V
Raitis syysaamu. Pilvetön taivas kaareutui pääkaupungin yli jonka kaduilla jo tykytti vilkas liike. Par'aikaa juna ajoi Kaisaniemen sivu. Joku silmänräpäys vielä, ja matkustajat astelivat aseman portaita alas, issikkarivissä syntyi liikettä, piiskat läjähtelivät, ajoneuvot toisen jälestä lähtivät vierimään ja niiden vierimiseen ja kavioiden kapseesen häipyi koko kohtaus, uudistuakseen ihka samallaisena muutaman kotvan kuluttua.
Viho viimeisenä asteli aseman portaita alas Joel. Hän näytti hajamieliseltä ja höpertyneeltä. Pääkaupunki teki häneen nutistavan vaikutuksen. Kun juna ajoi Töölönlahden poikki ja kun Pitkäsilta ja kaupunki humahti näkyviin, kulki väreily hänen selässään.
Seisoen aseman rappusilla silmäili Joel pääkaupunkia, jonka suuremmoisuus yhä vain kasvoi. Vihdoinkin painui hän alas kadulle, ohjaten askeleensa Ateneumia kohti. Silloin tällöin loi joku vastaantulija silmäyksen häneen. Silmäys tarkoitti oikeastaan Joelin pukinetta ja suurta nyytiä, jota hän kantoi vuoroin olallaan, vuoroin kainalossaan. Pukine ansaitsikin huomiota. Hattu oli vanha, taitteinen ja kellastunut, sinertävät housut olivat lyhyet ja ulettuivat korkeintaan nilkan tienoille, mutta housunlahkeiden niukan pituuden korvasi ruskean takin suhteeton pituus ja avaruus. Se mukautui vain selkälapojen kohdalta vartaloa myöten, heiluen muilla kohdin omissa valloissaan, miten sitä milloinkin huvitti. Pukua kantavan henkilön kesakkoinen naama, luiseva vartalo ja heiluva käynti suli jonkinlaiseen hymyilevään sopusointuun vaatetuksen kanssa. Viimemainittu koristi miestä ja mieskin koristi vaatetustaan.
Polettuaan katuja tuonne ja tänne, ohjautui Joel kauppatorille. Näky, joka siellä levisi hänen eteensä, oli omiaan ravistelemaan hänestä kaikki selkäväreilyt, kivimuurien ja komeuden synnyttämät. Maalaiskuormat hevosineen ja ajajineen tuoksahtivat kuin kotoisilta terveisiltä, ne vipusivat mielen tasapainoon ensi vilauksella. Nyyttineen puikkelehti Joel kuormarivien välissä ristiin rastiin ja ilman vakituista päämäärää, mutta hilautuen yhä kalasatamaa kohti. Lipuessa ja silmäillessä kului aika hopusti, maalaiskuormat katosivat ajajineen ja hevosineen, niiden sijaan alkoi ilmaantua varsiluudan liikuttajia. Niiden esiintyminen teki Joeliin virkistävän vaikutuksen. Hän otaksui asian siksi, että kymmenestä luudanliikuttajasta yhdeksän tarjoutuu hänelle emintimäksi, jottei muuta kuin hyväksyy sen, minkä itse lystää.
Joel lähti nyyttineen luutijoitten sekaan ja silmäili heitä. Kovin monta ei silmäiltävänä ollutkaan, pian hän oli tehnyt valintansa.
— Kestääkö miten kauan, ennenkuin yhdessä lähtään kotiin?
Joel oli pysähtynyt lyhyen eukon lähelle. Kysymyksen tehtyään nauroi hän ääneensä ja nyökäytteli päätään tuttavallisesti. Eukko loi häneen omituisen katseen, jossa pikku suuttumus ja pikku nauru näyttivät riitelevän vallasta, mutta ei vastannut sanaakaan. Joel oli poistuvinaan, astui askeleen tuonne, toisen tänne, pyörähti jälleen eukon lähelle ja tokasi äskeiseen tapaansa:
— Kuten emäntä näkee, ollaan niinkuin neljän seinän puutteessa.
Silmäyksestä, jonka eukko loi Joelin sinertäviin housuihin ja laveaan takkiin, näkyi että pikku nauru vei voiton pikku suuttumukselta. Mutta vieläkään ei hän ryhtynyt puheluun. Joelin kärsivällisyys ei loppunut eikä hän ajatellutkaan peräytyä. Hän teki saman tempun kuin äskenkin, asteli jonkun askeleen vain astellakseen, pyörtihe sitte entistä tutumpana ja varmempana eukon eteen ja virkkoi:
— Tietäähän emäntä, ettei tämä tämmöinen poika milloinkaan haise viinalta eikä rommilta.
