XI
Kuritushuonerangaistus koitui Joelille kunniaksi eikä lainkaan masentanut häntä. Onnittelukirjeitä saapui monenmoisilta yhdistyksiltä, jopa yksityisiltäkin. Jalon asian jalolle taistelijalle poltettiin uhrisavut ja samalla marttiirakruunukin painettiin hänen päähänsä.
Kuritushuoneesta päästyään, saapui Joel Helsinkiin, ja hän oli uhmakkaampi ja katkerampi kuin milloinkaan ennen. Hän ei muuta ajatellutkaan kuin taistelua. Mitä hänen päässään pyörikin, koski taistelua, taistelun tapoja, alueita, aikaa j.n.e. aivan loppumattomiin.
Mutta eräänä aamuna tuli Lyyli häntä vastaan Vanhankirkon puistossa. He karauttivat melkein kiinni toisiinsa, sillä Joel asteli mietteissään ja Lyyli oli hajamielisen, sairaalloisen näköinen. Tervehtiessä Joel ratkesi nauramaan, mutta äänessä oli jotakin ylpeää joka ei sointunut hyvältä tytön korviin.
— Miten jaksat?
— Meneehän tuo, kun ei vaan mitään ajattele, vastasi Lyyli, jonka korvaan pisti Joelin ylimielinen sinutteleminen. Miten voitte itse?
— Menettelee hauskasti. Tänään tuhansien jumaloima, huomenna kuritushuoneen väkeä. Jos suvaitset että saattelen sinua kotiisi, niin saamme puhella. On kulunut päivä ja toinenkin siitä, kun on tavattu.
Myöntymystä odottamatta pyörtihe Joel saattelemaan Lyyliä, astellessa tarinoi hän pelkistä taisteluista. Noin saapuivat he tytön asuntoon, joka sijaitsi syrjäkaupungissa. Huone oli pihan perällä, suurempi sekä hienommin sisustettu kuin se entinen. Mutta ompelukone ja sohva olivat vanhoja tuttuja. Sinipohjainen vaatekappale oli koneessa teolla, sohvalla virui myöskin kangasta. Huoneessa näytti kaikki siistiltä ja iloiselta, mutta Lyyli itse oli omituisen raukean ja sairaalloisen näköinen. Ilo ja nauru ei pystynyt häneen, hän oli hajamielinen, hänen äänensä vapisi ja hänen kätensäkin tuntuivat vapisevan, kaikki aivan näytti hänestä sietämättömältä ja vastenmieliseltä. Joel ei viivytellyt kauan. Tutustumisestaan Lyylin vanhempiin ja tekemästään lupauksesta ei hän virkannut sanaakaan.
Jonkun päivän jälestä uudisti hän käyntinsä. Oli ilta, ja Lyyli oli aivan toisellainen. Hänen poskensa punottivat ja hän vältti katsoa Joelia silmiin. Viimemainittu ei ollut vaihtanut tytön kanssa montakaan sanaa, kun huomasi, että tämä oli nauttinut. Poskien puna oli alkohoolin synnyttämä. Tälläkään käynnillä ei Joel ryhtynyt asiaansa, puheltuaan mitä sattui lyhyen hetken, sanoi hän hyvästi ja meni tiehensä. Mutta hän palasi seuraavana aamuna. Lyyli oli taasen mauttoman, ärtyneen ja hajamielisen näköinen. Tuntien nuoren ja väkevän Jumalan paisuvan rinnassaan, kiirehti Joel oitis ryntäämään. Paiskauduttuaan sohvaan, virkkoi hän myrkyllisesti:
— Lyyli, miten monta armastelijaa sinulla nykyään on?
Tyttö ei vastannut sanaakaan, kysymys näytti yllättävän hänet. Molemmat olivat vaiti. Joel hymyili myrkyllisesti. Hän tunsi henkilöllisen vaikutusvoimansa eikä hän olettanutkaan joutuvansa tappiolle nuoren ja väkevän Jumalansa sotilaana.
