IV
Työväenliike oli kärsinyt tappion, liikkeen vastustajien päät kohosivat pystömmiksi, sosialistien riveissä suuriäänisimmät kiihkoilijat talttuivat. Seurasi jonkinlainen lyhyt välirauha, kun siipeensä saanut puolue ei ollut vielä ehtinyt tointua tökerryksistään.
Joelin sisua kärhenteli. Ei siinä kyllin, että Itäinen oli menetetty, aineellisen tappion lisäksi tuli vielä siveellinen tappio, jonka hänen henkilönsä oli kärsinyt. Hän ei ollut enää sama sankarimainen Joel kuin ennen, hän oli pikku raukka, pikku houkka, joka yltyi lähtemään jättiläisen kanssa painiskeluun, hävitäkseen, surkeasti hävitäkseen.
Koko työväenliike oli joutunut alennustilaan, josta sitä eivät enää suuret sanat voineet kohottaa. Täytyi tapahtua jotakin mainiota ja repäsevää, ennenkuin kunnia oli entisessä kirkkaudessa, mutta mitä? Maailma oli tänään yhtäläinen kuin eilenkin, ja se oli yhtäläinen huomennakin. Mutta sittekin täytyi jotakin tapahtua, jotakin mainiota ja repäsevää. Ja pian sen piti tapahtua, muuten kylmyy ja sammuu takatalveen ja yöhön koko tulevaisuus.
Joel mietti yötä päivää, miten keksiä aseen, jolla alottaa taistelun uudelleen. Häätötuomion täytäntöönpanoa ei hänen tarvinnut pelätä. Koko käräjöiminen tarkoitti vain hänen nöyryyttämistään, ja oli alotettu Itäisen ja Patapellon vuoksi. Niiden riistäminen kävi mainiosti laatuun häätönaamarin verhossa. Vaaksan ja hänen oli antautuminen armoille, se oli kaiken alkuna ja loppuna.
Miten välttää armoille joutuminen?
Miten? Miten?
Vihdoin iski kipinä Joelin ajatuksiin, vihdoin valkeni keino, joka tappion kääntää voitoksi ja estää saapumasta takatalven öineen, pakkasineen. Kipinä iskihe ensin pälkähdyksenä, mutta siitä se varmentui, selveni ja sovitteleikse omiin nahkoihinsa. Se oli rohkea ja huima, mutta se oli samalla mahdollinen. Jota enemmän Joel siihen tutustui, sitä houkuttelevammalta se alkoi näyttää. Monta päivää piti hän sen omana salaisuutenaan, mutta kun se oli aikansa vanunut, kohotti hän hieman salaisuuden huntua, virkkoen eräänä iltapuhteena isälle:
— Luuletko että hän panee häätötuomion täytäntöön?
— Enpä luule.
— On hyvä, jos hän sen tekee.
Joel hymyili, mutta tuokion kuluessa hymy vaihtui uhaksi, hänen sieramensa pullistuivat ja hän puri hammasta.
— Hänen täytyy panna se täytäntöön, täytyy, täytyy… Joelin nyrkki putosi raskaasti pöytään, hänen kesakkoisien ja laihojen kasvojensa lihakset vavahtelivat. Isä katsoi häneen kummasti.
— Miksi se siitä valkenee? Mennyt on mennyttä.
— Mutta jos ei olekaan, jos lopputilit ovat vielä tekemättä.
— No, en minä ymmärrä. Onko ilmaantunut keino?
— On, nyt vasta alkaakin taistelu. Huomisesta lukien emme suorita enää veropäiviä, hänen täytyy panna tuomio täytäntöön.
— Hm, virkkoi isä.
