III
Kylän työväestö oli muuttunut sosialistiseksi kuin taikalyönnillä. Ei muusta puhuttukaan kuin sorrosta ja kurjuudesta, jonka alla raatajakansa väyryili tuskissaan. Mielien katkeruus ja kiihtymys kyti kaikkialla, kaikki olivat toinen toistaan sorretuimpia, kovakohtaloisempia, onnea ja tyytyväisyyttä ei ollut enää missään.
Vastikään perustettu työväenyhdistys piti kokouksia tuhka tiheään, jäsenmaksuja kerättiin, työväen puolueen sanomalehtiä levitettiin, suuria, piakkoin tapahtuvia parannuksia työväestön tilassa toitotettiin kaikkien korviin — viimeiset olivat tulleet ensimmäisiksi, matalaiset mahtaviksi.
Heikkoja eli epäilijöitä naurettiin ja ivattiin eivätkä ne mielisti pistäneetkään lusikkaansa enemmistön kuumaan pataan. Jos sanan lausuivat, saivat kymmenen takaisin. Oman lihansa viholliseksi leimattiin jokainen, joka uskalsi epäillä tasa-arvoisuuden valtakunnan päistikkaista tuloa, ja kokouksissa huudettiin herkästi suu poikki puhevuoron käyttäjältä, jollei esitys sujunut tutussa sävellajissa, jonka pohjanuottina oli työväestön kärsimä sorto, kurjuus, orjan ies, orjan kahleet.
Joelin äiti oli yksi heikko sielu. Salaman käynnin jälestä alkoi Sormensuon tuvassa melkein ainainen kinastelu, jossa äiti yksin piteli puoliaan kahta vastaan. Ensimainittu vetosi omaperäiseen käsitykseensä, Joel terhenteli työväenliikkeen voimakkuuteen.
— Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä, oli Joelin tapana lausua, kun eukko milloin oikein säälittä pöllytteli yhdenvertaisuuden valtakunnan tuloa.
— Ymmärrän minkä ymmärrän, mutta maailmaa ei käännetä yhtä helposti kuin housuparia.
— Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sen kääntää.
— Tekee rengistä isännän, piiasta emännän. Jopa on narreillakin narrinsa.
Isä, joka kävi mukana kaikissa kokouksissa, kallistui Joelin puolelle.
— Hameväet ovat arkoja kuin jänikset, tapasi hän sanoa äidin ja pojan väittelyihin.
— Valta on meidän, intoili Joel kerrankin, kun taasen syntyi väittelyn tuprutus. Mikä perii talolliset, jos me torpparit, jyvärengit, mökkiläiset ja palvelijat, jos me vaikka huomenna heitämme valtaan työnteon.
— Mikäkö isännät ja emännät perii? Ei yhtikäs mikään. Vanhan ketun hännässä, näes poika, on paljo karvoja, mutta mikä perii teidät itsenne? Kenenkä vatiin pistää palvelija lusikkansa? Häh? Ja kuka ruokkii muonarengin lapsijoukon? Häh? Sure sinä sitte isäntiä ja emäntiä.
— Mutta jos esim. heinänteon ja elonkorjuun aikana teemme jyrkän pystön.
— Joudutte mieron varaan, mutta isännät ja emännät pysyvät taloissaan. Ei mikään talo sorru keppikerjäläiseksi yhden kesän sadon vuoksi eikä lie ajateltavissakaan niin tuttavatonta ja sukulaisetonta haltijaväkeä, joka ei miltään taholta saisi apua heinän- ja viljankorjuuseen.
— Mutta kun koko kylän, ehkä koko pitäjän torpparit, muonarengit, palvelijat…
— Hassutuksia, niin monta mieltä kuin miestä. Yhtä helposti voit opettaa sata kanaa marssimaan tahdissa, kuin tehdä yhden kylänkään torpparit yksimielisiksi.
— Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä.
— Hameväet ovat arkoja kuin jänikset.
