V.
Maanantaina ryhtyi Topias toimiin. Hän teki elinkeino-ilmoituksen, osteli vanhoja hyllyjä, vanhan tiskin, vaa'an, punnuksia, vieterikellon ja muita sentapaisia kapineita. Täydellisen kirjanpidon hän heti alotti, merkiten kaikki ostetut paksuun, omatekoiseen kirjaan.
Tiistaina olivat hyllyt paikoillaan, tiskillä oli vaaka punnuksineen, harja, kyynärä, veitsi, sakset, harmaata paperia ja punainen lyijykynä.
Monta markkaa oli kalustoon huvennut. Muutaman pennin oli kukin kapine maksanut ja monta pientä puroa tekevät suuren joen.
Keskiviikkona osti hän tukkukauppiaalta kahvia, sokeria, nisujauhoja, silliä ynnä monta arvokkaampaa ja kalliimpaa kauppatavaraa, mutta ei puoti vielä näyttänyt puodilta: hyllyt olivat niin hyvin kuin tyhjät. Yhdenkin askeleen sai astua, yhdenkin kerran sai kukkaron avata, ennenkuin tukkeutuivat tavaroilla täyteen, ennenkuin jokainen loma oli osansa saanut.
Perjantain iltana oli puoti kauppakunnossa. Oli kultasilmäisiä silmäneuloja, oli virkkalankaa, nappeja, ryynejä, perunajauhoja, siirappia, silakoita, oli vähä joka lajia tavallista tavaraa.
"Paljo vielä puuttuu," sanoi Topias, asettaessaan makeistötterön sikuripöttyjen viereen, "mutta on moni vähemmälläkin alkanut."
Sitte luki hän rahojensa tähteet. Puoti oli pieni, mutta markan poikineen se ahmasi, joten rahavarain jäännös oli pieneksi käynyt. Suurimman osan sai tukkukauppias, sai kahteen tuhanteen… Mitä oli kuitenkaan hänen kauppansa tukkukauppiaan kaupan rinnalla? Yhteen nurkkaan mahtuisi koko puoti, vaikka kolmea tuhatta kaikessa pienuudessaan tavoittelee.
Iltatyökseen kiinnitti hän kyltin puodin oven päälle. Suurilla ruskeilla kirjaimilla seisoi siinä:
Siirtomaiden tavaran kauppa.
Topias Yli-Tuomo.
Lauantai-aamulla, kello kuusi, sytytti hän valkean puodin lamppuun ja meni ulos. Kirjaimet näyttivät niin kehoittavaisilta… Sittehän ihme, joll'eivät tule ostamaan, sittehän ihme, joll'eivät huomaa uutta, äskentullutta…
Jonkun kymmenen askelta käveli hän katua alas päin; tuntui tuulevan suoraan vastaansa, mutta käännyttyään takaisin ei puhaltanutkaan selkäänsä, vaan oikeaan korvaansa ja ihan puodin lähellä kävi tuuli häntä vasten kasvoja.
"Kas, miten tuuli juonittelee täällä," ihmetteli Topias itsekseen. "Elämästä ei ole mihinkään, joll'ei tiedä, mistä päin kulloinkin tuulee. On kuin hullu myllyssä…"
Muurin ja seinän välistä löysi hän romukaluksi jätetyn, samean läkkipultin. Käyttäen arpakirjaa kaavana leikkasi hän siitä liuskan, käänsi sen toisesta päästään putkeksi. Veisti sitten halosta kepin, teki kepin toiseen päähän tapin ja asetti siihen liuskan putkestaan. Suutenaulan vielä löi tapin päähän niin ei päässyt liuska putoamaan, hukkumaan. Aamuhämyssä, ihmisten vielä maatessa, kiipesi Topias katolle ja naulasi kepin päädynharjaan kiinni.
"Hyvä ja halpa", lausui hän tuulensuunnan perille päästyään. "Yhtä hyvin näyttää tuulen kuin Ali-Tuomonkin tuuliviiri."
Ali-Tuomon tuuliviiri oli kuutta syltä pitkän tangon päässä. Ja tanko oli Helan kamarin edessä, akkunan kohdalla…
Päivän valjettua ei yhdeltäkään ohikulkijalta jäänyt huomaamatta tuuliviiri. Pienet pojat pysähtyivät joukossa tähystelemään sitä ja uutta kylttiä.
