X.
Sukuniemi oli komea suurtila. Peltoa parin kilometrin pituinen kaistale ja kaistaleen keskivaiheilla upea, palatsimainen rakennus, jonka eteläpuolella levisi somin sisäjärvi, mitä milloinkaan etelä-Suomessa on nähty. Sukkulanmuotoisena työntyi järvi päivän suunnilla olevaa talonpoikaiskylää kohti, aivan kuin vasite paetakseen häiritsemästä ja särkemästä Sukuniemen laajuudestaan kuuluja viljelyksiä.
Sukuniemeen kuului noin satakunta torppaa. Sijaiten sivustoilla ja kaistaleen molemmissa päissä kohoavilla rinteillä piirittivät ne etuvartijajoukon tavoin emätilan, ja niiden joukossa oli suuria sekä pieniä, voipia sekä köyhiä, vanhoja sekä vastaraivattuja.
Etuvartijoiden riveissä oli paljo kärsitty, paljo huokailtu, mutta oli kärsitty hiljaa, oli huokailtu hiljaa, niin hiljaa ettei siitä tiennyt muu kuin taivas. Kesäisin riennettiin työhön nousevan auringon kera, ja palattiin kotiin, kun päivä oli painunut muille maille. Ainoa keino, jolla sorron kättä pehmitettiin, ainoa valo orjuuden yössä oli petos ja viekkaus. Kaikki muut puolustusaseet oli torpparijoukolta ryöstetty, mutta älyperäisesti kehitettyä viekkautta ja pettämisen taitoa ei voitu ryöstää. Se oli aina käytännössä, kun muu ei auttanut. Pehtooria ja vouteja petettiin niin paljo, kun niitä pettää voitiin. Kun yksi petoskeino paljastettiin, keksittiin kaksi uutta keinoa sijaan, ja siten oltiin aina rauhallisella sotakannalla isäntää ja tämän käskynhaltijoita vastaan. Työn johtaminen muuttui pelkäksi nuuskimiseksi, työnteko keskittyi yhteen ainoaan: millä keinolla nasevammin johtaa harhaan käskynhaltijan järki ja silmät.
Tämmöisissä oloissa palautuivat luonteet, nuoret oppivat vanhoilta kaikki pettämisluettehet, kokemattomat tulokkaat kypsyivät ihmeteltävän lyhyessä ajassa opettajiensa vertaisiksi, koko joukko oli siinä suhteessa ehjä ja yksivärinen, kukaan ei ollut toinen toistaan huonompi.
Tämä joukko ei ollut herkkä syttymään, se arvosteli ja punnitsi kaikkia oman itsensä mukaan, se palveli yhtä paljon pirua kuin Jumalaakin, ja se oli valmis, jos niiksi kävi, pettämään molemmat, sillä se oli aina oppinut luottamaan lopullisesti omaan älyperäiseen viekkauteensa. Tämä olikin luonnollista. Ikinä se ei ollut saanut mitään hyvää omien rivien ulkopuolella olevilta henkilöiltä, mikään kunnioittava sana ei ollut maailmalta milloinkaan kaikunut sen korviin, mitään säälin ilmausta itseään kohtaan ei se ollut kuuna päivänä keksinyt kenenkään kasvoilla. Siksi se epäili kaikkia ja tunsi vastenmielisyyttä kaikkia kohtaan. Ja siksi se luotti vain omaan itseensä. Se hymyili toisella silmällään makeasti, mutta toisella silmällään ilkkui se, kun milloin joku sosialistipuoskari tuli kahden tyhjän käden kera julistamaan sille onnea, hyvinvoipuutta ja kylläistä vatsaa.
Tuota kesti aikansa.
Mutta yhä väkevämmin kärysi ilmassa taistelun henki, yhä useammin ilmausi myrskyn kuplia korvan kuultaviin. Viestit voitoista, joita oli saavutettu, viestit taisteluista, jotka olivat paraillaan käynnissä, kulkivat tulisien miekkojen tavoin pimeän yön halki. Tuhannet silmät seurasivat niiden kulkua, tuhannet rinnat paisuivat.
