V.
Käytyään rippikoulun meni Jukka Herttalaan renkipojaksi. Isäntä lupasi hänelle palkkaa kuusikymmentä markkaa rahaa ja vuosivaatteet.
Ihka outoja eivät raskaimmatkaan työt enää olleet Jukalle. Keväällä oli hän jo kyntänyt kovaa sänkeä isäntärengin rinnalla, ja kesällä oli hän niinikään niittänyt heinää muiden miesten kanssa, mutta vanha toivo päästä Herttalaan rengiksi ja tehdä työtä aikamiehen tavoin oli viimeinkin käynyt toteen.
Miekkoselle koitti oikeat onnenpäivät, kun sai terveenä elää ja tehdä työtä poikansa kanssa. Kun tuli talvi, ensimmäinen Jukan ollessa renkinä, purki hän vanhan hökkelin ja ajoi ehjät hirret ja muut kelpaavat ainekset tupansa lähelle. Keväällä rakensi hän niistä pienen navetan niinkuin hätävaraksi, kesällä osti hän kylän isänniltä olkia ja heinämaata, ja syksyllä vaihtoi Jukka vuoden palkkansa nuoreen lehmään. Kauppa oli mieluinen isännällekin, hänellä kun oli karjaa navetassa paljon, mutta vielä mieluisampi se oli Miekkoselle. Tosin elukan hoitaminen ja lypsäminen olivat hänelle oudonpuoleisia toimia; jopa kamariakin, josta vielä puuttui lattia, ovet ja ikkunat, piti käyttää rehulatona, mutta sittepä olikin toivo saada lantaa vahvalti perunamaahan.
— Ne kuusi päivää, jotka teen veroa lehmän kesälaitumesta, eivät tunnukaan hyödyn rinnalla, joka siitä aikaa myöten viruu, sanoi hän Klaulle. Isännät eivät pidä heinämaita kalleina, joten elukan ruoka ei tule paljoa maksamaan. Mutta lannasta ja maidosta tulee rahaa.
— Sen minä tiedän omasta kokemuksestani, vastasi Klaus. Marin aina teki mieli lehmää, ja minäkin, saatuani tukuttain rahoja, ostin suuren sarvipään. Siten minusta tuli maanviljelijäkin. Elelen nyt kuin huhdassa.
— Samoin minäkin. Hm! Ei mikään ole pysyväistä auringon alla, ei köyhyyskään. Miekkonen naurahti hiljaa.
Kaisa sai palveluspaikan kylässä. Tansseissa ja Annin luona kohtasi Jukka hänet melkein joka sunnuntaina, joten ei tuntenut kovempaa kaipuuta kasvinkumppaninsa perään. Mutta kuitenkin tuli usein hetkiä, jolloin Jukan täytyi itselleen tunnustaa, että ajatuksensa julki ja salaa kulkivat Kaisan luo. Jos tuli iloa, jos tuli surua, aina oli asianlaita sama. Kaisan luo menivät ajatukset satoja eri teitä.
— Eihän tuo ole ihmekään, väitti Jukka usein ajatustensa kanssa, minulla kun ei ole ketään muuta tuttavaa, ketään muuta ystävää, jota muistella ja ajatella.
Kaisa oli saanut itselleen uuden ystävän. Jo rippikoulua käydessä mieltyi hän sokeasti nuoreen tyttöön, jolla oli iloiset sinisilmät ja kauniit keltaiset hiukset. Tytön nimi oli Anna. Hän oli talollisten lapsia ja kotoisin kirkonkylästä. Elämäkertansa oli yhtä surullinen, kuin hän itse oli kaunis. Kymmenen vuoden vanhana sai hän kotiinsa äitipuolen, joka piteli häntä pahemmin kuin orjaa. Viisi vuotta kärsittyään kovaa kohtelua lähti hän palvelemaan vierasta, ja sokea sattuma viskasi hänet Kaisan lähelle. Talot, joissa kumpikin palveli, seisoivat kylässä nurkka-nurkan, toistensa edessä ja haittana…
Toisena vuotena ylensi Herttalan isäntä Jukan rahapalkan sataan markkaan. Miekkonen kuokki nurmea pelloksi ja kylvi perunain ohessa sarkoihin nelikon rukiitakin. Ennen talven tuloa teki hän Klaun kanssa pienen vajahuoneen, jonne sai viedä säilöön veistelemänsä kalut. Mitä olikin jo jommoinenkin joukko, mutta yksinomaan semmoisia, joita tarvitaan maanviljelyksessä.
Jukan palvellessa toista vuotta Herttalassa riitaantui isäntärenki Oskarin kanssa jostakin vähäpätöisestä seikasta, eikä kukaan voinut rakentaa sovintoa heidän välilleen. Vanha ja kokenut mies ei kärsinyt, että poikanulikka tuli häntä nenästä vetämään, ja Oskari ei puolestaan pannut suurta arvoa rengille.
— Menköön matkoihinsa, sanoi hän ylpeästi, kun häntä käskettiin sopimaan loukatun kanssa. Rahalla saa renkejä vaikka seinänraotkin täyteen.
