III.
Miekkosella oli mielessä niin suuria tuumia, että Herttalan isäntä vallan hämmästyi. Uusi tupa piti rakennettaman ja perunamaata raivattaman tuvan ympärille kokonainen tynnyrinala. Mieluinen asemakin oli jo tiedossa. Kotosuon rannalla oli kaunis tilkka nurmea, joka oli Miekkosen mieltä kutkuttanut kymmenkunta vuotta. Kuokalla ja auralla saisi siitä paremman perunamaan, kuin kellään koturilla koko kylässä. Nurmen takaa alkoi tyyni väkevämultainen ja kaunis lehtimetsä, josta saisi tekomaata vaikka pienen torpan tilukset. Suonkulmakaan, joka nurmeen pistäikse, ei ole mikään raaka rahkasuo, joten siitäkin voisi tulevaisuudessa hyötyä. Työtä siellä vaan olisi yhdelle ihmiselle ijäksi. Lehtimetsässäkin on paikoittain kivi kiven kyljessä; mutta ne eivät ole suuria. Rautaseivästä tottelisivat kaikki muut, paitsi ne kaksi suurta siellä kulmassa, pellon aidan lähellä, ne täytyisi hypittää ruudilla. Ehkä Jukka, tultuaan mieheksi, tekee lehtimetsästä pellon, ehkä korjaa vielä suonkulmastakin viljaa. Häneltä itseltä jää se kaiketikin tekemättä. Jos hyvää terveyttä riittää, voi tuparakennus valmistua asuttavaan kuntoon neljän tai viiden vuoden kuluessa, perunamaasta voi tulla sato vuotta kahta aikaisemmin. Mutta niissäpä onkin sitte vanhan päivän vara. Kun ei enää kykene työhön, veistelee kotona lapioita, tadikkoja ja muita senlaatuisia kaluja; niitä joka talossa tarvitaan. Isänisän rakentama hökkeli siellä Toramäellä ei pidä enää korjaamallakaan tuulta eikä sadetta. Ja mitään ei saa kylvöön ikkunan alle. Kun asuu semmoisessa kanervamäessä, tuntuu siltä, kuin ei olisikaan vakituinen mies eikä olisi mitään huolta huomisesta; tuntuu niinkuin olisi aina matkalla ja eläisi vaan päivästä päivään. Jukankin tähden ovat tuumat välttämättä toteutettavat. Hän voi sairastua ja kuolla minä päivänä hyvänsä, samoin kuin vanhan hökkelin voi mikä tuulenpuuska hyvänsä vierittää maantien ojaan. Sitte on pojan elo ja elämä arvanpeliä. Yksi kova, sydämetön isäntä ja yksi kevytmielinen tytönhepsakka voi tehdä nuoresta rengistä, jolla ei ole mitään vakavaa maan päällä, heittiömen, maailmankulkijan. Mutta antaapas että on itsellä huoneet ja perunamaata. Jopa katsoo kaikkia maailman asioita syvemmältä; ei keikailekaan tanssituvassa viimeiseen asti eikä liioin lähde ensimmäisenä yökenkään. Perunamaan laventaminen ja muut senlaatuiset vakavammat kysymykset painavat aina mieltä. Sitte kun kukin kohta on paikallaan, sitte vasta tulee naiminen mieleen; aikanansa kukin asia…
Moista tervejärkistä esitelmää ei Herttalan isäntä ollut ijässään kuullut. Hämmästyksissään kysyi hän, josko Miekkonen vaatii häntä heti kontrahtia tekemään ja lähtisikö sitte kylään pyytämään isäntiä hirsitalkoosen.