Eukko herkesi työstä, nojautui luudan varteen, silmäili Joelia ja nyyttiä.
— Vai et haise viinalta etkä rommilta.
Sanoja seurasi ensin päännyökäys, sitte nauru. Ääni ei ollut erin miellyttävä eikä naisellinen.
— Miten monesti tässä kylässä pitää kysyä, ennenkuin suvaitaan vastata. Kotipuolessani riittää yksi ja ensimmäinen kerta, virkkoi Joel, ollen olevinaan jo harmissaan.
— Mistä olet kotoisin?
Kysymystä seurasi tyystä silmittely. Joel mainitsi kotipitäjänsä nimen, mainitsipa kylän ja torpankin.
— Milloin olet tullut tänne?
— Noin pari tuntia sitte?
— Etkä tunne täällä ketään?
— En, en kerrassaan ketään muuta kuin entisen isäntäni siskon, mutta hän on ryökynä ja käy piirustuskoulua.
— Aiotko jäädä tänne?
— En ainoastaan aio, vaan jäänkin.
— Mitä sinä osaat?
— Minä veistän puusta vaikka tuon tuommoisen.
Joel osoitti kädellään Katajanokan kirkkoa. Luutija tuumaili kotvan ja tuumaillessa tarkasti hän salaa Joelin laihoja, kesakkoisia kasvoja.
— Jos on ahdas, makaan lattialla.
— Käyhän tuonne, käski eukko, osoittaen muuatta vihanneksien myyjää, jonka kojeet olivat laitimaisimpina. Istu siellä ja odota. Sano että olet Varpusen Annin hyyriläinen.
— Hyvä juttu.
Emintimän valinta oli tehty, keventynein mielin lähti Joel astelemaan nyyttineen osoitetun vihanneksien myyjän luo, odotti siellä jonkun tiiman, kunnes Annin kera sitte yhdessä jouduttivat viimemainitun kotiin. Se oli pieni, hellalla varustettu huone, jonka ainoa ikkuna oli pihamaahan päin. Huoneen kolmantena asukkaana oli kansakouluijässä oleva tyttö Miija, joka oli Annin tyttärentytär. Miijan äiti oli kuollut, isä, joku tehtaan työmies, oli mennyt toisiin naimisiin, ja Miija oli majautunut muorin luo.
Illalla oli Joel puheluhaluinen. Tottumattomana työttömän päiviin, ei hän tuntenut väsymystä makuulle asetuttuaan. Unta odotellessa virkkoi hän:
— Minäpä arvaan että lattian tällä kohden on ennenkin tavannut olla makuusija.
— Onpa tavannutkin.
— Väliin tässä on maannut joku tyttönen, väliin miehen muotonen. Ne ovat tulleet ja menneet eikä niistä ole talossa tykätty.
— Kuka sen on sanonut?
— Minä sen viimeksi sanoin. Hyvä että ovat menneet, en voi muuta kuin kiittää…
— Se on oikein, että nukut kiitos huulillasi.
— Mistäpä uni laiskan luihin? Ei tule sarvista kiskoenkaan.
— No, kun ei tule, niin kerroppa mitä varten lähdit tänne kaupunkiin. Mitä varten lähdit mailman kyljille Sormensuosta.
— Se on kirjava juttu.
— Sittepähän kielesi saa kylläkseen. Alota alusta ja kerro suuret sekä pienet.
Joel rupesi kertomaan. Hän alotti Itäisen merkityksestä Sormensuon taloudessa, eteni siitä Pohjavallan ulkotalon perustamishommiin. Edistyttyään häätöjutun ratkaisuun, alkoi häntä unettaa ja hän lopetti.
— Mutta silloinhan oli talvi, kun teidät häädettiin.
— Oli kyllä silloin, kuin häätötuomio julistettiin, mutta sitä ei pantu oitis täytäntöön. Sattui tapahtumia, käänteitä niistä kerron huomenillalla.
Toisena iltana jatkoi Joel kertomustaan, lopettaen lakkokokoukseen, joka pidettiin Vaaksan tanhualla. Vasta kolmantena iltana kerkesi hän koskettelemaan syihin, jotka hänet ajoivat maanpakolaisuuteen kotiseudultaan. Ne syyt olivat mielen katkeruus sekä lakon onnistumattomuudesta johtunut häpeä. Häntä ruvettiin ivaamaan koko kylässä, toiset julistivat hänet hourupäiseksi ja narriksi, toiset kiroilivat häntä ja hioivat hampaitaan hänelle vihasta. Toisien silmissä hän oli narri typerä, toisien silmissä yllyttäjä, riiviö. Viimemainittujen vihan hän kesti, mutta iva ja pilkka karkoittivat hänet pakenemaan.
