XIII.
Kuukausi oli kulunut loppuun ja huominen päivä oli lähtöpäivä, eropäivä. Topias hääräili punaisen kirstun ympärillä, asetellen siihen lyhyet ja pienet tavarat, jotka eivät menneet kaupaksi. Josu oli tullut kotiin päivällistunniksi; hän katseli Topiaan puuhaa, sormellaankaan ei auttanut, sanaakaan ei sanonut.
"Lähde jo, ett'et vaan myöhästy ja mene Vanhan kirkon kautta ja käske tämän talon uusi isäntä tulemaan tänne hevosella, niin viemme kirstun asemalle."
Josu lähti. Topias katsoi akkunasta hänen peräänsä ja näki hänen pyyhkivän silmiään nenäliinalla.
Arpakirja vielä sopi kirstuun, sitte lukko paukahti kiinni ja Topias istui kannelle.
Onnellinen ajuri oli myöskin vikkelä liikkeissään ja Topias ei ehtinyt ajatuksissaan vaipua pitkällekään ennenkuin hän jo tuli iloisena sisään.
"Sama kirstu kuin siiloinkin," virkkoi hän, tarttuessaan rautaiseen kourasimeen, "eikä oo painollakaan isoa eroa."
"Sama on niin."
"Myökää minulle nuo sängyt."
"Pienemmän myön, mutta suurempaa en, sillä sen vien kotiin. Avaimet tuon teille huomenna."
Asemalta palatessa tuli verevä poliisi heitä vastaan ja sanoi
Topiaalle:
"No olette te vielä näillä mailla, kävin teitä tapaamassa mutta ette ollut kotoolla ja minä jo luulin, että olette mennyt pois. Koettakaapa arvata mitä minä tänään löysin."
"En minä ole lautamies."
"Minä löysin karhunpesän!"
"Älkää ihmeitä! Oliko pentujakin?"
"Oli, oli turkit, saappaat ja kello. Tulkaa kanssani."
Kolmatta vuotta oli poliisi onkinut, heitellen täkyjään kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin pyörteisin, ennenkuin närppäsi. Ja muutenhan hän olisikin ollut Matti, muutenhan olisikin kissa syönyt kauroja, joll'ei olisi osannut kutupaikkaan. Samojen ihmisten luota, joita Maiju vähän aikaa palveli, löytyivät ne. Kello oli ehjä, saappaita ei oltu pidetty ja turkkien sisässä oli koiruohoja, joten nekin olivat säilyneet hyvinä.
"Kauneimmat kiitokset vaivastanne! Ei näiden rahallinen arvo suuri ole, mutta…"
Topias katkasi lauseensa ja jätti niiden kalleuden selittämättä poliisille. Hän hyvin tiesi, että jos olisi ruvennut puhumaan vaan turkeistakin, joiden päällys oli alusta loppuun, lampaan keritsemisestä niin kankaan valmistamiseen saakka, siskovainajan työtä, olisi niistäkin jo syntynyt kertomus satahaaraiselle kertomukselle.
"Ovathan ne hyviä lajiksensa. Ja jokainenhan tarvitsee saada omansa pitää ja nautita."
Turkit ja saappaat asetti Topias pärekoppaan, jonka vei asemalle. Samalla tiellä meni hän kellosepälle ja vaihtoi Simon kanssa ostamansa kellon pienempään ja sievempään kelloon, maksoipa vielä hyvät välirahatkin, kelloseppä kuin ei muuten ollut halukas vaihtokauppaan.
Josun tullessa illalla kotiin oli kyltti pois oven päältä ja puoti oli tyhjä. Lakeita hyllyjä ja alastomia akkunoita jäi poika katselemaan, niin että Topiaan täytyi hänelle huutaa:
"Tule saamaan voitaleipää ja kahvia. Ei jauho- ja sillikaupan lopettaminen kannata Salomonin tavalla tutkistella maailman katoovaisuutta. Tule, saat kaksi kertaa viisitoista tippaa."
Josu tuli ja hyppäsi suoraan Topiaan syliin. Naureli sitte ja puheli paljon Vienosta. Ehtimiseen sattui heidän välillään kahinoita. Mutta sittenkin on Vieno hyvä tyttö; kiukkuinen ja oikullinen hän on, mutta sydämmestään perin hyvä, sen tietää siitäkin, että vaikka suuttuu kymmenen kertaa, niin aina katuu välillä ja pyytää anteeksi.
