VI
Joel rupesi vihaamaan uskontoa.
Sitä vihaa liikkui paljo työväestön piireissä. Ja sitä sytyteltiin sanomalehtikirjoituksilla, lentokirjasilla ja esitelmillä. Uskonto leimattiin vanhaksi taruksi, jota etuoikeutetut luokat olivat osanneet hyväkseen käyttää, muokatakseen sen avulla työntekijäjoukkoja tyynesti kärsimään kohtaloaan: puutetta, orjuutta, pimeyttä.
Kirvesmiehenä Joel tempautui mukaan, vaikka hän oli suunnitellut pysytellä erillään kaikesta, mikä ei koske Eevan ja hänen tulevaisuutta. Hän joutui usein käymään työväen talossa, hän rupesi käymään esitelmissä, ja hän viljeli ahkeraan sosialistista kirjallisuutta. Kristinusko oli kaikkien täkäläisien maailmanparantajien silmätikku. Sen virheellisyyksien ja nurinkurisuuksien paljastaminen ei ollut vaikea tehtävä, ne kykeni jokainen nulikka kynsimään esiin. Irvikuvien varjo sitte peitti kaikki, ja pintapuolinen, kypsymätön lukija luuli käsittävänsä koko uskonnon narrimaisuuden yhtä pätevästi, kuin hän käsitti kätensä viisi sormea.
Oman kääntymisensä jälestä yritti Joel kääntää työtoverinsakin, mutta koe ei onnistunut. Jokaista yritystä seurasi masennus, Joelin korkealentoiset aatteet ikäänkuin ryömivät maassa siipirikkoina, kun toveri niihin puuttui käsiksi. Paitsi kiihtymyksen hetkinä, silloin oli Joel suuri ja voittamaton, silloin hän pysyi korkealla.
— En käsitä, miten ihmiset saattavat olla niin tuhmia että käyvät kirkossa, virkkoi hän kerran tuommoisena innostuksen hetkenä. Pappi messua kaakottaa, ja kun on kaakotuksensa lopettanut, nousee pönttöön ja rukoilee maan sotajoukoille onnea ja menestystä. Vaikka sota on murhaa, joukkomurhaa. Mitä semmoisesta uskonnosta!
— Eihän se ole kristinuskon syy, jos sitä väärin käytetään. Se saarnaa rakkautta, se ei muuta voimaa tunnustakaan.
— Ja kuitenkin se on hävittänyt maailmasta juurta jaksain rakkauden. Mene etsimään rakkautta. Kuka rakastaa? Jokainen sortaa ja nylkee toistaan. Miksi sellainen uskonto, joka ei tee ihmistä paremmaksi, mitä virkaa sillä? Hornan tuuttiin uskonto, raamattuine, pappine, kirkkoine.
— Ei ole kristinusko hävittänyt rakkautta maailmasta, sillä ei kukaan voi itseään hävittää. Sairaalat, turvakodit, oppilaitokset, armeliaisuuslaitokset, kaikki ovat kristinopin rakkauden ilmaisuja. Ja jos tarkemmin ajattelet, on rautatie, jota kuljet, sekin saman voiman tulosta. Kristinoppi opettaa työskentelemään toisen onnen vuoksi.
— Opettaa, mutta oppilaat ovat kovapäisiä, pilkkaajia, epäilijöitä.
— Onko sekin uskonnon vika?
— On, kun mikä kerran ei sovi, potkaise hiiteen. Ja ne vanhat messut ja kaakottelemiset eivät enää sovi. Niiden sijaan jotakin semmoista, joka pystyy ihmisen sydämmeen, jota ei hän pilkkaa, epäile, jota ei hän vain kirkossa härnäile.
Joelin uskonnollinen kehitys tapahtui äkkiä kuin tuulen kääntyminen. Ja se tapahtui rajusti. Ei mitään hiljaisia tuskallisia taisteluja edellä, ei vapistuksia eikä voivotuksia, ei muuta kuin joku sanomalehtikirjoitus ja lentokirjanen, ja Joel potkaisi luotaan vanhan Jumalan, joka hänestä oli yhtä kurja ja kehno kuin vanha kerjäläinen, kuin minkäkin narrin, ilveilijän…
Uusi kanta selvitti nykyisen yhteiskunnan mahdollisuuden Joel oli ennen monesti kummeksinut, miten Jumala, kaiken vanhurskauden ja oikeuden kirkkain käsite, sallii vääryyden rehoittaa ihmisten kesken niin suurin määrin. Miksi ei hänen pyhä vihansa syty kärsivien kyyneleistä ja tuskanhuudoista? Miksi ei hän pelasta sorrettuja? Miksi hän tukkii korvansa? Hän, voimallinen, kaikkitietävä. Miksi ei hänen mahtava kätensä pelasta köyhiä ja onnettomia? Siksi että koko oppi hallitsevasta Jumalasta on loru ja pappien keksintö ja tähtää nimenomaan ihmisjärjen nukuttamista, varsinkin mitä suuriin joukkoihin koskee, etteivät ne vain itse ryhtyisi ravistamaan niskoiltaan sorron iestä.
