VII.
Hyvinä kaupanlisikkeinä olivat jauhot, ryynit eli kaikki Tapanin tuomat maantuotteet. Myymäpalkkiokseen otti Topias niistäkin kymmenen prosenttia, mutta harvoin niitä saatiin torilta samalla hinnalla kun Kalastajakadun kauppapuodista. Vaillinkipäiviä ei enää tullut ainoatakaan, päinvastoin tuli ylirahoja viikon kuutena päivänä niin paljo, että pyhäpäivänkin osaksi tuli sisääntuloa toivottu viisikolmatta-markkanen.
Työmiesperheet, jotka ostivat puodista, sanoivat kauppiaan olevan ihan heidän väkeänsä, kosk'ei myynyt viinejä, oluvia ja koska pyhitti lepopäivän. He toivat tuttavia muassaan ja siten muodostui rengas, jonka tarkoituksena oli Topias Yli-Tuomon menestyminen ja edistyminen. Helan kankaatkin menivät pian kaupaksi. Isäntä ja Simo ensimmäiseksi ehtivät saada vesiharmaasta vaatteet itselleen.
"Mikähän lienee? Kaikki muut tulevat uudestaan, mutta hän ei tule," lausui Topias itsekseen eräänä aamuna.
Se, jota kaipasi, oli ensimmäinen ostaja, kellertävällä värillä kasvoissaan. Päivä oli mennyt, toinen tullut jo monta kertaa ja kuivan ruo'an tähteitä oli häntä varten koossa.
"Mikähän lienee syynä, ett'ei tule?" kysyi Topias toistamiseen itseltään, vieden samalla ruoan tähteet kylmään huoneesen, ett'eivät kuivuisi ja pahentuisi.
Sitte meni hän talonpuolelle ja pyysi Johannaa puotiin siksi ajaksi kuin itse kävisi kaupungilla kauppatoimissa.
Kotiin tullessaan tapasi hän kivensärkijän laahaamassa kaduilla ja porteissa pitkää vartaloaan. Kasvonsa olivat vaaleammat kuin syksyllä eikä niissä näkynyt yhtään nuorta arpea. Hän tunsi heti Topiaan ja kysyi siivolla äänellä:
"Saisinko puhua teille asiani?"
"Puhukaa, puhuen seikat selvenevät."
Mies alkoi puhumaan työmiehen kurjasta tilasta työttömänä aikana. Kivimies, jos kukaan ihminen, on talvella kylmässä kelkassa, hädän, puutteen…
Topiaalla ei ollut aikaa kuunnella loppuun.
"Jos asianne on kiireellistä laatua," sanoi hän ja lähti menemään, "niin tulkaa puotiin Kalastajakadulle."
Tunnin kuluttua seisoi mies puodissa. Topias maksoi hänelle vanhan velkansa, viisitoista penniä ja virkkoi puheen aluksi:
"Ostakaa te nyt minulta jotakin."
"Ei ole rahaa, kuin ei ole työtä."
"Niin, kivet ovat lumen alla."
Topias aikoi juuri kysyä miten on keuhkojen terveyden laita ja onko lääkäri määräyksissään voinut mennä noin pitkälle vaatteuksen suhteen, kuin jo mies pyysi markkaa lainaksi.
"Eihän minun rahaa sopisi, mutta…"
"Jos nyt tämän kerran."
Topias pisti etusormensa punnuksen hakaan, nosti siitä vitkalleen monta kertaa. Pitikö hänen antaa, vaiko ei? Markka on pieni raha, mutta — ajatus tuli kuin huumaus — sillä saa monta lasia palo … viinaa!
"Ei, en minä anna rahaa, mutta… Topiaan ääni oli päättäväinen; punnuskin kolahtaen putosi ristille.
"Miksi ette anna? Pelkäättekö ett'en maksa?"
Topias ei virkkanut mitään, pisti taas etusormen hakaan ja nosteli punnusta. Jos olisi pyytänyt tavaraa, vaikka viiden edestä… Miksikä juuri pyysi rahaa? Raha on kovasti hupaa, harva sitä osaa hoitaa, ani harva osaa sillä menetellä järkevästi. Mutta, toisaalla ajatellen, jos ulkonäkö pettää, jos hän ei olekaan joutava, ratti; entäpä jos onkin tositarvis. Mitäs sitte? No sitte hän maksaa sen. Siinäpä nähdään mikä hän on. Jos se menee paloviinaan, niin se menee mentyään ja mies on kunnoton, anturajuoppo.
