TOINEN LUKU.
Vakoilijat kuolemaan!
"Ennenkun me jatkamme keskusteluamme, johon meillä totisesti ei ole paljon aikaa, koskapa sioux-intiaanit, nuot roistot pian ovat kintereillämme, on tuli sammutettava", sanoi Karhuntappaja ja tarttui samassa isoon kekäleeseen ja polki sitä jaloillaan, niin että kipinät sammuivat. Toisetkin kaksi metsänkulkijaa tarttuivat kekäleisiin, ja sammuttivat tulen niistä.
Uudisasukkaat olivat myös avullisina tässä työssä ja muutamain minuuttien kuluttua hehkuivat vaan hiilet yhdessä läjässä.
"Tehän olette tehneet valkean semmoisen, että sen heijastus tällä tasangolla näkyy kahdenkymmenen penikulman laajuudelle, ikäänkuin jos olisitte tahtoneet huomauttaa näille roistoille, että täällä oli runsasta saalista saatavissa", sanoi Kotkansilmä silmäillen härkiä ja hevosia.
"Niin, siouxit ovat lähteneet etelään. He ovat leiriytyneet tuonne joen poukamaan eivätkä ole niin pitkän matkan päässä, etteivät olisi huomanneet tulen kajastusta."
"On ainoastaan yksi mahdollisuus olemassa, se nimittäin, etteivät nuo rosvot epävarman asian takia käänny takaisin, koska ainakin muutama päivä voisi menne heiltä hukkaan."
"Mutta jos he saavat tietää mikä varma saalis heitä täällä odottaa, niin tulevat he, se on yhtä varmaa kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä. Ja sentähden lähettävät he heti vakoilijoita tiedustelemaan tulenkajastuksen syytä."
Karhuntappaja valikoi uudisasukasten joukosta itselleen kaksi tottunutta pyssymiestä ja läksi heidän seuraamana leiristä, johon Kotkansilmä jäi varustuspuuhien tekoon siltä varalta, että heidän kimppuunsa vielä samana yönä hyökättäisiin, asia, joka ei suinkaan ollut mahdoton.
Neljä kyttää hiipi varovaisesti pensaikon kautta, kunnes tulivat eräälle kummulle, joka näytti olevan noin yhden Englannin penikulman päässä leiristä.
Tämä oli seudun melkein ainoa korkeampi paikka, ja jos siouxit todellakin olivat lähettäneet vakoilijoita, niin nämät, joilla ei ollut minkäänlaisia jälkiä seurattavina, vaan ainoastaan tulenkajastus, jonka mukaan he voivat kulkea, varmaankin nousisivat kukkulalle voidakseen sieltä käsin seutua silmäillä, niin tuumi vanha metsästäjä.
Olihan tuli, joka tähän saakka oli heille ilmaissut matkan suunnan, äkisti sammunut, jonka tähden sen tai niitten vakoilijain, jotka siouxit olivat lähettäneet, täytyi nousta ylemmälle paikalle voidakseen paremmin nähdä ympäröivän seudun.
Eräällä kummun penkereellä oli monta sataa kuihtunutta petäjää, jotka pensaineen ja köynnöksineen muodostivat läpipääsemättömän tiheikön. Tämän penkereen reunalle asettuivat nuot neljä miestä tiheän pensaan taakse.
Aika kului mutta hitaasti kuni ijankaikkisuus.
Ei mikään häirinnyt vallitsevaa rauhaa ja hiljaisuutta.
Mustia pilviä kohosi taivaanrannalle; ne levisivät yli koko taivaankannen sekä tekivät pimeyden yhä synkemmäksi.
Alkoi tuulla. Ensin puhalsi hyvin äkäinen tuulahdus laajan heinäaavikon yli, sitten tuli se yhä rajummaksi ja riehui ulvoen ja suhisten puitten latvoissa.
Kohta kiitivät pilvet kuni pahojen henkien takaa-ajamina yli taivaan kannen.
Sydänyön aikaan nousi kuu taivaanrannalle ja näytti maailmalle kalpeat kasvonsa. Mutta ainoastaan muutamina minuutteina, sillä kohta peittyi sekin mustiin pilviin.
Äkkiä — kello oli nyt lähemmä yhtä — kuului lähistössä rasahdus.
