SYDÄNTARINA.
monta, monta vuotta sitte eli muutamassa suurta puutavaraliikettä harjoittavassa rannikkokaupungissa vanha konttorinsiivoojatar. Hänen nimensä oli ollut ennen pelkkä Jenny. Silloin oli hän nuori ja punaposkinen, ja hänellä oli sulhokin, nuori merimies, mutta viimemainittu joutui aaltojen saaliiksi, ja kun vuodet vierivät, kuihtuivat ruusut Jennyn poskilta, ja sitte hänelle hommattiin omahinen asunto ja konttorinsiivoojattaren toimi. Ja häntä ruvettiin kutsumaan "vanhaksi Jennyksi". Asianomaisesta tuo oli yhdentekevä, hänen nuoruutensa oli kaikissa tapauksissa mennyttä, muistuttipa maailma siitä tai ei.
Mutta vaikka nuoruus ja ruusut olivatkin menneet, oli vielä sentään jälellä Manne, veljentyttären poika, jonka isä oli kirvesmies. Kun lapsia oli paljo, pääsi Manne tädin hoitoon. Mitä poika oli hoitajalleen, ei ole helppo ihmiskielen sanoa. Nähkääs, kaikki se mikä aikoinaan olisi kohdistunut soreaan merimieheen, kohdistui sittemmin veljenlyttären poikaan.
Manne alotti uransa juoksupoikana, yleni siitä konttorioppilaaksi, kunnes eräänä kauniina päivänä aivan kiltisti valtasi uran ylimmän sijan, joka merkitsi sitä, että hänestä tuli konsuli Hartin liikkeen ensimmäinen kirjanpitäjä.
"Vanha Jenny" selitti kohoomisen merkityksen hyvin havainnollisesti. Liikkeen pää oli konsuli itse, rahastonhoitaja oli hänen oikea kätensä, ensimmäinen kirjanpitäjä hänen vasen kätensä. Se oli silmän huomattava kolmiyhteys. Ja pormestari ja kaupungin muut herrat toistivat totilasiensa ääressä, mitä "vanha Jenny" oli lausunut, ja vakuuttivat että sen älykkäämpää ja pätevämpää sukkeluutta ei oltu kaupungissa lausuttu sen perustamisajoista saakka.
Manne oli kiltti mies, aivan harvinaisen kiltti. Hän oli ehdottomasti raitis, hän ei suvainnut tupakoimista eikä liioin käynyt kauppiasklupissa skruuvaamassa, kuten muut ensimmäiset kirjanpitäjät tapasivat tehdä. Mutta olipa hän sitte suosittukin. Kaupungin kaikki hienot neitoset olivat hänen läheisiä tuttaviaan. Hän oli sinän-tuttu ylhäällä ja alhaalla, tukkukauppiaan tyttärien ja leipurin myyjättären kanssa, kaikki suosivat häntä, kunnioittivat häntä ja luottivat häneen, erittäinkin ryyppyyn, sikaariin ja skruuviin nähden. Mutta kaikessa oli joku hieno raja ja viiva, jonka yli ei milloinkaan astuttu. Neitoset olivat joka tilaisuudessa suosiollisia, kunnioittavaisia ja luottavaisia, mutta samalla saavuttamattoman etäisiä. Puhutellessaan ja nauratellessaankin niitä tunsi Manne, miten hän aina vain etääntyi siitä viivasta, jonka yli olisi ollut astuttava uljaasti joko voittajana tai voitettuna.
Ajatuksissaan hän kyllä astui. Joka päivä, joka ilta ruhjoi ja tuhri hän sen kuvan, joka neitosilla oli hänestä. Tänään sommitteli hän itsensä kävelymatkaan tukkukauppiaan vanhimman tyttären kera, saadakseen tilaisuuden haalean kuutamon valossa tunnustaa rakkautensa sille; huomenna sepitteli hän ajatuksissaan rakkauskirjettä keskinäiselle, ylihuomenna vaipui hän ritarillisesti polvilleen nuorimman helmojen lähellä. Merimieslähetyksen ompeluiltoina syleili hän ahkeraan apteekkarin tytärtä, laskiaishuveissa kietoutui hänen kätensä hellästi pormestarin neidin uumien ympäri.
