KAITALAN MATTI.
Kaitalan Matiksi häntä kutsuttiin vielä sittekin vaikka hän jo palveli nimismiestä. Rovasti oli piirtänyt nimen paksuun kirjaansa ja huusi hänkin lukukinkereillä Mattia Kaitalaksi.
Matin sukunimeen liittyy vanhan vanha tarina.
Hänen isä-vainajansa oli ison talon isäntä ja nuorempana yhtä pörhötukkainen kuin Mattikin. Äidillä ei ollut muuta omaisuutta kuin sievä vartalo, suuret silmät ja Kaitalan kihlasormus. Tällä Kaitalalla oli paljo suurellisia sukulaisia, jotka sormuksen johdosta nostivat melun ja hälinän. Hempeäluontoinen mies kuunteli heidän opetuksiaan, unhotti entisen torpantyttären, kalliit valansa ja kihlasormuksen. Joll'ei orpo tyttö olisi tuntenut tulevansa äidiksi, niin ei olisi hän muuttanut mummonsa luo asumaan, vaan olisi mieluummin hypännyt järveen. Kaitalan isännän viettäessä häitään rikkaamman ja arvokkaamman tytön kanssa ravitsi Matin äiti itseään yöt päivät kyyneleillä. Ennen Matin syntymistä toivotti hän itselleen kuolemaa lukemattomin kerroin, mutta sitte muuttui elämä hänelle yhtä kalliiksi kuin Matti ja kihlasormuskin.
Valapattoinen Kaitala eli häittensä jälkeen lyhyen ajan onnetonta elämää. Kuolinvuoteellaan syytti ja soimaili hän sukulaisiaan, jotka olivat ryöstäneet häneltä elämänsä onnen ja nuoruutensa morsiamen.
Nälkää ei Matin tarvinnut nuoruudessaan kärsiä, sillä äitinsä oli taitava ompelija ja mummo opetti kylän lapsille aakkosia. He asuivat pienoisessa tuvassa joen äyräällä. Mummon kuoltua peri Matin äiti huoneen, kolme lyhykäistä peltosarkaa akkunan alta ja halkovajan.
Matti ei menestynyt lapsena aikalaistensa seurassa. Hän oli umpimielinen, pistopäinen ja eriskummallinen. Väliin olisi hän antanut vääntää itsensä vaikka aidanvitsaksi, väliin yksi ainoa okainen sana saattoi hänet raivopääksi. Ja koska hän oli aikuisistaan kookkain ja väkevin, niin ei suotta hänen seuraansa vältetty eikä ilman aikojaan häntä pelätty.
Paitsi äitiä ei ollut kuin yksi, jolla oli jonkinlainen salainen valta Matin ylitse. Eliinaa ei Matti osannut olla tottelematta hetkenä minä hyvään. Kuin hän sanankin lausui, niin Matti olisi ollut valmis kääntämään toisenkin poskensa riitaveljelleen. Eliina oli muonarengin tytär joen toiselta puolen ja yksi täysikuu oli heidän ijällään eroa.
Jo nuorena joutui Matti pahaan maineesen. Emme saa unhottaa, että hänellä oli ponteva ja tarkka käsi heittämään kiviä kauas ja pilkkaan. Vanha kellotapuli olisi tiennyt kertoa pitkälle Matin kivien viskelemistaidosta ja sen särjetyt lasit olisivat todistaneet kellotapulin puheen todeksi. Eräänä vuodenaikana säilytti Matti lakkareissaan aina latuskaisia kiviä.
Ruis oli hedelmöinyt. Eliina oli mennyt kaupittelemaan pappilaan mansikoita, joita hän ja Matti olivat edellisenä päivänä yhdessä poimineet. Kolmanneksella rahoista lupasi Eliina ostaa nisusia itselleen ja Matille yhteisesti, toisen kolmanneksen antaa omille vanhemmilleen ja kolmannen kolmanneksen Matin äidille. Kaikki ansiot jaettiin aina siihen tapaan. Miten lie sattunutkaan, vaan Eliina viipyi tavallista kauemmin. Matti odotti häntä ja luki äidilleen katekismusta ulkoa. Atanasiuksen Uskontunnustuksen keskipalkoilla sekaantui hän, alotti sitte toistamiseen, vaan luki väärin jo alkupuolella; ja kuin alotti kolmatta kertaa, niin ei muistanut toista värsyäkään. Silloin Matti paiskasi kirjan kiinni ja paiskasipa oveakin liiemmäksi lähteissään ulos odottamaan Eliinaa ja nisusia. Maantien vieressä rakennettiin riihtä; neljä miestä salvoi sitä ja oli se jo yli puolenvälin korkeudella. Matti käveli riihelle, aikoen nousta ylös telineille tähystelemään eikö Eliinaa jo näkynyt tulevan. Lähellä riihtä löi hän varpaansa kiveen; veri painui kynnen alle, ja oikein sydämmestään hän otti kiinni, kuin sattui niin kovasti. Pidellen kipeätä varvasta käsissään ja puhallellen sitä, hyppi Matti toisella jalallaan kumarassa sinne tänne, eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle. Olisi itkenytkin, jos olisi yksin ollut. Miehet huomasivat Matin vahingon ja alkoivat leukailemaan.
"Mitäs löysit?" kysyi ensimmäinen.
"Annatko minulle puolet?" pyysi toinen.
Matti päästi kipeän varpaan käsistään ja kääntyi lähtemään eteenpäin. Iva, jota kuuli, oli niin hyvää lääkettä, ett'ei poltto eikä pakotus enää paljon tuntuneetkaan.
"Ei Matti suuria tiedä", jatkoi kolmas; "ei se tiedä isäänsäkään.
Sano, jos tiedät: kuka oli isäsi?"
Matti ei ottanut kysymystä kuuleviin korviinsakaan. Kuin varkain koetti hän hiipiä pois; vaikka varvasta kirveli, niin ei kehdannut ontuakaan.
"Mistä Matti isänsä tietäisi, kuka se oli", pitkitti neljäs.
"Pimeässä tuli ja pimeässä meni Matin isä."
Kipu lakkasi Matin varpaasta kuni naulattu; Eliinaa ei ollut saapuvilla.
"Katsokaas Aamos tätä", huusi hän viimeiselle puhujalle, näyttäen latuskaista ja teräväsyrjästä kiveä.
Aamos katsoi Mattia ja kiveä.
"Tämän minä löysin", lausui Matti ja siirtyi askeleen taakse päin.
"Ja tästä sen saatte", lisäsi hän heti ja sinkahutti samassa kiven
Aamosta kohden.
Kivi sattui Aamokselle silmään.
Parahdus ja kirouksia kuului ylhäältä telineiltä. Yksi miehistä lähti pahantekijää tavoittamaan ja kurmoittamaan. Matti juoksi takaisin kotiansa kohden ja piiloutui ruispeltoon. Mies suuntasi kulkunsa hänen kotiinsa ja tapasi äidin ulkoolla. Matti kuuli kätköönsä saranpäähän heidän sananvaihtonsa ja pidätti hengitystään.
"Tuliko poikanne, se sissinalku, tänne?" tiuskasi mies.
"Jumalan tähden! Mikä nyt on? Mitä hän on tehnyt?" kysyi äiti peljästyksissään.
"Heitti Aamokselta silmän puhki."
"Jesus auttakoon! Koska?"
"Nyt juuri, ihan äsken."
"Missä?"
"Tuolla salvoksella."
Voihkaus pääsi äidin suusta, ja se koski Mattiin yhtä kipeästi kuin äskeinen varpaanlyönti.
"Ei hän ole kotoolla; voi kuitenkin!"
"Lähdetään hakemaan sitä penikkaa", kiivasteli mies.
He läksivät äyräälle. Eliinan äiti huomasi jotakin erinomaista tapahtuneeksi ja tuli hänkin yli portaitten paikalle. Äiti huusi Mattia nimeltä, mutta turhaan. Karkulainen ja rikoksellinen ei näyttäytynyt. Mies siitä ilkkumaan ja suolavedellä sanojaan höystyttämään.
"Kyllähän se pentu nyt tuleekin tähän kuritettavaksi!" ivaili hän. "Osataan hankkia lapsia maailmaan, vaan ei osata kasvattaa. Olisi minun poikani, niin kyllä olisi tultava, — sen minä sanon vaan."
"En minä ole häntä pahaan neuvonut."
"Eikä Matti mikään paha poika olekaan", auttoi Eliinan äiti. "Teissä itsessänne on varmaankin ollut syytä; te olette ärsytelleet."
Miehellä oli liian väljä omatunto, puhuakseen totta.
"Niinkuin ei meillä olisi muuta parempaa työtä", keskeytti hän ylpeästi, "kuin venailla maailman kakaroiden kanssa. Ja jos semmoista herraa nyt vähän ronkkaisi, niin kas sekös vasta olisi? Te kaiketikin nuoleskelette ja puhutte vaan hyvää ja kaunista sille jukuripäälle, muuten se ei olisi niin sisua täynnä."
"Entä jos heitti vahingossa?" yritti Eliinan äiti taaskin puolustamaan Mattia. "Ja vahinko ei huuda tullessansa lapsille enempää kuin aikaihmisillekään."
"Ihan ehdollansa", vakuutti mies.
Äiti ei virkkanut sanaakaan puolustukseksensa, sillä hän tiesi Matin vahvan taipumuksen kivien viskelemiseen.
"Matti hooi!" huusi hän tuon tuostakin, niin että kuului yli pellon, mutta Mattia ei vaan näkynyt.
"Ja minä kuin hävitän vielä päiväni tässä teidän kanssanne", harmitteli mies. "Hakekaa nyt sitä elävää, niin kyllä saatte hakea tarpeeksenne. Aamos parka! Muistatpa ikäsi tämän tönön pojan. Sanokaa minua houkkioksi, joll'ei se poika vielä kerran roiku tolpassa ja kulje vanginkyydillä."
"Älkää puhuko, Silponen, noin; teillä on itsellännekin lapsia", rohkeni Eliinan äiti varoittaa sydämmetöntä.
Silponen lähti.
"Jeesus auttakoon! Mikäs nyt tulee eteen?" huokaili äiti.
"Älä nyt tule mokomasta hulluksi", lohdutteli Eliinan äiti.
"Johan vähemmästäkin."
"Silponen valhetteli. He ovat kiusoitelleet Mattia, usko se.