— Oletko valmistautunut senkin päivän varalle, jolloin armastelijasi sinut hylkäävät ja jolloin…
Lyyli huudahti, peitti käsillään kasvonsa ja rupesi nyyhkyttämään. Se ei koskenut Joeliin, joka epäili nyyhkytystä petoskeinoksi.
— Häpeämätön, miten solvaat naista, joka elättää itsensä kunniallisella työllä.
— Millä työllä? kysyi Joel kylmästi ja pilkallisesti.
— Ompelemisella, kuten näet.
Viehkeä ja omituinen ilme levisi Lyylin kasvoille. — Mutta ethän sinä ompele.
— Minäkö en ompele? Herra nähköön, enkö minä ompele?
— Et, sinä et ompele. Tuo sinipohjainen vaatekappale on samassa varressa, kuin ensi kertaa täällä käydessänikin. Et ole neulonut ainoatakaan pistosta viikon välissä. Elä luule että minua niin helposti petetään.
Lyyli taasen huudahti, astui sitte koneen luo, repäsi sinipohjaisen vaatekappaleen irti, oli tarkastelevinaan sitä, mutta rupesikin samassa hurjasti nauramaan. Joel ei keskeyttänyt häntä. Lyyli nauroi hurjasti.
Mutta äkkiä nauru vaihtui todelliseksi itkuksi.
— Kaikki on mennyt, kaikki… Oltiin kotva vaiti.
— Sinun pitää viipymättä lähteä täältä.
— Minne?
— Kotiisi.
Lyyli vaikeni silmänräpäyksen.
— Kun rohkenisi.
— Elä puhu lapsellisia. Sinä lähdet viipymättä.
Muutamassa päivässä oli kaikki reilattu, ja Joel saatteli Lyyliä junaan. Helposti saavutettu voitto kutkutti voittajaa, joka muutenkin oli kasvanut omissa silmissään. Voitto oli hänen Jumalansa kunniaksi. Lyylin pelastamiseksi ei tarvittu vanhempien rukouksia eikä pappien saarnaamia taivaan takaisia armoja, ei muuta kuin väkevän Jumalan väkevä rynnäkkö, ja kaikki oli suoritettu. Vanhemmiltaan tyttö sitte saa kuulla Joelin käynnistä hänen kotonaan. Juna vihelsi ja lähti liikkeelle.
— Voi nyt oikein hyvin, virkkoi Joel. Kaikista mitä minun toimekseni jäi, pidän tarkan huolen. Voi nyt oikein hyvin, minä tulen piakkoin käymään luonasi.
Joel oli suunnitellut retkeä Lyylin kotiseudulle. Kelirikon jälestä aikoi hän lähteä matkaan. Tuuma hänen liittymisestään järjestyneiden taistelijoiden riveihin oli taasen virennyt hereille, ja tällä kertaa siitä uhkasi tulla tosi: Salama ei ollut enää tietä pystyyn nostamassa. Sill'aikaa kuin Joel kärsi kuritushuonerangaistusta, oli Salama luiskahtanut alas johtavista piireistä. Hänen tileissään oli keksitty melkoinen vaillinki, ja hänelle ei jäänyt lopuksi muu käteen, kuin luistaa lännen ilmoja kohti. Juttu aivan haudattiin, ainoastaan työväenliikkeen taatut johtomiehet sen tiesivät. Julkisuudessa sanottiin Salaman lähteneen onnettomista rakkaussuhteista.
Lyyliä saattelemasta palattuaan, meni Joel vieraskäynnille samaisen mahtimiehen luo, joka jo kerran ennen oli häntä luokseen kutsunut. Vastaanotto oli sydämmellinen ja kunnioitusta vuotava.
— Miten olette päättäneet?
— Olen päättänyt suostua, vastasi Joel.