Sukuniemen etuvartijajoukko tunsi ruumiissaan kipinöitä ja nytkähdyksiä, se alkoi oppia käsittämään voimansa, joka käsitys ei tähän saakka ollut pystynyt sen järkeen millään moukarilla. Se oppi vihdoinkin käsittämään, että suurtilan torpparilla, tuolla vaivatulla, kiusatulla torpparilla, joka tähän saakka oli elänyt vain herransa ja isäntänsä suuta varten, että tällä koiran ruoskalla olikin valta oman isäntänsä ja koko maailman yli! Jos se vain rohkeni ottaa vallan.
Taistelujen viestit sen totuuden vahvistivat. Muutaman suurtilan torpparit, monien kymmenien penikulmien etäisyydessä Sukuniemestä, olivat ryhtyneet taisteluun isäntäänsä ja tämän ruoskanheiluttajia vastaan niin onnellisella seurauksilla, että voittivat verojen alennusta ja työpäivän lyhennystä.
Sukuniemen etuvartijajoukko odotti suotuisaa tilaisuutta ryhtyäkseen taisteluun, mutta se pysyi näennäisesti tyynenä. Kuten ennenkin, olivat selät orjamaisen nöyriä ja notkeita, kasvoissa ilmeni entinen harras kirkkohymy, mutta hymyn alla piili haukan uskaliaisuus ja sisut syyhyivät salaa.
Ilmaantui sitte odotettu tilaisuus. Muuan Huimala-niminen torppari, notkeaselkäisistä notkeaselkäisin ja viekkaista viekkain, saapui päivätyöhön laiskan konin kera, joka tuskin kykeni seisomaan omilla jaloillaan. Elokuu oli silloin lopussaan, kuuttomat yöt olivat pimeitä. Pehtoori, joka ei älynnyt, että Huimalan työn takana oli liitossa koko etuvartijajoukko, kiroili, mutta viimemainitut näyttivät kirkkonaamaa. Tunnetulla visakepillään, joka kuului eroittamattomasti pehtoorin henkilön yhteyteen, uhkasi hän Huimalaa, jos tämä vielä näyttäytyy koninensa hänen silmiensä edessä. Seuraavana aamuna uudistui kohtaus sillä pienellä lisäyksellä että Huimala ja hänen koninsa saivat maistaa visakeppiä.
Seuraava päivä kului maineetta, mutta sitä seuraavana aamuna hääri kymmenkunta miestä kartanon pellon laiteella, joka ulottui puutarhaan saakka. Kaksi pylvästä oli yön kuluessa pystytetty saran päähän, pehtoorin ehtiessä paikalle hinattiin paraikaa pylväille poikkihirttä.
— Rakkarit, p—leet, mitä te…?
— Ole vaiti, keskeytti joku joukosta. Tänään on juhlapäivä.
Pehtoori ei vieläkään käsittänyt miehien puuhaa. Viha ja uhma, joka niin peittelemättä ilmausi joukon kasvoilla, hämmästytti häntä. Hänen edessään oli aina ennen madeltu ja oltu nöyriä, mutta nyt…
— Mitä te kujeilette?
— Hirsipuuta, näethän. Pehtoori nauroi kuin älytön.
— Aiotteko ruveta hirttämään toinen toisianne?
— Ei, me hirtämme sinut.
— Määrä pilallakin.
— Ei ole pilaa. Poikkipuu on, Jumal'auta, sinua varten.
— Ken uskaltaa koskea minuun?
Pehtoori uhkaa miehiä visakepillä ja aikoo luikahtaa tiehensä, mutta kaksi rotevaa torpparia asettuu hänen tielleen.
— Pysyhän alallasi, tämä ei olekaan pilaa.
