XII.
Oli sysky-ilta ja myrsky kävi kovasti. Tuuli vihelsi katujen kulmissa ja rajusti löivät aallot laituria vastaan.
Topias ja Johannan isä astuivat kiirein askelin Kruununhakaan päin ja tulivat sisään onnettomuuden majaan.
Simo oli selvänä. Akkuna merelle päin oli auki ja hän istui avatun akkunan lähellä, kuunnellen myrskyn vinkunata, vaahtopäiden riehua. Viereisestä huoneesta kuului matalaa puhetta.
Topias veti taskustaan paperin heti kuin tuli sisään, avasi sen Simon eteen pöydälle ja käski:
"Kirjoita nimes alle."
Simo luki kirjoituksen ja katsoi sitte ulos pimeyteen. Paperiin oli kirjoitettu, suurisummaista hyvitystä vastaan, avioeron myönnytys Johannalle. Muutama kynänveto ja hän on vapaa, muutama kynänveto vaan ja hän on viisi kertaa rikkaampi entistä!
"Kirjoitatko?"
"Kirjoitan."
Johannan isä rupesi lukemaan rahaa; korkeita setelipinoja kohousi eteensä pöydälle. Johanna tuli sisään viereisestä huoneesta, jättäen oven peräänsä auki. Äitinsä ja Maiju istuivat siellä, kumpikin puolellansa kehtoa.
Topias sulki avatun akkunan; Johanna tuijottaen katsoi isäänsä ja setelejä. Hiuksensa olivat hajallaan ja kalman väri oli kasvoillaan.
Simo kastoi kynän läkkiin, kirjoitti kirjaimen, alun toistakin, mutta laski äkkiä kynän kädestään, nousi ylös ja lausui:
"En minä kirjoitakaan."
"Miksi et kirjoita?" kysyi Topias hämmästyneenä.
Simo katsoi setelipinoihin pöydällä.
"Kyllä minä kirjoitankin, mutta en minä jätä tytärtäni hihhulilaisille; en minä anna lastani…"
Johanna peitti käsillään kasvonsa ja virkahti rukoilevalla äänellä:
"Taivasten tähden! Älkää lastani…"
Setelit putosivat isän kädestä; hän näki tyttärensä sielun tuskan, kuinka se oli ankara ja rusentava, hän näki oman voimattomuutensa ja hän jo luuli että kaikki on hukassa.
Mutta Topias läheni Simoa ja lausui kovalla äänellä:
"Paljonko tahdot lisää rahaa, että luovut lapsesta niinkuin eronmyönnytyksessä seisoo? Suurenko summan tahdot? Sano!"
"Kymmenentuhatta."
"Kirjoita sitte vaan nimes; rahat saat paikalla."
Simo istui jälleen kirjoittamaan ja painamaan sinettiään nimensä alle. Johannan äiti kääri sill'aikaa vaatteita lapsen ympäri ja lähti Maijun kanssa edellä kotiin.
Johannan isä luki rahoja, käski samassa:
"Menkää nyt."
Tuuli puhalti setelit pöydältä lattialle; setelien sekaan kaatui
Johanna.
"Minä haen ajurin", lausui isä, "menen samalla lääkärin luo ja vien hänen edellä kotiin."
Hän läksi kiireesti.
"Lapseni, lapseni", rukoili Johanna. "Älkää ryövätkö minulta lastani. Minä kärsin mielelläni vaikka kuolemaan asti kuin ette vaan vie minulta lastani. Tuokaa, tuokaa…"
Simo katsoi ulos myrsky-yöhön; tuuli ulvoi, vaahtopäät valittivat rajusti. Kädet ristissä ja kattoon tuijottaen vaikeroi Johanna yhä:
"Viekää minut vaikka hautaan, mutta antakaa minulle lapseni, antakaa…"
Issikka samassa ajoi pihaan; kolina kuului kamariin.
Topias heitti peitteen Johannan yli ja otti hänet syliinsä. Simo ei kääntänyt kasvojaan.
"Kuule Simo", virkkoi Topias kynnyksellä seisoen ja ovea avaten.
Simo käänsi katseensa heihin.
