VII
Kauppatorin leima oli tuo tavallinen ja arkipäiväinen: musta, sakea kuvio, joka huojuessaan ja liikkuessaan pysyi kohdallaan, jonka käytävissä ja rakoloissa lainehti keskeytymätön ihmisliike tulijoine, menijöine, ostajine, myyjine. Mustan kuvion yläpuolella siinti kuulakka syystaivas valkeine pilvine, ja leppoisat etelätuulen tuomat laineet vierivät ulapalta kauppatorin laituria kohti.
Kymmenen vaiheilla, jolloin kuvio jo oli käynyt hataraksi, loppui Joelin ja hänen toveriensa urakka. Se oli kestänyt läpi yön, ja se oli tarkistanut selkänikamien lujuutta, mutta olipa siitä hopeatkin heltineet. Kotvan hengitettyään ja suoristettuaan selkänikamiaan, asteli Joel kauppatorille, nauttiakseen maalaisvaikutelmista. Hänen mielitöitään oli lipua hevosen ja kuorman kyleltä toisen hevosen ja kuorman kylelle, katsoa tuota miestä ja tätä naista, joiden kasvojenpiirteissä ja hymyilyssä oli jotakin tuttua, kotoista.
Noin lipuessa löi joku häntä takaapäin olkapäähän, ja lyöntiä seurasi tutulla äänellä lausuttu:
— Terve miestä.
Joel pyörähti ympäri, Syyrakin Otto seisoi hänen edessään.
— Vie sua ja viipota.
Joelin laihoille, kesakkoisille kasvoille ilmausi riemastus, hänestä tuntui kuin olisi kotikylä Sormensoine jo kaikkine äkkiä nakattu hänen eteensä.
— Vie sua ja viipota, toisti hän ja remahti samassa raikkaaseen nauruun. Mikä tuuli sinut tänne tuuppasi?
Oton katse pilveytyi.
— Isä läksi akottumaan.
— Elä vietävissä! Ken lemmen loi?
— Kukas muu kuin Serahvi.
— Kirjan lukija, kylän kello.
— Varis korpin, pata kattilan, piru paholaisen.
— Ja kotisi oven saranat alkoivat naukua: poika pellolle, siellä on enemmän tilaa. Poika pellolle.
— Niinhän ne naukuivat ja vinkuivat.
— Minkä sormen aiot työntää suuhusi?
— Rupean ajurin rengiksi,
— Ei ole tuhma tuuma.
— Osaan ajaa, osaan hoitaa hevosta, hevosen kanssa ei tule ikäväni, vaikka kaivossa asuttaisi. Mutta voitko tarjota mulle asunnon joksikin yöksi?
— Voinpa kyllä, ei ole hätää mitään. Entä matkatavarasi?
— Ovat asemalla, niiden ei ole mikään hoppu.
— Lähtäänpä sitte.
He astelivat yksissä Joelin asuntoon, joivat tuliaiskahvit ja palasivat jälleen sataman seudulle. Jotta ensikertalainen Otto tutustuisi kaupunkiin, retkeili Joel hänen kerallaan koko iltapäivän, kysellen ahkeraan kotipuolen kuulumisia.
— Miksi et kirjoittanut minulle tulostasi?
— En tietänyt osoitettasi, sitä ei tietänyt isäsikään. Yksi sen tiesi, mutta hänen nimeään ei Joel uskaltanut mainita, sillä hän aavisti että surutar jollakin tavoin liittyi nimeen.
Anni emännän välityksellä sai Otto jo toisena päivänä haluamansa toimen. Iltasella lähti Joel saattelemaan häntä uuden isännän luo. He astelivat hitaasti, puhelu sammui tuon tuostakin heidän välillään, sillä Joel ei syttynyt ja Ottokin oli ehtinyt tyhjentää uutisvarastonsa. Vihdoin ensimainittu virkkoi omituisen puristetulla ja matalalla äänellä:
— Olemme eilen ja tänään puhelleet monesta henkilöstä, mutta eräästä olemme kumpikin tahallamme vaienneet. Ymmärrät, ketä tarkoitan.
— Ymmärrän, vastasi Otto.
— Kerrohan nyt hänestäkin, en juokse mereen, vaikka kuulen mitä.
Otaksun että se mitä kerrot hänestä, ei ole sinistä.
— Sinistä se ei ole. Eevan juttu on muuten niin monessa solmussa, että on vaikea vielä tänäänkään päättää, ken on syyllinen, ken syytön.
— Kerro juttu, pyysi Joel kylmästi, mutta kasvojen hymy näytti hieman sekavalta.