Jumalaton, minkälaisilla puheilla…"
Armoton mies pysähtyi ja kaatoi vielä tärpättiä, vaimoille huutamalla:
"Jos olisi minun poikani, niin kerran päivässä syödä ja kahdesti selkään ja sitä vuoden ympäri, sen minä sanon vaan."
Vaimot lähtivät Eliinan kotiin.
"Ehk'ei ole kovinkaan pahasti sattunut", lohdutteli Eliinan äiti yhä; "sillä tuon puhetta en usko ennenkuin minun täytyy. Silponen ei osaa puhua totta muuta kuin siteeksi."
Matti pani maata kätkössänsä rukiin sisässä ja päätti maata siellä viikon, kaksi, kuolemaansa asti. Ruista leikatessaan saavat sitte löytää hänet kuolleena. Äiti ja Eliina itkevät häntä. Mutta kirstu teetetään, siihen pannaan valkoista vaatetta ja hän nostetaan vaatteille. Sitte lukkari veisaa virttä, kirkonkellot pouttelevat ja Eliina ja äiti kävelevät kirstun jäljessä haudalle.
Tahi, jos ei hän tee niin, jos ei hän makaa täällä viikkoa, kahta, kuolemaansa asti, niin lähtee hän yön tultua kauas kaupunkiin ja menee laivapojaksi suureen laivaan, joka pian lähtee ulkomaille. Siellä ei kukaan tiedä, että hän heitti Aamokselta silmän puhki. Kymmenen vuoden kuluttua palajaa hän pitkänä merimiehenä kotiinsa ja tuo tullessansa säkillisen kultaa ja kalliita kiviä äidilleen ja Eliinalle. Aamoksen silmä paranee sill'aikaa ja hänelle tuo hän leivisköittäin Kokkolan tupakkia. Jommankumman hän tekee, joko makaa ruispellossa viikon, kaksi, kuolemaansa asti tai lähtee pimeän tultua kauas kaupunkiin.
"Matti hoi!" huusi joku hiljaa.
Matti tunsi Eliinan äänen ja kavahti ylös. Hiipi sitte hiljaa ääntä kohden ja tirkisteli portaille. Siellä seisoi Eliina, katsellen rauhattomasti ympärilleen.
"Tule tänne!" lausui tyttö yhtä hiljaa kuin äskenkin.
Matin ensimmäinen päätös meni rikki. Kolmatta kertaa ei Eliina ehtinyt huutaa kuin jo Matti seisoi vieressä portailla.
Eliinan silmät olivat itkuiset ja muoto murheellinen.
"Mitä sinä itket ja suret?" kysyi Matti häneltä. "Ethän vielä tiedä, että minä pimeän tultua lähden pois laivapojaksi."
"Miksi heitit Aamosta silmään?" virkkoi Eliina nyyhkyttäen ääneensä ja katsomatta Mattia silmiin. "Miksi?"
Matti oli vaiti ja katseli Eliinan kuvaa virrasta.
"Istu tähän", lausui hän sitte ja istui portaalle ja alkoi huljuttelemaan ja solaamaan jalkojaan vedessä.
"En istu."
"Miksi et?"
"Miksi heitit Aamosta?"
"Mitä varten Aamos sitte pilkkasi minua ja isääni?"
"Pilkkasiko hän sinua ja isääsi? Mitenkä?"
"En puhu, joll'et heti istu tähän."
Eliina istui portaalle Matin viereen. Matti kertoi hänelle pahantekonsa, alkaen Athanasiuksen Uskontunnustuksesta, lisäämättä ja poisjättämättä sanaakaan asiaan kuuluvasta. Kuin ehti loppuun, niin virkkoi:
"Ja silloin minä heitin; ja silmään minä osoitinkin."
"Etkä voinut jättää heittämättä."
"En."
"Vaan jos minä olisin ollut paikalla kieltämässä. Olisitko totellut minuakaan?"
"Olisin. Oletko vihainen minulle, Eliina?"
"En."
Nyt vasta rupesi Matti katumaan ja itkemään.
"Minä en enää milloinkaan heittele", sanoi hän, tyhjentäen kivet lakkareistaan ja pudotellen ne yksitellen virtaan.
Matin toinenkin päätös meni rikki lähtiessä Eliinan kanssa hänen kotiinsa. Eliina häntä lohdutteli tiellä, jonka taisi, vaan itku ei siltä lakannut. Kyyneleitä vuoti Matin silmistä vielä sittekin, kuin Eliina jo oli kertonut onnettomuuden tapauksen kokonaisuudessaan vaimoille, eivätkä ne tahtoneet osata pysähtyä äidin sylissäkään.
Kylässä ihmeteltiin Mattia ja moitittiin hänen äitiään. Poika ei ollut tiettävästi mustalaisen eikä pohjalaisenkaan sukua ja kuitenkin niin pahanelkinen, ett'ei muu kuin kruununleipä voi lopulta tulla hänen ruakseen. Äiti taasen oli kristitty ja kastettu ihminen eikä sentään kertaakaan suominut ilkeästä työstä poikansa selkää pehmeäksi.
Aamos vietiin klinikkaan ja Matin äiti maksoi kulungit. Silmäpuolena hän sieltä palasi ja käräjiin kiihoittivat jotkut häntä haastattamaan äitiä ja poikaa. Lakituvan porstuassa sitte saisi ylenannettu kerrankin vitsaa. Mutta kaikkien heidän kummakseen meni Aamos Matin kotiin … anteeksi pyytämään.
Lähteissään lausui hän julkisesti talonväelle:
"Me kunnialliset ihmiset kasvatamme nuoria pahantekijöiksi ja myrkytämme viattomat sydämmet häijyydellämme."
Joku kysyi häneltä, mitä hän oikein meinaa sanoillaan.
"No sitä", vastasi Aamos, "että minussa oli suurempi syy kuin pojassa. Minäkin mukama tahdoin olla sukkela ja sukkelampi muita, pistää ja purra kuin kyy. Klinikassa oli mulla pitkät päivät, ajattelin asiaa ja siellä tulin valaistuksi."
Aamoksesta ja heistä tuli hyvät ystävät. Matti piti lupauksensa ja jätti viskelemisen tuokseen. Aamos renkiä, joka sunnuntaisin, jopa arki-iltoinakin kävi heillä, piti Matti arvokkaana miehenä. Aamoksen isä oli ollut soturi ja korpraali arvollensa. Paljon tiesi hän kertoa sodista, tappeluista, kuninkaista ja keisareista. Aamoksen tarinoidessa tavoitteli Matti sotamiehen ryhtiä, asettamalla lakkinsa takaraivolle ja vasempaan kallelleen. Pyöreätä naamaa piiritti paksu vanunut tukka. Nauraen myönsivät äiti, Eliina ja Aamos Matin juuri sellaisena olevan urhoollisen soturin perikuvan.
Läheisimmän talon Kauramäen karjaa oli Matti jo kolmena kesänä paimentanut, kuin Kaitalan leskiemäntä tuli heillä käymään ja puhui äidille näinikään:
"Meillä on työtä ja ruokaa, tulkoon Matti meille."
Kuin ei äidillä eikä Eliinalla ollut mitään muistuttamista tarjoukseen ja kuin Aamoskin puhui samaan nuottiin, niin lähti Matti, puolen vuotta asiaa tarkoin tuumittuaan, Kaitalaan renkipojaksi. Siellä hän teki työtä aamusta iltaan ja sai ruokaa, vaatetta, jopa palkkaakin vuosien mukaan. Joka pennin toi hän kotiinsa äidilleen.
Eliina meni Kauramäkeen palvelemaan hänkin. Aamos oli siellä jo entiseltä.
Velimiehensä, Kaitalan isännän aviopojan, ja Eliinan kanssa luki Matti yhtä aikaa ripille. Emäntä lahjoitti hänelle sinä vuotena uuden mustan puvun ja lausui samalla:
"Et joutunut hunningoille, kuin meille tulit."
Pienen navetan rakennutti Matti äidilleen ja anteliaalta emännältänsä sai hän polkuhinnasta nuoren lehmän.
Lyhenivät Matilta vuodet, lyhenivät päivätkin vieraan palveluksessa, kuin sai kumppaneikseen Eliinan ja Aamoksen. Lyhentyneet vuodet vierivät nopeaan ja Aamosta sanottiin jo vanhaksi, mutta silloin heittikin Matti ruistynnyrin lattialta selkäänsä; sormikoukun ja väkikalikan vedossa harvat hänelle riittivät; painin heitossa oli hän kylän kuulu; kerrallaan sanottu: Kaitalan Matti kävi miehestä joka käänteessä.
Veli äitineen eli hupaista ja isollista elämää. Tanssijaisia pidettiin Kaitalassa harva sunnuntai; arkipäivinäkin ajeli veli korskuvalla oriilla; kestejä pidettiin, kesteissä käytiin; veli kulki maailman markkinat ja oli iloinen aina. Se kaikki ei kuulunut Matille mitään, eikä koskenut häneen. Haltiansa kohtelivat häntä hyvin ja nöyrästi meni hän riisumaan hevosta, kuin velimies huimapäisenä ajoi pihaan ja lauleli:
"Mitäs me ikävässä vietämme
Näitä hauskoja aikojamme?"
Liian hyvyyden hylkäsi Matti. Veli tuputteli hänelle useinkin herrain juomia, joiden väri oli joko hopeankirkas, tai kullankellertävä; pullotkin, joissa juomia oli, olivat kiiltävillä kultapapereilla rinnoiltaan vyötetyt.
"Älä hupsuttele, vaan heitä pois toisellekin jalalle", kehoitti velimies ilopäällä ollessaan Mattia ja täytti lasit.
"Enkä heitä", vastasi Matti. "Ei se sovi minulle, ei sinulle, ei kenellekään."
"No ku sukua ja kaikkia ollaan; heitä pois!" kiusasi veli.
Matin muoto synkistyi silloin tavallisesti ja työhön hän läksi kiireesti, lausuen ovessa mennessään:
"Mitäs niistä; ne ovat olleita ja menneitä."
Markkinoillekin olisi veli vienyt Matin kanssaan.
"Tule nyt", houkutteli hän, "kanssani, niin saat nähdä kerran maailmaa keskeltäkin, etkä aina vain syrjistä."
"En tule", vastasi Matti, "siellä oppii vaan irstaaksi ja laiskaksi."