Miekkonen naurahti omaan tapaansa, hiljaa ja pehmeästi. Hän ei ole hätämiehiä, ja talkoota ei aio ensinkään pitää, se kun olisi puolinaista kerjuuta. Omalla työllä piti kaikki ansaita. Hän ostaa hirret isännältä ja ajaa ne Kotosuon rantaan isännän hevosella; kohtuullisen makson eteen kaikki. Kun Jukkakin jo kokee ansaita minkä syömisellään kuluttaa, ja kun hän itse kaksikin vuotta kihnaa joka päivä työssä, lie saamista karttunut sen verran, että riittää sadan kuussylisen hirren hinnaksi. Suusanallinen kauppa riittää panemaan asian alulle. Mitä hänellä on vanhoja saatavia, merkitköön Oskari kirjaan, paperille; alle sopii sitte aina jatkaa ja lisätä mitä päiväpalkoista juoksee ja jää yli tarpeiden. Kerta viikossa tai pari kertaa kuussa tehtäköön tili, ett'ei mikään unhotu. Sitte kun saatavat kohoovat hirsien hinnan tasalle, ilmoittakoon isäntä hänelle. Sen pitempiä puheita ei tarvita. Jo ensi kesänä, kun vaan tulee sadepäiviä ja muuta joutoaikaa, kilkuttelee hän kiviä irti lehtimetsästä ja sommittelee niistä vähä vähältä kivijalkaa. Siten on kauppa vahva kahdenpuolen…
Herttalan isäntä ei voinut puhua sanaakaan ehdotusta vastaan, väärää ja itsekästä ajatusta kun ei huomannut koko jutussa; talon ainaiseksi eduksi oli alku ja loppu. Miekkosen kanssa menisi sitäpaitsi kauppoihin kuka isäntä tahansa, sillä hän on työmiesten paraita, sen tunnustaa jokainen, jonka työssä on vaan päivänkin ollut. Ihan sama, jos tekee yksin tai muiden kanssa, tarhassa tai metsässä; silmiä ei palvele koskaan. Hyvä työmies kuului isäkin olleen, siihen asti kuin kylkensä ja kätensä ruhjoi. Vahingot ovat Miekkosia tahtoneet aina seurata. Mikä niistä kuolee veteen, mikä ruhjoo luitaan, mikä muuten usein sairastaa. Heistä on kylään tullut ihan sananlasku: Huono onni kuin Miekkosella. Ehkä poikaa rupee onni seuraamaan paremmin. Ei se Oskarin kanssa ainoastaan itseään alakynteen jätä. Mutta mitäpä lasten riidoista! Yhden kerran on syy yhdessä, toisen kerran toisessa. Kun kääntävät selkänsä, ovat jälleen hyviä. Miekkosen suuret tuumat voivat toteutua, voivat jäädä vähempäänkin, mutta talon hyödyksi ovat aina. Kyllä Kotosuon rannasta leipää lähtee, kun on vaan mies, joka ottaa; tulisi sinne pieni torppakin, mutta niitty tekee kiusaa. Ei siellä riitä maata nurmeksi jättää…
— Kyllä minä suostun kauppaan. Et kai pelkää sinäkään veropäiviä.
— Hm! Mitäpä minä, vanha mies, noita pelkäisin?
— Mutta eihän yhteen huoneesen sataa hirttä tarvita.
— Minäpä aionkin tehdä kaksi, Jukalle toisen. Jos elän vanhaksi, ett'ei sitte tule ahdasta. Samalla vaivalla tulee suurempikin rakennus harjaan. Ja olkoon Jukan huone aikansa keskentekoisena.
— Niinhän tuokin on. Enkä minä ota sinulta hirsistä kalliimman jälkeen, kun olet ikäsi tehnyt meidän työtä. Mitä löydät kuivia, ne saat ilmaiseksi.
— Hyvä on, hyvä on. Eikä tämän kaupan tarvitse kylään ääneksi tulla. Miekkonen löi polveensa rukkasella ja nousi lähtemään. Näette, se riippuu vielä monesta seikasta. Vilu voi viedä viljan ja leipä voi kallistua, niin ett'ei palkaksi jää mitään; voi tulla tauteja ja muita koettelemuksia. Sanotaan, ett'ei linnullakaan ole kaikki kuvussa, mitä on nokassa. Pysyköön kauppamme salassa niinkauan kuin pysyä voi, ett'ei kelvottomat sekaannu asiaan.
— Olkoon niin. Meidänhän kauppa onkin. Huomenna ruvetaan tarhan kimppuun, ja Jukka saisi tulla ajamaan Sukkajalkaa. Vanha musta kulkisi välissä ohjaamattakin, joten saisitte kahdessa miehessä lyödä tukevia kuormia.
— Sitähän se on odottanutkin enemmän kuin joulua. Se on niin hassunahkera hevosille.
— Tulkoon sitte aamulla kanssasi.
Jukka oli onnen kukkulalla, kun pääsi Herttalaan työhön, lantaa ajamaan isäntärengin kanssa. Sukkajalka oli vielä nuori hevonen, mutta varsin hyväntapainen ja helläsuinen; sen kanssa tuli Jukka hyvin toimeen.
