IX

Kynttelin jälestä veti pakkaseen ja pyryyn, oli toista tai toista, usein molempia yht'aikaa. Joelia alkoi uuvuttaa. Liiallisia hengen ja ruumiin ponnistuksia seurasi sairaalloinen tila, jonka vastapainona oli vain rautainen tahto ja rautainen terveys. Joel samoili aina jalan, välittämättä tuulesta tai tuiskusta ja käyttämättä milloinkaan kyytihevosta, vaikka hänelle niitä joka kirojuhlan jälestä kilvan tyrkyteltiin. Moinen laiha kurki kuin hän, jutteli hän kyytihevosien tyrkyttäjille, oli muka sään pystymätön, tuulet ja tuiskut olivat ilmaisia sotamarssin soittajia ja taipaleen hauskuuttajia, joita hän oli tottunut kunnioittamaan ja rakastamaan paitaressusta saakka.

Muutamana lauvantaina helmikuun lopussa asteli hän järven jäitse kulkevaa tietä. Hänen oli tuskan kuuma, mutta samalla hän tunsi selkäluissaan kylmiä väreitä. Oli tuiskuttanut aamusta saakka, lisäksi oli pureva pakkanen. Tien painuttua alas järvelle, yltyi tuisku. Joel polki yhä sivakammin, oli astuttava puolitoista penikulmaa pitkä järvitaival. Taipaleen puolivälissä riehahti tuisku semmoiseksi Jumalan ilmaksi, ettei kulkija nähnyt eteensä kättä pidemmälle. Hänen ympärillään vinkui, ulvoi, riehui. Valkoisia pyörylöitä tuiskuili ylös ilmaan, toisia syöksyi alas, väliin tuuli iski niihin kiinni ja ryöpytti niitä joka suuntaan. Jo riehutuiskun alkaessa hukkasi Joel tien. Hanki, jonka välitse hän kahlasi, oli toisinaan paksumpi, toisinaan ohuempi, joskus oli tuntuvinaan tien pohja hänen jalkojensa alla, mutta sitte se ei tuntunutkaan, hän oli taasen eksynyt tieltä, hän oli hukannut suunnankin, ja hän asteli eteenpäin, tietämättä minne askeleet johtivat, minne riehutuisku häntä ajoi.

Alkoi tuntua kamalalta, sillä ilma kiihtyi yhä. Tunnit kuluivat eikä tullut vastaan maata eikä rantaa. Joel tunsi jalkojaan pakottavan, päätään polttavan. Oudot, keltaiset valot välähtivät hänen ympärillään, hänen korviinsa kuului suhisevia ja kohisevia ääniä, hän suistui hankiin, nousi jaloilleen, suistui taasen, ja puoleksi kontaten ja ryömien, puoleksi astellen pyrki hän riehutuiskussa eteenpäin suunnatta ja puolipyörryksissä. Kerran oli hän kuulevinaan kavion kapsetta aivan lähellä, hän yritti huutaa ja hän yritti juosta, mutta kurkku ei päästänyt ääntä kuuluviin eivätkä jalat totelleet. Hän suistui hankiin, nousi jaloilleen ja suistui taasen. Siten hän yhä kulki, ryömi ja riensi. Sittemmin oli hänen ympärillään kaikki valomerenä. Hän näki keltaisia valoja, sinisiä ja punaisia valoja, tummia ja kirkkaita valoja. Ja hän kulki yhä. Konttasi, asteli, ryömi. Sitte hän näki pitkät mustat varjot, jotka ylettyivät maasta taivaaseen. Ja samassa kuului hänen korviinsa ääniä, jotka olivat voimakkaat kuin meren myrskyn kohina, häneen tartuttiin kiinni, häntä laahattiin jonnekin, joku suuri vuorenseinä avautui hänen eteensä, vuoren sisässä loisti kirkas, silmiä polttava aurinko, sitte meni kaikki sekaisin, sitte ei hän tajunnut mitään.

Aamuhämärän paetessa nousevan päivän tieltä heräsi hän. Hän makasi pienen tuvan lattialla, tyyny päänsä alla, peite hartiain yli levitetty. Tuvassa oli kaksi ihmistä, mies ja vaimo, viimemainittu hoiteli hälvenevää tulta, mies neuloi koneella.

— Missä minä olen?

Joel kohosi istumaan, mutta lattia ja huone tuntui keinuvan.

— Kristillisien ihmisien luona, vastasi vaimo.