Emäntä oli salaa samaa mieltä. — Ei siitä pelkoa, että leipä jää syömättä, sanoi hän isännälle. Kyllä niitä toisia saa.
— Niin, mutta miehillä on suuri ero, väitti isäntä. Yksi on yhdenlainen, toinen toisenlainen.
— No tahtoisitko sinä, että Oskarin pitäisi panna polvilleen hänen eteensä?
— En, en minä sitäkään tahdo. Siihen juttu loppui.
Pyhäinpäivä tuli, ja isäntärenki erosi. Isäntää ja Helmaa jätteli hän kädestä hyvästi, mutta Oskarille ja emännälle ei lausunut luotua sanaakaan.
Jukalle alkoi kolmas vuosi.
— Kuinka nyt palkoista sovimme? kysyi isäntä, kun palvelusvuoden viimeinen päivä oli illassa. Minä olen tähän asti tarjonnut, ja sinä olet tyytynyt. Koeta nyt itse määrätä.
— Antakaa että mietin huomiseen asti, vastasi Jukka.
— Mieti vaan. Minä ajattelin, että jäät mielelläsi meille, ja sentähden en pestipäivinä puhunut mitään.
— Mielelläni minä teillä palvelen.
Yö kului, ja aamu tuli. Aamulla meni Jukka isännän kamariin ja virkkoi:
— Tahdotteko tehdä minun kanssani kolmen vuoden kaupan?
— Tahdon, vastasi isäntä, joll'et mahdottomia pyydä.
— Sepä hyvä. Annatteko minulle kolmesta vuodesta rahapalkan sijaan
Sukkajalan varsan?
— Siitä tulee hyvä hevonen. Kolmesataa, neljäsataa. Hm! No jos annan.
— Mutta sitte ei sitä saisi muut valjastaa kuin minä. Kolmen, vuoden perästä on se minun omani, mutta jos minä vielä sittekin jään teille rengiksi, on omassa vallassani viedä hevonen isälleni tai antaa sen olla täällä. Viimeksi mainitussa tapauksessa pitää sen saada syödä samaa ruokaa kuin muutkin hevoset, mutta ajaa ei sillä sittekään saisi muut kuin minä, ei askeltakaan. Suostutteko niihinkin ehtoihin?
— Suostun siinä tapauksessa, että sinä tästä lähin käyt ensimmäisenä työhön ja tulet viimeisenä kotiin.
Kaikki Jukan veri ryntäsi ylös poskiin.
— Isäntä, sanoi hän sammaltaen ja lattiaan katsoen. Minä olen vasta kahdeksantoista vuoden vanha.
— Vaikka, mutta sinä kykenet. Isännän ääni kuului päättäväiseltä ja lujalta. Huomisesta alkaen olet sinä meidän isäntärenki, ja kun semmoisena palvelet kolme vuotta, niin saat vaatteiden ja muiden etujen lisäksi Sukkajalan varsan. Päätä pian.
— No kun niin tahdotte.
— Tänä vuonna saat vapaaviikon, mutta tulevana vuonna et enää saa, etkä viimeisenäkään. Itse saat ruokkia varsan ja itse saat panna sille nimen.
— Olkoon Hukka. Minulla oli pienenä poikana sen niminen koira.
Vapaaviikon vietti Jukka taaskin kotona isänsä kanssa. He yhdessä perkasivat kiviä lehtimetsästä, panivat uutta aitaa ja kokoilivat metsästä tuulen kaatamia puita talven varaksi. Koko syksypuolen oli Miekkosta vaivannut selkäsärkö, mutta moisista helpoista töistä ei hän malttanut pysyä erillään. Kun Jukka häntä pyysi edes vähäsen säästämään itseään ja hoitamaan terveyttään, tuumaili ahkera mies:
— Ei luontoni salli. Tässä tulee kaikki työ omaan eteeni.
— Mutta jos kuolette.
— En minä sentähden kuole, että työtä teen. Kylässä elettiin toiseen tapaan, viina ja olut vuoti siellä virtana. Pahaisia poikiakin nähtiin oluvilan pihalla lasia kallistamassa, pulloja tyhjentämässä. Että pyhäinpäivinä, kuten muinakin juhlina ja joutoaikoina, piti juoda itsensä eläimeksi, oli juurtunut varsinaiseksi tavaksi siitä asti kun kauppias turmiollisen liikkeensä kylässä alotti. Viina ja olut oli ensimmäisenä ja viimeisenä kaikissa iloissa. Koko vapaaviikon kaikui kylän raitti juopuneiden julmasta elämästä.
— Nyt on nuorilla miehillä ilon aika, sanoi kauppias korjatessaan lootaansa raskaalla työllä ansaittuja rahoja.