Toinen heikko oli Eeva, ei sekään suosinut intoilemista ja rallattaen voittoon marssimista. Salaman käynnin jälestä alkoi hänen ja Joelin välille kohota kinos, joka kylmäsi tulevaisuuden toiveet. He kohtasivat toisiaan harvemmin, ja kun kohtasivatkin, uhkuivat Joelin puheet yhdenvertaisuuden valtakunnan tuoksua, Eevan pysytellessä todellisuuden arkioloissa, joissa jokainen on oman onnensa seppä. Hänestä joskus tuntui, kuin olisi paha silmä lumonnut Joelin. Katseessa välähti jotakin outoa ja kammottavaa, joskus oli ajatuksien alla jotakin, jonka alastomuutta ja räikeyttä piti verhota ja koreilla sanoilla koristaa.
Kului kesä heinänteon lähelle, yksityisiä ja julkisia kokouksia pidettiin yhtä tiheään, mielien katkeruus yhä kasvoi. Ennen heinänteon alottamista virkkoi Joel Pohjavallan isännälle:
— Itäinen kuuluu Sormensuohon ja sen niittävät siis entiset niittäjät.
Joelin äänessä ja katseessa oli jotakin uhkaavaa, kivikovaa.
— Mutta kenelle kuuluu Sormensuo?
— Nykyään se kuuluu isälleni, mutta hän voi luovuttaa minulle sen minä päivänä tahansa.
— Vai niin. Minulla ei ole siis mitään sanomista.
— Ei kerrassaan mitään, kun vain vero tulee suoritetuksi.
— Sepä sommoo, sanoo savolainen, nauroi isäntä. Joel puri huultaan.
— Jotta nyt sen tiedätte. Ja jos ken uskaltaa mennä rautoineen
Itäisestä lyömään korrenkaan poikki, en minä takaa mitä tämä tekee.
Joel kohotti oikean kätensä ylös… isäntä ei enää hymyillyt.
— Se on nyt kerran siten, että meitä työkansaa ei enää sorreta mielin määrin, me piankin sortajat sorramme niskoiltamme.
Isännän muoto muuttui yhä vakavammaksi.
— Joel, tuo menee ohi, sinä tulet vielä järkiisi.
Isäntä lähti astelemaan ojaksimen vartta, joka kulki Itäisen aituuseen kuuluvaa hakaa kohti.
Päivä pari tuon jälestä pitivät Pohjavallan torpparit, mäkitupalaiset ja jyvärengit yhteisen neuvottelun Joelin toimesta.
Torppareja oli viisi, Sormensuo, Vaaksa, Isopaula, Vähäpaula ja Koura. Paulat olivat rauhan miehiä, sillä isännän uudistuspuuhat eivät lainkaan koskeneet heidän mantujaan, mutta toisin oli noiden kolmen laita, joitten kurkkua kohti tähtääntyi uudistushankkeitten puukko, uhaten riistää Sormensuosta paraan niityn, Vaaksasta pellon sekä Kourasta ulkopalstan, jonka viljeleminen oli torpan jaloilleen nostanut.
— Meidän pitää yksissä tuumin panna kova kovaa vastaan, alotti Joel neuvottelun.
Vaaksa oli samaa mieltä. Kun ei ikinä tehdä tenää eikä nosteta niskaa, kiristetään iestä yhä.
— Ensinnäkin lyhennämme kesäisen työpäivän kuudesta seitsemään. Mitä tuumaatte lyhennyksestä?
— Tarpeesen on, vastattiin esitykseen.
Työpäivän lyhennys päätettiin panna käytäntöön huomispäivästä alkaen. Sitte siirryttiin apupäiväkysymykseen. Kaikista veroista ja rasituksista olivat n.k. apupäivät vihatuimpia. Niiden suorittamiseen kelpoitettiin naiset ja puolikasvuisetkin, mutta niitä vaadittiin mielin määrin, yhtenä kesänä enemmän, toisena vähemmin, miten töiden sujuminen milloinkin vaati. Mielivalta juuri paljasti rasituksien huutavan vääryyden.
Keskustelua kesti noin tunnin, vaikka kaikki olivat yksimielisiä päätökseen nähden, sillä jokainen puhevuoron käyttäjä puhui enimmäkseen asian ulkopuolella olevista kysymyksistä. Apupäivien suorittaminen päätettiin kokonaan lakkauttaa kuluvasta kesästä alkaen. Täten oli tehty kaksi tärkeätä päätöstä, joiden tuottamat helpoitukset tulivat hyvinkin läheltä koskemaan maaveron suorittajien jokapäiväiseen elämään.