— Sepä oikein hauskaa. Meiltä puuttuu vaikutusvoimaisia taistelijoita. Nähkääs, jaloimpienkin aatteiden hännystelijöiksi ilmaantuu kaikellaisia tunkiokukkoja. Yksi on nahjus, toinen tuhma, kolmas molempia, neljäs on pikku lurjus, kuten Salama. Mokomat enemmän vahingoittavat kuin hyödyttävät. Me tarvitsemme etupäässä semmoisia taistelijoita, jotka taistelevat vakaumuksesta. Vakaumus on suuri voima. On hauskaa, että liitytte meihin. Milloin aiotte lähteä matkaan?
— Kenties tulevan viikon loppupuolella.
— Hyvä, teille maksetaan täysi palkka tältäkin kuukaudelta. Mitään ohjeita ette tarvitse, paitsi ehkä yhden: samalla kuin olette rohkea kuin jalopeura, olkaa myöskin ovela kuin käärme. Ymmärrätte kai mitä tarkoitan.
— Ymmärrän, vastasi Joel nauraen. En toki kadu Sukuniemeen joutumistani.
— Tietysti ette kadu, mutta sentapaisien juttujen uudistuminen surmaa aikaa, ja aika on teille ja meille kallis. Muistakaa vain olla ovela kuin käärme.
— Koetetaan muistaa.
Seuraavana huomenisena oli lauantai. Kevätkesän päivä oli lämmin ja sininen. Iltapäivällä lähti Joel huvikseen kävelemään. Hän viivähti hetken eteläsataman tienoilla. Muistuivat mieleen ajat, jolloin hän satamatyömiehenä sulloi rahamassiinsa papinpoikia ja muita veitikoita, ostaakseen niillä Eevalle ja itselleen pikku talon tai voipa torpan. Ne olivat niitä aikoja ne. Rahoistaan ei ollut hänellä enää jälellä muuta kuin kaksi rypistynyttä "lautamiestä", kaikki oli hän jakanut köyhille ja tarvitseville.
Hän ohjasi askeleensa Observatooriomäelle, viivähti siellä kotvan ja painui sitte alas Kaivopuistoon päin. Kello oli silloin kuuden vaiheilla. Muutamassa kadunkäänteessä tuli mustapartainen häntä vastaan. Kohtaaminen oli molemmille hauska yllätys.
— Minne astelet?
— En minnekään. Entä sinä?
— Selitykseen.
— Sanan selitykseen, toisti Joel ivallisesti.
— Semmoiseen juuri, käyhän mukaan.
— Onko siellä makuusijoja unettamisen varalle?
Joel nauroi, mutta pyörtihe siltä astelemaan entisen toverin rinnalla. Pian saapuivat he muutamaan pihaan, jonka sivustalla sijaitsi vähäpätöinen puurakennus. Heidän ohitseen kiirehti rakennukseen moniaita henkilöitä, sekaisin työläisiä, puolitekoisia ja hienoja säätyhenkilöitä. Joelin uteliaisuus alkoi kasvaa, hän tarkasteli selitykseenmenijöitä, niiden kasvoja, pukineita, käyntiä.
— Minä käyn mukaan, virkkoi hän äkkiä, nousten toverin rinnalla rappuja ylös.
He astuivat tilavaan huoneeseen. Joel jättäysi ovipieleen, päästäkseen mukavasti livistämään tiehensä, jos selitys rupeaa häntä unettamaan tai jos se muuten paisuu liian täys henkeä. Tuolirivit täyttyivät nopeaan, syntyi hiljaisuus, ja ennenkuin Joel huomasikaan, oli selitys alkanut. Nuorehko mies astui pöydän taa, avasi raamatun ja luki siitä jonkun lauseen. Hän oli puettu harmaisiin sarkavaatteisiin, pumpulipaitaan ja varsisaappaisiin. Tuo teki Joeliin hyvän vaikutuksen. Hän otaksui esiintyjän lahjakkaaksi työläiseksi, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Pukine oli vain työläisen, esiintyjä oli ylempää. Hänen otsansa oli valkoinen ja hyvin kehittynyt, kasvojen piirteet olivat hienot ja älykkäät, hipiä kalpea. Esiintymisessä tuoksahti opin ja hienon kasvatuksen leima.