Kun tieto Jukan kohoutumisesta isäntärengin asemaan levisi kylään, herätti se mieltymystä ja ihmettelyä. Kummastellen kysyi moni itseltään, mitenkä Miekkosella, tautein ja paisumain rääkkäämällä miehellä, saattoi olla poika, joka kahdeksantoista vanhana kelpasi isäntärengiksi Herttalaan, jossa muiltakin miehiltä vaadittiin tavallista enemmän.
— Isä kuin kuivettunut käpy, sanoivat he, ja poika semmoinen honka!
Vapaaviikon loppupuolella meni Jukka käymään Annin luona, jossa tiesi Kaisan ja Annan yhdessä viettävän hupaisia päiviä. Arkipäivä kun oli, ei hän huolinut muuttaa vaatteitakaan ylleen, mutta kaulaansa hän pani Kaisan virkkaaman keltaisen villahuivin. Se olikin kallis muisto lapsuuden ajoilta!
Kaisa oli yksin kotona, ja Jukka sai nyreän katseen tervehdykseksi.
— Et lainkaan ole tullut kylään, sanoi Kaisa, kun katsoi tyytymättömästi Jukkaa. Siellä on tanssittu joka ilta.
— Minä olen tanssinut työssä joka päivä. Entä mummo?
— Meni Klaun luo äsken. Kaisa neuloi hametta, ja hänellä oli niin kiire, ett'ei joutanut silmiään nostaa. Kaisa oli täällä ja vei väkisin.
— Entä Anna? Jukka meni istumaan huoneen perälle, eikä ollut tietääkseenkään kylmyydestä, jolla häntä kohdeltiin.
— Mitä sinä Annasta tahdot? Ethän sinä hänestä pidä.
— En pidäkään. Hän koreilee liian paljon ja…
— Ja mitä vielä? Kaisa ei malttanut olla keskeyttämättä puhelua.
— Hän peipottaa Heikkiä. Kun on muita rikkaampia lähellä, niin…
— Heikki on nahjus niinkuin sinäkin! Jukka rupesi nauramaan. Hän näki että tuo kaikki oli hetken kiukkua, joka pian menee ohi. Pehmeästi nauraen virkkoi hän:
— Jos minä olisin saanut tanssia joka ilta, en kehtaisi olla noin pahalla päällä tutulle pojalle.
Sydämessään Kaisa jo nauroi, mutta tahtoen näyttää yhä suuttuneelta rupesi hän neulomaan eikä vastannut huomautukseen ensinkään. Jukka antoi hänen olla rauhoissaan ja vaikeni hänkin. Sitä ei Kaisa kauan kestänyt. Hetkisen perästä kysyi hän:
— Kuka tulee Herttalaan isäntärengiksi? Kun ei vastausta kuulunut, siirti hän katseensa Jukkaan. Tämän kasvot tulivat silmänräpäyksessä veripunaisiksi.
— Sinä siis. Kaisa nousi ylös ja läheni Jukkaa ikäänkuin aikeessa hypätä hänelle syliin, mutta samassa hän astuikin askeleen taakse päin ja asettui istumaan entiselle sijalleen.
— Kuinka ylpeäksi olet tullut sitte viimeisen, sanoi hän sitte äänellä, jossa todellisen suuttumuksen ohessa kuului mielipahaakin.
— Mitenkä niin?
— Vielä tuota kysyt. Sinusta on tullut Herttalan isäntärenki, ja sitä et tullut minulle ennen sanomaan.
— Jo minä sitte olisin mies, kun hyppäisin pitkin kylää kehumassa itseäni.
— Pitkin kylää, matki Kaisa, taistellen kyyneleitä vastaan. Olenko minä sitte sinulle niinkuin muutkin kyläläiset?
— En minä tiedä, onko se totta, mutta kyllä minulle on kerrottu, että sinä mielelläsi katselet … meidän Oskaria! Jukan pehmeä ääni kuului tyyneltä, mutta sanat tulivat yksitellen, niinkuin olisivat lohenneet kovan painon alta.
Kaisa ensin hämmästyi itsensä mykäksi, sitte hän suuttui sydämensä syvimmässä.
— Se on valhe, ikuinen valhe, huudahti hän. Uskotko sinä tuommoisia juttuja, tuommoisia valheita?
— En aina, mutta jolloinkulloin. Ja silloin heti tulee niin raskas ollakseni. Ei maita työ eikä ruoka.
— No mutta kun minä sanon, että se on valhe, hävytön valhe, etkö sitte usko minun sanojani enemmän kuin tuommoisia valheita, juoksujuttuja?
Kaisa nousi ylös istumasta ja tuli Jukan eteen. Kiihtynyt kiukku kaunisti häntä, kasvojen iho oli heleä, vartalo nuortea ja kukoistuksen alussa. Valkoinen esiliina, jota hän sattumalta tällä hetkellä käytti, teki hänet vallan tyttömäiseksi ja miedonsi säännöllisten kulmakarvain ja katseen kiukkua.
— Etkö luota minun sanoihini enemmän? jatkoi hän äskeiseen kiivaasen tapaan. Sano, etkö luota enemmän?
Suuttumus teki Jukan kerrassaan onnelliseksi.