Ilma oli puolipakkasta, joten lumi ei kastanut ja vaatteet eivät rähjääntyneet. Isäntärenki, mies parhaallaan, kajahutteli laulunpätkiä ja pani tupakiksi mennen tullen. Jukkakin oppi polttamaan. Ensin väkevät savut häntä pyörryttivät, mutta pian luontonsa tottui; toisena päivänä hän jo savutteli kuin aikamiehet.
Iltasin oli hauska tavata Kaisaa ja Hukkaa. Viimeksi mainittu itki ja vaikeroi ilosta, niin että polvelle piti ottaa, siinä silitellä ja hyväillä hyvän aikaa, ennenkuin tyyntyi ja malttui. Kaisalle piti kertoa Herttalan oloista. Niistä oli tärkein Hurtan haikea suru Helman perään, kun tämä maanantaisin lähti kouluun Oskarin kanssa. Kerran raukka karkasi kotoa kirkonkylään ja odotti koulun portailla Helmaa. Kun lapsilaumasta sitte kaivatun löysi, niin jalkoihin heittihe, kenkiä nuoli, itki ja viukui.
Lannan vedon loputtua ajettiin tarhaan havuja, ja Jukka pääsi niitä pienentämään. Palkkaa maksettiin viisi penniä kuormalta ynnä talon ruoka. Sitte vedettiin tarhaan Kotosuolta multaa monta sataa kuormaa, ja Jukka sai taas ajaa mielihevostaan, Sukkajalkaa. Mullan päälle tuotiin taas havuja, ja kun ne olivat pienennetyt, oli sydäntalvikin mennyt. Mutta ajotyötä riitti vielä kevätpuolellakin, jolloin navetat tyhjennettiin; kaikissa helpommissa ajotöissä oli Jukka mukana.
Kesällä teki hän Herttalassa yhtä ja toista pientä askaretta. Karjan käydessä Takahaassa ajoi hän ne aamusilla perille; iltasella saattoi hän karjan kotiin, tuoden mukanaan piioille luudaksia ja vispilänvarpuja. Paniko isäntärenki aitaa, heti siihen tuli Jukkakin, aidaksia kantamaan ja vitsakeppejä hakemaan. Yleensä oli hänellä erinomainen onni olla tarvittaissa saapuvilla. Jos hevosia vietiin niitylle tai lähdettiin niitä tuomaan, puikahti Jukka nurkista esille juuri paraasen aikaan.
— Taas tulit niinkuin käsketty, olikin isäntärengin tapana sanoa.
Oskarin kanssa sattui riitoja usein, mutta harvoin ne enää tulivat Jukalle yksin syyksi, sillä Helmalla oli tarkka oikeudentunto, ja hän oikasi monta asiaa toisenkin riitakumppanin osalle. Eikä Oskari niin paha ollutkaan, kuin päältä näytti. Jos Jukka pani kovan kovaa vastaa, sammui riita pian. Mutta jos kauppiaan Franssi oli kolmantena joukossa, silloin ei auttanut muu kuin karku tai armojen alle antautuminen. Hänen seurassaan yltyi Oskari puolta häijymmäksi. Kerrankin pistelivät takkiaisia Jukan hiukset täyteen, pieksivätpä vielä nokkosilla sääriin, ennenkuin päästivät käsistään.
Valittamatta kärsi Jukka vääryydet. Herttalan ja kauppiaan väki olivat niin paljon ylempänä muita ihmisiä, kuin taivas oli ylempänä maata. He tekivät mitä tahtoivat, eikä heihin kenenkään tullut mitään.
Rukiin kylvölle ruvettaissa käski isäntä Jukkaa tulemaan ojia luomaan.
— Tule ja tuo Kaisa kanssasi, sanoi hän. Saatte saman viisikolmatta penniä päivältänne.
— Kyllä tulemme.
Kun siis uusia rahatuloja oli tiedossa, osti Jukka vanhoilla säästöillään itselleen puodista siniraitaisen paitakankaan, vei sen Marille neulottavaksi ja meni sitte ilmoittamaan Kaisalle Herttalan isännän käskyä; Hukka jäi ulos mäelle loikomaan auringonpaisteesen.
