ÄITIPUOLEN KERTOMUS.
Kilpijärven Ilma rakasti sulhaistaan ja … äitipuoltaan, kumpaako enemmän, ei tarkoin tiennyt itsekään.
Jaakko oli poikakullan nimi ja Ilma oli hänen kasvinkumppaninsa ja kisatoverinsa. Heidän kotinsa olivat ennen olleet rinnakkain, niin että aita vaan erotti pihat ja rakennukset toisistaan. Pellot ja niityt olivat nekin yksissä aitauksissa. Sitte Ilman isä möi talonsa Jaakon isälle ja osti suuremman, Kilpijärven talon, täältä toisesta kylästä. Kuin he erotettiin, niin puhkesi lapsuuden tuttavuus nuorukaisessa ja neidossa ilmeiseksi rakkauden tuleksi. He rakastivat toisiaan enemmän kuin kukaan ennen ja jälkeen heitä, Ilma koko sielunsa vilkkaudella ja Jaakko hidasverisen miehen syvällisellä vakavuudella.
Ilman äitipuolen nimi oli Loviisa ja Viisaksi Ilma häntä tavallisesti puhutteli. Kaikkien mielestä oli Kilpijärven emäntä enkeli hyvyydessä, vaan Ilman mielestä oli hän vielä lisäksi viehättävän kaunis. Vaaleain kasvoin iho oli kuultava ja niiden piirteet hienot; silmät olivat sielulliset ja sininen väri voitti niissä harmaan; käynti ja liikkeet olivat täynnä suloa ja naisellisuutta.
"Rakastatko Viisa todellakin isääni?" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä vuonna, jolloin luki kaikki Valter Scottin romaanit.
"Epäiletkö sitä?" vastasi tämä ja kosketti huulillaan tytärpuolensa otsaa.
Ilma olisi kernaasti vastannut siihen myöntämällä, mutta ei voinut.
"Minä olen semmoinen hömppelö", lausui hän vaan ja kaulaili Viisaa. "Kuten itse tiedät", lisäsi hän sitte ja vei väkisin pyörröksen kahta askelta.
Salaa ilma usein katseli äitipuoltaan ja katsellessaan muisti niinkuin uninäköään, kuinka vaaleaverinen nainen eräänä iltana, jolloin taivas oli tähdessä ja akkunain ruudut jäässä, tuli isän seurassa tupaan, antoi hänelle tortun ja opetti laulun: "Minä seisoin korkialla vuorella". He makasivat yön yhdessä ja aamulla hengitti hän reijän ruutuun, katseli vaaleanverisen naisen lähtöä ja itki ikävissään. Mutta hyvin hämärästi hän sen kaiken muisti ja monella muistelemisella hän oli sen kokonaiseksi saanut, ensin tulon, sitte olon ja viimeksi menon, mutta kaikki hyvin hämärästi.
Kuin pikku Heikki, pienin veli, sai täyttäneeksi vuoden, niin sairastui isä vilutautiin. Ilma oli silloin kolminkertaisesti onneton.
Hänen häittensä vietto lykättiin tuonnemmaksi, määräämättömään aikaan.
Isä parantui niin vitkalleen, vaikka Ilma itki ja rukoili itsensä uuvuksiin joka päivä.
Viisa oli niin tyyni ja maltillinen. Sydäntä särkevimmissäkään kohtauksissa ei kuulunut voihkausta eikä hätähuutoa hänen suustaan, epätoivoisimpinakaan hetkinä ei näkynyt kyyneltä hänen silmässään. Tuskaantumisesta ja väsymisestä ei puhettakaan. Sairasvuoteen vierestä ehti Viisa vaalimaan pienokaista, sekä johtamaan talonaskareita.
Ilma koetti olla hänelle avuksi kaikissa, vaan ei onnistunut missään. Milloin sairaan päänalustaa olisi tarvinnut kohentaa, niin silloin juuri luki Ilma satua veikolle, jotta tämä sitä joutuummin oppisi sopertelemaan. Äidiltä olisi Heikki taasen saanut itkeä itsensä nikahduksiin Ilman viipyessä navetassa, riitelemässä piikain kanssa kylän ompeluseurasta, jonka johtavia henkilöitä hän oli, kuinka se muka ei ole aiottu ainoastaan talonpojille ja talontyttärille seurusteluhuviksi, vaan rengeille ja piioille ja kaikille kunniallisille ihmisille.
Suurin ei ollutkaan Ilmalla aikaa tuhlata askareisin, kuin piti aina olla saapuvilla isän ja veikon läheisyydessä, jos jotakin äkkiarvaamatta tarvitsisivat. Puoli tuntia jopa tuntikin kului pian, kuin piti ottaa selvä, oliko Heikin jano, nälkä, väsymys, vai voiko muuten pahoin.
Iltasilla oli tauti ankarin; sairasta vilutti niin kovasti, että hampaat kalisivat suussa. Ilma silloin nukkui kyyneleihinsä ja Viisa jäi yksin valveille. Sairaan luota Ilma hänet aamullakin löysi, yhtä tyynenä, yhtä lempeänä ja rauhallisena, silmät melkein kirkkaampina kuin illalla.