Äidin kuoltua oli hän mukautunut kokonaan Joelin kannalle. Hänen kolmesta rakkaudestaan oli vielä jälellä kaksi, poika ja Sormensuo. Ja ne kaksi kuuluivat eroittamattomasti yhteen. Mikä koski Sormensuohon, koski poikaankin. Kumpaakaan ei saattanut ajatella erossa toisistaan. Ja kaikki mikä tarkoitti tuon eroittamattomuuden lujittamista, meni helposti mieleen, suli sydämmeen…
— Pitääpä joutua Vaaksaan.
Joel lähti.
Päivä pari tuon jälestä levisi kylään tieto, että Sormensuo ja Vaaksa kieltäytyivät suorittamasta päivätöitä, ilmaisematta varsinaista syytä menettelyynsä. Olivat vain tuumineet, että kun on kerran lähtenyt riidoiksi, niin pysyköön häntä riitoina. Menettelystä oltiin yleiseen ymmällä. Mitä se tarkoitti? Mikä viisaus sen alla piili?
Pohjavallan isäntä vastasi uhitteluun siten, että ryhtyi hommaamaan häätötuomioita täytäntöön. Yksi ja toinen oli jo silloin päässyt salaisuuden perille: koko kylää käsittävä yleislakko oli päätetty panna vireille samana päivänä, jolloin Vaaksan ja Sormensuon asukkaat ajetaan konnuistaan taivaan alle.
Järkiperäisesti ja johdonmukaisesti ryhtyi Joel valmistuksiin, hän sytytteli ensin kiihkeimmät ja huimimmat. Tehtävä oli helppo ja kiitollinen, onnistuminen näytti lupaavalta, sillä jokainen puhuteltu syttyi puolesta sanasta. Kaikki kahden edestä, lähti jokaisen huulilta vankasti ja rehellisesti.
Maltilliset aiheuttivat jo enemmän työtä, täytyi vedota niiden järkeen ja sydämmeen. Nuori työväenliike oli saavuttanut lyhyessä ajassa kaksi tärkeätä voittoa työpäivän lyhennyksen ja apupäivien helpoituksen, selitteli Joel maltillisille. Työväestöstä itsestä riippui jatko. Jos kaikki ovat yksimielisiä, varisee rengas toisen jälestä niistä kahleista, jotka työväen lihaa ja luuta kalvavat. Ensimmäisiä voittoja seuraavat toiset voitot, parannuksien sarja jatkuu jatkumistaan, kunnes yhdenvertaisuus ja hyvinvointi on saavutettu. Mutta jos työväestö ensimmäisen koetuksen ja vastarinnan edessä jänistää, on sen asia auttamattomasti hukassa. Taantumus jo kohoittelekse päätään ylpeästi, myönnetyt helpoitukset uhataan anastaa takaisin, entinen orjuuden yö jo hämärteli, sortajat ilakoitsivat j.n.e. Maltilliset ilmaisivat myötätuntonsa hanketta kohtaan, luvaten yhtyä lakkoon, jos se oikein väkivoimakkaana puhkeaa.
Heikot olivat enää kääntämättä. Niiden kanssa piti olla viisas ja varova, muuten työ meni hukkaan. Kääntäjiä pantiin liikkeelle melkein yhtä paljo, kuin oli käännettäviäkin, ja sitkeästi tehtiin työtä. Maltillisille esitettyjen kohtien lisäksi istutettiin heikkoihin se käsitys, että suurlakko jo muka oli miehestä mieheen ja naisesta naiseen päätetty asia. Sen edestä ei enää päässyt pakoon kuuhun eikä mereen. Jokaisen kanta täytyi paljastua. Voiton päivänä pyhän asian petturit vapisevat. Häpeä ja kirous heidän muistokseen.
Moniaita seikkoja ei Joel osannut ottaa laskuihin. Ensinnäkin ei hän käsittänyt sitä tosi seikkaa, että Itäisen menettäminen ei ollut eikä voinut olla kenellekään semmoinen sydämmen asia, kuin se oli Joelille ja hänen isälleen. Hän ei pannut merkille edes sitäkään musertavaa totuutta, että hän itse ani harvoin kiinnitti ajatuksensa Patapeltoon. Viimemainittu laahusti kyllä samassa kimpussa jonkinlaisena lisikkeenä ja oli painava tekijä, mutta se oli tykkänään vailla sitä lämmittävää voimaa, joka taikamoisesti käsittyi Itäiseen.