Kauppias Alekseikin joutui Josun puheenaineeksi. Kaupungissa liikkuu pelottavia huhuja hänestä. Kaksi viikkoa sitten oli hän lähtenyt kauppa-asioilleen Tukholmaan ja nyt pelätään hänen menneen Tukholman kautta Amerikkaan. Rouvakin oli päivällä käynyt tukkukauppiaan luona ja itkusilmin lähtenyt pois. Aleksein matkaan yhdistetään erään nuoren ja hienon naisen katoaminen, tiedetäänpä puhua eräästä keppiherrastakin, jolta Aleksei olisi ostanut itselleen passin. Minkä verran puheissa on totta, ei kukaan voi varmuudella sanoa, mutta paljaita juoksujuttuja ei ne ole, sillä tukkukauppias on kuin tulen sisässä, ei ole nukkunutkaan moneen yöhön. Satatuhatta pitäisikin olla kysymyksessä.
Kahvilasti ja kaksi tuhatta markkaa pöllähti Topiaan päähän. Mutta olisiko rikas ja hieno herra peijata kehdannut lähimmältään? Eihän nyt kuitenkaan. Sittehän ihmiset ovat huonommat maan matoja. Jos rikkaatkin anastavat itselleen petoksella kanssaihmistensä rovot, niin mitä ihmettä sitte köyhistä, kaikkinaisen kurjuuden lapsista. Kuin ei olisi vaan kielittelijäin koko juttu. Ja onkin. Kerrankos vaan matkoilla ja erittäinkin kauppa-asioilla viivytään yli ajan? Ja viipymiseen lyödään nyt joka talossa käytettä, vaikka juoma jo käy niin kovasti, että tynnyrin vanteet ovat katketa. Kuin jokainen pistää pieneen lintuun höyhenen, tulee siitä semmoinen kokko. Rouvankin ovat siten pelottaneet ja ehk'ei ole saanut kirjeitä, kirjeetkin joskus hukkuvat…
Josu jo piteli hivusvitjoja kädessään ja kiskoi kelloa ulos lakkarista.
"Minulla on uusi kello," ehti Topias selittämään, "tahi ei se enää uusikaan ole, mutta ei ole enää…"
"Tämähän on vanha, vanhanaikainen. Mistä…"
"Minä lainasin. Kuule nyt, että minä lainasin kerran tämän kellon sinun isällesi."
"Milloin?"
"Silloin kuin äitisi kuoli, Hän ei tuonutkaan sitä takaisin, vasta tänäpäivänä sain sen."
"Voi isä sinua!"
"Kuulithan että minä lainasin sen hänelle, itse annoin sen hänelle käteen. Tähän aikaan ei tämmöinen kello paljo maksa, mutta silloin kuin minä tämän ostin, olivat ne kalliita. Minulle se on kallisarvoisempi kuin mikään muu kello. Olin silloin kuudentoista vuoden vanha kuin sen sain. Kahden syksyn metsänriista meni sen hintaan. Moni pyy, moni teeri, ja moni koppelo heitti henkensä satimissani, monet metsämatkat tein, ennenkuin oli kuusikymmentä markkaa koossa. Kuusikymmentä markkaa se maksoi, mutta tuhanteen en sitä möisi."
"Mitä teitte toisella kellollanne?"
"Vaihdoin sen sievempään, pienempään ja tein vielä väliäkin. Arvaappa kuka sen kellon saa?"
"Hän, mesimarjan kukka!"
"Ei sinne päinkään. Sen pienen sievän kellon saa eräs nuori poika, josta minä toivon paljo." Topias avasi Josun takin, pisti liivin reikään koukun. Kaunis kello riippui kauniissa vitjoissa. "Ja se poika olet sinä."
Josun silmiä huikasi kaunis kapine, kuorensyrjät olivat puhdasta kultaa.
"Lue mitä kuoreen on kirjoitettu."
Josu luki:
"Ahkeruudesta ja uskollisuudesta."
"Kaupungissa käydessäni tulen aina tervehtimään sinua. Tottapahan tukkukauppiaskin sanoo minulle Josun olevan ahkeran ja uskollisen. Ihmisen ei pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja ahkeran pitää hänen aina oleman."
