IV.
"Onko tuo teidän oma hevosenne?" Topias ilosilmin katseli ylen lihavaa hevosta, joka seisoi valjastettuna työreen edessä. Reessä oli kirstu, joku tuoli, pöytä ja sänky.
"On, kyllä hevonen omani on" — ääni oli puoleksi kerskaava, puoleksi nauruinen — "mutta talli, jossa sitä hoidan, on vielä vieraan."
"Sepä se." Topias uudestaan katsoi miestä, joka pujotti köyttä kirstunkantimen lävitse. Miehellä oli pienet, ystävälliset silmät, näppyläinen naama ja paksut kädet.
"Kalastajan kadullahan sanoitte…"
"Niin."
"Istukaamme sitte rekeen; kun on päällyssaappaat ja turkitkin yllämme, niin on kankea kävelläksemme."
Topias totteli miehen käskyä ja istui kenopuoleen hänen viereensä. Hiljaa lähdettiin ajamaan, kuljettiin monta katua pitkin, monta katua poikin ja tultiin lopulla Kalastajakadulle. Mies ajoi määrätyn numeron mukaan portista pihaan. Pihassa oli kaksi rakennusta, suurempi perällä ja pienempi katua vastaan. Pienempi rakennus oli pihapuolelta kaksikerroksinen ja oli siinä yksi kuisti. Suuremmassa rakennuksessa oli kaksi kuistia. Topias meni ensimmäisestä sisään ja tuli kyökkiin. Kyökissä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva vaimo ja nuori, kenties kahdenkymmenen vuoden vanha tyttö. Vaimolla oli lempeät kasvot, tytöllä kauniit, haaveelliset silmät ja musta puku yllä.
"Hyvää päivää! Minä olen Yli-Tuomosta ja…"
"Oletteko Topias?" Vaimo loi tutkistelevan silmäyksen Topiaasen.
"Olen ja uusi tulokas…"
"Olkaa tervetullut." Tyttö poistui perähuoneisin.
"Käske isä tänne", lausui vaimo hänen peräänsä.
Kotvasen kuluttua tuli talonomistaja ja antaen kättä toivotti Topiasta tervetulleeksi. Hän oli lyhyt mies, puheli hilpeästi, mutta matalalla, juohevalla äänellä, pitkät ajat katseli rävähtämättä Topiasta silmiin.
"Mennään nyt katsomaan huoneita."
Isäntä haki avaimet ja tuli Topiaan kanssa pienempään rakennukseen. Puotihuone oli pienenläntä, ehkä noin kaksi Topiaan mittaa sivuunsa, ja oli siitä ovi kadulle. Asuinhuone sen takana oli ruuhenmuotoinen ja puolipimeä. Sen vieressä oli kaksi pientä huonetta, toinen hellalla monistettu.
Ajuri nosti Topiaan kanssa huonekalut ruuhenmuotoiseen huoneesen ja meni, saatuaan kyytipalkan, pois. Isäntä ja Topias jäivät kahdenkesken.
"Mitä nyt sanotte?" edellinen kysyi.
"Huoneet ovat sopivat ja hyvät, vallan hyvät." Topiaan ääni oli varma ja hän avasi kakluuniluukut; heikkoa lämpöä tuntui tulevan pesästä. "Tämmöisiksi olen ajatellutkin…"
"No, ei näissä kehua käy… Vajassa on pienennettyjä halkoja, ottakaa sieltä käsikaupalla vaan…"
"Kiitoksia!… Tässä näkyy olevan yläkertaakin. Montako huonetta siellä on?"
"Kaksi. Asuuko siellä nyt ketään?"
"Ei; ne ovat rappiolta ja tarvitseisivat perinpohjaista korjausta,
Kesäisin ajoin siellä on asunut yksi ja toinen, talvisin ei kukaan.
Möisin koko tämän rakennuksen, jos saisin jonkinmoisen hinnan."