— Ei ole kertomus pitkä. Muistathan Kiurun Kestin?
— Muistanpa hyvinkin. Kahdenkymmenen vanha, soittoniekka, tanssiniekka.
— Eeva ja Kesti joutuivat väleihin. Se oli alussa olevinaan leikkiä, mutta kääntyi todeksi, kun Kestin vanhemmat pistivät lusikkansa siihen. Se tuuli lauheni kuitenkin. Sanottiin että Pohjavallan emäntä sen käänsi. Kestin vanhemmat olivat valmiit luovuttamaan torpan ja ottamaan Eevan miniäkseen, viimemainittu oli jo hommannut sijaisenkin Pohjavaltaan, sää oli aivan sees ja tuuleton. Mutta nousikin pilvi, nousikin myrsky. Punakorven Mari riensi estämään kuulutuksen tekoa. Kesti oli ollut väleissä sen kanssa, oli joku kihlantapainenkin ja sen vakuutteena todistajien kuullen lausutut sanat: "sinä olet minun ja minä olen sinun". Kesti vannoi maat ja meret kumoon, että kaikki oli ollut pelkkää leikkiä, mutta sotkuinen juttu ei siitä selvinnyt. Kesti suuttui päiviinsä ja läksi paikkakunnalta, läksi maiden ja merien taa, sanottiin.
Joel yskähti soinnuttomasti, hänen silmänsä tuijottivat…
— Mutta Kestin matka oli lyhyt, lie kestänyt kolme kuukautta. Kotiuduttuaan meni hän koreasti pappiloihin Marin kanssa. Mutta silloin Eeva lähti.
— Minne? kysäsi Joel kiihkeästi.
— Sitä ei tiedä kukaan, ei Pohjavallan emäntäkään. Joku oli tietävinään, että Eevalla oli sukua kaukana Pohjanmaalla ja että hän pakeni sukuihinsa, toiset tiesivät hänen tosiaankin menneen maiden ja merien taa, mutta kaikki on pelkkää arvelua, pätevää tietoa ei ole kenelläkään.
Juttu ei Joeliin tehnyt polttavaa vaikutusta, hän saattoi sille hymyilläkin iltojen ja öiden yksinäisinä, unettomina hetkinä. Mutta hänen huomionsa olikin kiintynyt jutun metisimpään kohtaan eli kuulutuksiinpanon estämiseen. Siinä irvisti jotakin mustalaislystiä, johon kaikki muu hälveni ja hukkui. Mustalaislystin päähenkilö oli Punakorven Mari ja Marin rinnalla Kesti, kahden tytön kulta. Väliin luiskahtivat ajatukset Eevaan, mutta Joel siirsi ne heti Mariin, joka sydän kurkussa juoksi pappilaan ilmoittamaan kirkkoherralle, että Kesti on hänen ja hän on Kestin.
Kerran sitte Joel nukahti satamatyön lomassa. Moista ei ollut entisaikoina sattunut, ei uuvuttavimmankaan työn jälestä uni uskaltanut lupaa kysymättä Joelin silmään. Mutta siitä saakka kuin Otto kaupunkiin ilmaantui, tapahtui Joelissa muutos. Hänen teräksinen tahtonsa haurastui, hänen selkänsä ei kestänyt enää, kuten ennen, hän tuppasi silloin tällöin hieman väsymään eikä hänen henkilönsä vaikuttanut enää niin purasevasti kuin ennen. Hänessä oli jotakin särkynyt, vaikka ei särö esiintynyt äkkiä kokonaisuudessaan näkyviin eikä Joel sitä itse käsittänytkään.
Nukkuessa näki hän unta. Eeva ja hän riensivät tapaamaan toisiaan. Polku oli tuttu, metsä ja taivas metsän yläpuolla oli tuttu. Eevan sini- ja valkoruutuinen esiliina liehui tuulen käsissä, kun hän riensi Joelia vastaan. Mutta sitte tummeni polku, metsä, Eeva, ja tumman keskessä seisoi Eeva ja pyyhki nenäliinalla kyyneleisiä silmiään. Hän aikoi jotakin huutaa, mutta ääni ei tullut kurkusta ulos. Huutoonsa hän heräsi.
