IV.
Neljä vuotta kesti ankaraa työtä. Naapurit pitivät Gervaiseä ja Coupeauta kunnon avioparina. He elivät muista erillään koskaan riitelemättä ja kävivät säännöllisesti sunnuntaisin kävelemässä Saint-Ouenin puolella. Vaimo teki työtä kaksitoista tuntia päivässä rouva Fauconnier'n pesulaitoksessa ja ehti sen ohella pitää kotinsa siistinä kuin vasta lyöty sou ja valmistaa ruokaa aamuin illoin koko joukolleen. Coupeau ei juonut, toi kotiin puolen kuun palkkansa ja poltti piipun tupakkaa ennen maata menoa ikkunansa ääressä hengittääkseen raitista ilmaa. Heitä mainittiin esikuvina siistin elantonsa vuoksi. Ja kun he ansaitsivat yhteensä lähes yhdeksän francia päivässä, niin laskettiin, että he voivat panna talteen melkoisia rahasummia.
Mutta varsinkin alkuaikoina heidän täytyi raataa kovasti saadakseen tulot ja menot käymään yhteen. Häistä heille oli koitunut kahdensadan francin velka. He eivät viihtyneet Boncoeurin hotellissa: heitä inhotti tämä roskaväen tyyssija; he haaveksivat omasta kodista omine huonekaluineen, joista he pitäisivät hyvää huolta. Ainakin kaksikymmentä kertaa he laskivat, kuinka suuri summa siihen tarvittiin; se teki pyöreässä summassa kolmesataa viisikymmentä francia, jos mieli heti alun pitäen saada talous siksi täydelliseksi, ettei jouduttu pulaan, kun tarvittiin kastrullia tai pataa. He eivät voineet toivoakaan saavansa niin suurta summaa säästetyksi vähemmässä ajassa kuin kahdessa vuodessa. Mutta silloin sattui heille onnellinen tapaus: muudan Plassansissa asuva vanha herra pyysi luokseen Clauden, vanhemman pojista pannakseen hänet siellä kollegioon: se oli omituisen miehen jalomielinen päähänpisto; hän näet harrasti maalaustaidetta ja oli ollut huomaavinaan taipumuksen oireita poikasen parrakkaissa ukoissa, joita tämä oli piirrellyt Plassanssissa ollessaan. Clauden elatus maksoi heille jo mitä suinkin irti saivat. Kun heidän niskoillaan ei enää ollut kuin nuorempi, Etienne, saivat he kootuksi tarvitsemansa kolmesataaviisikymmentä francia seitsemässä ja puolessa kuukaudessa. Sinä päivänä, jona he ostivat huonekalunsa eräästä vanhojen huonekalujen kaupasta Belhommekadun varrelta, tekivät he, ennenkuin palasivat kotiinsa, kävelyretken ulkobulevardeille. Suuri ilo paisutti heidän sydäntään. Heillä oli nyt sänky, yöpöytä, marmoripäällyksinen piironki, kaappi, pyöreä pöytä vahakankaineen ja kuusi tuolia, kaikki vanhaa mahonkipuuta; sitä paitsi sänkyvaatteita, liinavaatteita ja kyökkikaluja, jotka olivat melkein uusia. Heistä tuntui, kuin he nyt vasta olisivat todenteolla ja lopullisesti astuneet elämään; heidän hankkimansa omaisuus kohotti heidät arvossa hyvinvoipien ihmisten rinnalle.