Joel yritti nousta jaloilleen, mutta yritys ei onnistunut.

— Milloin tulin tänne?

— Pimeän vaiheilla, taasen vastasi vaimo. Sattumalta sinut keksittiin.

— Miten sattumalta?

— Unhotin tuoda vettä ennen pimeää. Kun menin kaivolle, kuului alhaalta rannalta uihkinaa. Kiitä Jumalaa, ettei eilinen päivä ollut viimeisesi.

— Kiitän ennemmin teitä.

— Elä minua, kiitä Jumalaa, joka sovitti niin, että unhotin veden.

— Teitä vain kiitän, mutta jos se teitä huvittaa, pankaa kiitokset tasajakoon Jumalan kanssa. Tuhmaa se on, ylen tuhmaa ja raukan kaunista se myöskin on.

Vaimo kauhistui.

— Jumalaton, ken olet?

— Koditon kulkija, sen hylkimä, jota Jumalaksi sanot.

— Jumalaton, aavistan kuka olet. Olet kuuluisa Joel Sormensuo.

— Oikein osasit, Joel Sormensuo minä olen, työväen ystävä, köyhien ystävä, kärsivien ystävä.

— Pimeyden ruhtinaan palvelija sinä olet, valkeuden enkeliksi puettu paholainen sinä olet.

— Maltahan, lausui mies nuhtelevasti.

Joel loi silmäyksen mieheen. Sen tukka oli aivan harmaa, vaikka ikä oli korkeintaan neljänkymmenen vaiheilla. Jotakin erityisesti vaikuttavaa oli hänessä. Hänen huulensa tuon tuostakin puhuivat sanoja, koneen surinan lomissa luuli Joel kuulevansa hänen höpisevän itsekseen: "tulee kotiin, tulee kotiin".

— Pyörryttää, antakaa jotakin lämmintä.

Vaimolla oli varattu kiehutettua maitoa, vapisevin käsin vei hän astian Joelin huulien lähelle, tämä joi useita siemauksia, retkahti jälleen sijalleen ja nukkui.

Vasta myöhään illalla hän heräsi. Hänen oli nälkä ja jano, ja hänen päänsä tuntui vielä raskaalta, mutta ohimoja ei polttanut enää.

— On nälkä, on jano…

Syötyään tunsi hän vilun pakenevan. Hän valvoi tunnin verran, sitte raukasi häntä taasen ja hän vaipui raskaaseen uneen. Aamulla tunsi hän olevansa melkein entisellään, hän nousi jalkeille yht'aikaa kuin tuvan isäntä ja emäntäkin.

Ikkunaan näkyi järven selkä, jota taivaltaessa riehutuisku oli Joelin yllättänyt. Selkä oli leveä ja suuri, etäiset rannat hukkuivat pakkasen huuruihin, mutta lähirannoilla kimelteli aurinko raidoissa, jotka harmaana reunustuksena kiertivät rantoja. Oli aivan mahdoton saada selkoa harhailuista. Joel oli luultavasti risteillyt joka suuntaan sekä lopulta sittekin ajelehtinut päämäärää kohti.

Kylään, jonne hän aikoi, oli vielä penikulman verran. Lähin kylä, joka alkoi levitä muutaman sadan askeleen päässä yöpymispaikasta, oli vähäpätöinen, sen talot olivat pientaloja, joissa ei ollut torppeja eikä muutenkaan palkattuja työvoimia muuta kuin nimeksi, siihen kylään ei ollut Joelin tarkoitus pysähtyä. Mutta penikulman etäisyydessä olevassa kylässä oli suurtaloja, torppeja, palvelusväkeä, siellä oli kirojuhlien pyhä paikka.

— Tämä lie kaunista seutua, virkkoi Joel, silmäillessään ikkunasta järvelle käsin. Ja ehkä on täällä onneakin enemmän kuin muualla.

— Olisi kyllä, mutta pimeyden ruhtinaan palvelijat tekevät täälläkin työtään, vastasi vaimo, luoden vihamielisen katseen Joeliin.

— Tarkoitatko minua?

— Sinuakin tietysti, kaikki te olette yhtä valkeita paholaisia.

— Mekin, jotka köyhiä rakastamme.

— Ja Jumalaa vihaatte.