Uskontokysymyksiä pohtiessa kului aika joulun ohi, kiirehti kevätpuoleen, valkenivat päivät, taittui talven tuima, suli sataman jää, oli kevät. Satama alkoi jälleen houkutella ja vetää puoleensa. Joel luki talviset säästönsä, ja taasen valkoiset varsat juoksivat hänen ympärillään, pärskyen, hirnuen, hännät sojossa. Monta, monta hauskanaamaista seteliä oli hän vanginnut talven kuluessa ja lisännyt säästöihinsä, vaikka hänen palkkansa oli ollut alhainen. Mutta viimemainittu seikka olikin sivuasia, setelit olivat pääasia. Jokainen seteli vei hänet askeleen lähemmäksi unelmien toteutumista.
Keväällä, sataman avauduttua ja laivaliikenteen alettua, tuli Eevalta kirje. Kirjeen saaja työskenteli silloin jo satamamiehenä. Tyttö kirjoitti m.m.: elä sekaannu mihinkään, joka ei edistä hankkeitamme.
Tuota ohjetta päätti Joel noudattaa, hän herkesi käymästä työväen talossa, ja hän sulkeutui omaan itseensä ja siihen piiriin, jonka Anni emäntä ja Miija muodostivat. Mutta kielteisperäisessä uskonnossaan hän yhä edistyi. Vastatessaan Eevan kirjeesen, koski hän pikkuisen maalaispappien palkkoihin, kirkossa käymiseen sekä saarnojen sisältöön yleensä, mutta kosketteli niihin hyvinkin arasti itse mielestään. Hän hieman ällistyi kun Eeva, joka heti kiirehti kirjoittamaan, kyynelsilmin vaikeroi: se mitä puhuit viime kirjeessä Jumalasta, papeista ja saarnoista, teki mieleni surulliseksi. Minä en muuten näihin asioihin ymmärrä monta sanaa sanoa, minä vain tunnen. Olin läsnä, kun äiti muutti parempaan, onnellisempaan elämään. Hän lähti matkaan sen nimen turvissa jolle et Sinä näy suurtakaan arvoa panevan. Minä en luovu äitini uskosta…
Joel katui että oli lainkaan koskettanut koko kysymykseen. Hän koetti tinkiä sanojen merkitystä, hän yritti pyörtää niitä, mutta sitteki hän tunsi omassa rinnassaan, ettei tehtyä saatu tekemättömäksi. Jonkinlainen syyllisyyden tunne alkoi kiusata häntä, sattuipa hetkiä, jolloin ei hän, juuri uskontokysymyksen vuoksi, olisi rohjennut katsoa Eevaa suoraan silmiin. Ja saattoipa sattua että hän sen vuoksi oli toisin kerroin suuttunut itselleen, mutta toisin kerroin oli hän suuttunut Eevalle. Sille Eevalle, joka oli hurskas ja jumalinen, kuin joku vaivaisapua nauttiva leskimatami, Eevalle, joka oli niin yksinkertainen, ettei nähnyt miten "sen nimen" varjossa juuri imettiin köyhien verta ja harjoitettiin raa'inta väkivaltaa heikompaa kohtaan.
Toisin kerroin suuttui hän omille riehumisilleen. Kekäle ei ottanut sammuakseen, vaikka sen tuli jo toisinaan kirveltikin, vaan lieskui ja kipenöitsi aina. Mitä väärää ja kieroa silmä näkikään, aina se sopi syytää uskonnon syyksi, kristinopin syyksi, "sen nimi" oli kuin mikäkin teirenkuva, syötiksi ja petokseksi pystytetty, jota piti edes vihata, kun ei sille muuta mahtanut.
Uskontokysymyksen jälestä sattui tapauksia, järjestyneiden ja järjestymättömien välit kiristyivät, vihamielisyyden ilmileimahtaminen oli vain päivien ja tuntien kysymys. Molempien riveissä oli aineksia, joille pieni verileikki oli sydämmen ja sielun hupi. Tuon tiesi Joel hyvin, ja siksi päätti hän pysytellä erillään, sattui mitä sattui.
Pian viha puhkesikin työksi. Järjestymättömät tekivät järjestyneille jonkun kepposen, vallaten pienen työn, joka jo oli melkein kuin luovutettu viimemainituille. Illalla, kymmenen vaiheilla, jolloin kiihtymys oli kuumin, etääntyi Joel ovelasti tovereistaan, asettui tuokioksi lymypaikkaan, etääntyi taasen, ja kun ehti loitommalle, livisti suoraan kotiinsa. Kello tavoitteli silloin yhtätoista. Asetuttuaan makuulle, ei Joel voinutkaan nukkua. Hän syytti itseään pelkuruudesta ja raukkamaisuudesta. Hän oli kuulevinaan hätähuutoja, voivotuksia, kirouksia, hän oli näkevinään, miten puukko välkkyi ja veri juoksi. Silloin hänet valtas tuska ja hätä. Hän syytti itseään, ettei hänen olisi pitänyt jänistää. Hänen paikkansa oli toverien rinnalla, hänen tehtävänsä oli taikoa alas vilkkuvat puukot.
