ENSIMÄINEN LUKU.
Kolme metsämiestä.
Kolme matkamiestä kiiruhti hellittämättä eteenpäin.
Texasin paahtava aurinko paistoi täydeltä terältä. Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi ainoastaan taivasta ja hiekkaa, hiekkaa ja taivasta. Ainoastaan kaukana taivaanrannalla voi silmä eroittaa nähtävästi metsänpeittämän vuorijonon tummat piirteet.
Los Varros-vuoret ne olivat, jotka houkuttelivat heitä luokseen tarjoten heille suojaa paahtavilta auringonsäteiltä.
Matkamiehemme olivat kolme tanakkaruumiista henkilöä, jäntereisiä miehiä, joilla oli ahavoituneet ja auringon polttamat kasvot ja jommoisia tapaa ainoastaan läntisen Amerikan metsänkulkijain, majavan- ja hevospyytäjäin joukosta.
Kaksi heistä näytti olevan yhdenikäisiä, noin neljänkymmenvuotisia, kolmas vaan noin kahdenkymmenenviiden ikävuoden vaiheilla.
Kaikilla oli heillä samanlaiset tamineet.
Englantilainen vartalonmukainen nahkatakki, nahkahousut, jotka peittyivät pitkävartisiin saappaisiin ja päässä leveälierinen, kotkansulan kaunistama panamahattu, muodostivat heidän yhtä yksinkertaisen kuin käytännöllisen pukunsa.
Selässä riippui heillä takaaladattava remington-kivääri. Vyöllään oli heillä vasemmalla puolen pieni, mutta terävät kirves, etupuolella riippui kahden kuusipiippuisen revolverin välissä pitkä tikari. Iso nahkainen matkaleili ja aimo jahtilaukku, joka nyt näytti olevan evästä pulloillaan, viimesti kolmen metsämiehen asun. Kolmetuntisen marssin jälkeen pääsivät he vihdoin kumpujonolle ja heittäytyivät suojaavien puitten siimekseen levähtämään hiukkasen rasittavan astunnan jälkeen.
"Olipa se todellakin rasittava marssii", sanoi toinen vanhemmista metsästäjistä pyyhkien nenäliinallaan hikeä otsaltaan. "Aurinko paahtaa tänään kuin jos tahtoisi se paistaa puhvelin ihan eläviltään."
"Toivon kumminkin, että tänä iltana ehdimme Trelfonien luolille", virkkoi siihen toinen vanhempi metsästäjä samassa kun hän aukasi laukkunsa ja otti esille leipää ja juustoa.
"Niin, samaahan minäkin arvelen. Mutta saapashan nähdä, josko näillä hornan metsämailla enää liekkään metsänriistaa. Niinä kymmenenä vuotena, joina en olo jalkaani tänne pistänyt, ovat, intiaanit ja pääasiallisesti siouxit, vähentäneet sen lukumäärää melkoisesti. Olipa sentähden aikakin käsissä näyttäytyäkseni kerran näillä mailla."
Puhuja, jonka kasvoja tuuhea valkoinen parta ympäröi, tunnettiin koko Texasissa intiaanien, uudisasukasten ja metsästäjien keskuudessa "Karhuntappajan" nimellä. Mutta hän ei ainoastaan ollut kurjan roskaväen ja roistomaisten intiaanien tuntema, vaan he pelkäsivät häntä vieläkin enemmän hänen oikeamielisyytensä ja rehellisyytensä tähden.
Vanha metsästäjä ei suinkaan pelännyt pyssy kädessä astua moista väkeä vastaan ja tarmokkaalla esiintymisellään ymmärsi hän pitää siouxit kurissa.
Sen ohessa oli hänellä tarkka silmä kuni haukan ja hän oli pettämättömän tarkka ampuja. Minkä hän kerran oli saanut pyssynsä jyväsimelle, se oli melkein jo hengeltä. Jos hän kerran oli luvannut tuhota aavikkoroiston, tahi kostaa jollekin intiaaniheimolle sen tekemää roistontekoa, silloin oli sen, jota uhkaus koski, viisainta, ikipäiviksi lähteä Texasin maasta.
Hän tiesi löytää uhrinsa.
Uudisasukasten ja rehellisten intiaanien keskuudessa oli hän hyvä vieras ja paljon pitivät he hänestä.
Tuo toinen metsästäjä, jonka kanssa hän nyt lähes kuusi vuotta oli kierrellyt seudut ristiin rastiin, oli intiaaneilta saanut nimen "Kotkansilmä".