"Hekää, tässä on." Topias antoi miehelle teräväsyrjäisen markan, myntätyn samana vuonna, jolloin Topi oli syntynyt.
Polvet letkassa ja pää luuhassa lähti kiviensärkijä pois. Hän oli löytänyt paistin, lihavan paistin, josta leikkaa kerran suuren kimpaleen. Aikaa vaan tarvitaan ottaa avuksi, ett'ei pääse luisumaan käsistä. Malttia vaan!
Parin päivän perästä sai Topias markan takaisin ja kiitoksia kasvuiksi.
Markassa oli terävät hampaat ja sama vuosiluku.
Kaksimarkkaa, jonka lainasi seuraavalla kerralla, maksoi mies niinikään viivyttelemättä.
"Kas vaan, on samallainen lovi numeron vieressä kuin siinäkin, jonka teille lainasin." Topias näytti sormellaan lovea; kiviensärkijä ihmetyksissä katseli, ottipa rahan käteensäkin, käänteli sitä sinipunaisen nenänsä edessä.
"Totta tosiaankin! kuinkahan onkin niin sattunut?"
Sitte hän lainasi viisi markkaa; piti sitä lainassa viikon ja maksoi taas. Topias sai kouraansa kolme markan kappaletta, pieniä hopeita ja kuparia. Kaikista päättäen ei mies ollutkaan ratti, anturajuoppo. Tulkoonpa toinenkin, jotta on niin vähä vaatteita yllä ja niin paljo arpeja naamassa ja maksakoon velkansa yhtä rehellisesti.
Kului taas viikko. Ulkoolla oli kova pakkanen ja kylmä tuuli. Kiviensärkijä tuli kierosilmäisen miehen seurassa puotiin ja pyysi saada puhutella kauppamiestä kahteen kynteen. Topias vei hänet asuinhuoneesen, jättäen oven auki perässään. Kuin tuomittu seisoi kumppani paikalla liikahtamatta vieterikellon alle.
Supattamalla kertoi kivien särkijä vaimonsa kuolleen yöllä. Voidakseen saada vainajan kunniallisesti haudatuksi tarvitsisi hän rahaa kaksikymmentä markkaa, voidakseen käydä surusaattoon, tarvitsi hän saada lainaksi vaatteetkin. Työt ovat olleet onnettoman huonoja, vaimovainaja oli ollut kivulloinen ja sairastanut pitempiä aikoja, useampia vuosia. Kaikki on syöty, pisin sormi on aina täytynyt pistää suuhun. Surkea totuus on, että vihkimäsormus ja vaatteetkin ovat siten vähä vähältä, yksi toisensa erään tipahtaneet … taikinakaukaloon!
"Kyllä saatte." Topias otti piirongista rahat. "Mitä vaatteita sitten…?"
"Saisin nuo turkit, päällyssaappaat ja…" Mies katsoi umpikuorista kelloa, joka oli pöydällä.
"Niin, niillähän voittekin mennä surusaattoon. Onkin tuima metsämiehen ilma, ei nyt karvanen paina… Ottaisitteko kellonkin?"
"Ottaisin. Muutamia harvoja tuttaviani vaan kotoutuu luokseni vainajan muistoa viettämään; mutta pienienkin pitojen isäntä näyttää nääliöltä kellotta."
"Eihän tuo siitä pahene."
Rahojen lisäksi antoi Topias miehelle turkit, saappaat ja kellon.
"Tuokaa ne vaan pian takaisin, tarvitsen niitä joka päivä."
"Kyllä tuon ylihuomenna. Ja rahanne saatte keväillä, heti kivitöiden aljettua."
Kierosilmäinen kumppani otti kantaakseen saappaat. Näytettyään ystävällistä naamaa Topiaalle, lähtivät miehet tiehensä.
Illalla tuli Simo Topiaan luokse. Hän oli iloherkkänä kuin viritetty viulu. Nähtyään ett'ei turkkia ollut naulassa eikä kelloa pöydällä, sanoi hän:
"Kuule mies! Mitenkä olet elänyt?"