Näinä murheen aikoina varttui Ilman salainen epäilys varmuudeksi. Viisako, pyhimyskö rakastaisi hänen isäänsä. Ei, ei. Viisa ei tiedä mitään rakkaudesta. Puhdas ja paljas velvollisuuden tunne häntä vaan voimistuttaa, tukee häntä kärsimyksessä, ainoastaan velvollisuuden tunne. Eihän sitä rakkautta voi ajatella alkaneeksikaan, Viisa kun oli kotoisin pitäjän toiselta ääreltä ja isä toiselta. Tuskin olivat nähneet toisiaan ennenkuin isä, joka nuorena jäi leskeksi, ajoi kosimaan Viisaa. Ei kukaan rakastu leskimieheen sillä lailla ja täyttäpäätä. Ja jos se edes olisi ollut joku muu tytönhailakka, mutta Viisa, enkeli…
"Arvaatko Viisa, mitä minä koko taudin ajan pelkäsin ja mitä minä vielä nytkin pelkään isästäni?" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä päivänä, jolloin isä kykeni jättämään tautivuoteen.
"En", vastasi Viisa ja kiersi käsivartensa Ilman vyötäisten ympäri, sillä hän tunsi polvensa horjuvan ja päätänsä pyörryttävän.
"Pelkäsin," jatkoi Ilma ja kätki kasvonsa äitipuolensa rinnoille, "että hiukset lähtevät isän päästä ja hänestä tulee kalju. Etkö sinäkin pelkää samaa?"
"En, Pelkäsin vaan kuolemaa", vastasi Viisa ja puristi lujemmasti
Ilmaa.
Ilma katsoi äitipuoltaan silmiin, ne olivat himmeät ja vähän ra'ollaan; kasvot olivat valjut ja ruumis vavahteli.
"Hurskas Jumala!" huudahti hän. "Sinä olet sairas."
"En minä ole sairas; minua vaan väsyttää, väsyttää niin kovasti… Kiitetty olkoon Jumala!" puhui Viisa niinkuin unissaan, silmät suljettuina.
Ilma kantoi hänet sylissään vuoteelle. Muuta kuin lepoa ja rauhaa ei Viisa tarvinnutkaan parantuakseen. Niitä molempia hankki hänelle tytärpuolensa. Tarvittiinkin Ilman tulinen luonne estämään sairaan häiritsemistä, sillä niinpian kuin Kilpijärven emännän sairaus levisi kylän tiedoksi, niin alkoi heti väkeä käydä katsomaan hyväntekijäänsä, jonka yksi tiesi sairastavan viimeisillään, toinen tiesi hänen jo olevan kuolleena. Ilma sulki heiltä kaikilta oven ja pisti avaimen taskuunsa. Toimittamattomin asioin täytyi sieltä palata niin hyvin senkin, joka olisi lukenut sairaalle tunnin, kaksi "Yrttitarhan Seuraa", kuin senkin, joka olisi antanut hänelle ihmeellisiä, iänikuisia lääkkeitä. Kuin Ilma kerran kielsi, niin se oli kielletty; yksi sana oli yhtä hyvä kuin yhdeksän.
Loppuivat sitte koetuksien päivät ja surujen ajat. Viisan kauneus ja lempeys kukoisti kaksinkertaisesti; isä taipui entiseen jäntevyyteensä; muuta jätelmää hän ei tuntenut taudistaan kuin sen, että muistin se heikonti.
Ja Ilma, hän oli niin onnellinen. Häihin oli enää vähemmän päiviä kuin valkoisia helmiä hänen kaulassaan. Kaikkien kiireiden ohessa ei hän joutunut juuri nimeksikään miettimään rakkauskysymystä. Rakastihan hän itse Viisaa, isänsä rakasti häntä, siinä kylliksi tällä kertaa. Sulhaistaan ja uutta-vanhaa kotiaan hän ajatteli enemmän. Kuukauden kuluttua hän jo astelee rakkailla poluilla, joissa jokainen kivi, jokainen töykämä on vanha, hyvin vanha tuttava, jolla on niin paljon kertomista, puhumista, ettei siitä koskaan tule loppua, eikä siihen koskaan kyllästy. Sitte, vuosien kuluttua, joskus maailmassa Viisa ehkä avaa hänelle sydämmensä, salaisuutensa ja kertoo hänelle koko naimishistoriansa, uskoo hänelle kaikki, niin, sitte…
Mutta toisin kävi kuin Ilma ajatteli. Lauantai-ehtoo se oli ja etupuolella häitä. Ilman äitivainajan tapaan lopetettiin Kilpijärven talossa Viisankin aikana työ ja askareet kello kuudeksi. Siten otettiin sunnuntaipäivä vastaan. Lyhyt perhehartaus kuului illan tehtäviin myöskin. Jokaisen palvelijan oli velvollisuus silloin olla kotoolla. Kertomuksemme-aikuisena iltana luki Viisa vuorostansa muutaman sivun hartauskirjaa ja Ilma istui vieressä pikku Heikin kera. Virttä veisatessa läksi hän omaan kamariinsa rakennuksen toiseen päähän. Lamppu seisoi siellä valkoiseksi kiillotetulla pöydällä ja valaisi himmeästi huonetta. Lampun vieressä kukoisti vielä pienessä ruukussa Hortensia, jonka kukat, keväillä heleät ja vaaleansiniset, olivat vähitellen, sen mukaan kuin kesä loppui ja syksy läheni, kadottaneet helevyytensä ja muuttuneet ruohonkarvaisiksi. Peräakkunan edessä kasvoi muurivehreä suuremmassa ruukussa, hajosi kahtaanne ympäri huonetta. Monilukuisina haaroina yhtyi se ovensuussa ja muodostui siten suureksi kiehkuraksi seinäin ympäri. Seinillä rippui kuvatauluja, nekin kaikki valkoisissa puitteissa. Mustat lattiamatot, punaiset poikkijuovat päissä, olivat jyrkkänä vastakohtana huoneen värille, sillä huonekalut, seinäpaperit ja akkunaverhot koettivat näyttää toinen toistaan valkoisemmilta.