Asunnon valintaan meni heiltä kaksi kuukautta. He olisivat mieluimmin tahtoneet vuokrata itselleen asunnon Goutte-d'Or'in kadun varrella olevasta suuresta talosta. Mutta siinä ei ollut ainoatakaan huonetta vapaana ja heidän täytyi luopua vanhasta unelmastaan. Totta puhuen ei Gervaise ollut siitä pohjaltaan pahoillaan: häntä pelotti kovasti tulla niin läheiseksi naapuriksi Lorilleux'läisille. He etsivät siis muualta asuntoa. Coupeausta oli tärkeätä, ettei jouduttu kauvaksi rouva Fauconnier'n pesulaitoksesta, jotta Gervaise voisi yhdellä harppauksella tulla kotiin mihin aikaan päivästä tahansa. Ja lopulta he löysivätkin mieleisensä asunnon, kaksi kamaria ja keittiön Goutte-d'Or'in Uuden kadun varrelta, melkein vastapäätä pesulaitosta. Se oli pieni yksikerroksinen talo; siinä oli ainoastaan kaksi asuntoa, toinen oikealla, toinen vasemmalla eteisestä, jonne vei jyrkät portaat, kellarikerroksessa asui ajopelien vuokraaja, jolla oli avaralla pihalla pitkin kadun vartta vajoja täynnä vaunuja ja valjaita. Nuori vaimo oli ihastunut, luuli tulleensa takaisin maalle; ei tarvinnut pelätä naapurinakkoja juoruineen tässä tyynessä sopukassa, joka muistutti häntä eräästä linnotusmuurin takana olevasta Plassansin pikku kadusta; ja muun hyvän lisäksi hän voi nähdä oman ikkunansa työhuoneestaan silitysrautojensa äärestä, kun vain hiukan kurotti kaulaansa.
He muuttivat sinne huhtikuun alussa. Gervaise oli silloin raskaana kahdeksannessa kuukaudessa. Mutta hän teki työtä uupumatta; nauraen sanoi hän, että lapsi auttoi häntä työssä; hän tunsi sisällänsä sen pienten jalkojen potkivan ja antavan hänelle voimia. Hän antoi Coupeaulle hyvän lähdön, kun tämä milloin tahtoi saada häntä levähtämään säästääkseen hiukan hänen voimiaan. Vasta kovien tuskien alettua oli aika käydä makuulle. Nyt hän ei vielä joutanut, sillä kun oli tulossa yksi suu lisää ruokittavaksi, täytyi käydä ankarasti työhön käsiksi. Hän itse siivosi huoneet, ennenkuin hän auttoi miestään panemaan huonekaluja paikoilleen. Hartaasti vaali hän näitä huonekalujaan, pyyhki niitä äidillisellä hellyydellä, hänen sydämensä oli pakahtua, kun hän näki niissä pienimmänkin naarmun. Häneen koski yhtä kipeästi kuin jos hän olisi lyönyt itseään, kun hän lakaistessaan sattui niitä kolhasemaan. Varsinkin piironki oli hänestä rakas; se oli hänestä kaunis, luja ja juhlallisen näköinen. Hänen hartain mielitekonsa, josta hän ei uskaltanut puhua, oli saada kello, minkä hän asettaisi keskelle marmorilevyä. Siinä se lasikupunsa alla näyttäisi komealta. Ellei lapsi olisi ollut tulossa, olisi hän ehkä uskaltanut ostaa kellon. Eihän siinä mikä auttanut, huoaten hän lykkäsi sen tuonnemmaksi.