— Kaiken muun lystin lisäksi teki morsiameni eron minusta.
Joel oli tuon sanovinaan vihannan leikkisästi, mutta lausuessa pettikin äänen ryhti, kurkku ikäänkuin turposi silmänräpäykseksi eivätkä sanat työntyneetkään loristen kuuluville.
Sitte hän jatkoi kertomustaan. Sormensuon tanhualta lähti eräänä kesäiltana kolme miestä astelemaan. Metsätien polvekkeessa, johon niin moni muisto liittyi ja josta polku painui alas pelloille ja taloihin, erosi kolmas mies.
Kaksi, kertojan isä ja Vaaksa, suuntasivat askeleensa polkua myöten kylään, kolmas, kertoja itse asteli kapeata maantietä, joka pian yhtyi leveämpään maantiehen. Leveämpi vei maailmaan. Isän ja Vaaksan mennessä armoa rukoilemaan Pohjavallan isännältä, polki kertoja tulisesti maantietä. Vasta kun ventovieraat maisemat ja kylät tulivat vastaan, vasta sitte, kun silmä kohtasi pelkkiä outoja kasvoja, herkesivät kuulumasta korviin herjain naurut ja julmien kiroukset.
— Minne ajauduit ensin? kysyi Anni emäntä, kun Joel lopetti kertomuksensa.
— Koetin tukkilaisena päivän muutaman, koetin rautatien töissä, sitte hommauduin tänne. Muuttokirjat ovat taskussani, kaikki on nyt kunnossa ja suorassa.
— Mihin aiot ryhtyä?
— Nähdään huomenna.
Seuraavana päivänä meni Joel satamaan työhön.
Ensi päivinä oli hän silmän syöttinä kaikille satamamaailman jäsenille, syystä että hän oli muita erikoisempi. Oli kesakkokasvoinen, laiha, luiseva, vääräsäärinen. Aivan kuin kitukataja ja oravanpoika, jossa ei näkynyt muuta kuin nahka ja pienet luut. Hänessä oli sekaisin jotakin äkäistä ja jotakin lystillistä, joka aina pistihe silmään.
Kului viikko, toinenkin, Joel teki työtä ominpäin ja mitä töiksi milloinkin sattui. Hänen henkilönsä rupesi kasvamaan satamamaailmassa, sillä vähäpätöiseen vartaloon nähden oli hänen työkykynsä vallan suhdaton. Tuntui kuin olisi itse paholainen vihkinyt hänet työhön ja taikonut hänet nälän, janon ja väsymyksen tuntemattomaksi. Luisevien käsien ja selän voima oli hämmästyttävä. Joelin tarttuessa kiinni raskaaseen taakkaan pullistuivat hänen sieramensa, hänen silmissään välähti, ja silloin aina raskas taakka liikahti, kuten olisi miehinen mies siihen iskenyt.
Kuukauden jälestä luki Joel säästönsä. Tulos oli humalluttava ja synnytti juhlahetken, joka oli hänen elämässään ensimmäinen laatuaan. Hän oli ansainnut kuukaudessa yhtä paljo, kuin hänen kotiseudullaan mies tapasi ansaita puolessa vuodessa. Moista menestystä ei hän ollut osannut uneksiakaan. Seteleitä lukiessa tuntui kuin olisivat valkoiset onnen varsat — onnetar esiintyi aina Joelin mielikuvissa valkoisena varsana — hypelleet monesta aikaa hänen ympärillään, hirnuen, pärskyen, hännät sojossa. Hän iski silmää varsoille, hän nauroi niille, ja hän unhotti silmänräpäyksen ajaksi setelit, sataman ja koko elämän todellisuuden. Ja hänen silmiinsä taikoutui Eevan kuva. Lyhyt, kaitakasvuinen tyttö, punainen pilkku vasemman poskikuopan lähettyvillä ja alaleuassa valkoinen ristihammas, joka tytön nauraessa oli niin soma, ettei mitään sen veroista maailmassa. Ja siniset silmät, sinisemmät taivaan sineä.