Ilma meni pöydän luokse ja kiersi lampun sydämmen ylemmäksi. Kaunis hän oli. Elonhimoisilla kasvoilla loisti heleä puna ja mustat silmät säihkyivät. Hajanainen ja komea tukka hapuili valkoista röijyä myöten alas valkoiselle alustahameelle. Joustavin askelein käveli hän sitte edes ja takaisin laulaen ehtoovirttä. Sen loputtua istui hän kuvastimen eteen, asetti Heikin polvilleen ja palmikoi hiuksensa. Palmikon heitti hän sievällä liikkeellä vasemman olkapäänsä yli ja alkoi sitte lavertelemaan pojan kanssa.
"Heikki", lausui Ilma edellä ja pudisteli poikaa.
"Heikki", äänsi poika selvästi jälessä.
"Hyvin meni. Entä Jaakko? Sano: Jaakko!"
"Jaakko", lausui poika kurottaen kättään Ilman korvarenkaasen.
"No nyt yhtäpäätä molemmat: Heikki ja Jaakko."
"Heikki ja Jaakko."
"Ja hömppelö pöppelö."
"Ja hömp … pömp…"
Laverrus loppui kuin Viisa tuli huoneesen. Hänen pukineensa olivat samanlaiset kuin Ilmallakin, väri vaan tummempi, joten valkoiset pitsit, joilla se oli reunustettu, paremmin pistivät silmiin.
"Minua ei ensinkään vielä uneta", lausui hän ja alkoi selailemaan kirjoja, joita oli jommoinenkin joukko pöydällä.
"Ei minuakaan", myönsi Ilma ja istui Heikin kanssa kiikkutuoliin.
"Panin teetä kuumenemaan."
"Sepä oikein. Luemme ja valvomme tänä iltana hiukkasen."
"Kuten niin monena lauantai-iltana olemme tehneet. Tänä iltana olemme vanhan tavan mukaan sangen virkut."
"Heikkiäkään ei vielä uneta, saati sitte meitä. Kuinka minun tulee ikävä sinua, poika hömppelö pömppelöni."
Viisa katsoi Ilmaa lämpimästi.
"Hömp … pömp…" tavaili Heikki ja pyöritteli Ilman helmiä.
Viisa istui pöydän ääreen vastapäätä Ilmaa ja rupesi lukemaan
"Neuvonantajata Nuorisolle".
Ilma häntä katseli ja kuin katseli kauemmin, niin taas hämärästi muisti tähti-illan, jäätyneet akkunaruudut, vaaleaverisen naisen, tortun, laulun ja poislähdön.
Ehkä noin puolen tunnin paikoille oli Viisa lukenut kuin pysähtyi tenhottomasti syvämieliseen lauseesen rakkaudesta.
Ilma oli vaipunut hänkin ajattelemaan rakkautta. Viisan vaietessa kuiskutti hän Heikille korvaan. Suu vetäytyi hymyyn ja poskille kaivautuivat vallattomat kuopat, kuin poika virkkoi:
"Äiti!"
"No mitä?" vastasi Viisa, jonka pojan ääni herätti ajatuksistaan.
"Mitä nyt, Heikki?"
"Äiti … rakastaa … isää…" laususkeli poika painavasti ja nyökäytti päätään joka sanalle.
Ilma nosti pojan kasvojensa eteen.
Viisa sulki kirjan ja nousi ylös. Hieno puna näkyi poskilla ja silmät säteilivät, kuin hän astui kiikkutuolin eteen ja virkahti pehmeällä äänellä:
"Ilma, minä rakastan isääsi."
Ilman silmät välähtelivät ja silmänräpäyksessä heittihe hän Viisalle kaulaan. Sanaakaan ei hän virkkanut, hengitti vaan taajaan.
"Minä rakastan isääsi", toisti Viisa tyynesti ja selitteli Ilman mustia kiharia. "Minä olen rakastanut häntä jo kauan. Tänä iltana kerron sinulle kaikki … koko elämäni."
Ilma ei saanut muuta lausuneeksi kuin:
"Oi Viisa, äitini, siskoni, ystäväni."
Viisan ja Ilman huomaamatta astui huoneesen, heidän taakseen, lyhyenläntä, leveähartiainen ja tanakka mies, iälleen lähellä neljääkymmentä. Hän levitti kätensä, laski ne molempain naisten ympärille, nosti kaikki kolme ylös, kannattaen heitä hyvän hetken vankoilla käsillään, ja virkahtaen samalla:
"Ja tee se kiuhuu ja kuohuu kuni nuorten rakkaus."
Vankat kädet alenivat sitte vitkalleen ja laskivat taakkansa keinutuolin eteen. Jäntevä mies oli Ilman ja Heikin isä, Viisan puoliso ja Kilpijärven isäntä. Karkeassa äänessä ja käytöksessä ilmaantui harvinainen sydämmellisyys ja puoleensavetäväisyys.
