Uusi tulevaisuus

by Emil Lassinen

UUSI TULEVAISUUS

Aape epäröi kauan. Hänen kyllä teki mieli mennä tervehtimään tyttöä, sillä hän oli melkein varma, että heidän molempien matka veti samaan, mutta toisaalta hän pelkäsi loukkaavansa sivistyneiden tapoja, ja siksi hän ponnisteli mielitekoaan vastaan. Vihdoin, kun jo oli taivallettu kaksi aseman väliä ja kun kolmas jo oli puolimenossaan, loppui hänen malttinsa, hän astui vaunun toiseen päähän, jossa tyttö istui selin häneen, teki kumarruksen ja kysyi, hienostelevaa ääntä tavoitellen.

— Ollaanko menossa seminaariin?

Tytön suu vetäytyi hauskaan hymyyn, kohteliaassa kumarruksessa oli jotakin kallellaan.

— Ollaan, jos ei tie nouse pystyyn. Entä te?

— Sama matka ja samat ehdot.

Silmänräpäyksen ajaksi levisi Aapen kasvoille miettivä ilme, joka loi miellyttävän leiman koko hänen henkilöönsä. Pitkähköt kasvot näyttivät myötätuntoisilta, älykkäiden silmien tuijottaessa harhailevasti eteensä.

— Miks'ette istu? virkkoi tyttö, jolta ei jäänyt huomaamatta ilmeen vaihdos.

Aape teki taasen mauttoman kumarruksen ja asettui istumaan vastapäätä olevalle tyhjälle penkille. Kumarrusta tehdessä hukkui miellyttävä ilme hänen kasvoiltaan, sijaan tuli jotakin itsetietoista, joka ei vaikuttanut edullisesti. Tyttö oli kotvan vaiti. Hänen suurissa silmissään kuvastui epätietoisuudesta johtunut painostus ja alakuloisuus. Aape vainusi mistä painostus johtui, mutta hän ei tahtonut siihen ensiksi koskettaa, hän vain katseli vaunun ikkunasta ulos elokuun tummaan yöhön, kunnes tyttö alotti puhelun.

— Tuntuu niin raskaalta ja kolkolta… en ole tämmöistä ennen kokenut… yllätti vasta äsken… asemalle saapuessani olin vielä reippaalla mielellä.

— En oikein ymmärrä, teeskentelihe Aape lausumaan, katsoen tyttöä silmiin sekä hymyillen itsetietoisesti. Suokaa anteeksi.

— Niin, nähkääs, tämä räminä, sysäykset, eteenpäin kiitäminen, pimeys tuolla ulkona, omat ajatukset, epätietoisuus… ja varsinkin epätietoisuus…

— Painostavat teitä.

— Niin, aivan niin. Ajatus pukee kaikki alakuloisuuden verhoon; on niin sanomattoman tuskallista.

— Kun annatte vallan ajatuksille ja tunteille.

Huomautus ei miellyttänyt tyttöä, joka muutenkin oli keksivinään Aapen kasvoilla liian itsetietoisen hymyn.

— Te mahdatte olla hirmuisen etevä sekä varma onnistumisestanne.

Tytön ääni oli hieman halveksiva ja suuttunut.

— Ehkä.

Aapen silmäys puhui enemmän kuin lyhyt sana. Itserakkauden ohessa oli siinä jotakin lujaa ja järkähtämätöntä, joka herätti tytössä ehdottomasti kunnioitusta.

— Minusta on liian lapsellista, kun tyttökoulun käynyt nainen pelkää seminaaritutkintoa ja on onneton sen vuoksi.

— Minkä sille voi?

— Toista on tämmöisen eläkemiehen pojan, joka on kasvanut korpikylässä ja vasta kahdeksantoista vuotiaana alkaa kurkistella tiedon puuta. Toista on, sanon ma.

Aape oikein huokui omaa etevyyttään ja varmuuttaan.

— Soisinpa olevani teidän sijassanne, virkkoi tyttö, panematta mitään huomiota Aapen mahdikkaille sanoille.

— Minunko sijassani?

— Niin, teidän sijassanne juuri. Oletteko ajatelleet minun osaani, onneani? Isäni kuoli häviönsä jälkeen, minulla ei ole auttajia eikä varakkaita omaisia, kuten teillä. Meitä on neljä elämän kynsissä, äiti, minä ja kaksi siskoani. Oletteko ajatellut sitä? Mitä siinä merkitsee, jos on käynytkin tyttökoulun?

Aape vaikeni.

— Kaikki katselevat jonkinlaisella halveksimisella ja epäluulolla hävinneen maakauppiaan tytärtä ja koko joukkoa, jotka onnen päivinä elivät hienosti ja nyt kituvat puutteen kynsissä. Käy ehkä niin, että minua ei auta kukaan. Se minkä äiti ansaitsee pienellä leipuriliikkeellä kahden kilpailijan puristamana, hupenee heidän kolmen elantoon. Jos ajattelen vettä tai veden poikki rakennettua siltaa, aina on yhtä valkeaa vastassa. Toisin hetkin en pidä suuresti lukua vaikka…

Konduktöörin ilmaantuminen vaunuun häiritsi keskustelun. Hän ohjasi muutaman sairaan näköisen vaimon istumaan Aapen rinnalle. Vaimo yski myötänään. Kun tytönkin rinnalle oli litistynyt istumaan joku matkustaja, täytyi puhelun sammua. Sen verran toki Aape vielä sai kuulla entisen lisäksi, että jollei matkatoveri onnistu pääsemään sisäoppilaaksi, on hänen ehkä pakko palata kotiin saman tien.

Sydänyön vaiheissa muutettiin junasta laivaan. Asemalta laivarantaan piti ajaa kyytihevosella. Aape ja tyttö astelivat rattaiden jälessä, sillä tie oli kehnoa. Molemmat olivat vaiti. Ensimainitun rintaa syyhytti miellyttävä tunne. Astella tummassa yössä tuntematonta tietä, rinnalla kouluutettu, hento tyttö, tuo kaikki vivahti enemmän unelta kuin todellisuudelta.

— Junassa näytti yö niin tummalta, mutta se ei todellisuudessa ole hetikään niin tumma, virkkoi tyttö, kun he olivat astelleet pitkän tovin äänettöminä.

— Lähempi tutustuminen muuttaa usein asian, kuului syvämielinen vastine.

— Edellämme ajaa kyyti… on kai samallaista matkuetta kuin mekin… hi-hi-hi-hi-hiii… on aivan varmaan… hi-hi-hi-hi-hiii.

Aivan aiheetta paiskautui tyttö naurutuulelle, sanaporina, heläjävän naurun säestämänä, kuului alituiseen Aapen korviin, milloin vilkkaammin, milloin hillitymmin.

— Matkueita ajaa jälessämmekin, niitä ehkä lie jo laivakin täynnä, mutta jos käy ahtaaksi, lähtään me kaksin veneellä. Te soudatte, minä pidän peräsintä. Osaattehan soutaa… hi-hi-hi-hi-hiii.

— Osaan.

— Ja kun nousee tuuli, pannaan purjeet. Minä olen tottunut purjehtija.
Syntyisin meren rannalta, nähkääs… hi-hi-hi-hi-hiii.

Nauraen saapuivat he laivarantaan.

Aimo joukko seminaariin pyrkijöitä oli jo laivassa ja lisää yhä virtasi. Pyrkijät saattoi helposti tuntea käytöksestä, niiden rohkeus ja ryhti oli kateissa, mutta vanhat seminaarin oppilaat olivat huolettoman näköisiä, ja heidän käytöstavassaan ja eleissään pilkisti jo oman arvon tunne. Muuan pitkä miesoppilas, rillit nenällä ja yllä viitta, hymyili imelästi Aapelle, kun tämä kantoi kirstuaan laivaan. Aape oli aina ajatellut herttuoita semmoiseen viittaan puettuina, ja tämä mielikuvitus loi pitkään miesoppilaaseenkin herttuamaisen udun. Aape silmäili häntä kuin jotakin korkeampaa olentoa, vaikka imelä hymyily pistelikin kipeästi hänen itsetuntoonsa.

Illan suussa saavuttiin seminaarikaupungin rantaan. Laivan laskiessa laituriin kajahti ilmoille kvartettilaulu, pitkä miesoppilas kohotteli komeasti lakkiaan laiturilla seisoville naisille, nenäliinat liehuivat, sydämmet sykkivät, silmäykset puhuivat lemmen kieltä.

Ja "Sua tervehdin" vyöryi voimakkaasti elokuun tyynessä illassa.

Aapeen, korpikylän poikaan, tuo kaikki vaikutti pyörryttävästi, vaikka hän näennäisesti pysyttelihe kylmänä. Hänen ihana unelmansa aivan kuin halaili häntä, ja unelman takana väikkyi kirkkaana tulevaisuuden tähtitaivas, johon oli kirjailtu onnea, kunniaa, nousua…

— Mitäpä jos tavataan huomenna.

Laivan laskiessa laituriin oli Aape kokonaan unhottanut matkatoverinsa; hän melkein hätkähti kuullessaan painostavan, alakuloisesti värähtävän äänen.

— Illalla, tarkoitan minä, sitte kun kohtalomme on ratkaistu.

— Missä sitä sitte…?

— Täällä, keskeytti alakuloinen ääni, kuuden jälestä.

Aape kumarsi hienostelevasti.

— Minua kiusaavat pahat aavistukset; ajattelen vain paluuta.

— Lapsellisuuksia.

Huomissa saapuivat he laiturin seutuville, tyttö näki jo kauas, että
Aapen kasvojen ilme ei ollut hyvän valkea.

— Kävikö huonosti?

— Kävi ja ei käynyt. Jäin luokan alipäähän.

— Tuo nyt ei merkitse mitään.

Tytön ääni oli alakuloinen, mutta hän taisteli suruaan vastaan ja koki näyttää iloiselta.

— Ehkä ei jonkun muun mielestä, mutta…

— Minun kävi huonommin, jäin ulko-oppilaaksi.

— Sepä se.

— Tänä iltana pitää päättääkseni, lähdenkö paluumatkaan aamulla tai…

— Kirjoittakaa toki ensin kotiinne.

— Niin, ehkä se lie viisainta.

Tytön kasvoilla välähti riemun ilme, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Tuokion äänettömyyden jälestä sanoi hän hyvästit ja lähti nousemaan rantatöyrännettä ylös kaupunkiin.

Kun Aape pari viikkoa sen jälestä asteli kammiotoverinsa kera kaupungin valtakatua, tuli tyttö häntä vastaan. Aape nosti komeasti lakkiaan.

— Kaunis tyttö, virkkoi toveri.

— Miten kunkin maku on.

— Mikä sen nimi on?

— Sisko Valomäki… me ollaan samasta pitäjästä.

Koko tarmollaan ja tahdonlujuudellaan iskihe Aape työhön. Toisaalta kannusti häntä kunnianhimo, joka oli ajanut hänet seminaariinkin, toisaalta jyrkkä vakaumus, että hän oli luokan etevimpiä, ehkä etevinkin, vaikka hän, ilman järkevää ja taitavaa johtoa haalittujen pohjatietojen vuoksi, oli pudonnut ultimuksen riviin. Hän ei pienimmässäkään voinut loistaa vanhoilla tiedoilla, syystä ettei hän vanhoja tietoja omannut muuta kuin nimeksi. Kaikki oli alotettava alusta, kaikki oli opittava alusta, sekä suoran viivan määritelmä että veden ja ilman aineosat.

Myöhään illoin ja aamuin aikaisin loisti kynttilän valo siinä kammiossa, jossa Aape asui. Huoletonta, iloista puhelua ei kuulunut juuri milloinkaan, joskus vain lyhyt laulun säe, ja sitte taas äänetön työ joko kirjan tai vihon ääressä. Huvittelemiset eivät tulleet kysymykseenkään. Naisoppilaat eivät tunteneet Aapea edes ulkonäöltä, miesoppilasten joukossa ei hänellä ollut ketään kiinteämpää tuttavaa, hän oli ja eli vain itseään ja tulevaisuuttaan varten.

Lukukauden keskivaiheilla hän jo alkoi nousta huomioon. Uskonnon opettaja kysyi aina Aapelta syvällisemmän omintakeista käsitystä edellyttävät kysymykset, käsitöiden ja piirustuksen opettaja keksi hänen töissään silmäänpistävän etevyyden leiman ja historian opettajakin mieltyi Aapen säntilliseen ja miehekkääsen esitystapaan, jonka jokainen lause oli selvä ja asiallinen. Lukukauden loppuun mennessä oli Aape voittanut suosijoikseen kaikki opettajat, paitsi luonnontieteiden lehtoria, joka oli voittamaton ja jäi siksi. Epäsuosion tuuli alkoi pienestä. Joku tietämättömyys, joka kovakouraisesti paljasti, miten Aapen silmät olivat olleet suletut luonnon suurelle kirjalle ja miten hän, nokka pystyssä, kuten asianomaisen opettajan sanat kuuluivat, oli kulkenut omaa suuruuttaan ja viisauttaan ihaillen, huomaamatta sitä suuruutta ja viisautta, joka kätkeytyy pieneen ja vähäpätöiseen, siitä lähti alkuun epäsuosio. Luonnontieteiden lehtori oli aina valmis ivantekoon, hänen katseensa edessä kutistui etevä oppilas omissa silmissäänkin tietolaihaksi.

Kuten odotettavissakin oli, kohosi Aape joulututkintojen jälestä luokan keskivaiheille, vaikka luonnontieteiden lehtori olikin työntänyt hänelle alemman tyydyttävän numeron. Mutta vielä oli matka priimuksen rinnalle tai paraimmassa tapauksessa hänen sijalleen huikaisevan pitkä, paljo oli vielä ponnistelemisen varaa, paljo oli iltojen jatkoja ja aamujen alkuja uhrattava työhön ennen kuin ylin sija oli voitettu.

Aape jatkoi alottamaansa tapaan, tehden herkeämättä työtä kirjojen, vihkojen ja piaanon ääressä, kaipaamatta huvituksia tai seuroja. Hän muuttui kuivakkaaksi, mutta kalvakkuus kaunisti häntä, sillä se särki liian vahvan rahvasleiman hänen kasvojensa hipiästä ja loi sijaan jotakin sivistyneemmän ja hienomman näköistä.

Aika ehti kevääsen, valkeni huvimatkapäivän aamu. Sisko Valomäkeä ei Aape ollut kerinnyt muistelemaankaan, takertunut kun oli etukynnessä kaikkeen, mikä koski hänen omaa itseään. Yhteislauluharjoituksissa ja raamatunselityksissä oli hän joskus etäämmältä nähnyt entisen matkatoverinsa, mutta kun näkeminen ei herättänyt hänessä mitään lähentelemishalua, ja kun hän yleensä oli kuin kuollut kaikelle joutavalle huvittelemiselle, eivät he, elokuussa tapaamisen jälestä, olleet joutuneet vaihtamaan sanaakaan keskenään.

Huvimatkalla he yllättivät. Aapen silmäillessä ympärilleen ja hankkiutuessa siirtymään jonnekin syrjempään, kuului äkkiä iloinen ääni hänen lähellään. Sisko seisoi hänen edessään ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

— Hyvää päivää monesta ajasta.

— Hyvää päivää.

— Mennään jonnekin.