"Mitä sanomista sinulla on?"
Ääretön ylenkatse näkyi Topiaan silmissä ja kuului sanoissa kuin virkkoi:
"Ei sinun sielussasi olekaan Jumalan kuvaa, siellä on rahan kuva.
Hyvästi!"
* * * * *
Johannan sielussa oli henkinen yö. Hän puhui toisen hetken kuolosta ja haudasta, toisen hetken taivaasta ja kunnian kruunusta.
Mutta perhoispariskunta ei horjunut uskossaan.
"Herralta on tämä tullut," sanoivat he, "ja meidän pahain tekoimme tähden on tämä tullut."
Ja henkinen yö rupesi vitkalleen valkenemaan kirkkaaksi päiväksi. Tuskan henkien ahdistaissa Johannaa, huusi tämä lastaan ja Topiasta. Kuin he tulivat näkyville vaipui hän katselemiseen ja nukkui. Ensimmältä olivat unet lyhyitä ja horrostilan tapaisia, mutta aikaa mukaan pitenivät ne ja muuttuivat raskaammiksi. Kalman väri katosi kasvoista samassa määrässä kuin levon hetket pitenivät. Kevaillä ei silmissä enää ollut haudan haavetta, niissä oli kärsimyksissä kirkastuneen sielun ylevää ja korkeata surua.
Simo lähti jo talvella rahoinensa, summattomine rikkauksinensa
Pietariin.
Kesällä lähtivät Johanna ja vanhempansa Pohjanmaalle ainiaaksi. Maiju seurasi heitä arvelematta sinne tai tänne. Josusta ja Topiaasta erosivat he laivarannassa.
"Maiju ja minä tulemme Jouluna häihisi", virkkoi Johanna antaessaan kätensä Topiaalle.
"Rautasilla rattailla", lisäsi hän samassa, kuin kyynelvirta syöksähti silmistä, ja lähti Maijun kanssa joutuin laivaan.
Johannan isä piti kädessään Topiaan oikeata kättä, äiti vasempaa.
"Ja me tapaamme toisemme tuolla korkeudessa."
"Karitsan häissä."
Topias ei saanut sanaa suustaan ja Josu itki, ett'ei tahtonut jaloillaan pysyä.
"Maiju, Maiju", pyysi hän, "älä mene, älä…"
Savu tuprusi laivasta, koneet rytisivät, vesi solisi pyörissä.
Laivan keula kääntyi aavaa kohden. Peräkannella seisoi Johanna, lapsi sylissään ja Maiju vieressään.
Topias ja Josu seisoivat rannalla; peräkannen ja rannan väli rupesi levenemään levenemistään; suuri laiva pieneni pieneksi pilkuksi ja katosi sitte näkyvistä.
"Nyt he menivät, nyt ei heitä enää näykään. Maiju, Maiju!"
Topias tarttui Josua käteen ja lähti.
Niinkuin varkain, roiskahti mustasta pilvestä raskas sade; he kastuivat läpimäriksi ennenkuin ehtivät kotiin Kalastajakadulle. Aurinko paistoi koko sateenajan, vaikka vettä tuli taivaasta, niin että katot sauhusivat.
Illalla nukkui Josu kyyneleihinsä. Väliovi oli auki ja Topias kuuli hänen kuiskaten huokaavan:
"Maiju, Maiju, älä mene."
Vielä kuului sieltä kuiskaamalla:
"Äiti!"
Sitte huokaukset kuolivat; Josu nukkui rauhan unta.