— Luotan, vastasi hän naurahtaen.
— Ylpeä ja epäluuloinen poika.
Kaisa löi Jukkaa kankaalla kasvoihin ja meni jälleen istumaan paikalleen.
— Nyt ollaan sovinnossa eikä riidellä enää koskaan.
— Päätetään niin. Paljonko saat palkkaa?
— Hevosen kolmesta vuodesta, vähän enemmän kuin muut rengit, ja muita pieniä etuja.
— Vai hevosen saat palkaksi! Sukkajalan varsan, arvatakseni.
— Juuri sen.
— Tiedätkö mitä? Kaisa muuttui äkkiä vakavaksi. Kaaren Heikki möisi talonsa, maksaisi muut perilliset eroon ja…
— Se olisikin viisainta, keskeytti Jukka. Velka vielä kymmenenkin vuotta kasvaa, nielee se talon törkyneen.
— Ja ottaisi itselleen erikoismaat, jatkoi Kaisa, mutta siitä ei taida tulla mitään. Toisen tunnin Anna käskee, toisen tunnin kieltää. Sinä et saa tuomita Annaa, hän ei voi sille mitään. Jos kaikki voisi tapahtua parissa minuutissa, sitte siitä tulisi valmista. Anna raukka kärsii niin paljon, ett'ei kukaan ihminen. Monta kerta herää hän yöllä itkemään.
Keveitä askeleita kuului rapuissa, ja Anna samassa tuli sisään. Useinkin ne ihmiset, jotka enin ovat kärsineet, ovat pelkkää iloa ja hymyä. Niinpä Annakin. Hän näytti kokemattomalta ja hellityltä tytöltä, jolla ei ole heikkoakaan käsitystä, mitä sanat suru ja äitipuoli merkitsevät. Sinisilmissä näkyi vaan iloa, semmoista joka tulee sydämen pohjasta ja saattaa meidät unhottamaan kaikki, mitä maailmassa on ikävää, ilotonta. Keltaiset hiuksensa olivat kauniit. Pitkä palmikko ylettyi käsiranteiden kohdalle saakka ja näytti se maksanvärisen villapuvun rinnalla ihan kullalta.
— Kas karhua, kun on tullut suolta tänne kuivalle mäelle. Anna löi kättä Jukalle. Nyt viemme sinut tanssiin.
— Onko kylässä taas tanssit? Kaisa herkesi neulomasta, ja kasvoillaan näkyi, miten paljon hän nautti Annan läsnäolosta.
— On, sillä sinne tuli kulkeva viuluniekka. Se vasta osaa soittaa, sen viulu on kuin ihmisen sydän, jossa tuhannet eri jänteet väräjävät…
— Tulethan, Jukka?
— Tulen toki. Tosin jalassani on roimahousut, enkä muutenkaan ole tanssipuvussa, mutta tuntevathan minut. Ja kun eivät muuten tunne, niin kysykööt.
Anna teki tulen ja rupesi keittämään kahvia. Vasta äsken kuuli hän kylässä, että Jukasta oli tullut Herttalan isäntärenki. Siitä iloista puheen ainetta.
— Vaikka kuinka olen ikävissäni, sanoi Anna nauraen omalla sydämellisellä tavallaan, tulen heti iloiseksi, kun muistan minkämoinen pyöreä esine olit silloin, kun sinut ensi kerran näin. Ja nyt sinä olet Herttalan isäntärenki! Et tiedä, miten paljon sinusta kylässä puhutaan. Saisit kainaloosi vaikka jokaisen tytön, kun vaan viitsisit kumartua ottamaan.
Jukka nauroi, mutta nauru ei vähääkään ilmaissut, kuinka arka asia oli. Hän ei pannut suurta arvoa häilyvän tytön puheelle, vaikka se kuuluikin iloiselta kuin puron lirinä kodin lehtimetsässä.
Juotuaan kahvia lähtivät he. Mäellä tuli Anni heitä vastaan Marin ja
Onnin kanssa.
— Tanssimaanko taas? kysyi hän niinkuin nuhdellen.
— Oikein arvasitte, mummokulta, vastasi Anna. Emännät ja tyttäret tehkööt nyt työtä ja kantakoot raskaita saaveja navettaan, me laulamme ja tanssimme. Kenkäni puolipohjat ovat vielä eheät, vaikka löin vetoa tanssivani ne rikki vapaaviikkona.
— Kyllä minua vähän hävettää, sanoi Jukka. Olisi edes ilta.
Herttalan emäntä sattui juuri vierailemaan kauppiaan rouvan luona. Rouva oli hauskimmillaan, sillä jo ennen vieraansa tuloa oli hän nauttinut Oskarin ja Franssin kanssa pari lasillista viiniä. Semmoisena hetkenä kuin nyt oli hän selvimmästi entisen pesijättären tarkka kuva. Sisällinen saasta, joka muulloin pysyi kauniin kuoren olla hyvästi kätkössä, kuohui vapaasti ilmoille.