Topias istui tiskin takana matalalla jakkaralla, kädessään oli punainen lyijykynä, edessään harmaata paperia. Elääkseen virallaan, voittaakseen ruokarahat ja hyyryn kaupallaan, tarvitsi hänen myödä joka päivän osaksi tavaroita vähintäin viidenkolmatta markan edestä. Muuten…
Kello kilahti vieterinpäässä, ovi aukeni ja ensimmäinen ostaja tuli puotiin. Hän oli keskiaikainen vaimo, ennen aikojaan lakastunut kovissa sielun ja ruumiin kärsimisissä. Kurttujen vaot olivat syvällä otsassa, kasvoissa oli keltaisenvoipa väri, käsissä näkyivät suonet suurina. Hän osti ryyniä, silakoita, kahvia ja sokeria, yhteensä kolmen markan edestä.
Vaimon päästäessä auki esiliinan kolkkaa, johon rahat olivat solmitut, kysyi Topias;
"Oletteko naimisissa?"
"Olen," vaimo hiljaa vastasi.
"Onko teillä lapsia?"
"On kaksi, tyttö ja poika."
"Ovatko ne vielä kylläkin pieniä?"
"Ei … tyttö käy kansakoulua, poika on nuorempi ja on kotoolla."
"Entä miehenne, mitä työtä hän tekee?"
Vaimo ei vastannut, katsoi vaan lattiaan. Topias uudestaan kysyi;
"Onko hän sairaana?"
"Ei … hän on Katajanokassa … vankeudessa…"
Henkäämällä lausui vaimo sanat. Ei ollut voimaa siirtää silmiä lattiasta, ei ollut voimaa lähteä menemään. Vilmehti niin silmissä, polvet tahtoivat pettää siinä seisoissakin…
"Ja teillä on kaksi lasta, poika ja tyttö. Odottakaas hiukan."
Topias meni toiseen huoneesen, toi sieltä Martan lähettämät kalat ja kaksi rieskaa.
"Katsokaa, tässä on aivan hyvää rasvaista lahnaa, mutta minä en ole suolaisen kernas. Ottakaa te nämä, muuten kuivuvat ja pahentuvat."
"Tuhatta kiitosta!" Vaimo kääri kalat ja rieskat esiliinaansa. "Tuhatta kiitosta!"
"Ei kestä kiittää… Te olette ensimmäinen ostaja. Tulkaa täst'edeskin, tulkaa rahattakin, sillä tänään jää minulta juustonkappale, huomenna lihanpala. Minä en heitä niitä hukkaan, vaan säästän teille, käykää vaan useasti…"
Ostajia ei tullut satamalla, mutta tipahteli niitä päivän pitkään tuon tuostakin. Poikkesi puotiin työmiehiä ostamaan venäjänlehtiä, tuli pesijävaimoja ja pieniä tyttöjä ostamaan saippuaa ja kahvia markkasen ja puolimarkkasen edestä.
Penni on pennin veli. Kuin Topias illalla, kellon lähennellessä kuutta laski rahat, ensimmäisen päivän sisääntulot, sai hän kolmetoista täyttä markkaa ynnä pennejä päälle. Tulos tyydytti häntä, kymmenen prosenttia niistä teki täsmälleen yhden päivän vuokran. Ruokarahojakin olisi tullut, ainakin yhden aterian osaksi, jos olisi ollut antaa kaikkea mitä pyydettiin. Yksi pyysi kalapippureja, niitä ei ollut, toinen kirjoitusmustetta, sitäkään ei ollut. Puuttuvat tavarat kirjoitti Topias toisaalta paperille, päättäen lähimmässä tulevaisuudessa tuottaa niitäkin ynnä muuta lisäksi, sen verran kuin itse muistaa ja kukkaro kannattaa.
Kellon ollessa neljännestä vailla kuusi kirjoitti hän erityiseen pääkirjaan: Helmikuun 8 p. kolmetoista markkaa, siis vaillinkia kaksitoista markkaa.