He astelivat metsänrantaan, astellessa esitti Sisko lähempää tuttavuutta.

— Et ole liikkunut iki missään. Arvaan että olet lukenut ahkeraan.

— Olen, se on totta.

— Joko kohoat tänä keväänä priimukseksi?

— Enpä luule.

— Mutta tulevana keväänä?

— Ainakin sitä seuraavana.

Aapen äänessä soi taasen se luja ja peräytymätön, joka jo kerran ennenkin oli Siskossa herättänyt kunnioitusta.

— Minun toiveeni painuvat yhä alaskäsin. Näes, äidin varat eivät mitenkään riitä, ja sitäpaitsi minä luulen…

Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja alkoi kertoa joulunaikaisesta kotimatkastaan. Ei olisi ehkä muuten joutunut lähtemään, mutta sai matkatoverin. Siten kulungit eivät kohonneet korkeammalle kuin mitä olisi kulunut täysihoitoon joulun ajalla.

Piirihyppy oli sillä välin alkanut.

— Minun tekee mieleni… etkö lähde mukaan?

Aape oli valmis.

— Aavistan että tämä on viimeinen kerta tätä lajia lystiä, enkä ainoastaan aavista, vaan tunnen.

Piiriin saavuttuaan pyörivät he useita kertoja. Kun he vihdoin hellittivät, hyökkäsi pitkä seminaarin oppilas esiin ja vei Siskon hyppyyn. Aape keksi heti, että hakkaileminen oli kysymyksessä pojan puolelta. Muuten tämä oli jo aikoja sitten suistunut herttuallisesta korkeudestaan melkein muiden tasalle. Viitatta näytti hän tavalliselta meikäläiseltä eikä hän ollut vasta kuin toisluokkalainen. Mutta seminaarilaiskeikari hän oli, joka käytöksellään, puvullaan, rilleillään ja oletetuilla näyttelijälahjoillaan oli päässyt naisten erityiseen huomioon. Aapen mieleen muistui imelä hymy, joka oli leikkinyt pitkän suupielissä, kun hän elokuun yönä kantoi laivaan sinivihreätä kirstuaan. Kiusoittelemisen halu heräsi Aapessa, hän asettui kerta toisen jälestä pitkän tielle, ja hänen ilonsa vain yltyi, kun hän huomasi miten toden kannalta tämä otti kiusanteon ja miten kipeästi tottuneesen kavaljeeriin koski, kun nimettömällä ja maineettomalla meikäläisellä näytti olevan enemmän naisonnea kuin hänellä.

Kesken piirihyppyä ryhtyi joku ryhmä alottamaan sarkaa, taasen hyökkäsi pitkä esiin, kohenteli rillejään, kumarsi sulavasti ja virkkoi:

— Ehkä olen niin onnellinen, että saan…

— Kiitos, olen jo ehtinyt luvata…

Aape oli purskahtaa nauruun, kun Sisko laati hätävalheen, vaikka ei ainoakaan kasvojen ele sitä ilmaissut.

— Tule, mennään.

Aapea ei tarvinnut kahdesti käskeä, hänen huvitteluhalunsa oli herännyt.

— Miks’et lemmi Antti Kuhaa?

— Mistä tiedät etten lemmi?

— Näen silmilläni.

— Jos erehdyt.

— En erehdy. Ehken tuumaat että koulupojan lemmet ovat yhtä liikkuvaisia kuin taivaan pilvet.

Seuraavana aamuna istui Aape jälleen kirjojen ääressä entisenä työtoukkana ja entisenä korkealle pyrkijänä. Huvimatkamuistojen oli pakko siirtyä unhotukseen muiden tärkeämpien tieltä, mutta aina kun hän sattui Antti Kuhan läheisyyteen, tunsi hän omituisen nautinnon tunteen koko olennossaan. Siinä oli sekaisin ylevämmyyttä, naurettavaa ja narrimaista. Ensimainittu kohdistui häneen itseensä, naurettava ja narrimainen jäi Antti Kuhan osaksi. Entisestä herttuasta ei ollut enää kuvaistakaan jälellä. Aape oli henkisesti kasvanut, ainakin omissa silmissään, monta mittaa sitte elokuun yön, jolloin hän kantoi laivaan isävainajalta perittyä kirstuaan ja jolloin seminaari oppilaineen kaikkineen päilyi hänen taivaansa kirkkaimpana tähtenä. Ei toki siten käsitettynä että tähti olisi menettänyt kirkkaudestaan, mutta käsitettynä siten, että hän sen tähden valossa paremmin käsitti omaa itseään, kykyään, lahjojaan, mahdollisuuksiaan.

Lukuvuositodistuksia jaettaessa kohosi Aape kokonaisen rivin, ja siten hänen sijansa tuli olemaan etevien keskivaiheilla. Matka hänestä keskukseen ja priimukseen oli yhtä pitkä.

Maantieteen, äidinkielen ja voimistelun opettajat olivat jokainen kohottaneet numeronsa joko ylempään tai alempaan sangen tyydyttävään, luonnonhistoriassa oli vain entinen alempi tyydyttävä. Tuo karvasteli Aapen luontoa siihen määrään, ettei hän tuntenut mitään iloa kohoamisensa johdosta, mutta hänen käytöksessään kohoaminen kyllä pistihe näkyviin sekä siinä tavassa, jolla hän kohteli heikompilahjaisia tovereita. Viimemainittujen joukossa esiintyi hän kuin joku korkeasti oppinut ja kun hän tutkintopäivinä liikkui kaupungissa, oli hänen astuntansa ja koko henkilönsä niin ryhdikästä, että vastaantulijat naiset katsoivat häneen jo huomattavammin.

Valkeni lomallelähtöpäivä, laiturilla oli jo aamuvarhain liikettä. Aape saapui sinivihreine kirstuineen vasta viime tingassa laivaan, jonka keula pian suuntautui etelää kohti halkomaan vilkkaasti lainehtivaa järven pintaa, köörin vyöryttäessä laiturilla: "Taas lähdenkö myrskyjä kulkemahan".

Mitään tunnelmia ei herännyt Aapen rinnassa, hän oli siksi lähellä omaa itseään ja kylmien laskelmiensa vallassa. Säveleiden vaimennuttua rupesi hän etsimään Siskoa. Kuten asianhaaroihin nähden sopi odottaakin, keksi hän tämän Antti Kuhan läheisyydessä. Viimemainittu hyräili jotakin lemmenlaulua, jossa alituiseen toistui: "Oi jos oisit mun". Hymyilevänä ja melkeinpä suurempana omaa itseään läheni Aape noita kahta ja virkkoi iloisesti, mutta samalla myrkyllisesti:

— Mistä nyt oikein tuulet käyvät?

— Eivätköhän nuo lie entisillä suunnillaan, vastasi Sisko viattoman näköisenä.

Antti Kuha herkesi hyräilemästä, mutta hän tahtoi näyttäytyä runolliselta ja tunteelliselta. Kuin omiin unelmiinsa vaipuneena huoahti hän runollisella innostuksella:

— Etelän mailta ne tulevat, siellä ne palmujen latvoja halailivat, täällä pohjolassa ne kuusia ja koivuja kosiskelevat.

Narri, oli Aape vähällä lausua.

Kun ei hän voinut sietää Antti Kuhaa, siirtyi hän keulaan, jossa asettui istumaan lastitavaroiden sekaan. Muutenkaan ei laivassa löytynyt ainoatakaan tunnettua, jonka henkilö olisi kyennyt särkemään hänen suhdettaan omaan itseensä. Kaikki olivat tusinasieluja, kyvyttömiä, pontta ja tarmoa vailla, ja moni oikein huokui tuhmuutta ja lyhytnokkaisuutta.

— Osaat olla melko häijy.

Sisko asettui istumaan jollekin laatikolle.

— Johtunee kai siitä, kun en ole rakastunut.

Lyhyt vaitiolo.

— Minä en enää palaa.

— Niinkö? keskeytti Aape.

— Niin, minä en kestä, näes. Kaikella on rajansa. Et usko mitä olen kokenut. Ennen vaikka lattianpesua kuin…

Sisko nauroi, mutta hänen äänessään kuului luja sointu.

— Minun kävisi ikäväksi, jos pitäisi heittää kesken.

— Uskon sen. Viihdyt seminaarissa kuin mehiläinen kukassa.

— Sattuva vertaus. Juon tiedon hunajaa, juon itseni täyteläiseksi…

— Ja sitte, keskeytti Sisko.

— Sitte minusta tulee opettaja.

— Ei suinkaan maamittari. Mutta entä sitte?

— Sitte suoritan yliopistossa muutamia tutkintoja, kohoan…

— Ja sitte?

— Elä kysy enempää. Yksi tuhma voi kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta vastata.

— Kohtelias vertailu.

Puhelu siirtyi Siskon tulevaisuuteen. Jokseenkin suoranaisesti kertoi tyttö aikeistaan, vaikka ne eivät olleet toistaan varmempia. Jotakin oli hänen yrittäminen. Opettaja-ala veti häntä enite, mutta oli hänellä muitakin mielessä, vaan ne olivat kaikki epävarmoja, mielikuvitteluja, tyhjiä rakennelmia.

Vihdoin siirtyivät he peräkannelle toverien joukkoon. Koko laivamatkan piti Aape valloissaan Siskon. Imelä hymy, jota seminaarin hieno poika oli hänelle kerran hymyillyt, piti maksaa korkojen kera.

Junalle saavuttua ehdotti Aape, että he menisivät tupakkivaunuun.

— Ethän sinä polta, huomautti Sisko.

— Vaikka, mutta minä en siedä noita.

Aape katsoi halveksivasti Antti Kuhaa ja muutamia muita seminaarilaisia, jotka häärivät naisien lähettyvillä kuin hienot kavaljeerit konsanaan.

Yöllä saapuivat he pienelle, yksinäiselle asemalle. Aapea vastaan oli lähetetty hevonen, heidän sopi liukua yksissä kirkonkylään saakka, jossa Siskon koti oli ja josta Aapelia vielä oli matkaa jälellä puolitoista penikulmaa.

— Käyhän luonani kesän kuluessa, pyysi Sisko sydämellisesti, kun he olivat ehtineet kirkonkylään.

— Kyllä käyn.

Hevonen lähti juoksemaan metsäkylää kohti.

Kun Aape elokuussa palasi seminaariin, oli hän ehomman ja hienomman näköinen sekä kasvoiltaan että pukineiltaan, mutta yhä hän noudatti entistä ankaraa elintapaa, jonka kaikkeutena oli työ ja velvollisuuksien kunnollinen täyttäminen. Kuten ennenkin, paloi kynttilä hänen kammiossaan aamuvarhain ja iltahiljaan eikä siellä kuultu tyhjänpäiväisiä loruilemisia. Mutta toisella luokalla ollessaan Aape jo joskus pistäytyi tuulettamaan itseään, ja hän pistäytyi semmoisina aikoina, jolloin seminaarin tytöt olivat liikkeellä. Yksi ja toinen tunsi hänet jo nimeltä, vaikka ei häntä oltu esitelty kenellekään, ja ne, jotka eivät tunteneet, utelivat toinen toisiltaan, ken oli kaunisvartaloinen, kellahtavatukkainen poika, jonka puku oli maukas ja käytöksen tyyli erilainen kuin muiden seminaarin poikien.

Ennen syyslukukauden loppua oli Aape naisten suosioon nähden ensimmäinen Antti Kuhan jälestä, vaikka hän yhä vielä pysyttelihe kätkössä, näyttäytyen vain harvoin kävelyillä.

Keväällä sattui kaksi hauskaa tapausta: luonnontieteiden lehtori hankki muuttoa seminaarista ja Antti Kuha jäi luokalle. Ensimainittu tapaus koski läheisesti Aapeen. Asianomaisen lehtorin siirtyminen uuteen, syksyllä toimintansa alottavaan seminaariin, merkitsi hänelle samaa kuin kohoominen priimuksena kolmannelta luokalta neljännelle. Neljä viisi toveria enää eroitti hänet ensimmäiseltä sijalta. Luonnonopin ja luonnonhistorian arvonumerot, alempi tyydyttävä kummassakin, jarruttivat hänet viidennelle sijalle, vaikka hänellä kaikissa muissa oppiaineissa oli paraat arvonumerot.

Antti Kuhan tapaukselle naurettiin sekä miesten että naisten puolella, ja muita makeammin nauroi Aape, jonka silmissä entinen herttuamainen, komea poika oli laskeutunut mitättömimpäin asteelle.

Kesälomalle palattuaan ei Aape enää tavannut Siskoa, koko perhe oli joulun edellä muuttanut paikkakunnalta, kun liike, kilpailun vuoksi, oli yhä huonontunut. Siskon sanottiin hakeneen jonnekin yksityiseen tehtaankouluun opettajattareksi, mutta ei tiedetty minkämoisella menestyksellä.

Kolmannella luokalla alkoi Aape nousta yhä enemmän huomioon, yhä suuremmaksi kasvoi niiden luku, jotka hänessä näkivät koko miesseminaarin loiston. Hänen etevyydestään ruvettiin puhumaan yhä äänekkäämmin. Häntä mainittiin ajattelijaksi ja runoilijaksi, oltiinpa keksivinään taiteilijan vertakin hänen suonissaan. Viimemainitun otaksumisen aiheutti hänen tekemänsä toaletti, jota reunusti kaksi käsistään yhtynyttä Vellamon neitoa ja jonka alaosan muodosti kannelta soittava Ahti.

Taituriteos tuotti tekijälleen ylimmän arvonumeron käsitöissä.

Viimeisenä seminaarivuotena astui Aape esiin koko suuruudessaan, kaikki hänen uinuvat voimansa heräsivät äkkiä, kaikki loistavat ominaisuudet, joita työ ja velvollisuuksien täyttäminen olivat kahlehtineet, ryntäsivät pinnalle ja näkyviin. Entinen ilta- ja aamuvirkku ja ahkera kirjatoukka vaihtui johonkin toiseen henkilöön, joka aina oli huomattavissa ja eli vain vasite näyttääkseen muille omaa suuruuttaan.

Tähän suuruuskäsitykseen luisumista edisti ympäristö ja hänen omat monipuoliset taipumuksensa, joita hän hallitsi lujalla tahdollaan. Oli kysymyksessä urheilu tai pilakuvan piirtäminen, isänmaallisen puheen pitäminen tai naisten nauratteleminen, aina oli Aape ensimmäinen, aina hän esiintyi tovereita pitempänä.

Ja mukana hän oli kaikessa, sekä seminaarimaailmassa että sen ulkopuolla, mutta etenkin seminaarimaailmassa, jossa hän oli johtava henkilö ja jossa sankat parvet häntä ihailivat etevänä toverina ja maukkaana miehenä. Ei milloinkaan noussut mikään ääni häntä vastustamaan, minkä hän esitti ja lausui, oli paikalleen esitetty ja lausuttu ja saavutti aina hyväksymisen, olipa esitys miten kaukana tahansa kysymyksen ytimestä.

Eikä hänessä keksitty virhettä eikä puolikuntaista. Naisten parissa liukassanainen ja huvittava, toverien joukossa syvä- ja korkea-aatteinen, joskus leikillinen ja purevakin, mutta aina etevämpi kuin muut, aina päätä pitempi ja askelta ylempi, kuten muuan alaluokkalainen osavasti lausui.