Mutta kaikki tuo tapahtui vain ajatuksissa. Kadulla kohdatessaan jonkun mainittuja neitosia tervehti Manne kohteliaasti kuin prinssi, vaikka oli tervehdittävän kanssa lähempi tuttava. Pastorin Lea neitikään, jolla oli suurin ihmistuntijan maine kaupungissa ja jolla kaikissa kysymyksissä oli tavattoman ankarat mielipiteet, ei osannut aavistaakaan, miten hurjasti Manne rekiretkellä suuteli häntä, rekitoveriaan, kaulaan, otsaan, huuliin…
Vuodet vierivät verkalleen, kuoli "vanha Jenny" ja Manne jäi kuin yksinäiseksi maailmaan. Poissa sekin ainoa, jonka kädet olivat hyväilevästi koskeneet. Manne häntä kaipasi ja kaipuunsa todisteeksi pystytti hän kauniin hautakiven "vanhan Jennyn" haudalle.
Ja vuodet yhä vierivät. Eräänä toukokuun sunnuntai-iltana, jolloin vapaaehtoisen palokunnan torvisoittajat soittivat kaupungin puistossa "Paimentytön kaihoja" ja jolloin kaikki kaupunkilaiset olivat jalkeilla kirkasta kevätilmaa hengittämässä, oli asema tämmöinen: Manne istuu kuvastimen ääressä ja solmii rusettia kaulaansa. Sitä tehdessään huomaa hän päälakensa käyneen keskeltä kaljuksi. Kalju paikka ei ole paljoa suurempi kuin piparikakku, mutta se välkkyy ja loistaa niin elämänhaluisesti ja toivorikkaasti.
— Hyi, perhana, virkahtaa Manne, ja sylkäsee lattiaan tyhjän sylen.
Kaljupäisyyden alun lisäksi keksii hän kasvoissaan sepo selviä vanhettumisen merkkejä. Otsassa on kurttuja sekä poskissa ja leuan alla paikoin jotakin pehmeää ja roikkuvaa, jota pinteämmät paikat tuntuvat hyleksivän.
Hän oli muuttunut ulkonahkaan nähden niin paljon, että hänen oli vaikea tuntea omaa itseään. Ja maailmakin hänen ympärillään oli muuttunut. Uudella pormestarilla — vanha oli kuollut — on vastaanottajaiset illalla. Manne ei ole sinän-tuttu uuden pormestarin neitien kanssa. Entisien kanssa hän oli kyllä, mutta ne ovat joutuneet naimisiin jo kauan sitte. Samoin pastorin Lea ja tukkukauppiaan tyttäret, paitsi keskimäistä, joka hukkui sulhoineen purjehdusretkellä. Apteekkarin tytär oli jäänyt leskeksi. Kaikille oli jotakin tapahtunut, kaikki olivat saaneet tuomisia joko surun tai ilon haltijattarilta, mutta se, joka oli jäänyt osattomaksi ja unhotuksiin, oli Manne, konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä. Parin vuosikymmenen kuluessa ei hänelle ollut mitään tapahtunut, ei ripettäkään onnea tai onnettomuutta. Ei muuta kuin nuo iänikuiset kävelyretkien sommittelut ja niillä tapahtuneet kosinnat, rakkauskirjeiden sepittäniiset, suutelemiset otsaan, kaulaan, huuliin, kaikki nuo hurjuudet, joista ei tiennyt kukaan muu kuin Manne itse.
— Hyi, perhana.