"Kesän tultua," lausui hän sitte ja korjasi kirjan, "käy kauppa tietysti paremmin, sillä silloin tulee Pohjanmaalta ja Savosta miehiä tänne työnansioille pilvenpimeenänsä."
Topias aikoi jo sulkea ovet ja sammuttaa lampun, kuin kyökissä näkemänsä nuori tyttö, mustane pukuneen ja kauniine haaveellisine silmineen, tuli puotiin.
"Minä olen oman talon väkeä," sanoi hän, "ja tulen kuitenkin vasta näin myöhään ensi kerran ostamaan teiltä. Ei syyttä sanotakaan, että likimatkaiset useinkin myöhästyvät kirkkomatkalla…"
Vaatimatonta, tavoittelematonta ylevyyttä oli tytön olennossa, teeskentelemätöntä suloa äänessä… Omituisella avomielisyydellään lausui Topias:
"Simo on minulle puhunut teistä."
Haaveelliset silmät näyttivät vieläkin haaveellisimmilta.
"Onhan teillä perunajauhoja."
"On, on kultasilmäisiä silmäneuloja ja paidannappejakin."
"Sittehän teillä on kaikkia, mitä tällä erällä tarvitsenkin."
Topiaan punnitessa perunajauhoja tuli joku pyytämään viittä pulloa olutta.
"Ei ole olutta", vastasi Topias.
Hakija lähti.
"Ettekö otakaan puotiinne olutta kaupaksi?"
"En; ei olut ole mitään tarpeellista."
Topias meni ulos, löi akkunaluukut kiinni, ja tuli sisään, sulkien puodin ovet tullessaan.
"Joko te nyt lopetatte kaupan?"
"Jo; kello käy seitsemättä ja lepopäivä on alkanut. Juotteko teetä kanssani? Minä osaan olla emännöitsijänäkin."
"Älkää pahastuko, en minä nyt voi jäädä, mutta tulkaa te meille iltaa viettämään… Simokin ehkä tulee myöhemmällä. Ja" — hän tarjosi kätensä Topiaalle — "sanokaa minua nimeltäni Johannaksi."
"Mielelläni… Tämän viikon muina iltoina olenkin ollut väsyksissä, vaan tänään en väsynyt, tänään ei ole työ tappanut."
Topias otti käteensä lampun ja saattoi Johannaa pimeän huoneen ja pimeän eteisholvin lävitse pihalle. Siinä tämä uudisti kutsun.
"Tulkaa noista takimmaisista rappusista," sanoi hän, osottaen suurta lasikuistia rakennuksen perällä, "ja kääntykää ensimmäisestä vasemmasta ovesta sisään."
Käytyään kylpemässä keitti Topias puuroa iltasekseen. Kylpy oli ollut hyvää ja hyvältä maistui puurokin. Topi vaan puuttui. Olisi poika viittäkin vuotta vanhempi, niin…
Siistittyään itsensä meni hän vierailemaan Johannan luo. Vastaanotto oli sydämmellinen. Vanhempi vaimo, jonka kyökissä oli nähnyt, oli Johannan äiti. Hän ja miehensä puhuivat eri murretta kuin Topias, ja yleensä vähän vanhempaa ja vahvempaa suomea… Vaimo oli yhtä pieni kuin miehensäkin. Topias katseli heitä kuin perhoispariskuntaa. Suurenpuoleinen huone, johon Johanna hänet vei, oli sisustettu maukkaasti. Aistikkaisuutta oli joka puolella, vaan loistoa, ylellisyyttä ei missään. Albumeja, hengellistä ja kaunokirjallisuutta oli pöydällä punaisissa ja mustissa kansissa. Kylmä kauneus oli kadoksissa, kodikasta, viihdyttävää oli joka nurkassa. Värit olivat sikin sokin. Punakantinen albumi oli mustalla pöydällä, mustakantinen kirja valkoisella pöydällä. Jäykkä järjestys ja säännöllisyys oli poissa sekin. Yksinäisiä tuoleja oli siellä täällä lattialla ja sohvan edessä, monen pöydän lähellä seisoi suuria kukkia. Huoneessa tuntui rauhalliselta ja tuo rauha kuvastui asujamissakin. Äkkinäiset tunteen ilmaukset, mielenpurkaukset, hätäiset liikkeet olivat kuulumattomia, näkymättömiä. Yhtä hiljaisella äänellä kuin he puhelivatkin yhtä hiljaa ja meluttomasti kulkivat ovissakin. Mutta tasamielisyys, maltillisuus ei ollut kuolettavaa, kylläännyttävää. Siinä oli sielullista ja korkeampaa rikkautta. Uskonnollisuus oli heissä lihana ja verenä, ulkonaisena ja sisällisenä ihmisenä.