Topiaan ajatukset lähtivät lentämään lintujen teitä. Ei näkynyt enää katuja eikä kauppapuoteja, mutta näkyi järvi, lepikkömaa ja sirkeärunkoinen petäjikkö. Petäjikön rintamalle laittoivat ajatukset pitkän ja korkean kivijalan; kivijalalle kohousi hirsikerros toisensa päälle, siksi että koko rakennus oli valmis pärekattoineen, savupiippuineen ja tuuliviirineen. Ja lepikkömaan karhivat ja kyntivät ajatukset pitkäsarkaisiksi, syväojaisiksi pelloiksi. Saroissa lainehti puna-olkinen ruis, olissa pitkät tähkäpäät kaarentivat kaulojaan. Järveltä tuuli rintamalle päin. Tuuli toi mukanaan makean lemun puna-apilaasta, jota rukiin takana kasvoi. Siellä mehiläiset surisivat, pörisivät. Hauen molskahdus järvessä kuului lähteensilmälle saakka; lähteensilmä oli laitettu kaivoksi. Alempana oli ulkohuoneita sekä riihi, navetta ja talli. Niiden yli näki rintamalta Yli-Tuomoon, Ali-Tuomoon. Tyynenä pyhä-aamuna kuuluu Yli-Tuomosta kanteleen soitto, kuuluu Tapanin ehjä ja voimakas ääni…
Nauraen unissaan kuiskasi Josu:
"Äiti! Minä saan Maijun kiinni, äiti!"
Topiaan ajatukset ajautuivat karille. Josun täytyy erota hänestä ja kulkea alotettua tietä. Poika on nuori ja maailma on viettelyksiä täynnä. Yksi ainoa hairahdus voi turmella hyvän alun. Ruo'an, vaatteen ja palkan ohessa tarvitsee hän isällistä hoitoa, lempeätä kohtelua. Ja molempia saa Josu — ajatus tuli kuin korkeudesta — tukkukauppiaan luona.
Löytyypä vielä toinenkin keino. Jos tukkukauppias ei helly ottamaan poikaa palvelukseensa, niin maalataan kylttiin uusi nimi. Hänellä on niin paljo rahaa pankissa, että voipi huoletta mennä olemaan petäjikköön, kyntämään ja kuokkimaan lepikköä; Josu jääköön kauppiaaksi. Teille tietymättömille hän ei vaan jätä poikaa, sillä eihän hän enää saisi lepoa yöllä eikä päivällä, joll'ei olisi varma, että poika on hyvässä turvassa, isällisessä hoidossa. Äidinkin, kuihtuneen vaimon, kuvan näkisi aina nuhtelevaisena edessään.
Josu nukkui itsensä iloiseksi. Huoneestaan kuului aamulla, Topiaan herätessä, iloinen ääni:
"Hyvää huomenta! Kenestä näitte unta yöllä?"
"Helasta ja Topista. Entäs sinä?"
"Minä näin äidistä ja Maijusta. Olimme kodin puutarhassa, Maiju leikki kanssani ja äiti luki kirjaa vieressämme. Kirjan kannessa oli suuri kultaristi."
"Kauniita unia näitkin. Sano paljonko minulla on rahaa jouksevalla tilillä pankissa?"
"Kahteen tuhanteen."
"Ja puodin pesäarvo…?"
"Teki viime viikolla viidettä tuhatta. Vaan mitä varten niitä nyt tahdotte tietää." Josu tuli Topiaan huoneeseen keveämielisenä, ilokielisenä. "Rahaa meillä on että alimaiset mätänevät", sanoi hän, ottaen Helan valokuvan pöydältä käteensä. "On rikkautta, on rakkautta."
"Istu kirjoittamaan, sillä aikaa kuin minä keitän kahvia."
"Runoako? En minä nyt…"
Topiaan sydäntä karvasteli, mutta hän lausui peittelemättä.
"Kirjoita sanomalehti-ilmoitus, että meillä huomisesta alkaen myydään tavaroita kahdenkymmenen prosentin alennuksella."
Josu tuli äänettömäksi ja kauniit kasvot muuttuivat surullisiksi. Hän ymmärsi täydellisesti mitä ilmoituksesta seuraa. Muutama viikko niin puoti on tyhjä ja isäntä lähtee pois. Maijukin on kaukana Pohjanmaalla.
Tummeni Josun silmissä ja hän koetti puhua, mutta ääni murtui, sanat sotkeutuivat. Kuitenkin totteli hän ja istui kirjoittamaan, vaan paperi kastui kyynelistä ja kirjoitus tuli kaikenmuotoista.
Saatuaan kahvin valmiiksi otti Topias Josun istumaan polvelleen.