"Minkämoinen jörri sinä olet. Ja kuin tulisit kanssani, niin ei mun tarvitsisi pelätä, vaikka tulisi koko rykmentti…"
Matti oli siksi itsepäinen, ett'ei veli onnistunut houkutuksissaan. Hän ei mielinyt maailmaa katselemaan edemmäksi joen äyrästä. Joka pyhäpäivä kiersivät Matti ja Eliina Aamoksen kanssa kirkkomatkallaan vanhempainsa kotien kautta ja viipyivät hetkisen heidän luonaan, siksi kuin elukoita oli mentävä illastamaan.
Jonkinlaisen työnjohtajan eli voutimiehen asemaan kohousi Matti tahtomattaan Kaitalassa. Hänen hoidossaan oli koko talonkomento. Emäntä oli enemmän perehtynyt vieraiden kestitsemiseen kuin talonhallintoon ja velimies ei joutanut muuta ajattelemaankaan kuin kaikkea sitä mitä rahalla saa ja minne kaikkiin hevosella pääsee. Kerran koetti Matti puhua hänelle vakavia sanoja, vaan veli lopetti keskustelun ilmoittamalla, että hän on isäntä ja mies kohdastansa ja vastaa yksin teoistansa. Toista kertaa ei Matti yrittänytkään neuvomaan, sillä hän arvasi, että veli olisi ruvennut puhumaan hänestä ja mikä hän on.
Tähän asti ei Matti tullut vahingossakaan ajatelleeksi luvattomia, vaan ilettävät olot saattoivat hänet kohdakkoin sitä tekemään.
"Nyt hän on taasenkin tehnyt hevoiskaupat", lausui Aamos Matille tultuaan työmaalle eräänä syksypäivänä.
"Ja arvatenkin juonut vettä kaupassansa", tuumaili Matti.
"Kuinkas muuten? Pekan pilttuussa seisoo nyt ravuri."
"Vai ravuriin on Pekka vaihdettu."
Matin sydän oli halki haljeta. Paraan työhevosen ja hänen nimellisensä raskitsi veli hukata juoksijaräpäkkään, tuiki tarpeettomaan kaluun talossa.
"Ja maksoi väliä tietysti nyt niinkuin ennenkin", jatkoi puhetta
Matti.
"Pari sataa vaan ja salaa senkin. Ei niitä juoksijoita helpolla saada."
Sinä päivänä teki Matti kahden edestä työtä. Suutaan ei avannut ennen iltaa, jolloin kysyi Aamokselta:
"Sanokaas Aamos, mikä tästä lopuksi tulee, tämän talon elämästä?"
"Huutava hukka", vastasi Aamos päättäväisesti.
"Tulevana vuonna pääsee hän täysikäiseksi ja ottaa talon vastaan tämmöisessä vauhdissa. Loppu tulee lyhyeksi, tulee kuin tuleekin."
"Emäntä olisi etupäässä sietänyt asettaa holhouksen alaiseksi."
"Setävainajanihan koetti…"
"Koetti niin, mutta emännän sukulaiset saivat aikaan, ett'ei koetus onnistunut. Leski oli muka hoitanut taloa kunnollisesti ja ostanut säästöillä uudenkin."
"Häikäleen viisaasti tehty se talonosto; sekoitti koko asian."
"Ja nyt setäsi kuoltua ei ole ketään, jota emännän ja pojan tarvitsisi kaihtia. Surutta ja huoletta saavat he nyt mielinmäärin huhtoa…"
"Saavat niinkin."
"Itsensä puuveitseen."
Pekan tuhlaaminen karvasteli Matin mieltä. Hän oli itse sen kasvattanut varsasta pitäin ja opettanut sen nöyräksi kuin ajatuksen. Pekka ensimmäiseksi hänelle hörähti, kuin hän aamusilla talliin meni; Pekka häntä viimeiseksi katsoi iltasilla lauhkeilla silmillään. Joutohetkinään Matti sitä suki, harjasi ja pyyhkieli. Kuin Pekka oli poissa, niin ei hän enää huolinut käydä tallissa, vaan jätti hevosten syöttämisen ja harjaamisen nuoremman rengin tehtäväksi.
Tuittupäisyyden ja kärsimättömyyden ilmauksia näkyi kohta Matissa.
Nuorempi renki lauloi kerran:
"Ja vaikka ma olen köyhän lapsi,
Niin olenhan rikkaan renki ja renki."
"Tuki suusi", ärjäsi Matti hänelle, "tai muuten minä neulon kurelangat siihen."
Poika äimistyi, eikä laulanut moneen päivään Matin kuullen; ihmetteli vaan, mikä hyväluontoisen miehen on tullut.
Eräänä päivänä samoihin aikoihin peljästyi Matti omia ajatuksiaan. Kaitalassa kemuiltiin isännän nimipäivää, tai jotain muuta semmoista, ja salista loisti vahvasti valoa, kun Matti tuli työstä illalla. Hän seisahtui pihalla, katseli salia, valoa ja vieraita. Omin luvin heräsi vihamielinen ajatus hänen sydämmessään ja pukihe samassa mutinaksi:
"Siellä salissa he nyt syövät, juovat ja mässäävät … minun omaani.
Minulle oikeutta myöten kuuluisi…"
Silloin Matti löi otsaansa ja keskeytti kirouksella ajatuksensa. Rappusilla oli hän vähällä työntää kumoon Eliinan, joka tuli häntä vastaan tyhjän saavin kanssa.
Seuraavana päivänä ilmoitti Matti Aamokselle palvelevansa viimeistä vuotta Kaitalassa. Harvapuheinen Aamos ei siihen juuri virkkanut sitä eikä tätä, taisi ajatella enemmän. Kieroa sanaa eivät olleet vaihtaneet keskenään monivuotisena palvelusaikanaan. Valtaansa ei Matti milloinkaan ollut käyttänyt toisten vahingoksi eikä omaksi edukseen. Ensimmäisenä lähti työhön, viimeisenä tuli kotiin, vaikka veli usein hoki: "Voi ku viitsit aina kynsiä, vaikka sukua ja kaikkia ollaan." Työkumppaniaan hän ei eläissään kaivannut; ansiotta ennen kiitteli, ennenkuin ansiosta moitti.
"Minä en kiellä, enkä käske", lausui Aamos, joka täydellisesti käsitti Matin mielen katkeruuden.
Sitte Matti puhui saman asian Eliinalle, taiteellisemmin vaan kuin Aamokselle. Hän muka palvelisi ennemmin vaikka köyhää torpparia metsän korvessa, ennenkuin tämmöisiä tuhlapyttyjä, jommoisia nykyinen isäntäväki on.
Eliina heitti tunteet tuonnekin.
"Kukaan ei maksa sinulle niin hyvää palkkaa", lausui hän. "Sinuna palvelisin minä tässä kymmenen vuotta lisää, sitten rohkenisimme astua torppaan tai vuokrata pienen talon."
"Kymmenen vuoden kuluttua on tässä vieraat hallinneet jo viisi vuotta, usko se", keskeytti Matti. "Ja sinä ja minä palvelemme nyt viimeistä vuotta; vai mitä?"
"Hyvänen aika! Mihinkä paremmillemme tästä nyt menemme?"
"On sitä leipää muuallakin."
"Ja syöjiä vaan puuttuu, niinkö?"
Matti joutui kireemmälle, kuin luulikaan.
"Menemme vaikka Amerikkaan", vastasi hän hädissään.
Mutta silloin rupesi Eliina nauramaan ja löi leikiksi koko jutun.
"Silposen Jussi tuli sieltä viime viikolla kotiin," lausui hän nauraa hohottaen, "ja vakuutti että Amerika on valmis ja kaikki työt siellä tehdyt; muuta ei tekemättä kuin aidat punomatta."
Nauru saattoi Matin niin ymmälle, ett'ei muistanut edes huomauttaa
Jussin olevan päälaiskan.
Samana päivänä sanoi huonomuistinen Matti nuoremmalle rengille:
"Kuinkas se laulu nyt taas olikaan?"
"Mikä laulu?" uteli tämä ihastuksissaan.
"Se niin rikkaan renki ja renki."
"Jaa sekö? Näin se on: Vaikka ma olen köyhän lapsi…" ja nuorempi renki lauloi laulun ynnä monta muuta lisäksi.
Elettiin vuosi, kappale toistakin ja kevät oli mailla. Mattia kunnioitettiin ja pidettiin arvossa ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa tähden. Kaitalan talossa ei ollut tekemätöntä, mikäli se koski Mattia ja maanpitoa.
Eliinasta oli tullut sorea ja jalkava neito. Matkamiehet ja oudot erhettyivät useinkin puhuttelemaan häntä milloin talontyttäreksi, milloin nuoreksi emännäksi.
Aamos oli yhtäläinen kuin ennenkin.
Paraimmassa sovussa ja yksimielisyydessä elivät Kaitalan isäntä ja hänen äitinsä. He eivät väsyneet nauttimaan elämän hyvyyttä täysinmäärin.
Joen äyräillä asujat huolehtivat vaan puhdasta ja pelkkää onnenhuolta
Matin ja Eliinan tulevaisuudesta.
Mutta silloin nousikin rajuilma; itku ja parku, valitukset ja voivotukset seurasivat sitä. Vihurina myrsky alkoi näin:
Eliina puheli Matille pitkän hetken ja vallan hiljaa ja arasti eräänä kesäpäivänä. Isäntä oli luonut silmänsä häneen ja pyrki naurattelemaan häntä. Ett'ei asia joutuisi Matin korviin liioiteltuna, tahtoi hän sen kertoa jo ajoissa itse. Tukalan asemansa vuoksi esitti Eliina eroamista palveluspaikasta kesken vuotta.
"Ei käy laatuun", päätti Matti, joka kuunteli Eliinaa tyynemmästi, kuin tämä luulikaan.
"Miksi ei?" kysyi Eliina, koettaen salata pelkoansa niin paljon kuin mahdollista.
Matilla oli monta syytä. Ihmiset kyselisivät ja onkisivat, kunnes arvaisivat kaikki; velimies saisi uuden häpeän ja vanhojakin on jo viljalta. Kiireimmäksi työajaksi tuskin laskisivat palvelijaa pois, paitse ilmiriidalla. Ja kuin hän varottaa veljeänsä, niin tottahan tottelee; eihän niin ihme mahda olla, ett'ei täysjärkinen mies käsitä mitä rauhaansa kuuluu.
"Kova onni, ett'en mä taipunut eroamaan silloin, kuin sinä tahdoit", huokasi Eliina, joka pelkäsi Matin veren kiehahtamista enemmän, kuin uskalsi ilmi tuoda.