Topias alkoi puhua lumesta, kivistä ja kivulloisuudesta ja taikinakaukalosta. Hänen äänensä oli uskollinen, mutta Simo nauroi, niin että hyrski.
"Voi jotta mun illalla! Ja minkä muotoinen hän oli?"
"Pitempi minua ja…"
"Pitempi sinua! Älä uskomattomia puhu."
"Vähä pitempi minua ja arpeja kasvoissa."
"Arpeja kasvoissa! Soita sormillasi nyt kuin kellosi joit."
"Etteikö toisikaan takaisin?"
"Niinkuin ne kädestäsi annoit, niin ne menivät. Hari kontista kelloa, turkkia ja kahtakymmentä markkaa."
"Vastaatko mies puheesi?"
"Vastaan, teen vaikka kirjat päälle."
Topias rupesi puhumaan yhdestä markasta, kahdesta markasta ja viidestä markasta. Ulkonäkö niin pian pettää, se oli vähällä pettää hänetkin. Ja yksi synti varkaalla, mutta yhdeksän kuulijalla.
"Rahan hän saikin pitemmäksi aikaa, mutta ylihuomenna tuo hän turkit jo…"
"Kun ei olisi vaan laulua."
"Pois pahat puheet, panettelut. Onko hauska sulhasena?"
"On; ei sitä osaa vaan sanoin selittää."
"Juodaanko teetä?"
"Juodaan."
"Ja kerrotko sitte minulle, miten jouduit tutustumaan Annasi kanssa?"
"Enkö ole siitä jo puhunut?"
"Ei, et sanaakaan…"
Topias ryhtyi toimeen, teki tulen ja pani vettä pataan. Kuin he sitte joivat teetä, kertoi Simo:
"Se oli syksyllä, vähän sen jälkeen kuin olit ollut täällä kaupungissa. Olin tehnyt koko päivän rajusti työtä, mutta väsymystä en tuntenut laisinkaan. Illalla sain toimekseni viedä muutamia kirjeitä postilaatikkoon. Ilta oli kaunis, tuhannet lähdet tuikkivat taivaalla, ohut hämäryys oli kaduilla, mutta moniaan minuutin perästä nousi kuu. En mennytkään kotiin. Ajattelin äitiäni, muistelin lapsuuteni aikoja ja kävelin. Mitään päämäärää ei kävelylläni ollut, astuin yhdeltä kadulta toiselle kadulle, käännyin vasempaan ja oikeaan, aina miten vaan sattui. Sitte tulin syrjäkaupungille. Meri levisi eteeni. Laivoja oli ankkurissa, niistä yksi kolmimasto rannempana muista. Lyhdyn valkea loimotti sen kannelta. Katsoin kelloani; se ei ollut vielä kahdeksaakaan. Oli kuitenkin mielestäni sopiva aika kääntyä kotiin. Lähdin niin kävelemään, mutta en pitänyt kiirettä. Katu, jota kävelin, oli syrjäkatu. Yhtään ihmisolentoa ei näkynyt. Minulle se oli nautintoa. Olin kulkevanani Korsijärven kuusikkoa, hongikkoa, olin näkevänäni järven, sen poukamat, sen niemekkeet."
"Mutta yht'äkkiä kuulin laulua. Seisahdin ja katsoin etäämmä. Humalaisia miehiä oli tulossa vastaani. Käynnistä ja lakeista tunsin heidät merimiehiksi. En ole pelkuri. Miestä ja miehen voimaa en pelkää, mutta teräkalua, sitä minä pelkään. Tiesin varmasti, että jos käyn heitä vastaan, niin alottavat riidan. Yksi painava syy oli jo se, että kävelin samalla puolen katua kuin hekin, toinen ja painavampi se, että ylivoima oli heidän puolellaan."