Kokouksen loputtua pitivät Pohjavallan torpparit jälkineuvottelun erityisistä, yksinomaan heitä koskevista kysymyksistä. Kun oli tovi hangattu ja päästy paraasen alkuun, virkkoi Isopaula.
— Minä ja naapuri emme oikeastaan kuulu näihin juttuihin, ja vanha kokemus kieltää menemästä syyhyttä saunaan. Myönnämme kyllä että teillä kolmella on syytä…
— Mitä? Ettekö te kuulukaan juttuun? tulistui Joel lausumaan.
— Emmehän me kuulu. Itäinen on Sormensuon, Patapelto Vaaksan ja…
— Onpa äly lyhyessä ja ohuessa. Ettekö käsitä että kun Pohjavallan ulkotalo ensin syö Itäisen, Patapellon ja Kouran ulkopalstan, iskee se kyntensä Pauloihin. Sinne teidän maillenne sopii sinnekin pikku ulkotalo navettoineen ja karjakkoineen. Olettehan kuulleet sanottavan, että ruokahalu kasvaa syödessä.
— Olemme kyllä ja voi se sen tehdäkin, mutta toistaiseksi me olemme vielä irti.
— Nyt tarvitaan yksimielisyyttä, muuten olemme jokainen mennyttä.
Teidän vuoronne on pelkkä ajan kysymys.
— Pelkkä ajan kysymys, varmenti Vaaksa.
— Minä en hellitä Itäisen niittyä.
— Enkä minä Patapeltoa.
— Vastaan potkin minäkin omani puolesta.
— Ja taistelun kestäessä muuttuvat olot, orjajoukot pääsevät valtaan.
— Ehkä muuttuvat, mutta toistaiseksi minä ja naapurini olemme riidoista irti.
— Teidän pitää taistella meidän rinnallamme.
— Taistelemme mikäli aseita riittää.
Paulat nousivat ylös ja hankkiutuivat lähtemään.
— Ei me teitä paineta… mutta juttu ei tosiakaan koske meihin.
Poistuivat molemmat Paulat, mutta Joel ja Koura jatkoivat neuvottelujaan Vaaksan tuvassa. Uhkaava onnettomuus liitti nuo kolme kiinteästi toisiinsa.
Seuraavana päivänä ilmoitettiin tehdyt päätökset Pohjavallan isännälle. Joel lausui ryhdikkäästi ja ilman mitään kunnioittavia eleitä, että oli päätetty lyhentää kesäinen työpäivä kuudesta seitsemään.
— Olkoon menneeksi, vastasi asianomainen.
Apupäiviä koskeva päätös oli arempi, kun se ilmaistiin, värähtivät
Pohjavallan isännän kasvot huomattavasti.
— Apupäiviä koskeva juttu on toinen, mutta saadaanpa nähdä tuonnempana. Järjestämistä ne ainakin sietävät.
— Päätöksemme on yksimielinen ja järkkymätön.
— Se tuntuu jo matkan päähän. Onko muuta vielä latingissa?
Joel mainitsi Itäistä, Vaaksa Patapeltoa, Koura ulkopalstaansa.
— Entä te Paulat, eikö teilläkin ole…?
— Meillä ei ole mitään sanottavaa.
Pohjavalta sai hyvän tuulensa takaisin.
Asia ei ollut niin tulenpalava kuin luuloteltiin. Kysymys oli kyllä kaikista kolmesta, mutta ainoastaan Itäisen ja Patapellon kohtalo oli varmasti merkitty. Mutta niidenkään riistäminen ei tule tapahtumaan umpimähkään, itsenäisen toimeentulon mahdollisuus jää molemmille, kun vain luovutaan silmittömästä puskemisesta.
— Käytetään sovitteluja ja pysytään sovinnossa. Tuon sanottua, poistui isäntä.
Joeliin ja Vaaksaan eivät sanat pystyneet, molemmat vainusivat niiden takana piilevän luikertelemista ja nenästä vetämistä.
— Miehen mahti on mennyt matalaan, yrittää makeilla puheilla pelata voiton itselleen, mutta se konsti ei vetele.
— Sanoo kuin kananpojalle: tipu tipu tipu.
— Puhuu kuin pyhän profeetan suun kautta.