Tämä 'päätä pitempi ja askelta ylempi'-käsitys oli syöpynyt Aapeen itseensäkin vuosien kuluessa, kun hän loistavalla menestyksellä ja verrattain helposti oli hallinnut ja ohjannut omaa kehitystään s.o. eteväksi ja huomatuksi kohoamistaan. Jo ensi luokalla tottui hän ympärillään näkemään pelkältään heikompia kykyjä sekä luonteita, ja kun hän halveksi kaikkea mikä vain oli lyyrillistä, mutta jumaloi sitä missä oli rohkeutta ja voimaa, estyi hän mieltymästä kehenkään, joka ei ollut hänen oman itsensä tasalla. Hienompaa luonnetta, kun se vain oli heikko tai kyvyttömämpi, inhosi hän. Korkeus ja voima olivat hänen mielestään saman aineen muunnoksia, niiden välinen raja oli useinkin niin hieno, että se tuskin näkyi ollenkaan. Toinen edellytti toista, ja mistä puuttui toinen, puuttui toinenkin. Kyky ja voima oli melkein aina yhdistynyt karkeaan, harvoin, tuskin milloinkaan hienoon ja pehmeään.

Aape tunsi että tämä katsantokanta oli ristiriidassa hänen ulkonaisen henkilönsä kanssa, mutta ei hänen suuruutensa sen johdosta särkynyt, päinvastoin hän pyrki ja oli aina pyrkinyt siihen ristiriitaisuuteen. Jo ensi kertaa seminaariin matkatessaan, kun hän junassa näki Sisko Valomäen ja kun hänen teki mieli mennä puhuttelemaan tyttöä, laati hän itselleen kysymyksen: mutta jos lonkkaan sivistyneiden tapoja.

Tätä muodollisuutta eli sivistyneiden tapojen noudattamista oli hän kehittänyt, mikäli asianhaarat sen olivat sallineet. Se kuului sekin loppumäärään, joka oli etevyyden saavuttaminen puolella ja toisella. Hänen elämänsä painavimpana tekijänä, sen voimakkaimpana vaikuttimena siitä saakka kun seminaari alkoi kangastaa hänen ajatuksissaan, oli ollut eteväksi kohoominen. Se oli kaiken ponnin ja toimeenpaneva voima, ilman sitä ei hän olisi tuntenut eikä ymmärtänyt omaa itseään.

Hyvin hän oli onnistunut. Mieli joskus oikein humaltui, kun hän silmäili kulkemansa radan lähtökohtaan ja näki itsensä kehittymättömänä, koulun penkkiä painamattomana eläkemiehen poikana, joka omasta halustaan ja omin voimin lähti tiedon hunajaa imemään.. ja kohosi kykynsä ja tahdonlujuutensa avulla koko oppilaitoksen ensimmäiseksi mieheksi, sen kunniaksi ja loistoksi.

Etevyyden taakse ei hän nähnyt eikä mielinytkään nähdä, tottunut kun oli kiinnittämään kaiken huomionsa nykyisyyteen sekä elämään vain sille ja ainoastaan sille, mutta joskus pulpahti mieleen Siskon lausumat sanat: mutta entä sitte?

Tähän ei hän osannut täsmälleen vastata, mutta jotakin yhtä loistavaa jatkoa piti välttämättä seurata. Tavalla tai toisella oli hänen pysyminen ympäristön huomiossa, ja se taasen ei voinut käydä päinsä muuten kuin tietojen, taitojen ja käytöksen avulla.

Aina ei tämä selitys tyydyttänyt. Kun jonkun loistavan esiintymisen jälestä Siskon kysymys taasen pulpahti mieleen, tuntui kuin olisi kosketettu epävireessä olevaan soittimen kieleen, joka tärvelee ihanimmankin soinnun. Aapesta tuntui kuin olisi hän syöksynyt suin päin jostakin korkeudesta alas. Hän kutistui äkkiä mitättömäksi eläkemiehen pojaksi, joka ainoastaan suurin ponnistuksin oli kyennyt pänttäämään päähänsä muutaman sivun tiedon alimpia alkeita, ja jonka merkitys tieto- ja taitomiehenä oli yhtä paljo kuin ei mitään.

Tuo meni kuitenkin aina pian ohi, sillä toveritkin huolehtivat osaltaan, ettei Aape unhottanut omaa etevyyttään ja suuruuttaan. He olivat aina valmiit huutamaan hyvä kaikelle, mikä lähti Aapesta, heidän ihaileva puhetapansa paikkasi piankin ehjäksi suuruuden tunteen, joka silmänräpäykseksi oli särkynyt.

Seminaariajan viho viimeisinä viikkoina poltti Aape itsensä rakkauden tulessa. Ensi luokan tyttöjen joukossa oli muuan yksinkertainen ja vaatimattoman näköinen tyttö, joka pani puoli miesseminaaria tuleen. Paraat ystävät riitaantuivat keskenään, kylmät kuumenivat, hitaat vilkastuivat, mutta tyttö hymyili kaikille yhtä viehättävästi. Vasta kevätlukukauden puolivaiheissa tiedettiin kertoa hänen ruvenneen suosimaan erästä vastaavan luokan poikaa, jota luonteettomuutensa ja silmäänpistävän naisekkaisuutensa vuoksi yleiseen kutsuttiin neiti Halliksi.

Muutamana kevätsunnuntai-iltana, kun järvi jo oli luonut peitteensä, osui Aape yhättämään nuo kaksi, jotka olivat menossa vesille, saadakseen kuherrella rauhassa. Turhamainen kunnianhimo rupesi kutkuttamaan Aapea, ja hänessä heräsi mieliteko lyödä pikku leikit tytön kanssa, joka oli niin monen pojan pään pyörälle pannut. Hän lyöttäysi mukaan. Halli yritti päästä tungettelijasta eroon, mutta Aape oli keksivänään tytön silmäyksissä jotakin rohkaisevaa ja kehoittavaa, ja hän työntyi veneeseen, jossa sitte nauraa hohotteli omalle kursailemattomuudelleen.

Tästä venematkasta se lähti jatkumaan. Aape oli keksivinään tytön silmäyksissä yhä rohkaisevampia ilmeitä, eikä hän siinä kohden erhettynytkään. Halli työntyi taustaan, hän rupesi voittamaan. Hän oli leikinteolla tupannut itsensä kahden lempiväisen väliin, mutta leikinteosta tuli tosi, kevytmielisestä kipinästä totinen tuli. Erään kerran he sitte lähtivät kaksin vesille. Aape oli silloin jo varma. Vaikka muodollinen kosinta oli vielä tekemättä, oli tyttö lujasti hänen, ikilujasti.

He viipyivät vesillä noin parisen tuntia. Kun vene laski rantaan, oli tyttö surullisen ja loukkaantuneen näköinen. Aape piti sitä oikkuna ja naureli iloisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan heidän välillään.

— Anna, minä en ymmärrä, miten saatat olla noin turhamainen, noin pikkumainen, puheli hän mitä iloisimmalla äänellä.

— Mieleni pahoittui… kirkas kuvasi sameni.

— Ei totuus samenna milloinkaan, se kirkastaa, valhe se on, joka samentaa.

— Kuuntelen mieluimmin semmoista valhetta, että meissä kaikissa on jotakin hyvää ja jaloa, kuin mokomaa totuutta, ettei meissä ole muuta kuin huonoa ja alhaista. Minäkin siis läksin seminaariin yksinomaan sen vuoksi, kun en kehdannut ruveta navettapiiaksi.

— Enhän minä sinusta erittäin puhunut.

— Puhuit yleensä kaikista naisista, sen pahempi.

— Ja miehistä myöskin. Sanoin että me teeskentelemme ja salaamme itsekkäät vaikuttimet, jotka meitä kannustavat. Sehän on valkean päivän totta.

— Ei se ole aina totta. Luokkatoverieni joukossa on kaksi tyttöä, jotka ovat lähtöisin hienosta ja sivistyneestä kodista, kummankaan ei olisi tarvinnut pelätä vanhaksipiiaksi jäämistä. Mitä siihen sanot?

Aape vaikeni.

— Tunnen mökin tytön, joka erosi seminaarin kolmannelta luokalta ja antautui kiertokoulunopettajattareksi vastoin setänsä tahtoa, joka häntä koulutti. Mökin tyttö ymmärtää paraiten mökin tyttöjä, väitti hän. Oliko siinäkin alhaiset vaikuttimet?

— Poikkeuksia löytyy, erittäinkin naisissa. Olkoon menneeksi että te naiset yleensä…

— Niitä on miehissäkin, on yhtä paljo, keskeytti tyttö intoisesti. Syy on vain se, että hyvä ei ole sinussa itsessäsi vielä herännyt, ja siksi et sinä näe hyvää muissakaan.

Aape nauroi yhä, mutta poskiin kohoava tumma todisti, että keskustelun käänne rupesi kuumentamaan häntä ja että hän vain vaivoin kykeni hillitsemään itsensä.

Tätä vesimatkaa ei enää mikään kyennyt perinpohjin hyvittämään,tyy ai sillä siitä jäi tympäisevä muisto, joka milloin ärsytti mielen, milloin manasi sen surulliseksi. Aape koetti kaikin voimin tehdä hyväksi, mitä oli rikkonut, mutta hän tunsi itsekin onnistumattomuutensa, jopa hän toisin silmänräpäyksin häpesikin itseään ja teeskentelyään, kun tyttö loi häneen tutkivan ja epäluuloisen katseensa.

Ja niin sattui eräänä iltana, jolloin heidän taasen oli määrä yhtyä, että Aape sai odottaa hukkaan, häntä vastaan ei astellutkaan harmaasilmäinen ja yksinkertainen, mutta vilkaseleinen tyttö, ei helskähtänyt hänen korviinsa iloinen tervehdys, jonka soinnukkaisuutta hän jo vähin kaipasi joka päivä.

Tyttö oli hylännyt hänet.

Tämän tosiasian tunsi Aape sydämmessään, vaikka se olikin järjelle vaikea pähkinä purra. Hänen itserakkautensa nousi vastustamaan koko käsitystä, sillä olihan melkein mahdotonta, että niin yksinkertainen tyttö kuin Anna oli, voisi hyljätä hänet, jolla oli naisihailijoita joka sormea kohti. Ja kauniimpia, hienompia, sivistyneempiä…

Mutta sittekin, ken kykenee tutkimaan naissydämmen ja sen tuhannet salaisuudet. Ken? Jos sittekin…

Aape valvoi melkein koko kevätyön, asettuen nukkumaan vasta sitte kun viisi kuusi arkkia sisältävä kirje oli valmis. Kirjeessä esitti hän itsensä ja kantansa taivaan ja maan valossa, väliin vuodattaen ylpeitä kyyneleitä, väliin riemuiten sekä ihaillen omaa selvänäköisyyttään ja totuudentuntoaan.

Tähän kirjeesen ei saapunut vastinetta. Aape kirjoitti toisen ja kolmannen. Huomaamattaan luiskahti hän narriksi, kun rupesi suorastaan kerjäämään rakkautta. Viimeiseen kirjeesen vastasi Anna muutaman rivin, selittäen ettei sitä voi antaa, jota ei ole. Minulla ei ole rakkautta sinulle, kirjoitti hän. Se oli kaikki erhetystä, luuloa, hetken viehätystä. — — —

Rivit toivat tolkun Aapen päähän.

Kun hänen ja Annan välit eivät olleet voineet pysyä salassa, oli hänen pakko jollakin tavoin viedä toverit harhaan. Hän rupesi äkkiä hakkailemaan muuatta vastaavan luokan komeata tyttöä, jonka hän tiesi ihailijakseen. Se oli viisas keino, joka verhosi arvelujen sumuun kaikki, mitä oli tapahtunut. Yleensä otaksuttiin että Aape oli hylännyt Annan, joka ei ollutkaan kumma, sillä olivathan he täydelliset vastakohdat. Toinen yksinkertainen ja vaatimaton, toinen komea ja paljovaativainen sekä itseensä että muihin nähden.

Viimeiset päivät tuntuivat Aapesta kiusallisilta, hän odotti kärsimättömästi hetkeä, jolloin laiva vie hänet seminaarikaupungista ja Annan läheisyydestä jonnekin kauas, jossa hän löytää unhotusta.

Se päivä läheni yhä lähemmäksi.

Mutta sitä ennen piti hänen vielä loistaa yli seminaarimaailman. Hän tiesi että se oli kerta viimeinen, ja sen vuoksi tahtoi hän että loiste olisi niin täydellinen kuin suinkin. Koko viikon teki hän työtä valmistaakseen ja oppiakseen ulkoa puheen, joka hänen tuli pitää johtajan luona erojaistilaisuudessa.

Puhe alkoi sanoilla: Inhimillisen tietopiirin avartuessa — —

<tb>

Kaksi vuotta meni Aapelta kuin pilville, hän ei päässyt kelpo alkuunkaan. Ensimmäisen paikkansa heitti hän kesken lukuvuotta, syystä että koulu oli aivan alkuperäisellä kannalla huoneistoon sekä opetusvälineisiin nähden, toinen paikka oli niin yksinäinen, jotta hän oli menehtyä ikävään. Ei ollut lähellä ketään, jonka kanssa seurustella. Kirkolla, jonne oli pari kilometriä matkaa, oli joku kehnosti rakennettu talo, ikäloppu pappi ja melkein sivistyksen koskematon itseoppinut lukkari. Muusta kuin aineellisesta toimeentulosta ei voinut kenenkään kanssa keskustella. Sitäpaitsi kansan luonne, omituisuudet sekä saamattomuudesta johtunut yleinen kehittymättömyys ja takapajulla-olo piinasi häntä ja saattoi hänet purkamaan seminaarista lähteissä muinoisen roomalaisen mukaan tehdyn päätöksen: ennemmin täällä ensimmäisenä kuin Roomassa toisena.

Hänelle selvisi että hänen oli pakosta painuminen kohti synnyinseutujaan, jos hän mieli elää ja edistyä. Omaamatta mitään tietoja vastaisesta työmaasta, erosi Aape toisestakin paikastaan, mutta sitte onni rupesi vetämään häntä. Lähitienoilta joutui muutaman kirkonkylän opettajanvirka avonaiseksi poismuuton kautta. Aape lähetti heti paperit liikkeelle sekä kirjoitti samassa Siskolle. Tämä oli kuulemien mukaan saman pitäjän kappalaisen rouvana; mies oli ennen ollut tehtaan saarnaajana.

Sisko ei viivytellyt vastata, parin viikon jälestä sai Aape kirjeen, jossa vakuutettiin, että hänen pääsemisensä oli aivan varma. Valmistaudu vain tulemaan tänne, kirjoitti Sisko, niin hyviä todistuksia kuin sinulla on, ei ole ennen nähtykään;

Elokuussa muutti Aape uuteen paikkaansa. Hänen sydämmensä hytkähti iloisesti, kun komea, pikku kaupungin veroinen kirkonkylä avautui hänen eteensä. Koulurakennus sijaitsi aivan kylän keskuksessa, vastapäätä asui kunnanlääkäri, oikealla oli kirkko ja pappila, etäämmällä vasemmalla kohosi ilmoille uljas, kaksikerroksinen vaivaistalo, ja sen sivutse häämöitti taempana oleva kappalaisen virkatalo punaisiksi maalattuine ulkohuoneineen. Sikin sokin oli sitte kylässä vielä joukko ammattilaisia, kauppiaita sekä uusi, aistikkaasti rakennettu apteekki.

