XII
Joelin mieli oli riemuinen.
Lakki takaraivolla astui hän maantietä, ja hänen yllään oli samainen ruskea takki ja samaiset sinertävät housut, joihin hän oli puettu Sormensuosta maailmaan lähtiessä.
Itse hän ei ollut enää sama Joel, kuin silloin. Kirojen taival oli loppunut, uusi alkanut. Mihin se johti, mihin vaiheisiin vei, ei hän itsekään tiennyt, mutta sen hän toki tiesi, ettei kirottarilla enää ollut valtaa hänen ylitsensä. Ne olivat paenneet sen voiman tieltä, joka opettaa, ettei pahalla pahan valtaa kukisteta, ettei vihalla vihan liekkiä sammuteta.
Se voima oli taiallaan koskettanut hänen sydämmeensä ja siellä idättynyt paloksi ja hehkuksi, joka sulatti kaiken kuonan, katkeruuden, kaiken sen vihan ja vimman, jonka hän Jumalakseen oli tehnyt.
Tuntui niin valkealta katsella maailmaa, joka näyttäytyi kuin uudessa valossaan. Tuhannet ja tuhannen tuhannet äänet soivat siunausta ja onnea, soivat ylhäällä ilman sinessä ja alhaalla ruohon vehreissä väreissä. Kirottarien palkkalaisena ollessaan ei hän kuullut onnen suurta soittoa, mutta kun se nyt monien vuosien takaa taasen tunkeutui hänen korviinsa, oli se niin ihanaa, että se hellytti mielen ilokyyneliin.
— Sain elämän jälleen, virkkoi hän itsekseen, astuessaan korven lävitse luikertelevaa maantietä.
— Ja sitä elämää ei mikään voima minulta enää ryöstä, lisäsi hän hetkisen kuluttua.
Ei mikään voima!
Ehti sydänyö lähelle, ja yhä asteli Joel. Vihdoin hänen tuli väsymys ja nälkä, hän istahti mäen päällä olevalle kivelle ja avasi eväsnyyttinsä. Hyvästellessä oli Lyyli sen hänen käteensä työntänyt. Nyytissä oli voileipiä, kalaa, kuivaa lihaa ja juustoa. Joel risti kätensä, söi ja nukahti sitte kiven kylkeen.
— Eeva, minä etsin sinut vaikka maailman ääristä, kuiskasi hän unissaan.
Hänen herätessään nousi aurinko par'aikaa.
Näky oli suuremmoinen. Oikealla mäen alla levisi laakso, jonka itäiseltä rannalta kohosi tulipunainen aurinko säihkyvänä, kirkkaana, ja koko laakso ui valossa ja kullan kimellyksessä.
Se oli luonnon ja samalla onnen aamulaulu.
— Tervehdän sinua, virkkoi Joel, kohottaen lakkiaan nousevalle auringolle.
Ja sitte hän alkoi taivaltaa mäkeä alas.