NELJÄS LUKU.
Vapautus.
Kului kahdeksan päivää. Melkeen joka yö tekivät intiaanit hyökkäyksen, mutta lyötiin yhtä useasti takaisin.
Siinä suhteessa voivat piiritetyt olki huoleti. Mutta ruokavarat alkoivat kulua loppuun, ja sitten ei mieli tehnyt ikipäiviksi jäädä tälle kalliolle istumaan.
Jotain oli tehtävä.
Piiritetyt kokoontuivat Karhuntappajan puheenjohtajana ollessa neuvottelemaan.
Pitkien puheitten perästä tultiin siihen päätökseen, että olisi sekä edullisinta että oikeinta lähettää sanansaattaja lähimpänä olevaan linnoitukseen Fort Hawkinsiin apua pyytämään. — Mutta koska uudisasukkaat eivät vielä tunteneet intiaanien tapoja ja menoja eivätkä teitäkään, täytyi taasen jonkun metsästäjistä lähteä matkalle, ja kun Nopsajalkainen hirvi, nuorin heistä, vapaaehtoisesti tarjoutui lähtemään, hyväksyttiin hänen tarjoomuksensa kiitollisuudella.
Odotettiin yön tuloa, sillä nuori metsästäjä tahtoi yön pimeydessä koettaa päästit intiaanien leirin läpi.
Kun vikkelyys ja nopeus olivat onnistumisen ensi ehdot, eikä niinkään varustautuminen taisteluun, niin riisui sanansaattaja kaikki aseensa, jotta ne eivät hänen liikkeitään estäisi ja otti turvakseen ainoastaan terävän tikarinsa ja ladatun revolverin mukaansa.
Kotkansilmä saattoi hänet rinteen juurelle ja sitten hän yhä pysytellen siimeksessä hiipi yön pimeyteen.
Pian oli hän kadonnut ystävänsä näköpiiristä tämän sydämellisimpäin onnentoivotusten saattamina.
Kaikki kuulostivat tarkkaan, jos ehken ääntä kuuluisi, joka voisi ennustaa sitä, että hän oli joutunut intiaanien kynsiin. Mutt'ei vähintäkään ääntä kuulunut.
Seuraavana aamuna heräsivät he kaikki äänekkäästä huudosta, joka kuului intiaanien leiristä.
Kaikki kiiruhtivat kallion reunalle.
Se, minkä he nyt näkivät, täytti heidät kauhulla.
Heidän ystävänsä, jonka he luulivat onnellisesti päässeen pakoon, seisoi paaluun sidottuna keskellä leiriä ja hänen ympärillään tanssi hurjasti hyppien joukko intiaaneja.
Se oli hänen kuolinhyppynsä. Hänen kaksi toveria tiesivät aivan hyvin, mikä kohtalo odotti heidän ystäväänsä. He tunsivat tarkalleen ne kidutuskeinot, joilla intiaanit, ja varsinkin siouxit, kiduttavat vankinsa kuoliaaksi. Ja että nämät nyt aikoivat sammuttaa kaiken kostonhalunsa ja raivonsa tähän vankiin, sitä ei kukaan voinut epäillä.
Kuu Karhuntappaja näki, miten intiaanit hyppien juoksivat paaluun sidotun ystävän ympäri, tämän levollisena odotellessa tulevaa kidutusta, puisti hän vimmastuneena nyrkkiään. Mutta voimattomina näytti kaikkien täytyvän nähdä nuoren metsästäjän julman kuoleman.
Äkkiä näytti Karhuntappaja keksineen jotakin. Hän viittasi Kotkansilmän luokseen ja puhui mahdollisuudesta pelastaa toveri punaihoisten roistojen käsistä.
Kotkansilmä, joka näytti yhtyvän toisen tuumiin, kokosi uudisasukkaat ympärilleen ja selitti muutamin sanoin heille mistä oli kysymys.