Kietoen sormensa ympäri pojan korvakiharoita virkkoi hän:
"Kultapoikani! Älä nyt itke, minä en jätä sinua kadulle. Kas tässä uutta paperia, kirjoita nyt siihen kauniisti."
Josu taas rupesi kirjoittamaan.
"Ehk'ei tätä paperia viedäkään. Ja jos viedäänkin, tapahtuu sekin hyväksesi, parhaaksesi. Ei ihmisen onni ole sattuman käsissä, kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu hyväksemme."
Heti kun väkeä tuli puotiin, lähti Topias kaupunkiin. Kalastajakadulla tuli häntä vastaan kauppias Aleksei ja kruununsihteeri.
"Olimme tulossa teille," virkkoi ensin mainittu, "vaan…"
"Käännytään takaisin, ei minulla mitään niin painavan kiireitä asioita olekaan."
"Ei, mennään vaan teidän tietänne ja jutellaan käydessämme."
He kääntyivät kävelemään Topiaan kanssa ja Aleksei puhui käyntinsä tarkoituksen. Epähuomiossa ja katsomatta tarkemmin suuria varojaan oli hän tilannut lastillisen kahvia ulkomaalta. Koska oli havainnut Topiaan toimenmieheksi, niin tuli hän esittämään eikö tämä ottaisi osaa lastista, vaikka ei muuta kuin tuhannen markan eli kahden edestä.
Sihteeri auttoi Alekseita. Hän olikin asian alkuun pannut. Pelkästä hyvästä sydämmestä oli ehdoitellut, että tulisivat viriän ja valppaan Topiaan luo, tälle hyötyisätä kauppaa tekemään. Kahvi tulisi nimittäin monta penniä naulankin osaksi helpommaksi tukkukauppiaiden hintoja. Säkin osaksi siitä jo painuisi monta markkaa ja tuhatta eli kaksi tuhatta markkaa antaisivat sievän voiton, jos vaan nyt hellittäisi ne kukkarosta.
Loppupäätös sihteerin puheesta oli se, että Topiaan nyt jos koskaan sopisi korjata lompakkoonsa monta sataa markkaa niinkuin tieltä löydettyjä rahoja.
"Tilaus vaan olisi paikalla maksettava. Sanokaa nyt…"
"Olisin ilomielellä suostunut ehdotukseenne," vastasi Topias, "mutta lopetan kauppani."
"Antaudutteko kokonaan suuriin liikkeisin?"
"Minä lopetan isot ja pienet liikkeet ja lähden maalle, kotiin."
"Sitte ei enää puhuta mitään."
"Minulla on yksi täpärä asia, enkä tiedä, vaikka vielä illalla tulisin tilaamaan…"
"Tulkaa vaan; kuukauden kuluessa saapuvat kahvit."
Tukkukauppias oli kiukkuisella päällä kuin Topias tuli puhuttelemaan häntä; hän par'aikaa vihoitteli vanhemmalle konttoristille ja vanhemmalle kauppapalvelijalle.
"Te olette kaikki yhden yhtäläisiä niin monta kuin teitä on," moitti hän. "Sata sokuritoppaa kastui eilisessä sateessa, niin että lohkeevat nyt käsiin. Mutta liikuttiko se teitä, hyvät herrat?"
Vanhempi konttoristi puhdisti ensin itsensä. Konttoorissa oli eilen tiukalta työtä, siellä on tänäpäivänä, huomenna ja aina tiukalta työtä. Ei konttoorista joudeta kävelemään ja kurppailemaan laivanpurkausta katsomaan; ei siellä kukaan piittaa sokuritopuista, kastukoot tai pysykööt kuivina…
Hänet keskeytti vanhempi kauppapalvelija. Puodissa ja makasiinissa oli eilen ollut kiire toisen kiireen kyljessä. Kolmattakymmentä tilausta toimitettiin maakauppiaillekin, niin että kyllä pysyivät jalananturat kuumina. Vaikka eilen olisi satanut kultamunia, niin ei puodista ja makasiinista olisi kukaan joutanut rantaan varvastelemaan ja pilviä kurkistelemaan…
"No, no, hyvät herrat. Yksi nuori poika konttooriin lisää ja puotiin samoin. Jos sokerit sittekin kastuvat, ammun minä teidät kuuhun. Hyvät herrat! Kaksi nuorta poikaa avuksemme."