"Täällä on kaiketikin tehty tunnustuksia ja annettu anteeksi kahdenpuolen", puheli Kilpijärven isäntä tyttärelleen ja vaimolleen, jotka eivät vielä olleet ennättäneet tointua liikutuksestaan. "Eikö niin? Etkö sinä, Ilma, ole tunnustanut äidille, kuinka monta lasiastiata särjit tällä viikolla ja kuinka monta kyynärätä palttinaa raiskasit väärillä kaavoilla … hm… Ja etkö sinä, Loviisa, vastapainoksi yhteenlaskenut maitotuoppeja, jotka pyyhit muonarenkien ja ja päivämiesten viikkotileistä … hm. Minä hyväksyn ne kaikki summamutikassa…"
"Puhutteko, isä, noin sujuvasti isäntäyhdistyksen kokouksissakin?" keskeytti Ilma ja haki piironginlaatikosta isälleen sikaarin.
Viisa läksi teetä hankkimaan.
Teetä juodessaan puhuivat he pitäjän asioista ja kunnan kuulumisista. Ilma nauroi ja höläköi kuin uuden nuken saanut seitsenvuotias tyttö. Turhempikin asia huvitti häntä erinomaisesti tai ainakin näytti huvittavan. Oikea ilonaihe oli Viisan äskeinen tunnustus, jonka piti pysymän salaisuutena isälle, vaan jonka Heikki heti ensimmäisen äänettömyyden sattuessa ilmaisi ja veti esille, tottunut ja opetettu kuin oli matkimaan Ilman sanoja.
"Isä", lausui poika ja katsoi Ilmaa silmiin.
"Ja Heikki-ii", vastasi Kilpijärven isäntä venyttäen nimeä.
"Äiti … rakastaa … i…"
Kavaltaja ei ehtinyt lopettaa, sillä Ilma pisti sokeripalan hänen suuhunsa. Viisa hämmästyi ja Ilma oli niin neuvoton, ett'ei osannut edes naurullakaan sotkea ja himmentää pojan sanoja.
Isälle selvisi äskeinen kohtaus. Hänen jäykät kätensä vapisivat läskeissä kuppia tarjottimelle.
"Sanoisit Heikki toistekin, vaan sisko ei suostu", virkkoi hän, ja sytytti sikaarin, jonka Ilmalta oli saanut…
Muutaman savun vedettyään nousi hän ylös, lausui hiljaisella äänellä hyvää yötä ja lähti. Ilma meni hänen perässään ja vei palvelijoille teetä. Palattuaan otti hän Heikin Viisan sylistä, istui kiikkutuoliin ja alkoi torumaan poikaa.
"Sinä petturipoika!" sanoi hän ja nosti Heikin ylös korkealle.
Ihastuneena katseli Viisa poikaansa ja kuumaveristä tytärpuoltaan.
"Sinä klippari!" pauhaili Ilma ja pudisteli Heikkiä.
Viisa katseli niin mielellään heitä.
"Sinä veitikka", jatkoi Ilma ja suuteli poikaa.
"Tikka", matki poika jälessä.
Sitte Ilma haki kuvakirjan Heikille ja hetkisen kuluttua alkoi
Kilpijärven emäntä kertomaan:
"Kolme meitä lapsia oli kotoallani, kuin minä olin neljäntoista vuoden vanha. Rikas ei kotini ollut, olipahan vaan hyvinvoipa. Viidentoista vanhana sain surua maistaa ensi kerran, kuin vanhin veljeni kuoli tapaturmaisesti."
"Miten?" keskeytti Ilma.
"Olimme jäällä luistelemassa. Veljeni oli rohkea ja meni virran viereen. Jää murtui oikean jalan luistimen alta, hän horjahti ja putosi virtaan, virta painoi hänet jään alle; auttaa ei voinut ihmisvoimat. Virran alipuolella oli leveä lahti ja sinne hän jäi. Silloin surin, enkä huolinut kenenkään lohdutuksesta. Itkin julki ja salaa. Jotkut ihmiset sanoivat minulle: Kuin oikein ymmärtäisit ja ajattelisit, niin iloitsisit ja nauraisit. Vaan minä en vielä ymmärtänyt muuta kuin kaivata ja surra. Muut ymmärsivät enemmän ja opettivat minua ajattelemaan…"
"Että rikastuit veljesi kuolemalla. Moni kadehti suruasi, moni olisi suonut itseäänkin kohtaavan samanlaisen onnettomuuden ja surun. Voi tätä maailmaa ja ihmisiä! Sepä olisi ollut mustaa iloa!"
"Sieväksi ja herttaiseksi Loviisaksi minua mainittiin ja parhaimpien parveen minut laskettiin rippikoulusta päästyäni. Mitään arvoa en silloin vielä osannut heidän hyväilyilleen antaa. Olin liiaksi lapsi, jotta olisivat voineet häikäistä silmiäni ja tehdä minusta itserakasta. Mutta sitte seitsemännellätoista ikävuodellani sai nuorin veljeni halvauksen ja minusta tuli talon ainoa perillinen. Halvattu veljeni ei elänyt kauan; hänen kuolemaansa surin vähemmän kuin vanhemman veljeni. Oli mielestäni onni, että hän pääsi pois vaivasta ja ilottomasta elämästään. Jälestäpäin sain kalliisti maksaa väärän ja ilkeän iloni… Silloin oli minulla hunajainen aika. Olin nuori, kaunis ja rikas … joka paikassa. Kukkasilla ja ruusuilla kävelin, ohdakkeita ei kasvanut teilläni. En kyllästynyt katselemaan itseäni peilistä; pukuuni kyllästyin pikemmin ja teetin uuden. Olihan minulla siihen varaa. Romaaneja en lukenut, rakkautta en ajatellut, tahdoin vaan viehättää ja hurmata koko maailmaa. Mielisteleminen tuli elinehdokseni. Minä voin pahoin, joll'en miellyttänyt nuorta ja vanhaa, rikasta ja köyhää, tuttavaa ja ventovierasta…"
"Sen taudin tiedän luullakseni minäkin ja se on hyvin paha tauti.