Toinen heikko kohta, jota ei Joelin silmä osannut keksiä, oli yhteisyyden tunteen puute, joka aina on kehittymättömien olojen leima. Jotta koko kylän työväestö palvelijoihin saakka olisi omannut Vaaksan ja Sormensuon kysymykset omikseen ja lähtenyt niiden edestä taisteluun, olisi edellyttänyt harvinaisen väkevää yhteisyyden tunnetta ja käsitystä yksimielisyyden voimasta.
Jos Joel olisi nähnyt sydämmiin ja vähänkään tuntenut ihmismieltä, olisi koko lakkohanke alun alkaen näyttänyt pitkää nenää hänelle. Hän olisi keksinyt salaisia nauruvireitä monissa suupielissä, olisi vainunut kätkettyä ivaa monen lauseen lomissa, mutta hän oli niin väkevästi kiintynyt omiin yksipuolisiin otaksumisiinsa, että hän oli kuuro ja sokea kaikelle muulle.
Hän puskihe yhä eteenpäin.
Koitui sitte päivä, jolloin panoksen piti laueta ja pamahtaa. Kruununmiehet ilmaantuivat Sormensuohon ja Vaaksaan, huoneet tyhjennettiin, ovet lyötiin lukkoon — lain koura teki säälittä tekonsa.
Heinänteko oli juuri alkanut. Vielä samana päivänä kutsuttiin ilmoituslipuilla ja yksityisillä kehoituksilla kylän työväestö Vaaksan tanhualle. Ensimmäiset tulijat, jotka kutsutta ja sydämmensä ääntä noudattaen olivat rientäneet ilmaisemaan osanottoaan häädettyjen kohtaloon, loivat kokoukseen vakavan värin. Vaimot nyyhkyttelivät, miehien katseet olivat juroja, alakuloisia. Tanhualla vallitseva sekasorto sointui surullisen näön kanssa sovusti yhteen. Astioita, huonekaluja, työaseita ja vaatteita oli viskelty nurmelle huiskin haiskin ikäänkuin merkiksi, että väkivalta oli ollut liikkeellä köyhää kurittamassa.
Mutta samassa määrässä kuin väkeä tulvi lisää tanhualle, särkyi alkupuolella vallinnut vakava väri. Alkoi kuulua huolettomia ja iloisia ääniä, naurua ja kevytmielisiä puheita, kuten olisi saavuttu johonkin huvitilaisuuteen, jossa ohjelman alkamista odottaessa itse kunkin oli velvollisuus pitää iloa yllä itsensä varalle. Kymmenen tienoissa, jolloin viimeisetkin olivat saapuneet, ei joukossa enää kuulunut vakavuuden hiventäkään. Enemmistö oli semmoisia, jotka huvin vuoksi ja uteliaisuudesta olivat saapuneet lakkokokoukseen, ja heidän nauruihinsa hukkui vakavien ja huolekkaiden hiljaiset puhelut.
Kymmenen tienoissa ilmaantui Joel tuvan seinustalle, johon pöytä oli asetettu. Melu ja sohina hiljeni, kaikki odottivat jännittyneinä. Joel nousi seisomaan pöydälle ja loi joukkoon tiukan silmäyksen.
