VI.
Uudet olosuhteet eivät saattaneet Topiasta luopumaan Yli-Tuomon tavoista. Tänäänkin oli hän noussut ylös pari tuntia ennen päivän kajastusta, eli samaan aikaan, jolloin Tapani tavallisesti meni talliin hevosille eteen panemaan.
Kaksi tuntia olivat kuluneet kirjeen kirjoittamisessa kotiin. Kirje oli vielä auki; kuoressa oli Helan nimi.
Päivemmällä taas eksyi ostajia puotiin. Topias, tottunut kuin oli luomaan iloa, hupia, omasta kohdastaan, tuli puolitutuksi jok'ainoan kanssa. Mitatessaan, punnitessaan kyseli hän ostajan kotiolot, ammatin, jopa toimeentulonkin. Pieni vihjaus sitte vaan ja kauppias kertomaan itsestään, alottaen tietysti Yli-Tuomon talosta ja lopettaen Topiin, joka viiden vuoden kuluttua tulee sedän luokse asumaan ja kouluja käymään.
Tietämättään ja tahtomattaan Topias sillä lailla varasti sydämmiä.
"Se on puhelias mies ja hyvä mies," päättelivät vaimot ja miehet yksimielisesti.
Päivä oli puolessa; Topias silmäili rahaloodan pohjaan.
"Jos näin hurjaan kilahtelee iltaan saakka." sanoi hän, "niin vaillinki saa kun saakin käpälät, pitkät käpälät."
Sitte meni hän puuhaamaan itselleen päivällistä ja jätti oven puotiin auki. Iltasella keitettyä puuroa oli vielä vadissa.
"Siitä tulee oiva päivällinen, kun sen vaan paistaa voissa," sanoi hän ja teki valkean ruuhenmuotoisen huoneen kakluuniin.
Topiaan syödessä tuli laiha herra puotiin sangen törkeän näköisenä.
"Kas, kruununsihteeri! Hyvää päivää vaan!"
Sihteeri tuli ilomielelle, hykerteli käsiään, muutteli jalkojaan, keikisteli ja pokkuroi.
"Että vielä tavattiin! Minä olen monta kertaa ajatellut teitä; minä puhuin komisariuksellekin…"
"Kuka olisi viime syksynä uskonut, että täällä piti tavattaman? En ainakaan minä."
"Enkä minä, vaikka sata suuta olisi sitä vakuuttanut. Oletteko kauankin olleet täällä kauppamiehenä?"
"Parahiksi viikon."
"Vai viikon vasta… Olkaa hyvä ja punnitkaa minulle…" herra siristi silmiään … "puoli naulaa naatriota!"
"Naatriota; mitä se naatrio on?" Topias katsoi keltaisempaa silmää.
"Se on semmoista ainetta, joka palaa ainoastaan vedessä."
"Löytyykö semmoistakin ainetta?"
"Löytyy hyvinkin."
"Ei sitä meillä vaan ole."
"Vaivattu! Ja kävelin näin pitkän matkan." Hän astui samassa askeleen sillitynnyriin päin.
"Te olette tainneet käydä isot koulut." Topias yhä katsoi keltaisempaa silmää.
"On sitä tehty sitäkin."
"Kenties akatemian oville asti."
"Valehtelematta."
Herra astui toisen askeleen sillitynnyriin päin. Topias katsoi häntä sinisempään silmään ja kysyi:
"Pidättekö sillistä?"
"Pidänkö sillistä? Oh! Enhän minä muuta söisikään, komisariuskin…"
Topias ei kuunnellut loppuun, sillä sanat olisivat ehdottomasti saattaneet hänet katsomaan sihteeriä keltaisempaan silmään, vaan valitsi suurimman sillin, jonka käsiinsä sai, ja nosti sen vehnäleivälle.
"Syökää, syökää leivän kanssa, sillä paljaaltaan on se liian suolaista."
Kursailematta murjasi herra sillin poikki ja alkoi syömään mieliruokaansa! Se meni sitä kyytiä; hän ehti syöneeksi ennen Topiasta.
"Ettekö tekin pidä sillistä?"
"En; ennen minä syön puuroa; puuro ja velli vasta ruokia ovatkin."
"Eivät janotakaan; minua jo janottaa. Antaisitteko yhden pullon olutta?
Minä kaikella kunnialla…"
"Ei ole olutta." Topiaan ääni oli melkein ynseä. "Vettä on karahviinissa."