Samassa Huimala saapui taluttaen koniaan, ja konin jälessä asteli koko satakuntaan nouseva torpparijoukko. Pehtoorin polvet rupesivat tutisemaan, hän silmäili toivottomana kartanoon päin.
— Nyt mennään isännän luo.
Pari miestä tarttui pehtooriin kiinni ja nosti hänet konin selkään, samassa lähdettiin liikkeelle. Huimala talutti konia, joka asteli vitkaan ja horjuen, matka suunnattiin Sukuniemen paraatirappuja kohti. Kello ei ollut vielä viittäkään, kartanossa maattiin. Muutama voimakas lyönti oviin, ja naisväen hämmästyneitä kasvoja ilmaantui ikkunoihin, ilmaantuipa isäntäkin kuistin rapulle.
— Ystävät, mitä nyt on tekeillä? kysyi isäntä, joka silmänräpäyksessä käsitti kaikki, mutta tekeytyi kuitenkin kuin puusta pudonneeksi.
— Puhut kierosti, keskeytti hänet katkera ääni. Emme ole ystäviäsi, orjiasi olemme.
— Onko teillä mitään toivomuksia?
— Ei ole toivomuksia, vastasi sama katkera ääni, mutta vaatimuksia on.
Synkkänä seisoi etuvartijajoukko rapun edessä, keskellään koni ja konin selässä Sukuniemen vihattu pehtoori, ruoskaherra.
— Mitä vaaditte?
— Vaadimme ensinnäkin, ettei tämä vanha koira enää astu jalallaan Sukuniemen palstoille. Jos ei vaatimusta tänä hetkenä täytetä, panemme hänet heilumaan tuonne.
Katkeraääninen mies osoitti kädellään hirsipuuta, joka yön kuluessa oli pystytetty pellon laitaan.
Suuttumus punasi isännän kasvot, mutta hän käsitti hetken vakavuuden ja kytki vihansa.
— Suora vastaus nyt heti, vaati katkeraääninen.
— Menkää rauhassa kotiin, lausui isäntä katkonaisin sanoin, siitä asiasta pääsemme kyllä sovintoon.
Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden ensimmäinen vaihe, ja siitä ne jatkuivat edelleen. Noin pari vuotta vallitsi kartanon alueella jonkinlainen sotatila, jonka leimana olivat alituiset rettelöimiset, lakot ja käräjänkäynnit. Väliin tuntui kuin rettelöittäisi siellä pelkästään rettelöimisen vuoksi ilman selvää lopputarkoitusta, mutta väliin tehtiin etuvartijajoukon oloissa ja elinehdoissa niin tummia paljastuksia, että kuohumus näytti aivan luonnolliselta. Tämä ymmärrettiin ja ymmärrettiin sekin, ettei murros voinut sipsuttaa etuvartijajoukon riveihin hauskana kansalaisjuhlana ilman tuulta, myrskyä ja hammasten kiristystä.