"Koska onnikin oli niin suotuisa, että olin seisahtunut portin kohdalle, niin kytkin sisuni ja puikahdin portin taa. Raosta saatoin nähdä heidät. Portin lähellä seisahtivat he sytyttämään papirossiaan. Eellimäisinä oli kaksi leveänaamaista karhua, perässä kaksi nuorta heitukkaa ja keskellä soria mies, käsi nuoren tytön kaulalla. Laskekaa, hyvät miehet, minut pois, laskekaa Luojan tähden, tyttö sammaltaen rukoili. Laskemme, kun tulet ensin kanssamme käymään tuolla kolmimastossa, sanoi ensimmäinen karhu. Ja kun juot minun kanssani siskonmaljat, lisäsi toinen. Ja istut minun polvellani, pitkitti soria mies. Hyvät miehet! Eikö teillä kenelläkään ole sisarta? Voi taivaan Jumala…!"
"Enempää en kuullut. Samassa sekunnissa seisoin minä karhujen edessä silmä silmää vastaan. He hämmästyivät. Minä käytin hämminkiä hyväkseni. Silmänräpäyksen ajassa makasi toinen karhu verissä päin porttipatsaan juuressa, toinen kadulla katkotuin käsin. Soria mies hellitti kätensä tytöstä. Kolme pulloa putosi yhtä aikaa päähäni. Tyttö katsoi minua kuin enkeli. Ylellinen säikähdys oli hämmentänyt tajunnan. Pakene, pakene, käskin minä, sillä silmissäni alkoi pimenemään ja korvissani suhisemaan. Hän lähti, juoksi kaksi askelta, käveli kolmannen ja seisahtui taas taakseen katsomaan. Mene, mene, huusin hänelle. Ja hän meni. Näin hänen juoksevan, lankeavan ja jälleen ylösnousevan."
"Minulla oli vaan enää kolme vihollista. Pojanheitukoita en pelännyt, mutta soreassa miehessä huomasin löytäneeni vertahiseni väkevyydessä ja notkeudessa. Kuitenkin näkyi hän kammoavan rehellistä taistelua eikä laskenut minua käsiksi itseensä. Minä katsoin taasenkin tyttöä. Musta pukunsa vielä haamoitti kadun päässä. Silloin toinen heitukoista paiskasikin pullon minua kohden; se sattui ohimoihin, jalkani rupesivat menemään ristiin ja minä peräydyin horjuen seinään päin. Mutta samassa näinkin minä jotain kiiltävätä vaarallisen vastustajani kädessä. Teräkalun ottaminen tappelussa hurjistuttaa minut aina. Siinä on jotaki konnamaista. Raivona lensin häntä kohden, pääsin häntä kurkkuun kiinni ja sain jalkansa sekaisin. Hänen täytyi kaatua alleni; pojat lähtivät karkuun. Ansaitsisit kuolla, sanoin julmistuneella äänellä ja näytin puukkoa, joka oli pudonnut viereemme. Minä mahdoin olla hirveän näköinen, koska hän sulki silmänsä ja mainitsi Jumalan nimeä. Veitsen vielä muistan heittäneeni kauas, sitte en muista mitään. Kuin heräsin oli puolenpäivän aika, olin kotonani, rouva seisoi vuoteen vieressä, minä olin veressä, vuoteeni oli veressä. Rouva ei puhunut mitään, katseli vaan surullisesti ja nuhtelevaisesti minua ja meni pois. Hetkisen kuluttua tuli lääkäri. Hän pesi haavani ja otti lasinsirpaleet pois. Minä nukuin uudestaan ja aamulla olin terve, aamulla menin työhön. Illalla kutsutti rouva minun luokseen. Hän vakuutti uskovansa, että se oli ensimmäinen ja viimeinen harhaus. Minua oikein säälitti, sillä niin liikutettu oli hän. Vielä tänäkin päivänä uskoo hän, että olin ollut huonoissa paikoissa.
"Ja tyttö, jonka pelastit, oli Johanna."