Sihteeri huomasi tehneensä virheen, mutta hän paranti sen oitis.
"Eikä ole oluesta lukuakaan," sanoi hän ja korjasi kalanroiskeet. "Vesi on parempaa, terveellisempää."
"Sitä juovat herrain hevosetkin."
"Puhutte viisaasti kuin Salomo. Vesi on … vettä, vanhimpia voitehista piti sanomani."
Herra ei hätäillyt lähtemään, vaan katseli, kiitteli tavaroita ja kyseli hintoja. Kaikki oli hänestä hyvää ja mieluisata, yksin värjäämättömät kahvipavutkin olivat muka kuninkaallista laatua.
"Sanokaapa, oletteko olleet oikein ylioppilainen?"
"Hm!" yrähti sihteeri tavattoman salamyhkäisesti.
Topiaasta tuo oli yhtä kuin suullinen vakuutus ja hän kysyi josko sihteerillä olisi aikaa ja halua opettaa hänelle luvunlaskua, yhden tunnin päiväänsä.
Sihteerillä oli molempia. Yhdessä vuodessa lupasi hän tehdä ihmeitä, opettaa kaikki suuretieteen salaisuudet Topiaalle.
"Jos tunnin päiväänsä laskemme, niin tulevana vuonna tähän aikaan te kykenette tekemään vaikka almanakan!"
"Minun aikani vaan ei sovi muulloin kuin aamusilla. Illalla minua unettaa ja päivällä on minulla, paitse kaupantekoa, senkin seitsemää sivutyötä, pitää keittää, tomuttaa, pestä … vaan aamulla kuudesta seitsemään…"
"Sopii ihmeen hyvin, kun sovitetaan. Aamulla ovat ajatuksetkin terävämmät."
"Sitä minäkin. Tulkaa sitte huomenaamulla, kello kuusi."
"Minuutilleen tulen."
"Kai palkasta sovimme."
"Sovimme niinkin." Sihteeri loi ahneen silmäyksen sillitynnyriin.
Hän oli jo lähtemäisillään, toinen käsi ovenripussa, toinen takinlakkarissa, kuin Topiaan huomio kiintyi hänen pukuunsa, samaan syksyiseen vaatteukseen.
"Kuinka te tarkenette noin ohuissa?" Äänessä kuului pelkkää sääliä.
Hämille vähääkään joutumatta selitti sihteeri, ett'ei maailmassa ole muita kuin syitä ja seurauksia. Hänessä oli keuhkotaudin vikaa, ei toki arveluttavassa määrässä ja lääkäri oli määrännyt taudin alun tukehduttamiseksi ohuen, keveän puvun käyttämistä ja raittiin, kylmähkön ilman nauttimista. Kahmaten takkinsa rintapieltä vakuutti hän olevan täysivillaista likinnä ihoa.
"Taitaa olla tehokaskin parannuskeino, hyväkin lääke."
"On kyllä, mutta uskoa siinä vaan kysytään."
Illemmällä tuli isäntä ja emäntä tervehtimään Topiasta. He nauroivat … että Johannakin olisi tullut, mutta Simo on kielitellyt ja mielitellyt. Tuolia ei muka löytyisi neljälle hengelle…
"Totta se onkin, kolme tuolia meillä vaan onkin."
Topias tarjosi vierailleen kahvia leivän kera. Hiljaisella, vaan ylenpalttisella ilolla kertoi isäntä veljestään. Veli oli merimies ja oli sairastanut Liverpoolissa useampia viikkoja. Eilen tuli kirje veljeltä ja kirjeessä oli ilosanoma, suuri ilosanoma, veli paranee, on jo terve. Avoveden tultua pyrkii hän tänne, kotirannoille. Vuosikymmeniin ei ole käynytkään kotomaassa. Johanna ja setänsä eivät ole koskaan nähneet toisiaan, muuten kuin valokuvissa, eivätkä puhutelleet toisiaan muuten kuin kirjeissä. Hengenelatuksen eteen taistellessa ohjasi Herra nuoremman veljen meriä purjehtimaan, vieraita valtakuntia ja vieraita kansoja näkemään, vanhemmalle totiselle soi Hän vakaantuneet, perheelliset olot, omassa maassa, oman kansan keskellä. Johanna on monet kerrat vaatien pyytänyt setää tulemaan edes yhdeksikin vuodeksi asumaan heidän kanssaan, on helpottanut vaatimuksensa kuukaudeksi, viikoksi. Ja nyt toivonsa toteutuu. Meri ja Johanna ovat veljen rikkaus, hänen kaikkensa. Kuin hän elämänsä ehtoolla luopuu toisesta rakkaasta, tapahtuu se toisen rakkaan eduksi. Johannan ja heidän luokse tulee hän silloin asumaan, kertoilemaan Johannan pienokaisille, mitä kaikkia hän on nähnyt avarassa maailmassa. Kunpa vaan kevät tulisi, kunpa vaan laineet rupeisivat loiskimaan.