Kaikki teki Aapeen iloisen vaikutuksen, kaikki oli mielen mukaista. Tulevaisuus näytti toivorikkaalta. Ensi öitä nukkuessaan uudessa kodissaan uneksi Aape pelkästä onnesta. Kaksivuotisen harhailemisen jälestä oli hän vihdoin osunut seutuun, joka synnytti sointua hänen sydämmessään ja tyydytti täysin hänen vaatimuksiaan.

Kasvatusopin tutkinto, jota varten hän jo oli alustellut lukemaan, alkoi kiinnittää lujemmin hänen mieltään; sen suorittaminen kuului lähimpiin tehtäviin.

— Milloin kerit lukemaan? kysyi Sisko, kun Aape kertoi tutkintoaikeistaan.

— Nousen aamuin neljältä ylös, siinä se on koko salaisuus.

Tietojen hankkiminen olikin aivan välttämätöntä, sillä Aape keksi piankin säätyläisten ystävyydessä jotakin hienoa varovaisuutta, joka esti hänet lähenemästä aivan lähelle heitä. Huomio rupesi vähä vähältä ärsyttämään. Ystävällinen kohtelu alkoi tuntua armopalalta, johon hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta. Säätyläisten kohtelussa, Siskoa lukuunottamatta, huokui aina jonkin verran alentuvaisuutta, kun he kutsuivat seuroihinsa opettajan ja kokivat kohdella häntä kuin heidän asteellaan olevaa ainakin.

Ajan oloon rupesi Aape viihtymään heidän seuroissaan yhä huonommin. Huomio ettei hän olekaan ympäristönsä tasalla, katkeroitti hänen mielensä, kun hän äänettömänä sekä kykenemättä keksimään puheenainetta istui ja kuunteli, miten kevyesti kaikki muut puuttuivat keskusteluun. Hän oli vailla jotakin, josta ei hän itsekään ollut selvillä, mitä se oli. Järki ei tehnyt haittaa, haitta oli jollakin muulla taholla. Astuessaan kirkonkylän säätyläisten seuraan tunsi hän aina tyhmistyvänsä ja ikäänkuin pusertuvansa kuiviin. Sekä järki että tunne kavaltivat hänet, kumpikaan ei rientänyt tuomaan sanaa suuhun, kun sitä milloin tarvittiin.

Tietojen pienuus alkoi sekin varastautua näkyviin. Sattui kerran ompeluseurassa puheeksi joku Victor Hugon kirja.

— Oletteko lukenut sitä? kysyi kunnanlääkärin rouva, kääntyen Aapeen päin.

Aape ei ollut eläissään kuullut mainittavankaan semmoista nimeä.

— En muista. Oliko se pedagoogi?

Kysymys pilasi lopunkin; monet suut vetäytyivät hymyyn.

— Se oli kirjailija… suuri nero. Eikö seminaarissa lueta kirjallisuushistoriaa?

— Eihän sitä keritä kaikkeen niin lyhyessä ajassa, osasi Aape huomauttaa.

— Kyllä teidän pitää välttämättä tutustua Victor Hugohon.

— Sen kirjoja ei ole vielä suomeksi, lausui Sisko, joka muiden hymyillessä oli katsonut lattiaan.

— Luetaanhan seminaarissa ruotsia, jatkoi kunnanlääkärin rouva, tarkoittamatta mitenkään loukata Aapea.

— Kyllähän sitä luetaan, mutta kun on mennessä ummikko…

— Niin, se on lyhyt aika… neljä vuotta kaikkiaan… niin, niin…

Rouva ymmärsi peräytyä aikoinaan.

Seminaari, Aapen entinen korkea ihanne, oli saanut ankaran kolauksen, joka sitä painoi maata kohti aika lailla ja tuhri sen siintävät värit jokapäiväisen harmaiksi. Ei lueta mitään kirjallisuushistoriaa, toisteli Aape itsekseen katkerin mielin ja melkein hammasta syöden monena päivänä, kun Victor Hugo muistui hänen mieleensä.

Eikä opita ruotsia — pahuus vieköön.

Hänen mielensä katkeruus yhä kasvoi, sillä pikku koiruohoja viskattiin hänen nieltäväkseen tuon tuostakin eikä hän voinut eikä tahtonut antaa anteeksi viskaajille, vaikka hän alkoi selvästi tuntea, että hänen suuruutensa ei kestänytkään todellisuutta.

Joskus koki hän paeta sielutieteen ja kasvatusopin turviin, mutta nekin komeat puut kutistuivat pieniksi kääpiöiksi, kun hän sattumalta keksi pastorin kirjastossa suuria nidoksia kasvatusopillista ja sielutieteellistä kirjallisuutta, ja hän oli lukenut vain muutamia kymmeniä sivuja. Semmoisina silmänräpäyksinä kaikui Aapen korviin seminaarin johtajan jäähyväispuhe, jossa varoitettiin nuoria, toimeensa piakkoin ryhtyviä opettajakokelaita loistamasta tiedoillaan, sillä itse asiassa ne olivat tietoihin nähden samassa verrannossa kuin pisara mereen. Vasite vastapainoksi oli Aape sitte johtajan päivällisissä pitänyt huikaisevan puheensa, joka alkoi sanoilla: Inhimillisen tietopiirin avartuessa…

Nyttemmin oli tietopiirin avartaminen Aapelle välttämätöntä, jos ei hän mielinyt taantua mitättömäksi mieheksi eli semmoiseksi, jolla ei luokkahuoneen ulkopuolella ole mitään merkitystä. Tietoja, mahdollisimman paljo tietoja mahdollisimman monilta aloilta, pyöri hänen ajatuksissaan taukoamatta… ja solahtaapa nurin aita, joka hänet eroitti ympäristönsä säätyläisistä.

Lujalla tahdollaan iski Aape lukutöihin ja suoritti yliopiston professorin edessä kasvatusopintutkinnon toisen lukuvuoden kevätpuolla. Tutkintomatkalta palattuaan näytti hän suletummalta, hänen käytöksensä muuttui varmemmaksi ja jollakin tavoin kursailemattomammaksi, seuroissa vältti hän yhä huomattavammin puhua jokapäiväisistä asioista, usein huomattiin hänessä halveksimisen ilmeitä, kun keskustelu ohjautui alalle, joka ei häntä huvittanut.

Kolmantena vuonna ryhtyi hän lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen lukuhommansa ja asetteli hänet aivan uuteen asentoon ympäristöön nähden. Muuan toisen vuosiosaston poikaoppilas, jonka käytös koko ajankin oli ollut koulun pahana hapatuksena, teki raskaanpuolisen rikoksen, johtokunta kutsuttiin kokoon, Aape vaati pojan eroittamista, mutta pastori alkoi tarrata vastaan. Ensimainittu oli kyllä oikeassa, mutta hän pilasi asiansa jyrkällä esiintymisellään, kuten pojan eroittamiseen ei kenelläkään muulla kuin hänellä itsellään olisi ollut sanan sanottavaa. Asiasta väitellessä muutti pastori kantansa ja veti koko johtokunnan jälessään. Opettajatar oli koko ajan vaiennut. Kun hänen lausuntoaan vaadittiin, epäröi hän moniaan silmänräpäyksen. Oli ilmeistä että pastori oli vetänyt hänetkin puolelleen, mutta silti epäröi hän vastata.

— Vaadin eroittamista, kuului vihdoin puristettu, vakuutukseton lausunto, jossa äänen ryhdittömyyskin jo ilmaisi horjumista.

— Ohoo, äännähti Aape, luoden samalla opettajattareen niin halveksivan katseen, että tämän kasvot tummenivat.

Pastorin esitys hyväksyttiin, rikoksen tehneelle määrättiin julkiset nuhteet johtokunnan ja oppilasten edessä sekä ankarimmat varoitukset vastaisen varalle.

Kun Aape seuraavana päivänä tapasi Siskon, lausui hän niin kylmän hyvän päivän, että viimemainitun kasvot lennähtivät tulipunaisiksi. Jo matkan takaa käänsi hän katseensa toisaanne ja Siskon kohdalle saavuttuaan ja ynähtäessään jotakin hyvän päivän tapaista, kohautti hän olkapäitään ja meni tietään eteenpäin komeana kuin nuori ruhtinas. Hän tahtoi näyttää että hänelle riitti hänen oma itsensä ja ettei hänen elämänsä välttämättömiin ehtoihin kuulunut pokkuroiminen ja niskan taivuttaminen. Hän oli mies osaltaan siinä kuin joku muukin. Jos häneltä yhtä puuttui, oli kahta sijassa: kykyä ja mahdollisuutta.

Hän tunsi vihaavansa kaikkia noita, jotka asemaan ja sivistykseen nähden olivat häntä hyöteliäämpiä, jotka hiotummalla esiintymisellään aina kykenivät työntämään hänet varjoon. Hämäränä tunteena tämä viha heräsi hänessä jo alun alkaen. Asianomaiset olivat taitavasti pidättäneet hänet sopivan matkan päässä itsestään, olivat melkein kaikissa tilaisuuksissa muistuttaneet hänelle, että on ero sivistyksen ja sivistyksen välillä, ja lopuksi oli pastori käynyt käsiksi hänen opettaja-arvoonsa mitä arkaluontoisimmassa asiassa.

Alistuminen ja mukautuminen ei näin ollen voinut tulla kysymykseenkään.

Aape oli siinä luulossa että hänen vihansa tekijöinä oli kärsitty nöyryytys sekä säätyläisten kohtelu, jossa tosiaankin ilmeni viimainen lämpö ja joka hänen luonteiselleen, kunnianhimoiselle seminaarisuuruudelle oli karvas kärsittävä. Hän ei käsittänyt että hänen oli pakko elää ulos itsestään jotakin, jonka peitteenä olivat tähän saakka olleet ohuet, pintapuoliset tiedot, luuloteltu etevyys ja kohoamisen toiveet.

Kärsimästään nöyryytyksestä sai hän pian täyden hyvityksen, sillä samaisen huonokäytöksisen pojan vuoksi täytyi johtokunnan kokoontua toisen kerran. Rikos oli tällä kertaa vieläkin raskaampi, ja syytteen oli tehnyt johtokuntaa lähellä oleva henkilö, jonka pojan syytteenalainen oli onnistunut kietomaan mukaansa rikokseen. Aapen käytöksessä ilmeni omituinen nöyryys ja vaatimattomuus, kun hän astui johtokunnan kokoukseen, mutta pastori oli hermostuneen ja nolatun näköinen.

Todistetun rikoksen selvittäminen kaikkine seikkoineen ja asianhaaroineen ei kestänyt kauan.

— Ehdotan julkista nuhdetta ja varoitusta.

Aapen ääni oli kursaileva ja samalla pisteliäs. Johtokunnan jäsenet istuivat kuin neuloilla, mutta opettajatar, joka työtoverinsa puolelta oli sitte viime johtokunnan kokouksen saanut kokea yhtä ja toista, ei näyttänyt olevan milläänkään; hän hymyili kaikille. Aape huomasi sen ja hän jatkoi entistä pisteliäämmin:

— Sinä tietystikin kannatat minua.

Opettajatar hymyili yhä, sanat eivät sattuneet häneen lainkaan.

— Olen kernas myöntämään, etten viime kerralla menetellyt oikeudenmukaisesti, alottihe pastori.

— Samat sanat, iski Aape keskeyttämään hillitsemättömän ivallisesti, samat sanat ja yhtä vakavasti. Minäkin tunnustan virheeni, mutta parannus ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Minä kadun viime kertaista jyrkkyyttäni, minä olen, mitä pojan rankaisemiseen tulee, aivan samalla kannalla kuin arvoisa johtokunta oli viime kerralla. Ja tämä minun kantani ei ole mikään satunnainen mielijohde eikä pälkähdys, se on kypsän harkinnan tulos, se on leveämmän ja korkeamman maailmankatsomuksen hedelmä, joka perustuu syihin, vastasyihin ja…

— Mihin syihin? keskeytti vuorostaan pastori.

— No, nähkääs, miten ihanaa ja mieltäylentävää olisi, kun me saisimme tavan takaa tilaisuuden tehdä laupeutta. Ajatelkaa että me kenties jo nousevalla viikolla keräännymme taas kokoukseen juhlallisina, mutta täynnä laupeutta. Koko maailma rupee ihailemaan meidän laupeuttamme, meidän pöytäkirjamme ovat täynnä laupeutta ja laupeuden pykäliä, ja vuoden parin jälestä me jo aivastelemmekin pelkkää laupeutta.

Pastorin korvalehdet punertuivat, mutta hän hillitsi itsensä.

— Jos päätös ei ole laupeuttava, merkittäköön pöytäkirjaan minun vastalauseeni.

Aape poistui, tehden samalla nöyrän kumarruksen, jossa kuitenkin oli olevinaan jotakin komeaa ja ruhtinaallista.

Hän nautti omasta luonteenlujuudestaan, hän melkein iloitsi että rangaistusjuttu oli rikkonut teeskennellyn ystävyyden hänen ja säätyläisten välillä, ettei hän enää maleksinut heidän seuroissaan armohymyjä nuoleksimassa. Parempi, tuhat kertaa parempi oli jyrkkä ero kuin tuommoinen kituystävyys, joka vain katkeroitti eikä milloinkaan tyydyttänyt. Jyrkän eron vallitessa voi toki pitää niskan pystyssä, tarvitsematta surra itseään kaljupäiseksi sen vuoksi, ettei ole joutunut lukemaan jonkun Victor Hugon romaaneja.

Ainoa joka häiritsi nautinnon tunnetta, oli huomio että hänen etääntymiselleen oltiin kokonaan välinpitämättömiä tai ainakin oltiin olevinaan. Kukaan ei kysynyt häneltä: miksi ette enää käy meillä? Oletteko ehkä loukkaantunut? Tai onko teillä niin kiireitä lukutöitä, jotta ei riitä aikaa?

Ei kukaan kysynyt eikä välittänyt.

Ja sitä Aape juuri tahtoi, että hänestä välitettäisiin. Hän olisi kernaimmin tahtonut jatkaa seminaaritapaansa ylimpänä miehenä, johon kaikkien silmät ovat kiintyneet, joka aina tuo päivyen mukanaan ja joka jaksaa säteillä joka suuntaan, mutta…

Tähän Aape aina pysähtyi, tähän tuntui tie loppuvan. Kun hän ajatteli, ettei se kenties enää milloinkaan lähde kulkemaan ylenevää suuntaa, katkeroittui hän silmittömästi ja koko hänen entinen tarmokkaisuutensa ja tahdonlujuutensa pukihe johonkin epämääräiseen muiden syyttämiseen ja rajattomaan uhmakkaisuuteen. Ainoastaan viimemainittu antoi hyvitystä, mutta hyvitys kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi. Uhmakkaisuus puuttui semmoista toimintaa, joka olisi tyydyttänyt kunnianhimon vaatimuksia. Se pani hänet seisomaan kohdallaan uhmineen ja syytöksineen eikä avannut silmän nähdä kimaltelevia tulevaisuuden näköaloja, joiden lumoon Aape oli tottunut seminaariajoiltaan saakka.