Tuskan ahdistamana nousi Joel makuulta, pukeutui hätimmiten ja kiirehti satamaa kohti. Oli tumma yö, taivas oli paksussa pilvessä. Kauppatorilla vallitsi autio hiljaisuus, mutta Kappeli-esplanaadin seutuvilla ajoi torin poikki jälekkäin kaksi issikkaa, kummankin ajopeleissä univormumies ja kaksi siviilipukuista. Joel aavisti verileikin tapahtuneeksi. Ensimmäisissä ajopeleissä vietiin ehkä haavoittuneet, toisissa haavoittajat. Hän kiirehti askeleitaan. Oli sydänyö ja autio tunnelma kaikkialla, mutta sataman läntisellä kylellä, jossa yhteentörmäys oli sattunut, kuului ääntä ja melua. Joel läheni laivaa, josta äänet kuuluivat. Aivan lähelle saavuttuaan, keksi hän keulapuolella kaksi konstaapelia sanailemassa kolmen järjestyneen kanssa, joiden vaatteet olivat revityt, huulet ja kasvot ajeissa ja sinervissä. Suurempi miesjoukko seisoi keskempänä, ne olivat järjestymättömiä, jotka olivat varkain työhön ryhtyneet sydänyön vaiheilla. Ne puhuivat lujaäänisesti, kiroilivat ja kohottelivat uhkaavasti käsiään.
Huomattuaan myöhästyneensä, aikoi Joel lähteä käymään jälleen kotiinsa, mutta laivan keskivaiheilta kuuluikin äkkiä ääni:
— Tuolla on yksi piru, ottakaa kiinni.
Kaksi konstaapelia hyökkäsi esiin laivan keskiosasta. Pako välähti Joelin mieleen, hän alkoi livistää kauppatoria kohti. Konstaapelit pyrkivät perään, mutta eivät pysyneet kintereillä. Äkkiä Joel kuitenkin pysähtyi. Pää ylpeästi pystössä asteli hän takaa-ajajiaan vastaan ja virkkoi halveksien:
— Mitä minusta tahdotte?
— Käyhän tänne, vastasivat konstaapelit.
He asettuivat Joelin kahdenpuolen ja veivät hänet laivan keskustassa seisovain ryhmän eteen.
— Kuuluuko tämäkin sakkiin?
— Kuuluu, vastattiin ryhmästä.
— En kuulu, väitti Joel äskeiseen tapaansa, ylenkatseellisesti ja ilkkuen.
— On pääpiru.
— Tulin suoraan kotoa.
— Miksi karkuun yritit?
Joel vaikeni ja häntä harmitti ja sapetti äskeinen karkuyritys, joka loi epäilyttävän valon häneen. Konstaapelin uudistettuun kysymykseen, miksi hän koki karata, vastasi hän:
— Näyttääkseni miten olette puusta. Jäitte kuin sika suohon… vapaastihan kävin teitä vastaan.
Kun laivan keulapuolessa seisovaa kolmea ruvettiin ohjaamaan poliisikamariin, komennettiin Joel samaan matkueesen. Eellimäisinä astelivat nuo kolme, jotka olivat kahakassa saaneet runsaat osansa, heitä seurasi kaksi konstaapelia, viimemainittujen jälessä asteli Joel, takanaan nuo kaksi äskeistä konstaapelia, jotka eivät juostessa kyenneet osapuillekaan pysyttelemään hänen kintereillään. Toisella oli kiero nokka, toinen oli pitkäsäärinen ja laiha. Marssi tapahtui äänettä ja juhlallisesti, mutta sittekin se kutitteli Joelin nauruhalua. Erittäinkin takana-astelevien virkainto ja ylväs kohtelutapa tuntui hullunkuriselta. Iloiselle mielelle kerran jouduttuaan, heräsi Joelin kujeilemishalu, hän pyörähti äkkiä ympäri, teki jälessä astuville konstaapeleille kunniaa ja livahti pakoon kuin nuoli. Virka-intoiset painaltamaan jälessä. Tovin juostuaan Katajanokkaan käsin, kaarti karkuri takaisin, juoksi monen koukun kautta ja väliin kyykkysilläänkin takaa-ajajiensa ohi, jatkoi sitte juoksuaan eturoikkaa kohti, kiersi sen ympäri moneen kertaan, ja asettui lopulta alkuperäiseen järjestykseen eturoikan konstaapelien kannaksille. Kaikki tapahtui muutaman silmänräpäyksen kuluessa. Hengästyneinä ja kiroillen saavuttivat vihdoin takaa-ajajatkin kulkueen, karkuri teki taasen kunniaa ja virkkoi entiseen tapaansa:
— Voi, miten olette puusta.
