VIII
Taistelu alkoi.
Ilman kenenkään valtuutusta, ilman matkaohjelmaa lähti Joel samoilemaan maaseutuja. Tasa-arvoisuuden valtion pahin vastustaja oli hänen mielestään orjuuden ja sorron ikeen alle raukkamaisesti taipunut maalaistyöväestö, tuo oikeuksiensa valvontaan nähden veltto, arka ja typerä maalaisväestö, josta saattoi sanoa: "ottaa kun saa, kiittää kun annetaan". Se on ensin herätettävä, sitte vapaudenliike lähtee vierimään.
Kulettua moniaita penikulmia, levisi Joelin eteen pieni kylä, jossa oli pari suurtaloakin. Viimemainitut aivan kuin raapaisivat Joelin luontoa, mutta raapaisua seurasi järkeä hyväilevä tunne: kylä oli kuin luotu taistelun alottelupaikaksi. Suurtalot edellyttävät melkein aina torppeja. Ne eivät tosin useinkaan näy maantielle, ne sijaitsevat metsän kätkössä ja huonojen teiden takana, mutta joka tapauksessa ne ovat olemassa. Niiden asukkaiden korvat eivät ole kuurot, kun vaan osaa iskeä arkoihin kohtiin. Kylä oli mainion sopiva taistelun alottelupaikaksi.
Oli iltapäivä, kun Joel saapui kylään, hämärä alkoi painua maille. Tähysteltyään metsiin kotvan, keksi hänen tarkka silmänsä heikon savun kohoavan ylös ilmaan muutaman pellon takaa. Hän läksi astelemaan umpimähkään savua kohti, löysi pienen harhailun jälestä viheliäisen näköisen, harmajan torpan, avasi oven ja astui tupaan. Tupa oli pieni, pahanhajuinen, kehnosti valaistu. Likaisia lapsia oli joka lomassa. Heti ensi silmäyksellä luki Joel niitä puoli tusinaa. Torpan emäntä, nuorehko, terveennäköinen nainen, puuhasi iltasta. Porisevan padan alla paloi kituvalkea.
Joel lausui hyvän illan, vaimo näytti säikähtyvän.
— Ei huoli pelätä, olen rauhallinen ihminen. Onko emännällä tarjota kupillinen kuumaa väsyneelle?
Emäntä vaikeni. Joel huomasi ettei vaitiolo johtunut tylyydestä.
— Onko papujen puute?
— On vähän sekin ja erittäin sokurin.
— Sinähän olet kai hipakkajalkainen, juoksehan noutamaan papuja ja sokuria, virkkoi Joel ja antoi pari hopearahaa vanhimmalle tytölle, joka hämärästä loukostaan uteliaasti kurkisteli häneen.
Tyttö suoriutui matkaan. Odotellessa rupesivat emäntä ja Joel puhelemaan keskenään.
— Mistä vieras on?
— Helsingistä.
— Minne matka?
— Kaikkianne eikä minnekään erittäin.
— Oletteko ammattilainen?
— Enpä ole, minä olen työväen ystävä. Onko täällä liikkunut semmoisia?
— Eipä vasite täällä saakka, naapurikylässä kuului kesällä käyneen yksi.
— Oltiinko kuulemassa?
— Eikä oltu.
— Miksi?
— Ei sopinut aikaan, oli kirkkomatka esteenä.
Tytön palattua puodista, keitti emäntä kahvit, isäntä joutui parahiksi kotiin, kun pannu oli nostettu pöydälle.
— Vieras on työväen ystävä, puheli emäntä, kaataessaan kahvia kuppeihin. Pyytää yösijaa.
Isäntä, laiha ja pitkä mies, hymähti myöntyvästi.
Iltaseksi oli ryynikeittoa, jossa oli vähän rasvaa ja luuta. Mutta ruokahalu oli kaikilla hyvä. Syötyä painui Joel rahille nukkumaan.
Seuraavana päivänä työnsi hän setelin torpan emännälle.