Puitten varjojen peittäminä hiipivät molemmat metsänkulkijat vuorenrinnettä alaspäin. Täällä erosi Karhuntappaja tovereistaan ja piiloutui ison kallionlohkareen taakse.
Kun Karhuntappaja oli ehtinyt tänne, alkoivat toiset hurjasti ampua kohti intiaaneja, jotka ensimmäisten silmänräpäysten kuluessa seisoivat ällistyneinä.
Mutta kohta tarttuivat he aseisiinsa, ja hyökkäsivät kiljuen valkoihoisia vastaan.
Alati hakien suojaa kivilohkareitten ja puunrunkojen takaa peräytyivät piiritetyt hitaasti, intiaanien seuratessa heidän kintereillään.
Karhuntappaja oli suojassa kivilohkareen takana.
Hänen lähellään seisoi Cazachua, eräs siouxien etevimpiä päälliköitä ja kiihoitti sotilaitaan eteenpäin.
Karhuntappaja tunsi päällikön hyvin.
"Nyt on kuolinhetkesi tullut", mutisi hän hammasta purren, tähtäillessään häneen.
Hän laukasi ja ääntä päästämättä vaipui päällikkö hengetönnä maahan.
Kauhistuksella huomasivat punaihoiset etevimmän päällikkönsä kuoleman.
Yleisessä häiriössä ja pyssyjen paukkuessa kaikilla tahoilla eivät intiaanit olleet huomanneet mistä tuhoa tuottava laukaus oli tullut.
Ensimmäistä häirinköä hyväkseen käyttäen palasi nyt Karhuntappaja ystäviensä luo, jotka nyt kaikkityyni kiireimmän kautta peräytyivät turvalliselle vuorenlaella. Muuten peräytyivät nyt intiaanitkin ulvoen ja valittaen ympäröidessään ruhtinaansa Cazachuan ruumista.
Valitushuudot kaikuivat tämän kansansa jaloimman pojan kuoleman tähden ja hetipaikalla ryhdyttiin hautausmeno-puuhiin.
Vangitun metsästäjän kiduttaminen ja kuolema lykättiin luonnollisesti siksi kunnes oma sankari oli haudattu.
Ja juuri tämä olikin molemman vanhan metsänkulkijan tarkoitus. He saivat täten vielä yhden yön aikaa toimiakseen.
Illan hämärtäessä solmivat Karhuntappaja ja hänen ystävänsä useita köysiä yhteen niin että ne muodostivat viisikymmen metriä pitkän nuoran.
Sitten menivät he kallion vastakkaiselle reunalle. Karhuntappaja sitoi köyden toisen pään vyötäistensä ympäri ja laskeutui ystävänsä avulla alas. Maahan päästyään hiipi hän pimeässä ja isoja kierroksia tehden siouxien leiriin. Piiloutuen korkeaan aavikkoruohoon piti hän intiaaneja tarkasti silmällä; nämät olivat suurimmaksi osaksi asettuneet tulen ympärille makaamaan.
Kallion läheisyydessä oli muutamia miehiä vahdissa, sitä vastoin eivät intiaanit olleet pitäneet tarpeellisena vahtien asettamista ulos aavikolle päin.
Karhuntappaja oli jo kalliolla hieronut ihoonsa punanruskeaa väriä ja sitten erehdyttävän tarkasti mukaillut siouxien tunnusmerkkejä sodan aikaan.
Liehuva höyhensulkakoriste päälaella viimeisti hänen sotapukunsa, niin ettei häntä tuskin voinut intiaanista eroittaa.
Verkalleen hiipi hän nyt kohti paalua, johon hänen toverinsa yhä edelleen oli sidottuna. Kaksi intiaania seisoi vahdissa hänen edessään ja katsoivat mietteisiinsä vaipuneina aavikolle päin. Tulet olivat kauvempana heistä ja olivat jo sammumaisillaan, niin että intiaanit ja heidän uhrinsa olivat melkein puolipimeässä.