Alistui Eliina kuitenkin Matin tahdon mukaan ja vuosi päätettiin palvella päähän asti. Matti lupasi hillitä itsensä ja luottaa Eliinaan, tulkoon mitä tahansa. Vanhemmiltaan päättivät salata alun ja lopun. Tekivätkö sen omaksi vahingokseen, ei tiedä kertomuksemme mainita. Aamoksen vakuutti Eliina näkevän enemmän yhdellä silmällään kuin Matin kahdella.
Keskustelun loputtua meni Matti veljensä kamariin ja lausui hänelle:
"Anna Eliinan olla rauhassa, äläkä satuta kättäs häneen, sillä jona päivänä sinä sen teet, pitää sinun…"
Viimeisen sanan jätti Matti sanomatta, toivoen veljen ymmärtävän puolestakin puheesta.
"Voi ku hupsuttelet, vaikka sukua ja kaikkia ollaan", vastasi tämä kevytmielisesti ja tarjosi Matille arrakkiryyppyä.
"Sinulla on kyllin muita naurateltavia."
"Älä turhista … niitä on kyllä olemaan ja jäämään sinulle ja minulle. So, heitä pois!"
Matti otti lasin pöydältä ja paiskasi sen uunin eteen kappaleiksi.
Hän ei enää voinut itseänsä hillitä.
"Kuuletko, jona päivänä sinä kosket häneen, pitää sinun kuoleman", lausui hän kovalla äänellä.
Kamarin ovi aukeni samassa ja Aamos astui sisään.
"Matti", lausui hän, "muista Kainia ja Aapelia", ja vei Matin kanssaan ulos pihalle kauniisen kesäiltaan.
Vihuria seurasi myrsky, sillä Matti ei muistanutkaan Eliinalle antamaa lupaustansa, eikä Aamoksen varoitusta, vaan löi rukiinleikkuun aikana veljensä otsaan pitkän ja syvän haavan. Kaksi viikkoa taisteli elämä ja kuolema Kaitalan isännästä. Matti oli sen ajan takausta vastaan irti ja odotti kotoollaan joka päivä kuolonsanomaa ja vangitsemista. Äiti vanhettui niinä kahtena viikkona enemmän kuin viimeksi kuluneina kahtenakymmenenä vuotena. Eliina oli kuin elävältä kuollut. Käsi poskella istui hän yöt päivät, tiedotonna mitä ympärillä tapahtui. Mitään ei puhunut, sanaakaan ei valittanut, jos häneltä mitään kysyttiin, niin katkonaisia ja hajanaisia vastauksia antoi. Surunsa oli ylen suuri ja raskas.
Väkevin oli vanha Aamos. Hän juoksi Kaitalan ja Matin kodin väliä aamuin illoin, toi sanomia ja kertoi mitä sairas oli viimeksi puhunut, mitä syönyt, mitä juonut. Hän se sai toivon kipinän sytytetyksi kaikkiin muihin paitse Eliinaan. Tämä ei ymmärtänyt mitään, katsoi vaan tuikeasti puhujaa ja oli kuin kuva.
Kahden viikon kuluttua astui pitäjän uusi nimismies Matin kotiin; äiti meni tainnoksiin, vaan Matti kysyi levollisesti:
"Joko lähdemme?"
"Kuinka vaan tahdotte", vastasi nimismies naurahtaen, "tarvitsisin minä rengin."
Matin äiti virkosi. Tähän asti oli hän luullut Aamoksen salaavan asiain todellista tilaa. Hänen sydämmensä pohjasta nousi harras kiitos korkeuteen.
Nimismies asui Kauramäen talon kohdalla, maantien toisella puolen. Samana päivänä, jolloin Matti muutti uuteen palveluspaikkaansa, nostettiin Eliina sairasvuoteelle. Hän oli kuumeessa ja houraili.
Varsin varmasti ei kukaan tietänyt tapahtumain juoksua Kaitalassa. Yksi puhui yhtäänne, toinen toisaanne, lyömiseen asti. Puhuttiin miten puhuttiinkin, niin aina annettiin Aamokselle osansa. Yksi tiesi Matin ja Aamoksen kaivaneen Saunasuon ojaa heinänteon ja rukiinleikkuun välisenä päivänä. Nuorempi renki korjasi niityn aitaa ja toinen piika oli kuminoita niittämässä. Työjärjestys oli jo aamulla suututtanut Mattia, joka olisi tahtonut koko väen lehdentaittoon. Ojaa kaivettaessa kummasteli Matti Aamokselle, "että jokohan isäntä tarttuu talonohjaksiin ja heittää herrastelemiset sikseen". Aamos siihen oli virkkanut jotain sudesta ja karitsasta. Silloin oli Matti kyömähtäen lausunut: "Täällä suolla on tänä päivänä kuumempi kuin helvetissä" ja lähtenyt kuin paholaisen takaa-ajamana terävän lapionsa kanssa kotiin. Aamos oli juossut hänen jälessään ja huutanut Kainia ja Aapelia, vaan Matti ehti ennen häntä ja verta juoksi jo isännän otsasta, kuin Aamos joutui kotiin.
Toinen tiesi enemmän asiallisia kohtia ja kutoi kertomuksensa niiden mukaiseksi, asettamalla Aamoksen vakoilijaksi, Matin liittolaiseksi ja apumieheksi.
Kohtauksen loppuosan puhuivat molemmat samalla lailla. Juoksujalassa oli Matti mennyt nimismiehen luo itseänsä kiinni antamaan. Pois laidoiltaan kuin oli, niin oli virkkanut sisään astuttuaan:
"Eikö herra vallesmanni tunne minua? Minä olen Kaitalan Matti ja minä tapoin veljeni, mutta en minä ole mikään äpärä. Äitini voi näyttää teille sormuksen, kultaisen kihlasormuksen, joll'ette muutoin usko."
Nimismies takasi Matin irti omalla edesvastauksellaan.
Kaitalan isäntä parantui hengenvaarallisesta haavastaan. Arpea, joka jäi otsaan ja julmensi muotoa, hän sadatteli, eikä Mattia, joka sen löi. Äiti oli samaa mieltä ja olisi antanut vaikka sormen kädestään, jos sillä olisi saanut arven näkymättömiin.
Ihmiset eivät enää tuominneet Mattia niinkään yksimielisesti. Joku tosin lausui kammonsa häntä kohtaan, mutta toiset puolustivat häntä, väittäen Matin olevan kunniallisen miehen esikuvan; toiset vielä lisäsivät, että jokainen hekkumoitsija ansaitsisi saada samanlaisen rangaistuksen kuin Kaitalan isäntä.
Moisia teitä joutui Kaitalan Matti nimismiehelle rengiksi.
Kuin Eliina parantui, tuntui hänestä siltä, kuin olisi nähnyt pahaa unta. Pyhäinpäivästä tuli hän nimismiehen piiaksi; Aamos jäi edelleen Kaitalaan.
Matti vetäytyi kuoreensa unhottaen menneet ja oli niinkuin ennenkin, onni ei vaan vieläkään hymyillyt hänelle. Tiedämme nimismiehen asuneen Kauramäen talon vastapäätä. Syystä tai toisesta oli se talo menokerroillaan. Matilla oli oma tupansa pihan reunalla ja sieltä hän katseli Kauramäkeä joka päivä, katseli liiemmäksikin. Hänellä olikin omat syynsä siihen. Tottunut kuin oli kovaan työhön, niin kyllästyi hän piankin hyviin päiviinsä. Nimismiehellä oli hevonen ja sen Matti hoiti niin hyvin kuin hevosen voi hoitaa, oli lehmäkin, mutta sen ruokkiminen kuului Eliinalle. Matille ei siis jäänyt muuta kuin tallissakäyminen, halkojenpilkkominen, vedenkantaminen ja pitäjällä-ajeleminen, eli toisin sanoen: ei juuri mitään. Hän katseli käsiään ja huomasi niiden pehmenevän päivä päivältä. Ja sitte hän taas katseli Kauramäen taloa.
"Mikäs Kaitalan Mattia surettaa?" kysyi nimismies kerran Matilta, kuin tämä pätki lapuja halkokatoksen edessä.
"Tässä työssä pääsee heilumaan vaan tuppi ja veitsi, eikä mies", vastasi Matti, lyöden samalla kirveensä pölkynpäähän ja katsahtaen Kauramäkeen.
Nimismies tajusi Matin ajatukset. He istahtivat pinonpäähän ja nimismies tarjosi Matin piippuun vaakunata. Savujen käydessä puhkesivat molempain ajatukset sanoiksi. Myöskin nimismies oli katsellut Kauramäen taloa ja katsellut sitä samoilla silmillä kuin Mattikin, vaikka eri perusteilla. Hänellä oli kaikki ostossa ja rahanpanttina. Puut, heinät, leipä, särvin ja huoneiden vuokra nielivät nielemättä hänen palkkaansa. Vaan oltaisi Kauramäen isäntänä, niin ei tarvitsisi maksaa huoneiden vuokraa, ei ostaa puita, heiniä, leipää, särvintä, ei yhtään muuta kuin ylellisyystavaroita, niinkuin vaakunata ja sen semmoistakin.
"Paljonko ne panevat hintaa sille?" kysäsi nimismies Matilta, kuin olivat vaihtaneet ajatuksiaan hetkisen.
"Kymmentä tuhatta ne puhuvat, mutta nyt on raha tiukassa; heltiäisi se allekin siitä, ainakin satoja, joll'ei…"
"Tokkohan?" keskeytti nimismies. "Kauramäessä on maata toinenkin laikale."
"On kyllä, mutta mahona ja nurmena. Viljelyksessäkin olevat pellot ovat tyyni kuljatuita; siksipä ei sitä ole kukaan ostanut; aikaa myöten siitä kyllä pesisi."
"Se on siis ostettava."
"On ostettava."