— Ostakaa noiden ihon peitteeksi vaatetta, virkkoi hän, osoittaen likaisia, puolialastomia lapsia.
Joel jäi torppaan moneksi päiväksi. Sunnuntai-illalla piti hän ensimmäisen esitelmän työväestölle, maanantaina toisen. Toinen esitelmä oli hänen maineensa alku. Viesti miehestä, joka vaatetti alastomia ja joka puhui kuin taivaan ja helvetin lähettiläs, oli kulkenut naapurikylään ja ajanut liikkeelle suuren ihmisjoukon. Tutisevat vanhukset, nuoret äidit sylilapsineen, tytöt sulhoineen, vaimot miehineen, kaikki olivat lähteneet liikkeelle. Pitkän odotuksen jälestä ilmaantui Joel sankan väkijoukon eteen, hänen kasvonsa olivat kylmäilmeiset, mutta hänen silmänsä syytivät paloa. Tässä toisessa esitelmässään päästi hän verensä vihat irti, hänen sanansa olivat vihan ja katkeruuden myrkyllä voideltuja. Miesten ohimosuonet alkoivat paisua, kasvot synkistyä, katseet muuttuivat kiiluviksi.
Joel huomasi, että hänen sanottavansa sattui, ja se huomio vain kiihdytti häntä. Hän valoi sanoihinsa yhä enemmän vihan ja katkeruuden myrkkyä, ja kun kuulijoiden mielet olivat polttavimmillaan, avasi hän äkkiä tasa-arvoisuuden valtion ovet sepo selälleen, näytteli kuulijoilleen onnen peltoja, jotka kasvoivat vehnää, hunajaa ja maitoa, näytti tuhansittain koteja, joissa hyvinvointi, ilo ja vapaus vallitsi. Täten hän puhuessaan näytteli sekä paholaisen että enkelin osaa. Hän hymyili myötänään, mutta se ei ollut tavallista hymyilyä, se oli kuin saaliin kimppuun hyökkäävän pedon hymyilyä. Liikutus värähytti toisinaan hänen ääntään, mutta siihen sekaantui samassa kirouksia ja vihaa sylkkyvä helvetti.
Vaimot ja nuoret äidit rupesivat parkumaan, ja kun Joel, silmäluomet vain hieman raollaan, ylöskohotetuin käsin huusi kostoa tilintekoon maan päälle, kun hän manasi ihmismeren vyöryaaltoja hyökkäämään sortoa ja vääryyttä vastaan, koskettelivat miehien kourat tuppivöissä riippuvia puukkoja.
Tämä esiintyminen kiidätti hänen maineensa maailmaan. Minne ikinä hän saapuikin, aina synnytti hänen esiintymisensä ennen kuulumattomat kirojuhlat. Viesteihin, jotka kulkivat hänen edellään, kasvoi tarunomaisia lisikkeitä, ja siten Joelin henkilö muuttui salaperäiseksi ja hämärien mielikuvituksien koristelemaksi. Se suurensi hänet kaikkialla työväestön silmissä. Joelin saavuttua kylään ja astuttua kuulijakunnan eteen, oli viimemainittu jo ennakolta hypnotisoitu, ei tarvittu muuta kuin joku taitava kosketus ja pyyhkäisy, niin se joko itki kyynelissään tai puri raivon hammasta, kuten Joelia vain miellytti milloinkin.
Samoillessaan valitsi Joel asunnokseen köyhimmät, kurjimmat mökit, siten hänen vihansa ja katkeruutensa aina sai uutta ravintoa. Suurtalojen seudut olivat hänen mielimaitaan, siellä oli, suurtilojen jälestä, enite tyytymättömyyttä ja kapinan henkeä. Kaikki järkiään toivoivat muutoksia ja mullistuksia. Seikkaperäinen ohjelma ei ollut kenelläkään selvillä, mutta sellaisina hämärinä ja epäselvinä mullistushankkeet olivatkin sopivimmat. Ne soivat hurjimmillekin vapaan mellastuskentän, ja siinäpä juuri niiden pyörryttävä voima olikin. Olevaa yhteiskuntaa sai jokainen mielinmäärin repiä rikki, uuden rakentamiseen nähden jäivät kädet vallan vapaiksi. Tämmöinen ohjelma tyydytti Joeliakin, joka vain tahtoi taistella, taistella hurjasti ja voimakkaasti, kunnes voitto saavutetaan.