Maata myöten ryömien läheni Karhuntappaja takaapäin paalua. Molemman vahdin katseet olivat päinvastaiseen suuntaan.
Tämä oli hyvin edullinen seikka Karhuntappajalle, joka yks' kaks' leikkasi vangin jalkasiteet poikki. Tämä ei tosin voinut liikahtaa eikä nähdä pelastajaansa, mutta ymmärsi heti, miten asianlaita oli.
Piiloutuen paalun ja vangin varjoon nousi Karhuntappaja pystyyn ja leikkasi poikki kaikki siteet ja työnsi veitsen ystävänsä käteen.
Kului muutamia minuutteja, ennenkun veri alkoi virrata Nopsajalkaisen hirven suonissa, mutta sitten hyökkäsivät molemmat metsänkulkijat aimo hyppäyksessä vahtien kimppuun ja ennenkun nämät oivalsivat, mikä oli tekeillä ja ennenkun he edes olivat ehtineet ääntä päästää olivat metsästäjien veitset kahvaa myöten uponneet heidän rintaansa.
Hengettöminä luuhistuivat he maahan.
Molemmat ystävykset eivät vitkastelleet.
Laajalti kiertäen kiiruhtivat he nyt sille leirin kulmalle, missä hevoset kävivät laitumella.
Pian olivat he vähällä vaivalla ottaneet kiini kaksi hevosta ja ajoivat kohta sen jälkeen täyttä laukkaa ulos aavikolle päin.
Kun intiaanit seuraavana aamuna huomasivat, että vanki oli karannut, ja löysivät molemmat kuolleet vahdit, nousi heidän kiukkunsa ylimmilleen.
Turhaan kokivat he kuluminkin väkirynnäköllä valloittaa kalliota tahi kiivetä sen laelle.
Kotkansilmän johdolla puolustettiin sitä erinomaisen hyvin eikä intiaaneille jäänyt muuta neuvoksi kuin nälällä pakoittaa puolustajia antautumaan.
Päivän kuluessa hautasivat he suurilla juhlallisuuksilla päällikkönsä ja varustautuivat kaikin tavoin viimeiseen päättävään taisteluun.
Aurinko oli jo laskenut kauvas länteen ja viipyi ainoastaan kuni iso, punainen tulipallo taivaanrannalla, kun äkkiä valkoinen ratsujoukko karahutti poikki aavikon.
Äänekäs hurraa-huuto kaikui kalliolta ja siihen vastattiin aavikolta.
Intiaanit kiiruhtivat hevostensa luo.
Liian myöhään!
Kuni äkäinen tuulispää, sellaista vauhtia tulivat ratsumiehet.
He iskivät maahan kaikki, jotka heidän tielleen joutuivat. Ainoastaan muutamain intiaanein, jotka ehtivät hevostensa luo, onnistui päästä yleisestä verilöylystä ja paeta korkean aavikko-heinän suojassa. Useimmat kaatuivat miekan iskuista.
Auttajia oli kaksi eskadroonaa rakuunoita, jotka Fort Hawkinsin komentaja Karhuntappajan pyynnöstä oli antanut hänen komennettavikseen, ja he tekivät täten nopean lopun siouxien sotaretkestä ennenkun se oikeastaan oli alkanutkaan.
Uudisasukkaat läksivät hyvällä suojasaatolla linnoitukseen, jonka läheisyyteen he kaikki tyyni sittemmin asettuivat asumaan.
Karhuntappaja, Kotkansilmä ja Nopsajalkainen hirvi elävät vielä tänä päivänä uudisasukasten kiitollisessa muistossa, ja joka kerta kun he retkillään joutuvat Fort Hawkinsin läheisyyteen eivät he tietystikään unhoita käydä vierailemassa ystäviensä luona, jotka — luonnollista kyllä — aina ottavat heidät avosylin vastaan.