Pohjavallan tekemät myönnytykset, joihin muidenkin isäntien täytyi mukautua joko kokonaan tai vähemmässä määrässä, synnyttivät mahtavan intoilemisen. Työväenliikkeen vastustajat masentuvat, heidän mielipiteensä alkoivat horjua eivätkä he enää julkisesti rohkeneet esiintyäkään omassa karvassaan. Joel vakuutti kaikille, että saavutettu voitto oli vain heikko etusävel, jota piankin seuraa mokoma pasunan törähdys, jotta vuoret ja laaksot kajahtavat.
Heikotkin rohkaistuivat, ei ollut enää mieltä eikä kieltä työväestön riveissä — Eevaa, Joelin äitiä ja joitakuita harvoja lukuunottamatta — joka ei olisi huutanut joukon mukaan. Itse ilmassakin tuntui liikkuvan jotakin voimakasta, joka samalla oli painostavaa. Äänettömien kirouksien katku tunkeutui kaikkialla sieramiin. Erilaisissa varallisuussuhteissa elävät ihmiset silmäilivät oudosti ja vakoilevasti toisiinsa, kuten olisivat tahtoneet tutkia toisiensa sisimpiä ja salaisimpia aatoksia. Toinen toistaan kummempia otaksumisia pälkähti mieliin ja typeryys puki ne salaperäisyyden verhoon. Mikä oli sovulla tapahtunut, selitettiin tapahtuneen tuntemattoman voiman pakosta, josta eivät muka tietäneet muut, kuin myönnytyksien tekijät itse. Se voima riippui myllynkivenä korkeuksissa, se suosi työväestöä ja niiden etuja mutta maanomistajat ja varakkaat uhkasi se ruhjoa.
Vallitsevasta orjuudesta ja sorrosta janattiin herkeämättä.
Korkeuksissa riippuva myllynkivi, joka varakkaat uhkasi ruhjoa, oli sortojärjestelmän taikoma, itsekosto, sortosyntien rangaistus. Entisaikoina ei sortoa sorroksi käsitetty, mutta nyt oli toisin. Koko maailma oli suuri sortola, se oli koirankoppi, jossa haisi vääryys, väkivalta, heikomman polkeminen, ja nuo inhat hajut olivat juuri tehokkaimpia välineitä jouduttamaan tasa-arvoisuuden valtakunnan tuloa.
Toisinaan tunnusteli Joel tuossa kaikessa jotakin onttoa, jotakin tekemällä tehtyä, joka tyhjyyttään rämähteli. Monessa esityksessä, jossa maailman menoa manattiin ja vitsottiin, oli narri kurkistavinaan häneen. Narri oli pienen pieni kääpiö, mutta sen olentoon kuului semmoinen taika, että se loi ympärilleen mahdottoman suuren varjon. Jokainen unhotti katsoa kääpiöön ja katsoi sen sijaan varjoon.
Mutta kun esitykseen sekautui Itäisen kysymys — ja se sattui melkein poikkeuksetta — meni Joelin aivoissa kaikki mylläkkään. Yhdenvertaisuus tähtäsi Itäisen järkähtämättömään omistusoikeuteen, siihen liimautuivat väitelmät sorrosta, kahleista, vääryydestä, mielivallasta, koirankopin löyhkistä. Itäisen kysymys oli kuin mikä tervattu kettu, jonka karvoihin tarttuivat kaikki sosialismin iskemät vasamat.
Heinänteon alkaessa virkkoi Pohjavallan isäntä Joelille:
— Tänä kesänä saat vielä niittää puolet Itäistä, rajaksi sopii lähteen reuna.
— Vanha niittäjä, vanha raja, vastasi Joel, johon isännän myönteleminen vaikutti kiihoittavasti.
— Onko asia tosiaankin niin?
— Sattuu olemaan.
— Joel, sinä olet viimeaikoina kasvanut oman itsesi ohi.
— Ohi tai jälkeen ei kuulu asiaan, mutta Itäinen kuuluu Sormensuohon.
— No, koetetaanpa sitte.
Isäntä ei enää näyttänyt hyvätuuliselta, hänen viimeiset sanansa kalskahtivat tuimilta.