— Onko teillä, mummo, siankarvoja? kysyi Jukka, vetäen samassa taskustaan mustan nahkatilkan, jonka oli puodista paitakankaan kera ostanut.
— On minulla vähäsen?
— Ei paljoa tarvitakaan. Tästä nahasta pitäisi tehdä pallo, jolla saisi heittää lyyryä. Oskari ja Franssi heittävät niin mainiosti.
— Helma ja Ainukin heittävät hyvin, lisäsi Kaisa. Tehdään mekin pallo itsellemme; mummo leikatkoon, kyllä minä neulon.
Kova meteli ja Hukan haukunta kuului samassa huoneesen. Jukka syöksyi joutuin ovesta ulos mäelle, siellä oli hirveä elämä. Hukka peijoona ahdisti Karun kanoja, kukko kirosi ja kanat kirkuivat surkeasti. Karu hyöri joukossa, tavoitellen lyödä rautaisella hiilikoukulla koiraa, mutta tämä hyppeli liukkaasti syrjään ja vältti siten joka lyönnin. Siunauksia ja kirouksia tuli tulvanaan Karun suusta.
— Herran Kiesusta! Nyt tuo pirulainen tappaa paraan munakanan. Huut, huut. Karu huimi hiilikoukulla Hukkaa, mutta ei saanut sattumaan; mäki sen sijaan tömähti joka lyönnille.
— Hukka, ole hiljaa nyt. Jukka ehti Karun ja koiran väliin.
Kanatkin samassa pääsivät pakoon huoneiden alle, mutta hirveästi ne piilopaikoissaankin vielä parkuivat ja kirosivat.
— Etkö sinäkin ole pirulainen? Niinkuin ei jo siinä olisi kylläksi, että itsekin saat syödä, niin otat vielä koiran piinattavaksesi ja rääkättäväksesi. Pitäisit kiittämän Jumalaa, ett'et kuole nälkään ja…
— Hau, hau, keskeytti koira, joka vihasi Karua kuin kuolemaa.
— Sinä hylky ja pirulainen. En minä enää pääse ovestani ulos, ilman ett'ei sinun leukasi heti ole käynnissä. Sinä senkin…
— Hau, hau, ärähti koira taaskin.
— Etkö pidä kitaasi kiinni? Karu iski voimainsa takaa hiilikoukulla vihattua eläintä, mutta Jukka ehti pistää jalkansa eteen.
Kova lyönti sattui polveen.
— Kuinka te nyt noin suutuitte? Eihän tuommoinen pieni raukka mitään kanaa tapa, leikillään vaan haukkuu ja kirmaa.
— Kyllä minä sille kerran näytän leikit; vartoo aikaa vaan, kyllä minä tasaan sen leukaluut. Karu lähti nilkuttamaan tupaa kohden. Vartokaas te pirulaiset. Kerran tulee vuoro vääräsuullekin.
Yhä sadatellen ja kostoa uhaten meni Karu tupaansa.
— Hukka, ole hiljaa nyt. Minä sain kipeän sinun tähtesi. Jukka kiersi housunlahetta ylös ja katseli suurta mustelmaa polvessaan. Se löi niinkuin sutta. Hukka, mennään pois Karun maalta, mutta ei onnuta kiusallakaan, vaikka kuinka kolottaisi.
Seuraavana päivänä meni Jukka Kaisan kanssa Herttalaan kylvöpellon ojia luomaan. Työtä kesti neljä päivää. Lauantai-ehtoolla saatiin suuri pelto kauniisen kuntoon; siemen oli kylvetty ja kynnetty sekaisin, ojat ja pientareet luotu puhtaiksi.
Auringon laskeissa lähtivät lapset iloisina käymään kotiin; kumpaisellakin oli hopeamarkka kädessä. He menivät Miekkosen mökkiin, mutta Hukka ei ollutkaan kotona. Jauholiemikin, jonka sille olivat aamulla tehneet kotkeloon maitoon, seisoi nurkassa koskemattomana.
— Kas sitä junkkaria, sanoi Kaisa, kun on raastanut itsensä etehisen oven alta ulos ja mennyt…
— Mummon luo, keskeytti Jukka. Minä tulen kanssasi teille.
Suuri oli lasten hämmästys, kun ei koiraa ollutkaan Annin luona. Heti alkoi tarkka etsiminen. Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle, väänsi kiviä ja kaluja ylösalaisin; Kaisa käsin koetteli kanervain juuretkin. Yhtenään kuului mäellä huuto:
— Hukka, Hukka.