Kun oli pari vuotta rettelöitty, käyty käräjiä ja tehty lakkoja, alkoi rauhaisien olojen kaipuu nakertaa mieliä. Taivuttiin hieromaan sovintoja. Jälellä oli vain kaksi riitakysymystä, kymmenen torpparin häätäminen ja Sukuniemen lainajyvästön jakaminen. Molempiin kysymyksiin nähden asettui isäntä jyrkälle kannalle. Lakkojen ja rettelöiden johtomiehet vaati hän armotta häädettäviksi sekä lainajyvästön jaettavaksi kahtia, torppareille toinen puoli, Sukuniemen osalle, jatkuvaa toimintaa varten toinen puoli. Torpparit saivat osansa jakaa keskenään siten, että jakoperusteeksi pantiin torpparina-oloaika. Molempien riitakysymyksien ratkaisuun oli jo melkein suostuttu, rettelöimisien piti loppua, rauhan ja toiminnan ajan piti alkaa, mutta silloin ilmaantuikin etuvartijajoukon keskuuteen pieni, laiha ja kesakkonaamainen mies, ilmaantui maailmankuulu Joel Sormensuo. Ei ryntänyt Joel miehien kimppuun suin päin, viikon hän lähenteli, tutki luonteita ja teki samalla huomaamatonta ennakkokylvöä. Kysyi joltakin puheen lomassa, oliko ihmisellistä että yhdessä myrskysäätä koettua ja sitte tuulen suojaan päästyä potkaistaan kymmenen toveria jälleen aaltojen vyörytettäviksi. Jollekin toiselle huomautti hän, ettei Sukuniemen haltijat ole kasvattaneet jyvästöä, sen ovat torpparit yksinomaan tehneet, ja heille siis kuulunevat työn hedelmätkin. Sitte hän ryhtyi rynnäkköön. Torpparit kutsuttiin yhteiseen kokoukseen. Kokous muodostui ennen kuulumattomaksi kirojuhlaksi paikkakunnalla. Naiset kirkuivat ja repivät tukkaansa, miehet tanssivat kyykkysillään toisiensa edessä. Tehtiin päätös että jyvästö kuului kokonaan torppareille, poisluettuna pohjapanos, jolla joku Sukuniemen omistaja oli aikoinaan jyvästön perustanut. Samoin päätettiin että häädetyiksi tuomitut piti armahdettaman. Päätökset ilmoitettiin isännälle, sillä nimenomaisella huomautuksella, ettei niistä peräydytä tuumaakaan. Oli totuttu alituisiin voittoihin, oli saatu myönnytys toisen jälkeen, järjet olivat juopuneet.
Mutta isännän päätös oli myöskin peruuttamaton, ei hänkään antanut
perään. Laatipa hän vaatimuksiinsa vielä lisäponnenkin: Joel
Sormensuon piti määrättyjen tuntien kuluessa luistaa tiehensä
Sukuniemen alueelta.
Elettiin joku päivä, sitte särettiin telefoonijohdot ja illalla, hämärän painuessa maille, lähdettiin satamiehin ja satahevosin Sukuniemeen. Hevoset jätettiin jyvämakasiinin eteen, mutta miehet valmistausivat astelemaan paraatirappuja kohti. Miehillä oli olkapäillä pitkät seipäät, ja seipäät olivat varustetut tuohuksilla.
— Tulta tuohuksiin ja eteenpäin mars, kuului Joelin komento.
Sytytettiin tuohukset ja lähdettiin liikkeelle. Joel asteli etunenässä. Hänen sielunsa oli juopunut, hänen verensä huumautunut. Seesam-sana soi hänen korvissaan mahtavana vyörynä. Sinä silmänräpäyksenä uskoi hän suureen voittoon, hän tunsi jo sen esimakua. Kun kaikki orjajoukot näin lähtevät liikkeelle, viertyy vääryys ja sorto, viertyy ijäiseen maanpakolaisuuteen.
Paraatirapun eteen saavuttua, asetuttiin puoliympyrään. Kauas puutarhaan heijastuivat tuohuksien liekit syyskuun iltana, kylmän ja puistattavan vaikutuksen teki äänetön joukko, jonka kasvoilla ilmeni vain katkeruutta ja vihamielisyyttä.
Vihdoin isäntä ilmaantui rappusille. Tyynen näköisenä seisoi hän etuvartijajoukon edessä. Harmahtavat hiukset loivat häneen kunnioittavan ilmeen, vaikka laihat, ryppyiset kasvot muuten näyttivät tuskaantuneilta.
— Mitä tahdotte? Mitä vaaditte? isännän äänessä kuului väkevä värähdys.
— Leipää nälkäämme, vastasi joukosta entinen katkeraääninen.
Tuo oli ilmi valhetta.
— Sukuniemen alueella ei ole moneen vuoteen kärsitty leivän puutetta.
— Mutta sitä enemmän oikeudenpuutetta. Lainajyvästö on meidän.