Nuori mies taas, joka oli Karhuntappajan kaukainen sukulainen, kutsuttiin "Nopsajalkaiseksi hirveksi".
Metsästäjät kävivät aimo tavalla ruoan kimppuun ja söivät hyvällä ruokahalulla, kun Karhuntappaja siimestäen kädellään silmiään äkkiä ja tarkkaavaisesti tähysteli oikealla puolen kohoavien vuorten huippuja.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän kääntyen toverinsa puoleen. Haaskakotkat lähtevät pakoon. Täällä metsästää siis joku. Texasissa en tunne kumminkaan ketään, joka voisi eksyä täkäläisten roistojen keskuuteen.
"Joku meksikolainen puhvelinpyytäjä ei se arvattavasti ole. Ne eivät siis voi olla muita kuin intiaaneja tahi uudisasukkaita. Noh, saammepahan nähdä enkö ole oikeassa. Siouxit ovat kaivaneet sotakirveen maasta ja lähteneet sotaretkelle etelään, mutta en kumminkaan uskoisi, että he ovat jo ehtineet tänne saakka."
Niinpiankun metsästäjät olivat aterioineet, jatkoivat he matkaansa vuorien poikki.
Pian olivat he kulkeneet matalan vuorijonon yli ja heidän eteensä, aukeni iso, hedelmällinen tasanko.
Aurinko laski alemma ja yhä alemma länteen. Kolme metsästäjää oli kulkenut jo useampia tunteja, kun he äkkiä seisahtuivat.
Pienen joen partaalla, joka kiemurrellen juoksi heinäaavikon läpi, näkivät he heti kohta intiaanileirin jäljet.
"Siouxit!" sanoi Karhuntappaja ottaessaan maasta mokassiini-jalkineen, jonka sen omistaja oli heittänyt luotaan, ja tarkastellessaan sitä.
"Ettäs nuo koirat jo ovat ehtineet tunkea tänne asti! Noh, nyt on meidän metsästyksemme lopussa, Tahtoisinpa vaan tietää, mikä noilla roistoilla nyt on mielessä."
"Kaikesta päättäen ovat he viime yönä leiriytyneet tähän ja varhain tänä aamuna jatkaneet matkaansa", sanoi nuorempi metsästäjä.
"Yhdynpä mielipiteeseesi!"
Kaikki jäljet tutkittiin nyt tarkasti, mutta kun ei kukaan voinut huomata mitään, joka, olisi voinut asiata tarkemmin selvittää, niin läksivät he uudestaan kulkemaan, tällä kertaa pitkin jokea.
Kohta ehtivät he eräälle paikalle, missä useat puut ja tiheät pensaat, tarjosivat heille hyvää suojaa. Nyt he pysähtyivät ja päättivät viettää yönsä siinä. Tiheimpään pensaikkoon, jotta sitä ei voitaisi kauvempaa huomata, sytytettiin nyt pieni valkea, jolle iso lihapala pantiin paistumaan.
Sillä välin oli tullut pimeä.
Aterioimaan menivät he kaikki kolme lähellä olevalle kummulle ja tarkastelivat visusti ympäröivää seutua.
Joen juoksusuuntaan luulivat he huomaavansa heikkoa valkean kajastusta taivaanrannalla.
"Matkue on perhanan varovainen", murahti Karhuntappaja.
Vielä seisoivat he siinä ja tähystelivät jokaista pientäkin esinettä, jonka he taisivat pimeässä eroittaa. Yhtäkkiä leimahti väräjävä, kirkas tulenvalo lännen puolella korkealle taivaalle.
Levottomina katsoivat metsästäjät sinne päin. "Mikä varomattomuus!" huudahti vanha metsänkulkija. "Arvattavasti ovat he uudisasukkaita tai muuta sentapaista kansaa. Huomenna on heillä siouxit kintereillään eivätkä he niistä erilleen pääse niin kauvan kuin yksikin heistä on elossa."
"Noh, varoittakaamme heitä kumminkin kaikissa tapauksissa", vastasi hänen kumppalinsa.
Metsästäjät kääntyivät takaisin leiripaikalleen, poistivat huolellisesti pienimmätkin jäljet sielläolostaan, tarttuivat aseisiinsa ja kiiruhtivat nopeasti kirkkaasti loimuavaa tulta kohden.
He eivät olleet jatkaneet tuntiakaan kiireellistä marssiaan, ennenkun ehtivät uudisasukkaiden leiriin.
