KOLMAS LUKU.
Kaksi karhua.
Karhuntappaja ja hänen toverinsa tarttuivat nyt pyssyihinsä ollen aina valmiit ampumaan ja kiipesivät tarkkaavaisina kaikille haaroille tähystellen puitten suojassa kummulta alas.
Täällä kuulivat he intiaanien kahden hevosen pärskyvän.
Pian saatiin nämät kiinni, koskapa metsästäjillä oli hyvä kokemus siitä, miten intiaanit sellaisissa tapauksissa, menettelivät.
"Hetkellisesti ei meillä ole mitään pelättävää", sanoi Karhuntappaja, "hevoset ovat takeena siitä, että ainoastaan nämät kaksi vakoilijaa oli lähetetty."
"Nyt ratsujen selkään ja takaisin leiriin!"
Molemmat metsästäjät ottivat kumpikin uudisasukkaansa taaksensa ja ajoivat täyttä karkua leiriin.
Muutamin sanoin kerrottiin, mitä oli tapahtunut ja Karhuntappajan neuvosta laittauduttiin matkalle valmiiksi. Puoli tuntia myöhemmin oltiin jo matkalla. Karhuntappaja kehoitti pyrkimään lähimpänä olevaan Fort Hawkins nimiseen linnoitukseen, joka oli noin kolmen päivämatkan päässä lounaaseen päin. Karavaanille oli nimittäin edullisempaa tehdä kahden päivän kierros kuin suoraa päätä joutua siouxien käsiin.
Myöskin ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin siltä varalta, että intiaanit ensimmäisten aamutuulien kuluessa hyökkäisivät heidän kimppuunsa.
Reippaasti marssivat he nyt useampia tunteja eteenpäin.
Kotkansilmä seurasi karavaania; Karhuntappaja sekä Nopsajalkainen hirvi ja ne kaksi uudisasukasta, jotka yöllä olivat retkeilyllä olleet, jäivät leiripaikalle.
Molemmat metsänkulkijat nousivat intiaaneilta otettujen hevosten selkään.
Aminko kohosi yhä korkeammalle ja paistoi nyt keskitaivaalta.
Karavaani seisahtui nyt levätäkseen jonkun verran, mutta, ennenkaikkea antaakseen vetojuhdille vähän tilaisuutta lepoon ja virkistymiseen.
Tuskin olivat he kumminkaan levähtäneet puoli tuntia, ennenkun
Nopsajalkainen hirvi ja toinen uudisasukas ajaa karahuttivat leiriin.
Kauhu ja pelästyä valtasi kaikki.
Intiaanit!
"Matkaa jatkettakoon heti!" niin kuului ratsumiesten huuto, jo ennenkun he olivat ehtineet hypätä selästä alas.
Kaikki juoksivat tuskan ja kauhun valtaamina sinne tänne ilman minkäänlaista järjestystä.
"Niin hullusti asiat eivät kumminkaan ole, että kaikki maltti menetettäköön", huusi Kotkansilmä. "Olkaa vaan levolliset ja tehkää kiltisti se, minkä minä määrään. Siouxit ovat vielä kaukana täältä."
Nämä! sanat rauhoittivat intiaanien tulosanomasta pelästyneet miehet.
Hetkisen kuluttua oltiin taas matkalla.
"Toistaiseksi ei ole muuta pelastuksen keinoa kuin että marssimme pitkin jokea koettaen päästä Dorato-kallioille", sanoi Kotkansilmä, sittekun hän kumppaniltaan oli saanut tietää miten he olivat älynneet siouxit, ja että nämät olivat löytäneet kahden toverinsa ruumiit ja vihdoin pitkällisen etsimisen jälkeen uudisasukkaiden jäljetkin, sekä että he kostoa puhkuen heti olivat alkaneet vimmastuneina ajaa näitä takaa.
Kiireimmän kautta marssittiin nyt eteenpäin.
Kohta päästiin joelle ja kaukana voitiin jo Dorato-kalliotkin eroittaa.
Nämät olivat joukko kallioita, joista eräs Pirunkallio nimeltään, oli viidenkymmenen metrin korkuinen. Sen tasainen laki oli noin sata, metriä ympäriinsä.
Pirunkalliolle voi päästä ainoastaan yhdeltä puolen ja tie vei sinne kivilohkareitten ja raunioitten yli mutkistellen vuoren rinnettä ylöspäin. Ylin osa oli suureksi osaksi metsän peittämä.
Tällä kaltevalla rinteellä oli myöskin lähde, jonka vesi sitten noin kahdenkymmenen metrin korkeudelta kohisten syöksi syvyyteen.
Kun he pääsivät vuoren juurelle, pysähdyttiin. Vetojuhdat riisuttiin aisoista ja valjastettiin sitten, kaikki tyyni, ainoastaan yksien vankkurien eteen. Huutojen kiihoittamina vetivät nämät sitten vankkurit, yksi kerrallaan, kapeaa polkua ylös miesten auttaessa kaikin voimin tarttumalla rattaitten puoloihin.