"Hanna se oli, niin.. Minä sitte eräänä päivänä ajoin tavaraa asemalta ja hän tuli vastaan. Hän puhui paljo, mutta minä en yhtään kuullut sanojaan, Erottuamme en tietänyt edes hänen nimeänsä, enkä missä hän asuu. Siitä päivästä aloin hutiloimaan töissäni, sain nuhteita useampi päivä. Tiesi miten olisi rouvatta käynytkään. Ja kaiken lisäksi tuli tytöltä kirje. Hän oli loukkaantunut, kuin en mennytkään kotonaan käymään, kuten olin hänelle luvannut. Minä en lupausta muistanutkaan. Parin päivän perästä hän kuitenkin leppyi siihen määrän, että rupesi lähettämään onnittelukortteja. Niitä tuli joka päivä. Mutta minä tein yhä työni nurin narin. Missä minä sain tunninkin teuhata, siellä oli kaikki mullin mallin. Hevonenkin sai kärsiä vuorotellen nälkää ja janoa. Joll'ei Aleksei olisi luullut, että aivoni kenties tärähtivät kovista iskuista, niin ei olisi enää rouvankaan esipuheet auttaneet, vaan olisin minä armotta saanut mennä talosta. Tuli toki loppu sillekin ajalle, sillä erään kerran tuli kortti, mutta kortissa ei ollutkaan raamatunlausetta, siinä oli pyyntö, että tulisin 'Pelastuksen Portille' sinä iltana, kello kahdeksan. Minä menin ja menin hänen kotiinsa. Vanhukset syleilivät minua ja itkivät ilosta."
"Pahaa aavistaen oli isä samana iltana pukenut ylleen kello yhdeksän, kuin ei tytärtä jo kuulunut kotia, ja mennyt ulos. Rappusien juuressa oli tytär maannut kädet ristissä, silmät auki."
"Eräs nais tuttava oli ollut vieraisilla heillä ja tytär oli lähtenyt saattamaan tuttavaa. Paluumatkalla tulivat merimiehet vastaansa. Yksi heistä otti väkisin tytön käden kainaloonsa ja kun tämä yritti huutamaan apua, rupesivat miehet laulamaan. Ihmiset, joita ensin osui tulemaan heitä vastaan, välttivät jo ajoissa toiselle puolelle katua ja joka ei välttänyt luuli että tyttö oli humalassa kuin ei kyennyt omin voimin kävelemään. Syrjäkadulle tultua ei ollut enää toivon kipenääkään…"
"Ja sitte me tapasimme toisemme usein, ja sitte Hanna rakastui minuun. Minä lakkasin hutiloimasta… Nyt tiedät mitä ei kukaan muut, paitsi he, tiedä. Se saatiin pysymään niin salassa."
"Rouvalle sinun pitäisi kertoa…"
"Annetaan olla. Mikä on tapahtunut se on tapahtunut. Se olisi pitänyt kertoa silloin, että olisi saanut pahan mielensä takaisin… Katsos nyt, mitä varten minä kampaan hiukseni otsalle."
Simo lykkäsi kehärät ylös. Pitkä ja syvä arpi kulki ohimoiden päällitse, lähellä hiuksien rajaa.
"Kyllä on ollut kova isku."
"Niin sanoi lääkärikin ja ihmetteli, ett'en paikalla kykertynyt… Mennään maata. Tällä lyhyellä ajalla olen jo sinusta oppinut iltauniseksi."
Hetkisen kuluttua oli huoneessa hiljaa. Ei kuulunut kuin tasainen hengitys ja hopeakellon raksutus.
* * * * *
Meni ylihuominen päivä, meni yhdeksän muutakin päivää, mutta kivensärkijä ei laahannutkaan itseään Kalastajakadun kauppapuotiin, ei koko kadullekaan. Topias oli kummissaan ja harmissaan. Moinen muistamattomuus ja leväperäisyys vivahti hänestä hiukan niinkuin epärehellisyyteen.
Simon kautta tuli asia tiettyviksi talonpuolellakin. Eräänä päivällistuntina tulivat isäntä, Johanna ja Simo puotiin.
"Mennään nyt edes onnenkokeiksi hakemaan niitä pois," virkkoi ensin mainittu. "Tottahan edes turkit…"
"Menkää niin," käski Simo, "mutta minä olenkin unhottanut sanoa, ett'ei tuo laps'kulta edes tiedä missä se kunnonmies, se pitkä roikale, asuukaan."
Simo nauroi tyrskien.
"Laps'kulta, voi laps'kulta sinua."
"Älä nyt hopota niin paljo." Johanna koetti näyttää vakavalta. "Sano, isä, mitä me nyt teemme?"
"Mitäs me teemme? Hautaamme naurulla…"
Topias sattui samassa katsomaan ulos. Kadulla näki hän poliisin, poliisilla oli mustat kulmakarvat ja pulska poskiparta.