— Minulla olisi esityksiä sinulle, mutta kun…
— Ei esityksillä eletä, leipää siihen tarvitaan. Eläkää te Pohjavallassa omillanne, me elämme Sormensuossa, se on minun esitykseni.
Joel käänsi isännälle selkänsä ja mutisi piakkoin koituvista tilinteon ajoista.
Koko kesänä ei sittemmin puututtu kysymykseen. Joel niitti isänsä kera Itäisen, kuten ennenkin, molemmat mielisti luulottelivat, että niityn riistäminen jää sikseen, vaikka näkivät miten ulkotalon seinät kohosivat aivan Itäisen nenän eteen.
Kesällä otti Eeva pestuun toiseen kylään, syksyllä sairastui Sormensuon emäntä, poti viikon pari ja laski viimeiseen lepoon väsyneen ruumiinsa. Siten kaksi hyvää hengetärtä luopui Joelista.
Hautajaisten jälestä tuli lautamies käymään Sormensuossa ja Vaaksassa. Pohjavallan isäntä oli nostanut häätöjutun noita kahta vastaan velvollisuuksien laiminlyönnistä. Asianomaiset olivat kuin puulla päähän lyödyt. Mitkä velvollisuudet olivat heidän osaltaan jääneet täyttämättä? kysyivät he kummissaan toisiltaan.
Manuuttaessa oli lautamies kehoittanut Joelia sovinnon tekoon, sillä moiset asiat oikeudessa vain äksyyntyvät pahemmiksi.
— Sopikaa pois, se on viisainta, hoki kokenut mies vielä ovea tavoitellessakin.
Vaaksassa teki hän samoin.
Kun ensimmäinen mielen kylmä kummastuksineen ehti ohi, selkisi asia sen verran, että haasteen perusteena olivatkin apupäivät. Vaaksan äly sen keksi. Joel silloin oli nauravinaan itsensä koukkuun.
— Voi Tuppuraisen tupakit sen miehen meininkejä. Apupäivistähän sovittiin kesällä samassa läksyssä työpäivän lyhennyksen kera.
Vaaksa räpäytteli silmiään epäilevästi.
— Myöntyikö se siihenkin kohtaan?
— Tottapahan myöntyi, kun ei ole vaatinut. Eihän niitä ole viime kesänä suorittanut kukaan.
— Suoritettiin niitä joku määrä Pauloista ja Kourasta.
— Vaatiko se?
— Ei, ne menivät tarjolle. Joel päästi karkean kirouksen.
— Meiltä ei ole velottu apupäiviä, ja ketä ei velota, se ei ole velassa.
— Sitä minäkin. Tämä juttu käy harmaaksi manuuttajalle.
Toinen kari, johon manuutettujen äly ajoi kiinni, oli lautamiehen sovintokehoitukset. Kaikesta päättäen ne olivat olleet säkissä ennenkuin ne pantiin pussiin. Ne lausuttiin ystävällisenä, hyvää tarkoittavana neuvona, mutta neuvon takana piileksi vanhan ketun viisaus: eletään sovinnossa ja ystävyksin.
Ennen käräjiinmenoa lähetti Eeva vakaiset terveiset Joelille ja kielsi menemästä oikeuteen. Terveisien johdosta menetti Joel muutamaksi päiväksi horjumattomuutensa. Heikkouden hetkinä suuttui hän itselleen, ravistellakseen harjaansa tuokion kuluttua kahta ylpeämmin. Ties miten lopulta kuitenkaan olisi käynyt, mutta ennen käräjiinmenoa sattui kaksi tapausta jotka löivät löylyä jo ennestäänkin löylyiseen päähän Ensinnäkin osui toinen agitaattori kylään, potrempi ja punaisempi Salamaa. Se piti puheita ja esitelmiä parina iltana ja kehoitti suoraan väkivaltaisuuksiin riistäjäluokkaa ja maanomistajia vastaan.
Kun Joel isänsä kera palasi kuulemasta agitaattoria, oli hän kuumassa mielentilassa, hän iski nyrkkiä tuvan pöytään ja virkkoi kipenöivästi:
— Maailman menon täytyy muuttua, vaikka itse piru kontisi sen puolesta.