Hän puhui Kristuksen opista. Neljännestunnin oli Joel kuunnellut puhetta, kun jo hänen oma nuori ja väkevä Jumalansa alkoi haalistua, laihtua ja kuivua jonkinlaiseksi luurangoksi, jonka poskiin voi luoda punan ainoastaan sammumaton viha, katkeruus ja koston himo. Mutta se vanha Jumala, jonka heijastus ja kuva Kristus oli, se alkoi näyttäytyä toisellaiselta. Se ei ollutkaan enää väsynyt ukko rähjä, siinä alkoi tuntua auringon lämmittävää voimaa, valoa, kirkkautta.
Kristuksen Jumala oli rauhan ja rakkauden Jumala, ja se valtakunta, jossa tämä Jumala asui, oli ihmissydän. Kaikki mikä ei ole sopusoinnussa rauhan ja rakkauden kanssa, ei ole Kristuksen oppia, huolimatta julistettaneeko sitä saarnatuolissa tai raamatussa.
Vaikka esiintyjä vältti huolellisesti kaikkea teennäisyyttä ja intoilemista, vaikka hän esitti sanansa aivan luonnollisella puheluäänellä, kohoutuivat mielet esitelmän lopussa. Tuntui kuin olisi kuultujen sanojen mukana virrannut sydämiin taivaan valtakunnan kosketus, joka pani hiljaa aavistamaan ja tuntemaankin jotakin ihanata. Tämä johtui siitä että se, josta ennen oli opetettu etteivät taivaat ja taivasten taivaat voi häntä käsittää, saattaa asettua ihmissydämmeen ja rakentaa siten taivaan valtakunnan maan päälle.
Seuraavana iltana lupasi esiintyjä puhua jumalanpalveluksesta.
Kun Joel illalla asteli kotiin, oli hymy kadonnut hänen huuliltaan. Hänen sisimpäänsä ja väkevämpäänsä oli isketty murhaava isku. Hänessä alkoi murtua se, josta tähän saakka kaikki oli kimmahtanut takaisin. Mitä morsian, kuritushuone ja mikään muu voima maailmassa ei kyennyt murentamaan ja pehmentämään, sen murensi ja pehmensi muutama Vuorisaarnan lause.
Makuulle mennessä oli Joelin mieli omituisen herkkä ja tuntehikas. Mutta samalla se oli kuin surun värittämä. Suru johtui jonkun petoksen paljastumisesta. Se taivas, jonka palmut vielä eilen hohtivat komeassa valossa, painui johonkin usvaiseen, lätäkköiseen ja likaiseen, josta se oli kotoisinkin. Tämä erehdys melkein itketti.
Koko seuraavan päivän taisteli Joel kysymyksestä, josko mennä illalla kuulemaan jatkoa tai olla menemättä. Yhtenä silmänräpäyksenä päätti hän mennä. Mitä vahinkoa voisi siitä koitua hänelle? Mutta toisin silmänräpäyksin päätti hän heittää koko menon. Hänen taivaan valtakuntansa oli taistelu. Ei rauha eikä rakkaus, jotka ovat vain koreita sanoja. Se omaa enite elämää, enite taivaan valtakuntaa, joka enite taistelee.
Mutta ken taisteli enemmän kuin Kristus? Ja mitä hän käytti taisteluaseena? Rauhan ja rakkauden sanoja. Sen paljasti edellisen illan esiintyjä. Viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Ja tämä juuri todistaa, sanoi esiintyjä, että taivaan valtakunta on sisältä ulospäin toimiva voima. Koko autuuden hekuma käsittyy juuri rauhan ja rakkauden toimintaan.
Entä ne kirojuhlat, joiden uhripappina hän oli toiminut!
Joelin rintaa purasi.
Kellon ehtiessä kuuteen ryntäsi hän kadulle ja kiirehti nopein askelin toista esitelmää kuulemaan.
Seuraavana iltana oli kolmas ja viimeinen esitelmä, sen aiheena oli rangaistus ylimalkaan ja kosto erityisesti.