"Olitte viime pyhänä kolme kertaa kirkossa," virkkoi isäntä, kun he olivat asettuneet teepöydän ympärille.
"Olin", vastasi Topias. "Vanhassa kirkossa kuulin semmoista soittoa ja laulua, ett'en muistanutkaan olevani maan päällä."
"Onko teillä sisaria ja veljiä?" kysyi emäntä.
"On minulla veli, hän pitää taloa kotona, oli minulla sisarkin, vaan hän kuoli; vanhempani ovat myöskin kuolleet."
"Onko veljenne nainut?"
"On; hänen vaimollaan on sisar, minun ikäiseni."
"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Johanna.
"Helka. Veljeni nimi on Tapani, vaimonsa nimi Martta. Martalla ja
Helalla on veli, Perttu."
"Vai Helka… Minä tahtoisin tuntea hänet. Onko teillä hänen valokuvaansa?"
"Ei ole; mutta kyllä hän tulee tänne kesällä…"
"Onko veljellänne lapsia?" kysyi isäntä.
"On yksi poika, Topias niinkuin minäkin, kävelee ja puhuu jo jotakuinkin."
Isäntä johti keskustelun Simoon, Topias kertoi lyhykäisesti Simon onnenvaiheet. Hänen kertoessaan nousi Johanna kaatamaan teetä kuppeihin.
"Älä enää", kielsi emäntä, "menee jo lautaselle…"
"Kovuutta on Simo saanut kokea maailman hartioilla," puheli isäntä, "mutta voimia on lainattu ylhäältä samalla mitalla, niin ettei hän ole sortunut. Korkeimman sormi on käynyt lankana hänen elämänsä lävitse. Jokaisen ihmisen elämässä löytyy lanka, semmoinen ohjaava käsi… Sen turvissa ei huku. Lanka on ehjä, vahva, sormi juuri silloinkin mukana kuin me jo luulemme olevamme syvimmässä syvyydessä, auttamattomissa. Uskottekohan…?"
"Niin minä juuri uskonkin. Kuin ei vaan ihminen hellitä sormesta, niin kaikki tapahtuu parhaaksemme, hyväksemme. Sattumaa ei ole sitte ensinkään, vaan se suurempi viisaus, se ohjaava käsi, lanka, sormi on aina kohtalon määrääjänä, onnen määrääjänä."
"Parikymmentä vuotta sitte tulimme vaimoni, Johanna ja minä Pohjanmaalta tänne kaupunkiin. Johanna oli silloin rintalapsi, vaimoni ja minä olimme maallisesti ja hengellisesti köyhiä. Nyt on meillä yllin kyllin, nyt ei meiltä puutu kumpaistakaan… Simonkin…"
"Simo rakastaa paljo äitiään," keskeytti Johanna, autuaallinen riemu haaveellisissa silmissä.
Isännän oma tekemä harmooni oli huoneen perällä. Topias sitä katsoi usein ja kertoi sitte kuinka Tapani ja Helka osaavat soittaa kanteletta, edellinen virsiäkin numerojen mukaan, jälkimäinen kansanlauluja korvakuulosta. Teeskentelemättä meni Johanna harmoonin eteen, soitti ja lauloi hengellisen laulun: "Mä tiedän portin avoimen, mi kultasaliin johtaa."
Hänen laulaessaan säettä: "Kuin portti auk' on mulle myös," tuli Simo sisään. Säkeen kertauksessa muutti Johanna yhden sanan. Katsoen Simoa silmiin lauloi hän:
"On auk', on auki sulle myös."
Simo ei sietänyt katsetta, vaan loi silmänsä laattiaan. Johanna silloin nousi ylös, meni ja toi hänet teepöydän ääreen Topiaan ja emännän väliin, jossa itse oli istunut.