"Johannan kärsivällisyyttä se kovin koettelee… Minulla on tässä teille tuomisia." Emäntä antoi Topiaalle pienen vastakirjan, jonka Johanna oli tehnyt ja jonka kannessa seisoi isännän ja Topiaan nimi. "Huomisesta alkaen ostamme yksinomaan teiltä, sikäli kuin tarpeemme soveltuvat teidän tavaroihinne."
"Ja tilin teemme kerran kuukaudessa. Saitteko hyvät tuomiset?"
"Sain, hyvät sain." Topias katseli kauniin pyöreitä kirjaimia vastakirjan kansilehdessä.
"Kyllä Johanna pitää huolen, että sivut täyttyvät, sivu ja päivä siitä olen varma, hänellä on tuhatta tarvetta viikossa. Hm, ei se neljäkymmentä markkaa ole suuri herra. Se on kuin kädessä, että saatte minulta joka tilissä toiset neljäkymmentä lisää; minä tunnen väkeni."
"Tuttavamme työmiesperheet tulevat myöskin ostamaan teiltä, kirjoittakaa nyt kotiinne, ett'eivät sure siellä…"
"Minä jo kirjoitin, mutta en ole joutanut viemään sitä postiin."
"Mennään meille; Johanna toimittaa sen omansa ohessa."
Johanna kirjoitti kirjettä, heidän mennessä samaan suurenpuoleiseen huoneesen, jossa lauantai-ehtoon olivat viettäneet. Pöydällä oli albumi auki; siihen hän katsoi milloin vaan nosti silmänsä paperista.
"Tuo tuossa on veljeni," sanoi isäntä, osottaen Topiaalle pienikasvuisen miehen kuvaa Johannan kuvan vieressä.
"Minulla on huonoja uutisia sinulle," jatkot hän nostaen Johannaa leuasta, kuin tämä jo oli saanut kirjeen valmiiksi, "ja sangen huonoja uutisia. Sanonko ma?"
"Sano nyt."
"Ajattele, kauppamiehen tuuliviiri on pyörinyt koko päivän ympäri yhtäänne päin juuri kuin myllyn päällimäinen kivi. Äsken vaivasimme päätämme mitä tuo mahtanee merkitä ja pääsimme kun pääsimmekin viimein asian perille. Se tietää sitä, että…"
"No sais kuulla."
"Jäät tänä keväänä lähtevät kovan, hirmuisen kovan pohjatuulen, pohjanmyrskyn kanssa. Tuuli, myrsky, ajaa veden samaa tietä kuin jäätkin. Liverpoolista ei päästä, pohjaltaan pehmeämutaisen meren yli minnekään ei reellä eikä rattailla. Kaikki meret päiväntasaajan yläpuolella ovat kuivina ja setäsi on vankina. Tuuli ei käänny kuuteen kuukauteen. Ja kuin kerran kääntyykin, niin neljänkymmenen asteen pakkanen käy perässä, jäähdyttäen…"
Johanna hänet keskeytti, asettamalla etusormensa hänen huulilleen.
"On se niin … mutta kauppamiehellä on ja kirje."
Topias otti kirjeensä esille, isäntä huomasikin, että se oli vielä auki.
"Tule tänne istumaan," sanoi hän vaimolleen, "Johanna lukee ensin oman kirjeensä, sitten…"
Johannan kirje oli pitkä ja lapsellisen puhdasta iloa täynnä; mutta viimeinen arkki loppui samassa kuin alkoikin ja Johanna sulki joutuin kirjeensä. Isäntä heti nauramaan:
"Kerronko teille kenestä siinä viimeisessä arkissa puhuttiin? Siinä puhuttiin yhdestä nuoresta, kauniista, sievästä…"
Johanna otti Topiaan kirjeen käteensä, katseli paksuja kirjaimia sen kuoressa.
"Helka Yli-Tuomo… Saako tätä lukea?"
"Nythän tulitte valeesta kiinni; kotiinne sanoitte kirjoittaneenne."