Viimeisen yön tahtoi Josu maata yhdessä huoneessa. Hän veti sänkynsä
Topiaan sängyn viereen, pani väliin tuolin ja kellon tuolille.
Iloisesti raksutti kello: tik, tak, tik, tak, tik, tak. Josu puheli,
naureli, kuunteli raksutusta, katseli kelloa ja nukkui iloonsa.
Topias oli kirjoittanut Tapania tulemaan huomenisena kaupunkiin häntä kotiin ottamaan. Unikuvissa hän jo lähti ruuhenmuotoisesta huoneesta matkalle. Jo näkyi rakas järvi, jo näkyivät ikihongista salvetut harmajat rakennukset, jo näkyi tuuliviiri Yli-Tuomon talon päädyssä ja jo kuului hopean heleä ääni rapuilta, siinä olivat häntä vastassa Helka ja Topi.
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak," nipsutti kultasyrjäinen kello tuolilla.
"Uskollisuudesta ja ahkeruudesta," kuiskasi kellon omistaja unissaan. "Ei ihmisen pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja ahkeran pitää hänen aina oleman."
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."
Aamulla petti uni molemmat, mutta enemmän Topiaan. Josu heräsi ensiksi, keitti kahvin, veti kellonsa ja herätti sitte Topiaan, virkkaen nauravalla suulla:
"Kellot ovat kohta seitsemän."
Topias hieroi unen silmistään ja otti herättäjän pienen käden käteensä.
"Vai ovat kohta seitsemän! Unikekojahan olemmekin olleet!"
"Jos nyt kerran… Kahvi on valmista; sitä keittäessäni jo päätin, että olen tänäpäivänä iloinen."
"Ja mitä syytä oliskaan meillä olla surullisia? Jouluna tulet häihini puolta korttelia pitempänä. Ihmiset kyselevät, kuka tuo nuori herra on, sillä hän on kaunein poika jonka ovat eläissään…"
"Tpruu, tpruu."
"Ja Maiju tulee ja Johanna tulee."
Jälellä olevat huonekalut Topias tuskin ehti toimittaa asemalle niin jo Martta ajoi pihaan. Topias oli kaukaa jo tuntenut hevosen ja rientänyt ulos.
"Sinä sieltä tulitkin."
"Tapani jäi kylvämään rukiita."
Leipiä ja Helan kananpoikia oli Martalla ollut kuormana. Iltapuolella vasta oli lähtenyt kotoa ja läpi öisin kulkenut, vähän vaan yösydännä levähtänyt ja syöttänyt, Kotoolla on kiirettä kiiretten päällä. Heinät saatiin kuivina korjuun, mutta nyt kiirehtää ruis. Tähkäpäät ovat pursulleen jyvistä ja jos rapisemaan ehtivät, menevät kuin suola…
"Niitetään yöllä."
"Hyvä, että tulet kotiin, minäkin saan käteni irti ja pääsen pellolle."
"Mutta minäpä parannankin tapani, käyn käsiksi suolaiseen hankeen ja aurankurkeen. Nyt saa hevonen levätä ja syödä tuossa viileässä, menemme sisään juomaan kahvia ja odottamaan Josua. Minä en tohdi lähteä ennenkuin poika pääsee päivälliselle."
Tuotuaan hevoselle vettä ja paloiteltuaan leipää heinien sekaan, vei
Topias Martan huoneesen.
"No kanat ja kaikki!" huudahti tämä seisoen keskeltä soukan huoneen lattiata. "Tämmöisessä karsinassako sinä oletkin asunut. Tässäkö se onnela nyt onkin?"
"Näethän, että huonekalut ovat poissa, eihän mikään huone…"
"Ja tänne sinä olisit julennut tuoda Helan! Hulluksi hän täällä olisi tullut. Voi hyvä poika! Kuin tässä nyt pitäisi liikkuman, menemän pöydän luo, ovelle ja perälle, niin mihinkäs tässä nyi menisit? Enhän minä panisi lampaitanikaan…"
"Älä nyt niin ylpeä ole; istu nyt."
"Mihin?"
"Vaikka tuohon sänkyyn ja onhan täällä toisessa huoneessa Josun tuolikin vielä."