— Ystävät, virkkoi hän sitte, sieramet pingalle pullistuneina, kesakkoiset kasvot harmaina ja silmissä tuli, joka Sormensuon ja Itäisen edestä taistellessa aina niihin syntyi. Kuka on matalan majan tanhualla pannut toimeen tämmöisen sekasorron? Kuka on köyhän ainoat rievut ja käsialat raastanut taivaan alle? Sortaja sen on tehnyt, sorron ja väkivallan käsi on ollut toiminnassa. Miksi vaimot ja neidot valittavat, miksi miehien ja nuorukaisien muoto on murheellinen? Siksi että vääryys ja valhe on voittanut, oikeus ja totuus poljettu, siksi että väkevä on heikon nutistanut. Mutta mepä vannomme valan, koston valan, oikeuden ja totuuden valan.
— Vannomme, keskeytettiin monelta taholta.
— Kädet ylös kohottakaatte, kaikki kädet korkeutta kohti, komensi
Joel.
Monella taholla kohoutuivat kädet ylös, mutta monella taholla ne jäivät huomattavasti kohoomatta, vaikka lakkopuuhan kiihkeimmät taistelijat olivat hajautuneet joukkoon sinne tänne.
— Valan sanat kuuluvat: me taistelemme niinkauan, että totuus ja oikeus voittaa.
— Taistelemme, kuului sekaisin mies- ja naisääniä. Joelin korviin äänet kuuluivat satakertaisina.
— Silmäilkää näitä köyhän riepuja ja käsialoja, jatkoi hän sitte tyynemmästi ja tasaisemmasti sekä silmäillen tanhualla seisovia ihmisiä pehmeästi ja suosittelevasti. Silmäilkää matalaa, harmaata majaa, portaita, polkuja, pikku vainioita, ne kukin kielellään kertovat köyhän miehen elämän tarinaa, sydämmen sykähdyksiä, rinnan riemuja, mielen murehia. Kaikki on muistoja täynnä, kaikkeen on köyhä antanut jotakin omasta itsestään. Pihan polku ja pellon piennar kertoo nopsan jalan polennasta, vainiot rupattavat aamuvirkusta viljelijästä, pieni ja pimentoinen tupa laulaa hämärän uinuttavaa säveltä väsyneen raatajan korvaan. Se mitä tässä näemme, on köyhän miehen maallinen taivas. Köyhä ei luo taivastaan korkealle eikä kauas, se ulottuu vain omien peltojen laitaan ja kohoo vain oman orren tasalle. Ystävät, onko tämä köyhän taivas liian upea ja komea? Onko tuossa, minkä näemme, liian paljo maallista hyvää, ajallista etua?
— Ei, ei, kuului sankkaääninen vastaus.
— Ja kuitenkin uhkaa vainolainen väärien asetuksien nojalla riistää köyhältä tämän pienen maallisen taivaan. Melkein kokonainen ihmisikä on tässä hyöritty ja pyöritty, murena murenelta on tätä onnelaa kyhätty, sen syntymisen eteen hikoiltu ja aherrettu, mutta nyt tulee vainolainen ja sanoo: mars maantielle, mies, mars vaimonesi, joukkonesi. Koiraa, joka on hänen tanhuallaan ikänsä haukkunut ihmisiä, sitä hän hoivaa, kun se vanhenee, mutta köyhän, joka on hänen peltojaan kyntänyt ja kuokkinut, sen hän potkii maantielle. Annammeko moisen julmurin työn tapahtua?
— Emme, kuului useita ääniä.
— Me emme anna moista tapahtua. Me nousemme vastustamaan, me nousemme taistelemaan. Huomispäivän auringon kera me nousemme taistelemaan, me kylän raatajat, nuoret ja vanhat, naiset ja miehet. Me emme ole milloinkaan taistelleet oikeuksiemme puolesta, sen vuoksi meidän kanssamme menetelläänkin hävyttömämmin kuin koirien kanssa. Me olemme aina myöntyneet kaikkeen, taipuneet kaikkeen, meidän niskamme on ollut kuin nuori pihlaja, joka taipuu katkeamatta vaikka maahan saakka. Mutta nyt me nostamme niskamme suoraksi, ja kun me sen teemme, niin näkevätpä vainolaisemme, mikä mahti, mikä voima on tässä joukossa, jota eivät he koirankaan arvoisena ole pitäneet, jonka niskaa he ovat tottuneet mielin määrin kuormittamaan.