"Ehkä minä … vaan liian aikaista tuo lienee ajatellakaan."
Isäntä naurahti, katsoi hyvän hetken Topiasta.
"Surkea totuus on, että tässä ei ole kukaan rikastunut kaupalla. Tässä oli viime vuonnakin eräs, hän osti ja möi, mutta rahat menivät kuin tuhka tuuleen…"
Että tuo eräs toi sakko sakon selkään kapakoitsemisesta ja että hän itse oli ristinkiusauksessa ennenkuin sai hylyn pois talosta, sen hän jätti sanomatta.
"Älkää siitä sentään pelästykö. Voihan teillä olla toisenlainen … onni!
"Onni on kaikilla ihmisillä."
"Mutta sanotaanhan, että kesä kaikilla, vaan onni harvoilla."
"Paljo tyhjää puhutaan. Ei mikään ole hassumpaa ajatella kuin se, että
Luoja olisi luonut toisen ihmisen onnelliseksi, toisen onnettomaksi.
Kuin ihmiset hävittävät oman onnensa, jopa lähimmäistensäkin onnen,
niin sitte syytetään kohtaloa ja…"
"Jumalaa… Uskotteko sitte senkin, että kuin onnettomuus tulee, niin se tulee…"
"Jumalalta. Kuinkas muuten? Seisoohan kirjassa, että kaikki päämme hiukset ovat luetut…"
Isännän kasvot kirkastuivat.
"Nuori mies", sanoi hän laskien kätensä Topiaan olkapäille. "Minä sanon vielä toisen kerran teille. Olkaa tervetullut!"
Hänen lähdettyään meni Topias Simoa tapaamaan. Simo kantoi jauhosäkkejä makasiinin yläkertaan.
"Tämä on jo alkuna toiseen sataan, jotka olen tänäpäivänä yhtämittaa kantanut." Hän heitti säkin keveästi kuin herneroivikkeen selkäänsä.
"Älä heippatissa! Jos minä autan sinua näiden loppujen kanssa."
"Älä tee itseäsi jauhoiseksi; mene edellä sisään; minä tulen heti."
Simon huone oli entistä puhtaampi. Oranjekukka oli nostettu huoneen toiselle puolelle ja sen paikalla oli kukkakimppu vesilasissa. Lasin vieressä oli joukko onnittelukortteja, niissä kaikissa joku raamatunlause, kirjoitettu kauniilla naisen käsialalla.
Erääsen oli kirjoitettu punaisella läkillä:
"Isä ja äitikin tahtovat nähdä Teitä. Tulkaa tänä iltana kello kahdeksan 'Pelastuksen portille.' Siinä odottaa Teitä J."
Simo oli hikisenä, kuin tuli sisään. Hän otti pesukaapista olutpullon, avasi sen ja tarjosi Topiaallekin, mutta tämä ei huolinut.
"Juo nyt edes puoli lasia."
"Ei minua janota."
"Oma tahtosi." Simo joi oluen yksin ja sytytti papirossin.
Topias huomasi hänessä jotakin sisällistä rauhattomuutta, jota koki kaikin tavoin salata. Hän ei puhunut mitään päästä päähän, vaan meni asiasta toiseen, istahti, käveli, sytytteli ehtimiseen paperossiaan.
"Jaa, niin, sinä olet nyt Helsingissä." Simo raapaisi tulitikun palamaan. "Juotko lasillisen punssia sitte?"
"En minä juo mitään, haaskaat tulitikkuja; palaahan tuo haikusi?"
"Palaa sen pitääkin. Tulitko jo tutuksi uuden isäntäväkesi kanssa?"
"Isännän kanssa puhelimme vähäsen. Minullakin on tänään kiirettä. Tänään käyn ostamassa itselleni padan, kahvipannun ynnä muita talouskapineita. Tule luokseni illalla, jolloin sulla on aikaa ja sovita niin, että saat olla yötä kanssani."