"Kyllä sen lukea saa, mutta ei siitä saa vähällä selvää."
Katseltuaan kirjeen kertaalleen lävitse luki Johanna:
"Rakkaat Omaiseni!"
"Minä voin hyvin ja olen joutunut hyvien ja kristillisien ihmisten katon alle. Lauantaina alotin myömään puotissani. Tule Tapani kaupunkiin ja tuo minulle jauhoja, ryynejä, herneitä, voita ja mitä muuta sentapaista vaan on aitoissasi liikenemään. Ota Pertulta lisää, että saat lajia suolaiseen kalaan asti. Helka voi myöskin lähettää tänne valkoisia ja puolivillaisia kankaitaan myötäväkseni. Katso perään Martta ett'eivät pane Topia reikätuoliin, jossa voi vioittaa rintansa ja kävellä jalkansa vääriksi; täti älköön puhelko vaillinaisia sanoja, vaan sanokoon sanat täydesti, ett'ei vaan tule pojasta sorakielinen. Teitä siunaamatta ei nuku milloinkaan.
"Topias."
"Menette nyt yhdessä viemään kirjeet postilaatikkoon", puheli isäntä ja auttoi Johannaa pukeutumaan. "Ehkä parasta, että menette sinne Vanhan kirkon puoleen. Luullakseni Simokin juuri tällä minuutilla lähtee viemään kirjettä äidilleen… Tulkaa sitte kaikin kauniisti tänne, täällä on illallinen valmiina."
Hän työnsi Johannan ja Topiaan menemään.
* * * * *
Vaillingit pienenivät pienenemistään. Viikon keskipaikoilla pääsi Topias jo kahteenkymmeneen markkaan, lopussa täyteen toivottuun summaan. Iloissaan kuin sisääntulot harppasivat viiteenkolmatta markkaan, kestitsi Topias opettajaansa; kruununsihteeriä, sinä ehtoona keittoruo'alla ja kahvilla. Sihteeri kiitti ja kunnioitti talonpoikia maasta taivaasen. Talonpojat ovat maan suola, maan voima, talonpojilla on talot ja rahaa, viisautta ja jäntereitä!
Seuraavan viikon alussa tuli Tapani kaupunkiin. Topias otti veljensä avosylin vastaan. Tapani ehti vaan yskähtelemään kuin Topias riisui hevosen, vei sen talliin, toi vettä kaivosta, heiniä ja leipiä reestä.
"Mennään nyt sisään… Kuinka poika jaksaa?"
"Hyvin, ei muuta sanoa tule."
"Entä Helka; onko hän vielä sairas?"
"Ei juuri."
"Mutta ei tervekään; niinkö."
"No … vähä pahoinvoipa … joskus."
"Miksi ei tullut kanssasi lääkärin luo?"
"Ei ihminen pidä joka janoon juoman eikä joka hätään huutaman."
Tapani huomautti vielä, että karja on hoidettava, askareet tehtävät. Ei kotoolta joudeta lähtemään milloin vaan…
"Mutta jos tulee yhä huonommaksi."
Veli sitä ei uskonut. Ja jos niin käy, pahenee eikä parane, niin sopiihan sitten tulla; jonakuna kevätkauniina päivänä, jolloin karja jo on laitumella.
Kesken keskustelua piupahti kello vieterinpäässä.
"Minäkin tulen katsomaan sinun riihtäsi!"
Tapani tuli puotiin. Oivallinen järjestys, joka siellä vallitsi, teki hyvän vaikutuksen häneen. Puoti tosin oli pieni ja tavaraa vähäsen, mutta kokonaisuudessaan se oli sievä. Tavarakin oli hyvää, ei ollut turhia korukaluja eikä rahanviettelijöitä.
Kello kilahti taas. Hyvin veli osasikin puida riihtänsä, lyödä sitomansa…
"Vieläkö väität ett'ei meikäläisistä ole kauppamiehiksi?"
"En, en sano enää… Sinä olet ikäänkuin luotu kauppiaaksi, solkutat suutasi jokaiselle ja lasket lukua kuin vanhakin patruuna."
"Minäpä tunnenkin ostajani ja luvunlaskussa saan opetusta."
"Mutta pienet, kovin pienet ovat täällä paikat. Tuo asuinhuoneesikin on soukka, pimeä. En minä vaatisi vihamiestänikään asumaan siinä."