Eräältä taholta kuului äänekästä mutinaa, josta saattoi eroittaa lauseen, että koiritteleminen oli liioittelua sekä työväenliikkeen palkatuilta puoskareilta opittua. Joel ei huomautusta ottanut varteen, ja siinä hän teki virheen. Koko puheen vaikutus rupesi pilaantumaan. Räikeihin väreihin ja vertailuihin kerran jouduttuaan, ei hän enää raahtinut niistä luopua. Johdonmukaisuus vaati mielien kiihdyttämistä ja nostattamista, laimea väri ja vertailu ei ollut paikallaan räikeän jälessä, ja siten jatko muodostui tolkuttomaksi haukkumiseksi itse haukkumisen vuoksi.
Kuuntelijoiden joukossa syntyi levotonta liikettä. Se aiheutui vain muutamien harvojen alotteesta, mutta se näytti tarttuvan välinpitämättömiin ja muihin kevyempiin aineksiin, jotka olivatkin tulleet mukaan pelkän lystinpidon vuoksi.
— Huomenna me murramme poikki orjuutemme ikeen, murramme yhtenä miehenä. Ei yksikään meistä, jotka seisomme tässä tanhualla, ryhdy huomenna työhön eikä nöyrry tottelemaan koiralan herrojen komentoa. Ei huomenna, ei ylihuomenna, ei ennenkuin nämä köyhän rievut ja käsialat ovat entisillä sijoillaan. Huomatkaa että nyt ei ole kysymyksessä ainoastaan yksityinen ja erityistapainen vainotyö, nyt on kysymys paljo enemmästä kuin Sormensuon ja Vaaksan asukasten maantielle potkimisesta. Kysymys on siitä, pitääkö meidän raatajien aina nöyrtyä ja taipua. Tällä kertaa on Vaaksan ja Sormensuon selkä kysymyksessä, ensi kerralla jonkun muun. Eikö ole aika tehdä loppu vainotöistä? Vihaisen koiran kuonoon tavataan asettaa koppa, se on vain keino, jolla ihmiset suojelevat itseään riiviöltä. Meillä on myöskin keino, jolla voimme suojata itseämme kaksijalkaisien koirien puremista vastaan. Se keino on yleinen, koko kylän käsittävä lakko. Meidän on pakko käyttää sitä keinoa kaksijalkaisia koiria vastaan, muuten eivät he ikinä lakkaa puremasta meitä. Meidän pitää näyttää voimamme, meidän pitää voittaa, maksoi mitä maksoi. Ehdotan siis lakon alkavaksi huomisesta lukien, kunnes Vaaksan ja Sormensuon olot ovat entisellään.
Joel pudottihe alas pöydältä ja asettui nojalleen Vaaksan tuvan seinää vastaan. Monelta taholta kuului hyväksymishuutoja, mutta kuului murinaa ja nauruakin. Tehdyn sopimuksen mukaan nousivat kiihkeimmät lakon puoltajat toinen toisensa jälestä pöydälle ja kehoittivat työväestöä yksimielisyyteen. Kun pikku puheet olivat pidetyt, nousi Joel jälleen pöydälle ja virkkoi äänellä, joka tuntui tunkeutuvan vuorienkin lävitse:
— Kylän työväestön nimessä minä siis julistan lakon alkavan huomisesta saakka. Lakko käsittää torpparit, mäkitupalaiset, muonarenkitorpparit, vuosipalkkalaiset, käsityöläiset ja päivätyömiehet. Jos joku vuosipalkkalainen ja muonarenki on semmoisessa varallisuustilassa, ettei kykene viikkoa kahta tulemaan toimeen omilla varoillaan, annetaan hänelle torpeissa työtä ja elantoa. Valittakoon nyt lakkokomitea, jonka tehtäväksi jää rikkurien kurissa pitäminen, etteivät toiset revi alas sitä, minkä toiset rakentavat. Lakkoon pakotetaan yhtymään kaikki.