"Kyllä tulen. Pahuus kuin jätin näkyviin." Simo korjasi kortit pöydältä. "Ja joll'en tule illalla, niin tulen huomenna, kentiesi aamulla jo."
"Aamulla minä menen kirkkoon. Täällähän pääsee kolme kertaa joka pyhä kirkkoon."
"Pääset arkiloinnakin. Kyllä täällä kirkkohalusta pääset. Äitini…"
"Häneltä vainenkin paljo rakkaita terveisiä. Pistäysin pikimmältään luonaan ohi kulkeissani tänäpäivänä. Eukko on tullut uudestaan nuoreksi. Vaikka oli varhainen, niin jo rukki surisi ja valkea paloi. Hän on kehrännyt Helan ja Martan edestä pellavat, villat… Ja hän käski sanomaan sinulle, ett'et lähetä hänelle moniin aikoihin mitään, hän ei niitä jaksa kuluttaa… Minä menen nyt. Tule niin pian kuin vaan pääset."
Simo kävi jälleen työhön ja Topias lähti astelemaan Kalastajakadulle.
Itsekseen virkkoi hän:
"Simo on muuttunut… Hänessä ei ole enää tasapainoa."
Syötyään rieskaa, voita ja kalaa, jotka Martta oli mukaansa pannut viikonvaraksi, kaivoi Topias sukansäären kirstun pohjalta, otti siitä yhden setelin ja lähti, lukittuaan ovet, tarpeellisimpia talouskapineita ostelemaan. Monta askelta hän astui, monta kauppaa hän teki. Väliin tuli hän kotiin hevosella, väliin jalkaisin. Kuin arkipäivä ehti loppuun ja kellonviisarit kuuden kohdalle, olivat välttämättömimmät toimitetut. Yksin sangollinen vettä ja sylys pienennettyjä halkojakin oli kannettu sisään. Odottaessaan Simoa, keitti hän asuinhuoneen kakluunissa ryynivelliä maitoon ja söi hyvällä ruokahalulla. Kului tunti, toinenkin eikä Simoa kuulunut tulevaksi. Topias veti sängyn auki, teki sijan, ja laskihe, kotoiseen tapaan, takaisin levolle.
"Jäin tänä iltana kylpemättä", lausui hän itsekseen, kuin kodin lauantai-ilta kylpyine, puuroine ja pystyvalkioine, astui ilmielävänä silmäin eteen; "mutta lukua siitä, täällä saa kylpeä vaikka joka päivä."
Vaikka pieniä valkeita oli poltettu huoneessa monena päivänä ennen Topiaan tuloa, hohkasi kuitenkin ilma viileältä. Saadakseen lämpimän otti hän turkit peitteen lisäksi. Turkinkauluksessa oli oma tarinansa, jonka Topias, unosen viivytellessä tuloaan, muisteli. Pyryisenä talviyönä söi kettu myrkyn, käytyään kahtena pyryttömänä yönä sitä kiertämässä, kaartamassa. Vasta kolmantena yönä puri myrkyn poikki, mutta perin päästä, niin että virstan verran vielä jaksoi kompuroida pois surmasijalta piiloon. Vaivoin pysyi hän Mikon jäljillä. Piehtaroimasijat ynnä keltainen vesi, jota oli ulostanut, olivat parempina osviittoina kuin sellaiset jäljet, jotka pyry oli melkein umpeen ja näkymättömiin tuiskuttanut. Kuin mielevän Mikon voimat vähenivät siihen määrään, ett'ei kyennyt aidan yli hyppäämään, niin raon haki ja siitä raastoi itsensä lävitse. Ja pääsi niin tiheikköön. Siellä oli sitte asettanut kaulansa kaksihaaraiseen katajaan ja siihen jäänyt seisomaan kuin konsanaankin hengissä. Ja turkin kauluksena oli nyt kaunis nahkansa.