Mitä Topias siitä huoli, kosk'ei haitannut kauppaa, itse elinehtoa. Kauppa vaan käy, niin viiden vuoden päästä asutaan Kauppatorin lähellä, suurissa huoneissa. Ja Topi tulee kouluja käymään…
"Ohhoo! Etpä sinä vähiä tuumailekaan."
"Provastiksi minä koulutan pojan."
"Kyllä sinä olet hyvällä alulla ja alku työn kaunistaa, mutta, hm…"
Tapani ei voinut pelkältä rahallisesta kannalta arvostella veljen uutta tointa. Koko heidän suvussaan ei ollut maansa myöjää, onnensa tavoittelijaa, vaan vanhoja auramiehiä olivat kaikki, tyvestä oksiin saakka. Mikä sitte veljen noitui? Ahneusko? Ei sekään. Kukaties ajattelemattomuus. Eipä sekään. Joka hänet tuntee, tietää myöskin, ett'ei tuhmuus liioin… Jos ei se ole yksinkertaisuutta, lapsellista toiminnan halua, joka piankin murenee, niin sitte sitä ei tule eikä ymmärrä…
Johanna lähetti isänsä kutsumaan heitä talonpuolelle. Tapani vastusteli, mutta isäntä ja Topias poukuttivat siksi että saivat hänet lähtemään.
Johanna, joka Tapanissa oli odottanut saavansa nähdä Topiaan, ehkä vielä suurennetussa muodossa, ihan hämmästyi tervehtäessään pienikätistä, sirovartaloista ja liukasliikkeistä miestä, yhtäläisyyttä ei huomannut muualla kuin silmissä. Katsanto ja silmät olivat täydellisesti samat kuin Topiaallakin.
Koko illaksi anasti Johanna itselleen keskustelun ohjakset. Hän pyöritteli puhetta Helan ympärillä, mutta niin hienosti ja taitavasti, ett'ei kukaan hoksannut, miten yhä puhuttiin yhdestä ja samasta henkilöstä. Väliin oli peittona Topi, väliin Martta, väliin järvi, mikä vaan milloinkin paremmin verhosi.
"Poika osaa ikävöidä sinua," lausui Tapani. "Ensimmäisinä päivinä lähtösi jälkeen puhui hän maatapannessaankin sedästä."
"Pelkään vaan, että unhottaa," epäili Topias.
"Mitä vielä?" väitti Johanna. "Helka pitää muiston vireillä, puhuu monta kerta päivässä sedästä."
Tapani ei tyytynyt harmoonin katselemiseen loitommalta. Hän meni sen viereen istumaan, paineli valkoisia näppäimiä alas. Isäntä meni harmoonin eteen ja soitti yhdellä sormella virren nuotin.
Sitte vaati hän Tapanin ja Topiaankin soittamaan.
"Olisi Helalla aikaa tulla tänne joiksikuiksi viikoiksi," toivoi
Johanna, "niin soittaisimme virsiä ja lauluja."
"Ja sitte sinä hakisit Topiaan nostamaan tätä peliraukkaa rekeen," virkkoi isäntä, "Helan rekeen. Ja sanoisit minulle: Nyt isän täytyy ostaa tuhannen markan pianon, Sillä lailla sinä kiertäisit tarkoitustesi perille. Enkä minä sano sen vuoksi, että minulla itse asiassa olisi sitä vastaan. Tällä ijällä ihminen ottaa useinkin pitkän silmän oman silmän avuksi. Jos harmoonin niin käy, kuten Johanna toivoo, niin näen minä nyt jo pitkällä silmälläni, että se jonkun vuoden kuluttua seisoo suuren tuvan perällä. Tupa oli ihkasten uusi ja sen akkunasta nähdään Korsijärvelle. No … sitte on Joulu. Olkia on lattialla, pystyvalkia palaa, nuori vaimo soittaa jouluvirttä. Kuinka se kaikuu suuressa tuvassa! Samassa ajetaan hevosella pihaan, Nyt ne tulivat, huutaa Topias ja ryntäikse vaimonsa kanssa pihalle. Siellä on hevoskuormallinen kaupunkilaista herrasväkeä, pientä ja suurta… Entä vanhat? kysyy Helka. Tuonne jäivät Yli-Tuomoon, vastaa Johanna. Nyt näette, ett'ei minulla itseasiassa ole mitään sitä vastaan. Tulkoon Helka meille muutamiksi viikoiksi ja laskekoon Johanna sitte Topiaan nostamaan harmoonia… Tuolta Simokin tulee, kysykää häneltä, hän lukee teille saman luvun…"
Emäntä meni Simoa vastaan.