Hän koki ruveta lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta hänen tahtonsa ja tarmonsa tielle asettui voima, jota vastaan ei hän kyennyt taistelemaan, sillä hän tunsi toisin silmänräpäyksin suosivansa ja ihailevansa sitä voimaa. Se kuvasti hänet ehjänä ja onnistuneena, ja se vakuutti hänelle että kun hän riitti omalle itselleen, riitti hän muillekin.

Mutta merkitsevään asemaan piti hänen kohota.

<tb>

Kun Aape heräsi eräänä aamuna, nauroi hän ääneen. Hän muisti moniaiden naamojen äimistyneet ilmeet, kun hän eilispäivän kuntakokouksessa nousi vastustamaan kiertävän sairaanhoitajattaren palkkaamista kunnan palvelukseen. Kasvot punakkana hyökkäsi kunnanlääkäri hänen sanojensa kimppuun, kysyen eikö opettajalle itselleenkin olisi tarpeen sattuessa sairaanhoitajatar hyvinkin mieliin.

— Enpä ole tullut tänne yksityisetujani valvomaan, vastasi hän.

Kokouksen meno oli ollut erikoislaatua. —

Teeskennellyn vakavuuden ilme leikki Aapen kasvoilla kautta koko keskusteluajan, ja hänen esiintymisessään kuulti jotakin kursailevaa ja anteeksi pyytävää, joka herätti talonpoikien myötätunnon ja pani heidät mielenkiinnolla seuraamaan jokaista hänen lausumaansa sanaa. Jo keskustelun aikana huomattiin selvästi, kenen puolelle vakaumukset alkoivat kallistua, äänestykseen ryhdyttäessä kannattivat isännät melkein järjestään Aapea, kunnanlääkärin jäädessä musertavaan vähemmistöön.

Tapauksella oli vahaava merkitys. Kunnalliset uudistuspuuhat olivat siihen saakka sujuneet melutta ja hälinättä eikä niiden vuoksi oltu kertaakaan kuumasti riidelty, sillä vastustus oli aina rajoittunut mutinaan, pahimmassa tapauksessa hiljaiseen kiroilemiseen. Mutta kireämpi aika näytti olevan tulossa. Tuntui kuin olisi vanha rauha äkkiä siirtynyt menneisyyden muistoihin, kun pitäjän kansakoulunopettaja ilmaantui vastustajien riviin.

Asianomaisella taholla käsitettiin mitä se merkitsi ja mitä tulevaisuudelta saattoi odottaa, sillä Aapen luonnetta oltiin jo opittu tuntemaan ja ymmärrettiin, ettei hän tähdännyt enempää eikä vähempää kuin vallan ottamista omiin käsiinsä, joka merkitsi samaa kuin kohota kunnan tärkeimmäksi henkilöksi. Hänen ensikertais-esiintymisensä tapahtui suotuisimpana aikana. Kunnanlääkäri oli ollut virassaan vasta lyhyen ajan, koko kysymys sairaanhoitajattaren palkkaamisesta oli ennenaikainen, se oli hätiköiden suunniteltu, ja kun ei sitä oltu ennen esittämistä mieskohtaisesti kenellekään selvitetty, johti se talonpojat siihen käsitykseen, että jollei ajoissa tehdä pystyä, latovat herrat talollisten niskoille mitä rasituksia tahansa.

Ja Aape esiintyi mestarillisesti, hän tuntui olevan yhtä luuta ja lihaa talonpoikien kanssa, hän puhui arkailevasti ja kursailevasti ikään kuin varoen ettei röyhkeyden varjokaan lankeisi häneen ja ettei vain mitenkään näyttäisi siltä, että hän toivoi sanojaan varteen otettavan. Hän ei olisi puuttunut koko kysymykseen, sillä itse puolestaan ei hän ollut myötä eikä vastaan, mutta kun hän oli vakuutettu, että kunnan syvissä kerroksissa oli paljo asian vastustajia, kannatti hän mielipiteiden vapaata julkilausumista, ettei tehtäisi päätöstä niiden tahtoa vastaan, joilla oikeastaan kysymyksen päättämisvalta oli.

Mestarillisen esiintymisensä jälestä kohosi hän tulevaisuuden mieheksi. Pitäjäläisten huomio alkoi suuntautua häneen, hän työnnältihe näkyviin tuolla ja täällä, ei milloinkaan omien pyyteiden vuoksi, vaan aina muiden etua valvomassa. Tänä murrosaikana huomattiin hänessä tapahtuneen kaksi silmäänpistävää muutosta, ja molemmat koskivat ulkokuorta. Hän oli tähän saakka tavoitellut hienostelevaa esiintymistapaa sekä sulavia kumarruksia, nyttemmin rupesi hän käyttäytymään vaatimattomasti ja mahdollisimman talonpoikamaisesti. Hän pukeutui huolimattomasti, käytti harvoin kaulusta ja antoi tukkansa kasvaa pitkäksi. Säätyläisten seuroja hän vältti, mutta milloin hän yhätti heitä, oli hänen käytöksensä vapaata ja varmaa, ja siitä hohti selvästi ilmi, että hän oli mies, joka jotakin merkitsi.

Ensimmäisen menestymisen ei hän antanut sokaista itseään. Kun joku kunnallinen kysymys kävi päivän polttavaksi ja vaati ratkaisua, laski Aape ensin kaikki mahdollisuudet, asettuen vastarintaan, s o. talonpoikien puolelle, vasta silloin, kun tiesi vastarinnan varmasti voittavan. Väittelyissä ei hän tulistunut milloinkaan, hän puhui matalasti ja arastellen, mutta hän vetosi aina niiden terveesen järkeen, joita asia enite koski ja joilla oli päättämisvalta.

Hänen luottamuksensa kasvoi nopeasti ja juuri siitä syystä, että hän osasi ottaa huomioon kaikki asianhaarat: sukulaisuudet, tuttavuudet, erilaiset varallisuuden tilat j.n.e.

Talonpojat eivät lainkaan oivaltaneet, että Aape aina luovi sen niemen nenää kohti, johon mereltä käsin myötätuuli puhalsi.

Mieskohtaisien tuttavuuksien nojalla — hänen tuttavuuksiinsa pyrkivät kaikki, jotka kunnallisia kysymyksiä harrastivat — oli Aape useinkin selvillä päätöksen suunnasta jo aikoja ennen kuin kysymys otettiin esillekään. Kunnanlääkäri ja pastori lukivat ratkaisun jo hänen ensimmäisistä lauseistaan, jotka tavallisesti kuuluivat: Minulla ei itse puolestani ole tähän mitään sanottavaa, mutta minä luulen että ne, joita asia enite koskee ja joilla on päättämisvalta…

Päivä päivältä tunsi Aape valtansa kasvavan ja henkilönsä kohoovan päätä pitemmäksi muita, kuten se oli seminaarissakin kohonnut. Eräänä iltana poikkesi hänen luokseen tuttu isäntä kaupunginmatkalta palatessaan. Mies oli hiukan pihkassa ja hänen kielenkantansa oli notkea.

— Milloin opettaja nai? Milloin?

— Huomisen takaa. Ei ole parempaa tietoa.

— Minullapa on tieto ja hemmetin hyvä. Sanonko ma, missä opettajan käki kukkuu.

— Sanokaa.

Mies mainitsi nimen, Aape äimistyi.

— No, mitä? Eikö ole portti punainen?

— On, on, mutta…

— Ei mitään mutta, isä on sanonut minulle että jos… tuttavia ollaan, nähkääs… rippikoulutovereita… mutta tarvitseeko minun vannoa, että hän sanoi…

— Ei, ei, kyllä minä uskon.

— No, jos ei Kesälinnan tytär kelpaa, minkä sille?

Mies nauroi, Aape oli vaiti.

— Minkäpä kukaan kuvalleen, jos ei muoto kelpaa…

— En minä senkään puolesta.

— No, minkä puolesta sitte?

— Minä vain muuten epäilen.

— Etteikö huolita? Käyttäkää tarkemmin silmiänne.

Aape äimistyi yhä enemmän. Tuntui kuin olisi joku etäinen valo äkkiä siintänyt hänen silmiinsä ja poistanut ensi hämmästyksen synnyttämät epäilykset. Kesälinnan isäntä oli monesti pyytänyt häntä käymään luokseen viemisille, mutta hän oli käsittänyt pyynnön pelkäksi kohteliaisuudeksi, vasite jo senkin vuoksi, kun Kesälinnasta ei kukaan käynyt koulussa. Mutta jos kehoitukset tarkoittivatkin…

Jos, jos.

Aapen päätä huimasi.

Viikon loppupuolla tapasi hän jonkun kauppapuodin rapun edessä
Kesälinnan isännän.

— Eikä opettaja kerkiä milloinkaan meille, virkkoi isäntä lämpöisesti.
Tullappa kerran, ehkä sitte eksyy toistekin.

Sunnuntaina lähti Aape käymään Kesälinnassa, jonne oli oikoteitä kolme taivalta. Ensimmäinen katkottiin hevosella, toinen surmattiin jalan, kolmas kului loppuun airojen solahdellessa. Nämä kolme taivalta kulki Aape sittemmin usein.

Puolen vuoden kuluttua oli hän kihloissa pitäjän rikkaimman tytön kanssa.

Hän oli kunniansa ylimmällä huipulla.

Kesälinnaan käsittyi kolme yhdysviljelyksessä olevaa vankkaa taloa melkein määrättömine metsineen, ja perillisiä oli vain kaksi, poika ja tytär. Ensimainittu oli siskoaan nuorempi sekä Aapen innokas ihailija, kuten isäkin. Isää ja poikaa pidettiin seudun kunnollisimpina maanviljelijöinä, vaikka muuten vanhoillisuuteen taipuvina. Emäntä oli hiljainen, uskonnollinen nainen, joka harvoin liikuskeli kodin ulkopuolella. Tytär, Hilmi, ei ollut niitä, jotka ensi silmäyksellä näyttävät kauniilta. Hän oli isän värinen, tummahko ja hieman raskasmielinen. Sisko oli häneen erityisemmin mieltynyt.

Kihlautuminen pitäjän ehkä rikkaimman tytön kanssa nostatti Aapea, vaikka hän yhä näytteli matalan roolia. Mutta toisin silmänräpäyksin ei hän jaksanut hillitä itseään, sisimmät aatokset silloin lieskahtivat alastomina esiin, paljastaen hänet siksi, mikä hän vielä todellisuudessa oli. Niinpä kerran kirkkoherran luona, kun nimismies valitti tulojensa pienuutta ja niitä vaikeuksia, joita lasten kouluuttaminen pienipalkkaiselle virkamiehelle tuotti, heilautti Aape ylpeästi päätään ja virkkoi:

— Mitä se sitte kannattaakaan? Lopuksi pikku virka ja velkoja, jotta maailma korvissa rutisee. Mutta hyvinvoipa talonpoika, se sanoo vaikka kuninkaalle: minä en sinusta piittaa, kuole, jollet elä.

— Emme voi kaikin ruveta talonpojiksi, pikku virkamiehiä tarvitaan välttämättä.

— Pyh, jokainen on itseään lähinnä.

Sanojensa painoksi heilautti Aape ylpeästi päätään.

<tb>

Varomaton sana, joka aivan omavaltalsesti putkahti suusta ulos, säikäytti pahanpäiväisesti lausujaa itseäänkin.

Sen lausuminen oli kohtalon leikkiä, sillä pastorin henkilö oli tykkänään keskusteltavan asian ulkopuolella. Kuten noitumuksen valloissa oleva, unhotti Aape itsensä ja asemansa ja päästi sanoiksi sen, mitä hän vihan silmänräpäyksinä oli tuntenut pastoria kohtaan.

Ja lausuttua ei saanut enää takaisin. Hilmiin ei se näyttänyt ensin koskevan, mutta tuokion kuluttua hänen kasvojensa ilme kylmettyi silmin nähden. Hän näytti ajattelevan jotakin odottamatonta ja äkkiarvaamatonta, ja ajattelemisen kera hän ikäänkuin liiti pois jonnekin kaukaisuuksiin, luoden läheistöönsä välinpitämättömiä ja sekavatunteisia katseita.

Aapen valtasi kiusallinen raukkamaisuuden ja heikkouden tunne. Ajatukset, mikäli niitä versoi aivoihin, eivät kelvanneet lausuttaviksi, ne löivät päänsä johonkin, joka mustasi ja likasi ne kelpaamattomiksi, vaikka ne itsessään olivat siistiä ja valkoisia. Hänen täytyi olla vaiti. Kun hän vihdoinkin rohkeni katsoa Hilmin silmiin, ei hän niissä keksinyt loukkaantumisen ilmettä, mutta jotakin surullista kuvastui niissä. Se ei kuitenkaan sattunut ensi kertaa. Joskus muulloinkin oli Aape huomannut, että pikku surutar pyrki pilkistämään Hilmin silmissä, mutta se pakeni piiloon jonkun lämpöisen ja onnellisen ajatuksen tieltä.

Sen se teki nytkin. Raskasmielinen katse suli äkkiä sydämmelliseksi, kasvoihin ilmaantui lämmin ilme, katse kuvasti jälleen häiriintymättömiä, hyväileviä tunnelmia.

Aape tunsi rauhoittuvansa.

Kynttiläkruunuhomman herättyä unhottui kiusallinen tapaus kokonaan. Sen homman synty jäi salaisuuteen, ei kukaan tiennyt, mistä se oli lähtöisin ja ken sen takana vauhtia antoi, mutta kaikki olivat siihen innostuneet. Se riensi nopeasti kuin tuuli pitäjän joka kulmakuntaan, herättäen osanottoon semmoisetkin, jotka eivät muuten maailman menoon puuttuneet.

Aape oli muita innokkain. Hänen toimestaan pantiin listat kiertämään kyliin, hänen apunaan oli kaikkialla paikallisharrastajia, jotka tarkoin seurasivat annettuja määräyksiä ja toimivat kaikin voimin asian eduksi.

Tämän homman tautta lankesi Aapen henkilöön jonkinlainen uskonnollinen kehys, häntä ruvettiin pitämään vakavana ja ylevämielisenä miehenä, vaikka hän olikin vielä nuori. Moni isäntä, joka siihen saakka oli vaistomaisesti epäröinyt yhtyä nuoren opettajan kannattajaksi, voitti omat epäröimisensä ja liittyi hänen suosijajoukkoonsa, kun näki mitkä harrastukset häntä innostivat.

Muutamassa viikossa oli koko homma pantu päätäntöön. Koko homma-aikana ei Aape ollut joutunut käymään Kesälinnassa, mutta perittyään paikallisharrastajilta listat rahoineen, lähti hän uljasryhtisenä tapaamaan morsiantaan. Kuulutuksiinpano oli ollut jo jonkun aikaa lähenemässä ratkaisuaan. Kynttiläkruunuhommasta oli Aape salaa toivonut lisävauhtia kuulutuksiinpanolle, sillä hänen silmänsä olivat keksineet, että kaikki lopullinen valta oli kuin olikin emännän käsissä, vaikka ei se kyliin eikä kirkkoteille kuulunut.