Menestyksestä piti välttämättä kirjoittaa Eevalle. Miija sopi kirjuriksi, Joel itse saneli sanat ja lauseet. Puhutteluksi pantiin: kallis ystäväni. Sitte jatkettiin: kaikki on hyvin päin. Se aurinko, joka laski sysimustana Vaaksan tanhuan taa eräänä heinäkuun iltana, on alkanut nousta jälleen kirkkaana ja lähettää nykyään kultaisia säteitään Helsingin satamaan, jossa minä työskentelen. Et usko miten helposti täällä voi ansaita rahoja. Parin kolmen vuoden kuluttua palaan minä kotiin, sitte me ostamme pikku talon tai voipa torpan. Menneet unhotamme. Pääasia on ettei onnemme särkynyt maailmanrannan kareihin, vaikka jo siltä näytti. Rakkaat ja hauskat terveiset. Jos joudut käymään Sormensuossa, kerro isälle nämä iloiset uutiset. Osoitteeni on… Kirjoita pian.
Joel sommitteli tulevaisuutensa kirkkaihin väreihin. Ei ollut enää pilveä minkään tuulen takana, sillä hän käsitti asian siksi, ettei hän ollut tehnyt eroa Eevasta, vaikka Eeva oli tehnyt eron hänestä. Se oli puoliero eikä sen paikkaamiseen siis tarvittu muuta kuin puolisovinto. Välit olivat hänen puoleltaan kestävät ja lujat, ja semmoisiksi ne muodostuvat Eevankin osalta, kun kirje, hänen onnensa viesti, saapuu perille. Se oli hetken heikkoutta, kun tyttö käski hänet menemään järveen. Koski se käskettyyn, koski kipeästikin, mutta kalliimmalle ystävälle voi tuommoisen antaa anteeksi.
Joskus nousi mieleen epäilys ja sen kera jotakin kaameata. Menneisyys, kaikkine kirjavine ja odottamattomine tapauksine, tuntuu toisinaan kaukaiselta. Ja tulevaisuuden ääriviivat, jotka ennen olivat näyttäneet niin varmoilta ja likeisiltä, ne nyt tummenivat ja häipyivät johonkin laveaan ja tolkuttomaan, jossa ei siintänyt äärtä eikä rajaa. Mieli silloin kärsi jonkun hyristyttävän ja avuttomuutta uikuttavan aavistuksen painostamana. Silloin piti ruveta laskujen tekoon tulevaisuuden varalle. Kolme vuotta, korkeintaan neljä, ja kaikki unelmat ovat toteutuneet. Unelmien keskuksena on torppa ja Eeva. Tuvan ympärillä ovat pellot tummien metsien rajoittamina, kuten Sormensuossakin. Metsän rannassa loistaa syysilloin tähti, myrskyn raivotessa kohisee metsä, mutta kesällä pihlaja ja tuomi kukkivat aittapolun reunoilla.
Yhä terästyneemmin teki Joel työtä…
Noina aikoina hankkivat satamamiehet järjestymään ammattiliitoksi. Järjestyneiden ja järjestymättömien välit alkoivat kiristyä, käsikähmä oli monesti syntyä miesten välillä, mutta näihin saakka se toki välttyi. Joel siirtyi piankin järjestyneiden riveihin, saavuttaen huomatun aseman työkykynsä vuoksi. Hän kyllä näki ja ymmärsi, että yhteentörmäys tuli tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin järjestyneiden ja järjestymättömien välillä, mutta omasta puolestaan ei hän tahtonut törmäystä jouduttaa. Hänen toimintansa tähtäsi nyttemmin kahden ihmisen onnea, Eevan ja hänen. Kaikki heidän ulkopuolellaan oli toisarvoista. Hänestä oli yhdentekevä, muodostivatko satamatyömiehet järjestyneen ammattiliiton, vai työskentelivätkö hajanaisina, sillä hän oli korkeintaan kolmen neljän vuoden mies ja sitäkin vain hyvien ansioiden vuoksi. Sataman jäädyttyä tarttuu hän kirveeseen. Yhtään viikkoa, yhtään päivää ei saa hukkua.
