II
Mökistä mökkiin, tuvasta tupaan kiiti kehoitus raskaan työn tekijöille saapua Vaaksan tanhualle kahdeksan tienoissa illalla. Kehoitus koski miehiä, naisia, nuoria, vanhoja, keskenkasvuisia, koski kaikkia, jotka hikiotsin työtä tekivät ja raatoivat.
Läksivät joukot liikkeelle, ken uteliaisuudesta, ken huvin vuoksi, ken vakavamielisenä, vain ani harva käsitti yhtymisen tarkoituksen. Jo seitsemän ja kahdeksan vaiheilla vilisi miestä ja naista Vaaksan tanhualla. Vilkasluonteisimmat hoilasivat ja melusivat, mutta vanhemmat ja vakavammat pitivät pakinaa keskenään, toiset loikoen nurmella, toiset tanhuan aitaan nojaten ja torpan ikkunoihin silmäillen, kun tiesivät oudon miehen elostelevan tuvassa.
Viileät ilmat olivat äskettäin pehmenneet kesäisiksi, ilta oli lämmin ja ihana.
— Mitähän tuolla lie sanottavaa? Julistaneeko työkansalle uutta lakia taiko evankeliumia.
— Molempia, veikkonen. Ja kova kuuluu olevan miehekseen.
— Tuomitsee herrat pirun rekeen ja sanoo että ne kaksi, herrat ja pirut, kuuluvat oikeastaan yhteen. Vakuuttaa että aiotaan vähän ravistella ja tomuutella oloja ja herroja.
— Maat jaetaan työkansalle, pappien säkkiin neulotaan pohja.
— Kruunu ottaa koko komennon.
— Ja sitte ei ole enää herroja eikä narreja tämän taivaan alla.
Mutta olipa joukossa epäilijöitäkin.
— Kylläpä maailmaan ääntä mahtuu, siinä ei ole kantta, vaikka on pohja.
— Maailma pysyy maailmana, vaikka sitä miehissä pyykkään kuin märkää mekkoa.
— Se on kukko, jolla on aina oma nuottinsa, lirutelkoon lukkari mitä uutta tahansa.
— Mutta jos työkansa ottaa vallan, kuten… Väittelyn elostuttua vilkkaimmilleen, avautui torpan tuvan ovi ja tanhualle astui nuori, komea mies, tamineiltaan herra, käytökseltään käsityöläinen, kasvojenpiirteiltään puoleksi kumpaakin.
— Hyvää iltaa, veljet, siskot.
— Hyvää iltaa, vastasi reippaasti joukko, johon toverillinen tervehdys teki edullisen vaikutuksen.
— Lienen teille outo ja tuntematon, joten lie laadulleen, että sanon kuka olen. Nimeni on Salama, kotoisin olen köyhästä mökistä, raatajan olen sukua, pahaisen palkkalaisen lapsi, vilu ja nälkä ovat olleet opettajinani, maailman tuulet perintönäni. Riittäneekö tuo omasta itsestäni?
— Riittää, kuului joukosta herkkämielin.
— Sydämmeni rakkaus on vetänyt minut teidän luoksenne, jotka olette minun siskojani ja veljiäni, kuten se ennen veti heprealaisen nuorukaisen kuninkaan hovista ahdistettujen kansalaistensa avuksi, orjaveljiä ja orjasiskoja lohduttamaan, heidän kyyneleitään pyyhkimään. Oletteko milloinkaan tarkemmin ajatelleet mitä merkitsee orja. Mikä on orja? Kuka on orja?
Puhuja vaikeni ja silmäili hyväilevästi joukkoon, jonka hän tunsi voittaneensa ensimmäisillä sanoillaan.