Samainen ylevämmyyden tunne, jota hän seminaarissa niin usein oli tuntenut, valtasi hänet, kun veneen kokka laski Kesälinnan rantaan, jossa punainen sauna pesutupineen seisoi. Hiljaa viheltäen asteli hän puutarhan kautta porrasten eteen. Siinä tapasi hän isännän ja pojan, jotka olivat lähdössä lahnaverkkoja kokemaan. Niiden seurassa tunsi Aape itsensä melkein aina onnistuneeksi. Keskustelu sujui häneltä tälläkin kertaa vaivatta, sujuipa loistavastikin, vaikka hän puhui paki paraastaan yksin.

Ehti emäntäkin ja Hilmi saapuville. Aape oli yhä onnistunut, ehkenpä äskeistä onnistuneempikin. Hän puhui ja nauroi melkein yhtaikaa, lausuipa hän sukkeluuksiakin. Isän ja pojan suosio loi häneen entisen varmuuden ja ehjyyden. Kun nuo kaksi olivat lähteneet kokemaan lahnaverkkoja, jatkoi Aape yhä yhtä iloiseen sävyyn, mutta vähitellen katosi hänen äänestään hänen omia korviaan miellyttävä kaiku, ajatukset särkyivät ja herpousivat voimattomiksi, kunnes Aape ei enää sietänyt omia sanojaan eikä omaa ääntään.

Sitte hän huomasi olevansa kaksin Hilmin kera.

— Minulla oli hauska myötätuuli. Ei muuta kuin rukoilen entisen akan tavoin, että Jumala huomiseksi tuulen kääntäköön.

Aape nauroi oman sukkeluutensa kunniaksi, mutta samalla keksi hän Hilmin kasvojen ilmeessä jotakin huomattavampaa hajamielisyyttä, joka pani sulun hänen naurunsa eteen.

Kului pitkä hetki. Tytön kasvojen ilme todisti, että hän oli liidellyt pakoon jonnekin, pakoon ilkeätä, vastenmielistä tunnetta, jonka nykyhetki oli synnyttänyt, vaikka hän miten pyrki siitä eroon.

Aape ei ilmettä pahoin säikähtänyt, hän tiesi omaavansa taika-avaimen, jolla hän voi vääntää vireeseen itsensä ja Hilmin. Kun he olivat pitkän hetken kokeneet pitää sytyksissä laihaa ja mautonta keskustelua, rupesi Aape puhelemaan kynttiläkruunusta. Hän puheli kauan. Hilmi oli vuoroin hajamielisen ja etääntyneen näköinen, vuoroin tuikahtivat hänen silmänsä voimakkaasti. Mutta tuikahdukset olivat niin sekavia, ettei niiden johdosta voinut päättää, puhuivatko ne myötä tai vastaan. Aapen lopetettua oli hän tuokion vaiti. Hänen kasvojensa ilme painui raskasmieliseksi, hän taisteli jotakin tunnetta vastaan, joka kuitenkin puhkesi sanoiksi. Luoden tutkivan silmäyksen Aapeen, virkkoi hän painokkaasti:

— Tiedätkö, mitä mieltä minä olen sinun osanotostasi kynttiläkruunuhommaan?

Aape ei kyennyt lausumaan sanaakaan, hänen oli vaikea sietää tutkivaa katsetta.

— Minusta olisi ollut parempi, jos et sinä olisi lainkaan puuttunut siihen.

Aape tunsi raukistuvansa.

— Se olisi ollut ainakin rehellistä.

Hilmin katse oli kyyneleinen.

<tb>

Syysyö, kuutamo.

Isä ja poika nukkuvat raskaasti tuvassa, mutta kamarissa äiti ja tytär ovat valveilla.

— Minä en voi nukkua.

Tytär huoahtaa ja kääntyy kylelleen.

— Onko sinulla mielihuolia?

— On, äiti. Niin paljo…

— Sano huolesi minulle, se huojentaa.

— Tämä on tuonut huolet.

Tytär veti sormestaan kihlasormuksen ja asetti sen sängyn ääressä olevalle pöydälle.

— Tunnen toisin ja näen toisin kuin joku aika sitte.

Hetkisen äänettömyys.

— On täytynyt etsiäkseni semmoista, jota en olisi suonut löytäväni.

— Se ei ole ollut verkon reikä, luulen ma.

— Ei.

Hetkisen äänettömyys.

— Tänä silmänräpäyksenä tunnen niin selvästi, etten enää pane sormeeni tuota, jonka äsken ajattelemattani vedin pois. Minä en voi, en. Vai miten luulet sinä?

— Minäkin luulen, että et voi.

— Vai niin. Tuopa oli uutta.

Tyttären äänessä kuulosti iloinen sointu.

— Huoleni kevenevät, kun me kaksin tunnemme ja näemme samoin.

Hetkisen hiljaisuus, äiti huoahtaa.

— Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.

— Ei ole.

Ja tytärkin huoahtaa.

— Minä kuvittelin niin paljon, mutta sitte minussa heräsi tunne, jota minä säikähdin. Minä näin edessäni henkilön, jolla oli kaksi naamaa. Toista en ollut huomannut ennen. Siinä kuvastui tunteeton ilme, pyyteitä, tarkoituksia. Se ilme sanoi minulle: sinä olet sopiva edistämään minun pyyteitäni.

— Sopiva, sopiva, varmensi äiti.

— Mutta nyt en minä enää välitä hänestä, minä en näe häntä enkä anna hänen katsoa itseeni tunteettomasti. Hän ei ole enää olemassakaan erityisemmin. Nyt minä sulen silmäni ja nukun.

Hiljaisuus…

<tb>

Aape pysyi aivan tyyneenä. Asetettuaan pöytälaatikkoon Hilmin lähettämän kihlasormuksen, asteli hän muutamia askeleita huoneessaan, sitte näytti jotakin välähtäneen hänen mieleensä, hän pysähtyi keskellä lattiaa ja tuijotti eteensä.

Aivan selvä totuus, se oli hänen hyvien ystäviensä työtä. Kun eivät muuten pystyneet, kun eivät millään muulla keinolla voineet painaa häntä, pyörittivät Hilmin järjiltä, vaikuttivat häneen…

Miten jumalattoman kurjaa ja…

Aape iski nyrkkiä pöytään, mutta samassa hän talttui. Hänen voimakas luonteensa ei ollut milloinkaan suosinut liiallisuuksia mihinkään suuntaan, hän oli aina tyyni ja kestävä.

Kutti siitä, vaikka hän saikin rukkaset, ei hän silti ammu luotia ohimoonsa, ei hyvien ystäviensä kiusallakaan. Luulivat kai painaneensa hänet ainiaksi kuoppaan, mutta saadaanpa nähdä minne karhu pesii, kun tämä asia ehtii unhottua.

Saadaanpa nähdä.

Siinä valossaan ei rukkasien saanti ollut niinkään masentavaa, se päinvastoin kiihoitti ja höystytti. Mitä enemmän tiliä kasvoi Aapen ja säätyläisten, hänen hyvien ystäviensä, välille, sitä parempi tavallaan. Aape tunsi koko henkilönsä paljo onnistuneemmaksi, kun hän asettui vastakkain heihin, hän tunsi kykenevänsä suuriin töihin, jos suuri työ vain jotenkin koski niihin, jotka olivat hänen vastustajiaan, joko oletettuja tai todellisia.

Hän pysyttelihe lujana ja ehjänä, ja hän luulotteli nousevansa naarmutta entiselleen, mutta eräänä iltahetkenä, kun ajatukset lepäilivät välinpitämättömänä kaikesta, virehti äkkiä ajatuksiin puolihumalainen isäntä, joka hullaannutti hänet tavoittelemaan Kesälinnan tytärtä ja saattoi hänet häpeään.

Senkin vietävä.

Aapen nyrkki iski pöytään, hänen mielenlujuutensa särkyi, hän rupesi raivoilemaan.

Ilman sen ratin leukoja…

Taasen iski nyrkki pöytään. Kun raivo vihdoin talttui, seurasi lannistava taantumus. Ajatukset irtaantuivat syyttömästä, hyvää tarkoittavasta isännästä ja käänsivät kärkensä raivoilijaa itseään kohti.

Ei se ole narri, joka narraa, vaan joka…

Ajatus katkesi kuin itsestään.

Hän, etevä, lujatahtoinen kylmän järjen mies, hän narrin kelkassa. Niinkö? Niinkö? Eipähän. Ei. Tyttöhän suostuu häneen, kaikki oli ladullaan, mutta kuitenkin lopuksi rukkaset, häpeä.

Miksi? Miksi?

— Keksiköhän sen silmä, etten minä häntä ra — — —

Aape löi kädellä otsaansa. Hänestä tuntui kuin seisoisi hänen edessään joku jalompi olento, jolla oli hänen pitkähköt kasvonsa, hänen silmänsä, leukansa, ja joka katsoi häneen säälien ja nuhdellen.

— Pois, minä tahdon olla oma itseni, virkkoi hän raivokkaasti ajatuskuvalleen, mutta raivo suli samassa silmänräpäyksessä kuin se syntyikin.

Hän ei kyennytkään olemaan oma itsensä.

Se keksi, se keksi, soi hänen korvissaan kolkosti, tuomitsevasti.

Mutta aamulla oli kaikki ohitse, ajatukset punnitsivat tapahtumaa kylmästi, vastattava ja vastaava löivät yhteen penniä myöten. Häntä ei ollut rakkaus ajanut pyydystelemään Hilmiä, ja tämä rankaisi häntä ansion mukaan. Asia oli molemminpuolin kuitattu.

Ja unhotettu.

Oli kuntakokous. Aape, tuntien olevansa aivan ennallaan, meni sinne ja koetti tekeytyä niin pilvettömän näköiseksi, kuten ei olisi mitään tapahtunut häneen nähden. Mutta heti alussa rupesivat isäntien katseet piinaamaan häntä, hän oli keksivinään kaikkialla halveksivia silmäyksiä, jotka aivan sanoivat ääneen: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.

Tästä ei hän saanut ajatuksiaan enää irti, hän näki ympärillään ihmisryhmiä, jotka puhuivat ja väittelivät innokkaasti, mutta heidän äänensä hukkui tuohon, joka kosken kohinan tavoin soi hänen korvissaan: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.

Kun ruvettiin äänestämään jostakin kysymyksestä, hiipi Aape kenenkään huomaamatta kunnantuvasta ulos. Koko illan oli hän sitte suutuksissa itselleen, kykenemättä sentään tarkemmin määrittelemään, missä kohdin hän oli itseään vastaan rikkonut. Jotakin hajaannusta oli hänessä, joka harmitti häntä, varsinkin kun hän tunsi, että hajaannuksen alla kyti jotakin kaihoa ja valkeampaa toivoa. Ne olivat aina olleet kaukana taustalla, tahdonlujuuden ja kylmäjärkisyyden isännöidessä ja kartoittaessa sekä tärkeät että vähäpätöiset tehtävät. Kaiken keskiönä oli ollut hän itse, ja hän oli luullut että siten tuli aina olemaan, mutta iltana, jolloin hänen oma ajatuskuvansa katsoi häneen säälien ja nuhdellen, tunsi hän kuin haltijan henkäyksen, joka poltti ja kulutti häntä, ja kuitenkin pani hänet tuntemaan jotakin valkeampaa, joka oli jyrkästi erillään kaikista nykyisistä toiveista ja mieliteoista.

Hän ei siihen valkeaan vielä uskonut, se oli hänen mielestään kuin tyhjää utua, joka viehättää ainoastaan etäälle nähtynä, mutta kummaa oli, kun tyhjää utua vastaan oli pakko taistella. Aapen valtasi usein semmoinen mielentila, että hän tunsi itsensä menehtyneeksi ja särkyneeksi. Hänen teki mieli heittäytyä selälleen lattiaan parkumaan, sillä hän tunsi väkevästi, että kaikki se, minkä vuoksi hän oli tehnyt vuosikausia työtä, kaikki se, jota hän oli luonut ja rakentanut tahdonlujuudellaan, oli särkymäisillään pirstoiksi, jos ei jo ollut särkynyt.

Tätä heikkouttaan hän kuitenkin katui jo seuraavana silmänräpäyksenä, kun ristiriitaisuudet olivat vaimentuneet, ja hän uneksi taasen entisestä etevästä Aapesta ja oman voiman miehestä, jonka elämä ja askeleet olivat ja tulivat aina olemaan pelkkää nousua, menestystä…

Ristiriitojen aikaa kesti toista vuotta. Aape ei itse huomannutkaan, miten nopeaan hän taantui ja työntyi taustaan, elämän vieriessä rataansa eteenpäin, kuten häntä ei olisi ollut olemassakaan. Pitkine tukkineen ja kuluneine, huolimattomine pukineineen näytti hän naurettavalta ja vähäpätöiseltä, sitte kun Kesälinnan rikas tytär oli hänet hylännyt.

Hän oli kukistunut suuruus.

<tb>

Aape oli ehjistymään käsin, hän lueskeli äidinkielen tutkintoa varten. Virkaylennys oli viimeinen oljenkorsi, johon hän masennuksissaan tarttui.

Eräänä sunnuntaiaamuna lähti hän kävelylle. Paluumatkalla pälkähti hänen ajatuksiinsa pistäytyä jonkun kuumetautia sairastaneen oppilaan luokse, joka oli vielä siksi heikko, ettei kyennyt käymään koulua. Oppilas oli hänen harvoja suosikkejaan, hyvälahjainen ja siistikäytöksinen. Isä oli ammattilainen. Iloisena ja kursailematta, kuten ainakin se, joka tietää olevansa tervetullut, astui Aape kyökin kautta pienenlaiseen kamariin, joka toimitti vierashuoneen virkaa. Viereisen huoneen ovi sattui olemaan auki, sairastanut poika makasi selällään sängyssä, selaillen suurenpuoleista, kuvitettua kirjaa. Aape oli juuri aikeessa ruveta puhuttelemaan poikaa, mutta tämä loi pikaisen silmäyksen opettajaansa, käänsi samassa päänsä seinään käsin ja oli nukkuvinaan.

Aapesta tuntui kuin olisi hänen rintaansa pistetty terävällä aseella.

Kului tuskallinen tuokio.

— Se on väsynyt, lie siinä unen ja valveillaolon välimailla, selitteli isä, kokien lieventää kiusallista silmänräpäystä.

— Pieti, nukutko sinä?

Aape koki hillitä suuttumustaan, hänen äänensä oli mahdollisimman ystävällinen.

Poika hengitti raskaammin eikä vastannut mitään.

— Nukutko sinä todellakin?

Aape astui kynnykselle, töin tuskin kykeni hän hillitsemään itsensä.

Mutta poika hengitti yhä raskaammin.

Aape peräytyi ovea kohti, veri oli ajautunut pois hänen kasvoistaan, hänen kätensä vapisi, kun hän tarttui lukkoon.

— Opettaja suo anteeksi, ei se ole oikein selvillä vielä.

Isä päästi hätävalheen.

— En tarkoittanut häiritä, en aavistanutkaan että…

Aape puri poikki sanansa ja työntyi joutuin kyökin kautta pihalle.

Jos hänelle olisi kerrottu tämä kohtaus häneen sovitettuna, jos olisi väitetty, että hänen suosimansa kiltti ja teräväpäinen Pieti ei rakasta, vaan päinvastoin vihaa häntä, olisi hän nauranut ja lausunut vasten väittäjän silmiä, että hän on kurja, tunnoton valehtelija, jolle ei mikään ole pyhää.

Mutta itseään ei hän toki voinut jäävätä, se mitä hän näki ja koki, riitti todistamaan lahjomattomasti, että poika, yksi hänen harvoja suosikkejaan, vihasi häntä.