Tarinaan liittyi sisarvainajankin muisto.
Vappu oli riihenpurnusta ruumenia noutamassa, hänen palatessaan tiheiköstä saaliineen. Riihen oven edessä oli kelkassa koppa, kopassa oli ruumenia ja lisää toi Vappu. Sukkela ajatus pistihe hänen päähänsä. Vapun huomaamatta kätki hän ketun ruumeniin, meni sitte tupaan ja istui vakaana miehenä pöydänpäähän syömään. Tuli Vappukin koppaneen perässä tupaan ja rupesi nostelemaan ruumenia haudesaaviin. Sieltä tulikin kettu käsiin. Hui, hui! siinäkös kiljaistiin. Akkunaruudutkin helähtivät ja Perttu vakuuttaa vielä tänäpäivänäkin kiljahduksen kuuluneen hänen korviinsa Ali-Tuomon pihalle… Eläisi Vappu vielä, niin tänne Topias olisi viekotellut hänet emännöitsijäksi itselleen. Olisiko tullut? Ihan varmaan! Sadat kerrat päivässä laulelisi Vappu:
"Ja se rakkaus, ja se rakkaus!"
Turkit lämmittivät ja unonen tuli lämpimän kanssa. Topias luki ehtoosiunauksensa ja nukkui.
* * * * *
Palatessaan aamulla kirkosta meni hän Simon luokse, mutta tämä ei ollut kotona. Kun Topias tuli puolipäivän saarnasta, nukkui Simo niin sikeästi, ettei herännyt, vaikka Topias häntä pudisteli ja huuteli hänelle korvaan. Vasta iltakirkosta tultuaan sai Topias hänet hereille ja ylös.
"Isäsi oli aamu-uninen, äitisi on iltauninen, vaan sinä näyt tulleen molempiin." Topiaan ääni oli loukattu, vaikka koetti leikkiä lyödä ja iloiselta näyttää.
"Täydyin valvoa kauan illalla." Simo rohkeasti valhetteli.
"Missä olit aamulla?"
"Isäntäni asioilla."
"Työntoimessa pyhänä, juhlapäivänä!"
"Ei sitä auta sielua säästää, ku…"
"Älä noin puhu."
"No veikkonen; mitäs sitte ahdistat?"
Simo siivosi itsensä, joi pullollisen olutta ja tuli reipasmieliseksi.
Topias vaati:
"Lähdetään meille nyt."
"Mennään; minä ensin käyn tallissa."
Simo meni ulos, viipyi tallimatkallaan liiemmäksikin.
Kotiin tultua otti Topias kahvikeittimet käsille.
"Älä vaan minua varten keitä." Simo samassa otti punssipullon taskustaan. "Minulla on tässä…"
Topias ei voinut salata mielipahaansa.
"Niinhän sinä juot kuin sateenkaari", sanoi hän ja kaatoi vettä pannuun.
"Ei se tee mitään. Minä olen terve ja teen työtä kuin juhta."
"Totta puhut."
"Ei tämmöinen vattuvesi miestä mäkeen vie."
"Liian keltaistahan tuo on vattuvedeksi."
"Sitäkin on monenlaista. Tuo tänne lasi, juomalasi."
Simon täytyi juoda kahviakin. Keskusteltiin etupäässä kauppaliikkeestä. Simo neuvoi Topiaalle tukkukauppiaan, joka myö parhaita tavaroita helpoimmista hinnoista. Siltä Alekseikin ostaa suuret ostonsa. Topiaan ei tarvitse juuri muuanne mennäkään rahoineen. Rihkamia tosin täytyy ostella sieltä ja täältä, mutta niihin ei suuriakaan mene, niin hyötyisiä kuin kaupassa taas ovatkin. Tukkukauppias on läpiviisas mies ja ken häneltä kerran ostaa, ostaa toistekin. Kenelle hän kerran antaa laskun päälle tavaroita, sen silmille hän ei lennä, vaikka jäisikin maksamatta määräpäivänä. Yhdellä silmäyksellä katsoo hän ihmisen lävitse, siksipä voi hän antaa tavaraa tuntemattomallekin velaksi. Tähän asti on hän katsonut oikein…"
"Minä teen siis vaan elinkeino-ilmoituksen ja ajatan tavaraa tukkukauppiaan puodista, niin olen kauppamies."