Hämillään ja nolona toi Topias tuolin Martalle.
"Olisin minä kaiken tämän tiennyt, niin aasin olisin sinulle ostanut ja lahjoittanut, jolla olisit lähtenyt täältä sikoruuhesta."
"Lopeta nyt jo, ylpeä talon emäntä, tai minäkin rupean puhumaan."
"Puhu vaan, et sinä kuitenkaan voi puhua tänne päivänpaistetta."
Martan kopeus katosi Josun tullessa puotiin.
"Kuka herra tuolta tulee tänne?" kysyi hän ja nousi istumasta.
"Tule Josu lyömään kättä Martalle."
"Onko tuo nyt se Josu?"
"On, sama velikulta."
Josulla oli suuri paketti kädessään; hän laski sen lattialle, meni sitte Martan eteen, levitti kätensä ja kysyi:
"Kuinka Topi jaksaa?"
Martta vähän arasteli ottaissaan hänet syliinsä.
"En minä rohkene sinua pitää niin hyvänä kuin Helka määräsi," sanoi hän, suudellen Josua otsalle. "Ja kahdenkesken olette asuneet näissä huoneissa, Topi tässä ja sinä tuossa toisessa."
"Niin olemme."
"Kuule Topi! Minä otan kaikki äskeiset puheeni takaisin. Ei Helka täällä teidän kanssanne olisi muistanut ikävöidäkään. Annatko minulle anteeksi?"
"Annan, vaan en rangaistuksetta; sen saa määrätä Josu. Kerro hänelle rikoksesi, minä sillä aikaa käyn leipurissa."
Martta istui tuolille, piti Josua sylissään ja kertoi tuonnoisen ylpeytensä melkein liioteltuna.
"Lueppas tuomiosi nyt."
"Oletteko lukeneet Päivärinnan kirjoja?"
"En, häpeä sanoakseni. Helka niitä osaa ulkoakin."
"Minä tuomarinanne määrään ne luettavaksenne. Kun ne on luettu olen varma ett'ette toista kertaa puhu halveksivaisesti vaivaisimmastakaan mökistä. Punaisen kirstun pohjalla niitä on monta kappaletta. Tyydyttekö tuomiooni?"
"Tyydyn, luen vaikka lehden päivässä… Minulla on sinulle alusvaatteita. Sopiko paita, jonka Helka viimeiseksi lähetti; me pelkäsimme…"
"Sopi hyvinkin… Saanko antaa teille valokuvani ja Maijun kuvan?"
"Anna hyvä lapsi! Noita käsiä ja jalkoja kuinka ovat pienet… Topi jo tulee. Kuule! Minun täytyy lukea kaikki Päivärinnan kirjat."
"Olit hyvä tuomari, Josu. Moinen rangaistus johtaa parannukseen. Tulkaa nyt tänne puotiin syömään ja juomaan."
He istuivat kolmisin tiskille. Martta tahtoi emännöidä ja hän kaatoi kahvia, hoputteli Josua syömään ja juomaan kilpaa hänen kanssaan.
Tunnit menivät ilon kuhinassa; lähtö oli edessä.
Ovet olivat jo lukitut ja hevonen jo seisoi valjastettuna. Pidellen avainnippua kädessään katseli Topias pihanperällä olevaa rakennusta, jossa monta iltaa oli istunut perhoispariskunnan ja Johannan seurassa. Nyt siellä oli ventovierasta väkeä, jotka niin tarkasti noudattivat kaikkia muodollisuuksia, ett'eivät edes tapaturmassa milloinkaan lausuueet hyvää päivää kuin pihalla vastaan joutuivat tulemaan.
Äkkiä Martta purskahti nauramaan ja tuli ihan Josun eteen.
"Kuin nauratte, olette juuri kuin Helka."
"Tärkeimmän olin unhottaa. Helka, vallaton tyttö, määräsi että minun pitää tuoman hänelle suukkosen sinulta."
Josu kurotti käsiään, heitti päänsä taaksepäin suuteloasentoon. Martta kumartui ja painoi häveliään suukkosen pojan punaisille huulille.
"Ottakaa tekin Topillekin yksi ja ottakaa vähä rohkeammin."