Vihdoin tuli Eevalta kirje. Se oli hieman lystikäs ja surullinen, hieman epäilevä ja luottava, hieman kylmä ja lämmin. Joelia ei se tyydyttänyt. Hän oli odottanut sydämmellisiä ja iloisia tunnepurkauksia, jotenkin siihen äänenlajiin, että kaikki on jälleen hyvin ja ennallaan, mutta kirjeessä ei semmoinen henki huokunut. Sen vähän minkä kirjoittaja jossakin rivissä sirutteli lämpöä ja luottamusta, sen hän seuraavassa otti kaapaten takaisin. Joel harmistui kirjettä lukiessaan. Harmin asetuttua nousi mieleen se tumma, jossa ei ollut varmaa rajaa…
Kesken masennusta sattui tapaturma, joka paiskasi Joelin muutamaksi päiväksi sairasvuoteelle. Silloin oli jo myöhä syksy, jauholastilla lastattu laiva saapui satamaan. Järjestymättömät ennättivät vallata purkaustyön, järjestyneet yrittivät kaapata heiltä saaliin, mieliin kasvoi kiihko, joka ei ennustanut hyvää. Yhteentörmäys oli laukeamaisillaan, mutta Joel koetti sitä hillitä, viivyttäen neuvotteluita. Hän onnistuikin. Seuraavan laivan tulo ei viivytellyt kauan, sen purkamistyö joutui järjestyneiden käsiin, ja siten uhkaava ukkospilvi oli onnellisesti mennyt ohi. Mutta Joelia kohtasi pikku onnettomuus, hän nyrjäytti oikean jalkansa, ja hänen täytyi lähteä ajurilla kesken työtä kotiinsa. Ensimmäistä päivää viruessa työtönnä iski hänen mieleensä kirjoitustaidon oppiminen. Miijan vihot olivat omiaan koulumestariksi, Joel otti ne esiin, ja hänen kankea kätensä ryhtyi piirtämään piiruloita ja kirjoituskirjaimia. Viimemainitut hän vielä vähin tunsi kiertokoulun ajoilta. Kaksi viisiviikkoista kertamaa oli hän käynyt kiertokoulua ja oli hän toisella kertomalla raappinut kirjaimia kivitauluun, mutta taito oli jo ammoin unhottunut. Täytyi alottaa alusta. Tunnin ahertamisen jälestä seisoi paperilla: Eeva. Kaksi ensimmäistä kirjainta olivat konstikkaimmat ja vaikeimmat, mutta Joel pani paraansa, ja kankean käden täytyi totella. Lyijykynä oli tällöin jo kulunut niin lyhyeen, että sitä piti veistää. Vielä tunnin aherrus, ja Eevan nimen rinnalla seisoi ahertajan oma nimi. Onnellinen hymy levisi Joelin kasvoille. Nimet sointuivat niin kauniisti, niissä oli luontevuutta, niissä soi hopean helske ja teräksen kilahdus.
Pienessä huoneessa oli hiljaista. Joskus vain pihalla liikkujien askeleet ja kadulta kuuluva ajoneuvojen räminä häiritsi hiljaisuutta silmänräpäyksen ajan. Äkkiä, Joelin tuhriessa paperiin omaansa ja Eevan nimeä, helähti hänen korviinsa laulun sävel. Ääni oli naisen, ja se oli tunteellinen ja kaunis. Vaikka sävel oli vienon surumielinen, kuohui siinä silti joku riemukas väri. Se tuntui heläjävän seinän takaa. Kun Joel oli tuokion vaiti, eroitti hän sanat:
— — — — — — — — — — Kussa lintuset laulaa, metsäkanatkin ne pauhaa ja mun sydämmeni etsii lepoa ja rauhaa.
Laulu taukosi kotvaksi, ja ompelukone alkoi surista. Joel ryhtyi jälleen kirjoitusharjoituksiin, monien vaikeuksien, hankaluuksien ja taistelemisien jälestä seisoi vihdoin paperilla: Eeva, kallein ystäväni.
Kirjaimet, niin erikoismuotoisia kuin olivatkin, miellyttivät Joelia, hän iloitsi niiden synnynnästä ainakin yhtä paljo, kuin taiteilija luonnoksen ja taideteoksen valmistumisesta.
Mutta taasen kuului sävel, sama vienon kaihokas sävel, johon rinnan riemu yhtyi…
— — — — — — — — — — Pilvi ei ollut vainkaan, tunsi kultansa laivan. Ylistetty nyt luoja maan sekä taivaan.
Seuraavina päivinä jatkoi Joel opinnoitaan, jotka tuottivat hänelle verratonta huvia, sen vuoksi että ne ikäänkuin lähentivät hänet Eevaan. Tuntui toisinaan, kuten kasvaisi heidän välilleen jotakin, joka jälleen yhdisti ja lähenti tytön Joeliin. Se oli kirjoitustaito, jonka avulla hän saattoi hetkenä minä tahansa sanoa Eevan korvaan, mitä hän tahtoi.
Näiden päivien rattona oli seinäntakainen naapurikin, joka usein viritti kaihoisan laulunsa ja purki sen säveleessä rintansa riemut ja onnet ilmoille.