Sidottuaan rusetin oikasihe Manne suoraksi. Maailma suututti häntä. Kaikki tuntui makunsa menettäneeltä. Uuden pormestarin iltakutsut, torvisoitto ja konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä. Mies melkein viidenkymmenen vanha eikä milloinkaan tekemisissä naisen kanssa, ei pikku alussakaan.
— Hyi, perhana.
Manne suuttuu yhä enemmän, hän tuntee hengessään että tämmöinen jatko on mahdoton. Jotakin täytyy tapahtua pikapuoliin. Hän ei saata iän päivän tyytyä pelkkiin kosintaretkien suunnittelemisiin ja ajatussuuteloihin.
Eipä saata. On pakko tapahtua jotakin uutta.
Uutta, uutta!
Oli omituista nähdä Manne, entinen konsuli Hartin ensimmäinen kirjanpitäjä, vanhojen merikarhujen seurassa, pitkävartinen piippu hampaissa ja muka kokeneen veitikan ilme kasvoilla.
Hänestä oli, näet, tullut laivanvarustaja, joka myi ruokavaroja laivoihin. Ja se oli hänestä tullut pakolla. Hän ei enää voinut jatkaa entiseen tapaan. Hänen täytyi puhkaista ympäriltään rikki viattomuuden ja kokemattomuuden näkinkenkäkuori, kuten hän itse lausui, sekä paiskautua maailman markkinamelskeesen, juomaan sen tarjoomat hunajat sekä myrkyt.
Ja hän paiskautui laivanvarustajaksi ensimmäisen poikkikadun kulmaan. Se oli epäilemättä liikkeelle varsin edullinen paikka, sillä satamasta käsin, jollei kiertoteitä käytetty, oli melkein mahdoton päästä hänen liikkeensä ohi.
Laivanvarustajana näytti hän viihtyvän mainiosti. Vanhat, kokeneet merimiehet olivat hänen mieliväkeään sitä suuremmassa määrässä, kuta kursailemattomammin osasivat valehdella. Ja valehdella semmoisia juttuja, joissa nainen oli mukana luomassa onnea tai kyyneleitä.
Merimiesten seurassa Manne aina potki rikki viattomuuden ja kokemattomuuden näkinkenkäkuoren ja astui esiin veitikkana ja maailmanmiehenä, jolle pikku sydänleikki piirityksineen ja valloituksineen oli jokapäiväinen asia. Hänen kalju päänsä ja kurttuiset kasvonsa loistivat silloin tyytyväisyydestä, hän puhalteli veikeästi savuja kuuntelijaa kohti ja merkkikohdissa iski hän silmää ja napautteli piipunvarrella nenäänsä.
Tätä esiintymistä älköön kuitenkaan käsitettäkö siten, että Manne olisi siitä todella nauttinut. Ei toki. Mutta hän tahtoi koristella itseään, saavuttaakseen ihailua. Ne olivat, nuo valloitukset, hänen seura-avujaan, jotka kohottivat hänet ylemmäksi muita ja tekivät hänestä suuruuden merimiesten seuroissa.
Sydäntarinaansa, josta todellinen Manne eli ja josta hänen sydämmensä humaltui onnen humalaan, ei hän ottanut huulilleen kuin peräti harvinaisissa tapauksissa. Jos oli kapteeni tai perämies nuori ja kihloissa, jos silmät ja hiukset olivat pohjoismaiset eli siniset ja vaaleat, saattoi tapahtua että Manne kertoi sydäntarinansa, kertoi sen ihastuneesti kuin lemmensadun, jossa kaikki tapahtumat kirkastuvat lumoavan kultaudun valossa.
Minä satuin kuulemaan tarinan parikin kertaa, toisella kerralla lämpenin enemmän kuin ensimmäisellä, tietystikin kertojan itsensä vuoksi. Meitä kuulijoita oli kolme, nuori norjalainen kapteeni rouvineen ja minä. Ensimainittu oli pitkä, harteva poika, rouva oli vilkas ja helakka. Huomasin että Mannen unelmat alkoivat elostua ja että hän lämpenee kertomaan sydäntarinaansa.