Harva meistä naisista pääsee sairastumatta siihen."
"Tuhlaamalla tuhlasin sulouttani ja hyvin se kelpasi. Olin sydän ja sielu, mihinkä seuraan ikänä tulin. Mikä hauskutti minua, se hauskutti muitakin. Minua suositumpi ei ollut kukaan. Huoletta sain mennä karkelotuvassa mihin loukkoon hyvänsä, aina minut huomattiin, aina minut vietiin purpuriin ja katrilliin. Missä liikuinkin, niin sain tuttavia, jotka kaipasivat ja halusivat seuraani; pojat olisivat juosseet minun tähteni tuleen ja veteen…"
"Sitä en oudoksu … en vähääkään."
"Kesti sitä sitte aikansa. Sen verran oli minulla onnea onnettomassa onnellisuudessani, ett'en rakastunut heihin kehenkään. Leikkikaluinani pidin heitä kaikkia. Kukaan ei päässyt lähentelemäänkään minua, kun kaikki olivat toinen toistensa tiellä. Ja jos minä tänäpänä otin jonkun armoihini, niin jo huomenna hänet syöksin. Ihmisen kuvia ja rikkauden etsijöitä he sitä paitsi olivatkin jokainen järjestänsä, sen kyllä sain jälestä päin kokea, vaikka en sitä silloin tullut ajatelleeksi. Minä en ylipäänä joutanut ajattelemaan mitään muuta kuin miellyttämistä. Mutta hunaja loppui ja minä sain sinappia osani. Katkerata se oli, mutta perin terveellistä. Isäni oli niinä aikoina ruvennut suuriin ja hänelle tuiki outoihin asioihin. Mehiläismäen herran kanssa rakensivat he yhdessä hanhikartanon ja höyrymyllyn. Edellinen tuotti tappiota ja jälkimäinen ehti palaa vakuuttamattomana. Isku oli kova. Isäni oli hankkinut liikkeesen tarvittavat rahat omaan nimeensä ja saanut Mehiläismäen herralta velkakirjoja ja kiinnekirjat sekä hanhikartanoon että myllyyn. Mehiläismäki oli useammassa kiinnityksessä ja irtain oli pesäerossa erotettu rouvalle, niin että Yhtiökumppanilla ei ollut muuta omaisuutta kuin tavaton asioimishalu. Niin … ja samaan aikaan syntyi minulle veli."
"Eerikki poikako, jolla ovat sinun silmäsi, sinun hiuksesi."
"Eerikki niin. Vasara paukkui kotoollani Eerikin ristiäishuomenissa. Minä irrotin pitkän peilin kamaristani, kokosin kaikki pukuni, helyni ja vein ne myytävien joukkoon. Sittekin kiinnitettiin kotini monesta tuhannesta. Niin loppuivat turhuuteni päivät. Kauneuteni ja viehättävyyteni katosivat samassa. Entiset ihailijani mittasivat minulle oikealla mitalla: he käänsivät minulle selkänsä; entiset tuttavani kylmenivät, eivätkä olleet enää tietävinänsäkään minusta. Silloin itkin aamuin ja illoin ja itkin itseni terveeksi. Peiliä en kaivannut enempää, uutta pukua en havinnut, sulouteni heitin kauas. Navettaamme jättivät velkamiehet yhden lehmän ja vasikan; minä rupesin hoitelemaan niitä ja suruni lauhtui. Isäni, joka oli tottunut ajelemaan hyvillä hevosilla, ei kehdannut laihalla kaakilla kulkea. Minä en hävennyt lähteä sillä makasiinista lainaamaan jyviä ja niitä myllyttämään. Totuin pian ja helposti köyhyyteemme ja lohduttelin isää ja äitiä ja vakuuttelin heille sata kertaa päivässä, kuinka kaikki muka vielä tulee entiselleen. Palvelijat tulivat ynseiksi ja kohtelivat minua niinkuin minä olisin ollut syypää köyhtymiseemme. Nauroin heille, joko sitte moittivat talontyttäriä yleensä tai laittoivat silakoitamme liian happamiksi. Ja kuin en jaksanut nauraa, niin menin navettaan … itkemään. Tämmöisenä aikana tuli isäsi meille…"
"Kosimaan sinua, minun hyvä isäni. Kuule Viisa! Eikös se ollut hassunaikaista?"
"Ei niinkään, sillä ei hän niin suorastaan tullut; me olimme jo kerran ennen tavanneet."
"Missä?"