Mutta koiraa ei näkynyt eikä kuulunut. Jukka kynsi itsensä nurkkia myöden huoneiden katolle ja huuteli siellä, että kitalakensa väsyi. Turhaa työtä kaikki! Koira ei hiiskahtanutkaan isäntänsä huutoihin.
— Ei se kätkössä ole, sanoi vihdoin Kaisa. Tule pois katolta ja mennään maata; minä olen väsyksissä enkä jaksa enää etsiä. Ehkä se on mennyt kylään ja ehkä tulee kotiin yöllä tai aamulla.
— Ei se kylään yksin ole mennyt. Jukka pudottihe navetan katolta alas. Täällä se on jossain kätkössä; haetaan vielä joka loukko uudestaan.
He taas rupesivat hakemaan. Kaisa etsi koko kanervamäen ristiin rastiin, Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle, väänsi kiviä ja kaluja ylösalaisin. Lopulta oli hän kuin mielipuoli, tunkiotkin kuopi pohjia myöten.
Turhaa työtä oli kaikki etsiminen.
Väsymys lopulta tuli, ja molemmat lähtivät kotiinsa maata. Sinä iltana itki Jukka ennen nukkumistaan polttavan kuumia kyyneleitä.
Aamulla meni hän kylään, kävi jokaisessa talossa ja töllissä kuulustamassa, oliko kukaan nähnyt Hukkaa. Viittä viisaammaksi eivät kyselyt ja tiedustelut häntä tehneet. Semmoista täplärintaista koiraa ei kukaan ollut kylässä nähnyt, ja vasten silmiä väitti vielä joku irvihammas, ett'ei hakijallakaan ole semmoista ollut; aikansa huviksi muka vaan käy narrailemassa ihmisiä ja hälyä pitämässä itsestään.
Suuttuneena palasi Jukka kotiin, otti pallon ja meni mäelle heittämään lyyryä. Kyläläisiä ajoi Toramäen ohitse kirkkoon, mutta he saivat mennä hevosineen, sillä Jukka ei viitsinyt edes vilkaistakaan maantielle. Hän vaan heitti palloa ylös ilmaan ja heitti vallan hurjasti. Taivaasen ja pilviin asti olisi heittänyt, jos vaan olisi voimia riittänyt. Olisipa hän mielellään tarttunut myllyynkin kiinni ja heittänyt sen ojaan, joka juoksi kaukana Herttalan takana ja aina keväisin paisui leveäksi virraksi. Myllyn perästä olisi tullut punaisen aitan vuoro, ja sitte…
— Kuinka korkealle sinä jaksat heittää! Kaisa tuli Jukan viereen; huulissaan oli hymy, silmissään ihastus. Oletko jo käynyt kylässä?
— Jo minä kävin.
— Eikä ollut sielläkään.
— Ei ollut.
— No mihin ihmeille…?
Jukka samassa heitti pallon korkealle ilmaan; mutta käsi pettikin, ja heitto meni vähän vinoon. Kun pallo tuli alas, putosi se Karun kaalimaahan.
— Mihin ihmeille se sitte on joutunut? Juokse ottamaan pallo, niin menemme petäjän juurelle; minäkin heitän.
Jukka juoksi Karun kaalimaahan. Se oli aidattu ihan ikkunan alle, ja oli siinä kolme pientä sarkaa, jotka huolellisesti hoidettuina aina kasvoivat hyvin kaaliksia. Jukka juuri kumartui ottamaan palloa nauriin lehtien alta, kun kuuli yrmeän äänen huutavan:
— Sinä ilkeänaikuinen! Sydänpäivällä kehtaat mennä varkaisiin minun kaalimaahani. Ja Herra nyt auttakoon! Paraan istukkaan niskaan vielä sittekin. Laitatko luusi sieltä, sinä ilkeänaikuinen, taikka… Karulla oli kädessä härkin, ja sillä hän löi aitaan, niin että mäki kaikui.
Jukka ei vastannut sanaakaan, vaan otti pallon nauriin lehtien alta ja näytti sitä Karulle. Mutta samassa hän irvisti.
— Ähä, sinä pirulaisen kyynysilmä.
Jukka hyppäsi aidalle vastapäätä Karua, heittihe aidakselle retkalleen ja huiskutteli itseään kuni tasapainossa oleva vaaka. Siinä sitte irvisti toisen kerran.