Nimismies poistui kamariinsa, ajatukset ahkerassa työssä. Vasta-alkanut kuin oli, niin oli hänellä huonekalunsakin osaksi velkana. Ja nyt oli kuitenkin etsittävä keino, jolla pääsisi alkuvauhtiin; oli mietittävä miten saisi semmoisen irtaimiston, että arvaisi talonkauppoihin. Jos kovin rääpimällä alottaisi, niin saisi potea vuosikausia, kenties ikänsä. Ja talo oli ostettava, siitä ei päässyt mihinkään. Kymmenen tuhannen korot eivät nousisi puoleenkaan hänen palkastansa. Pantaisi alussa suu säkkiä myöten ja elettäisi tiukemmasti. Hyvitystä saataisi sitte, sillä talo oli hyvä, ainakin tilusten suuruudelta. Huoneet olivat tosin vanhat ja mädät, mutta metsää oli yli tarpeen; pellot laihdutetut ja huonoissa ojissa, mutta siksipä sen saisikin kymmenellä tuhannella, muuten maksaisi ehkä viisi kuusitoista. Ja niinkuin Matti sanoi, niin aikaa myöten siitä kyllä pesisi. Ja nimismies tunsi ihan, kuinka himoitti koettaa maanviljelystä. Ja tunsi senkin että himon on hän perinyt isältään, pienen seurakunnan kappalaiselta. Isä kulki yhteen aikaan vaalissa ehtimän jälkeen ja haki hakemistaan kirkkoherran virkoja. Ei hänen maisteritutkintonsa enempää kuin ensimmäinen vaalisijakaan, jonka aina sai, auttaneet häntä kirkkoherraksi ja paksumman leivän syrjään. Teräväpäinen kilpailija, joka oli vaan kaksi kolme vuotta viipynyt yliopistossa, luki ja lauloi itselleen kirkkoherran viran niin että hivahti, mutta isä jäi kuin jäikin äänittä hiljaisen äänensä ja olentonsa vuoksi. Alakuloisena hän palasi jokaiselta vaalimatkaltaan, kunnes kerrassaan lopetti ne. Vähän omituisesti se kävi. Naapuri-seurakunnan kirkkoherra kuoli ja isää pyydettiin neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Hän suostui pitäjäläisten pyyntöön ja luuli onnen koittavan vihdoinkin. Vaan siinä hän erhettyi. Pyytäjät eivät enää maininneetkaan häntä, kuin olivat nähneet ja kuulleet kolmannen vaalisaarnaajan. Isä tunsi myöskin hänet. Koulussa kutsuttiin häntä Rällä-Riikaksi, yliopistossa, jossa tieteellisyys joka alalla pyrkii voitolle, poikkeuksetta fonograafiksi. Kahdessa vuodessa ennätti hän lukea jumaluusoppinsa, kaksi vuotta oli hän ollut kirkkoherrana. Hän huumasi koko seurakunnan ja isä oli häpeissään ja nolona. Suuri perhe oli hänellä kotosalla ja lapsia olisi pitänyt kouluttaa, vaan varat eivät tahtoneet riittää likimäärinkään. Sitte ei isä onnekseen enään koettanut suurempaa seurakuntaa itselleen.
Samana vuonna, jolloin hän, vanhin poika, erosi lyseosta ja antautui käräjäkirjuriksi, sai isä uuden rengin ja Matti oli hänkin nimeltään. Ja Matilla oli yksi viisausohje: Ihminen saavuttaa parhaimman onnensa maata kaivamalla. Matti kynti, kaivoi, kuokki onnen maasta, kappalaispuustellista. Isä ei lähtisi enää suurempaan seurakuntaan, vaikka tultaisi vaunuilla hakemaan, eikä nuorempain veljien tarvinnut keskeyttää lukuansa, niinkuin hänen. Kauramäen talo on siis ostettava ja ostettava joutuun, ennenkuin joku toinen ehtii. Sitte voi hän kirjoittaa isälleen ja veljilleen, että hänelläkin on talo ja Matti.
Parin päivän kuluttua edelläkerrotusta teki nimismies, Matille sanaakaan sanomatta ja keneltäkään neuvoa kysymättä, halko-urakan viinapolttimon herran kanssa. Matti kynsäsi korvansa juurta, saatuaan kuulla isännältään kaupan ehtoineen ja arveli siinä olevan monta jussinkoukkua ja monta mutkaa. Pääsi siitä hänkin sitte halonhakkuusen selkäluitaan ojentelemaan ja ruumistaan heiluttelemaan ennenkuin kaksisataa pinoa saatiin lyödyksi Kauramäen metsään. Tuli sitte syksy, vaan talvi viivytteli tuloaan; tuli Joulu, mutta lunta ei tullut kuin nimeksi. Matti ei tahtonut pysyä nahoissansa. Hän noitui ja morkkasi almanakantekijöitä ja kirjakauppiaita, kuin eivät edeltäkäsin ilmoittaneet talven juonia. Tammikuussa saatiin pariksi päiväksi kunnollinen rekikeli, vaan sitte kolisivat taas rattaat maanteillä. Ja isännän kauppakirjassa oli pykälä, jossa määrättiin kymmenen markkaa sakkoa jokaisesta halkosylestä, joka ei määräajan kuluessa ollut perillä, eli yhteensä kahden tuhannen markan kaupanrikkojaiset. Reellä ja rattailla, rattailla ja reellä halot kuitenkin hinattiin järven rantaan. Paitahihaisillaan telmi ja ärjyi Matti halonajossa, tottelematta isäntänsä varoitusta vilustumisesta. Seuraus oli se, että Matti keväillä, uitonaikana, makasi vuoteen omana ja vilutaudin käsissä. Viimeisen kiven heitti uittoherra Silposen Jussi. Myötätuulen puhaltaessa, jolloin halkopyräät olisi helposti saatu hyvään turvaan salmensuuhun ja siltä joelle, huvittelihe tämä kuokkavieraana pitkissä, kaksipuolisissa häissä. Vastatuulen särkiessä puomit ja ajellessa halot ympäri järvenrantoja kuulumattomiin ja näkymättömiin, vietti uittopäällikkö vapaamaanantaita ja lievitteli kohmeloaan. Ja Matin täytyi maata hupun alla ja lämmitellä itseään, voimatta vetää rikkaa ristiin onnettomuuden häätämiseksi.
"Joll'ei polttimon herra anna sakkorahoja anteeksi", lausui nimismies Matille, kuin tämä jo oli terve, "niin olemme me Matti köyhiä miehiä ikämme."
"Senkin paistettu ja Ameriikan kulkija", puheli Matti hampaittensa välistä ja leukansa alta. "Sitä miestä minä halusta likistäisin oven välissä yhden ruokavälin."
Vaan Matin vihan-esine, uittoherra Silposen Jussi, katosi paikkakunnalta kuin kaste metsän kainalosta samoihin aikoihin, jolloin tuulikin ajeli halot kadoksiin. Kaunis summa meni nimismieheltä hakkuu- ja vetopalkkoihinkin, puhumattakaan metsän hinnasta.
Eteenpäin on elävän mieli. Matti haki lohdutusta vastoinkäymisessään ja löysikin sitä työssä. Ennen pitkää oli hänen asuntonsa täydellinen kalusepän paja, jossa vuoleksi ensin lusikoita, sitte haravia, lopulta veisteli rekiä ja joka lajia talon tarvekalua. Nimismies oivalti miehen tuuminkin ja minnepäin ne yhä soutivat, mutta lausui sentäänkin piloillaan:
"Ei ole sillä meidän Matilla peukalo keskellä kämmentä, vaan saisiko luvan kysyä mihin näitä."
Matti keskeytti hänet vastaamalla erään sadun nimen:
"Kaikkia matkalla tarvitahan."
Isännältään Matti salasi laskujensa perustukset ja pylväät, vaan
Eliinalle hän ne ilmaisi hänen syntymäpäivänään.
"Tänäpänä täytän minä viisikolmatta", lausui hän tärkeällä äänen painolla, syödessään kyökissä päivällistä eräänä Laskiaisena, "mutta kuule Eliina, tuo silakkaa pöytään, minä pelkään jo paistin hajuakin."
"Ei ole silakoita", vastasi Eliina.
"Voi sun Taavetti! Vai ei ole silakoita! Ja tänä vuonna kuitenkin päättyvät nämät pidot, loppuu tämä makianleivän-juhla. Kuuletko sinä, että se loppuu?"
Eliina ei ymmärtänyt Mattia, enempää kuin nimismieskään, joka Matin lujan puheen johdosta oli tullut kamariin raollaan olevan oven taa.
"Mitä sinä oikein ajat takaa?" kysyi Eliina.
"No sitä", vastasi Matti, joka ei tiennyt kolmannen henkilön läsnäolosta, "että tähän taloon syntyy piakkoin poika; ja poika tuo onnen ja…"
Eliina ja nimismies iskivät silmää toisilleen.
"Vaan jos tapaisikin olla tyttö", väitti ensimainittu.
"Ei ole kuin poika, onnentuoja, olojen muuttaja. Uskotko sen?"
"Uskon sitte kuin…"
"Etkö ennen?"
"Ei ole täytymystä."
"Vaan minä uskon. Ai, ai, minulla on niin luja usko, että se oikein kumisee."
"Oikein puhuttu", lausui nimismies ja astui kyökkiin. "Minä rupean puolellesi Matti ja sitte meitä on kaksi. Uskokaa pois, Eliina, Matti on oikeassa; ja sen pitää olla poika."
"Ja pojassako sitte vaan on kalakeitto ja kaksi haukea?" muistutti
Eliina ja lähti rouvan puolelle.
Riitti siitä sitte verestä sanakiistaa kahden kuukauden vaiheille eli Pääsiäis-lauantain ehtoosen saakka, ummelleen kello kymmeneen. Tapahtuma ratkaisi silloin voiton nimismiehelle ja Matille. Ensimainittu unhotti sen johdosta lukea päivän postissa saapuneita sanomalehtiänsä ja viimemainittu unhotti nukkumisensakin koko yönä. Kello viideltä nousi Matti aamulla ylös ja lähti ulos katsomaan nousevaa aurinkoa. Että se juhlan varhaisena aamuhetkenä riemusta hyppelee noustessansa maailmoille, siitä oli Matti yhtä varmasti vakuutettu, kuin että Paratisi oli itäänpäin Eetenistä. Tallissa hän myöskin pistäytyi samalla. Höhö-hö-höö härisi hänelle hevonen, joka ei ollut mikään muu kuin entinen Kaitalan Pekka. Vaihtureille jouduttuaan oli se kulkenut kädestä toiseen ja pysähtynyt viimein nimismiehelle. Matti taputti vanhaan tapaansa Pekkaa lautaselle ja puheli sille ystävällisiä sanoja. Entistä kiiltävämpi ja lyhyempi oli hevosen karva, silmät oli samat lauheat. Sitte Matti asteli kyökkiin päin, aikeessa mennä aamukahvia odottamaan ja odottaissaan kiusottelemaan Eliinaa. Silloin kuului nimismiehen ääni lasikuistilta:
"Mats Kaitala!"