— Millä voimalla? kuului rohkea ääni hiukan loitommalta. Katsottiin vajaa kohti, josta sanat kuuluivat. Vajan ovella seisoi Punakorpi, Kaunistan torppari, joka oli oman isäntänsä sukulainen.
— Millä voimalla, millä oikeudella? toisti Punakorpi, astuen pari askelta pöytää ja joukkoa kohti.
Joel ei vähääkään äimistynyt Punakorven esiintymisen vuoksi, hänen tiedossaan oli viisi kuusi jyrkkää vastustajaa, joiden suhteen oli alunalkaen suunniteltu pakkokeinoja.
— Tuolla voimalla, jonka näette nenänne edessä.
— Minä haluaisin katsoa sen miehen silmiin, joka huomenna käy estämään minua veropäivää suorittamasta.
Punakorpi astui vieläkin pari askelta pöytää kohti.
— Käyköön se mies näkyviin.
Astui joukosta esiin kaksi miestä, astuivat toiset kaksi, astuipa kolmaskin pari. Ne olivat kylän kiihkeimpiä sosialisteja ja Joelin kannattajia.
— Me estämme, me olemme ne miehet.
— Sepä on valhe, jumal'auta.
— Samat sanat, mutta kovemmin.
Pitkä, verevä nuorukainen lausui noin ja siirtihe samalla Punakorven rinnalle. Hän oli kylään vastikään muuttanut seppä, joka hankki perustaa pajaa ja perhettä Pohjavallan maalle.
Joel ei vieläkään säpsähtänyt.
— Ei kaksi lintua kesää tee, meitä toisia on joukko.
— Ja joukossa on kirjaviakin koiria.
Viekasnaamainen mies erosi joukosta ja siirtyi Punakorven ja sepän lähelle. Joelista tuntui kuin olisi hän saanut aimo läimäyksen kasvoihinsa. Siirtyjä, Syyrakki niminen hyvinvoipa mökkiläinen, oli Joelia lietsonut lakkopuuhaan. Otto, Syyrakin poika, oli Joelin läheinen ystävä sekä työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Otto oli kerran varoittanut Joelia sekä sanonut vaanineensa, että isä salaa suositteli ja tyrkytteli siskonsa poikaa sormensuolaisten tilalle, mutta varoitus ei Joeliin pystynyt.
— Kas Syyrakkia, miten nuolee omat jälkensä. Sanokaamme kolmannelle urholle terve, virkkoi Joel pilkallisesti.
— Luehan urhot tarkemmin.
Jo siirtyi neljäs vastustaja entisien lisäksi. Se oli suuriperheinen työmies, jonka mieli paloi vaaksalaisten tilalle.
— Neljään on pian luettu. Toivon ettei lukunne kohoa monella neljällä, vaikka seisoisimme tässä viikon.
Tanhualla syntyi levottomuutta ja kohinaa, mutta Joel erhettyi sen merkityksestä. Kohinan asetuttua kuului jälleen Punakorven miehekäs ääni. Sanoissa uhkui vakaumusta ja väistymätöntä rohkeutta, kun hän virkkoi:
— Oli meitä neljä tai neljäkymmentä, on samantekevä. En puhu muiden kuin itseni edestä, ja minun lyhyt järkeni sanoo, ettei lakko ole oikeutettu.
— Mutta nämä taivaan alle paiskatut rievut ja käsialat huutavat että se on oikeutettu, huutavat, jotta maailma kaikuu, vastasi Joel innoissaan ja yhä vielä luottaen voittoon.
— Miksi herkesitte veropäiviä suorittamasta?