Siitä ei päässyt ojaan eikä ojan taa.

Koko päivän ajatteli Aape aamun tapausta, toisinaan pyrki hänen raivonsa syttymään, toisinaan pyrkivät kyyneleet hänen silmiinsä, mutta tapahtuma oli aina yhtä arka ja koski aina yhtä kipeästi. Kun hän kurkisti sen taakse, levisi hänen silmiensä nähdä niin synkkä näköala, että hän värisi. Näkö-alan muodostivat ne oppilaat, jotka eivät olleet hänen suosikkejaan. Ja niitä oli paljon. Tähän saakka ei se, mitä oppilaat hänestä ajattelivat ja miten he häntä arvostelivat, ollut koskenut häneen, päinvastoin oli hänestä luonnollista, että tunnon tarkkaa opettajaa punnittiin eri tavoin eli sen mukaan, miten kunnollinen oppilas itse oli, mutta suosikin osottama vastenmielisyys repäsi suomukset hänen silmistään ja painoi hänet semmoiseen tummaan valoon, että hänen sydäntään kylmäsi. Hän oli luulotellut olevansa onnistunut opettaja, voimiensa takaa oli hän tehnyt työtä, säästämättä enempää itseään kuin oppilaitakaan ja tavoittelematta kiitosta tuolta tai täältä. Tämä tietoisuus oli elättänyt häntä, hän oli monesti, kun mieli särkyi surulliseksi, paennut sen turviin sekä saanut siitä pontta käymään pää pystyssä kesken kaikkia nöyryytyksiäänkin, mutta nyt sekin ryöstettiin häneltä. Hänestä tuntui kuin seisoisi hän yksinäisellä, alastomalla kalliolla, jota kohti vyörivät kaikki kylmät hyrskyt, riepoittaen häntä ja sortaen raunioiksi hänen viimeisetkin suuruusunelmansa.

<tb>

Roteva, suurinaamainen isäntä talutti kädestä noin neljän tai viiden vuoden vanhaa tyttöä Aapen luo, joka juuri oli laskenut sanomalehden kädestään pöydälle.

— Mennään sanomaan vieraalle päivää.

Vitkastellen ja toisella kädellään hieroen nenäänsä läheni tyttö, vilkkailla silmillään tähystäen outoa miestä.

— Mikä sinun nimesi on? kysyi Aape, kun tervehdys oli suoritettu.

— Sano nimesi, sano, saat sokurin, kehoitteli isäntä.

— Annu, kuului hiljaa.

Sokurin saatuaan kiirehti tyttö etäisimpään nurkkaan.

— Käyhän istumaan.

Rotevan isännän käytöksessä sekä koko henkilössä kuvastui semmoinen suoruus ja avomielisyys, ettei Aape voinut lainkaan loukkaantua sinuttelemisesta, hän istahti rahille ja isäntä painautui niin lähelle häntä, että heidän polvensa koskivat toisiinsa.

— Savimaatko ne sielläkin päin ovat valloilla?

— Nepä tietenkin.

Tuosta keskustelu lähti kaartelemaan, haarautuen niin moneen suuntaan, että kyselijä sai jokseenkin selvän kuvan sen pitäjän oloista, jossa Aape palveli kansakoulunopettajana.

Tyttö oli sillä välin ruvennut itsekseen leikkimään. Pyörähdellen ja keikkuen kantapäillään nauroi se ääneen, jopa väliin hihkaisikin iloisesti.

— Miksi se aina hokee Austu, Austu.

— Austu oli sen leikkitoveri.

Aape loi isäntään kysyvän katseen.

— Annu ei ole minun lapseni, se on veljeni tyttärentytär.

Avomielisesti kertoi isäntä, että hänellä oli veli, uudisasukas kylän takamailla, nuorempi häntä itseään. Veljentyttären mieli paloi maailmaan, maailmalla on vanhat tapansa, se langettaa kenen voi, ja se langetti veljentyttärenkin. Neulalla sitte elätettiin kaksi suuta, se pani tiukalle ja imi punan poskista. Viime vuonna tytär sitte kirjoitti isälleen, että hän saisi miehen, kun olisi mihin panna lapsen. Kun veljellä on omia melkein tuvallinen eikä kertojalla yhtään, sovittiin siten että kertoja otti Annun omaksi tytökseen.

— Jos ei täällä maailmassa kukaan paikkaa ja paranna…

— Austu, Austu, minä heitän, keskeytti tyttö, ollen paiskaavinaan jotakin Austua kohti.

Samassa ilmaantui naisväkeä tupaan, Aape heitti hyvästit avomieliselle isännälle ja lähti astelemaan peltojen polkuja enonsa taloa kohti, jonne hän oli tullut kesää viettämään heti lukuvuoden päätyttyä.

Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut semmoista viihtymystä kuin tänä kesänä. Seutu asukkaineen kaikkineen ikään kuin kosketteli häneen ja puhalsi hänen tietämättään lämpöisen ja herättävän henkäyksen hänen sieluunsa, vavahuttaen henkiin sen, jota itserakkaus sekä luuloteltu etevyys oli vankinaan huristellut.

Kylä sijaitsi parin penikulman etäisyydessä kirkolta ja käsitti alun toistakymmentä taloa, joiden asukkaat olivat järjestään karkeakouraista raatajakansaa. Luonto oli vuorista ja vaihettelevaa. Alavia vainioita rajoittivat jyrkkäkylkiset kalliot sekä sakeametsäiset kukkulat, ja päivän suunnilla sinerti kapean lahden pinta, joka etäämpänä levisi suureksi satasaariseksi seläksi.

Aape viehättyi seutuun sekä oloihin. Ihmiset anastivat hänen huomionsa. Hänen silmiensä eteen levisi näköala, josta ei hän vielä voinut sanoa mitä se oli, mutta jonka väkevän lumon hän vainuten tunsi, ja joka oli kuin pieni, päivää ennustava valon pilkahdus tumman yön jälkeen.

Kun ihmiset ensin olivat anastaneet hänen huomionsa, rupesivat ne vetämään puoleensa häntä. Rotevasta isännästä alkaen köyhimpään muonarenkiin ja torppariin saakka oppi hän tuntemaan heidät, ja hänen silmänsä keksi heissä jokaisessa jonkun piirteen, joka oli hänelle kuin tuttua ja pani hänen sielunsa salaa myhäilemään ja nauttimaan.

Toisinaan tuntui kuin olisi jotakin jäänyt hänen taakseen iki päiviksi, ja silloin tunsi hän veressään jonkun kumman kosketuksen, joka synnytti samalla tuskaa ja nautintoa. Hänen sielunsa nauroi ja itki yhtaikaa. Eletty itketti häntä, mutta vastassa oleva valon pilkahdus kirkasti hänen mielensä ja pani hänet tuntemaan jotakin uutta ja nuorteata, joka antoi elämälle arvoa ja sisällystä. —

Elokuun puolivälissä hankkiutui hän lähtemään. Muuan odottamaton kirje työnsi hänet paluumatkalle kolmea päivää aikaisemmin kuin mitä hän oli aikonut. Jo aamusella huomasi hän mielensä raskaaksi. Kylmä tunne valtasi hänet, kun hän ajatteli pitkää työvuotta, joka oli hänen edessään kaikkine ilottomuuksineen. Tämän käytteeksi sitte vielä hänen suhteensa lähimpään ympäristöön, kaikki se poikinpuolisuus, joka vasite kuului hänen henkilöönsä ja joka määräsi hänen vähäpätöisimmätkin toimensa koulun ulkopuolla.

Rattaille asettuessa alkoi sataa. Sattumalta oli Aape saanut matkatoveriksi kirkonkylään saakka muutaman maanviljelyskoneiden kauppiaan, joka oli elostellut kylässä pari päivää. Kun he ajoivat erään pikku kunnaan ohi, joka sijaitsi kylän laiteella ja johon paraikaa perusteltiin kansakoulun kivijalkaa, virkkoi konekauppias:

— Täällä on kansakoulu tarpeen… ovat niin sivistymättömiä.

Aape melkein sävähti. Sanat koskivat johonkin arkaan kohtaan hänen rinnassaan. Tuntui kuin olisi hän vilaukselta nähnyt oman itsensä kaikessa suuruudessaan ja etevyydessään. Häntä aivan kuin hävetti moinen lausunto. Tuntien mielensä pahoittuneeksi, kietoutui hän sadevaippaan eikä vaihtanut sanaakaan matkatoverinsa kera koko pitkän taipaleen kestäessä.

Painostuneessa mielentilassa saapui hän perille. Koulun puutarhassa tapasi hän opettajattaren, joka oudostelevin silmäyksin tirkisteli häneen. Moniin aikoihin eivät he olleet vaihettaneet sanaakaan keskenään, paitse mitä opetus- ja virka-asioihin pakosta kuului.

— En osannut odottaa, virkkoi opettajatar, kun näki Aapen suuntaavan askeleensa häntä kohti. Mutta Anni on odottanut.

Anni, jonkun hunningoille joutuneen ammattilaisen vaimo, oli Aapen taloudenhoitajatar. Kuten vanhanpuoleisten naisten laita ainakin on, oli hän lujasti kiintynyt isäntäänsä.

— Ja hän liekin ainoa odottaja.

Aape koki hymyillä iloisesti, opettajattaren häntä silmäillessä kummastuneesti. Pitkähköjen kasvojen ilme näytti myötätuntoiselta; älykkäät silmät kuvastivat hiljaisia sielun kärsimyksiä; poissa oli entinen suuruuden ja etevyyden itserakas hohde.

He seisoivat tuokion äänettöminä, sitte Aape virkkoi hillityin äänin:

— Minulla on pyyntö, tärkeä sekä rohkea.

Uteliaisuuden vilkas ele virehti opettajattaren kasvoille.

— Tätä pyyntöäni riensin saattamaan perille, vaikka kesälomaani oli vielä puoli viikkoa jälellä. Tuosta jo voit arvata, ettei pyyntöni ole aivan mitätön.

Opettajattaren kasvojen eleet muuttuivat yhä uteliaammiksi.

— En pyydä enempää enkä vähempää kuin sitä, ettet minun tähteni lähde pois nykyisestä paikastasi.

Opettajattaren posket tummenivat, hän katsoi kenkiensä kärkiin.

— Minä tiedän kaikki, paperisi ovat reilassa, virkaa on yksityisesti jo tarjottukin sinulle, mutta sinun käy ikäväksi lähteä täältä, sinä epäröit viime hetkeen saakka, ja nyt minä seison tässä edessäsi ja pyytelen: luovu koko hankkeesta, jonka alkusyy olen minä.

Aape tarjosi kättään, hän ei tahtonut salata, että kaikki oli hänen puoleltaan anteeksipyyntiä menneistä. Opettajatar ei ojennettuun käteen heti tarttunut, sillä hän häiriytyi tuokioksi. Hänen oli vaikea uskoa, että se mitä hän kuuli, oli totta. Mutta kun hän katsoi Aapeen, joka surullisen ja kärsivän näköisenä seisoi hänen edessään, kohosi hänen kätensä.

— Lupaatko luopua?

— Lupaan.

Aapen surullisille kasvoille levisi tyydytyksen ilme.

— Kiitän sinua, virkkoi hän rehellisen lämpöisesti.

Lukuvuoden alettua ei elämä tuntunut erinomaisemmalta kuin ennenkään, mutta syttyneet voimat tekivät yhä työtään, ja uusi tulevaisuus hiipi huomaamatta yhä lähemmäksi. Elämä tuntui toisinaan, silloin kun vanhat muistot eivät piinanneet mieltä, onnelliselta, ja sen hiljaiset, vaatimattomat värit lämmittivät ja ihastuttivat.

Syksymmällä joutui avonaiseksi muuan seminaarin harjoituskoulun opettajanvirka. Aapen sydän riemahti, sillä suorittamillaan tutkinnoilla oli hän tähdännytkin semmoistakin tointa. Siinä oli palkka korkeampi, helpompi työ ja näiden kahden edun lisäksi vielä kolmaskin: kaupunkilaisoloissa oli hyvä tilaisuus kehittyä sekä ammatillisesti että yleissivistykseen nähden. Tämä seikka juuri oli painava. Tuntui melkein siltä kuin olisivat elämän sumeat pilvet äkkiä painuneet pakoon, paljastaen silmän nähdä entistä selkeätä ja sineätä taivasta, sitä, jota Aape oli tottunut niin mielellään katselemaan ja joka kuvasti häntä itseään niin kauniina ja miellyttävänä.

Mutta ensimmäisen huikaisun tyynnyttyä ja lauhduttua viileni mieli ja sen valtasi katumuksen ja häpeän tunne, kun hän oli taasen langennut entiseen helmasyntiinsä: itsensä ihailemiseen. Loistavan kuvan takana, jonka hän kiusauksen yllättäessä oli laatinut, ammotti entinen, tuttu tyhjyys ja päämäärättömyys, ja samassa kaikki raukistui siihen määrään, jotta hän saattoi itkeä omalle itselleen. Raukistumisen mentyä ohi nosti hän taasen päätään ja mittaili korskeasti sitä maailmaa, joka oli vain luotu häntä ja hänen onneaan varten.

Tätä taistelua kesti viikkomäärin. Vihdoin olivat voitetut kaikki lapsellisuudet ja raukkamaisuudet, joita elämän pikku vastoinkäymiset olivat Aapen ehjään luonteesen iskeneet, hän oli päättänyt panna paperinsa hakuun ja sanoa samassa hyvästit nykyiselle huomaamattomalle elämälleen.

Taistelut olivat jo asettuneet, pariin kolmeen päivään ei hän ollut enää tuntenut häilyväisyyttä eikä äkkinäisiä mielentilan vaihdoksia.

On iltahämärä, Aape istuu työpöytänsä ääressä. Lopetettuaan jonkun pikku työn, nojaikse hän tuolin selkää vastaan, harailee tukkaansa ja silmäilee ulos talviseen hämärään, jossa valkoinen hanki kajastaa niin hauskana. Joku soma kuva syntyy hänen ajatuksissaan, hänen suunsa vetäytyy hymyyn, hänen silmänsä hymyilevät yhä makeammin.

Kuva ei ole ensikertainen, mutta sillä on aina väkevä tenhonsa. Jyrkkäkylkiset kalliot, alavat viljelysmaat, sakeametsäiset kukkulat, kapean lahden pinta, talot, ihmiset, kaikki muodostavat ehyen kokonaisuuden, jossa on alkuperäisyyttä, tuoreutta ja soinnukkaita viivoja.

Äkkiä kuolee hymy Aapen huulilta ja silmistä, joku ajatus syöksähtää hänen päähänsä, uusi, suuri ja ihmeellinen ajatus, joka täyttää hänen sydämmensä ja järkensä, ajatuksensa ja tunteensa. Hän näkee rakenteilla olevan kansakoulutalon, ja silloin tuntuu kuin huutaisivat sadat voimakkaat äänet hänen korvaansa: sinne, sinne!

Hetkisen on Aape kuin jähmettynyt, mutta sitte hän tuntee voimakkaat kipinät koko olennossaan.

— Sinne, sinne, toistaa hän, lyöden kädellään hämmästyneesti otsaansa, kuten ainakin henkilö, jolle suuri salaisuus äkkiä paljastuu.