"Tuo tietää, missä hän asuu." Topias hyppäsi kadulle ja huusi poliisin sisään.
"Tiedättekö," kysyi hän sitte, "missä se mies asuu, joka syksyllä vartioitsi minun hevoistani kirjakaupan kohdalla?"
Poliisi koetti parhaan perään muistutella, vaan ei saanut tapauksen päästä kiinni.
"Minkälainen mies hän oli?"
"Pitkä kuin humalistosalko; vähä vaatteita yllä ja kasvoissa arpia."
"Ahaa!" Poliisi muisti asian kuin eilisen päivän. "Mitä se veitikka on jo ennättänyt tehdä?"
Topias kertoi järjestyksessä kivensärkijän teot, tunnollisuudet ja kunnottomuudet. Poliisi tuli rauhattomaksi niinkuin olisi seisonut neuloilla.
"Voi veitikas! Tulkaa nyt kanssani. Voi vanha veitikas!"
Toiset jäivät puotiin; Topias lähti poliisin kanssa. Tunnin kuluttua palasi hän, pyyhkien kylmää hikeä otsastaan.
"Mitä minä jouduin näkemään ja kuulemaan!" Topias veti hiuksiset kellonperät taskustaan pöydälle. "Siinä on kaikki mitä sain takaisin, nekin menivät poikki, mutta sainpa kun sainkin ne pois paholaisen luolasta, parhaat toki sain pois. Minua oikeen viluttaa…"
"Nuo vitjat ovat Helan tekemät. Täällä on kuumaa kahvia. Hanna keitti tällä ajalla. Juo, että lämpenet", pyysi Simo.
"Vai ovat ne Helan tekemät." Johanna otti vitjat käteen. "Minä jatkan ne, niin hyvin kuin vaan taidan."
Juotua kahvia kertoi Topias:
"Tiellä jo poliisi ilmoitti minulle, että se mies, se kiviensärkijä on tuonoin astunut vankilan portista ulos. Silloin minä jo pelkäsin jatkaa matkaani, mutta menin yhtä kaikki. Ja me tulimme suureen kivirakennukseen. Mustia miehiä, mustia naisia tuli vastaamme joka sopessa, joka nurkassa. Kaikki he kävelivät horjuen, kaikilla heillä oli pistävä katsanto, kaikki he haisivat paloviinalta. Käännytään pois, sanoin minä poliisille, sillä minua pelottaa tämä talo ja tämän talon ihmiset. Täällähän on erillaista kuin.. Mies ei saa koskaan pelätä, vastasi poliisi; käykää kanssani vaan… Me nousimme rappuja ylös aina kolmanteen kerrokseen. Sitte pysähdyimme ja poliisi rupesi jyskyttämään nyrkillä oveen. Ryskytykseen vastattiin kiroomalla, vinkumalla. Poliisi löi yhä kovemmin, uhaten särkeä sapelilla lukon, joll'ei paikalla avattaisi. Vanha akka, jolla oli silmät kuin koiralla, avasi kiroten oven eteemme. Tulkaa pois Herran tähden, sanoin minä poliisille, mutta hän tuuppasi minut edellään huoneesen. Kaksi miestä makasi lattialla, kiviensärkijä ja hänen kierosilmäinen kumppaninsa. Turkkia, saappaita ja kelloa ei siellä ollut missään; siellä oli vaan viinaa, viinaa ja tunkiota ylt'yleensä. Koiransilmäinen akka kiroili ja haukkui meitä. Hän käski meitä tappamaan itsensä, paistamaan hänet elävältä. Oi, voi, hän käski meidät syömään silmät hänen päästään. Poliisi tarkasti huoneen. Hän nosti yhtä likaista ryysyä, laski toista ja helisti kolmatta, kakluunin tuhvasta löysi hän kellon; hän näytti sitä minulle. Ei se ole minun kelloni, sanoin minä, minun kelloni oli umpikuorinen ankkuri. Sitte minä katsoin taakseni. Mustia ihmisiä oli tullut tungokseen asti avoimen oven eteen. Tulkaa pois, tulkaa Herran nimen tähden pois täältä, sanoin minä poliisille ja törmäysin samassa mustaan joukkoon. Kauhean pitkä mies sattui eteeni. Miehellä oli silmät, odottakaas, akalla oli silmät kuin koiralla, niin jo muistan, miehellä oli pikkaiset, naskalimaiset silmät, semmoiset kuin tiikerilläkin. Ja hänellä oli nuo vitjat kaulassa. Tuolla on minun kelloni, sanoin minä ja tartuin vitjoihin. Linkkuveitsi, tavallinen kääntöpää, tuli liivinlakkarista eli mistä lie tullutkaan ulos. Mies pihahti ja iski kyntensä rintoihini. Mutta minä räimäsin hänet toisella kädelläni aina kolmannen oven alle yhteen mykkärään, toiseen käteeni jäivät vitjat. Ja sitte minä lähdin. Minä tulin kuin Jumalan tuuli, aina kahdella hypyllä raput. Taakseni en katsonut ennenkuin kadulla, En minä osaa sitä puhua, mutta semmoista en minä ole nähnyt maailman päivinä."