Joel taisteli vielä tulisemman taistelun kuin edellisenä päivänä. Puoli kuuden tienoissa lähti hän asemalle, aikoen astua junaan ja lähteä kolmatta esitelmää pakoon, kirojuhliin maaseudulle. Kymmentä minuuttia ennen kuuden lyöntiä työntäytyi hän aseman rappuja ylös, asteli pilettiluukkua kohti, pyörti takaisin, asteli uudelleen ja pyörti uudelleen. Ja kosto erityisesti, soi lakkaamatta hänen korvissaan.
Junanlähtöön oli enää kaksi minuuttia. Joel seisoi pilettiluukun edessä, kädessään mustunut seteliraha, ainoa jäännös entisistä säästöistä.
— Minne? kysyy neiti luukun takaa. Mutta Joel ei vastaa, hän mutisee itsekseen: "ja kosto erityisesti". Ja samassa pyörähtää hän ympäri, jouduttaa issikan rattaille ja ajaa kuulemaan kolmatta esitelmää.
Ja hän tuntee itsensä voitetuksi. Muutamat Vuorisaarnan lauseet ovat hänet voittaneet, ovat hänen nuoren ja väkevän Jumalansa kukistaneet ja tehneet siitä luurangon, mätänevän ja haisevan luurangon.
Aamulla ryhtyi Joel toivottomaan taisteluun, mutta särkynyttä Jumalaansa ei hän enää voinut paikata ehjäksi. Jos hän yritti, irvistivät saumat ja raot rumasti, ja tekeleestä tuli kauhea.
Viimeinen oljenkorsi, johon hän hädissään tarttui, oli se että mielentila ehkä ei olekaan kestävä, vaan menee ohi, kunhan aikansa kiusaa ja rääkkää.
Mutta se ei mennyt. Päinvastoin se vankistui. Pahan pahalla vastustaminen oli vain pahan laventamista. Ja melkein poikkeuksetta tehotonta. Paha voi yhtä vähän poistaa pahaa kuin pimeys yötä. Pahan ja vihan ainoa vastamyrkky on rakkaus, samoin kuin pimeyden vastamyrkky on valkeus.
Tästä oli omaperäinen muistokin hänellä. Vaaksan emäntä ja hänen, äitivainajansa riitautuivat muutama vuosi ennen kuin rettelöt Pohjavallan kanssa alkoivat. Riidan aihe oli vallan mitätön, mutta sitä lavennettiin, kunnes kaikki seurustelu vaaksalaisten ja sormensuolaisten välillä oli mahdoton. Äitivainajan osalla lie ollut suurin syy, jos sitä oli Vaaksankin emännän osalla. Miten kiusalliselta silloin tuntui, miten riita ja viha aina ja alituiseen savusi nenän edessä, ja miten siihen savuun täytyi puhaltaa, jotta ei se päässyt sammumaan ja painumaan maahan. Mutta eräänä iltana astelikin Vaaksan emäntä Sormensuohon. Oli vanha tapa, että tarpeista lähetettiin toisilleen uutiskakku, kun vuoden viljasta ensi kerran leipää leivottiin. Kahtena syksynä näitä lahjoja ei oltu kummastakaan torpasta lähetetty eikä olisi kenties ikinä lähetetty, jollei Vaaksan emäntä olisi ruvennut taistelemaan pahaa vastaan hyvällä. Miten he silloin häpesivät, ja miten heistä tuntui onnekkaalta, kun oli jälleen päästy sovintoon, sen muisti Joel vieläkin varsin hyvin.
Nyt kun kaikki oli hänessä särkynyt, muisteli hän tuota pikku tapausta, ja se johti hänet aivan samoihin johtopäätöksiin, joihin edellisinä iltoina esiintynyt selittäjäkin oli johtunut, osaksi omien kokemuksiensa ja osaksi huomioittensa perusteella.