Ja hän lämpenikin. Mutta ensin hän muokkasi mielet vastaanottokykyisiksi, kysyen ihastuneesti:
— Oletteko kauan olleet naimisissa?
— Pari kuukautta, nauroi kapteeni.
Tuo oli Mannesta erinomaista, se oli tunturimaista, satumaista. Viettää kuherruskuukaudet vyöryvillä aalloilla, nähdä illoin auringon vaipuvan mereen, näköpiirin rajaan, mitkä ruhtinaalliset kuherruskuukaudet! Myrsky soittaa häämarssia ja öisin tuikkivat tähdet — oli syyskesä — tanssivat morsiustyttöinä.
Se oli kaikki erinomaista, tunturimaista.
Äkkiä hän sitte tokasi rouvalle:
— Olette tietysti onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen.
Vastine oli myöntävä.
Samallainen kysymys kapteenille, samallainen vastine, sitte tuokion äänettömyys.
— Onko hauska olla onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen?
Vaikka kysymys lausuttiin kaihoisin äänin, pyrskähdimme me kolmin nauramaan. Mutta Manne ei ollut milläänkään, hän toisti kysymyksen vielä kahdesti, ensin rouvalle, sitte kapteenille.
— Onko hauska olla onnellinen, ruhtinaallisesti onnellinen?
— On.
— Hauska on.
Me taasen nauroimme, mutta Mannen kasvojen ilmeet värittyivät yhä kaihokkaammiksi.
— Kerran minäkin olen ollut onnellinen.
— Kertokaahan, iski rouva vilkkaasti, me naiset olemme uteliaita.
— Siitä on kauan, kaikki tuntuu nyttemmin tarinalta, ihanalta tarinalta.
— Arvaan jo, te rakastitte.
— Rakastin, minä rakastin.
— Olitte silloin nuori.
— Kahdenkymmenen.
— Entä hän?
— Hän oli pari vuotta minua nuorempi.
— Nimi?
— Virgiinia.
— Paul ja Virgiinia. Niinkö?
— Tavallaan.
— Siis surullinen tarina.
— Surullinen.
Vilkkaanpuoleista puhelua seurasi hetkisen äänettömyys, mutta sitte haikea ilme hukkui äkkiä Mannen kasvoilta, hänen silmiensä loiste kasvoi huomattavasti, ja hän muuttui nuorekkaan näköiseksi, ruvetessaan kertomaan olettamaansa sydäntarinaa, jonka hän pitkien vuosien yksinäisinä iltoina oli sepittänyt.
— Minulta on monesti kysytty syytä, alotti hän leikkisästi, niiksi minä jäin naimattomaksi, tämmöiseksi hyljätyksi ja haalistuneeksi kaljaasiksi, jolla ei ole purjeita, satamaa, ankkuria, mutta siihen kysymykseen vastaan minä näin: mies voi ainoastaan kerran rakastua, ai-no-as-taan ker-ran.
Kaksi viimeistä sanaa lausui Manne liikuttavan tunteellisesti. Kapteeni näytti vakavalta, rouvan kasvoille levisi myötätunteinen ilme.
— Ai-no-as-taan ker-ran, sanon minä, jatkoi Manne. Rakkaus on jotakin niin ehjää ja kokonaista, jotakin niin omaa itseään… sanoisinko että rakkaus on kuin telakalta vesille laskettu uuden uusi kolmimasto, silloin kun se maalattuna ja uusin purjein ensi kerran kokee meren syleilyn. Sanokaamme että se, mitä se silloin tuntee, ei uudistu enää ikinä, syystä että se on mahdotonta.
— Mahdotonta, toisti rouva, jonka ihastus ja myötätunne oli kohonnut.
— Toiset satamat, toiset meren syleilyt eivät ole eivätkä voi olla sitä, mitä ensimmäinen oli.
— Ei, ei, säesti rouva.