Perille saavuttua ohjattiin Joel pieneen huoneeseen, siinä oli aituu, jonka takana istui virkapukuinen herra. Tämä kirjoitti muistiin, mitä konstaapelit sanoivat. Sanottavien runkona oli että hyökkäyksenalaisiksi joutuneet olivat tunteneet satamatyömiehen Joel Sormensuon järjestyneiden merkkimieheksi. Sopi olettaa, että kiinniotettu oli koko hyökkäyksen salainen sielu ja sen näkymätön johtaja. Oletusta tukee pakoyritys, joka ei kuitenkaan onnistunut, kiitos konstaapelien valppauden. Toisesta valepakoyrityksestä ei mainittu sanaakaan.
Kun tuo kaikki oli merkitty paksuun kirjaan, alkoi Joelin kuulustaminen, jota kesti vain muutaman minuutin. Jokainen kysymys tähtäsi eksyttää vastaajaa lausumaan jotakin semmoista, joka olisi sitonut hänet syyhyn. Mutta Joel pureksi aina samoja papuja, ja vihdoin virkapukuinen virkkoi:
— Mene kotiisi.
Yhteentörmäyksen jälkinäytös suoritettiin raastuvanoikeudessa, pari syyllistä joutui kärsimään kovan rangaistuksen, eturoikan miehet, joiden kasvoissa ja pukineissa näkyi kahakan jäljet, pääsivät helpommalla, loput vapautettiin tykkänään. Joel kuului viimemainittujen joukkoon, häntä vastaan ei voitu esittää mitään todisteita, mutta otaksumisia kasaantui hänen niskoilleen sitä enemmän. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä sen etupäässä vaikutti. Ensimainitussa oltiin näkevinään tyypillinen pahantekijä, viimemainitussa oli muka jotakin saatanallista, kuten muuan sanomalehti sattuvasti lausui. Hymyilykin oli kuin tikarinpisto, pistävä, myrkyllinen, puistattava.
Sanomalehtien tautta musta juttu joutui Eevankin korviin. Vasta keskikesän mentyä kirjoitti tyttö. Sanoi muuttavansa syksystä Pohjavaltaan. Lyhyen, kylmyyttä huokuvan kirjeen lopussa olivat sanat: koko maailma sinusta humuaa. Et olekaan malttanut tyyntyä. Se on oma asiasi, mutta tiedä että niinkuin metsään huudat, niin metsä vastaa.
Kirjeen saatuaan jättäytyi Joel työstä pois ja ryhtyi laatimaan vastinetta. Hän vakuutti ja vannoi olevansa syytön. Hänen mustaamisensa oli vallitsevan järjestelmän vanha ketun laulu: lyödään sitä, ken on heikoin vastustamaan.
Iltapuolella, yksin jäätyään, hankki hän lähteä saattelemaan kirjettä laatikkoon. Mutta silloin helähti seinän takaa:
Läksin minä kesäyönä käymään siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää. Kussa lintuset laulaa, metsäkanatki ne pauhaa ja mun sydämmeni — — —
Tuohon katkesi laulu äkkiä. Joel odotti silmänräpäyksen, toisenkin, mutta jatkoa ei kuulunut. Mikä erittäin koski hänen korvaansa, oli äänen särkynyt sointu. Siinä ei enää pulppuillut riemukas onni, päinvastoin värähteli siinä jotakin polttavan surullista, kuten olisi laulaja sydämmensä riehuja kokeillut lepoon tuuditella. Jo jonkun kerran ennenkin oli Joel keksinyt tytön suupielissä hillittömän tuskan ilmeen, jota oli mahdoton väärin ymmärtää, mutta se ei ollut milloinkaan ennen niin sydäntä särkevä kuin äsken.
Jonkinlaisen uteliaisuuden valtaamana pistäysi Joel naisnaapurinsa puolelle, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovenpieleen. Tyttö istui koneen ääressä ja nyyhkytti. — Häiritsenkö? kysyi Joel iloisesti.
Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että ainakin pari kertaa ennen olivat Lyylin tuskat ja surut vaihtuneet parissa päivässä riemuksi ja onneksi. Jos lie sama ikä näilläkin murheilla, äilähti hänen päähänsä. Jos ne ovat lempivän sydämmen omia laatimia.
Tyttö ponnisti voimansa ja herkesi nyyhkyttämästä, mutta hänen kasvoillaan kuvastui vielä väkevä tuskan ilme. Joel oli tuokion kahden vaiheilla, poistuako taiko jäädä, mutta epäröidessä syttyi häneen mieliteko saada Lyyli nauramaan ja unhottamaan lempivän sydämmen laatimat huolet. Tehtävä alkoi tuntua yhä houkuttevammalta.
— Minulla on hauska juttu, hauskempi kuin osaatte luullakaan, alkoi Joel loruta, asettuen istumaan tyttöä vastapäätä ja ruveten kertomaan yöllisiä seikkailujaan, jotka hänet sekoittivat kuuluisaan satamatyömiesten kahakkaan.
Pilapako huvitti Lyyliä.
— Oh, miten ne kaksi juoksivat ja läähättivät, mutta tämä tämmöinen poika, tämmöinen miehen tupakkimälli tassutteli kuin kotonaan. Kaksi kertaa pujahdin kyykkysilläni niiden välistä. Kyykkyjuoksu vasta juoksua on, sen rinnalla muu juoksu on kuin kaljaa.