Kirojuhlat eivät olleet eivätkä voineet olla muuta kuin pahan laventamista. Niiden pohjana oli vihan luominen. Ja tästä vihan luomistyöstä odotettiin sitte onnen ja siunauksen hedelmiä. Tuo oli melkein samaa, selittäjän puhetapaa käyttäen, kuin jos kylvettäisi ohdakkeen siemeniä peltoon ja odotettaisi sadoksi ruista taikka vehnää. Yhtä vähän voi kirouksen kylvöstä kehittyä siunausta.
Vaikka Joel näin oli voitettu ja vaikka hän tunsi itsensä voitetuksi, koki hän vielä taistella. Hän valmistausi lähtemään kirojuhliin Lyylin kotiseudulle, mutta kun hänen silmiinsä, matkavalmistuksia tehdessä, kuvastui kiiluvat silmät ja kaikki ne vihan ja katkeruuden ilmeet, jotka hänen esitelmänsä jälkeen näkyivät kuulijoiden kasvoilla, hyrskähti hänen mielensä ja hän ikäänkuin säikähti omaa itseään.
— En mene enää kirouksia kylvämään, lausui hän ääneen ja herkesi valmistuspuuhistansa.
Anni emäntä katsoi häneen kysyvästi.
— En mene, se on totinen tosi… mutta pois minä lähden täältä, joutuin minä lähden.
Vielä tuonkin jälestä hän horjaili muutaman päivän. Taloudellinen tila pani arvelemaan. Kaiken kaikkiaan ei hän omannut muuta kuin yhden ainoan rypistyneen, likaisen setelin. Kiusaus houkutteli kirojen kylvöön pariksi vuodeksi, houkutteli lihottamaan kukkaroa. Mutta vaikkakin Joel horjaili, voitti hän kiusaukset. Jokaisena päivänä, joka kului, varmistui hänen käsityksensä, jokainen päivä kasvatti juopaa entisyyden ja nykyisyyden välillä yhä leveämmäksi.
Sitte läheni päivä, jolloin hän päätti lähteä. Kaikki oli selvänä.
Aamulla istuu hän junaan ja ajaa uutta elämää kohti.
Edellisenä iltana pistäysi Joel toimittamaan jonkun pikku asian. Hän palasi kotiin Kaisaniemen kautta. Ja aivan odottamatta seisoi hänen edessään Lyyli. Tyttö näytti ensin säikähtyvän ja aikoi pujahtaa pakoon, mutta Joel seurasi häntä kuin ajokoira. Vihdoin tyttö hurjistui.
— Mitä minusta tahdot? Mene tiehesi.
— Lyyli! virkkoi Joel lyhyesti ja painokkaasti.
— Mene tiehesi, en minä ole sinun holhottisi.
— Lyyli!
— Jollet paikalla mene, huudan poliisin. Tyttö uhkasi lyödä päivänvarjollaan.
— Lyyli! Joel laski toisen kätensä tytön olkapäälle. Minä pyydän sinulta anteeksi.
— Mitä?
— Viimekertaista käytöstäni.
Tyttö joutui kummiinsa.
— En oikein ymmärrä sinua… olet peräti toisellainen.
— Ymmärrät minut hyvinkin, jos ajattelet, että olen sinun veljesi ja että sinä olet minun siskoni, todellinen siskoni. Ajattele että sama äiti on meidät synnyttänyt ja kasvattanut.
— Voin tuon ajatella, mutta voitko sinä olettaa minut siskoksesi?
— Voin, enkä ainoastaan voi, vaan myös oletan. Sinä petit minut etkä mennytkään kotiisi. Toisin sanoen, sinä olit heikko. Pelkäsit näyttäytyä isän ja äidin silmien edessä ja pyörsit takaisin ehkä tunnin matkan jälestä. Jos sinä olit heikko, onko se mikään syy, joka estää minua pitämästä sinua siskonani. Päinvastoin. Olen ikäni kaiken kärsinyt siskon puutetta, ja tämän voit sinä, jolla ei ole veljeä, hyvin käsittää. Minä todellakin oletan, että olet siskoni, todellinen siskoni, oleta sinäkin että minä olen sinun veljesi, todellinen veljesi, sitte voimme ymmärtää toisiamme.
He kävelivät yhdessä, ilta rupesi hiljenemään yöksi.