Herättyään kavahti hän jaloilleen ja silmäili säikähtyneesti satamaa, kauppatoria, rakennuksia. Kyyneleisiä silmiään pyyhkivän Eevan kuva poltti hänen rintaansa, aivojansa. Joel yritti kiinnittää huomionsa ihmisiin, satamaan, laivoihin, mutta tytön kuva ajoi ne kaikki tieltään pois…
Joel rupesi voimaan pahoin. Hän näki yhä edessään kyyneleisen tytön. Kyyneleet ikäänkuin kysyivät häneltä: miksi menettelit siten, että onnemme särkyi. Tuon kysymyksen heräämistä oli Joel aavistanut viimeaikoina, ja se oli jo etukäteen vapisuttanut häntä. Tähän saakka oli hän onnistunut ajamaan kysymyksen pakosalle, mutta sittekin hän tunsi sen paisuvan voiman, joka kysymykseen yhäti kasvoi. Hän tunsi jo ennalta, että se kerran saavuttaa hänet ja seisoo hänen edessään pilviin ylettyvänä jättiläisenä, uhkaen musertaa ja rutistaa hänet syyllisyyteen.
Ja nyt se oli saavuttanut hänet, nyt alkoi taistelu.
Mutta Joel ei sitä vielä käsittänyt. Hän ei käsittänyt, että hän oli joutunut elämän käännekohtaan, jossa ei ollut valitsemisen varaa muun kuin syyllisyyteen nujertamisen ja taistelun välillä. Pahoinvoinnista piittaamatta ryhtyi hän jälleen työhön, mutta lyhyen hetken jälestä oli hänen pakko lopettaa. Raukeana ja oudon kalpeana saapui hän iltapäivällä kotiin. Miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? soi lakkaamatta hänen korvissaan.
— Nyt olet sairas, virkkoi Anni emäntä, kun Joel raukeana ja kalpeana tuijotti eteensä.
— Ei ole mitään vaarallista, huomiseen menee kaikki ohi.
Ohi se menikin, mutta lähteä satamatyöhön ei enää juolahtanutkaan Joelin mieleen. Joku uusi vaihe häämötti epäselvänä hänen ajatuksissaan. Hän ei voinut enää jatkaa entiseen tapaan, jonkun muutoksen täytyi tapahtua piakkoin.
Kun kysymys: miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? yhä voimakkaammin ja syyttävämmin ahdisti häntä, oli hän menettää järkensä, mutta silloin hän laati kysymykselle jatkokysymyksen: ken pakotti hänet semmoiseen menettelyyn? Kenen syy, jolta hänen täytyi lähteä koiran tavoin synnyinkodistaan? Kenen? Pohjavallan. Tänään, huomenna, ijankaikkisesti. Pohjavalta oli kahden onnen haaksirikkoon syyllinen. Tästä Pohjavallan syyllisyydestä koituu uusi vaihe hänen elämässään. Hän vaati hyvitystä. Miehenä on hänellä oikeus hyvityksen vaatimiseen, onpa velvollisuuskin. Mutta mitä lajia hyvitystä hän oli velvollinen vaatimaan? Rahaako? Sitä oli hänellä omasta kohden. Maatako hän havitteli? Sormensuotako mielitteli? Mitä hän enää maalla ja Sormensuolla, menetettyään Eevan. Mikä hyvitys hänelle sitte kelpaa? Veri. Vain syyllisen veri voi tuottaa hänelle hyvitystä. Ei mikään muu, ei iki mikään.
Joel osti surma-aseen, kätki sen povilakkariinsa ja valmisteleikse lähtemään surmatyön matkaan. Hän oli asiansa oikeudesta varma, tulevaiseen elämään, siihen taivaalliseen, jota palkkapapit kirkossa saarnailivat, ei hän uskonut eikä hän uskonut palkkapappien saarnaaman Jumalan olemassaoloonkaan, syystä kun ei se tehnyt tasan oikeutta köyhän ja rikkaan välillä. Hän ei uskonut muihin kuin omaan itseensä ja siihen, mitä hän omassa sydämmessään tunsi.
Matkapäivä oli huomenna. Joel makasi hereillä koko yön, ja hän uneksi uneksimastaan surmatyöstä. Loppuun ehdittyään, alkoi hän taasen alusta. Illalla, kun tulet ovat sytytetyt, astuu hän Pohjavallan tupaan. Sanoo isännälle: minun elämäni olet sinä haaskannut, synnyinkodin, morsiamen, kaikki olen menettänyt sinun tähtesi. Raastettu elämäni vaatii hyvitystä, kostoa, vaatii syyllisen verta. Sinä olet syypää kahden ihmisen onnen häviöön, syyn sovitukseksi vuotakoon veresi. Nyt elä luule, että väärät tuomarit ja lait kykenevät pelastamaan sinua.
