Ilmari läksi ulos jättäen Kaarlon juttuamaan heidän kanssaan.
Kaisaniemi rupesi jo jäämään ja katoamaan.
"Hyvästi nyt vaan, Helsinki," mutisi Ilmari ja kosketti oikean käden peukalolla nenänsä päätä. "Ei nyt muuta kuin morjens vaan, Helsinki. Sinä päivänä nousee aurinko lännestä ja laskee itään, kuin tapaamme toisemme, Helsinki."
Vasemman käden peukalo liittyi oikean pikkusormeen ja hyvästijättelyä jatkui:
"Pehmein palvelijasi nyt vaan, Helsinki. Nyt mennään hurautetaan vaan, etkä sinä, Helsinki, voi mitään. Paneppas nyt puntti eteemme, heitäppäs nyt silmukka kaulaamme, — Helsinki."
Ilmari nauroi vahingon-iloista naurua. "Hyvästi, hyvästi, Helsinki. Voi hyvin!" Konduktööri, joka samassa tuli pilettiä pyytämään, ajatteli miljoonaa ja Lappviikkiä, vuorottain ja häilyvästi kumpaistakin.
Kaarlo tutustui sill'aikaa talonemäntään ja tyttäreen. He matkustivat kotiinsa Länsisuomeen, Harakkalan rustholliin. Neidin veli kävi Helsingin alkeisopistoa ja he olivat tehneet huvimatkan pääkaupunkiin. Laivalla olivat tulleet, vaan mamma sairastui meritautiin, jonka tähden nyt ajoivat junalla. Helsingissä oli ollut hauskaa, niin paljon ylioppilaita ja sirkuksia, että oikeen. He kehoittivat Kaarloa tulemaan runonkeruulle sinne Turun puoleen ja antoivat vihjauksen, että Harakkalassa on uhkea vierastenpytinki, lavea näköala joka puolelle.
Kaarlo määritteli sen tarkemmin keskeyttämällä:
"Toivottavasti nisupeltoja ja tuulimyllyjä silmänkantama."
"Niin, vallan paljo", varmensi neiti.
Pientä ja iloista ikävyyttä kertoi neiti parhaillaan, kuin Ilmari tuli vaunuun ja istui Kaarlon viereen. Veli hommasi siskolleen serenaadin. Ensiksikin laulajat erehtyivät akkunasta ja lauloivat sipuliryssälle, joka asui viereisessä huoneessa: "Miks' kaukana niin olet?" Mamma käski hänen ottamaan valkeata ja sitte laulajat hoksasivat. Mutta sitte homahtikin kartiini tuleen ja mamma kiljahti ja laulajat joutuivat pois tahdista. Ja se oli niin ikävää.
"Ikävää niin", puuttui Kaarlo puheesen. "Mutta, kasvatetaanko siellä
Harakkalassa puhvelihärkiä?"
"Ei."
"Hyvä juttu."
"Puskevatko ne?"
"Puskevatko? Siihen ne ovatkin koko hirmuja."
"Uijui. Puskevatko ne teitä?"
"Niin nähkääs, ne ahdistavat minua unissani."
"Kuuletteko, mamma? Puhveli härjät…"
"Kuin vaan menen luennoille, niin oitis on lauma perässäni. Viime yönäkin ajoivat minua takaa Senaatintorille asti."
"Uijui."
"Ja silloin en pääse juoksemaan, enkä saa huudetuksi vosikkaa, ja se on niin vietävän ikävää."
Neidin äiti otti sitte sananvuoron ja alkoi kertomaan, mitenkä hän moniaita vuosia sitte paransi Harakkalan isännän jokseenkin samanlaisesta taudista keittämällä voidetta seitsemästä eri lajista: kyntysenrasvasta, ketunleivistä…
Ilmari ei sietänyt kuunnella loppuun, vaan läksi ulos, nojasi laitakankeen ja nauroi niin, että sydänalaansa piteli. Ohimenevä konduktööri, joka näki hänet nauruun pakahtumaisillaan, ajatteli tällä erällä ainoastaan ja varmasti Lappviikiä.
"Et tee oikein", torui Ilmari Kaarloa, joka kotvasen kuluttua tuli ulos, "kuin tuollalailla huvittelet toisten maksolla."
"Matkalla pitää olla hupaista," vastasi tämä, "ja siitä minä viisi, kuka huvit kustantaa."
"Ett'et nyt jäisi heistä mokomaan yksipuoliseen ja väärään käsitykseen, niin anna minun aloittaa keskustelu heidän kanssaan, niin saat kuin saatkin kuulla, että voimme puhua järkeviäkin."
"Enhän minä sitä ole väittänyt, enkä siitä lähde kaksintaisteluun. Puhele vaan. Voit alottaa esim. siitä, kuinka ilmanala Auran rannoilla on ihmeellisen sopiva keuhkotautisille hiehoille aiottua parannuslaitosta varten. Vaan … anna kelloni ja sormukseni, etteivät unhotu."