"Minun ja Josun täytyy mennä Vanhan kirkon kautta ja viedä nämät avaimet. Aja Pitkälle sillalle ja odota siellä minua."
Sillä tiellä joutuivat Josu ja Topias kulkemaan Aleksein talon ohitse. Siinä puodin kohdalla oli liikettä. Kadulle oli keräytynyt joutilasta kansaa katselemaan kuinka oviin lyötiin suuret sinetit ja rautakanget nostettiin akkunaluukkujen yli. Joutilas joukko ilvehti ja napisi.
"Hän on mennyt Amerikkaan," sanoi yksi.
"Ja varastanut miljoonan," lisäsi toinen.
"Englannista lähetti tänään sähkösanoman vanhalle rouvalleen," tiesi kolmas, "ja ilmoitti siinä, että hän on jo laivassa miljoonan ja uuden…"
"Niin suuret herrat tekevät," keskeytti neljäs. "Tehkääpä muutkin niin, varastakaapa vaikka ei muuta kuin leivänpala nälkäänne, niin on kruununköysi kaulassanne, raudat ja puntit jaloissanne."
"Ei herrain työt kuulu raukoille mitään," lisäsi viides. "Herra on aina herra ja köyhä on aina raukka. Aleksei eli herroina ja nyt hän petkutti miljoonan. Miljoonassa on niin paljo rahaa, että köyhää pyörryttää, jos vaan…"
Topias ja Josu jättivät joukon pitkittämään ivaansa, napinaansa.
"Mennään tuonne virvokemyymälään," sanoi ensin mainittu, "myyjänä siellä on kauppias Aleksein sukua ja hän puhuu meille vakaiset todet. Ei joukon puhetta ole uskominen."
He tulivat satasärmäiseen lasihuoneesen. Mutta siellä ei ollutkaan enää taivaansinisiä värejä suosiva nainen. Naisessa, joka siellä nyt oli, ei näkynyt olevan mitään mielivärejä; puku vaan oli ohut ja ruumiinmukainen, joten pehmeän vartalon kauneudet pääsivät väkisinkin näkyviin.
Naisen hymyillessä herttaisesti Josulle, kysyi Topias:
"Minne se entinen neitsy, joka oli kauppias Aleksein sukua, on joutunut?"
Suloisesti hymyillen vastasi nainen:
"Hän on mennyt ulkomaille, kolmen kreivin laivassa!"
"Antakaa sitte vettä, mutta kylmää, hyvin kylmää."
Samassa Topias kuuli vieressään kruununsihteerin äänen:
"Vesi ja talonpojat sopivatkin mainiosti toisilleen, ei veistä väliä kummallakaan… Nöyrin palvelijasi, nuori ystäväni. Oletko, hieno herra, hiljattain tavannut isääsi?"
Topias katsoi häntä pitkään ihmetellen ja lausui:
"No eikös vaan olekin molemmat silmänne keltaiset, kysykää vaikka keneltä."
Nainen hätimiten siirsi silmänsä Josusta kruununsihteeriin, purskahti samassa huikeasti nauramaan. Sihteeri kalpeni kasvoilleen.
* * * * *
Tukkukauppiaan rouva istui verannalla, kirjaellen kaunista silkkivaatetta. Vieno itki ja oli onneton, veti tavan takaa uudinta syrjään ja katsoi pihan poikki portille.
"Ylpeä poika, häjy poika! Minä en huoli niistä kasveistakaan, vaan menen yksin hakemaan uusia. Ylpeä poika! Minä revin hänen runonsa rikki ja heitän palaset tuleen."
"Vieno sinua, kuinka olet paha," torui rouva. "Tiedäthän, että hänen entinen isäntänsä lähtee tänään kaupungista pois. Ja sinä et olisi laskenut häntä sanomaan hyvästi. Vieno sinua, kuinka olet häijy ja paha."
"Enkö olisi laskenut? Tällä ajalla olisi jo sata kertaa ehtinyt sanoa hyvästi. Hän olisi voinut tulla puolen tunnin perästä takaisin, mutta hän ei tahtonut, sillä hän on niin ylpeä."
"Sinä olisit voinut mennä pyytämään puodista Aarnea kanssasi."
"En minä huoli Aarnesta mihinkään kanssani."
"Miksi et huoli? Onhan Aarne hyvä poika."