— Semmoista en ole nähnyt koskaan, nauroi Lyyli.
— Sepä hassua, mutta jos minä annan näytännön ensi sunnuntaina. Vuokraan maistraatilta kauppatorin ja haastan nuo kaksi puusta tehtyä kilpasille. Minä juoksen pakoon, ne ajavat takaa. Kahdeksasta aamulla kahdeksaan illalla sitoudun pitämään puoliani syömättä, istahtamatta. Katsojat maksavat huvista kymmenen penniä. Vaikka jäisi tuhanteen katsojaan, ansaitsen toki sata markkaa. Ja rahaa se on sekin.
— On, on, nauroi Lyyli.
Viikon vierittyä, vierivät tytön surutkin, hän tuli muutamana iltana Joelia vastaan, ja hänen silmiensä riemu loisti jo kauas, vaikka suupielissä piilikin entinen salaisen tuskan ilme, ilme, joka aina pyrki särkemään silmissä säteilevän onnen kokonaisvaikutuksen.
Mutta Joelin omat surut alkoivat heilimöidä, sillä Eeva herkesi kirjoittamasta. Se jotakin merkitsi. Se aavistuksia kasvatti ja synnytti, se mieltä häilytteli ja päivät tummenti.
Tummien päivien jatkoina olivat öisin ilkeät unet. Eeva oli väliin jäävinään raitiotievaunujen alle, väliin sortuvinaan palavaan rakennukseen eikä Joel milloinkaan joutunut apuun, sillä hänen jalkansa tuntuivat raudan raskailta. Moisien unien jälestä hän aina säikähti hereille, herättyä tuntui mieli kipeältä, haavoittuneelta. Kun tämmöistä jatkui jonkun ajan, teki hän päätöksen pistäytyä kotiinsa. Hän päätti käydä kursailematta Pohjavaltaan ja näyttää Eevalle kaikki setelinsä. Eeva uskoo, luottamus palautuu, ilkeät unet ja aavistukset herkeävät kiusaamasta, päivät valkenevat.
Mutta vasta sataman jäädyttyä toteuttaa hän aikeensa, siihen saakka kitkee hän seteleitä lampaannahkaiseen rahamassiinsa, kitkee sukkelasilmäisiä, velikultia, papinpoikia ja minkä nimellisiä ne satamamiesten sanastoissa olivatkin.
Ja hän kitki. Yön päivän, aamun illan kitki hän hopeoita, lantteja, seteleitä, hemmoittelematta selkäluitaan, piittaamatta nälästä tai väsymyksestä. Laivaliikenteen vihdoinkin loputtua, luki hän säästönsä, ja valkoiset onnen varsat kapsailivat taasen hänen ympärillään, mutta ne kapsailivatkin viimeisen kerran. Setelien lukeminen oli tuskin loppunut, kun posti pistäysi huoneeseen ja toi kirjeen Eevalta. Kirjeessä seisoivat vain sanat: voi hyvin, Joel.
Ei mitään muuta. Ei edes tervehdystä eikä mitään lähempää selvitystä. Ei kerrassaan muuta, kuin tuo kylmä ja alaston: voi hyvin, Joel, jonka merkitystä oli mahdoton väärin ymmärtää.
Kirje tuntui polttavan Joelin sormia, ja hänen korvissaan aivan kuin kohisivat sanat: voi hyvin Joel. Sanat loihtivat taasen esiin jotakin, jossa ei ollut ääriä eikä rajapiirteitä, jossa laineet vierivät määrättä ja suunnatta kaikkia rantoja kohti, ja samalla ne hautasivat unelmat voipa torpasta peltoineen, iltatähtineen.
Unettoman yön jälestä valkeni vihdoinkin päivä, Joel nousi ylös ja ryhtyi kirjoittamaan Eevalle. Kirjoittaminen kesti kauan. Kerki maille toinen hämärä, ennenkuin raskas käsi herkesi. Mutta kirjettä kuoreen sovittaessa repikin Joel sen äkkiä palasiksi, istui uudelleen pöydän ääreen ja kyhäsi sanat: voi hyvin, Eeva.
Seuraavana aamuna jouduttihe hän sahoine ja muine kirvesmiehen vehkeine mustapartaisen työtoveriksi.
Ja elämä ei tuntunut sen kummemmaltakaan. Jotakin oli eletty loppuun, jotakin oli kuin haudattu maan syvyyteen — ei mitään muuta. Joskus toki heräsi uteliaisuus. Mitä lie Eevan elämän polulle sattunut, joka pani hänet kirjoittamaan nuo kolme sanaa. Hairahdusko? Ehkä. Tai jos oli kohdannut sorean, jonka naama ei ollut kesakkoinen. Mahdollista sekin. Mutta lie yhdentekevätä kumpi oli sattunut. Se mitä oli ollut, oli eletty loppuun, oli lapioittu maan syvyyteen.