— Sinä pahuksen kyynysilmä ja irvisuu. Silmäsi ovat aina kyynyssä ja…
Jukka ei kuullut haukkumisesta muuta kuin jonkun katkonaisen sanan. Mielessään kuvaili hän kuinka Karu eilen aamulla vietteli Hukkaa lihalla ja leivällä. Koira ensin pelkäsi ja vältti, mutta vihdoin suostui ja laski liki. Sitte lie käynyt sillä tavalla, että Karu otti sukkasiteensä, teki siihen mutkan, jonka pani Hukan kaulaan. Tämä potki ja sätki vähän aikaa, sitte oli henki mennyt. Metsäsian pesä, Toramäen takimmaisella kupeella, oli sopiva kätkö, sillä sinne pääsi kiertämään maantien kautta, ett'ei nähnyt Klaus eikä kukaan…
— Kyllä on pallot ja seipäät kädessäsi, mutta etpähän ota kirjaa käteesi, et pyhäpäivänäkään. Jos olisit…
— Älä kaakota, kun et munikaan. Jukka pudottihe aidalta alas ja juoksi Kaisan luo.
Tämä nauroi ja puserteli käsiään.
— Rohkea varas sinä olit. Voi, voi!
— Älä viitsi nauraa. Minulla on jo pieniä tietoja niinkuin nokkahiirellä. Tule kanssani metsäsian pesälle, niin näet mitä…
— Voi, voi! Luuletko että Karu olisi tappanut Hukan?
— Ihan varmaan. Saat nähdä että se on unhottanut sukkasiteensä uhrin kaulaan.
Toramäen takimmaisella kupeella seisoi suuri kivi, ja kiven alla oli pieni luola. Vanhat ihmiset tiesivät kertoa, että siinä ammoisina aikoina piti metsäsika pesää. Miekkosen isänisä, Toramäen ensimmäinen asukas, oli sen ampunut piilukkoisella kiväärillä, jota vielä muuan isäntä säilytti tupansa seinässä.
Pian ehtivät lapset kiven luo. Kaisa heti huomasi, että sammaleita oli kynsitty kiven ympäriltä ja tiputettu luolan suuhun. Jukka ne potki pois ja katsoi kiven alle, mutta Hukkaa ei nähnytkään; oksia ja muuta rojua oli luola täynnä.
— Ei täällä mitään olekaan, vaikka minä niin varmaan luulin.
— Etkö näe tuota? Kaisa sormellaan osotti punaisen sukkasiteen päätä, jonka keksi sammaleissa, Hyviä tietoja sinulla olikin. Vedä jo kala maalle.
Jukka otti siteen päästä kiinni ja kiskasi; koiran raato tuli ulos.
— Oi, oi, sitä Karua! huudahti Kaisa. Jukka ensin parahti itkemään, mutta sitte hän suuttui, että huulensa vapisivat. Kostokin heti samassa tuli mieleen.
— Nyt minä vien sen salaa Karun kaivoon, uhkasi hän ja heitti selkäänsä raadon.
— Et saa viedä, kielsi Kaisa. Mummo ja Klaun väki eivät saa muualta vettä.
— No sitte minä heitän sen ikkunasta tupaan, että mätkähtää.
— Niin täytyy isäsi maksaa ruudun. Ei saa tehdä mitään pahaa, muista se.
Lasten palatessa istui Klaus Marin ja Kaisun kanssa rappusilla, ja tuvassa luki Karu ääneen jotakin hartauskirjaa; ikkuna oli auki, sillä kesäpäivä oli lämmin.
— Istu sinä tuohon kivelle, sanoi Jukka, kun ehtivät myllyn lähelle.
Minä menen tuonne.
Kaisaa jo nauratti, ja hän istui kivelle, mutta Jukka meni avattua ikkunaa kohden. Jääden niin etäälle, että hyvästi näki tupaan, rupesi hän kävelemään ikkunan ohi edes ja takaisin, roikattaen selässään koiranraatoa.
Kun Karu yhä luki hartauskirjaa yrmeällä äänellään eikä tullut ikkunan luo katsomaan, rupesi Jukka kävellessään laulamaan kovalla äänellä:
"Kukapa sen myllärin tyttären nais
Ja sen kippurasarvisen lehmän sais?"