Tietysti vietiin naiset ja lapset heti paikalla ylös. Puitten siimekseen melkein vuorenlaen keskelle, niin etteivät vihollisten nuolet hyökkäyksen tapahtuessa voisi sinne asti lentää, pystytettiin muutamia telttoja huonon ilman varalta.
Tuskin oli vankkurit suurella hiellä ja vaivalla saatu ylös ja Kotkansilmä ehtinyt kivilohkareista rakentaa jonkunmoisen rintavarustuksen, ennenkun kaksi ratsastajaa tuli täyttä laukkaa kiidättäen aavikolla.
Ne olivat Karhuntappaja ja hänen toverinsa.
Ja tuskin viisisataa metriä heidän takanaan ratsasti hurjaa vauhtia joukko kiljuvia intiaaneja keihäät ojolla.
Molemmat takaa-ajetut karahuttivat ylös polkua pitkin ja hyppäsivät sitten kun se tuli liian jyrkäksi ketterästi kuni kissat satulasta ja kiiruhtivat taluttaen hevosiansa suitsista yhä ylöspäin. Parin sadan askeleen perässä seurasivat heitä intiaanit.
Molemmat miehet pääsivät rintavarustuksen taakse ja kuoloatuottavana tervehdyksenä paukahti monilukuinen laukaus hurjaa ryntäävää joukkoa vastaan.
Taajassa intiaanien rykelmässä sattui melkein jokainen kuula.
Hurja kirkuna, kuin jos manalan pahat henget olisi päästetty irralleen, oli intiaanien vastaus; sitten vetäytyivät he takaisin. Uudisasukkaat taas hurrasivat ja riemuitsivat. "Olkaa vaiti!" kielsi heitä Karhuntappaja. "Nuot roistot tulevat kyllä vielä takaisin."
Vuorenlaella varustettauduttiin pitkällistä piiritystä kestämään.
Muonatavarat, jotka heillä oli muassaan, voivat korkeintaan riittää viikon päivät, mutta vuorella oli metsänriistaa joka teki vangeille — sillä vankeja he nyt olivat sanan oikeassa merkityksessä — mahdolliseksi pitää puoliaan muutamia päiviä kauvemman aikaa.
Uudisasukkaat eivät voineet otaksua, että intiaanit jäisivät niin kaavaksi aikaa piirittämään töin tuskin valloitettavaa kalliota. Heidän mielestään oli pikemmin luultavaa, että nämät huomatessaan sen mahdottomuuden läksisivät tiehensä.
Mutta tässäkin kohden erehtyivät uudisasukkaat.
Intiaanit, joista ainakin kuusi miestä oli kaatunut rynnäkössä ja joitten ruumiit nyt peittivät tappotantereen, olivat peräytyneet, jatkaakseen vaan piiritystä.
Mikä sen oikeutti? Mikä oli syynä siihen, että he jäivät?
Karhuntappaja huomasi sangen pian syyn heidän hurjaan kiljuntaan.
Kotkansilmän tarkan luodin lävistämänä oli eräs intiaanien päälliköistä, jonka metsästäjä luuli eroittavansa ryntäävien joukossa, kaatunut ja hänen ruumiinsa makasi nyt rinteellä rikkiammutuin pääkalloin.
Metsästäjät oivalsivat heti laukauksen seuraukset.
Päällikkö oli kaatunut ja se vaati veristä kostoa.
Se oli sovitettava!
Nyt voitiin olla varmoja siitä, etteivät intiaanit poistuisi, ennenkun he olivat nylkeneet päänahkan viimeiseltä piiritetyltä ja nyt kysyttiin mitä huolellisinta valppautta jokaiselta.
Sillä välin kun Kotkansilmä ja uudisasukasten miehinen osa uutterasti rakensivat rintavarustusta tien kohdalle, jota myöten jo entuudestaan ainoastaan suurimmalla vaivalla pääsi vuorelle, läksi Karhuntappaja muutamien toisten seuraamana kallion toiselle laidalle nähdäkseen, josko sillä puolen mahdollisesti oli semmoista paikkaa, josta punaiset pirut voisivat kiivetä ylös.
Mutta kallio oli joka taholta äkkijyrkkä ja pystyseinäinen ja kuilu alapuolella kammottava. Siinä ei ollut pienintäkään epätasaisuutta tai halkeamaa, jonka varassa olisi voinut kiivetä ylös. Ei edes metsästäjän takaa-ajama vuorikauriskaan olisi päässyt siitä kulkemaan.
Kolmelta puolen oltiin siis turvassa ja ne voitiin huolella jättää vartioimatta.
Jälellä oli vaan etupuoli, jota myöten he itse olivat tulleet. Mutta ylös pääsy oli mahdollinen ainoastaan tietä myöten ja sekin oli nyt rintavarustuksilla varustettu, niin että sitä voi helposti puolustaa.
Täytyi siis varustautua pitkällistä piiritystä kestämään.