Matti ei ollut hidas käsittämään ja seuraamaan kutsua. Kaitalan Matti ja Mats Kaitala tulivat aina suopealta suunnalta. Lyhyesti lausuttu Matti sitä vastoin soi vallan toiselta. Jos isäntänsä käski: "Mene valjastamaan Pekkasi, Kaitalan Matti, jotta lähdemme reppureita tervehtimään metsätaloihin", niin sai Matti huoletta valehdella kengän hölkkäävän, tai painajaisen niin pahasti maanneen yöllä hevosen, että hiki valui joka karvan juuresta vielä aamusellakin. Matin puhe kävi silloin täydestä ja reppurit jäivät sillä kerralla rauhaan. Mutta jos isäntänsä lausui: "Matti! Pekkasi puihin ja arkangelien perään", niin silloin ei auttanut valeet, ei muu kuin "surko pois sanoi turkulainen".
Nimismies istui virkakamarissaan keinutellen itseään keinutuolissa, kuin Matti astui sisään ja lausui:
"Huomenta päivää!"
"Huomenta, huomenta, paina puuta", kehoitti nimismies, jolla oli paras puoli päälläpäin.
Matti kyllä tiesi, ettei se paras milloinkaan häntä jättänyt, vaikka väliin piili pohjemmalla, niin ettei outo nähnyt hänessä muuta kuin kovan herran ja ankaran virkamiehen, vaan, niinkuin sanoimme, Matti kyllä tunsi isäntänsä.
Istuneeksi tuskin ehti Matti, kuin jo tuli Eliina kantaen kahvia monenlaisten leivoksien kera.
"Lyö sekaan ja ota joka lajia", kehoitti nimismies Mattia.
Matti vitkasteli kahvia ottaissaan, palan sokeria pudotti kerrallaan kuppiinsa, katsoi tarjottimen kantajaa silmiin, nosteli leivoksia yhden erällään lautaselleen ja koukkasi samassa:
"Ja nyt meitä on sitte kolme kovaa."
Eliina ei ollut älyävinään Mattia, vaan sanoi:
"Sinäkö se kolmas olet, vaiko minä?"
Nimismies hymyili heille molemmille. Matti oli hänen Mattinsa, Eliina oli hänen rouvansa Eliina; Eliinaa nimismies teititteli, Mattia sinutteli; Mattia rouva teititteli, Eliinaa sinutteli.
"Matti tarkoittaa, että meittiä miehiä nyt on kolme", selitti nimismies.
"Kas vaan", ihmetteli Eliina ja poistui hetkiseksi.
Nimismies ja Matti pakinoivat ilmasta, kevääntulosta ja niistä näistä, siksi kuin Eliina tuli ja täytti uudelleen kupit.
"Nyt on varpahaiset talossa ja nyt jätetään pohjat", komensi nimismies tuodessaan konjakkikarahviinin pöydälle.
"Ja pojan ja onnentuojan", lisäsi Matti lorahuttaissaan kuppiinsa hienoa juomaa.
Puhe alkoi sujumaan.
"Onko eilisen postin Suomettarissa Natun arvoituksen selitystä?" kysyi Matti.
Nimismies ryhtyi aukoilemaan sanomalehtiä ja sill'aikaa täytyy meidän, käsittääksemme Matin kysymystä, tehdä lyhyt poikkeus ja selvitys. Pitäjän köyhä lukkari ja rikas kunnanesimies olivat nimittäin riitautuneet keskenään kunnan yleisistä asioista ja hämmästelivät toisiaan Suomettaren palstoilla. Edellinen käytti nimimerkkinään Latua, jälkimmäinen Natua. Hiljattain oli lehdessä kaikenlaisena Natun lähettämä arvoitus: "Mitkä ovat ne, joita talvella pidetään seljässä ja suvella vatsassa?"
Nimismies tähtäsi kaikenlaisiin ja lukikin siellä näin kuuluvan selityksen:
"Natun lähettämän arvoituksen selitys on: K——n pitäjän lukkarin turkit, jotka joka kesä ovat leivänpanttina."
Pureva iva kiukutti ja nauratti yhtä aikaa nimismiestä ja Mattia. Silmänräpäyksen ajassa unhotettiin kuitenkin Latut, Natut ja puoletkupit, sillä nimismies putkahti yht'äkkiä, pudotti lehden kädestään, otti sen jälleen takaisin ja katsoi siihen entistä tarkemmin ja huudahti samassa:
"Sinä Kaitalan Matti ennustit oikein; poika toi onnen; minä olen voittanut palkintolainan arpajaisissa kolme tuhatta taaleria."
"Siinä se nyt oli, penturissa", hemahti Matti, mutta sitä ei nimismies enää kuullut; hän oli silloin sanomalehtineen rouvansa luona.
"Me voitimme, me voitimme (monikkomuotoa käytti nimismies hyvällä päällä puhellessaan Matille) kolme tuhatta taaleria", hoki onnellinen isäntä rengilleen, tultuaan rouvansa luota, ja vaati tätä kuumentamaan jäähtyneet pohjat. Matti oli isännälleen mieliksi ja pirahutti karahviinista pikkuisen entisen lisäksi. Keskusteltiin sitten intoisesti. Kauramäen talonkauppa päätettiin tehtäväksi viikon ensimmäisenä arkipäivänä; irtainta, niinkuin eläimen rehua, karjaa ja viljaa päätettiin niinikään ruveta heti hankkimaan ja kuulustelemaan.
"Aamoksen sinä kait tahdot taloon myöskin", puhui nimismies.
"Minkälainen hän on miehiänsä?"
"Ahkera kuin muurahainen, kaivaa työtä vaikka maan alta, mutta muuten hitaanpuoleinen."
"Hitaan työt tulevat tehdyiksi."
"Vaan laiskan jäävät tekemättä."
"Sano sitte hänelle, ettei ota enää pestiä Kaitalaan."
Uutta pohjaa ei nimismies tarjonnut Matille, sillä hän tiesi että tämä olisi sen hyljännyt, joko sitte vastaamalla: "Monta monessa, kaksi viittä kymmenessä", tai jollakulla muulla asiaankuulumattomalla ajatelmalla.
Matti odotti niin hartaasti Mikkeliä, jolloin, äskettäin tehdyn kaupan mukaan, pääsivät muuttamaan Kauramäkeen, että aika tuntui hänestä loppumattoman pitkältä. Juhannuksena häntä äköitti ettei jo ollut Pertunpäivä, Perttuna hänen hyppysiään paleli kuin ei jo saanut ajaa Pekkaansa rappusien eteen ja nostella huonekaluja rattaille. Muitakin suruja ja huolia versoi, jotka Matti ypö yksin kantoi, sillä nuoresta Antero herrasta alkaen jaksoivat heillä kaikki hyvin ja elivät päivänsä perin levollisuudessa. Matti vaan yksin huolehti. Viljoja oli ostettu ja niitä säilytettiin vieraan aitassa … hiirien syötävänä luulletikin. Hevosilla ajoi vieras, lehmiä lypsi vieras, lampaita keritsi vieras, mutta muistikohan ajaja, lypsäjä ja keritsijä ruokkia, juottaa ja hoitaa niitä säällisesti; muistikohan vaan? Ja Mikkeli ei hätäillyt eikä jouduttanut tuloansa. Kesti päivä, kesti yökin, viikosta ei puhettakaan, sitä ei uskaltanut Matti ajatellakaan, niin oli pitkä ja ikävä. Ja yhden kuin pääsi loppuun, niin ala elämään uutta, kahta pitempää.
Mikkelin köyryaamu vasta kesti, ennenkuin päivä valkeni. Matilta jäi illalla silinterinsä vetämättä ja kun hän sitte yöllä heräsi seisoi se ja osoitti kahtatoista. Maata hän ei viitsinyt enää ruveta, vaan antoi lampun palaa, toivoen tunnin, kahden kuluttua päivän pilkoittavan. Sitte rupeaisi hän myllästämään ja puhdistamaan taloa, alottaen omasta huoneestansa, jossa työkalut ja vaatteet olivat viikonpäivät olleet valmiiksi ladottuina muuttoa varten. Kului tunti, kaksikin, vaan kyökissä oli yhtä pimeä kuin Kauramäessäkin. Matti kahlehti luontonsa, eikä ruvennut maltittomaksi. Noin kurillansa olisi hän halusta rummuttanut Eliinan jalkeille, mutta ei tohtinut, sillä jos isännän uni samassa häiriytyisi, niin kävisi pian kylmästi rauhanrikkojan. Aikansa kuluksi rupesi Matti veisailemaan pitkän pitkää arkkiviisua: "Suloinen ääni nyt kuuluu, tuolla yrttitarhassa". Viidettä kertaa hän sitä jo alotti ennenkuin kyökkiin ilmaantui valkia. Matti suvaitsi silloin täydellä äänellään laulaa värsyn:
"Sen oven minä kiini suljen
Jossa olin minä kasvanut;
Ja ystävääni mä seuraan
Jonka olen minä valinnut."
Samassa kuuli hän ratsastuksen töminän ja surkean hätähuudon maantieltä.
"Nyt on valkea jossakin valloillaan", lausui Matti itsekseen ja lähti joutuin ulos. Tallinnurkalle ehdittyään näki hän liekkien kohoavan Kaitalan talosta ja valkaisevan koko kylän. Valkean ympärillä liikkui ihmisiä tiheässä; kauemmaksi näyttivät ne mustilta ja rauhattomilta haamuilta.
Matti riensi hengen edestä tulipalolle. Täydellinen sekasorto ja hämmennys vallitsi siellä. Ruiskua ei ollut kyläkunnassa ja tuli oli päässyt niin ankaraan valtaan, että asuntuvan lasit jo sulivat ja porstuasta löivät liekit ulos. Emäntä kannettiin tunnotonna pihalle ja salista yritettiin pelastaa kalliinta ja kevyintä irtaimistoa. Isännästä eivät palvelijatkaan tienneet, oliko eilisellä matkallaan vaiko ylhäällä vinttikamarissa, jossa kesäiseen aikaan oli tapansa asuskella.
Kuultuaan palvelioiden välinpitämättömät arvelut ja tavattuaan
Aamoksen pelastuspuuhissa lausui Matti hänelle:
"Seuraatteko Aamos minua?"
"Seuraan", vastasi Aamos rohkeasti.