Herttalan emäntä huomasi heikkouden, mutta katsoi sitä sormiensa lävitse. Viini teki rouvan verrattomaksi seuraihmiseksi ja karsi liian hienouden pois. Puhelu sujui mainiosti, eikä sanoja tarvinnut punnita tarkalleen.
— Keitä siellä? kysyi rouva nähtyään Herttalan emännän katsovan maantielle.
— Nuo tämän kylän hienot ja kauniit. Jukka juuri silloin meni tyttöjen kanssa kylään. Rouvakin tuli katsomaan ikkunan lähelle. Halveksivaisesti hymyillen virkkoi hän:
— Ryökynät siellä onkin. Voi minun päiviäni, kuinka teissä on neitoa.
— Onhan niissä kahteen rekeen.
— Mutta ei hevosta kummankaan eteen. Siinä on yhdenkin kerran katsottu peiliin, miltä puvun ketterit näyttävät. Katsokaa emäntä, miten sieviä askeleita Annin Kaisa astuu! Vahinko, ett'ei isän silmä koskaan saa nähdä oikein sievää, oikein hienoa. Jos se miesraukka nyt tulisi noita hienoja neitoja vastaan, niin koulunkäyneiksi ryökynöiksi luulisi, eikä suinkaan navetta juolahtaisi mieleen. Ja tuo toinen kaunis. Äiti varmaan ei antanut vetää kureliiviä noin kireälle, siksipä piti karata kotoa maailmanselkään. Jukka vielä hempukoiden ritarina. Tervamiehen hevonen vaan puuttuu, sitte sitä nauraisi kylän siatkin.
— Paremman puutteessa kelpaa Jukkakin. Rouvan koko olento ja katsantotapa olivat Herttalan emännän ihanteita. Lie se ikävätä hienoille tytöille, kun eivät paremmat tartu onkeen.
— Kun minä olin nuori, oli pojillakin silmät, mutta nyt näyttää… Rouva äkkiä katkaisi lauseensa, astui kamarin ovea kohden ja veti oven auki.
Franssi ja Oskari istuivat sohvalla, hiljaa puhellen ja naureskellen. Heidän edessään oli pöytä, pöydällä seisoi tyhjä viinipullo ja täytettyjä olutlaseja.
— Te olette laiskoja poikia. Rouva nauroi ja näytti etusormellaan pitkää-nenää pojille.
— Miksi, saakeli soikoon! kysyi Franssi.
— Tulkaapa tänne.
Pojat tulivat vierashuoneesen. Veri oli syöksynyt heidän kasvoihinsa, mutta muuten ei näkynyt humalaisen vikaa kummassakaan.
— Katsokaa noita. Rouva osotti sormellaan tyttöjä, jotka jo olivat ehtineet kappaleen matkaa kauppiaan ohi.
Franssi katsoi Oskaria silmiin ja virkkoi:
— Siellä tanssitaan kai taas.
— Niin minäkin luulen.
— Laiskoja ja huonoja poikia! Rouva työnsi Franssin ja Oskarin jälleen kamariin ja sulki oven.
Toi sitte viinipullon pöydälle ja kaatoi lasiin. Hienolla hymyllä osotti Herttalan emäntä, että hän hyväksyi ihanteensa käytöksen ja menettelytavan.
— Juomme hienojen tyttöjen onneksi. Rouva kilahutti lasiansa
Herttalan emännän lasiin. Sulhasonneksi.
— Sulhas-onneksi niin, toisti Herttalan emäntä, jota monet syyt estivät etevyydessä ehtimään rouvan tasalle.
Vasta sitte kun näki Franssin ja Oskarin kiirehtivän kylään tyttöjen jäljessä, vaihtoi rouva puheen ainetta. Hän oli kovin harmissaan, kun ei Helmaa laskettu Ainun kanssa pääkaupunkiin ompelukoulua käymään.
— Ainun on siellä yksin ikävä, kuitenkin alussa, sanoi hän. Miks'ei teidän isäntä laskenut Helmaa?
— En minä tiedä, vastasi emäntä. Hän ei kärsinyt kuulla puhuttavankaan siitä. Eikä Helma itsekään kovin halunnut.
— Toisin teillä, toisin meillä. Mitä minä meillä sanon, se on sanottu. Rouva täytti lasit punaisella viinillä. Herttalan emäntä ei häntä estänyt.
Tanssit pidettiin kauppiaan talossa, joka oli vuokralla. Pareja pyöri jo lattialla, kun Oskari ja Franssi ehtivät sinne. Humalaisiakin oli joukossa, mutta elämä oli vielä siivoa. Kulkeva viuluniekka soitti uusia hypynsäveleitä, ja parit pyörivät lattialla keveiden tähtein mukaan.
Niinkauan kuin hyppyä kesti, seisoi Franssi ovenpuolessa, mutta viuluniekan herettyä hetkiseksi, astui hän perälle. Jokaisen tytön silmät seurasivat kylän sievintä poikaa. Ulkomuotonsa oli todellakin verrattoman kaunis. Hiukset olivat hieman kiharaiset, otsa valkoinen ja kasvojen tumma puna kadehdittavan tervettä. Sievä puku täydensi ulkomuodon hyvän vaikutuksen. Takki oli vartalonmukainen, ja, teräsvitjat pilkoittivat sen alta.