Noin luulotteli Joel…
Tästä puolin rupesi hän kiinnittämään enemmän huomiota ulkonaiseen itseensä. Kotoisen pyhäpukunsa sitoi hän nyyttiin ja teetti sijaan kuosikkaamman. Lyyli ei ollut tuntea häntä, kun hän ensi kerran näyttäytyi kaupunkilaisräätälin tekemässä puvussa.
— Eipä kävisi enää kyykkyjuoksu päinsä, nauroi tyttö.
Lyylin elämässä vuorottelivat nyyhkytyskohtaukset ja niitä seuraava onnen ja riemun aika. Kerran yhätti Joel tuntemattoman naisen Salaman seuroina. Ne kävivät käsikynkässä häntä vastaan, Joel luuli naisen Lyyliksi, mutta katulyhdyn valo paljasti erhetyksen. Nainen olikin vento. Salama ei vastannut lainkaan Joelin tervehdykseen, vaan käänsi päänsä toisaanne —
Vieri joulu ja yhä oli Joel tyyni ja tympeä, mitkään muut kuin puhtaasti sosialistiset kysymykset eivät syyhyttäneet hänen ajatuksiaan. Mutta eräänä sunnuntaina oli hänen mielensä kumman herkkä. Kirvesmiesten ammattiosaston iltamasta lähti hän kesken pois, ja hän asteli katuja sattuman kaupassa. Oli tammikuun loppupuoli, mutta ilma oli pehmeä. Astellessa kiitivät Joelin ajatukset Sormensuohon, ja kun ne sinne kerran osuivat, tapasivat ne Eevankin. Ensi kerran kolmisanaisen kirjeen saapumisen jälestä synnytti tytön muisto Joelin rinnassa väkeviä mielen hyrskyjä. Ja niiden hyrskyjen mukana karkoutui hetkeksi sosialisti, ja jälelle jäi vain Sormensuon Joel, torpan poika, jonka sydämmen valtiaana oli palvelustyttö Eeva, yhtä niukkasuloinen kuin poika itsekin. Jälelle jäi yksinäinen, ystävätön, tulevaisuuden suunnan menettänyt Joel, joka ei kyennytkään lapioimaan muistojaan maan syvyyksiin, kuten oli luulotellut ja uskotellut.
Astellessa rinnan haikeus yhä kasvoi. Palatsien valot vaihtuivat harmajan torpan iltatuleksi, nurkissa itätuuli huminoi, oli synkkää ja kolkkoa torpantakaisessa metsässä, mutta torpan tuvassa oli emäntä nuori…
Joelin rintaa viilsi.
Määrättä ja suunnatta astellessa oli hän tullut lyhyelle autiolle kadulle, joka päättyi johonkin torintapaiseen aukeaan. Joel asteli aukealta käsin. Kadun keskivaiheilla tuli hänen vastaansa kaksi hienosti puettua neitiä. Ne astelivat verkalleen, nauroivat ja puhelivat ääneen. Sivuuttaessaan loivat molemmat neidit vastaantulijaan aran silmäyksen. Mutta, toisen neidin kasvot olivat tutut. Joel pysähtyi ja mietti silmänräpäyksen. Pohjavallan Viola, totisesti, pälkähti hänen päähänsä äkkiä. Viola, joka käy Ateneumissa piirustuskoulua. On muuttunut vuodessa kahdessa, jotta on vaikea tuntea entisekseen. Joel pyörähti ympäri, neidit samassa katsoivat taakseen. Onneton tuuma ajelehti ensimainitun päähän. Violalta, joka on äskettäin palannut joululomalta, saa hän. kuulla kotikylän kuulumiset, etenkin Eevaa koskevat.
Mutta neidit katsoivat taasen taakseen. Huomattuaan Joelin pyörtäneen ympäri, lisäsivät he astuntanopeutta. Joel teki samoin. Neidit muuttivat juoksuksi, Joel teki saman tempun. Katu loppui, pimeähkö aukea joutui eteen. Neidit lisäsivät nopeutta ja alkoivat huutaa apua. Heidän kintereillään seuraava Joel rupesi myöskin huutamaan, ettei pidä säikähtää, hän oli Sormensuon Joel, tuttu poika. Omalta huudoltaan ja säikähdykseltään eivät neidit kuulleet takaa-ajajansa sanoja, ja niin he hilkkasivat aukean poikki, neidit kirkuen ja huutaen apua, Joel heidän kintereillään, mainiten Violaa nimeltä ja hokien, ettei huoli säikähtää, hän kun oli Sormensuon Joel, tuttu poika.
Omasta mielestään tarpeeksi kesyteltyään neitejä, oli Joel jo laskemaisillaan kätensä Violan olkapäälle, kun joku olento törmäsi häneen kiinni takaapäin. Olento oli kieronokkainen konstaapeli, jota Joel oli juoksuttanut kauppatorilla. Se iski Joelin kaulukseen kiinni ja virkkoi samalla ilakoiden ja sähisten:
— Ahaa, vanha tuttu.
— Piru sun tuttusi olkoon, vastasi Joel ja paiskasi konstaapelin selälleen katuun.