Hän tuntee ettei se ole satunnainen mielentila eikä pälkähdys, sillä se kasvaa minuuttien kera yhä valtavammaksi ja täyttää yhä voimakkaampana koko hänen olentonsa. Vasta nyt hän käsittää, miksi metsäkylän kuva on leikinnyt hänen ajatuksissaan melkein koko lukuvuoden. Kesken työtä ja lepoa, kesken surua ja iloa on se yhäti ja yhäti karannut hänen ajatuksiinsa. Hän on kuvalle hymyillyt, hän on nauttinut siitä, mutta hän ei ole ymmärtänyt sen tarkoitusta ennen kuin vasta nyt.

Edellisenä kesänä syttyi hänen veressään joku aines palamaan, palo on tuntunut polttavammin aina silloin, kun metsäkylä raatajineen on syöksähtänyt hänen ajatuksiinsa. Se on heimolaisuuden, verisiteiden kipinä, joka on liekkiin leimahtanut. Metsäkylä koski salaa hänen vereensä, hänen sielunsa suoniin, sytytti kipinät, laati liekit.

Sinne, sinne, soi yhä voimakkaammin ja yhä riemukkaammin Aapen korvissa. Niiden luo, joiden muodostamasta kokonaisuudesta hän itse oli murtoma, pienoiskuva, joiden elämään hän oli verisiteillä yhdistetty. Mutta ei suurena eikä etevänä, vaan matalana ja vähäoppisena. Suohon kaikki etevyys ja lahjakkaisuus, kaikki korkeammuus. Heidän rinnallaan, heidän ystävänään, veljenään…

Miten laaja työmaa siinä tapauksessa leviääkään hänen eteensä, kun hän astuu ulos etevyytensä linnoituksesta heidän tasalleen, kun hän rennoin mielin ja lämpöisin sydämin käy käsiksi tehtäväänsä.

Aape tunsi seisovansa uuden elämänsä partaalla, johon näkyi hänen tulevaisuutensa, hänen onnensa, ilonsa, huolensa, kaihonsa, kaikkensa. Niiden keskeltä kohotti päätään elämän ilo eli tyydytys ja tieto hänen työnsä tärkeydestä. Itsekkäät vaikuttimet, kuten herraksi pääseminen ja luuloteltu kevyempi työ, olivat kannustaneet häntä pyrkimään seminaariin, itsekkäät vaikuttimet olivat tähän saakka aina ohjanneet hänen toimintaansa, opettajan varsinaista kutsumusta ei hän ollut koskaan tarkemmin punninnut eikä se ollut hänen ajatuksiinsa kuvastunut, syystä että hän itse oli ollut aina etualalla sekä hänen pyyteensä, toiveensa, hyvänsä. Mutta tästä käsin väistyy hän itse syrjään, taustaan. Etualaan astuvat kylän asukkaat, raatajakansan pojat ja tytöt. Nyt hän vasta käsitti oman kutsumuksensa suuruuden, käsitys puhkesi sanoiksi, jotka hän, lyöden kädellä otsaansa, lausui innokkaasti:

— Oi, jos voisin korren vetää ristiin heidän hyväkseen.

<tb>

Sisko kuunteli ihastuksissaan.

— Et usko, miten vaikeita silmänräpäyksiä tuotti minulle pelko, että jos se onkin valhekuva, joka ei kestä järjen koputuksia. Näet, se laukahti ajatuksiin niin äkkiä, se iski kuin salama pilvestä. Istuin, kuten tässä nyt istun, mutta sillä eroituksella etten ajatellut mitään enkä tuntenut mitään. Yhtäkkiä metsäkylä syöksähtää silmieni eteen, ja minusta tuntui kuin olisivat sadat torvet toitottaneet korviini: sinne, sinne… Huumaannun, hurmaannun. On kuin olisivat jotkut kahleet katkenneet, ja minä olisin odottamattani saavuttanut suuren onnen, semmoisen onnen, jonka olemassaoloa en siihen saakka osannut kuvitellakaan. Vaikka tunsin että se oli totta, epäilin vielä sittekin, että jos se on silmänräpäyksellistä tunnetta, joka hetken hyväilee ja sitte hylkää. Pelkoni oli turha. Viime kesää viettäessäni koski vereeni joku voima herättävästi. Minussa on kätkeytyneenä jotakin, joka vaati vain sytyttävän kipinän, hulmahtaakseen liekkiin.

— Sen kätketyn näin minä vilaukselta jo silloin, kun yhdessä matkustimme seminaarin pääsytutkintoihin.

— Tosiaanko?

Aape loi Siskoon kiitollisen katseen, ja hänen pitkähköillä kasvoillaan asusti sama miettiväinen, hieman surullinen ilme, joka heidän tavatessaan junassa jo oli Siskon silmään pistänyt ja joka hänen koko olentoonsa loi miellyttävän leiman.

— Milloin hakuaika päättyy?

— Ensi viikolla.

— Mutta jos sattuu käymään niin, ettet pääsekään.

Aape aivan tökertyi, kuten ainakin ihminen, joka äkkiä näkee tielleen nousevan odottamattoman esteen.

— Se on mahdotonta.

— Miksi?

Siskon nauru rupesi harmittamaan Aapea.

— Te naiset osaatte ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, nauroi hän sitte, kun harmin tunne ehti mennä ohi. Arvatenkin myöskin rakkausasioissa.

— Niissäkin, vastasi Sisko kuivan hauskasti.

— Kyllä minä olen varma, ettei ne minua sivuuta.

— Maailmassa sattuu kummempiakin.

— Hm.

— Toisia aina hylätään, toisia hyväksytään. Näes, minä katson asiaa siltä kannalta, että sinä nyt heti, kun olet parahiksi vasta löytynyt koko mies, pakenet pois täältä.

Aape vaikeni.

Hakuajan umpeen mentyä odotti hän kutsua maltittomasti, mutta kun se vihdoin saapui, tunsi hän itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa. Hänet valtasi mokoma surumielisyys ja masennus, ettei sen vertaa ennen eikä jälkeen. Koko hänen elämänsä tuntui kellistyneen nurin niskoin ja samalla luiskahtaneen iloisilta päivän rinteiltä alas ikäviin noroihin, joissa on vähäpätöistä ja unettavaa. Hän oli kuin mikäkin särkynyt sielu, joka vapaaehtoisesti kääntää selkänsä maailmalle ja kuitenkin itkee sen perään.

Hän oli lopultakin pettänyt oman itsensä ja nuoruutensa korkeat unelmat. Miksi? Siksi että häneltä puuttui kestävyys. Alottamaan hän oli kyennyt, mutta hän ei kyennyt viemään perille eikä päättämään. Hänessä oli voimaa, vaan ei sitkeyttä, rohkeutta, vaan ei häikäilemättömyyttä, ja siksi hänestä tuli oman itsensä pettäjä, heikko olento, jota tapaukset viskelivät miten milloinkin lystäsivät.

Miten korkealta hän putosikaan. Mitä hän olikaan uneksinut takavuosina? Maailma oli hänen edessään täynnä kukkuloita, ja kukkulat olivat kaikki hänen noustaviaan, niiden laet olivat tasoitetut juuri häntä varten. Ne kaikin houkuttelivat häntä luokseen ja sanoivat: nouse minun laelleni, nouse.

Niin menneet vuodet.

Mutta nykyisyys ja tulevaisuus, mitä näköaloja se tarjosi? Syrjäkylän, jonne ei mikään päivä hänen entisestä maailmastaan pääse paistamaan ja joka ei kyennyt muuta antamaan kuin unhoitusta. Siirtyminen sinne oli samaa kuin sanoa hyvästit kaikille kukkuloille ja kuolla pois itseltään, lahjoiltaan, etevyydeltään. Elää siellä unhoitettua, huomaamatonta elämää, elää ja vanhettua, hengen vähitellen kangistuessa vanhoihin muistoihin, katsella etäisestä soppelosta muiden tähtien nousua ja lentoa sille kaikelle voi itkeä.

Ja Aape todella itkikin. Hänen mielensä turposi niin raskaaksi, ettei hän voinut estää silmiään kostumasta, kun kaikki hänen unelmansa niin äkkiä haihtuivat ja vaihtuivat, kun hänen silmänsä keksi, mikä hän oli ja mitä varten hän oli. Hän itki lelujensa särkymistä, ja niin rehellistä oli hänen hetkellinen heikkoutensa, ettei hän surussaan keksinyt mitään naurettavuuksia. Tulevaisuuden näköala oli niin toivoton ja synkkä ja siitä löyhkähti semmoinen masennus, että Aape tunsi koko henkensä murtuneeksi. Nyt vasta hän tunsi, miten paljo hän rakasti kirkonkylää, sen komeita rakennuksia, teitä ja vilkasta elämää, nyt vasta hän käsitti, mitä arvon hohdetta se loi hänenkin olentoonsa. Vaihtaa tämmöinen pikkukaupunki metsäkylään oli melkein mieletöntä.

— Minä peruutan kaikki, virkkoi Aape tuskissaan ja toivottomuudessaan.
Ensi huomenna minä peruutan.

Mutta huomissa oli hänen mielensä aivan toisen värinen. Viimeinen taistelu oli häntä horjautellut, mutta taistelun päätyttyä seisoi hän jälleen entistä vankempana ja lujempana. Kaikki se mitä hän taistelun kestäessä oli tuntenut, tuntui huomissa raukkamaiselta, jopa naurettavaltakin. Vähäpätöisen kutsumuksen suuruus alkoi jälleen kirkastaa mieltä, laatien rintaan semmoisen lämmön ja päivänpaisteen, että sen rinnalla kirkonkylät, kunniat ja kohoomiset kylmenivät ja tummenivat.

Nyt Aape jo käsitti, että hän oli elänyt itsensä ulos entisyydestään. Nöyryytykset ja kaikki se onnistumattomuus, joka varjon tavoin seurasi häntä, kun hän yritti näytellä sitä, mitä hän ei todellisuudessa ollut, olivat hänen huomaamattaan taluttaneet hänet ulos jostakin, joka ijäksi sulkeutui hänen jälkeensä sekä samalla avanneet hänen silmänsä ihailemaan ja ymmärtämään vähäpätöisen elämäntehtävän suuruutta. Sadun haltia oli suudellut häntä pikku kärsimyksillä ja vastoinkäymisillä ja havahduttanut hänet.

<tb>

Elokuun ilta, kirkonkylä kylpee auringon hohteessa.

Pohjoista kohti suuntautuvaa maantietä myöten vierivät rattaat. Pieni mies, piippunysä hampaissa ja lakki kallellaan, hoitaa takana ohjia, etupuolia istuu pitkähkökasvoinen, vakavan näköinen nuorimies, silmissä mietiskelevä ilme, joka hänen hymyillessäänkin särkyy vain osaksi. Molemmat ovat vaiti. Maantie poimuttelee ensin peltojen lävitse, nousee sitte matalilta mailta mäen rinteelle ja kaartaa siitä pienien viljelysmaitten sivutse synkkää metsää kohti.

— Annin oli ikävä lähteä, lausuu vihdoin mies, sylkäisten tuimasti sivulleen.

— Naiset ovat aina hellätuntoisempia, arvelee Aape.

— Ja kun piti erota synnyinseudusta, jossa kaikki on tuttua. Vieraan paikan ihmiset ovat toista kuin oman paikkakunnan.

— Kun tottuu, kyllä menettelee.

— Niinpä niinkin, kun tottuu, siinähän se asia onkin.

Puhelu katkeaa, pieni mies panee paloon uudet tupakit, sylkäisee tuon tuostakin tuimasti sivulleen sekä nykii ohjaksista hevosta. Sitte hän rupeaa kertoilemaan nuoruutensa ajoista, miten hän oli jo vähällä joutua akalliseksi, mutta kun saatiin katovuosi, heitti hän naimatuumat, ja siihen se kuivui koko homma; hän jäi ijäkseen yksinäiseksi.

— Ei sitä vanhempana enää…

— Ei.

— Vaikka kyllä ne toiset…

Pieni mies innostui kertomaan veljestään, jolla oli jo kolmas akka. Aape ei kuunnellut kertojaa aina puolellakaan korvalla, sillä elokuun kaihoisa ilta painoi hänet jonkinlaiseen surumielisyyteen. Muisto toisensa jälkeen elpyi hänen ajatuksiinsa. Kaikille niille saattoi sekä nauraa että itkeä, niiden kaikkien pohjalla oli jotakin tervettä, vaikka pinta näyttikin sairaalloiselta.

— … tullaan Kuninkaanmäelle, herätti pienen miehen ääni Aapen.

Kuninkaanmäki oli loivasti ylenevä harjanne jylhän metsän keskessä, ja siihen näkyi pari pikku järveä ja pitäjän kirkko. Mäelle saavuttua pysäytti Aape hevosen. Pitkän hetken silmäili hän kirkon valkoista päätyä, joka kaukaa siinti Kuninkaanmäelle. Silmäillessä yltyi hänen kasvojensa surumielinen ilme väkevämmäksi; nähtävästi syttyi hänen rinnassaan jotakin katkerata ja haikeata.

— So, annetaan mennä.

Ajettiin edelleen, ja jopas on jylhän taipaleen varrella metsätorppa. Aivan maantien reunassa on torpan sauna, ja saunasta kuuluu tuoreiden vihtojen läiskinä. Lähellä olevalla kannokolla istuu nuori mies punakkana ja höyryävänä. Aapen silmät kiintyvät kannokolla-istujan vartaloon. Lihakset, hartiat, käsivarret, kaikki ovat niin komeat, kuin oisivat juuri sinä hetkenä Luojan käsistä lähteneet.

Sauna, vihtojen läiskinä ja kannokolla istuva mies antavat Aapelle jotakin, antavat runsain käsin ja pyytämättä. Ne muistuttavat siitä maailmasta, joka tästä käsin on hänen kaikki kaikkensa, josta hän itsekin on sirpale ja josta eristettynä hän on onnistumaton, rikkinäinen narri.

Masentavat muistot haihtuvat tuokio tuokiolta, Aapen mieli seestyy, kun hänen silmiinsä kuvastuu se tulevaisuus, jota kohti hän oli matkalla.

— Niin, miten velimies jakseleekaan?

Tuo on kuin anteeksipyynti äskeisestä loukkaamattomuudesta.

Se anteeksipyynti kartoittaa kauas kaikki masentavat muistot. Koko tunne-elämä nuortuu nauttimaan. Pieni mies, joka katovuoden vuoksi peräytyi naimahommistaan, alkaa vetää puoleensa Aapen huomion. Mies on hänen väkeään, sitä ehyttä joukkoa, jossa on luonteita ja luonteiden tuoreutta.

Kun pieni mies rupee kertomaan velimiehen voinnista, kuuntelee Aape molemmin korvin. Sanat koskevat häneen. Tuntuu kuten ei olisikaan puhe yhdestä henkilöstä ja perheestä, vaan monesta, joiden kanssa hän on yhdistetty sielun ja veren siteillä ja joiden sitkeyden sekä taistelut puutetta vastaan hän tuntee yhtä tarkoin kuin oman elämänsä.

— … Ja se on velimies ikänsä ollut terve.

— Terveys on hyvä lahja.

Torppa on kadonnut näkyvistä, maantie lähtee loivenemaan vehmasta noroa kohti.

Metsä humisee juhlallisesti.