Tämän kintereillä seurasi toinen tapaus. Agitaattorin poistuttua kylästä, tuli Pohjavallan isäntä ainaisia sovintoesityksiään latelemaan. Joel ja hänen isänsä hankkivat juuri lähteä työväenyhdistyksen kokoukseen, kun tuvan ovi avautui ja isäntä astui sisään. Ensimainitun päähän iskivät heti vihan kylmät, hän ei vastannut sanaakaan isännän tervehdykseen. Istahdettuaan virkkoi viimemainittu:
— Tulin vielä kerran esittämään sovintoa.
— Isännällä on usein esityksiä.
Sanat lausuttiin kuivasti ja pilkallisesti, mutta Pohjavallan isäntä ei ollut tuonaankaan, hän kohdisti katseensa Joelin isään ja kysyi:
— Oletteko aivan yhtä mieltä Joelin kanssa?
— Kyllä me yhtä luuta olemme. Itseni vuoksi voisitte kernaasti tupata Itäisen vaikka mustilaisen konttiin. Olen vanha, nokkani painuu pian nurmeen, mutta poika tuossa on nuori, ja nuoret tahtovat elää. Jos Itäinen silvotaan Sormensuosta, merkitsee se meille samaa, kuin lyödä hampaat naulaan.
— Mutta eihän niitty asemansakaan vuoksi sovi Sormensuohon enempää kuin Patapeltokaan Vaaksaan huomautti isäntä. Mitä sanoisitte, jos minä Pohjavallasta käsin ryhtyisin viljelemään Sormensuon tanhuatilkkuja.
— Itäinen on niitty, ja niittyyn ei sovi pellon laki. Sato kasvaa auran koskematta, miehen hien tippumatta.
— Mutta minkämoinen sato? Minkämoisen heinän kasvoi Itäinen teidän nuoruudessanne ja minkämoisen kasvaa se nykyisin?
Joel puri huultaan, isä vaikeni.
— Itäinen kaipaa auran koskentaa, samoin sen haka pyrkii pellon luokkaan, joko ymmärrätte etten minä voi peräytyä Itäisen kysymyksessä.
— Emme mekään voi, sekautui Joel keskusteluun.
— Te kyllä voitte. Ruvetkaa viljelemään peltoheinää Itäisen korvaukseksi. Mokoman verran voi Sormensuon peltoja laventaa kaikkiin suuntiin, paitsi ylöspäin.
Seurasi äänettömyys, Joel mietti mitä sanoa, mutta kun ei keksinyt oikein nutistavaa, alkoi hänestä tuntua kiusalliselta.
Isännän esityksen valossa näki hän taasen pikku kääpiön, jolla oli suuri, hirmuisen suuri varjo.
Mutta äkkiä nousivat hänen päähänsä vanhat mielilöylyt, ja hän virkkoi ilveellisellä ja pisteliäällä äänellä:
— Sanokaapa yksi asia. Miksi korjailitte alkuperäisiä piirustuksianne niin somasti, että Kouran nahka jäi eheäksi.
— Se on minun asiani.
— Sanokaa ennemmin, että se oli viisauden peliä. Teitä vastaan on vain kaksi torpparia, puolellanne on kolme. Se vasta viisauden peliä.
— Joel, sinä käytät järkeäsi kuin kiekkoa. Sinusta on lystiä, kuri ei se pysy päässäsi, vaan lähtee vierimään ojiin.
— Ja te käytätte järkeänne kuin kalamies, joka tuulien mukaan arvailee, mistä runsain apaja on saatavissa. Mutta jos tuuli pyörähtääkin pahaan suuntaan, nyt on tuulinen aika. Eikö kuulu korviinne, miten tuulee. Ja ettekö usko, että tuuli voi kiihtyä myrskyksi, hävittäväksi myrskyksi, jos se kohtaa vastuksen.
— Joel, kuulehan, yritti isäntä tyynnyttämään.
Mutta Joel ei keskeyttänyt sanatulvaansa. Katse tiukkana, sieramet pingalle pullistuneina ja pärskyen kuin veden hädästä pelastunut, syyti hän löylyvarastonsa ilmoille, syyti koko sydämmensä katkeruuden ja sen karvaat kydöt kiven kovana uhkana yhteiskuntajärjestystä, lakeja, omistusoikeutta, pappeja, lukkareja sekä kaikkia riistäjiä ja ryöstäjiä vastaan.