— Minkälainen tunne herää rinnoissanne orja-sanaa kuullessa ja mainitessa. Surullinen, mieltä vihlova. Vaikka sanan käsite on epäselvä, ei se ole sydämmelle vieras, sen tuntee ja siitä on kuva ajatuksissa. Mikä on sitte orja? Kuka on orja? Orja on se, jolla ei ole mitään oikeuksia, vaan ainoastaan velvollisuuksia, orja on se, joka on tahdoton välikappale muiden käsissä, se, jolla ei ole mitään määräämisvaltaa itseensä ja toimintoihinsa nähden. Kun minä kuljin tänne teidän luoksenne, poikkesin valtaväylältä kapealle maantielle. Pylväässä seisoi: Holvilaan. Astuin kapeata tietä tovin, astuin toisen. Molemmin puolin nyhjötti matalia mökkejä, pihamailla juoksenteli likaisia, laihoja, ryysyisiä, pahasilmäisiä lapsia. Ja jos näin vanhan eukon tai nuoren äidin, ei kummankaan kasvoilla kukkinut heleä iho. Kyyryisiä, ryppykasvoisia, keltaisia, surkastuneita, kuten Faraon uneksimat tähkäpäät, semmoisia he olivat kaikki tyyni. Astuin edelleen. Tie kohosi männikkömäelle, syöpyi siitä alas, ja samassa levisi eteeni silmänkantama viljeltyä maata, silmänkantama peltoa. Ja niiden keskessä, lehtokujan päässä, seisoi upea linna, Holvila. Aurinko hohti ja kimalteli sen kymmenissä ikkunoissa, sen vaaleat seinät ja peltikatto loistivat ja välkkyivät. Ja sen tanhualla oli näky toisenmoinen. Siellä silkkipukuisia naisia ja hienoja muotiherroja, siellä iloa, naurua, siroja liikkeitä, kohteliaisuuksia. Pallopeliä säesti lumoava hilpeys ja kaikki kauneuden sopusointu. Luulin osuneeni jumalien läheisyyteen. Eikä ihmekään, sillä Holvilan asukkaiden hipiä oli jyrkästi erilainen, kuihtunutta, keltaista ja ryppyistä naamaa ei kenelläkään. Rotu näkyi äkkiä muuttuneen ja jalostuneen, tanhuallaolijat olivat kuin jumalien jälkeläisiä. Mistähän syystä? kysyin itseltäni. Eiväthän ilmasuhteet voineet vaikuttaa niin lyhyellä välimatkalla, joku muu syy oli olemassa. Niiden jumal'ihoisuus johtui ryysyisien ja keltakasvoisien käsien töistä. Sadat kädet ja selät tekivät alituiseen työtä tuon jumaluuden ylläpitämiseksi. Heleät ja loistavat hipiät olivat helevyydekseen imeneet keltaisien ja kuihtuneiden mehut. Tien varrella asujien osaksi jäi Holvilan kaikesta loistosta ja komeudesta vain ennenaikainen hauta tai onnellisimmassa tapauksessa pitkä ketju ruumiillista ja henkistä kitua: nälkää, raakuutta, pimeyttä.
— Totta sanelet, toveri, kuului ääni joukosta.
Kaikki katsoivat sinne käsin, josta sanat lausuttiin, ja nähtiin Sormensuon Joel, nähtiin punakkana, uhmakkaana, sieramet pingalle pullistuneina. Puhuja silmäili häntä hellittelevästi ja siirti sitte katseensa väkijoukkoon. Useat silmät kiiluivat jo väkevästi, vihan tunne oli syttynyt tuolla ja täällä ja odotti vain suotuisaa tuokiota, kehittyäkseen koston himoksi.
— Pylvään nimikirjoitus, jatkoi puhuja jälleen, ei ole asiallinen, Holvilan sijaan pitäisi siinä seisoa joku toinen sana. Veikot, siskot, sanokaapa ilmoille se sana, sanokaapa minne johtaa valtaväylältä poikkeava kapea maantie.
— Orjalaan, kuului kymmenistä suista kumeasti.
— Oikein sanottu. Mutta elkää toki luulotelko, että Holvila on ainoa orjala, ainoa ruumiillisen ja henkisen kurjuuden tyyssija. Orjaloita tapaamme joka askeleella, orjan ies painaa siskojemme ja veljiemme niskoja kaikkialla, orjan kahleet, puute ja kitu, raakuus ja tietämättömyys, kolisevat ja kalisevat oikealla ja vasemmalla. Miksi? Siksi että te, orjajoukot, torkutte ja nukutte, siksi että te ette valvo etujanne, ette herää hankkimaan itsellenne ihmisoikeuksia. Mutta nyt teidän pitää herätä, tänä päivänä, tänä hetkenä pitää teidän nousta taistelemaan ihmisoikeuksienne edestä. Elkää luulotelko, että Orjaloiden isännät tulevat vapaehtoisesti tarjoomaan teille ihmisoikeuksia, elkää luulotelko että jumal'ihoiset herkeävät imemästä teidän mehuanne. Ryhtykää taistelemaan. Taiston torvi raikuu kaikkialla, tuhannet liittyvät yhteen, maa vapisee Orjaloiden isäntien jalkojen alla, tuhatvuotisen valtakunnan aamurusko pilkoittaa jo, tarjoten orjuuden sijaan vapautta, nälän ja kurjuuden sijaan hyvinvointia ja valoa. Orjajoukot eivät enää tyydy tulevaisen elämän nautinnoihin, ne vaativat maallisestakin onnesta osan. Voi Orjaloiden isäntiä tilinteon päivinä, voi jumal'ihoisia, kolmesti voi. He seisovat tulivuorella, jonka lieskat ja liekit pian kohoovat ilmoihin, lieskat ja liekit, jotka ovat muodostuneet orjajoukkojen kurjuudesta ja kärsimyksistä.