— Jätetään asia oikeuden ratkaistavaksi.
— Emme ole tottuneet saamaan oikeutta herroilta, me saamme vain silloin oikeutta, kun itse hankimme sitä. Siis joko tai ei.
— Minun sanani on ei.
— Onko ihka viimeinen?
— On.
— Onko meihin kymmeneenkin nähden? Katkeraääninen astui joukosta erilleen.
— On teihinkin nähden.
— Hyvä, sitte se alkaa uusi lysti.
Katkeraääninen peräytyi jälleen paikalleen, ja sen jälestä kuului
Joelin ääni:
— Alas lainajyvästöön.
Joukko lähti jyvävarastorakennusta kohti.
Hetkisen jälestä alkoi sieltä kuulua ankaraa jyskettä, ja sen synnyttivät moukarin iskut, jotka kohdistuivat oveen. Rautakanget tekivät kotvan tenää, mutta taipuivat ja heltivät sitte hurjan voiman edessä. Murtamistyöt olivat jo suoritetut, aiottiin juuri ruveta hinkaloita tyhjentämään, kun ulkoa kuului epäselvää melua ja hätähuutoja. Ulkona seisovat tuohusmiehet keksivät viisimiehisen poliisijoukon lähenevän. Joukon valtasi kauhu, se ei kestänyt univormujen ja kiiltävien nappien voimaa, se joutui sekasortoon. Tuohuksia lyötiin sammuksiin, kuului huutoja, hevosien juoksua, rattaiden kolinaa, kirouksia, naurua…
— Ulos joutuin, huusi joku jyvävarastohuoneesen, jossa miehet jo olivat ryhtyneet lapioimaan jyviä säkkeihinsä.
Äänen sointu ilmaisi, että todellinen vaara oli lähellä. Miehet viskasivat käsistään tuohukset, ponnahtivat kynnyksen yli ja katosivat pimeyteen. Kun kovalle otti, jäi heille vanha luu käteen: heidän oma älyperäinen viekkautensa. Poliisien ehtiessä jyvävarastohuoneen kynnyksen eteen olivat kaikki tuohusmiehet tipotiessään sekä ajajienkin enemmistö. Joku poika nulikka ja ontuva vanhus vielä kiirehti muiden perään.
Mutta Joel seisoi kylmän ja päättävän näköisenä jyvävarastohuoneen kynnyksen ulkopuolella, vaikka hänellä olisi ollut tilaisuus ennen muita puikkelehtia pakoon. Poliisit lähenivät häntä Sukuniemen isännän ohjaamina.
— Kuka te olette? kysyi poliisijoukon johtaja, joka näytti olevan korkeampi virkamies.
— Joel Sormensuo on minun nimeni, vastasi Joel. Johtaja ja Sukuniemen isäntä puhuivat keskenään ruotsia, sitte ensimainittu virkkoi:
— Näyttäkääpäs minulle valtuuspaperinne, joka oikeuttaa teidät pitämään esitelmiä ja puheita työväestölle.
— Minulla ei ole mitään valtuuspaperia.
— Kenenkä puolesta te sitte toimitte.
— Oman itseni puolesta.
— Ja kenenkä luvalla?
— Omalla luvallani.
Taasen pieni keskustelu ruotsinkielellä, sitte poliisiherra lausuu:
— Siinä tapauksessa minä vangitsen teidät. Ennenkuin Joel huomasikaan, läheni joku poliisi häntä ja pisti hänet sukkelasti käsirautoihin.
Sitte he kaikin yhdessä lähtivät astelemaan kartanoa kohti.
Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden viimeinen vaihe. Siitäkin sukeutui oikeudenkäynti, mutta isäntä ei vaatinut edesvastuuta muille kuin Joelille ryöstämiseen yllytyksestä. Lieventävien asianhaarojen vallitessa tuomittiin Joel moniaaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.
Joel ei päätöksestä valittanut.