Mutta illoin ja aamuin eli yleensä niinä aikoina, jolloin Anni emäntä ja Miija olivat kotosalla, ei laulu helähdellyt. Ompelukone vain surisi yksitoikkoisesti tuntikaudet. Mutta päivillä se helähti usein. Heti kun Miija, koulusta päästyä, oli suoriutunut konttooriin, jossa hänellä oli jonkinlainen varajuoksutytön toimi ja jonka konttoorin siivoaminen kuului Anni emännän ensimmäisiin tehtäviin, ja kun viimemainittu oli mennyt mankeloimaan tai muihin toimiinsa, alkoi seinän takaa kuulua hyräilyä, joka useimmiten innostui heleäksi lauluksi.
Viikon kuluttua alkoi jalan vamma parantua, ja silloin oli kirjekin kunnossa Eevalle. Päivä oli juuri hukkumassa hämärään, kun seinän takaa kuului tuttu ääni:
Katsoin minä alas vetten puoleen, näin rannalla tytön kauniin ja nuoren, joka istui ja — — —
Tanhualta kuuluva reippaan astunnan kaiku häiritsi laulun, joka siten äkkiä keskeytyi. Sitte seurasi maltiton ja meluavasti suoritettu ovenavaaminen, ja iloinen huudahdus, iloisin mitä ihmisrinnasta milloinkaan on ilmoille lähtenyt.
Joelin huomio kiintyi kohtaukseen. Laulun äkkinäinen keskeytyminen ja iloinen huudahdus, iloisin mitä Joel eläissään oli kuullut, oli yhteydessä reippaiden askeleiden kanssa.
Semmoista saattaa tapahtua vain kahden kalliin ystävän kesken.
Seuraavana päivänä soi laulu yhä riemukkaammin. Laadittuaan kirjeesen yksiä ja toisia lisiä, lähti Joel iltasella saattamaan kirjettä laatikkoon. Jalka oli jo siksi tervehtynyt, että sillä saattoi astua, mutta piti toki liikata jonkin verran. Portin luona tuli häntä vastaan herraspukuinen mies, molemmat loivat toisiinsa välinpitämättömän silmäyksen. Joel liikkasi eteenpäin, unhotti vastaantulijan tuokioksi, liikkasi jälleen jonkun matkan, ja jopa taasen oli näkevinään herraspukuisen miehen, jonka kasvot vivahtivat tutulta. Tulokseton muistin pingoitus, kaksi pingoitusta, ja muistelija ryhtyy ajattelemaan muita asioita, kuten pikku taloa, voipa torppaa, iltatähteä y.m. Mutta astellessa nuo kuvat omin luvin vaihtuivat erään torpan tanhuaksi. Oli kesä-ilta, kaunis ja lämpöinen kesä-ilta. Tanhua on ääriä myöten täynnä väkeä, tanhuan keskessä nuori, komea mies puhuu jumalallisia sanoja köyhälistön kärsimästä sorrosta, puhuu miten satoja tuhansia piinataan ja näännytetään, jotta muutama kymmen voi uida ja rypeä ylellisyydessä. Salama, pälkähti silloin Joelin mieleen, Salama totisesti. Köyhien ystävä, sorrettujen sankari, tulen ja myrskyn mies.
Joel riemastui. Salama, ensimmäinen työväenpuhuja, jonka hän oli kuullut, väikkyi hänen mielessään jonkinlaisena ihmeolentona, väikkyi ylempänä kaikkia muita ja etevämpänä kaikkia muita. Mikä iloinen sattuma. Osua asumaan saman katon alle Salaman kalliimman ystävän kera, jonka ääni oli kaunis ja rintaa hellästi hivelevä, kuin laihojen yli huokuva kesätuuli. Mikä iloinen sattuma.
Huomenna oli pyhä. Vamman vuoksi pysyttelihe Joel huoneessa, mutta hän oli toki pukeutunut paraisiin, sinertäviin housuihin ja ruskeaan takkiin. Keskipäivällä pistäysi hän pihamaalle. Aurinko paistoi kirkkaasti, jonkinlainen viehkeä ja iloisa leima tuntui kaikkialla. Hänen aikoessaan poistua huoneesen ilmaantui portin kohdalle komea, nuorehko mies ja nuorehko nainen. Salama ja hänen ystävänsä. Puhuivat, naurelivat, astelivat sitte rappuja kohti. Siinä Salama pyörtihe takaisin.
Joel ei enää malttanut hallita iloaan.
— Hyvää päivää, virkkoi hän tuttavallisesti.
Salama pysähtyi ja loi hajamielisen katseen tervehtijään, joka tuppautui tarjoomaan kättä.
— Suokaa anteeksi en muista…
Puolessa minuutissa mainitsi Joel nimensä, kotinsa, sukunsa ja nykyisen asuntonsa.