Aviopuolisot olivat ihastuksissaan uudesta asunnostaan. Etiennen sänky oli pienessä kamarissa, mutta vielä siinä oli tilaa toisellekin lapsen vuoteelle. Keittiö oli pienen pieni ja pilkkosen pimeä; mutta, kun piti ovea auki, näki siellä jotakuinkin hyvin; eikähän Gervaisen tarvinnutkaan tehdä ruokaa kolmellekymmenelle hengelle; kunhan hän mahtui siinä keittämään lihalientä padallaan, niin siinä oli tarpeeksi alaa. Mutta isosta kamarista heidän kelpasi ylpeillä. Aamulla heti noustuaan he vetivät valkoiset serttinkiuutimet alkoovin eteen; ja kamari oli muuttunut ruokasaliksi, jossa pöytä oli keskellä lattiaa ja kaappi ja piironki toisiaan vastapäätä. Kun uuni kulutti kivihiiliä aina viidentoista soun edestä päivässä, niin he olivat tukkineet sen; pieni rautakamiini, joka oli pantu uunin eteen kivilevylle, antoi heille lämpöä seitsemän soun edestä riittämään asti pakkasellakin. Coupeau oli koristanut seinät parhaan kykynsä mukaan ja hänen mielestään niistä tulikin kerrassaan kauniit: Peilin paikalla oli iso kuparipiirros, joka esitti jotakin Ranskan sotamarskia, marskin sauva kädessä, tepasteluttamassa ratsuaan kanuunan ja kuulakasan välissä; piirongin yläpuolelle oli perheenjäsenten valokuvat ripustettuina kahteen riviin kahden puolen vanhanaikaista, kullatusta posliinista tehtyä vihkivesiastiaa, jossa säilytettiin tulitikkuja; kaapin reunustalla seisoi Pascalin pystykuva ja sen parina Beranger'n pystykuva, toinen vakavana, toinen hymyilevänä, kahden puolen käkikelloa, jonka nakutusta he näyttivät kuuntelevan. Se oli todellakin kaunis huone.
— Arvatkaapas, paljonko me tästä maksamme? kysyi Gervaise jokaiselta, joka kävi heillä.
Ja kun heidän hyyrynsä arvioitiin liian korkealle, niin hän voitonriemuissaan ja hyvillään siitä, että niin halvalla oli saanut niin mukavan asunnon, huusi:
— Sataviisikymmentä francia, ei centimeäkään enempää!… Eikös se ole huokeaa! vai mitä!
Itse Goutte-d'Or'in Uusi katukin vaikutti suureksi osaksi heidän tyytyväisyyteensä. Siinähän se Gervaisen aika kuluikin, kun hän alituiseen hyöri edestakaisin kotinsa ja rouva Fauconnier'n pesulaitoksen välillä. Nykyään Coupeau tuli iltaisin polttamaan piippua alaoven kynnykselle. Katu, josta puuttui jalkakäytävät, ja jonka kivitys oli painunut kuopille, nousi siinä kohden. Mäen päällä, Goutte-d'Or'in kadun puolella oli synkän näköisiä, likaisia puoteja, suutareja, tynnörintekijöitä, siivoton sekatavarakauppa ja konkurssin tehneen viinikauppiaan kapakka, jonka ikkunaluukut olivat jo viikkokausia olleet suljettuina ja ilmotuspaperien peitossa. Kadun toisessa päässä, Pariisin puolella nelikerroksiset talot pimittivät taivaan. Niiden alakerrassa asui pesijättäriä vier vierekkäin yhdessä ryhmässä; ainoastaan yksi parturin ikkuna pikkukaupunkilaismalliin vihreiksi maalattuine kehyksineen ja täpö täynnä heleävärisiä pulloja loi kiiltäviksi kuuratuista vaskilautasistaan iloa ja kirkkautta tähän kolkkoon soppeen. Mutta hauskin osa katua oli keskus, missä rakennukset olivat harvemmassa ja matalampia, niin että ilmaa ja päiväpaistetta pääsi kadulle asti. Vuokra-ajurin vajat, sen vieressä oleva kivennäisvesitehdas ja vastapäätä oleva pesulaitos muodostivat laajan, vapaan ja hiljaisen alueen, missä pesijätärten heikosti kuuluvat äänet ja höyrykoneen tasainen hengitys tuntuivat vielä lisäävän seudun rauhallisuutta. Rakentamattomat tontit ja käytävät kivimuurien välillä tekivät sen maalaiskylän näköiseksi. Coupeauta huvitti katsella, miten harvalukuiset ohikulkijat loikkasivat pesulaitoksesta alituisesti juoksevien saippuaisten purojen yli, ja hän sanoi siitä johtuvan mieleensä erään maakylän, jonne eräs hänen sedistään oli vienyt hänet viiden vuoden vanhana. Gervaisen ilona oli vasemmalla hänen ikkunastaan, eräällä pihalla kasvava akaasiapuu, joka ojensi näkyviin yhden ainoan oksistaan, mutta sen niukasta vihannuudesta riitti viehätystä koko kadulle.