Voittoon luotti Joel sokeasti, voiton saaminen oli hänestä tärkeämpi kuin kysymys, mitä raunioille sitte rakennetaan. Siitä sovitaan taistelun päätyttyä, kun ensin väkivalta ja vääryys on kymmenine käärmeenpäine silvottu, kun sorron ies kätkee joukkojen voiman painosta. Ja se kätkee, kätkee ehkä piankin. Tuhansien ja vieläkin tuhansien niskat ovat tänään nöyriä ikeen alla, kuten hänen isänsä ja Vaaksan niska, mutta kun "seesam" kajahtaa, suoristuvat niskat äkkiä, ja syntyy vyöry niin suuremmoinen ja mahtava, että vapisuttaa ilosta, kun sitä ajattelee. Voi Pohjavaltojen isäntiä niinä päivinä, voi!
Joskus toki kirpasi horjumus rintaa. Tämä sattui, kun Joel samoillessaan näki pelloilla ja maantien varsilla rauhallisesti raatavia ihmisiä. Häntä silloin ikäänkuin pisti, mutta piston vaikutus oli tuokiollinen. Taistelukentäkseen oli Joel etukynnessä valinnut semmoiset seudut, joissa oli suurtalojen leima. Tien varrella peltoa kyntävästä miehestä singahtivat hänen ajatuksensa äkkiä suurtilallisiin ja niistä Pohjavaltaan. Ja samassa tuokiossa oli hän jälleen leppymätön, kostoa janoova, pedon voimakas Sormensuon Joel, hän oli lihaksi ja vereksi muuttunut viha, katkeruus…
Juuri tähän perustui hänen maineensa ja mahtinsa, se oli kaiken avain, se oli syiden syy ja hänen henkilönsä voima. Vaaksan tanhualla viimeistä ponnistusta tehdessä lakkoyrityksen puolesta oli hän sen voiman hämärästi tuntenut, kunnes se nyt, taistelun alettua, rynnistihe esiin voimakkaana kuin ryöppyävä koski, joksi se pikkupurosta oli kehittynyt.
Joel tunsi selvästi, ettei hän voinut elää ilman tätä taistelua. Eevan yhteydessä olevien muistojen herätessä olisi hän ollut mies työntämään puukon rintaansa, mutta se tuska upposi taisteluhimoon. Mieli ei enää huokaillut kyynelin, se loihti silmän nähdä verta ja liekkejä ja kaiutti korvaan ihmisvyöryjen voittoisat hurraahuudot. Sen parempi, mitä tulisempi taistelu. Suurhetkinä, jolloin sydämmet ja sielut olivat hänen valloissaan, hän jo nautti suuren, lopullisen voiton nautintoja, pedon hymyilyä hymyillessään hän jo näki joukot vyöryvän taisteluun.
Yhtämittaista riemukulkua olivat Joelin retket, toinen kirojuhla oli toistaan mainehikkaampi. Työväenliikkeen johtaviin piireihinkin ehti maine kertomaan miehestä, jonka vaikutusvoima maalaisraatajiin oli ennenkuulumaton. Tähystelijöitä ja kuuntelijoita pantiin liikkeelle, mies keksittiin mainettaan vastaavaksi, jopa suuremmaksikin, ja silloin päätettiin moinen mies liittää työväen asian vakituisien taistelijoiden joukkoon.
Mutta ennenkun päätös ehdittiin toteuttaa, sattui tapaus, joka työnsihe Joelin ja työväenliikkeen johtavien henkilöiden väliin ja teki toistaiseksi tyhjäksi Joelin liittymisen järjestyneiden riviin.