— Taistellaksemme totuuden ja oikeuden puolesta.
— Eipä, herkesitte vain, jotta voisitte nostattaa myrskyn Pohjavaltaa vastaan. En puhu kuin itseni edestä. Tehkää vaikka sata lakkoa, mutta elkää tulko sanomaan, että te estätte minua huomenna suorittamasta veropäivää.
— Meillä ei ollut muuta keinoa kuin laventaa taistelu, jatkoi Joel yhä omien puolustuksiensa latua. Vaaksan suusta vietiin leipä s.o. Patapelto, Sormensuosta ainoa maitotilkka s.o. Itäinen.
— Ja sinun älysi laukkaa pellon ja niityn ympäri, laukkaa yhteen ja samaan suuntaan kuin liikkeessä oleva myllynkivi.
Tanhualla kuului äänekäs nauru, ja se oli neulanpisto Joelin torkkuvaan järkeen. Koko lakkohanke alkoi rutista ja häilähdellä, sen ryöpyt, sensijaan että olisivat voimakkaasti lennähtäneet vavahuttelemaan Pohjavallan mahtia, alkoivatkin roiskahutella ivahyrskyjä häntä itseä kohti. Punakorven sanat hänen älynsä laukkaamisesta myllynkiven tavoin yhteen ja samaan suuntaan, vitsoi häntä kuin kolttupoikaa. Hän yritti puhua, mutta lauseet heittivät kuperikeikkoja, hän yritti innostua, mutta hän nolostui kahta hullummin.
— Herkeä jo, pieni olet papiksi, kuului ivallinen ääni joukosta.
— Pieni olen ja pienuuteni tunnen, mutta huomatkaa, ystävät, että oli pelto, tanhua ja tupa, joita olin tottunut pitämään ominani, mutta…
Joel lämpeni äkkiä, kuten olisi taikavoima vaikuttanut häneen. Ja hän alkoi uudelleen puhua. Loihtien silmiensä eteen Sormensuon tanhuan, jossa vallitsi ihka samallainen sekasorto, ja kiinnittäen ajatuksensa vain yksinomaan Sormensuon menettämiseen, kasvatti hän silmänräpäyksessä voimakkaita tunteita sydämmeensä, jotka hän puki niin lämpöisiksi sanoiksi ja lauseiksi, että ne olisivat voineet kiviäkin hellyttää. Kirkas totuus oli ainoastaan siinä, esitteli hän, että hänellä ja hänen isällään oli ihmisten ja Jumalan nähden oikeus Sormensuon maatilkkuun, olipa tilkku peltoa tai niittyä tai sammalsuota tai kivimäkeä. Oikeutensa olivat he ostaneet otsansa ja selkänsä hiellä, monivuotisella raatamisella.
Mutta joukko ei enää viitsinyt kuunnella, tanhua alkoi harventua. Punakorven ja hänen seuralaistensa lähtö oli kuin merkinanto kokouksen hajoomiseen. Heikot astuivat rehentelevästi vastustajien jälessä tanhuan porttia kohti, keskinkertaiset eli maltilliset luikkivat tiehensä äänettä ja huomiota herättämättä. Kun Joel vihdoin lopetti, näki hän tanhualla vain nuo kuusi jyrkkää, niiden lisäksi oman isänsä, vaaksalaiset, Paulat ja Kouran.
Oivallettuaan säälimättömän todellisuuden, herahtivat kyyneleet Joelin silmiin. Tuokion taisteli hän niitä vastaan, tuokion vain, sitte hänen kätensä puristausivat nyrkkiin ja kohousivat ylös kesäyön taivasta kohti.
— Koston päivä on tuleva, minä vannon että se on tuleva. Joel loi kiinteän katseen isäänsä, Vaaksaan, Pauloihin ja Kouraan.
— Epäilettekö sen tuloa?
Kysytyt vaikenivat… ja loivat katseensa maahan.