Anna istui Kaisan vieressä, mutta nähdessään Franssin tulevan tuvan perälle loi hän katseensa alas. Kuitenkin hänen sydämensä tunsi ja silmänsä näkivät, että kaunis poika tuli suoraan häntä kohden. Samassa oli hän hurmattu. Ainoastaan iloisella naurulla saattoi hän salata sydämensä ristiriitaiset, väkevät kuohut.
— Eikö tanssita purpuria? Franssi tervehti Annaa niin sydämellisesti ja vapaasti kuin omaa sisartaan.
— Kernaasti minä. Anna jäi seisomaan Franssin rinnalle, eikä hänellä ollut voimaa vetää kättään pois.
Franssin loistava menestys oli kehotuksena Oskarille. Hän hetimmiten silmäili tyttöparvea, mutta Kaisan vertaista kukoistavaa neitoa ei silmä tavannut; sievimmätkin näyttivät häneen verrattuina puolikuntaisilta.
— Minä tanssin sinua vastaan Kaisan kanssa. Oskarin ääni kuului yli tuvan ja hän tuli Kaisan eteen.
Oivempaa tilaisuutta kostaa kielikelloille ei voinut Kaisalle tulla.
Nauraa helähyttäen vastasi hän:
— Minä tanssin tämän purpurin Herttalan isäntärengin kanssa.
Jukan katse oli odottavaisesti kiintynyt Kaisaan. Kuultuaan eittävän vastauksen kuiskasi hän Heikille:
— Hae tyttö ja mene kiusallakin Franssia vastaan.
— Sen minä teen.
Mutta Oskari ei ollut keinoton. Ennenkuin Heikki ehti nousta istumastakaan, oli hän jo umpimähkään ottanut tytön ja asettunut Franssia vastaan. Kun Heikki sen näki, jäi hän purpurista kokonaan pois.
Katsellen nuorten hyppyä istui kaksi vanhempaa miestä lieden lähellä.
Purpurin aljettua kysyi toinen.
— Mikä pari noista sinun mielestäsi on pulskin?
— Hä Miekkosen Jukka ja Annin Kaisa.
— Niin on minunkin mielestäni.
Purpurin loputtua levähti viuluniekka hetken. Tytöt silloin asettuivat piiriin ja rupesivat laulamaan; kohta alkoi vilkas hyppy, johon kaikki ottivat osaa. Nähtyään miten Oskari kieppui Kaisan ympärillä, virkkoi Jukka hiljaa:
— Tanssi vaan sen kanssa.
Kaisa naurahti ja sovitti askeleensa niin, että Oskari pääsi häntä lähelle.
Franssi pyöri melkein yksinomaan Annan kanssa. He eivät huolineet, oliko poikain vaiko tyttöin vuoro pyytää, vaan tanssivat toistensa kanssa monet otteet yhtämittaa. Joku muu olisi heti joutunut pistopuheiden esineeksi, mutta Franssi käytti itseänsä aina niin vapaasti ja poikamaisesti. Sitäpaitse oli hän sieväkasvuinen, joten näytti paremmin neljäntoista vuoden ikäiseltä pojalta kuin täysin kypsyneeltä nuorukaiselta. Lisäksi oli vielä tupa jotenkin himmeästi valaistu ja pyöriviä pareja paljon, joten ei siinä voinut erityistä huomiota herättää.
Heikki kuitenkin huomasi mitä peliä Franssi ja Anna pitivät. Hitaana luonnoltaan malttoi hän mielensä ja tanssitteli muita tyttöjä, vaikka verensä rupesikin yhä enemmän kuumenemaan. Franssia piti hän tarkasti silmällä. Tämä ei ollenkaan pyörinyt puolikuntaisten tyttöjen kanssa; joskus kun heitti Annan kädet irti, otti sijaan jonkun peräti kehnon. Sitä tekoa tehden pääsi Heikki kerran Annan lähelle. Tämä oli juuri herjennyt pyörimästä Kaisan kanssa ja joutunut seisomaan ihan Heikin kohdalle; silloin oli poikain vuoro valita. Heikki riensi Annaa kohden, mutta kirous ja kiusaus! Franssi jo seisoi kilpailijana hänen rinnallaan. Epätietoisen näköisenä ojensi Anna kätensä, kaunis kilpailija tarttui niihin, ja Heikki jäi seisomaan niinkuin joku raukka. Tuo kiukutti Annaa … silmänräpäyksen ajan! Franssin kanssa pyöriessään lauloi hän iloisemmin ja heleämmin kuin muut tytöt:
Keikun, keikun kaunihisti kultani kiusallakin! Poimin maasta mansikoita kultani kiusallakin!