"Tulkaa sitte", käski Matti ja otti kirveen ja köyden käteensä.
He läksivät tikapuita kohden; ne olivat pystytetyt rappusten viereen tuvan puolelle, jossa kuumuus oli ankarin. Matti teki köydenpäähän mutkan, heitti sen ylös osaavalla heitolla tikapuiden toiseen sääreen ja veti ne sitte alas.
"Tarttukaa kiinni", kehoitti hän Aamosta, asettuen itse toiseen päähän kantamaan.
Väkeä tuli auttamaan heitä kuin pääsivät loitommaksi tulta, ja tuota pikaa saatiin tikapuut pystyyn salinpuolelle, jossa vähemmin kuumensi. Aamoksen seuraamana nousi Matti niitä myöten katolle ja hakkasi minutissa, kahdessa pärekattoon aukon; sakea savu tuprusi siitä ylös. Savusta huolimatta katosivat Matti ja Aamos aukkoon ja menivät pelastamaan Kaitalan isäntää. Silmät kiinni ja harvaan hengittäen kulkivat he ylisiltä, kuuman savun tahtoessa tukahuttaa heidät, vinttikamarin ovea kohden. Hukka-askelta eivät astuneet ja Matti sai avaimesta kiinni; ovi oli sisäsalvassa eikä auennut. Aamos veti tulitikulla valkeata ja Matti murti oven rikki lukon kohdalta. Kaitalan isäntä makasi täysissä vaatteissaan sikeässä unessa, eikä herännyt, vaikka Matti häntä nosti istumaan; henkensä löyhkähti väkevältä.
Päistäreet, joilla välikatto oli peitetty, syttyivät samassa viheltäen palamaan ja paluutie oli katkaistu.
"Tässä ei ole aikaa viivyttelemään", lausui Matti, kuin ylinen oli valkean vallassa ja savua tuli oven rikkiöimestä kamariin. "Sitokaa Aamos köydenpää tuohon rautaiseen kohentimeen, minä vyötän toisen pään hänen ympärilleen."
Sitte löi hän akkunan rikki ja nosti siitä veljensä alas, Aamoksen päästäessä köyttä vähävähältä valumaan, siksi että väkijoukko ylettyi ottamaan pelastetun vastaan ja köyden auki.
"Ja nyt lähdette te, Aamos", päätti Matti ja sitoi köyden Aamoksen ympäri kainaloiden alitse, niinkuin äsken veljensäkin oli sitonut. "Teittä olisi hän kuollut, sillä minä en olisi osannut tänne kammariin, joka minun aikanani ei vielä ollut käytännössä, en ainakaan niin pian; päistäreet olisivat ehtineet syttyä ja silloin…"
Rikkinäisestä ovesta pääsivät liekit jo seinäpapereihin, kuin Matti asetti kohentimen poikittain akkunan karmilautoja vasten ja laski itsensä köydellä alas. Suosiollisilla silmäyksillä katselivat häntä nuoret ja vanhat ja kiitoksia kuului joka taholta Matin uskaliaisuudesta ja alttiiksiantavaisuudesta. Mattia eivät mielenosoitukset miellyttäneet ja hän puikahti kenenkään huomaamatta lähtemään kotiin, nähtyään että oli ryhdytty tarpeellisiin varokeinoihin tulen estämistä varten; naapuritaloihin ja läheisien huoneiden seinille ja katoille oli levitetty märkiä lakanoita ja raiteja.
Syksymmällä tanssittiin Kauramäessä Matin ja Eliinan kihlajaiset. Nimismies ei taipunut laskemaan kihlatuita vihille pappilaan, vaan piti pienet hääkköset Jouluna Kauramäessä. Kutsutuita ei ollut monta, vihkijä vaan ja kolme neljä henkeä joenäyräiltä; kutsumattomia oli paljo.
Matin äiti jäi edelleenkin asumaan omaan tupaansa, vaikka hän olisi ollut tervetullut Kauramäkeenkin. Askareita hän siltäki kävi tekemässä Eliinan kanssa ja ohjeita jakelemassa ja oppeja antamassa tälle karjanhoidossa. Aamos ja nimismies väittivät lampaiden karttuvan hänen korjuullaan erinomaisesti, ja rouva vakuutti Anteron nukkuvan helpommin kuin mummo tuuditteli ja lauloi.
Matti teki työtä päivät ja nukkui yönsä makeasti. Sitkeyttä ja väsymättömyyttä kysyikin Kauramäen talo, jossa joka nurkassa oli joko keskeneräistä tai tekemätöntä. Sadoin parin oli korjattava aitoja, sadoin sylin kaivettava ojia. Peltoja oli kynnetty ronkkimalla ja ruokamulta oli kutaantunut saroilta. Matti laski sahrainkynnet syvälle ja kynti pellot suliksi. Pajupensaat raivattiin niityiltä, jotka sitte kasvoivat enemmän heiniä, ja karjaa lisäännytettiin ja saroille saatiin siten lantaa ja ruokamultaa. Isäntä ei itkenyt penniä, vaan otti päivämiehiä ja urakkalaisia omien väkien lisäksi. Entinen laiha "talopaha" lihosi ja varttui paraimpain rinnalle.
"Kuin joutui miesten käsiin", sanottiin kylässä.
Anteron jätettyä kehdon liekuteltiin siinä Matin tytärtä Katria. Matti oli silloin jo niin aikava, ettei ollut kuulevinaankaan nimismiehen muistutusta kuinka ennustustako muka olisi ollut tarpeen, jotta rengistä olisi tullut isäntänsä vertainen.
Kaitalan talo joutui vieraalle. Emäntä syytteli tulipaloa häviönsä syyksi ja vakuutteli tulenuhriksi joutuneen, paitsi rakennusta ja irtaimistoa, jotka molemmat olivat vakuuttamattomat nekin, useampia tuhansia puhdasta rahaa. Hän sai eläkkeen, vaan pojalle ei jäänyt kuin vaatteensa ja muutama sata markkaa rahaa, jotka hän heti tuhlasi maailmanmatkoilla. Emäntä eli pari vuotta sisarensa luona eläkemuorina ja kuoli unhotetun kuoleman. Kaikki sukulaiset hyljeksivät poikaa, jolla ei ollut turvaa, ei oikeata ystävää siellä eikä täällä. Hän koetti asettua Helsinkiin asumaan, vaan palasi sieltä lyhyen ajan kuluttua syntymäpitäjäänsä melkein alastomana ja mainekirjansa tahrattuina. Viluisena ja nälkäisenä kohtasi Matti hänet talvipakkasessa maantiellä.
"Minä kuolen puutteesen ja häpeään", valitti hän Matille, "sillä työtä en ole oppinut tekemään ja nuori olen kerjäämään."
Matti vei hänet Kauramäkeen ja antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ylle. Tuliset hiilet, joita ainoastaan Matti kokosi hänen päänsä päälle, sillä kaikki muut mittasivat hänelle ansion mukaan, kolkuttivat hänen omaatuntoansa ja kaiuttivat menneitä. Matti huomasi veljensä tuskallisen mielen ja kuinka armolahjain ottaminen tuntui entiselle talonisännälle vaikealta, ja lohdutteli häntä sanoen: "Pitää ottaman paha vastaan niinkuin hyväkin."
"Sinä lähdet nyt tuonne äyräälle kanssani", puhui Matti vielä samana iltana veljelleen ja lähti häntä viemään äitinsä luokse. "Äitini on sinua odottanut jo kauan ja olisit kai tullutkin, jollei Silposen Jussi olisi saanut sinua veiviinsä ja loppuja rahojasi. Ensi aluksi on sinulla siellä lämmin huone, puhdas vuode ja ruokaa syödäksesi; sitte saamme nähdä."
Kärsimykset olivat karsineet ylpeyden hengen entisestä Kaitalan isännästä, sekä vaeltamisen halun ja hän jäi Matin äidin tupaan.
Matti toimi ripeästi ja ajoi muutaman päivän kuluttua vanhalla Pekalla ja vanhalla reellä veljeänsä katsomaan. Heiniä ja kirstuntapainen oli kotereissa.
"Ihmisen pitää tekemän työtä onnessa ja onnettomuudessa", tervehti hän iloisesti veljeään.
Kuin ei tämä vastannut siihen mitään, jatkoi Matti:
"Hevonen ja reki ovat tuolla ulkona ja…"
"Pekka … vielähän olet hengissä", keskeytti veli.
"Ja tässä on sinulle rahaa", pitkitti Matti ja pani muutamia seteleitä pöydälle. "Näillä rahoilla ostat sinä kauppiaalta kahvia, sokeria, tupakkia ynnä muuta pientä tavaraa; tavaran vaihdat räsyihin ja räsyt viet Tervakoskelle ja sitte alotat taas uudestaan. Ihmisen täytyy tehdä työtä ja työtä se on sekin, eikä juuri huonointa."
"Sinä olet liian hyvä."
"Älä hupsuttele, kun sukua ja kaikkia ollaan."
Veli katsoi Mattia silmiin ja värähdyksiä näkyi hänen kasvoillaan.
"Ja minä kun luulin", lausui hän liikutetulla äänellä, "että sinäkin vihaat ja inhoat minua, kuten kaikki muutkin."
"Minäkö vihaisin sinua? Älä punnitse itseäsi väärällä vaa'alla, vaikka sanon, että kevytmielinen ja tuhlari olet ollut aina, vaan koiramainen ja häijy et ole ollut koskaan, et minulle, et kenellekään."
"Sanasi soivat oudoilta korvissani; ne ovat tottuneet roistonnimeen."
"Ja nyt vielä kaksi kohtaa ennenkuin lähdet", keskeytti hänet Matti. "Älä halveksi eläkä häpeä työtäsi, ammattiasi. Kierrä vieraita seurakuntia, jos et tahdo näillä mailla liikkua. Kuin pilkkaajan tapaat ja hän sanoo sinulle: 'Katsokaa, entinen Kaitalan isäntä hakee lumppuja', niin älä suutu hänelle, sillä ei hän niin pahaa tarkoita, kuin ehkä luulet ja sanansa kuuluvat. Jos sinulla on aikaa, niin tarjoo hänelle tupakkia piippuunsa, äläkä ole millänäsikään hänen pilkastaan. Kehu tavaroittesi hyvyyttä ja mainitse ikäänkuin sivumennen, kuinka keisarilla par'aikaa on kova paperin tarves, sillä uusia lakeja ja asetuksia tarvitsisi julistaa kansalle tusinoittain vanhettuneiden sijaan. Ja että hyvä pääsisi leviämään tänne, tuonne ja joka paikkaan, salpaamaan pahaa ja sen valtaa, niin täytyy isäntämiestenkin lähteä toimiin, hakemaan räsyjä, jotta paperia saataisi joutuun keisarille ja alammaiset tulisivat suojatuiksi väkivallalta, vääryydeltä ja pilkalta. Toiste tavattuanne olette vanhoja tuttuja ja hän tarjoaa sinulle piippuun, sillä, niinkuin sanoin, ei hän niin pahaa ajatellut, kuin lausuneeksi tuli. Se oli ensimäinen kohta."