Korvat hörpässä oli Simo kuunnellut Topiaan kertomusta.
"Nyt kirjoitat kotiisi," sanoi hän, nauraen että oli tukehtua, "ja mainitset kirjeessä kaiken tuon. Olen varma, että Helka heti pyörtyy ja Martta ja Tapani sairastuvat keltatautiin. Parannuttuaan tulee Tapani tänne kaupunkiin, vankkureilla ja luokkavaljailla viemään kotiin sinua, laps'kulta!"
"Älä nyt ijäksi." Johanna taas kielsi, töin tuskin voiden itsekään hillitä nauruaan.
Isännän kellossakin oli sama ääni. Huolimatta Topiaan vakavuudesta nauroi hän:
"Helpolla siitä asiasta löytää hyvänkin puolen. Mies oli kaikissa tapauksissa tunnokas, armelias mies. Olisi hänen sopinut ajaa hevosella tuohon oven eteen ja kauppias olisi kiltisti nostanut rekeen kahvia, nisujauhoja, sokeria… Epäilemättä!"
"Kuinka teissä on miehiä ilvehtimään." Johanna oli pannut vitjat kaulaansa ja tuli ihan Topiaan lähelle. "Mene saattamaan Simoa ja ostakaa sitte yhdessä sinulle uusi kello. Minä olen niinkauan puodissa."
Ottaessaan rahaa lompakkoon, päivitteli Topias:
"Ei se kipeä, mutta se häpeä. En pitänytkään silmiäni auki, vaikka
Tapani niin moneen kertaan varoitti ja takoi päähäni:
"Tule jo, jok'ei katso silmillään, katsokoon kukkarollaan."
Illalla tuli poliisi puotiin, kirjoitti kellon numeron muistikirjaansa, kyseli saappaiden ja turkkien tuntomerkit. Toruttuaan kauppiasta aika lailla siitä ett'ei tämä heti ilmoittanut asiasta poliisille, meni hän pois, päätellen mennessään:
"Veitikas! Mitä otti ja teki! Mutta sitte minä olenkin Matti, jos en ennemmin tai myöhemmin tuo niitä käteenne. Vanha veitikas! Sitte syö kissa kauroja, jos en tuo. Voi…!"
Vasta nyt selvisi Topiaalle kiviensärkijän viisas kavaluus. Markan terävät hampaat ja kahdenmarkan lovi eivät myöskään olleet sattumia. Rahat olivatkin samat. Myöntää täytyy, että mies oli viisas ja kavala, mutta kaikessa viisaudessaan ja kavaluudessaan tuhma, sangen tuhma…
Onnistuukohan poliisi käsittämään ne? Tuskin. Simolla lienee oikein. Hyvää huomenta niille saa sanoa, niin turkille ja saappaille kuin kellollekin.
Pitikö asia salata kotiväeltä? Ei. Ilmi se kerran kuitenkin tulee.
Topias haki puodista paperia ja rupesi kirjoittamaan kirjettä Helalle. Kirjoitettuaan kaupastaan kuinka se yhä paremmin alkaa kannattamaan, ilmoitti hän myöskin saaneensa jo maksaa ensimmäiset oppirahat, kuin lainasi epärehelliselle ihmiselle kellonsa, vaatteita ja pienen summan rahaa.