"Niin teet … tuo tavaraa vaan. Ostajat, tietääkseni, tulevat itse."
"Ole huoletta niiden suhteen. Ostajia minä haen vaikka toreilta ja kaduilta, joll'eivät muuten tule."
"Entä muuttokirjasi?"
"Kuulutettiin tänäpäivänä ensi kerran ja Tapani ne tuo kuin tulee kaupunkiin… Jätä se punssipullo."
Simo oli täyttänyt lasin, aikoen viedä sen huulilleen.
"Jos minä sen jätän juomatta, niin minä en puhukaan sinulle…" Samassa hän tyhjensi lasin.
"Puhu nyt suusi puhtaaksi. Minua niin pahoittaa…"
"Puhun kun puhuuki. Käydessäsi viime syksynä täällä en vielä juonut punssia, en oluttakaan, minä vaan ajattelin yöt päivät tuommoista pientä puotia kuin tuon oven takanakin on. Ajattelin kuinka tukkukauppias katsoo minua noitasilmillään, kuin menen vähine rahoineni hänen puheilleen. Minä luotin hänen silmiinsä, että ne taaskin näkevät oikein ja rakentelin, rakentelin lakkaamatta… Mutta rakennukset sortuivat romahtaen kuin näin hänet…"
"Kenet!"
"Puhun sinulle kaikki. Kuule, tämän talon isäntä on rikas."
Topiaasta tuo oli yhdentekevä, hän ei vastannut huomautukseen mitään.
"Kuuletko hän on summattoman rikas."
"Sinähän sitä hoet."
"Ja hänellä on tytär, yksi ainoa tytär, joka saa kaikki ne summattomat rikkaudet, mutta kuuletko…?"
Simo keskeytti lausunnon ja kaatoi punssia lasiin. Topias ei yrittänytkään estää häntä.
"Mitä mutta? Tämän talon isäntä on rikas; luonnottoman rikas; ja hänellä on yksi ainoa tytär, joka perii kaikki isänsä summattomat rikkaudet. Mitä sitte?"
"Niin on, juuri niin on. Minä tunnen isän hyvin, tyttären paremmin. Isä on laatumies, tytär sula pyhyys, sula viattomuus, mutta…"
Simon muoto synkistyi, hän löi kädellä otsaansa ja työnsi kauniit hiuskähäränsä pörröön.
"Eihän puheestasi tule totta eikä vettä; aina tulee mutta."
"Jumapeukko! kiivastui Simo. Hän on hih … hih … hihhulilainen!" Sanat tulivat repäisemällä. "Isät, äidit, tyttäret kaikki he ovat hihhulilaisia, yhtä kovia uskossaan, kuin maalain tuomio päätöksissään."
"Semmoisiako, jotka jakelevat synninpäästöjä toisilleen ja kirkonmenoissa pääasiallisesti suutelevat." Topias oli hänkin kuullut uskonlahkolaisuuksien erinomaisuuksista.
"Juuri semmoisia niin. Jumapeukko! He jakelevat synninpäästöjä ja suutelevat… Kuule, vaihtaisitko sinä uskoa?"
"En, kerralla sanottu."
"Etkö edes näön vuoksi, leikillä?"
"Ei usko ole mikään leikinasia; ei siitä saa leikkiä tehdä."
"Mutta hihhulilaiset eivät suvaitse julkisyntisiä, suuria syntisiä.