Laulun jokainen sana haavoitti Heikkiä enemmän kuin tyttöin pilkalliset katseet. Verensä ruvetessa kiehumaan yhä kiivaammin astui hän ovea kohden ja ulos, päässään sekavia ajatuksia ja mielessään kostontuumia.
Hyppyä jatkettiin yhä ja jotenkin vilkkaasti. Ihastus uusiin hypynsäveleisin oli niin yleinen, että Jukkakin pyöri päänsä hikeen. Hän jo mietti lähteä pois ja käskeä Kaisaa kanssaan, mutta Heikki samassa tuli tanssitupaan. Hän käveli hoiperrellen ja lauloi rivolaulua. Heti kävi tyttöparvessa kuiske:
— Heikkikin on kerran huippelissa.
— Ja aikalailla onkin.
Franssi tanssi Annan kanssa polkkaa ja muutamia muita pareja liehui lattialla. Silmänräpäyksen ajan katseli Heikki kaunista paria, mutta sitte hän meni perälle viuluniekan eteen ja rupesi haastelemaan riitaa tämän kanssa.
— Mitä siinä ijäksi rinkutat? kysyi hän ja vahvisti kysymyksensä kirouksella.
— Polkkaa niinkuin kuulet, vastasi viuluniekka, sitä
Pälkäneenpolkkaa.
— Mitä p—leen Pälkäneenpolkkaa? Heikki samassa sieppasi viuluniekan kädestä kaaren ja heitti sen lattialle. Kaari osui menemään Franssin ja Annan jalkoihin; molemmat kaatuivat. Tyttöparvesta kuului heleä nauru, mutta kun Franssi nousi ylös, oli tumma puna kadonnut hänen kasvoiltaan, ja musta vihan veri tullut sijaan. Katsottuaan Oskaria silmiin astui hän raivon näköisenä Heikkiä kohden; Oskari heti tuli perässä. He yhdessä aikoivat nähtävästi viskata humalaisen ulos pihalle ja siellä kurittaa häntä. Mahdotonta tuo ei olisi ollutkaan, sillä Oskarilla oli voimaa, Franssilla sisua, molemmat sitäpaitse olivat liukkaat ja molemmilla oli vihaa Heikkiä kohtaan.
Mutta Jukka menikin neljänneksi joukkoon. Joku vastustamaton voima veti häntä Oskarin lähelle, ja sydämessä ihan tuntui makea kihelmä jo pelkästä ajatuksesta, että saisi käsin kopristaa kylän komeita poikia. Ollen Heikin läheinen tuttava vihasi hän Franssia vielä enemmän kuin Oskaria.
— Jos riitelemään rupeatte, sanoi hän pehmeällä äänellään, niin tietäkää että minä olen Heikin kanssa yhtä poikaa.
— Pysy sinä pois. Franssin ääni vapisi kuin haavan lehti, ja hän kurotti kättään tarttuakseen Heikkiin.
Mutta samassa Jukka iski paksuilla sormillaan häneen kiinni takin kauluksesta, oikealla kädellään kaappasi hän Oskaria rinnoista kiinni. Sitte nosti hän molemmat kätensä vaakasuoriksi.
Jos sinä silmänräpäyksenä olisi neula pudonnut jonkun tytön rinnasta lattialle, olisi se kuulunut yli huoneen, sillä niin hiljaa oltiin joka puolella. Jukka ei näyttänyt suuttuneelta. Naurusuin kohotti hän oikean kätensä, jolla piteli rotevavartaloista Oskaria, pystysuoraksi ja antoi vasemman kätensä, josta sievä Franssi rippui, jäädä vaakasuoraan asentoon.
Voimankoe hämmästytti kaikkia; toinen vanhempi mies virkkoi:
— Sillä on voimaa kuin jättiläisellä.
— Vaikka on vasta kahdeksantoista vanha. Samassa Jukan oikea käsi alkoi verkalleen aleta ja samassa Oskarin varpaat koskivat lattiaan.
— Jos riitelemään rupeatte, sanoi Jukka ja nauroi niinkuin leikinteolla ainakin, niin tietäkää, että minä olen Heikin kanssa yhtä poikaa.
Tuo kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.
Vihan musta veri pakeni Franssin kasvoilta, ja hän vaaleni pelkästä häpeästä. Mutta terve järki esti häntä joutumasta suurempaan häpeään. Käsi, joka äsken piteli häntä takin kauluksesta, ei tuntunut luulta ja lihalta, vaan raudalta ja teräkseltä. Semmoista kättä vastaan jäisi alakynteen koko kylän pojat…
Franssi antoi järjen voittaa ja malttoi mielensä. Hilliten vihaansa sanoi hän:
— En minä ole riitaa mielinytkään, mutta jotkut näyttävät sitä haluavan. Parempi, ett'ei tanssita enää askeltakaan. Minä kiellän … Oskari, tule pois.
Tytöt väistyivät tieltä, kun kylän komeimmat pojat yhdessä astuivat ovea kohden ja ulos. Samassa hiljaisuus loppui, kohinantapainen nauru ja kuiske täytti tuvan.