Molemmat metsänkulkijat tunsivat sen heti.
Tunnetulla ja kiitetyllä kylmäverisyydellään tutkivat he pyssyjänsä nähdäkseen jos kaikki oli reilassa, tarkastelivat revolverejansa, irroittivat raskaan kirveen vyöltään varustautuen sitä hätätilassa käyttämään ja tähystelivät tarkkaavaisina yön pimeyteen siihen suuntaan, mistä epäilyttävä ääni oli kuulunut.
Sitten vallitsi taas hiljaisuus.
Turhaan kokivat metsän kulkijat tottunein silmin pimeydestä huolimatta eroiltua ympäröivät esineet toisistaan.
Oli hetkeksi tyyntynyt eikä lehtinenkään liikahtanut.
Oli kuin jos koko luonto olisi tuskallisesti odottanut mitä, oli tapahtuva.
Hermostuttava hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kiiluvat tähdet, jotka silloin tällöin pilvien lomitse valaisivat tienoon vaalealla valollaan, antoivat ainoastaan heikon valaistuksen, jossa vaan esineitten ääriviivat voi hämärästi eroittaa.
Ainakin noin neljännes-tunti kului tällaisessa jännityksessä.
Äkkiä hyppäsi Karhuntappaja pystyyn.
Kaksi tummaa varjoa näkyi samassa aaveentapaisesti hiipivän kummun metsättömän rinteen poikki ja lähestyvän miesten piilopaikkaa.
Molemmat uudisasukkaat tähtäsivät heihin pyssyillään, mutta metsänkulkija viittasi heille merkiten, että heidän tuli pysyä alallaan.
"Heitä on vaan kaksi", kuiskasi Karhuntappaja hiljaa toverilleen.
"Minä otan oikeanpuolisen", vastasi tämä, "pidä sinä huoli vasemmanpuolisesta. Nuot pakanat eivät saa päästää älähdystäkään, sillä eihän voi tietää, josko ei useampia roistoja ole läheisyydessä."
Molemmat metsänkulkijat laskivat pyssynsä maahan, vetivät tikarinsa tupesta, ja pitivät kumpaistakin intiaania tarkasti silmällä näiden tarkkaavaisesti taivaanrantaa tähystellessä.
Mutta he eivät missään voineet huomata tulen kajastusta, joka vasta muutama tunti sitten niin kirkkain liekin oli loimunnut taivaalla.
Intiaanit, joiden leiripaikka oli ainakin kymmenen (Englannin) penikulmaa etelämpänä, olivat huomannet kajastuksen, ja kun ei huolittu tehdä kokonaista päivänmatkaa takaisin, olivat he luonnollisesti heti lähettäneet kaksi vakoilijaa, jotka heidän parasten ratsujen selässä kiidättivät yli aavikon siihen suuntaan, josta kajastus näkyi. Mutta pian alkoi tämä heiketä ja oli kohta aivan tykkänään kadonnut.
Se oli arvoitus, jota eivät nuo kaksi intiaania voineet ratkaista.
Metsästäjät ja muut aavikoilla liikkuvat matkueet olivat aina niin varovaisia, etteivät he koskaan tehneet sen tapaista hurjasti loimuavaa, taivaalle pyrkivää tulta, jonka voi päivälläkin eroittaa.
Mutta jos sen virittäjät olivat matkailijoita tahi uudisasukkaita miten oli selitettävissä, että tuli niin tavattoman äkkiä sammui, niin ettei voinut huomata pienintäkään kajastusta synkällä taivaanrannalla?
Se oli pulmallinen arvoitus!
Turhaan nousivat he seisoalleen hevostensa selkään eroittaakseen jotain tältä korkeammalta paikalta, turhaan tähystelivät he kissan silmillään.
Turhaan!
Tuliko heidän nyt palata takaisin voimatta ilmaista syytä tulenkajastukseen väittäen etteivät he voineet huomata mistä se oli alkunsa saanut.
Ei, se oli mahdotonta!
Läheisyydessä oli korkeahko kumpu, josta kai oli erittäin hyvä näköpiiri. Jos todellakin oli jotain huomattavaa, niin täytyi se eroittaa tältä paikalta, joka saarentapaisena sukelsi ylös aavikkomerestä.