— Minä olen juuri tuommoinen kolmimasto. Minä sain kokea meren ensimmäisen syleilyn enkä voi sitä unhottaa.
— Meri oli Virgiinia.
— Meri oli Virgiinia, toisti Manne. Olette ehkä utelias kuulemaan, minkämoinen hän oli näköjään.
— Olen hirmuisen utelias.
— Hieman kaihoisa, mutta kuitenkin virkistävä, hieman unelmoiva ja raskasmielinen, mutta kuitenkin kevyt ja läpikuultava.
— Niinkuin Välimeren vesi.
— Niinkuin Välimeren vesi, toisti Manne. Vaaleahkot hiukset, sinisenharmaat silmät, oikein pohjoismaalaisen tytön perikuva.
— Ja te rakastitte häntä.
— Rakastin.
— Ja hän rakasti teitä.
— Rakasti.
Mannen kasvojen ilme oli poikamainen ja lystikäs. Siinä heijasti kaikki se onni, joka johtui siitä että hän rakasti Virgiiniaa, sitä Virgiiniaa, joka rakasti häntä. Siitä Virginiasta oli hän kautta elämänsä uneksinut, sitä hän oli ikävöinyt ja sen perään huolin huokaillut, ja vihdoin hän oli sen löytänyt mielikuvituksiensa maailmassa.
Ja kun hän sen kerran löysi, ei hän enää hellittänyt, hän toi sen todelliseen elämään, istutti sen rannikkokaupungin asukkaiden joukkoon, antoi sille nimen, laati sekä ulkonäön että sisäiset ominaisuudet, sanalla sanoen, hän loi mielikuvastaan ihmisen, Virgiinian.
— Mitä säätyä hän oli? kysyi rouva.
— Hänen vanhempansa olivat kunniallisia pikku porvareita, isä oli vakavamielinen, arvossa pidetty mies, äiti oli hiljainen ja taloudellinen. Mutta onnettomuudeksi oli heillä sukulainen, joku keski-ikäinen täti, joka kuului vallasluokkaan. Virgiinia olosteli usein hienon tätinsä luona, ja siellä hänet yhätti eräs tämän kaupungin suurliikemiehen poika. Kutsun häntä Absaloniksi. Hänen isänsä oli rikas, suunnattoman rikas, hänellä oli ulkomaalainen luottamustoimi, ja hänen talonsa fasaadi pyöreine kupuineen pistää kaikkien satamasta käsin tulevien silmään.
Kuvaus oli niin tarkka ja asiallinen, että norjalainen kapteeni ja hänen rouvansa molemmin ymmärsivät tarkoitettavan konsuli Hartia, mutta tämän ainoa poika oli kuollut nuorena ylioppilaana ja molemmat tyttäret olivat joutuneet naimisiin jo niinä aikoina, kuin Manne kohosi konsuli Hartin liikkeen ensimmäiseksi kirjanpitäjäksi.
— Absalon rakastui hurjasti Virgiiniaan, ja siitä tapahtumasta lähtien tummenee sydäntarinani, onnen ja autuuden sijaan saan kokea tuskaa ja surua.
Kertojan ääni värittyi tuskalliseksi, värähdellen liikutuksesta sekä ollen toisinaan tyrehtyä. Huomasin että hän kertoessaan eli tapaukset uudelleen, ties kuinka monennen kerran.
— Kummanko puoleen vanhempien suosio kallistui?
— Ei kummankaan, vanhemmat olivat puolueettomia, mutta täti liittoutui ajamaan Absalonin etuja. Ymmärtäähän tuon. Säätyläinen, hienosti sivistynyt, äidin puolelta jalosukuinen, nuorena kuulu kaunotar, sillä oli omat näkökohtansa, ja luja tahto sillä oli kuin naisella konsanaan. Mutta tässä toivottomuuden yössä nousi äkkiä kirkas aurinko, nousi kerran viimeisen, laskeutuakseen sitte iänikuisesti ja jättääkseen jälkeensä vain surun, yömustan surun.