Ilmarin hyvät aikeet turmeli Kaarlon kihlasormus. Neiti kätki kasvonsa mammansa olan taakse, kuin ystävykset, Kaarlo edellä, tulivat hänen lähelleen.
"Voitteko pahoin?" tiedusteli Ilmari.
"Äkkinäinen hampaansärky vaivaa Ainaa ajoittain," vastasi äiti tyttärensä edestä, nosti kopan penkille, kaivoi sieltä hokmanni-pullon käsiinsä, josta tipahutteli nenäliinansa kolkkaan moniaan tipan ja kääntyi sitte tyttärensä puoleen.
Kaarlo ja Ilmari seisoivat siinä heidän edessään hetkisen, mutta pitkulaista koppaa ei enää nostettukaan pois paikaltaan. Kaarlo yritti ryhtyä toimiin kopan suhteen, vaan Ilmari ehti vetää hänet sivulle ja sitte kanssaan ulos.
Juna pysähtyi minuutiksi ja erojaishetki löi. Kaarlon käsi oli Ilmarin kädessä. Silmät eivät rävähtäneet. Aika riensi linnun siivillä ja juna vihelti. "Hyvästi, Kaarlo!"
"Hyvästi, Ilmari."
"Hyvästi!"
"Hyvästi!"
Ilmari jäi seisomaan aseman kivisillalle. Juna poistui kauemmaksi savuineen, savun vieressä seisoi Kaarlo pyörittäen valkoista lakkiansa. Ilmari kuuli hänen lausuvan hyvästi vielä sittekin, kuin enää vaan epäselvästi näkyivät juna ja savu.
Kuin ne tykkönään katosivat näkyvistä, astui Vanhainpiikain mäki elävänä Kaarlon eteen ja hän sai polttavan kiireen hevosta hakemaan ja eteenpäin rientämään. Neljättä peninkulmaa oli sinne matkaa ja niin mäkistä kaupanpäällisiksi, että jyrkkä otti kuin toinen jätti.
* * * * *
Liina ja Kaarlo tulivat kaksinkertaisiin häihin Vaaksajärven pappilaan. Ensinmainittu ei ollut vielä silloin päättänyt sinne eikä tänne ja kihlasormus oli viimemainitun sormessa.
Häittensä jälkeen läksi Ilmari opettajaksi erääsen maamme pienoiseen sisäkaupunkiin.
Sinne sai hän kirjeen Kaarlolta. Kuin tämän isä teki konkurssin, niin teki Liinakin päätöksensä ja määräsi hääpäivän. Tyynejärvi sai jälleen nähdä vanhat vieraansa ja sen rannoilla oli silloin yhtä iloista elämää kuin kahdeksan vuotta sitte.
Kaarlon isä teki kunniallisen vararikon. Maatila jäi pientä velkaa vastaan hänen omakseen ja hän rupesi palvelemaan isännöitsijänä jälleen. Kaarlosta tuli talonisäntä, lautamies ja mylläri.
Ilmari palveli ensin kollegana ja pääsi sitte lyseon lehtoriksi. Rovastin kuoltua huusivat pitäjäläiset vanhan kappalaisensa harvinaisella yksimielisyydellä kirkkoherrakseen.
Talonemännästä tuli valtiopäivämiehen rouva.
"Tuskin meistä tuleekaan," kirjoitti Ilmari Kaarlolle.
Halmela rikastui uuden morsiamensa kautta Muun muassa tuli hänestä viinatehtaan isäntä. Viinatehdas paloi ja Halmelata syytettiin murhapoltosta. Hän pelastui lain kourista taidollaan, etevillä asianajajilla eikä häntä voitu vangita, vaan ympäri avaran Suomenmaan, missä vaan sanomalehtiä luettiin, hänen viallisuuttaan uskottiin ja nimeänsä morkattiin.
Ilmaria, ahkerata säveltäjätä, ynnä hänen perhettänsä pyysi Kaarlo tulemaan luoksensa Keski-Suomeen ja viettämään siellä yhden kesäloman.
"Tule meille", kirjoitti hän, "myllärin kotiin, ensi kesäksi. Täällä jaksamme hyvin, ja ilo ei ole harvinainen vieras meillä. Näet kuinka peltoni kasvavat hyvin ja myllyni käy ahkeraan; renkini laulaa Sulle kansanlauluja, uusia ja vanhoja, surullisia ja ikäviä, mitkä vaan paremmin maittavat ja vaimoni… hän laittaa niin hyvää kalakukkoa."
"Me tulemme", kirjoitti Ilmari vastauksessaan.
"Ja niin mielellämme", lisäsi Saima kirjeesen itsensä ja pikku Väinön puolesta.