Tanssimista ei enää kukaan ajatellutkaan.
Jukka etsi Kaisan ja kiirehti lähtöä. Kukaan ei tietänyt, minne Anna oli joutunut.
— Tuossa on hänen liinansa, virkkoi muuan tyttö, heittäen punaisen villaliinan Kaisan käsivarrelle. Poika, joka seisoo tuolla ovensuussa, sanoi nähneensä ulkona Annan.
— Näitkö minne hän meni? kysyi Kaisa pojalta.
— Hän juoksi hurjasti maantielle, vastasi poika. Minä olin silloin pihalla.
Kaisa rauhottui pojan sanoista.
Syksy-ilta oli miedonpuoleinen. Ilma oli alhaalla tyyni, mutta taivaalla kiiti kuultavia pilviä ja pilvien takaa loi puolikuu kumeata valoaan kylän raitille. Kun silmä katsoi kauemmaksi, kätkeytyivät rakennukset ja maisemat hämärään huntuun.
Äänetönnä käveli Kaisa Jukan rinnalla, mutta henkäyksissä varastihe rinnasta ulos tuon tuostakin lyhyt huokaus; huokauksissa sitte sisällinen tuska ikäänkuin huojentui.
Iloisia joukkoja kulki kylän joka, kujalla ja niitä jäi joka talon pihalle. Melua ja naurua kuului kauas kauppiaan ohi.
Toramäen lähellä näki Kaisa naisolennon makaavan katajapensaan juuressa.
— Herran tähden, Anna makaa tuolla. Kaisa hyppäsi yli maantien ojan ja kosketti Annaa. Anna kulta.
— Jätä minut rauhaan.
— Tule kotiin, Anna kulta!
Anna nousi äkkiä ylös ja lähti juoksemaan Toramäelle. Keltainen hiuspalmikko oli auennut, ja hajanainen tukka valui alas hameen helmoille. Puolikuun kumeassa valossa välkkyi se kuin kaunis kulta.
Nähtyään Annan suuntaavan askeleitaan kotiin tuli Kaisa jälleen käymään Jukan rinnalle.
— Etkö menekään Herttalan kautta? kysyi hän, kun olivat ehtineet pelloille kääntyvän tien kohdalle.
— Nyt on niin paljon kuun valoa, että näen käydä oikopolkuakin.
— Minä tulen saattamaan sinua veräjälle asti.
— Tule.
Herttalan peltojen lopussa, josta metsäinen seutu alkoi, oli veräjä, ja siitä kulki oikopolku Kotosuolle. Tultuaan Kaisan kanssa veräjän kohdalle virkkoi Jukka:
— Sinun ja Oskarin välillä ei sitte ole mitään.
— Ei edes noin paljoa. Hymyillen näytti Kaisa lyhyeksi leikattua kynttään. Minun puoleltani, ymmärräthän. Eikä Oskarinkaan puolelta muuta kuin että hän pettäisi minut.
— Nyt puhut selvää totuutta. Katsokoon Annakin eteensä…
— Älä soimaa Annaa. Joll'ei sinulla ole muuta sanomista niin…
— On minulla puhuttavaa sinulle. Oletko minulle uskollinen, vaikk'ei minulla olekaan nyt vielä antaa kihloja?
— Olen. Kaisa nosti kätensä Jukan olkapäälle.
— Itse hyvin tiedät, ett'en ole tuhlannut rahojani ja ett'en saa rahaa nähdäkään kolmeen vuoteen. Mutta kun ne kolme vuotta kuluvat, ostan minä sinulle kihlat, sormuksen ja silkin.
— Kyllä minä odotan. Jos et sinä minulle niitä osta, olen ikäni ilman. Sido kaulaani Annan liina.
Lapsuudesta saakka tottunut täyttämään Kaisan käskyjä kumartui Jukka sitomaan liinaa. Kaisa silloin kiersi vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, suuteli häntä äkkiä ja virkkoi samassa:
— Tuo kirkas tähti on todistajani, ett'en ota muilta kihloja.
Riuhtasi sitte itsensä äkkiä irti ja lähti juoksemaan Toramäkeä kohden. Muutaman askeleen päästä katsoi hän taakseen ja huusi nauraen:
— Hyvää yötä, Herttalan isäntärenki.
Jukka jäi seisomaan veräjän kohdalle. Kun Kaisa katosi illan hämärään huntuun, lähti hän astelemaan karjapolkua myöten kotiin. Polku kulki alastoman koivumetsän lävitse, metsä näytti kolkolta, surulliselta. Talvi oli jo lyönyt valtansa leimat ylös puihin ja alas maahan, elämää ja vihantaa ei ollut missään, kuollutta ja lakastunutta oli sen sijaan kaikkialla.
Mutta Jukan sielussa oli ihanin kevät. Maa viheriöitsi, kukkasia kasvoi kedolla, koivut olivat vihantia lehtiä täynnä. Ja koivuissa lauloivat tuhannet satakielet:
— Hoi, voi! Hoi, voi!