"Maltahan kuin kerron. Pikku Eerikki sairasti kovasti; isäni ei pystynyt mihinkään muuhun toimeen kuin työhön ja … veronmaksu lähestyi. Ainoa hevosemme oli kykertyä alinomaisessa kiskomisessa. Tapoimme vanhan lehmän, lakaisimme hinkaloimme pohjat puhtaiksi ja minä lähdin Helsinkiin Maaliskuun kovissa pakkasissa myymään lihoja ja kahta kauratynnyriä. Paluumatkallani tuli Mätäkiven mäellä juopuneita vastaani. Kuulin heidän huutonsa jo kaukaa, näin heidän hurjan ajonsa ja mäen päältä alkain ja vältin niin syrjään kuin taisin. He kilpailivat ja joutuivat mäen alla rinnakkain. Huusin, mutta eivät hiljentäneet raivoisata tuloansa. Tahaallanko, vaiko vahingossa, en varmaan tiedä, mutta he kumoon ajoivat hevoseni ja rekeni aisan poikki ja menivät menojaan. Jäin mäen alle kylmissäni itkemään ja vaikeroimaan. Oikeaan käsivarteeni olin saanut kipeätä. Tiesi miten minun olisi käynyt, joll'ei isäsi jälkeen tulevana olisi joutunut avukseni. Hän tunsi minut, vaan minä en häntä. Hän auttoi hevoseni ylös, sitoi nuoralla aisan kiini ja me lähdettiin kulkemaan yhdessä, minä edellä huonolla hevosellani ja isäsi jälessäni hyvällään. Ensimmäiseen taloon vei hän minut väkisten lämmittelemään, kuumensi juomalasillisen hyvää viiniä ja pakotti minut juomaan sen kaikki. Minulle tuli lämmin ja käsivarteni särkö lieventyi. Joka peninkulman päästä poikkesimme lämmittelemään, joimme kuumaa viiniä ja kahvia. Muuten olisinkin ehkä konttunut, sillä ilma oli tuiman kylmä eikä ylläni ollut muuta päällysvaatetta kuin lyhyt palttoo. Viimeisillä kahdella peninkulmalla kuin aurinko jo oli laskenut, kääri isäsi minut lammasnahka-peitteesen, joka hänellä oli reessään. Minä voin sen sisässä niin hyvin että nukuin. Kuin heräsin, niin oli hevonen riisuttu edestäni ja minä olin … täällä, Kilpijärven pihassa. Isäsi seisoi vieressäni ja lausui minulle: 'Sinun täytyy jäädä meille yöksi, sillä hevosesi ei jaksa enempää, vaan väsyy taipaleelle.' En kainostellut yhtään, vaan tulin sisään isäsi kanssa. Ensimmäiseksi näin sinut…"
"Herrainen aika. Vaaleaverinen nainen olit siis sinä. Minä muistan tulosi, olosi, menosi niinkuin uninäköäni."
"Minusta ja sinusta tuli oitis hyvät ystävät. Eerikille ostetuista tortuista annoin sinulle yhden ja se täytyi minun syödä puoleksi sinun kanssasi. Sinä osasit satuja ja minä osasin laulaa."
"Opetit minulle: Kreivin sylissä istunut."
"Ja sinä juttelit minulle sadun paimenpojasta, joka ratsasti ensin vaskisella, sitte hopeisella ja viimeiseksi kultaisella hevosella kuninkaan linnaan prinsessaa noutamaan."
"Aivan niin. Se on minun lempisatuni, samoin kuin 'Minä seisoin korkialla vuorella' on lempilauluni."
"Ja tässä kamarissa ja tuossa samassa sängyssä makasimme yhdessä.
Muurivehreä ei vielä läheskään silloin ylettynyt ympäri."
"Poislähtiessäsi aamulla lupasit minulle tulevasi pian takaisin."
Viisa naurahti.
"Lupasin tulla tuomaan hevosta, sillä omani ei jaksanutkaan nousta jaloilleen, vaan minun täytyi lainata isältäsi hevonen kotiin päästäkseni. Isäsi saattoi minua maantielle asti."
"Senkin muistan. Hengitin akkunaan pyöreän reijän, josta katselin."
"Ja kysyi hyvästijättäissään leikillisesti, saisiko hän itse tulla ottamaan omaansa. 'Tulkaa vaan, ja tulkaa pian', vastasin minä yhtä leikillisesti. Ja hän tuli jonkun viikon kuluttua. Ylellisellä työllä uuvutettu hevonen oli vironnut isäsi hoidossa ja juoksi tepsutteli pihaan isäsi ohjaamana. Paljon emme sillä erällä puhuneet toistemme kanssa, paljon emme olleet kaksiksemme. Isäni kanssa isäsi enemmän puhui."
"Ja sinä rakastuit isääni." Ilma nipisti Heikkiä poskeen.
"Hän oli niin miehevä ja teeskentelemätön olennossaan… Sinä keväänä emme lainanneet siementä makasinista, vaan ostimme. Hevosensa jätti isäsi meille. Isälleni ilmaantui rahaa ostaa kaksi hyvää työhevosta lisää. Vanhoja aroja väännätti ja käännätti hän ylös, tuotti kaupungista luujauhoja ja kylvi seuraavana vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Navettamme tyhjät karsinat täyttyivät vähä vähältä… Ja minulla oli isäsi sormus, tämä sormus, joka nytkin on sormessani."
"Entä kosiminen? Kerro se … kaikella muotoa."