— Kuulehan, jatkoi Joel, yhä silmäillen järvelle, minä en oikein käsitä minkämoinen sinun Jumalasi on. Erehtynenkö sanoessani, että se on vanha ja väsynyt ukko-rähjä, joka vetelehtii taivaan pirttilöissä, välittämättä muusta kuin hallelujalauluista ja keruupien torvensoitosta.

— Kauhistus, millaisia pilkkasanoja puhuu kuoleman kynsistä pelastunut.

— Kumma kun viitsit moista ukko-vetelystä palvella, jatkoi Joel huolettomasti ja kuivalla äänellä. Mitä luulet hänen välittävän sinusta? Hänestä on saman tekevä saatko syödä kerran tai kahdesti päivässä, ansaitsetko työstäsi viisi penniä tai markan. Sinun hätähuutosi ei voi tunkeutua ukon korviin keruupien laulun ja soiton lävitse. Minun Jumalani on nuori ja väkevä. Sen silmät säihkyvät, sen veri kiehuu ja palaa. Minun Jumalani soittaa sotatorvea ja kutsuu taisteluun vääryyttä, väkivaltaa ja sortoa vastaan. Semmoista Jumalaa, minä palvelen.

— Missä se Jumalasi asuu, ja kuka se on?

— Se olen minä itse.

— Eli oikeastaan sinun omat himosi. Himojenne palvelijoita te olette kaikki tyyni, te puhutte köyhistä ja kärsivistä, sorrosta ja orjuudesta, vääryydestä ja oikeudesta, totuudesta ja valheesta, mutta nuo kaikki ovat tyhjiä teirenkuvia, joilla te houkuttelette kokemattomia ja ymmärtämättömiä luoksenne. Teidän ainoa Jumalanne on himo, rahan himo, lihan himo, nautinnon himo. Se on himo, aina vain himo, joka teitä kiidättää, kuohuttaa.

Joel katsoi vaimoon, sitte hän katsoi mieheen. Tämä polki konetta ja höpisi itsekseen: "tulee kotiin, tulee kotiin". Harmaine hiuksineen vaikutti mies Joeliin taasen erityisesti. Ja vaimonkin kasvoissa oli jotakin vaikuttavaa, jotakin tuttua. Missä oli hän ennen nähnyt nuo kasvot? Ja milloin? Joel ponnisti muistiaan, mutta langat katkesivat, johtamatta perille. Toisen yrityksen jälestä herkesi hän tuloksettomasta muistin pingoittamisesta ja siirti katseensa jälleen mieheen. Tämä polki konetta ja höpisi aina väliin itsekseen. Kotvan silmäili Joel häntä, sitte välähti jotakin hänen mieleensä, ja melkein tietämättään virkkoi hän, kun mies höpisi: "tulee kotiin, tulee kotiin", kysymyksen:

— Lyylikö tulee?

Herkesi kone pyörimästä, vaimon huulilta kuului huudahdus:

— Tunnetko Lyylin? Oletko nähnyt? Puhu, Jumalan nimessä.

— Kyllä tunnen, ja kyllä olen nähnyt, mutta elkää kysykö nyt enemmän, minä en jaksa, en mitenkään…

Tupa rupesi keinumaan, Joelin täytyi paiskautua lattiaan pitkäkseen.
Vaimo toi tyynyn hänen päänsä alle. Joel katsoi oikein läheltä häntä.
Kasvojen piirteet muistuttivat niin elävästi Lyyliä, suupielissä vain
ei ollut katkeraa, salatun tuskan ilmettä.

Tämä oli siis Lyylin koti.

— Rauhoittukaa, minun Jumalani on nuori ja väkevä.

Illalla Joel kertoi, minkä tiesi Lyylistä, kertoi todenmukaisesti. Totuus, vaikka musertava, oli hänen mielestään sovittavampi kuin häilyväinen peitteleminen, josta jää mieleen epäilyksiä ja ahdistuksia. Joelin kertoessa pidätti vaimo kyyneleitään, mies istui kädet ristissä polvilla ja hoki itsekseen "tulee kotiin, tulee kotiin".

— Sen verran minä tiedän, virkkoi Joel, lopetettuaan. Huomenna te kerrotte, mitä tiedätte.

— Kyllä, vastasi vaimo kyynelissään.