Konttoristi ja kauppapalvelija poistuivat töihinsä. Tukkukauppias kääntyi Topiaan puoleen.
"Miten nyt ovat asianne? Te näytätte niinkuin olisitte hävinnyt mies. Ovatko asianne niin tahi näin, puhukaa vaan. Minä autan kolme kertaa miestä."
"Minä tulin puhumaan teille Josusta."
"Puotipojastanne. Onko se vesari taas lähtenyt merenrannalle suolakkeita syömään."
Topias näytti sanomalehti-ilmoitusta ja virkkoi samassa:
"Josu tulisi mielellään teille konttooripojaksi."
"Onko tämä hänen kirjoitustansa?"
"On, mutta se on hätä hätää söhritty; hän osaa kauniimpaakin ja osaa hän vähän kirjanpitoakin."
"Vai niin, vai niin. Hyvä, hyvä. Lähettäkää se juupeli tänne tänään, nyt oitis. Menkää nyt sanomaan, että hän laittaa luunsa tänne."
"Kyllä; minä vaan puhuisin ensin kaksi sanaa."
"Puhukaa, puhukaa."
Pyöritellen käsissään hattua ja katsoen tukkukauppiasta rävähtämättä silmiin, puhui Topias:
"Se on sillä lailla, että se Josu on hyvä poika ja se Josu on paha poika. Ja sitte se on sillä lailla, että minä rakastan häntä, niinkuin omaa lastani. Nyt en minä ole koskaan puhunut pahaa hänelle, syystä että minä olen ollut hänen virheilleen sokea, umpisokea. Mitä ikänään hän on tehnytkin, on aina ollut minun mielestäni hyvin ja mainiosti. Mutta nyt hän tulee tänne ja täällä luultavasti katsellaan häntä toisilla silmillä, täällä nähdään kaikki hänen vikansa. Nyt minä pyydän teitä muistamaan, että minä löysin Josun kadulta, pyydän teitä muistamaan, ett'ei hänellä ole ollut onnellista lapsuutta nimeksikään. Juuri niinä aikoina jolloin ihmisen ilot ovat sydämmellisimpiä, juuri niinä aikoina, jotka kaikille ihmisille pysyvät kullan kauneina läpi elämän, on hän saanut kärsiä kovuutta, ankaruutta, vilua ja nälkää. No, tuo kovuus ja kärsiminen ovat kivetyttäneet hänet. Paha puhe, kova puhe vaikuttaa häneen hyvin vähä taikka ei mitään. Kaikki kovuus, missä muodossa se ilmaantuukin, on hänelle vanhaa tuttua. Mutta hyvä puhe, isällinen puhe, se on hänelle uutta, sillä siihen ei hän ole tottunut. Hän janoo isällisyyttä, lempeyttä; sillä lailla, niin on minun ensimmäinen sanani."
"Puhukaa toinenkin sananne."
"Sitte minä pyytäisin, että poika saisi asua minun kanssani niin kauan kuin täällä olen. Se on nyt sillä lailla kerran, että hän on minulle rakas kuin oma lapseni."
Tukkukauppias soitti kelloa, vanhempi konttoristi tuli sisään.
"Tässä on koulua käymätön talonpoika, mutta hänen kanssaan täytyy meidän jutella hetkinen. Istukaa, hyvät herrat."
Tukkukauppias soitti uudestaan ja hiljemmin. Palvelus-tyttö tuli sisään.
"Saisimmeko tänne kahvia?"
Josu kirjoitti kirjettä Maijulle kuin Topias, ilosta hedelmöiden, tuli kotiin.
"Missä näin kauan olitte?"
"Tukkukauppiaan luona; hän on nyt sinun uusi isäntäsi. Joutuin pukemaan puhtaat vaatteet yllesi, sillä nyt heti tulet menemään hänen eteensä. Näet nyt kuinka kaikki tapahtuu hyväksemme. Mitä olisitkaan oppinut meillä? Itseviisas sinusta olisi kukaties ajan pitkään tullut. Mutta siellä sinä opit, siellä sinusta tuleekin kunnon mies."