"Semmoinen hyvä; ei riitele koskaan kanssani, myöntää kaikki. Mutta ylpeä Josu onkin jo tuolla."
Topias ja Josu olivat tulleet portille. Nyt heidän tuli erota. Topias kumartui ja puhui kauniin kultalinnan Josun eteen.
"Viiden vuoden kuluttua," sanoi hän, kiertäen kätensä pojan ympäri, "tulee Topi tänne kaupunkiin koulua käymään. Sinä palvelet viisi vuotta tässä talossa ja asetat sitte oman jalkasi pöydän alle ja Topi tulee asumaan sinun luonasi. Minä panin kaikki voittorahani pankkiin sinua varten. Hyvästi nyt! Muista joka ilta ja aamu puhella Jumalan kanssa." Topias irroitti Josun kädet itsestänsä ja työnsi hänet portista sisään.
Vieno siirti uutimen kokonaan syrjään ja huusi:
"Ylpeä poika!"
Josu jäi seisomaan keskelle pihaa.
"Miksi et tullut heittämään kanssani volangia?"
Vieno nousi seisomaan verannan syrjälle ja pudotti renkaan keppiin.
"Ylpeä poika!"
Hän samassa heitti renkaan korkealle ilmaan. Keskellä pihaa rupesi rengas putoamaan alas ja putosi Josulle kaulaan.
Kirkas nauru kuului verannalla. Loukattu tyttö oli kostanut. Hän lähti juoksemaan Josun luo, nauroi kirkkaasti juostessaan.
"Sattuiko kipeästi?"
"Ei."
"Kuinka sinä olet vaalea! Mikä sinun on?"
"Mene, hyvä Vieno, pyytämään isältäsi, ett'en minä tarvitsisi mennä konttooriin iltapuolella. Pääni on kovasti kipeä ja…"
"Voi kuitenkin! Ethän vaan kuole?"
"En; minä panisin niin mielelläni maata."
Vieno lähti juoksemaan. Äidilleen hän huusi:
"Josu on kipeä ja minä pelkään, että hän kuolee. Voi kuitenkin!"
* * * * *
Meri oli tyyni, lehti ei liikkunut, tuuli ei kulkenut. Polttaen paistoi aurinko Sörnäsin vankilan seinään.
Kuinka kolkko on kartanon komeus, kuinka kauhea on sen uljuus!
Maantien lähellä oli kaksi vankia työssä, kiviä louhimassa. Vartija oli kolmantena; nojaten kiväärinsuuta vasten, seisoi hän vankien vieressä, joista toinen oli lyhyt ja kierosilmäinen, toinen pitkä, arveliailla kasvoilla.
Kierosilmäinen mies löi moukarilla poran päähän. Ilma oli tukehduttavan raskasta ja sinne asti kuului:
"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."
Heidän ohitseen ajoi matkamies maantiellä. Hevonen käveli rivakkaasti ja miehen rinnalla oli nuori vaimo. Kauhun kylmä hyristys kävi vaimon sydämmen lävitse, nähdessään vangit ja kiväärin.
Mutta mies, joka istui vangin puolella, tervehti heitä, lausuen:
"Hyvää iltapäivää!"
Pitkä mies katsoi maantielle ja näki Topiaan. Moukari jäi ylös, arvet kasvoissa värähtelivät.
Nojaten kiväärinsuuhun, vastasi vanginvartija matkamiehen tervehdykseen:
"Jumal'antakoon!"
Samassa moukari putosi poranpäähän. Kuului taas:
"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."
Kierosilmäinen mies nosteli, kierteli poraa kivenrei'ässä. Hän kiroten kielsi pitkää miestä:
"Älä lyö poraa poikki, älä lyö terää rikki."
Matkamiehen hevonen lähti juoksemaan.
"Täysinäinen kuin pallo," puheli vanginvartija, "ja juoksee niin että harja sanoo nipsis napsis, nipsis napsis."
Mutta pitkä mies löi vimmatusti poranpäähän. Matkamies katsoi vielä taakseen, näki pitkän miehen, näki moukarin kohoavan, putoavan.
Ja tukehduttavan raskaassa ilmassa kuului kovasti:
"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."
End of Project Gutenberg's Kalastajakadun kauppias, by Emil Lassinen