Lyylin tarina alkoi kesän kauniimpana aikana, jolloin tuomet kukkivat ja pääskyt häärivät pesissään. Kylään saapui työväen ystävä, himojensa palvelija, valkeuden enkeliksi puettu paholainen. Salama oli sen nimi. Kaksi kertaa kävi Lyyli kuulemassa sen esitelmiä, kerran naapurikylässä, toisen omassa kylässä. Viivähti toisella kerralla tavallista myöhemmin. Seuraavana päivänä pistäysi viettelijä heille pukineitaan siistityttämään. Parin viikon kuluttua sen tie taasen veti paikkakunnalle kauttakulun vuoksi. Samassa sopi pitää esitelmä. Lyyli meni kuulemaan. Ei viipynyt sillä kertaa huomattavammin. Lauantaina poistui Salama kylästä. Asteli soutumiehen kera heidän tupansa sivutse rantaan. Ikkuna oli auki, tyttö vaihtoi siinä silmäyksen ohikulkijan kanssa. Kasvot samassa muuttuivat sekavailmeisiksi. Kertoja ei tajunnut mitään. Aamulla läksi tyttö kirkkoon. Ei huolinut isää soutamaan, tahtoi mennä yksin ja soutaa yksin. Sunnuntaina piti Salama kirkonkylässä kirojuhlat. Jälestäpäin tuli tiedoksi että he siellä olivat tavanneet ja tehneet kaksin kävelymatkan. Kului muutama päivä, Lyyli oli toisinaan iloinen, toisinaan kalpea ja kuin kaukana oleva. Eräänä aamuna oli kamari tyhjä. Pöydällä oli kirjekuori ja siihen oli kirjoitettu: "minä rakastan Salamaa ja seuraan häntä".

Kamari oli siinä kunnossa, johon Lyyli sen jätti. Mihinkään ei oltu koskettu. Seinällä riippui joku maisemataulu, hopeakirjaiminen raamatunlause ja pari valokuvaa. Toinen ikkunaverho oli vedetty syrjään, sängyn peite oli osittain luisunut lattiaan. Ikkunasta oli ihana näköala järvelle. Sen ikkunan oli Lyyli avannut hiljan hiljaa, oli rasahtamatta hypännyt nurmelle, oli kenties pidättänyt hengitystään, ja kun ei tuvassa syntynyt kolinaa, oli jouduttanut matkaan.

Joel viipyi monta päivää Lyylin kodissa, ja koko sen ajan oli hän kuin toinen ihminen. Hänen ja maailman välillä vallitsi jonkinlainen aselepo, ajatukset olivat irtautuneet taistelusta, katkeruuden ja vihan liekit olivat hetkeksi hälvenneet. Mutta se oli vain aselepoa, jonka loputtua taistelu taasen jatkui. Joelin piti rientää. Hyvästellessä heittäysi tuvan emäntä halailemaan Joelin polvia, puhellen samalla:

— Olet enkeli ja paholainen. Minä rakastan ja vihaan sinua. Mutta minä uskon sinuun yhtä lujasti kuin tuomiopäivään. Tuo mun tyttäreni kotiin. Tuotko?

— Tuon, vastasi Joel vakuuttavasti.

— Vannotko tuovasi?

— Vannon, mutta sen Jumalan nimeen, jota minä palvelen.

Retkeltään saavuttuaan jälleen pääkaupunkiin, kiirehti Joel tapaamaan Lyyliä. Ennätys ei tyydyttänyt häntä, mutta viho viimein ehti hän tutulle kadulle. Kello kävi silloin yhdeksättä, jolloin ompelukoneen hyrinä tavallisesti alkoi kuulua Lyylin huoneesta.

Melkein juosten kääntyi Joel portista pihaan, astui tuttuja, rappuja ylös ja työntäytyi huoneeseen. Outo, tummatukkainen nainen seisoi hellan ääressä, hänen lähellään pikku poika ohjaili pahvihevosta.

— Elkää pahastuko, soperteli Joel pettyneen näköisenä ja hämillään.
Tässä asui ennen tuttu henkilö, mutta se lie muuttanut.

Tummatukkainen nainen loi Joeliin välinpitämättömän katseen eikä vastannut sanaakaan. Joel pyysi anteeksi ja peräytyi, ovesta eteiseen.