Kuuluu pamahdus, Pohjavallan isäntä suistuu lattiaan, rinta korahtaa muutaman kerran, kosto on suoritettu, hyvitys hankittu. Teon tehtyään lähtee hän antautumaan kiinni nimismiehelle. Sanoo sille: minä miehen äsken surmasin, minut vangitkaa.
Tuohon kohtaan edistyttyään, harppasi hän taasen alkuun, kuvaili uudelleen ja yhä uudelleen saman kohtauksen. Puoliyön jälestä väsyi hän surmakohtauksen alituiseen toistamiseen, kuten vahingossa solahtivat hänen ajatuksensa jatkoon. Hän kuvitteli miten hän rautavankina kuletetaan oikeuteen. Tuomari ja hän yhättävät kerran ja toisen. He ovat vanhoja tuttuja Sormensuon häätöjuttujen ajoilta. Sama tuomari, joka tuomitsi isän ja hänet häädettäviksi Sormensuosta, tuomitsee hänet elinkautiseen kuritushuoneeseen. Tuomari on vanha Pohjavallan liittolainen, vääryyden oikea käsi.
Joelin ajatukset takertuivat tuomariin ja tämän syyllisyyteen, takertuivat yhä lujemmin, yhä vakuuttavammin. Syyllisiä olikin kaksi. Ja toinen syyllinen oli ensimmäisen syyllisen oikea käsi. Piru ja paholainen olivat keskenään yhtiömiehiä, kummallakin sama määrä vääryyden osakkeita. Totisesti, kun kaikki ympäri käytiin ja jälleen yhteen tultiin, ansaitsi tuomari saman kohtalon kuin Pohjavaltakin.
Johdonmukaisuus veti lautakunnan jäsenet noiden kahden syyllisen apureiksi, ne vastalausetta tekemättä mukautuivat väärään päätökseen. Kehnot, raukat…
Syyllisien rivi yhä taajeni. Pohjavallan, tuomarin ja lautakunnan häntyreinä häärivät lakon vastustajat. Syyllisien jälkijoukon muodostivat poliisit, sanomalehtikertojat ja raastuvan tuomarit. Ne olivat syyllisien roikkaa kaikki.
Oliko järkevätä ja oliko oikeudenmukaistakaan kohdistaa kosto yhteen syylliseen, kun toiset kuitenkin jäävät koskemattomiksi. Oliko?
Joel pohti syyllisien syyllisyyttä koko yön. Yhteiskunta vääryyksineen oli kuin sadun satapäinen käärme. Jos yhden hakkaa pois, jää yhdeksänkymmentäyhdeksän jälelle. Ja niistä kasvaa tuota pikaa kymmenen uutta päätä yhden poikkihakatun sijaan. Johdonmukaisuus vaati taistelun laajentamista kaikkia päitä vastaan, muuten vääryys ei tule kitketyksi. Kun yksikin pää jää rauhoitetuksi, työntää se rinnalleen kymmenen muuta päätä, perkkauksen pitää siis tapahtua juuria myöten, pohjia myöten, luita ja ytimiä myöten. Taisteluun kokonaisvääryyttä vastaan, lohikäärmeen kaikkia päitä vastaan eikä yhtä eikä kahta vastaan.
Se taistelu oli käynnissä paraillaan. Hän liittyy taistelijajoukkoon. Asettuu eturivin mieheksi. Iskee tapparalla vääryyden yhteiskuntaa kylkiluihin, selkään, otsaan, iskee mäsäksi jokaisen luun, nikaman, iskee kunnes vääryys on hävinnyt maasta ja oikeus on päässyt valtijaaksi.
Oli vielä pimeä, kun Joel nousi makuulta ja lähti ulos. Hän asteli meren rantaan ja sinkahutti surma-aseen ärjyvien aaltojen saaliiksi. Sen tehtyään, palasi hän kaupunkiin. Hän käveli vain suotta aikojaan. Hänen päänsä tuntui raskaalta, toisin silmänräpäyksin hän nauroi itsekseen, toisin silmänräpäyksin puri hän hammasta. Kävellessä osuivat tutunomaiset ovet hänen silmiensä eteen. Ne olivat raastuvan talon ovet. Niiden näkeminen pani Joelin ankaraan raivoon. Hän muisti miten ylhäällä oikeussalissa oli vihan väkeen yritetty hänen, viatonta asiaansa vääntää katalaksi rikosaikeeksi.
— Koirat, perkeleet, äännähti hän, ruveten koroillaan takomaan ja potkimaan ovia ja katua.
— Senkin mustat, koirat, mustat perkeleet.
Hän takoi yhä… hän oli raivoissaan.