Heidän seastaan karsitaan juopot, varkaat… Mutta Kiesus auttakoon!
He ovat kaikki hihhulilaisia!"
"Ettäkö ovat asiat niin?" Topias oli kuullut ainoastaan pahoin puhuttavan ja parjauksia laadittavan heistä, kuten vääräuskolaisista ainakin.
"Jos olisit köyhä, toisen orja ja jos uskonvaihto, ulkonainenkin uskonvaihto, pelastaisi sinut köyhyydestä ja orjuudesta, etkö sittekään suullasi tunnustaisi…?"
"En, niinkauan kuin henki kulkee rinnassani, niinkauan tunnustan minä isäini uskoa, sydämmellä ja suulla, mielellä ja kielellä."
"Ja kuitenkin pelkään minä sinua."
"Mitä?"
"Kuule, tytär suosii minua ja isänsä ei ole kylmäkiskoinen minulle. Ja vaikka hän olisikin karsas minulle, vaikka hän vihaisikin minua, ei se auttaisi mitään, sillä hän epäjumaloi siksi tytärtään. Isä määräsi näiden huoneiden vuokran viideksikymmeneksi markaksi. Se on liian paljo, sanoi tytär, neljässäkymmenessä on kyllä. Olkoon sitte, myönsi isä. Eihän nuo hyvät ole. Mutta ne korjataan, lisäsi tytär; edellinen kauppias aina valitti kosteutta… Kuule orjan päiväni loppuisivat, minä en tarvitsisi tehdä juhdan tavoin työtä, sillä tytär tulisi kanssani kihloihin, hän tulisi vaimokseni, mutta yhdellä ainoalla ehdolla; minun pitäisi sitä ennen kääntymän heidän uskoonsa, hih … hu … lin uskoon."
Simon ääni oli toivoton, katse tuskainen…
"Äsken sanoit pelkääväsi minua. Mitä sillä…?"
"Niin, näetkös, minä pelkään … et sinä arvaa mitä minä jo pelkään."
"En, en kuolemaksenikaan."
"Minä pelkään, että kuin hän näkee sinun sielusi sisään, sydämmesi soppiin, niin kylmenee hän minulle. Hän vie sinut, eli sinä viet hänet ja minä jään paitse… Paitse summattomia rikkauksia. Jumal'avita! Järkeni oli pimitetty, silmäni sokaistu, kuin toin sinut tähän taloon, hänen lähelleen. Nyt en minä enää voi nukkuakaan…"
"Olet mieletön, olet juovuksissa…"
"Olenko minä mieletön?"
"Olet."
"Sano tuo kerran vielä, sano oikein kovaa."
Simon posket hohtivat; huulet olivat lujasti yhteenpuristetut; silmissä näkyi kiihkeä hurjuus.
"Sinä olet mieltä vailla; sinä olet hullu."
Simo remahti nauramaan.
"Hullu minä olenkin niin", virkkoi hän sitte makealla äänellä. "Mikä muu minä olisinkaan kuin hullu."
"Täytyykö sinun tuon kaiken tähden juoda punssia ja olutta. Pakoittaako hän sinut juomaan?"
"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei heidän seassaan kärsitä juoppoja, julkisyntisiä. Kuin joudut puhelemaan hänen kanssaan — hänet tunnet mustasta puvustaan, nöyrästä olennostaan ja silmistään. Oi niitä silmiä! Semmoisia ei näe alttaritaulujenkaan kuvilla — ja jos puheissanne satutte minuun, niin älä virka hänelle mitään olutpulloista, punssipulloista. Minä pyydän, älä, Luojan tähden, virka sanaakaan. Etkö?"
"En, joll'ei kysy."
"Puhutko sitte?"
"Puhun; vähän minä valhettelemaan…"
"Nyt on vasta helvetti!"
Vihan vimmassa ja hammasta purren syöksyi Simo ovesta ulos.