Neidit pysähtyivät silmäilemään kohtausta. Sen jatkona oli kimakka vihellys, joka joudutti yhden konstaapelin lisää. Kaksin ne sitte tarttuivat Joeliin, mutta tämä lennähytti molemmat katuun, toisen selälleen, toisen suulleen, ja suuntasi kulkunsa jälleen neitejä kohti. Nämä taasen juoksemaan ja kirkumaan. Silloin Joel kiukustui. Kohtaus, kaikkine naurettavuuksine, alkoi suututtaa häntä. Ihmisiä keräytyi paikalle, hälinä ja melu oli tavaton.
— Harakat, senkin harakat, huusi Joel neitien jälkeen, kun nämä taasen rohkenivat seisahtua. Ette ole mukamas ihmistä ennen nähneet.
Konstaapeleja oli jo kaikkiaan neljä. Yksi eristyi puhuttelemaan neitejä ja kirjoitteli jotakin muistikirjaansa, kolme rupesi hoivailemaan Joelia. Viimemainittu käsitti jo, mikä matka oli tehtävä. Karkaaminen olisi kyllä pelastanut hänet, mutta siihen keinoon ei hän halunnut ryhtyä. Lähdettiin siis astelemaan. Avautui taasen tutun huoneen ovi, jossa oli aituu ja aituun takana virkapukuinen herrasmies. Kuulustelussa, joka heti alkoi, käyttivät vain konstaapelit sanavuoroa, virkapukuinen merkitsi paksuun kirjaan heidän sanelunsa. Mainittiin naisten hätyyttelemistä, konstaapelien pahoinpitelemistä, ja vasta kun juttu oli kirjaan laadittu, lausuttiin Joelillekin muutamia kysymyksiä.
— Miksi hätyytit neitejä?
— Halusin puhutella…
— Tyhjä veruke, vieraitahan neidit olivat.
— Toinen oli tunnettu.
— Sinulla oli jotakin muuta mielessä.
— Itse mieleni tunnen.
— Viekää talteen, komensi virkapukuinen aituun takana. Joel työnnettiin johonkin sokkeloon, jossa oli ummehtunut ilma, sylkeä ja lokaa lattialla. Kun ovi painettiin kiinni hänen jälkeensä, vallitsi kolkko hiljaisuus.
Vasta sydänyön jälestä nukkui Joel. Hän näki unta, että oli matkaavinaan kotipuoleen. Eeva odotti häntä jossakin portinpielessä. Hän kiirehti. Mutta aivan lähelle päästyä, muuttui Eeva pitkäksi, mustaksi esineeksi, jolla ei ollut ihmispiirteitä. Joku nauraa räkätti samalla kimeästi, ja nauruun hän heräsi. Hän ei ollut muistaa illan tapahtumia, mutta vähitellen ne palautuivat ajuun. Hänen onneton mielitekonsa saada kuulla kotipuolen asioita, neitien hurja juoksu, poliisit, kuulustelu, putka…
Vasta kymmenen tienoissa narahti sokkelon ovi auki ja Joel sai jälleen vapautensa. Hammasta purren ja vihan veret kasvoilla asteli hän kotiinsa, toistaen itsekseen:
— Viola, Viola, senkin taivaallinen röökinä.
Parin viikon kuluttua pohdittiin asiaa raastuvanoikeudessa. Siellä olivat molemmat neidit, asianomaiset poliisit ja muuan punakka herra, joka kaikin mokomin tahtoi suurentaa Joelin syyllisyyttä. Jutun käsittely alettiin ensi kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan lukemisella, ja kun se oli päättynyt, kysyttiin Joelilta, myönsikö hän pöytäkirjain oikein laadituksi.
— On se oikein, paitsi alkupuoli on ereyttävä.
— Miten se on sitä?
— Tarkoitukseni oli vain puhutella…
Joel puolustihe yksinkertaisesti, mutta vaikuttavasti. Viola neiti oli kotoisin hänen kotikylästään, kotipuolen kuulumisia hän alkoi kysellä, ei iki mitään muuta. Neitejä oli ehkä joskus ennen kadulla hätyytelty, koskapa olivat niin arkoja, että rupesivat heti juoksemaan. Sitte tapahtui kaikki se, mikä äsken luettiin. Konstaapeleja ei hän tarkoittanut lyödä eikä pahoinpidellä, hän tarkoitti vain vapautua. Hänen verensä ehkä kuumeni liiemmäksi.
— Miks'ette herenneet takaa-ajosta, kun näitte että neidit säikähtivät? kysyi punakka herra murhaavan pätevästi.
— Sepä juuri harmittaa itseänikin… ei sattunut mieleen… enkä tahtonut heittää kesken aiettani.
Punakka hymyili pirullisesti.
— Luulin ja toivoin sitäpaitsi että neitien säikähdys menee ohi, kun kuulevat kuka olen.
— Mutta sen pahempi, säikähdys vain kasvoi.
— Näytti kasvaneen.