Kahdenkymmenen miehen säännöllinen vahti asetettiin, ja kolmen miehen tuli aina varsin tarkasti vartioida tietä.
Kolme ystävysty päätti, että eräs heistä aina olisi tässä vahdissa osallisena.
Aurinko laski yhä alemma länteen.
Intiaanit olivat leiriytyneet suureen puolikehään kallion eteen, ja kaikki viittasi siihen, etteivät he aikoneet poistua siitä, ennenkun viimeisen valkoihoisen päänahka oli heidän kynsissään.
Seisten päällikön ruumiin ympärillä lauloivat he juhlallisia kuolinvirsiä, jonka ohessa heidän uhkaavat eleensä ja hurjat silmäyksessä vuorenlaelle päin, jossa uudisasukkaat olivat heidän toimiensa näkijöinä, osoittivat, että kaatuneet varmaankin olivat heidän etevimpiä sotilaitaan.
Hurjaa juhlaa jatkui yön tuloon saakka.
Raskaat, synkät pilvet peittivät taivaan ja tekivät pimeän yön yhä synkemmäksi.
Pyssy kädessä, valmiina heti ampumaan, olivat Karhuntappaja ja Kotkansilmä asettuneet paksun puun taakse ja kuulostivat tarkkaan jokaista ääntä, sillä mahdotonta oli nähdä mitään semmoisessa pimeässä.
Keskiyö oli jo aikoja sitten ohi, kun he kuulivat hiljaista ritinää pensaikosta.
He kuulostivat hyvin tarkkaan.
Aivan oikein!
Siellä mahtoi varmaan olla jokin elävä olento, joko ihminen tai eläin.
Samassa kuulivat he pitkän häähättävän äänen.
Karhu!
Maata nuuskien, kulki eläin hitaasti heidän ohitsensa kumminkin huomaamatta heitä ja ohjasi suuntansa kohti suljettua tietä.
"Kummallista!" mutisi Karhuntappaja. "Eikö karhu olisi vainunnut meidät? Asiat eivät ole oikein; minun täytyy tehdä tuttavuutta elukan kanssa."
Kotkansilmä huomautti viittomalla, että toinen samanlainen oli tulossa.
Tämä karhu kulki pystyssä ojentaen eturaajansa hirvittävine kynsineen eteensä valmisna milloin tahansa iskemään vastaantulevan vihollisen maahan.
"Pohjan ruskea karhu on suurempi eikä se eksy näihin seutuihin. Minä otan toisen, pidä sinä huoli toisesta!"
Hiljaa hiipivät he puiden välitse, ja pääsivät vuorenlaelle, samassa kun molemmat karhut, kauheasti karjuen, tunkeutuivat tiensuuhun ja molemmat uudisasukkaat, jotka olivat vahdissa, pelästyneinä ja kauhuissaan hypähtivät syrjään.
Verkalleen ja päätään puistaen ajoivat karhut kumpaakin vahtia takaa.
Mutta tuskin olivat he astuneet montakaan askelta, ennenkun kaksi mustaa varjoa äkisti hyökkäsi heidän kimppuunsa ja eläimet ja ihmiset piehtaroivat yhtenä sykermänä tantereella.
Turhaan yritti karhu käyttää kämmeniään. Ennenkun se ehti lyödä, oli pitkä, terävä tikari jo sen kyljessä — ja hengetönnä kellahti se maahan.
Ihmeissään ja huolestuneina katselivat uudisasukkaat taistelua.
Vasta sittenkun Karhuntappaja oli päässyt karhusta erilleen tunsivat he ystävänsä ja lähestyivät tarkastaakseen lähemmältä isoja petoja.
Mutta kuka mahtaa kuvata heidän hämmästystään, kun Karhuntappaja tarttui karhun taljaan ja repi sen rikki ja he karhun asemasta näkivät verissään uivan, punaihoisen intiaanin.
"Jopahan nuo roistot tällä kertaa pettyivät!" sanoi Kotkansilmä. "Se on niin heidän tapaistansa. Mutta antaahan olla, pian saamme nähdä useampiakin heistä täällä!"
He kiiruhtivat heti rintavarustukselle.
Kohta näkivät he joukon tummia varjoja kiipeevän rinnettä ylöspäin.
He odottivat, kunnes joukko noita punaihoisia petoja oli ehtinyt kokoontua rintavarustuksen eteen ja ampuivat sitten tiheään ryhelmään. Joka luoti sattui.
Hurjasti kirkuen kääntyivät intiaanit takaisin ja syöksivät alas vuorelta.
Kun aurinko seuraavana päivänä valaisi seudun kultaisilla säteillään, makasi usea punaihoinen ryökäle hengetönnä rinteellä.
Nämät vietiin heti vuoren laelle. Sitten kannettiin ne kallion reunalle ja heitettiin suin päin syvyyteen.
Intiaanit päästivät sataäänisen kiljunnan pelkästä raivosta, kun he heittivät ruumiin toisensa jälkeen syvyyteen.