— Nähkääs, siellä syntyi rettelöitä, kävelläänpä, niin kerron…
Joel lyöttäysi kävelemään Salaman rinnalla. Kun viimemainittu sattui luomaan silmäyksen tungettelijan housuihin ja takkiin, muuttui hänen kasvojensa ilme lystikkääksi. Kuitenkin hän kuunteli esityksiä tarkkaavasti.
— Lait ovat semmoiset nurinkuriset, nähkääs…
— Orjaruoskia ne ovat, keskeytti Salama.
— Oikein sanottu, orjaruoskia järkiään. Niissä on pääpykälät ja muut lisäykset…
— Mutta hammas on sama kaikissa: se puree aina työmiehen jalkaa, keskeytti Salama taasen.
— Työmiehen jalkaa juuri, eipähän isännän, toisti Joel, johon
Salaman sanat tekivät entisen väkevän vaikutuksen.
— Mutta ne hampaat nyyhdetään kohdakkoin. Salama lausui ylväästi ja päättävästi nuo sanat.
— Onkin nyyhtämisen aika.
— Mitä puuhaatte täällä?
— Teen satamassa työtä, se on rahallista, mutta selkäsolmut sietävät olla selvät ja sijoillaan, muuten…
Salama nauroi ääneen.
— Mutta nythän on laivaliikenne jo päättynyt. Mihin ryhdytte talvella?
— Pystyn kirvesmieheksikin.
— Sepä se.
— Asun teidän kalliimman ystävänne naapurina, ei ole muuta kuin seinä väliä. Ja siitä olen iloinen. Olen saanut kaksi arvokasta tuttavaa.
Vihdoinkin pyörtihe Joel takaisin.
Seuraavana päivänä alkoi työnhaku. Jäniskoiran tavoin kierti Joel kaupunkia ristiin rastiin, palaten vasta iltahämyn tienoissa kotiin. Hän oli nälissään ja harmistunut. Hänet oli ajettu ulos jokaisesta työpaikasta, häntä oli haukuttu ja nyrkitty, olipa uhattu antaa selkäänkin, jos hän vielä uskalsi viheliäisen olentonsa näyttää.
— Eivät tunne minua, katsovat koiraa karvoihin, tuumiskeli Joel iltasella, kun Anni emäntä ja Miija nauraa kikattivat hänen jutulleen.
Seuraavana päivänä työnhaku jatkui. Joel kierti oikeat ja vasemmat, kylet ja keskukset, mutta yhä onnetar pelasi narrinpeliä. Työnhakijalle ärjyttiin, kuten eilenkin, häntä haukuttiin työpaikastaan karanneeksi suutariksi — hän oli muka sen näköinenkin — yritettiinpä toisin tovin käydä häneen käsiksikin, kaikki asianhaaroja, jotka eivät vähääkään horjauttaneet Joelin itseluottamusta. Suu leveässä naurussa ja valmiina leikkisanoja viskelemään luikki hän rakennuksesta toiseen, työpaikasta toiseen. Noin risteillessä joutui hän laitakaupunkiin. Meri levisi hänen eteensä, yhtyen silmänkantaman ääressä taivaan rantaan. Seestyvä etelän taivas loi näkyyn komean leiman, Joel pysähtyi hetkeksi katselemaan sitä, vaikka hän tunsi sisälmyksissään nälän polttoa ja vaikka hänen jalkansakin tuntuivat väsyneiltä. Sitte hän taasen jatkoi vaanimistaan. Katu, jota hän asteli, oli outo, kuten yleensäkin. Astellessa alkoi hänen korviinsa tunkeutua jotakin sellaista ääntä, jonka ainoastaan kirves synnyttää. Pian Joelin korva vainusi äänen yhä selvemmin, ja vainusi mistä käsin se kuului. Tuokio, toinenkin ja hän seisoi pihalla, jonka perällä olevaa puurakennusta oli jatkettu. Jatkosta ne kuuluivat kirveen äänet. Joel ilostui ja kiirehti askeleitaan. Hän keksi mustapartaisen miehen permantoja sommittelemassa. Ja tämäkin keksi Joelin.
— Kuka te olette?
— Kirvesmies, vastasi Joel, astuen lähemmäksi. Mustapartainen katsoi epäilevästi.
— Minusta nähden sopisit paremmin karjanpaimeneksi. Joel kaappasi käteensä kirveen ja alkoi veistää seinää, jotta pilkkeet pyrynä sinkoilivat.
— Maistuiko kirvesmieheltä?
— Maistui, mutta koetappa tuotakin lajia… ja mies osoitti lattiaa.