"Eräänä Sunnuntaina kevätpuolella kinastelivat isämme keskenään. Kiehutin viereisessä kamarissa hiiloksella kahvia ja kuulin joka sanan minkä puhuivat. Äitini ja isäsi olivat yhtä puolta; isäni, joka oli heikko onnettomuudessaan, oli eri mieltä… 'Niinkuin ei minulla jo ennestään olisi velkaa silmiä ja korvia myöten', lausui hän tuskallisesti… 'Velkaa,' vastasi isäsi, 'vaan se on tuottavaa velkaa tämä taasenkin. Ymmärräthän, että jos sinulla on tuhat markkaa velkaa, josta maksat viisi korkoa, vaan joka tuottaa kymmenen, niin olet kuitenkin köyhä mies, mutta jos sinulla on miljoona velkaa samoilla ehdoilla, niin olet upporikas'… 'Älä puhu miljonasta', kielsi isäni. 'Minä tiedän minkälaisessa pätsissä mies on tuhansienkin kanssa'… 'Karhukämmenen niitystä,' jatkoi isäsi, 'saat kymmenen tynnyrinalaa mustamultaista peltoa kuin vaan ojitat sen ja raivautat pajupensaat pois. Se kasvaa puhisemalla mustanmuhevan kauran vähintäin viisi vuotta lannoittamattakin. Ensimmäisestä sadosta voit kuitata puolet pääomasta, joka sulta meni siihen'… 'Minulla ei ole mitään pääomaa, paitse velkaa', lausui isäni ja lähti ulos… 'Ottakaa te nämä rahat', pyysi isäsi äitiäni ja pinnistäkää häntä siksi että taipuu. 'Kyllä hän siihen suostuukin', vakuutti äitini, 'kuin vaan ennättää ajatella ja malttaa. Velanottaminen tuntuu hänestä vaan raskaalta.' Äitini läksi isäni jälkeen ja isäsi tuli minun luokseni. Kamarissa ei ollut muita huonekaluja kuin pöytä ja joku tuoli, nekin kaikki maalaamattomia. 'Istu, Loviisa, tähän viereeni', kehoitti isäsi minua, tarjottuani hänelle kahvia."
"Ja sinä…?"
"Minä olisin istunut vaikka… Tuokion olimme ääneti." "Ilman on ikävä sinua", virkkoi hän matalalla äänellä. "Jokapäivä kysyy hän minulta koska sinä tulet meille." Minä en saanut sanaakaan lausutuksi. Poskiani poltti, kuulin sydämmeni lyönnit. Hän katsoi minua rehellisillä silmillään. Minä värisin kuin hän tarttui käteeni ja kysyi: "Tulisitko, Lovisa, meille, Ilmalle äidiksi ja minulle vaimoksi?"
"Mitä vastasit sinä siihen?"
"En mitään."
"Et mitään. Sehän oli kummallista."
"En vastannut sanoilla, vaan kyyneleillä; itkin ilosta."
"Suuteliko isäni sinua … ja montako kertaa?"
"Niin … no … sitä en muista tarkoilleen. Olin unhottanut kaikki. Itkin ja nauroin ilosta yhtäaikaa ja rakastunut kuin olin, niin en muistanut ujostella lainkaan."
"Jo uskon, jo uskon, että rakastat isääni."
"Uskot vielä paremmin kuin kuulet lopun. Me emme kiirehtineet häitämme, sillä isäni tarvitsi tukea murheenpäivinään. Vasta seuraavan vuoden Jouluna päätimme viettää yksinkertaiset häämme ja niihin kutsua ainoastaan lähimmät omaisemme. Isäni raikastui vähitellen nähtyään ettemme joutuneetkaan maantielle ja vieraan työhön. Minä tein työtä ja näytin palvelijoille, jotka nekin taas muuttuivat aikaa myöten nöyremmiksi, mihinkä hemmoittelemallakin kasvatettu talontytär kelpaa ja kykenee kuin vaan tahtoo. Sinua, Ilma, ajattelin usein. Ajattelin: mimmoiseksihan muodostuu välimme, kuin ehdit lapsesta neidoksi. Vähän epäilin, vähän arvelin. Tyttärellä äitipuoli, äidillä tytärpuoli, se ei kuulu makealta. Ajattelin joskus niinkin, että välimme käy kenties riitaiseksi ja rauha ja onni katoavat kodistamme. Mutta, minä rakastin. Päätin voittaa ja säilyttää ystävyytesi ja rakkautesi, maksoi mitä maksoi. Paljon uskalsin, enemmän voitin. Itse tiedät lopun, tiedät kuinka sanomattoman kallis ja rakas olet minulle."
Viisan ääni tunkeutui Ilman sydämmeen ja hänen silmänsä kostuivat kuin hän virkkoi:
"Oi Viisa, ystäväni, siskoni, äitini; sinä olet hyvä hengettäreni."
Sitte hän hyväili Heikkiä ja jatkoi naurusuin: "Minkähänlainen ampiainen siskosi olisi, joll'ei olisi äitiäsi meillä?"
"Silloin alkoivat suuret metsänliikkeet ja onnenpyörä kääntyi äkkiä. Tukinostajat löysivät kotinikin honkametsän ja toistakymmentä tuhatta markkaa puhdasta rahaa lukivat he isäni käteen ja suuremmat puut olivat vasta myydyt. Isäni maksoi velkansa yhtenä päivänä ja sijoitti monituhansisen jäännöksen pankkiin. Ja minusta tuli taasen kaunis ja viehättävä; kosijoita ja ihailijoita alkoi ilmaantumaan entistä enemmän."
"Kultaa, kultaa, Heikkiseppäni. Etsitkö sinäkin vain metallia kuin suureksi paisut ja mieheksi kasvat. Kumarteletko kullalle? Sano!"