"Sinä ajattelet virstoittain ja puhut kuin koulunkäyneet."
"Toinen kohta on tämä: Jos viinanhimo herää sinussa ja voittaa sinut, niin että menetät antamani, niin tiedä, että annan toiste, kolmannesti ja annan aina kaikki, mitä itsestäni irti saan, siksi että säälit minua ja voitat himosi. Ja sen voitat, kuin koetat ja muistat vaan olevasi veljeni ja isäni poika. Niin … ja tuon navetan oven hakkaan matkalla ollessasi korkeammaksi, että saat Pekan suojaan kotiin tultuas levähtämään viikoksi kahdeksi. Heinät eivät ole kalliita kesällä saat niitä tehdä Kauramäen niitynmetsistä. Eihän tässä ole hädänkaunaa."
Matti ei ennättänyt takaisin Kauramäkeen, kuin veljensä jo lähti uuteen ammattiinsa. Aamoksen kanssa Matti katseli kartanolla, miten veli hiljalleen juoksutteli Pekkaa ja pysäytti sen kauppiaan kohdalle.
"Hyvässä alussa on puoli loppua", huomautti Aamos.
"On niinkin, on enempikin", lisäsi Matti, "ja varsinkin kuin pääsee uuden tien alkuun."
Ahkerassa työssä ja puuhassa kuluivat päivät ja riensivät vuodet eriuomaisemmitta tapauksitta. Matilla oli poika ja tytär, nimismiehellä niinikään. Antero kävi lyseota ja kuin Katri pääsi kansakoulusta niin Jooseppi ja Kaarina alkoivat vasta toista vuottansa.
Matin veli paransi elämänsä ja harjoitti työtänsä uutterasti. Jouten ei ollut kotonakaan, vaan osti timantin ja rupesi lasinleikkaajaksi väliajoillaan, milloin ei ajanut pitäjillä. Matin äitiä hän kutsui äidikseen ja Katri ja Jooseppi kutsuivat häntä sedäkseen.
Aamos ja Pekka kuolivat yksiin aikoihin.
Antero herra teki vuodessa vuoden tehtävät ja tuli eräänä Toukokuun päivänä, valkoinen lakki päässä ja valkoinen mieli rinnassa, Kauramäkeen. Matti häntä ensimmäisenä tervehti maisteriksi.
Kaarina kävi tyttökoulun lävitse ja meni sitte kihloihin pappilan maisterin kanssa.
Kaarinan esimerkki tarttui Katriin, vaan Katrin kihlaus tapahtui mutkikkaampia teitä kuin Kaarinan. Kahdeksantoista vanhana teki Katrin mieli meijerikouluun, mutta Matti oli vanhoillinen ja lausui jyrkästi kieltoansa. Nimismies aikoi käyttää kavaluutta ja käski Katrin tuomaan puoletkupit kamariin. Niitä Matin kanssa hörppiessä aikoi panna hän parhaansa liikkeelle, puhua, jonka taisi, tiedon, taidon ja sivistyksen tarpeellisuudesta ja tärkeydestä. Katri jäisi kuuntelemaan ja auttamaan. Jos Matti yhä vetäisi vastahankaa ja he viipyisivät, niin tulisi Eliina hakemaan Katria ja jäisi hänkin pinnistämään Mattia. Rouvalla olisi sitte asiaa Eliinalle ja Kaarina ja Jooseppi tulisivat hekin viimeksi rytyyn ja sitte tehtäisi kuuma yhteisryntäys, kunnes uppiniskainen voitettaisi. Semmoinen oli sotasuunnitelma, jonka onnistumisesta ei kukaan sotureista epäillyt. Vaan Matti saikin vihiä ansasta, ja kuin Katri käski häntä nimismiehen kamariin, niin lähti hän joutuin ulos ovesta ja mutisi mennessään kaatuneesta pellonaidasta, joka kiiremmän kautta oli tuettava.
Tuli sitte Antero maisteri kotiin kesälomalle ja Katri jutteli hänelle onnistumattomat kokeet. Antero miettimään tunniksi kahdeksi, siksi että löysi avaimen. Hän käski kaikkien taistelijain olemaan saapuvilla Matin syödessä päivällistä. Matti vainusi taaskin, että oli tavattomia tekeillä, kuin tupaan vähitellen tuli käsketyitä ja nousi kesken syöntiään pöydästä, aikoen lähteä karkuun. Nimismies tuli häntä ovessa vastaan ja pyörähytti hänet takaisin virkkoen:
"Nyt puhutaan asioista."
"Minun tyttärestäni…", mutisi Matti ja katsoi ulos akkunasta ohrapeltoon.
Antero astui samassa sisään.
"Isäni, äitini, sisareni, Eliina, Jooseppi ja minä", lausui hän totisella äänellä, "me kaikki menemme Katrin edestä täydelliseen takaukseen, niinkuin omasta itsestämme, ettei hän pane hattua päähänsä, eikä ota päivänvarjostinta käteensä meijerikoulusta tultuaan, vaan käy liinapäässään kirkossa kuten tähänkin asti ja hoitaa Kauramäen lehmiä entistä paremmin, joka vakuutetaan Kauramäen kartanossa…"
"Jaa menettekö?" kysyi Matti ja käänsi katseensa ohrapellosta takaajiin.
"Menemme", vastasivat kaikki niinkuin yhdestä suusta, paitsi nimismiestä, joka piteli vatsaansa.
"Menköön Katri meijerikouluun", sanoi Matti ja kävi jälleen pöytään.
Sillälailla pääsi Katri Mustialan meijerikouluun. Siellä he oppivat lähemmin tuntemaan toisensa, nimittäin Kaitalan uuden isännän vanhin poika ja Katri. He sattuivat elämään suotuisemmissa olosuhteissa kuin Matin äiti ja kukaan ei pyrkinyt erottamaan heitä. Arvoasteista ei kukaan hiiskahtanutkaan, kilvan vaan kiittelivät, kuinka nuoret sopivat toisilleen ja kuinka kaunis pari tulee pitkästä ja hoikasta pojasta ja suurisilmäisestä ja kepeäjalkaisesta tytöstä.
Matin paikatessa silojenrahkeita ja Anteron pitäessä hänelle esitelmää uudenaikaisesta pellavan-puhdistuskoneesta astui nuori mies sisään. Hän oli puettu kotikutoisiin vaatteisin ja kaulassa oli musta silkki. Tulija tervehti ensin Mattia ja sitte maisteria. Katri oli tulossa kyökistä tupaan, vaan huomattuaan äskentulleen seisahtui hän kynnykselle ja punehtui kasvoilleen. Nimismies ja Matin äiti tulivat kamarista tupaan. Nuori mies ei istunut, vaan jäi Matin eteen ja virkahti tuokion kuluttua:
"Katri ja minä tahtoisimme toinen toisemme. Annatteko tyttärenne minulle vaimoksi?"
Matin kädet alkoivat tutisemaan; silat luisuivat polvilta lattialle jalkain eteen.
"Eliina … äiti…" lausui hän ja sanat olivat jäädä kurkkuun.
Eliina ja Eeva tulivat saapuville.
Matti itki toisella silmällään ja nauroi toisella, kuin virkkoi:
"Tämä mies pyytää Katria vaimokseen; tunnetko sinä häntä?"
"Tunnen", vastasi Eliina ja antoi Katrin käden nuorelle miehelle, joka seisoi siinä heidän edessään päätään pitempänä kaikkia.
Kuulumattomin askelin läheni Matin äiti rakastuneita. Nuoren miehen käsi oli kiertynyt Katrin ympäri.
"Minä siunaan liittonne", virkahti hän hennolla äänellä.
"Äitini", äännähti Matti ja nosti hänet kuni perhosen nuorten tasalle.
Hoikka mies painoi kihlasormuksen Katrin sormeen.
"Minä siunaan liittonne", toisti Matin äiti ja syleili kihlatuita.
Sormessa kiilsi sormus, kultainen kihlasormus.
Anteron laulaessa: "Sulhanen pulska nuorimies on", menivät toiset nimismiehen vaatimana vierashuoneesen, vaan Matti jäi akkunan eteen. Katseli siitä ulos valkoisia maisemia kyläänpäin ja suuri kyynel valahti poskelle. Kaitalan talosta siirtyi katse joenäyräälle. Savu nousi äidin tuvasta. Matti pyyhkäsi kyyneleen poskeltaan ja lähti veljensä luo. Soihdun, josta Jooseppi aamulla oli särkenyt lasin, otti mukaansa.
Antero vihittiin papiksi ja vietettyään häänsä pappilan neidin kanssa läksi hän kauniina Elokuun iltana rouvineen uuteen kotiinsa. Jooseppi kyyditsi nuorta pariskuntaa läheiselle asemalle ja Matti otti viimeiseksi jäähyväiset Anterolta, onnentuojalta. Pitkän luvun aikoi hän lukea maisterille seisoissaan portinpielessä, toisessa kädessään pidellen lakkiansa ja toisella puristaen Anteron kättä, mutta silmät kostuivat ja ääni tykähtyi. Tuulen leikitellessä hänen hiuksissansa ja hakeissa niistä valkoisia hapsia näkyville kuuli Antero hänen mainitsevan Kauramäen huoneen Herrasta, isäin hyvistä töistä ja lasten vakaasta vaelluksesta, vaan sitte puhuja sekaantui, keksi samalla vikaa valjastamisessa ja torui Jooseppia, joka oli unhottanut vetää silan-nappulainnauhat reikäin lävitse.
Ennen käännettä liehuttivat Antero ja hänen rouvansa nenäliinojaan. Nimismies, rouva ja Eliina seisoivat kukin avatun akkunan ääressä ja liehuttivat vastaan. Ja portinpielessä seisoi Matti … ja kohotti lakkiaan.