— Mikä aurinko? kysyi rouva kiihkeästi.
— Sitä ette osaa arvata, siitä olen varma. Yrittäkäähän sentään, jos mielenne tekee.
— En huoli yrittää.
— Me, Virgiinia ja minä, päätimme paeta.
— Oh, se on vanha keino ja se on usein auttanut. Mutta minne?
— Meren poikki Ruotsiin. Ryhdyin innolla puuhaamaan pakoa, onnemme satama väikkyi alituiseen silmieni edessä. Kaikki toimeni myötäsivät. Minulla oli jo kirjanpitäjän paikka tiedossa, asuntokin oli vuokrattu ja vierashuoneemme ikkuna oli merelle, kotimaahan päin. Pari vuorokautta vain enää kellonlyömään, jolloin meidän piti rientää satamaan ja sitte…
Kertoja pysähtyi, hänen äänensä pyrki murtumaan.
— On iltapäivä, istun konttorissa, mieleni on rauhaton, on kuin näkisin aavistuksen peikkoja liitelevän pääni päällä. Avautuu konttorin ovi, pieni tyttö, meidän salainen kirjeenkantajamme, ilmaantuu eteeni ja ojentaa minulle pienen kirjelipun. Avaan sen ja luen: en voi tänään hyvin, siirto tuonnemmaksi välttämätön. Toivon kuitenkin että huono vointini menee pian ohi. Oma Virgiiniasi.
Kertoja etsi muistikirjastaan rypistyneen paperiliuskan ja näytti sitä. Olin nähnyt paperiliuskan kerran ennenkin. Mitään selkoa ei siitä enää voinut saada, kun riveissä ei näkynyt muuta kuin yksityisiä kirjaimia ja kirjaimen osia.
— Rivit ovat Virgiinian viimeiset, sillä se ei mennytkään ohi, päinvastoin se rupesi pahenemaan. Hän kalpeni ja heikontui lyhyessä ajassa. Lääkäri, joka ei päässyt taudin laadusta selville, suositteli lopulta jotakin ulkomaalaista kylpylaitosta. Ulkomaan matka siitä sitte tulikin. Täti lähti Virgiinian kanssa. Minun toiveeni alkoivat jälleen kasvaa. Luulin ilmaston ja iloisen seuraelämän tekevän Virgiiniasta entisen. Mutta kun vuosi vierähti eikä mitään viestiä kuulunut, alkoi tuntua kauhealta. Hänen uskollisuuttaan en epäillyt, mutta epäilin muita mahdollisuuksia. En kestänyt kauemmin kauheaa kidutusta, minun piti tavata Virgiinia elävänä tai kuolleena, ja minä lähdin matkaan. Ajoin suoraa päätä Wiesbadeniin, sieltä Nauheimiin ja sitte järjestään kaikkiin Saksan kuuluimpiin kylpylaitoksiin, mutta Virgiiniasta ja hänen seuralaisestaan en vainunnut jälkeäkään. Saksasta ajauduin Norjaan ja Ruotsiin, tulos aina yhtä köyhä. Olin jo nousemaisillani Tukholmassa laivaan, kun muistin, että Tanska oli jäänyt etsimättä. Ajoin rautatietä etelään ja tulin Kööpenhaminaan. Tanskan kylpylaitokset olivat pian nuuskitut, tyhjin käsin minä niistäkin lähdin. Lopulta kypsyi minussa päätös että Virgiinia oli joko Sveitsissä tai Italiassa. Ranska ja ranskalainen kylpylaitos ei voinut tulla kysymykseenkään. Tädin sukujuuret lähtivät Itämeren maakuntien saksalaisesta aatelista ja olivat siinä vieläkin kiinni useiden junkkerien tantta. Täti oli saksalaisten ihailija ja ranskalaisten halveksija, luulen että hän kernaammin olisi kuollut itsekin kuin hakenut apua Ranskasta. Kysymyksessä oli todennäköisesti vain Sveitsi ja Italia, ja sinne