Koko viikon hän sitte etsi turhaan Lyyliä. Tyttö oli kadonnut jäljettömiin. Etsimisinnon lauhduttua virkeni taisteluinto. Joel ryhtyi taasen lataamaan itseään, käyttäen hyväkseen tilapäisiä esitelmiä ja etenkin kirjallisuutta, jonka saanti oli verrattoman helppo. Päiväkaudet istui hän kirjojen ääressä, pistäytyen vain väliin vilvoittelemaan kadulle, mutta silloinkin taistelusuunnitelmat pyörivät hänen aivoissaan. Hänen ilmaantumisensa kaupunkiin oli kuitenkin tullut tiedoksi ja eräänä iltana saapui hänelle kirjallinen kutsu käydä erään työväen valtuuskunnan jäsenen luona. Se oli vaikutusvoimainen mies sekä Joelille tuttu ulkonäöltään. Kun viimemainittu aikoi vielä viipyä moniaita päiviä pääkaupungissa, ei hän kiirehtinyt täyttämään pyyntöä, jonka tarkoituksen hän kyllä vainusi. Vasta kylläännyttyään pääkaupungin levottomaan elämään ja ruvettuaan kaipaamaan maalaisia lauantai-iltoja saunoineen ja ruisjauhopuuroineen, ryhtyi hän suunnittelemaan matkaohjelmaa ja kun se oli tehty, päätti hän päivän parin jälestä ajautua maantielle.

— Ylihuomenna lähden, virkkoi hän muutamana iltana Anni emännälle ja
Miijalle. Huomenna käyn vieraisilla merkkimiehen luona.

Joel pani kirjan kiinni, otti käteensä sanomalehden ja rupesi silmäilemään sitä sieltä ja täältä. Kirvesmiesten ammattiosaston iltamailmoitus pistihe hänen silmäänsä. Mitäpä jos mennä. Entisiltä ajoilta olivat iltamat jättäneet pelkkiä hyviä muistoja. Ja toisekseen oli Joel hurja tanssimaan, kun milloin heittäysi tanssi-intoon. Tunnin, vaikkapa kaksikin saattoi hän polkea yhteen toviin hengästymättä, hikipisaraa pudottamatta.

— Lähtäänkö?

Joel näytti iltamailmoituksen Miijalle, joka jo mielellään kävi neitosesta ja vielä mieluummin pyöri soiton tahdin mukaan.

— Lähtään, vastasi Miija iloisesti.

Pian joutuivat he matkaan. Iltamassa oli paljo yleisöä, ohjelma oli vaihteleva. Mutta kesken vilkkainta karkeloa katkasi soittokunta valssin säveleet ja puhalsi fanfaarin. Lavalle, jossa oli näytelty kaksi kuvaelmaa, ilmaantui Salama. Tämä oli lahjakkaisuutensa ja edullisen ulkomuotonsa kautta kohonnut tavallisesta agitaattorista tärkeään asemaan työväenliikkeen johtomiehien riveissä. Hänen käytöksensä oli sievistynyt eikä muistuttanut enää käsityöläistä. Hieman kalvakkaan, hermostuneen ja raukean näköisenä, mutta kasvoilla entinen etevyydentunteen leima, joka jo Vaaksan tanhualla oli ollut huomattavissa, seisoi hän lavalla, kunnes yleisö oli niin hiljaa, ettei kuulunut hengenvetoa tuolta eikä täältä. Sitte hän alkoi puhua.

Salaman näkeminen suututti Joelia, hänen iloiset tunnelmansa särkyivät, vihan veret ajautuivat hänen kasvoihinsa. Veren kuumentuminen alkoi tuntua sitä enemmän, jota suloisemmin Salama puhui, jota mestarillisemmin hän laati sanansa ja lauseensa.

Puheensa keskivaiheilla kosketti Salama köyhälistön kyyneliin ja kärsimyksiin. Silloin Joel joutui kokonaan, vihan valtoihin, hän ei ollut enää sosialisti eikä kansan yllyttäjä, hän oli vain ihminen, torpan poika…

— Ken voikaan lukea meidän kyyneleemme…? Enempää ei Joel sietänyt kuulla.

— Julkeatko sinä puhua Ihmisten kyyneleistä? kuului äkkiä vimmastunut ääni yleisön seasta ja samassa Joel astui lavaa kohti.

Salama katsoi häneen hymyillen.

— Konna, lurjus…

Joel eteni aivan lavan ääreen. Salaman kalvakkailla kasvoilla leikki yhä hymy.

— Sanon vielä toisen kerran, että sinä olet konna ja lurjus ja että…

Monet voimakkaat kädet tarttuivat Joeliin, hänelle karjuttiin, häntä kiskottiin ja tyrkittiin oveen päin.

Ja lopulta hän paiskattiin pihalle.