"Vahinko, ett'et tullut viittä minuuttia ennen", sanoi hän ja otti molempiin käsiinsä Simon käden. "Teimme nyt juuri hauskan matkan, oli Joulu ja tähtitaivas…"
"Olinko minäkin mukana?"
"Olit ja ensimäisessä reessä."
Vieraat viipyivät kauan onnen ja rauhan kodissa. Hyvästijättäissä ei Johanna antanut kättä Tapanille, jotta ei tämä millään muotoa voi huomenna, ennen kotiinlähtöä, olla käymättä talonpuolella.
Topias luovutti sängyn Simolle ja veljelleen, asettuen itse maata lattialle, johon oli tehnyt sijan omien ja yövieraiden turkeista. Hän nukkuikin heti. Simo ja Tapani puhelivat vielä hyvän kuuron. Viimemainittu tunnusti, että kotoolla on oltu puolisairaita, siitä asti kuin veli tänne lähti. Mutta huomenna, kuin hän ennättää kotiin, haihtuvat kovimmat huolet. Oli Jumalan onni, että veli joutui tämmöiseen taloon.
Kuin Simo huomasi, että Tapani epäili hänen jollakin tavalla vaikuttaneen Topiaan lähtöön, kertoi hän kirjeestä, jonka äkkiarvaamatta sai ynnä epäilyksistään ja puolinaisista kielloistaan, jotka julki lausui uhkarohkealle.
Tapani uskoi Simoa. Jos talossa olisi edes kaksi tytärtä, niin sitte olisi juonet olleet juonessa…
Isäntäväestä Simo sitte vielä jutteli paljo, mutta yhden asian hän kokonaan salasi: heidän uskonsa.
Aamulla, ummelleen kello kuusi, tuli kruununsihteeri. Katsellen häntä karsaasti kysyi Tapani pöyhkeällä äänellä:
"Kuka Toohonen te olette?"
"Hän on kruununsihteeri, minun opettajani," selitti Topias. "Hän kirjoittaa nelistämällä ja laskee lukua kynättä paremmin kuin muut kynällä."
Sihteeri sai heti tilaisuuden näyttää ylistettyjä taitojaan, sillä Simon mentyä pyysi Topias häntä kirjoittamaan hintaluettelon Tapanin tuomille maantuotteille ja Helan kankaille.
Mahdikkaassa asennossa, pää viisausasteettain vähän oikeaan kallellaan, juoksutti hän Tapanin sanat paperille sitä mukaan kuin ehtivät ilmoille. Yhteissumma, jonka Topias tuli niistä maksamaan, oli samassa sekin valmis.
"Hyvin meni," kiitti Tapanikin; "meni kun kuopiolaisen hevosen juoksu."
Käytyään isäntäväen puolella hyvästi sanomassa — Johanna lähetti tulikuumia terveisiä Helalle ja vanhukset kielsivät suremasta veljen perään — ja ostettuaan veljen puodista ostokset, rupesi Tapani kiirehtimään lähtöä. Sihteerikin oli avuliaana valjastamisessa. Erotessa antoi Topias Tapanille loistavan paperiin käärityn paketin, muistuttaen samalla:
"Kuljeta sitä varovasti."
"Mitä vaarallista siinä sitten on?"
"Onpahan vaan namusia ja leikkikaluja Helalle ja pojalle."
"Hienoa on päällä, mitä sitte sisässä lieneekään?"
"Hienointa, kauneinta mitä olla saattaa. Monta jalkajuonta on toinenkin poika sen kautta tehnyt."
Tapani arvasi kuka se toinen oli ja katsoi ystävällisemmin, joka oli kaiken aamun ollut kuin armojen alla.
"Onko kirjoitusta muuallakin kuin kuoressa?"
"On, ja viljasti onkin."
"Kuka takaa vaikka olisi rakkauttakin."
"En ainakaan minä", rohkeni sihteerikin yhtyä pilapuheesen. "Rakkaus, rikkaus kukoistavatkin vaan talonpoikain riveissä!"
Hyvästijättäissä antoi Tapani kättä sihteerillekin. Topiaalle sanoi hän:
"Älä torku toimissasi, äläkä laske silmiäsi minuutiksikaan häppärään täällä muurahaispesässä. Joka täällä torkkuu toimissaan, hänelle tulee piankin luu eteen.
"Ja sauva käteen."