— Teillä ei siis ollut mitään pahoja mielessä, virkkoi oikeuden puheenjohtaja, johon Joelin puolustus teki väkevän vaikutuksen.
— Eihän toki.
Neitien puolesta ilmoitti punakka, että nämä pyysivät päästä erilleen jutusta. Eivät vaatineet syytettyä edesvastuusen. Neitien pyyntöön suostui oikeus. Koko juttu tuntui kuivuvan aivan vähiin, mutta punakka esittikin lykkäystä, ja oikeus suostui siihenkin pyyntöön.
Sanomalehdet, jotka heti poliisikuulustelun jälestä olivat iskeneet juttuun rohkeasti, ilmoittaen rikosuutisissaan, miten satamamiesten kahakan ajoilta tunnettu Joel Sormensuo oli kadulla ahdistellut kahta taitelijaneitiä ja sen tekonsa vuoksi viety poliisin huostaan, puuttuivat tällä kertaa juttuun varovammin ja aremmin.
Jutun toinen käsittely muodostui huimemmaksi. Punakka luki toisessa käsittelyssä pitkän lausunnon syytetyn mainetöistä, joita tämä oli tehnyt kotiseudullaan. Mainetöiden keskuksena oli lakko-yritys, jonka kärki oli kohdistettu takaa-ajetun neidin veljeen, suurtalolliseen Pohjavaltaan. Tyhjiin rauennut lakkohomma ja takaa-ajo olivat muka peittämättä toistensa yhteydessä, edellinen jälkimäisen vaikuttimena. Lakkohomma loi punakan mielestä syytettyyn oikean valon. Takaa-ajo oli raaimman, katalimman kostonhimon ilme, mitä milloinkaan on rikoksien alalla tavattu.
Oikeuden puheenjohtaja kysyi, mitä syytetyllä oli sanomista lausunnon johdosta.
— Kaikki on päätöntä lorua, vastasi Joel, jonka veri alkoi kuumeta.
— Väitättekö ettei lakkopuuha ole totta? kysyi punakka.
— Se on kyllä totta, mutta muu on lorua. Ettenkö minä mukamas voi kostaa itselle Pohjavallan isännälle, jos kostoa mielisin.
Joel alkoi taasen puolustaida väkevästi. Ääni ja silmien ilme olivat niin vakuuttavia, että itse punakankin olettamiset horjahtelivat. Kesken puolustamista kysyi oikeuden puheenjohtaja äkkiä:
— Miten olisitte menetelleet neitien kanssa, jos eivät konstaapelit olisi ehtineet apuun.
— Olisin paiskannut kättä toiselle neidille ja kysellyt kotipuolen kuulumisia.
Tuo oli luonnollista. Juttu kuivui käsiin väkisinkin. Päätöksessä tuomittiin Joel jonkun kymmenen markan sakkoihin virka-toimessa olevan poliisin vastustamisesta. Mutta sanomalehdet eivät silti malttaneet luopua herkkupalasta, ne kertoivat laveasti ja kutkuttavasti Joel Sormensuon lakkohommista, kuten hukkaan menneistä humaloista ainakin.
Joel nieli nekin ivat. Hänen sielussaan hehkuivat jo monet vihan hiilet, oikeudenkäynnistä tuli yksi entisien lisäksi lisäämään palon voimaa, kun kerran hiilet hulmahtavat kuluttavaan ja sytyttävään liekkiin.
Oikeudenistunnosta palattuaan, rupesi hän lukemaan muuatta sosialistien lentokirjaa, jossa hyökättiin murhaavasti uskonnon ja siveyden kimppuun. Hänen lukiessaan päivä hämärtyi, ja hämärän rajoilla kuului seinän takaa Lyylin ääni. Tyttö lauloi ainaista lempilauluaan, Joel eroitti sanat:
— — — — — — — — — — mikä tuska ja vaiva sinun sydäntäsi kaivaa, jok'ei anna sydänyölläkään rauhaa.
Säkeitten jälestä kuului äkkiä sydäntä särkevä parahdus, samassa jotakin kaatui kumoon. Joel paiskasi kirjan pöydälle, kiirehti ulos, ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua seisoi hän tytön huoneessa.
Sitä kyyneltulvaa, joka juoksi Lyylin silmistä, sitä tuskaa, joka ilmeni rinnan parahduksissa.
Joel alkoi aavistaa, mistä oli kysymys.
— Lyyli, virkkoi hän lohduttavasti.
Mutta tyttö ei kuunnellut. Kädet ojennettuina ylös ikäänkuin rukoukseen, makasi hän selällään lattialla, parkuen, voihkaen.
— Minä tahdon kuolla.
Hän repäsi leningin auki rinnan kohdalta, jotta napit lennähtivät lattialle.
— Lyyli.
— Minä tahdon kuolla.
Hiuskampa lennähti samaa tietä kuin napitkin.
— Lyyli.
— Minä tahdon kuolla.
Noiden sanojen jälestä tuli kaulaketjujen vuoro, ne lennähtivät pöytää kohti ja kaatoivat Salaman valokuvan. Jo käsitti Joel, mistä oli kysymys.