JALON ELÄMÄN SYNTYSANAT.
Satoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Oli alottanut jo edellisenä iltana. Raikkaan syksypäivän piiloutuessa hämärän helmoihin näytti taivas tuoreutumisen oireita ja idätti ensin tihkusateen, joka pitkän ja pimeän yön vaiheissa voimistui semmoiseksi roimasateeksi, jota ainoastaan syksy osaa antaa. Suuret pisarat laukkasivat hurjaa vauhtia maahan, synnyttäen unettavan ja korvaa väsyttävän rapinan, joka ei tuntikausiin väsähtänyt eikä vaihtanut säveltä.
Jonni istui ikkunan ääressä, silmäillen kirkonkylän maisemia ja rakennuksia, joiden ympäri sateen synnyttämät harmajat huurut kääriytyivät. Hänen mieleensä muistui aamu, jolloin hän vapisevin sydämmin, herpoutuneena ja ärtyneenä kahden yön valvonnasta, ajoi kotia kohti kyytimiehen rattailla. Silloinkin satoi vimmatusti. Tarkan haukunta, äidin ja siskojen hämmästyneet katseet, kun hän työntyi ovesta tupaan, tuima kohtaus isän edessä, kaikki hyristykset, masennukset ja mielen hyrskyt elpyivät nyt muistiin yhtä nuotteina, kuten olisivat eilen tapahtuneet.
Liisin astuessa tupaan heräsi Jonni muistelmistaan.
— Joko on kuolema käynyt?
— Jo kävi.
Liisi antoi Jonnille kirjelipun, johon Jullu oli kirjoittanut: ukko veti nyt juuri viimeisen henkäyksensä. Elä unhota saapua huomenna kunnallislautakunnan kokoukseen, siinä käsitellään m.m. parin orvoksi joutuneen pojan kansakoulussa käyttämistä.
Kirkonkellojen ruvetessa soimaan tuli Lauri isän polvien väliin ja alkoi udella:
— Miksi kelloja soitetaan? Onko pyhä?
— Ei ole pyhä, vaan vanha Taivonen on kuollut.
Poika oli kotvan vaiti, mutta jatkoi sitte:
— Isä, kuoletko sinäkin?
— Kuolen.
— Miksi sinä kuolet?
Jonni jäi vastauksen velkaa.
Oletko sinä nähnyt kuolemaa?
— Olen.
— Onko äitikin nähnyt?
— On.
— Onko sillä rikkinäiset sukat?
— Äiti tietää, mene kysymään äidiltä.
Pojan kysymys verestytti kuoleman muiston. Tuli silmiin kehto, pienet, ruusuttomat kasvot, tuonen armottomat rynnäköt ja heikon vartalon suoristuminen. Mutta niiden muistojen takaa heloitti Eliinan tähti. Ja tähti oli ristin muotoinen ja se heloitti lähellä ja lämpöisesti. Ja sillä oli pikku Eliinan silmät, vaaleat suortuvat, otsa, suu, nenä.
Jonni katsahti tähteen, samoin tähti katsoi häneen.
Ja tähti näki kookkaan vartalon, kumaraisen niskan, jaloilmeiset kasvot ja kauniin, kaarevan otsan. Sairauden jälkeen oli otsaan ilmaantunut jotakin samanmoista kuin tähden omakin valo oli eikä kukaan voinut sanoa, mitä se oli ja mistä se oli, mutta sen vaikutuksen tunsivat kaikki. Siitä säteili joku voima, joka tyynnytti rauhattoman rinnan, lohdutti riitaisen ja vihaisen mielen, lämmitti kylmän ja välinpitämättömän sydämmen, siitä säteili voima, joka tunkeutui ihmisen sisimpään.
Ja sen valon rinnalla, jota ei kukaan tiennyt, mitä se oli ja mistä se oli, pulppuili lämpöisen sydämmen kaikki voittava ja kaikki sulattava säde, pulppuili matalasointuisessa ja pehmeässä äänessä, silmän katseessa, huulen hymyssä, pulppuili kookkaassa vartalossa ja kumaraisessa niskassakin.
Sen säteen tenhon kaikki tunsivat, voimatta kuitenkaan sen pohjavoimia keksiä, voimatta sanoiksi lausua jalon elämän syntysanoja.
Mutta tähti ne sanat keksi.
Ne olivat kuin tulikirjaimilla kirjoitetut miehen koko olentoon. Korkea ja kaareva otsa, matalasointuinen ääni, kasvojen hymy, kaikki julistivat jalon elämän syntysanoja, jotka olivat koulupojasta kasvattaneet kansan miehen, seudun kunnian ja maineen.
Niitä sanoja oli vain kolme, kolme maisessa elämässä tärkeätä sanaa, usein kuultuja, harvoin ymmärrettyjä, mutta vielä harvemmin toteutettuja.
Ne kolme sanaa olivat:
minä rakastan ihmisiä.