Puhuja levähti silmänräpäyksen. Kuulijakunnan vihan tunne oli nyt kehittynyt koston tunteeksi. Silmät paloivat synkästi, siellä ja täällä pureskeltiin hammasta. Jos puhuja olisi lausunut: "mars jäljissäin joka mies jouduttamaan hyvinvoipuuden valtakunnan tuloa", olisi jokainen jalka kapsahtanut liikkeeseen.
— Nuo pellot ovat työkansan ja orjajoukkojen perkkaamia, meidän kättemme työtä ovat rakennukset, tiet, aidat, veräjät, kaikki kaikkineen on meidän hikemme luomaa, mutta onko meillä etuja, jotka vastaavat töittemme arvoa. Ei. Jumal'ihoisten ja vetelehtijäin on valta ja edut, ne nautinnoissa uivat, me kurjuudessa näännymme. Häpeä, moninkertainen häpeä, että siedämme tuntiakaan moisia oloja. Hereille siis kaikki, hereille ja riveihin. Ja taistoon. Yksimielisyys luo voiman, jota vastaan vuoretkin murenevat. Kun tänä iltana tästä paikasta lähdette koteihinne, herätkää huomenna vapaina ihmisinä. Elkää raatako Orjaloiden isäntien työtä aamua aikaisin, iltaa hiljaan, elkää kantako heidän pöydilleen aittojenne paraita antimia, elkää taipuko noudattamaan heidän lakejaan, ne ovat rosvolakeja, joiden laatimisessa te ette ole ollut osallisina. Herätkää vapauteen joka mies, joka nainen. Valta on teidän, yksin teidän, kun vaan muistatte yhden säännön: yksi kaikkien edestä, kaikki yhden edestä. Se vie varmasti voittoon, ja voitto merkitsee vapautta, yhdenvertaisuutta ja hyvinvointia.
Puhuja lopetti.
Mutta tanhualla kuului valtava hyväksymisen kohina. Moni nainen pyyhki silmistään kyyneleitä, miehien ryhti oli kohonnut.
Sohinan tauottua, esitti puhuja vapaata keskustelua, kehoittaen jokaista lausumaan mielipiteitään, toivomuksiaan, olevien olojen tärkeimpiä epäkohtia j.n.e. Silloin taasen kuului Joelin hillitön ääni:
— Me emme kykene esittelemään, mutta esitelkää te, me kannatamme teitä.
Puhuja suostui ehdotukseen. Kun pöytä ja tuoli oli asetettu hänen eteensä ja kun hän oli istunut, kosketteli hän sujuvasti työpäivän pituutta, maan omistussuhteita, viljelemättömiä maita, palvelijain asemaa sekä kirkon ja valtion eroittamista. Hän ei enää puhunut säkenöivästi, kuten äsken, mutta hän puhuu asiantuntijan varmuudella ja niin pätevästi, ettei epäilyksen varjokaan langennut hänen ponsiinsa, joiden sisältämät vaatimukset muka toteutetaan pikemmin kuin huimapäisinkään luulee.
Aurinko ehti laskea, mutta keskustelua jatkui yhä. Vihdoin se lopetettiin. Kun kuitenkin moni tärkeä kysymys oli vielä jäänyt aivan koskemattomaksi, ehdotti puheenpitäjä toista yhtymistä huomissa, jolloin oli sunnuntai.
— Veljet ja siskot, virkkoi hän taasen säkenöivästi ja lumoovasti, aika on jo ehtinyt myöhään, olemme jo ehkä vähän väsyksissäkin, mutta tärkeitä, meidän etujamme koskevia kysymyksiä on jäänyt kokonaan mainitsemattakin. Yksi semmoinen kysymys on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Työväenyhdistyksen perustaminen keskuuteenne ansaitsee myöskin ottaa puheeksi, samoin työväen puolueen sanomalehtien levittäminen ja kannattaminen, vähäpätöisempiä mainitsemattakaan. Onko teillä halua saapua huomenna tänne?
— On, kuului sankkaääninen vastaus.
— Tulkaa pari tuntia varhemmin.
— Tullaan.
Joukon alkaessa hajota nousi Sormensuon Joel seisomaan pöydälle ja virkkoi pingalle pullistunein sieramin:
— Kokoukseen huomenna joka mies ja joka nainen, jonka nokka on työväen malliin. Joka mies, joka nainen. Kuuletteko?