Näitä oli noin kaksikymmentä miestä ynnä kaksitoista tai viisitoista naista ja lasta, jotka heti kohta kaikkityyni olivat kokoontuneet valkean ympärille ja ruvenneet siihen yötänsä viettämään.
Kaiken omaisuutensa olivat uudisasukkaat sälyttäneet kuusille härkien vetämille vankkureille, jotka olivat äsken siihen ajaneet ja olivat yhdessä jonossa toisella puolen.
Härkiä ja hevosia kävi laitumella ja ainoastaan kaksi vahtia, jotka huolettomasti nojautuivat pyssyjänsä vastaan lähellä tulta, katselivat välinpitämättöminä aavikolle päin ollen ainoat varsinaiset vahtimiehet enemmän vaan muodon puolesta kuin todenteolla. Intiaaniheimoille tahi rosvojoukkueelle, jommoisia valitettavasti liian usein kiertelee isolla heinäaavikolla, jossa samoin kuin ympäröivien vuorien louhikoissa ja solissa piankin ovat turvissa ja voivat karttaa takaa-ajoa, semmoisille olisi ollut helppo asia yllättää tämmöinen karavaani, jos vaan he olisivat aikoneet sen kimppuun käydä.
Karavaanin eli matkajoukon muodostivat useat Schwarzwaldista kotoisin olevat perheet, jotka aikoivat kokea onneansa Amerikassa. Newyorkista, jossa he olivat astuneet maihin, matkustivat he Keskistä-pacifie-rataa myöten Wisconsiniin, jossa he ostivat tarpeelliset härkävankkurit ja veturit. Wisconsinista jatkoivat he matkaansa pitkin jokea päästäkseen heinäaavikon poikki Louisianaan, jonka läheisyyteen he aikoivat asettua asumaan.
Uudisasukkaat olivat laittaneet itselleen lämpimän illallisen. Muutamat keittivät vielä parhaillaan lihaa ja perunoita, jota vastoin toiset jo olivat käyneet syömään hyvällä ruokahalulla rasittavan matkan jälkeen.
Äkkiä seisoi kolme metsistynyttä, parrakasta, kiireestä kantapäähän aseilla varustettua miestä heidän edessään ilman että he olivat huomanneet niin merkkiäkään heidän tulostaan.
Pelästyneinä hyppäsivät kaikki seisoalleen. Naiset kirkuivat ja lapset huusivat. Vihasta leimuavin silmin hyökkäsivät miehet ylös tarttuakseen aseisiin.
"Antakaa pyssynne olla", sanoi Karhuntappaja mitä sujuvammalla ja kauniimmalla saksankielellä pelästyneelle joukolle. "Karhuntappaja ja hänen toverinsa eivät vielä koskaan ole tehneet kenellekään pahaa eikä kenenkään tarvitse häntä pelätä, ei ainakaan kenenkään muun kuin noitten rosvojen, roistojen ja hevosvarkaitten, jotka toisinaan tekevät tämän seudun vaaralliseksi ihmisten kulkea. Siis ensi aluksi: hyvää iltaa, hyvät ihmiset!"
Ensimmäinen hetkellinen levottomuus ja säikähdys katosi kohta. Huolimatta metsistyneestä ulkonäöstään ja aseistaan, jotka näissä seuduin, missä tuhannet vaarat joka askeleella väijyvät, olivat hyvinkin oikeutetut, eivät vastatulleet miehet näyttäneet pienintäkään vihollisuuden merkkiä.
Peloittavat kiväärinsä kantoivat he olallaan eikä muuten mikään muu voinut heissä merkitä sitä, että he olisivat tulleet vihamielisessä tarkoituksessa.
"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" kaikui heille nyt vastaukseksi kaikilta tahoilta vastaan.
"Sydämmellisesti tervetullut leiriimme, uljas Karhuntappaja", sanoi eräs noin kolmenkymmenen vuoden vanha tanakkajäntereinen mies, jolla oli varma käytös ja mielenlujuutta merkitsevät kasvonpiirteet, samassa kun hän ojensi tulijalle kätensä, jota Karhuntappaja oikean metsänkulkijan tavoin sydämellisesti puisti.
"Olen jo Wisconsinissa kuullut Teistä puhuttavan, ja ymmärrämme panna arvoa läsnäolollenne täällä. Te ja toverinne olette aina tervetulleet pöytämme ääreen ja aina olette te meiltä apua saavat, jos semmoista tarvitseisitte."
"Arvattavasti ovat nämät Kotkansilmä ja NopsajaIkainen hirvi?" lisäsi hän, osoittaen kahta seuralaista.
Nämä tekivät myöntävän eleen.