"Kultaa, kultaa", matki poika jälessä hieroen silmiänsä ja alkaen nukkua vanhaan tapaansa Ilman sylissä.
"Rikkaus ei enää so'aissut minua, vaikka sitä tuli tulemataan. Mehiläismäen herra peri enonsa suunnattomat rikkaudet ja maksoi velkansa isälleni. Isäni määrättiin hänen holhoojakseen ja kiivaita riitoja syntyi heidän välilleen tuontuostakin, sillä uudestaan rikastunut Mehiläismäen herra paloi halusta köyhdyttämään itsensä 'käyden jalkaa' ja olisi rakentanut uudenaikaisia tehtaita toisen toisensa viereen, jopa päällitystenkin. Isäni noudatti sen verran hänen mieltään, että rakensivat yhdessä uuden höyrymyllyn. Se tyydytti häntä vähäsen. Hanhikartanosta tehtiin kansakoulu… Ja kosijoita niitä tuli meille ja niitä meni meiltä jok'ikinen viikko. Monet niistä ovat sinullekin tuttuja, usealle heistä on sitte vuosien mentyä Kilpijärven korskea tytär antanut rukkaset."
Kertoja ja kuuntelija nauroivat.
"Tuli naismaisia poikia, hiukset käherrettyinä, astunta herramaisena, suu hienossa hymyssä ja puheet niin teeskenneltyjä, että minua äitelöitti ja rupesin voimaan pahoin mokomien huushollimamsellein seurassa tunninkin istuttuani; tuli rivoja ja häpeämättömiä markkinainkulkijoita, joilta ihmisyys oli mennyttä ja joilla ei ollut muuta jälellä kuin saastainen sielu ja salaisia velkoja; tuli juoppoja käräjäkirjureita, rikki viisaita seminarilaisia, ynnä muita arvonmiehiä…"
"Kultakaivokselle."
"Mutta isäsi alkoi harventamaan meillä käyntiänsä."
Ilma kummasteli.
"Lienenkö loukannut häntä ajattelemattomilla puheillani kosijaini paljoudesta, en varmaan tiedä, niin päin toki arvelen. Pitkällisen poissaolon jälkeen hän kerran sitte taas tuli, mutta, vieraita, kosijoita nimittäin, sattui ehtimään hänen edelleen ja hän lähti pois tuota pikaa. Olin nyreissäni ja kirjoitin häntä tulemaan. Hän tuli pian. Askaroitsin tuvassa, kuin hän ajoi oven eteen ja isäni meni häntä vastaan rappusille ja vei hänet kamariin, siihen samaan, jossa kinastelivat kevätsunnuntaina. Moneen vuoteen en ollut koreillut ketään varten, mutta silloin tahdoin pukeutua hänelle, ennenkuin näyttäytyisin. Tiedät miten tumma kaunistaa minua; semmoisen puvun siis panin ylleni ja menin viereiseen kammariin, samaan, jossa hän kosi minua. Valkoinen pöytä ja tuolit olivat poissa, isäni oli sisustanut asuntoni muhkeasti. Seisahduin keskelle lattiaa, suuren peilin kohdalle ja kuulin isäni äänen viereisessä huoneessa: 'Mitä tulimmaisen kiertelemisiä ja metkuja ne ovat? Lähden paikalla hakemaan Loviisan tänne.' Sitte kuului ovenpaiskaus ja isäni läksi toista kautta hakemaan minua. Samassa aukeni ovi huoneeseni ja isäsi astui sisään. Otin suloisen muodon kasvoilleni, leikitsin suortuvaini kanssa ja pidin tarkan vaarin minkälaisen vaikutuksen teen häneen kauniina ja viehättävänä. Hän tuli hyvin hämille ja tervehti minua kömpelösti, ja heitti pikaisen silmäyksen sievään pukuuni ja katseli sitte peiliin. Minä kävin istumaan ja huomautin leikillisesti hänelle, ett'ei saa istumatta lähteä ja sulhaisonnea viedä. Hän jäi seisomaan ja nähtävästi taisteltuaan itsensä kanssa tuokion tavaili hän: 'Tuota noin … minä tässä äsken sanoin isällesi, että sinä nyt olet rikas ja että sinulla nyt on parempiakin kosijoita, nuorempia ja kauniimpia kuin minä… Et suinkaan sinä, Loviisa, nyt enää huoli minusta… Se sormus … niin … minä ottaisin sen nyt…' Hänen äänensä oli tukehtua ja salatakseen liikutustaan kääntyi hän selin minuun…"
"Voi sitä mun hyvää isääni. Ja sormus ei ollutkaan sormessasi."
"Ei, sehän harmittikin minua, kuin unhotin sen. Vaan minä teeskentelin. Valhekyynel silmässäni lausuin surullisesti: Sinä siis petit minut, etkä viekään omaasi, kuten lupasit. Siihen näytös loppui. Arvaat helposti mitä sitten seurasi."
"Täydellisesti. Voi sentäänki!"
"Äiti … rakastaa … isää…" puhui Heikki unissaan.
Viisa ja Ilma katsahtivat toisiinsa. Pari silmänräpäystä ehti kulua.
"Äitini", virkkoi Ilma kiertäen kätensä Viisan kaulan ympäri.
"Tyttäreni", vastasi Viisa ja veti hänet syliinsä.
"Heikki ja Jaakko", lausui poika unissaan.
"Ja hömppelö pömppelö", lausui Ilma ja painoi tulisen suutelon äitipuolensa huulille.