Kummun juurella hyppäsivät he hevostensa selästä ja kiipesivät ylöspäin.
Hiljaa melkein äänettömästi ja sillä tavoin, joka on omituista intiaaneille, hiipivät he ylöspäin ja pääsivät kohta huipulle.
Tarkkaavaisina katsoivat he joka taholle.
Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että varma ja välttämätön kuolema odotti heitä heidän lähimmässä läheisyydessään.
Silmänräpäyksen ajan loi kuu kalpeaa valoansa pilvenhattarien lomitse, niin että voi tarkasti eroittaa intiaanien kirjaviksi maalatut vartalot.
Heiluva sulkakoriste heidän päälaellaan, räikeät ja hohtavat maalaukset heidän käsivarsissaan ja säärissään, samoin kuin sotamerkit koko heidän ruumiissaan huomauttivat heti, että nämät villit vasta aivan äskettäin ennen sotaretkelle lähtöään olivat maalanneet ja koristaneet itseään.
Jännityksellä ja tarkkaavaisuudella seurasivat molemmat metsänkulkijat villien kaikkia liikkeitä.
Niinkuin nämät nyt siinä seisoivat korvat pörhöllä ja kurotetuin kauloin ei ainoakaan liikahdus osoittanut, että he olivat eläviä olentoja. Kuni pronssiset kuvapatsaat seisoivat he siinä.
Metsänkulkijat tunsivat liioinkin hyvin hurjien sioux-intiaanien ruumiilliset voimat, heidän sukkeluutensa ja notkeutensa.
Kuumeentapaisessa kiihkossa salamoivat heidän silmänsä, kun he tähystelivät yhteen paikkaan, jossa muutamia varjoja näkyi liikkuvan.
Karhuntappaja antoi toverilleen merkin.
Molemmat tarttuivat he vieläkin lujemmin tikareihinsa.
Nyt!
Aimo hyppäys — ja kaksi kääröä vieri kuni kaksi palloa tantereella.
Metsänkulkijain tanakat kourat olivat kuni rautapihdit tarttuneet intiaanien kurkkuihin ja nämät voivat vaan hiukan korahdella. Vimmastunein ja leppymätöntä verivihollisuutta iskevin silmin tuijottivat he hyökkääjiin, mutta turhaan yrittivät he vapautua näiden rautakourista.
Kaksi veistä välkähti ja ruskea verivirta ruiskahti korkealle.
Vielä vaan hiljainen korahdus intiaanien kurkuista, ja kumpikin metsänkulkija nousi melkein yht'aikaa pystyyn. Kuu, joka ikäänkuin pelosta oli hetkiseksi piiloittunut mustan ja paksun pilven taakse, valaisi taasen näkyviin tullessaan hopeankarvaisella valollaan verentahraamien ruumisten hirveästi vääntyneitä, vihan hurjistuttamia kasvoja.
"Huh!" sanoi Karhuntappaja pyyhkäisten veitsensä terää intiaanin sääryksiin. "Nyt se on tehty; tiesinhän minä, että nämät konnat tänne tulisivat."
"Nyt on heti paikalla lähdettävä leiriin ja sitten matkaan. Ennenkun vuorokausi on ehtinyt vierähtää, ovat muut roistot kintereillämme."
Kummeksuen katselivat molemmat uudisasukkaat kirjavaksi maalattujen intiaanien ruumiita.
Ennen eivät nämät miehet koskaan olleet tulleet jotakuta intiaania niin lähelle ja kauhistuen olivat he nähneet julman kamppauksen.
Karhuntappaja oli kieltänyt heitä ampumasta, koskapa he pimeässä helposti olisivat voineet osata johonkuhun ystävään. Nyt vasta älysivät he, kuinka varovaisesti molemmat metsänkulkijat olivat menetelleet, sillä jos intiaaneja todellakin olisi ollut lähistössä, niin he eivät sittenkään olisi kuulleet miten heidän toverinsa murhattiin, sillä tuskin olivat he itsekkään, vaikka aivan läheltä olivat taistelun nähneet, kuulleet ääntäkään. Ja että molemmat metsänkulkijat painiskelemisessa olivat intiaanien veroiset eivätkä sentähden tarvinneet pelätä heitä, sitä tarvinnee tuskin tarkemmin kertoakaan.