Topias itse harjasi Josun pienet saappaat, haki puhtaimmat kalvostimet ja puhtaimman kauluksen hänelle.
"Pitkä poika sinä oletkin. Mene nyt." Topias kantoi käsivarrellaan hänet kadulle.
Päivällä poikkesi posteljooni puotiin ja antoi Topiaalle kirjeen, päällekirjoitus oli Helan, mutta itse kirje oli selvää ja kaunista käsialaa. Uteliaasti luki Topias:
"Tänä vuonna saadaan runsaasti heiniä ja rukiita, toukoviljat vaan kaipaavat sadetta. — Sinusta on ollut paljo surua ja murhetta omaisillesi, me kuin täällä kaikin pelkäsimme, että löit kirveesi kiveen kuin möit maasi ja lähdit sinne kaupunkiin kauppariksi. Sisareni (edesmenneet viisaat ovatkin väittäneet lyhyen mielen ja pitkän tukan useinkin olevan lähitysten toisiaan) itki illat, aamut, mutta nyt nauraa niin paljon, että minun usein täytyy lähteä karkuun, ett'en tarvitseisi kuulla mokomaa iloa. Nauramiseensa ei hän tarvitse pyytää minulta lupaa, mutta hänen naimiseensa on minullakin sana sanottava. Sille, jonka hän valitsee miehekseen, annan minä taloni ja tavarani, mutta sen miehen ei pidä hyppelemän pennien perässä, sanottakoonkin ettei maaten markkoja koota, nukkuen heliseviä hopeita. Sisareni pitää vanhettuman karjaa hoitaessa, kangasta kutoessa ja puuroa keittäessä. Ja hänen miehensä pitää päivettymän tuolla ulkona, hikoileman kotipellon saroilla ja pesemän tomun käsistään ja kasvoistaan kotikeittoisella saippualla ja kotikaivon vedellä. Ajattele sitten mitä sinun rauhaas kuuluu, sillä minun tahtoni yli te ette ole miehiä menemään, niin totta kuin minua sanotaan YIi-Tuomon Pertuksi."
Vasta kahdeksan jälkeen illalla tuli Josu kotiin; hän ei ollutkaan niin iloinen kuin Topias oli toivonut.
"Mitä siellä näin kauan teit?"
"Virheitä." Josun ääni oli kirpeä ja hän läväytteli sormiaan niinkuin niitä olisi pahasti polttanut.
"Saitko torumisia?"
"En saanut, mutta hävetti niin tuhottomasti. Ajatelkaa, minä laskin kaksi ja kolme kuudeksi. Herran poika ja silkkilangan solmu! Oletteko kuulleet kummempata, kuin että kaksi ja kolme on yhteensä kuusi?"
Luettuaan Pertun kirjeen istui Josu Topiaan polvelle ja sai siinä pian hyvän mielensä takaisin. Tukkukauppias oli hänen mielestään kevätpakkanen; sekin usein on kylmä, sitte löyteä ja lopulta lämmin. Napista oli vetänyt hänet lähemmäksi, pienen nenänsä eteen ja siinä katsonut kissansilmää pitkän minuutin ennenkuin rupesi kyselemään isästä, äidistä, Maijusta, koulunkäymisestä ja merenrannalla olosta…"
"Kysyikö sitäkin?"
"Kysyi niinkin; hän kysyi senkin mitä siellä tein, millä sain päiväni kulumaan iltaan."
"Mitä siihen vastasit?"
"Minä sanoin syöneeni vaan marjoja, juoneeni lähteen vettä ja laulelleeni vangin lauluja katupoikain ja nuoren kansan laulettaviksi. Tukkukauppias oli jo silloin lämmin. Hän pyyhki silmäni kuiviksi ja pyysi minua sepittämään runoa tyttärelleen Vienolle. Vienon syntymäpäivä on ensi viikolla; hän on vuotta nuorempi minua."
"Näitkö häntä?"