Joel työhön, näveri ja muut työaseet sopivat hänen kouriinsa hyvin. Ennen hämyn tuloa oli pelkkä kiinni edellisen rinnalla. Linjaali näytti, että työ oli virheetön.
— Hm, virkkoi mustapartainen, luoden Joeliin omituisen katseen.
— Nyt tehdään työsopimus.
— Paljoko vaadit päiväpalkkaa?
— Sen minkä maksat, en penniäkään enemmän. He katsoivat toisiinsa.
— Tule aamulla työhön.
Työsopimus oli tehty, Joel pääsi pälkähästä.
Kuukautisen odotuksen jälestä tuli Eevalta kirje, edellistään paljo pehmeämpi, mutta ei vielä täysin luottavainen. Semmoisenaankin se tyydytti Joelia. Luottamuksen luo aika. Jokaisen päivän säästöt sitä nostavat jaloilleen, kunnes se valkoisen varsan tavoin karkeloi heidän molempien ympärillä.
Salamaa ja tämän kalleinta ystävää ajatteli Joel usein, molemmat olivat henkilöitä, joihin hän oli aivan kuin lähemmillä siteillä yhdistetty. Kumpaakaan ei hän enää sattunut, tapaamaan, vaikka hän miten toivoi. Uteliaisuus rupesi kiusaamaan häntä, hänen piti välttämättä nähdä tyttö. Ja eräänä sunnuntaipäivänä Joel sitte seisoi Salaman kalliimman ystävän edessä.
— Asun tässä seinän takana, selitteli hän tärkeästi. Teki mieleni tavata, kun tunnen Salaman.
— Tunnetteko? kuului ihastunut ääni.
— Tunnen maarkin, vastasi Joel, noudattaen tytön viittausta ja istuutuen ikkunan ääreen.
— Pidättekö hänestä? Kysymys oli lämmin, ihasteleva.
— Kaikki meikäläiset pitävät Salamasta, hän on kuin veli, omainen.
Hän on sorrettujen ystävä, tulinen, voimakas — Jumalan miekka.
Tytön silmät loistivat, tunnustuksellaan oli Joel voittanut hänen ystävyytensä ja suosionsa.
— Mikä on nimenne?
— Joel… Joel Sormensuo. Entä teidän?
— Lyyli.
— Se on kaunis nimi.
Tarkoittamatta mitään erityisempää nauroivat molemmat. Nauraessaan tarkasteli Joel Lyyliä. Tämän kasvot olivat leveähköt ja valkohipiäiset, vasemman leuan tienoilla oli pyöreä musta pilkku, hiukset olivat kellahtavan rajoilla, suu oli pieni ja soma, mutta sen ympärillä, kuten yleensä kasvoillakin, leikki kytketty surun ja tuskan ilme. Ensi silmäyksellä ei Joel ilmettä keksinyt, mutta kun se silmiin sattui, rupesi se kasvamaan jokaisena tuokiona, joka kului.
— Tehän olette Salaman kalliin ystävä, lausui Joel, lausuakseen jotakin oikein hauskuuttavaa.
Tytön valkohipiäisiin kasvoihin kohosi tumma puna, niin tumma, jotta Joel katui sanojaan ja säikähti puhuneensa tuhmia. Lievittääkseen erhetystään hän samassa jatkoi:
— Minä kyllä ymmärrän semmoiset asiat… minullakin on kallis ystävä.
Ja muutamassa hengenvedossa kertoi Joel viimeaikaiset vaiheensa. Tyttö kuunteli hajamielisenä, ja vasta tumman punan laimennettua, pääsi hän entiselleen. Siitä huolimatta tuskan ilme kasvoi yhä silmiinpistävämmäksi.
— Teillä lie ikävä… Salama kai on usein matkoilla.
— On, vastasi tyttö ja huokasi salaa.
— Ne ikävät kärsitte jalon asian vuoksi. Ei ole syntyneellä usein sanat niin vallassa, kuin ovat Salamalla.
Tyttö taasen huokasi salaa. Samalla loi hän suosivan silmäyksen Joeliin. Vasta myöhemmin, kun he jo olivat istuneet pitkän kotvan, kiintyi hänen huomionsa ruskeaan takkiin ja sinertäviin housuihin. Huomio oli hauska vaihtelu. Tuskan ilme hukkui kasvoilta ja suupielistä, nauru säesti turhimpaakin sanaa ja lausetta. Ilo tarttui Joelinkin, hänkin nauroi, hohotti ja viskeli myötäänsä sukkeluuksia.
Hyvästejä lausuessa kysyi hän tytöltä:
— Saanko käydä toistekin?
— Käykää… käykää niin usein kuin huvittaa.