— Vie minut asuntoosi, pyysi Joel. Olet kai muuttanut entisestä minun vuokseni.
— Niin olen.
Lyylin asuntoon saavuttua, asettihe Joel sohvaan nukkumaan. Aamulla oli Lyyli onnettoman ja murretun näköinen.
— Me matkustamme molemmat piammiten, oman matkani suuntaa en tiedä, mutta sinä matkustat kotiisi, virkkoi Joel rohkaisevasti ja keveästi, kuten olisi joku pikku seikka ollut kysymyksessä.
— En minä voi.
— Miksi et voi?
— Isän ja äidin vuoksi.
— Niiden vuoksi juuri voitkin.
— Ne kiroovat minua.
— Ne siunaavat sinua. Isäsi hokee myötänään sinusta: "tulee kotiin, tulee kotiin".
— Mistä sen tiedät?
— Olen omin korvin kuullut.
— Sinäkö? huudahti Lyyli. Oletko sinä nähnyt isän ja äidin?
— Olen nähnyt.
Joel kertoi, miten riehutuisku oli hänet äkkiä yllättänyt järven jäällä ja miten hän pelastui kuolemasta Lyylin vanhempien tautta. Kun hän oli lopettanut, virkkoi tyttö:
— Eivätkö he kiroo minua?
— He siunaavat.
Lyyli kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi ääneen itkeä. Joel taas näki, minkä väkevän vaikutuksen rakkaus teki, mikä mahtava voima sillä on ihmissydämmeen.
— Sitte kyllä lähden… minä olisin aikaa lähtenyt, jos olisin tietänyt.
Oltiin hetki vaiti.
— Tule sinä kanssani, tule tukemaan minua, pyysi Lyyli, kyyneleittensä seasta.
— Kyllä tulen.
— — —
Pari viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta. On myöhäinen kesäilta, on puoliyö lähenemässä. Järvellä, jonka pinta on tyyni, ja jonka rannalla tuomet kukkivat, lipuu vene. Veneessä on kolme henkilöä, perätuhdolla istuu nainen, Lyyli, kaksi miestä liikuttelee airoja. Toinen mies on Joel.
Vene saapuu rantaan, soutaja saa palkkansa ja lähtee paluumatkalle, mutta Joel ja Lyyli lähtevät astelemaan lähellä olevaa mökkiä kohti. Lyyli alkaa väristä…
— Minulta loppuvat voimat, kuiskaa hän kumppanilleen.
— Paikalle saavuttua aikoo Joel suunnata suoraan ovea kohti, mutta Lyyli estää hänet ja viittaa kukkivaa tuomea, jonka juurella on istumalautoja. He astelevat tuomen juurelle, istahtavat.
On juhannusaikainen sydänyö…
— Nyt käy herättämään, virkkaa Lyyli, kun he ovat hetken istuneet.
Joel astelee ovea kohti, Lyyli jää vähän etäämmäksi.
Kuuluu pari heikkoa, varsin heikkoa naputusta oveen. Lyyli pidättää henkeään. Joel napahuttaa kolmannesti, mutta yhtä hiljaa, yhtä heikosti.
— Elä enää, kieltää Lyyli, siellä on kuultu.
Kuluu silmänräpäys, tuvan oven saranat äännähtävät ja eteisestä kuuluu ääni:
— Onko siellä kukaan?
— On, vastaa Joel.
Vielä silmänräpäys. Lyyli värisee kuin haavanlehti. Eteisen ovi työntyy auki, vanha nainen, Joelin entinen pelastaja, seisoo kynnyksellä. Näkee ensin Joelin, ja näkee sitte tyttönsä, kaivattunsa.
— Lyyli, huudahtaa hän, ja hänen leukansa tärähtää. Joel kääntyy pois. Astelee järven rantaan, ihailee kesäyön kauneutta, tuomien valkeutta. Puoli tuntia viivyteltyään, ohjaa, hän askeleensa tupaa kohti.
Linnut ovat jo ruvenneet laulamaan…