"Monta kertaa. Päivällistunnilla korjasin hänen päivänvarjonsa ja lupasin lähteä etsimään kukkia hänen kanssaan. Oh, kyllä vaan Vieno viepi semmoisia kukkia opettajalleen ett'ei toinenkaan tyttö."
"Miksi et tullut päivällistunnilla kotiin?"
"En joutanut. Oli kopioittava röykkiö kirjeitä ja korjattava se tytön päivänvarjo."
"Onko Vieno hyvä tyttö?"
"Ei liioinkaan hyvä. Me jo riitelimmekin…"
"Älä ihmeitä!"
"Hän tahtoi minut tekemään päivänvarjonsa entistä huonommaksi, mutta minä en huolinut totella hänen tyhmiä neuvojaan. Sitten hän suuttui ja lupasi viedä sen Aarnelle…?"
"Kuka se Aarne on?"
"Uusi puotipoika… Mutta hän tulikin takaisin kiittämään minua ja sanomaan, että se on hyväksi laitettu… Nyt minun on nälkä. Ennen päivällistä tein virheen ja suutuin siitä itselleni niin, että ruokahalunikin meni. Illalla taas paloi mieleni kotiin eikä ruoka maittanut. Tuossa puodin lähellä vasta tunsin että on nälkä."
"Minäkin olen illallisetta. Olen pitänyt puuroa sinua varten kuumana."
"Lyödään voita silmään… Kas Perttua, kuinka kovan teki teille."
"Teki, kovat teki."
"Kahdeksaan asti saan olla joka aamu kotoolla. Oli siellä konttoorissa toista kuin täällä puodissa. Siellä ollaan hiljaa kuin hiiret, kynät vaan ratisevat, paitsi milloin käy vieraita. Aleksei kävi illalla meillä ja vei kantamuksen rahaa mennessään… Syödään nyt jo."
Vanhoista tavoista poikettiin sinä iltana, juotiin teetä ja valvottiin kauemmin kuin ennen. Väliovi jätettiin auki ja Josu asetti vuoteensa, niin että siitä näki isäntänsä. Vihdoinkin nukuttiin siinä iloisessa tiedossa, että yhdessäoloa riittää vielä kuitenkin kuukauden aikaa.
* * * * *
Topiaan kirjoitettua Pohjanmaalle, että hän lähtee piammiten pois kotiin maata viljelemään ja peltoa perkkaamaan, tuli sieltä muun mukana käsky myödä puotirakennus heti. Jos Topias olisi ollut rahan ahvattu, olisi hän voinut hyötyä välitystoimestaan, sillä hinta oli määrätty peräti alhaiseksi. Sama näppylänaamainen ajuri, joka oli hänet ensimmäisen kerran kyydittänyt Kalastajakadulle, osti talon, luki rahat pöytään ja kiitti onneaan, etteivät muut kerinneet ennen häntä. Hän oli perheellinen mies ja asui Vanhan kirkon takana, lähellä kauppias Aleksein taloa. Oman talon, oman tontin omistaminen oli kytenyt mielessään toistakymmentä vuotta. Kydön savu ei suinkaan tuntunut kitkerältä… Omat ja vaimon perintörahat olivat heidän naimisestaan saakka kasvaneet pankissa, uutteruus ja säästäväisyys olivat antaneet vauhtia kasvamiselle ja pienistä perintörahoista paisui ajan pitkään talonhinta. Aikaa siihen meni, mutta kydön haju oli siksi makea, ett'ei ajan pituus tuntunutkaan. Oma hevonen saa syödä omassa tallissa, lapset saavat putoilla kuhmuja päähänsä omissa rappusissa eivätkä enää sitte ole kenenkään jaloissa… Ollen saaristolainen syntymältään rakasti hän meren tuulta, myrskyn kohinaa ja aaltojen vyörykkeitä. Talo oli siis kuin tehty häntä varten. Vaimo voi laittaa ruokakaupan puotiin.
Miehelle tuli onni onnen lisäksi, sillä Topias ilmoitti lahjoittavansa vaimolle koko puotikaluston, tiskistä ja hyllyistä vieterikelloon saakka.