Puhe kääntyi kauppias Aleksein rouvaan. Tämä oli onnellisesti kestänyt hengenvaarallisen leikkauksen, josta leikkaaja lääkärikään ei rohjennut mennä edesvastaukseen.
"Lääkärin poismentyä tänä aamuna lahjoitti kauppias tuhatta markkaa kaupungin köyhille," tiesi Simo.
"Liekö sitte Jumala saanut äyriäkään, ei kenkään huoli kysyä," muistutti isäntä.
"Isä, isä! Kuinka niin sokeasti tuomitset?" torui Johanna. "Sydän on salattu kappale. Isä, isä!"
Aika kului nopeaan; kello oli paljo, kuin vierailijat nousivat lähtemään.
"Minä jään kanssasi yöksi," virkkoi Simo Topiaalle.
"Tuletko sitte huomenaamulla?" kysyi Johanna, antaessa kättä Simolle.
Tuskin kuultavasti vastasi Simo:
"Tulen."
Sanomaton onni näkyi haaveellisessa katseessa, jonka Johanna, lupauksen saatuaan, loi Simoon. Tämä sieti katsetta kauemmin kuin taannoin.
Simo ja Topias valvoivat vaan lyhyen hetken vieraisilta tultuaan ja asettausivat sitte levolle. Huone oli pimeä, hopeakello raksutti pöydällä ja Topias nukkui muistellessaan Johannaa ja perhoispariskuntaa.
Mutta Simo ei nukkunut ennen aamupuolta hiukkaistakaan, käänteli vaan rauhattomasti vuoteella.
"Ei, minä en mene," sanoi hän tuskallisesti, kääntyen oikealta kyljeltä vasemmalle, "sillä minä en voi, minä en julkea tehdä häntä onnettomaksi. En saata särkeä, sortaa, murtaa… Ei, minä en mene."
"Mutta minä menen, minun täytyy mennä," jatkoi hän samassa, kääntyen vasemmalta kyljeltä oikealle, "sillä minä tahdon tulla rikkaaksi, minä täydyn välttämättä rikastua…"
"Olisinhan mieletön, joll'en menisi. Tulkoon lopuksi mitä tahansa.
Ainakin köyhyys ja orjan päivät loppuvat…"
Keitettyään aamulla kahvin, valmistihe Topias lähtemään kirkkoon. Simo oli ollut harvapuheinen heräämöstänsä saakka, katseli yhteen paikkaan pitkät ajat, katseli Topiastakin niinkuin kummitusta.
He erosivat pihalla. Siinä kysyi Simo:
"Puhuitteko minustakin illalla?"
"Puhuimme."
"Mitä?" Simon ääni oli pelonsekainen; hän katseli epäilevin silmin
Topiasta. "Mitä puhuitte minusta?"
"Puhuimme Jumalan sormesta askeleissasi, elämässäsi."
Simon katse muuttui, ääni rauhoittui.
"Vai Jumalan sormesta askeleissani, elämässäni. Vai semmoisia puhuitte.
Minä menen nyt Hannan kanssa. Tästä lähin käyn joka ilta luonasi.
Hyvästi nyt! Tänään tavataan vielä."
"Mene vaan Hannan kanssa, mene niin useasti kuin työstäsi joudat. Ja käy luonani joka ilta, ole kanssani joka yö."
Topias kiirehti kadulle. Ihmisiä riensi kirkkoon, kirkonkellot alkoivat soimaan. Harrasmielisesti nosti hän, syntymäseutunsa tavan mukaan, lakkiaan juhlallisille äänille.
Laiha herra, kiiltävine housunpolvine ja kyynäspäine ynnä ohrariihen tomun värisine, taitteellisine hattuine, käveli kadun toisella vierellä, vaanien ja kurkistellen Topiasta aina Vanhan kirkon ovelle asti. Siihen hän jäi. Topiaan palatessa kotiin seurasi herra häntä taaskin Kalastajakadulle, aina portin kohdalle asti, tarkasteli kylttiä, tuuliviiriä ja pyörsihe vasta sitte menemään, tyytyväinen hymy huulien sopissa.