piti siis rientää minunkin. Mutta ensin oli pakko käydäkseni kotona. Astuin laivaan Kööpenhaminassa sadatellen itseäni, kun en heti älynnyt suunnata matkaani ikuisen kaupungin maata kohti. Ymmärrätte, hyvä rouva, minkämoisessa mielentilassa minä olin Itämertä halkoessamme. Minusta laiva aivan kämpi, mateli, ryömi. Vihdoin saavuimme Hankoon. Maihin noustessa keksin edelläni kaksi naishenkilöä. Sydämmeni alkaa lyödä hurjasti. Minusta tuntuu kuin seisoisin korkealla harjanteella, jonka toisella puolen on kuolema ja kadotus, toisella puolen elämä ja taivas. Kumpi on minun osani? Kumpi? Nuo kaksi naista olivat kuin olivatkin Virgiinia ja hänen tätinsä. Me olimme matkustaneet samassa laivassa toisiamme näkemättä. Virgiinia nojaikse tätinsä käsivarteen, he astelevat vitkaan. Riennän tervehtimään, mutta en näekään entistä tyttöäni, entistä Virgiiniaa, näen vain hänen varjonsa. Hän on kuoleman morsian. Hänen silmäyksensä on raukea ja harhaileva, hän puhuu vain kuiskaamalla. Ero kaikesta siitä, mikä oli hänelle kalleinta ja arvokkainta maailmassa, murti murretun. Puolen vuoden kuluttua makasi hän kylmänä. Elämän myrskyt olivat olleet liian ankarat, jotta hän olisi voinut niitä kestää. Mutta uskollisena hän pysyi, minun nimeni oli hänen huulillaan kuoleman silmänräpäyksenä.
Kertoja pyyhki silmästään kyyneleen, todellisen kyyneleen.
— On minulla toinenkin muisto Virgiiniasta, virkkoi hän sitte hieman kirkkaammalla äänellä, ja otti esiin muistikirjansa lehtien välistä pienen liitukynäpiirroksen. Piirros esitti Virgiiniaa. Silmäilimme rouvan kera sitä, ja me olimme molemmat ihastuneita, vaikka aivan eri perusteilla. Rouva ei aavistanutkaan, että koko sydäntarina oli eletty vain kertojan mielikuvituksissa, ja hän tarkasteli Virgiinian kuvaa omalta kannaltaan, minä taasen olin utelias näkemään, minkämoiseksi Manne oli piirustanut sen olemattoman naisen, jonka hän, rakkauden kaipuun pakottamana, oli itselleen luonut. Joitakin huomattavuuksia oli piirroksessa. Letti solui rinnalle oikean olkapään ylitse, nenä oli terävä, mutta leuka oli pyöreä ja täyteläinen. Oikea silmä oli kitsaammin auki kuin vasen, se oli oikeastaan vain rohkeasti raollaan. Tuo teki ensin häiritsevän vaikutuksen, mutta siihen tottui pian ja sitte se rupesi miellyttämään. Raollaan oleva silmä loi koko piirrokseen hengen. Otsa oli huonosti onnistunut eikä piirroksessa yleensä ollut muita erikoisuuksia. Kaiken mitä Manne mieli saada esiin, keskitti hän lettiin, leukaan ja rohkeasti raollaan olevaan silmään.
— Vai tämmöinen, hoki rouva.
Minä luulen ettei hän arvostellut Mannen piirtämiskykyä kovinkaan korkealle.
— Onhan se ihana muisto, lisäsi hän sitte ja tarjosi kuvan Mannelle.
Asetellessaan kuvaa muistikirjansa lehtien väliin, kosketteli Manne sitä varovasti ja ilmeisen hellästi, mutta hänen kasvonsa hohtivat jotakin arvokkaisuutta, joka vähin vivahti ylpeyteen.
Sen aiheutti oletettu naisen rakkaus.