— Te riistäjät sovitte kaikki pariin: hengen mies, suurtalollinen, kauppias, te olette jokainen vieneet panttilaitokseen kaiken ihmisyytenne.
Joelin yhä paukuttaessa luisti Pohjavallan isäntä tuvasta ulos, sovintoyritys oli rauennut tyhjiin.
Mentiin käräjiin. Kummaksi muuttui vastaajien mieli, ei ollut enää pontta puheissa. Turvauduttiin tuohon, että oli suostuttu molemminpuolisesti pyyhkiä apupäivät verovelvollisuuksista. Moiseen käsitykseen olivat he kaikin tulleet.
Kantaja kielsi tehneensä mitään myönnytyksiä, verovelvollisuudet olivat samat kuin ennenkin. Tähän osasi huomauttaa Joel, joka esiintyi isänsä kera oikeudessa, että eräs omituisuus vahvisti vastaajien väitteen todeksi, kantaja ei nimittäin viimeksi kuluneena kesänä vaatinut, eipä edes muistuttanut koko apupäivien suorittamisesta. Tämä seikka jo sinään todisti suostumuksen tehdyksi.
Tähän vastasi kantaja menettelynsä johtuneen vastaajan jyrkästä tiedoksiannosta, että päätös apupäiviinkin nähden oli järkkymätön. Koskapa maassa vallitsi laki ja oikeus, ei kantaja ollut halukas vetämään kissanhäntää vastahakoisien kanssa, vaan jätti hän lopulta, kun viimeisetkin sovinnon toiveet olivat rauenneet, asian oikeuden ratkaistavaksi.
Kun vastaajien puolesta yhä väitettiin sopimuksen tapahtuneeksi, siirrettiin juttu enempää käsittelyä varten talvikäräjiin, jolloin kaikki jutun ratkaisuun vaikuttavat todisteet ja seikat olivat oikeudelle esitettävät.
Päätös tyydytti Joelia, joka mielellään tahtoi laventaa käräjöimisen niin valtavaksi kuin mahdollista.
Helmikuussa istuivat käräjät. Paitsi molempia Pauloja ja Kouraa oli vastaajien puolelta manattu todistajiksi noin kymmenkunta sivullista, joiden piti kuulleen kantajan lausuneen jotakin sitovaa. Noiden sivullisien todistuksien tautta juttu läksi keikahtamaan pilojen kaareen. Yksikään ei tietänyt asiaan vaikuttavaa, olivat vain muilta kuulleet Pohjavallan isännän lausuneen muka tuota ja tätä. Lautakunta hymyili koko todisteluajan, ja tuomarikin oli menettää kärsivällisyytensä, kun todistajat vetelivät asioita sieltä täältä, kuten onkimiehet.
Viimeksi kuulusteltiin Pauloja ja Kouraa, kaikki kolme kertoivat yhtäpitävästi jutun juoksun.
— Tulitteko siihen käsitykseen, että sopimus tuli tehdyksi apupäivien helpoittamisesta? kysyi tuomari kultakin.
— Tulimme, vakuutti kukin.
— Minkä perusteella?
— Se oli meidän yksimielinen päätöksemme.
— Hyväksyikö kantaja päätöksen?
— Ei suorastaan.
— Vastustiko sitte?
— Ei suorastaan.
— Miten sitte on käsitettävä se, että kuitenkin tarjousitte suorittamaan apupäiviä?
— Sen me teimme päästäksemme selville, oliko kantajan vakaumus sama kuin meidänkin.
— Muuttuiko vakaumuksenne sittemmin?
— Muuttui.
— Minkämoiseksi?
— Semmoiseksi että apupäivien lakkautus kyllä oli päätetty meidän puoleltamme, mutta ettei kantaja alistunutkaan siihen.
Puoli tuntia kestäneen neuvottelun jälestä julisti oikeus päätöksen. Kun oli käynyt selville että vastaajat olivat laiminlyöneet suorittaa erityisiä verorasituksia eli n.k. apupäiviä, ja kun ei mitään pätevää kirjallista taikka suullista vuokrasopimusta ollut heidän ja kantajan välillä, katsoi oikeus kohtuulliseksi tuomita heidät häädettäviksi torpeista kolmenkymmenen vuorokauden kuluessa. Kulungit kuitattiin asianomaisten kesken.