Viimeisenä päivänä huhtikuuta nuori vaimo synnytti. Tuskat alkoivat iltapäivällä neljän tienoossa, kun hän oli silittämässä uutimia rouva Fauconnier'n luona. Hän ei malttanut heti lähteä pois, vaan vääntelihe tuskissaan tuolilla ja silitti aina hiukan välillä, kun tuskat vähäisen hellittivät: uutimilla oli kiire eikä hän tahtonut heittää niitä kesken; ehkäpä se ei ollutkaan kuin tavallista vatsanpurua eikä siitä kannattanut olla millänsäkään. Mutta kun hän aikoi ryhtyä käsiksi muutamiin miesten paitoihin, kävi hän vallan kalpeaksi. Hänen täytyi jättää työnsä sikseen ja ihan kaksin kerroin käpertyneenä kulkea kadun poikki pitäen kiinni seinistä. Muudan silittäjätär tarjoutui häntä saattamaan; hän hylkäsi tarjouksen ja pyysi häntä hakemaan kätilöä, joka asui aivan lähellä Charbonnièren kadun varrella. Eihän tässä nyt tarvinnut ehättää kuin tulta sammuttamaan. Kaippa sitä kesti vielä ainakin koko yön. Se ei saanut estää häntä palattuaan kotiin laittamasta päivällistä Coupeaulle; ehtisihän hän vielä sittenkin heittäytyä hetkeksi vuoteelle päältään riisumatta. Rappusissa tapasi hänet sellainen kouristus, että hänen täytyi istuutua keskelle portaita; ja hän painoi molemmat nyrkkinsä suutansa vasten, ettei huuto pääsisi, sillä häntä hävetti, että miehiä voisi tulla ja nähdä hänet siinä. Tuska taukosi, hän sai oven auki ja lohdutti itseään sillä ajatuksella, että hän varmaankin oli erehtynyt. Hän laittoi päivälliseksi lammaspaistia. Kaikki kävi vielä hyvin, kun hän kuori perunoita. Lammaspaisti oli joutumassa, mutta silloinpa hikoileminen ja poltot alkoivat uudestaan. Kivusta kipristellen hellan edessä hän hämmenti suurusta kastikkeeseen paistinpannussa, silmät kyynelten samentamina. Jos hän nyt synnyttikin lapsen, niin mikäpä syy se oli jättää Coupeau ilman ruokaa? Vihdoin paisti pihisi tuhkalla peitetyllä tulella. Hän palasi kamariin ja luuli vielä ennättävänsä kattaa pöydän. Mutta hänen täytyi kiireesti laskea viinipullo pois kädestään; hän ei enää jaksanut mennä vuoteelle, vaan vaipui maahan olkipatjalle. Kun kätilö saapui neljännestuntia myöhemmin, niin siinä hän auttoi hänet synnyttämään.
Levyseppä oli yhä työssä sairashuoneella. Gervaise kielsi menemästä häntä häiritsemään. Kun hän tuli kotiin seitsemän aikaan, tapasi hän Gervaisen makaamassa hyvästi peitettynä, kasvot hyvin kalpeina korvatyynyllä. Lapsi itki saaliin käärittynä vuoteen jalkopäässä.
— Voi! eukko parkani! sanoi Coupeau suudellen Gervaiseä. Ja minä kun laskin leikkiä äsken ikään toverieni kanssa sinun huutaessasi täällä tuskissasi!… Sanohan, oliko se kovin vaikeaa, se kai kävi niin joutuun, ettei siinä olisi ehtinyt aivastaakaan. Gervaise hymyili heikosti; sitten hän kuiskasi:
— Se on tyttö.
— Se on oikein! vastasi levyseppä, laskien leikkiä virkistääkseen häntä, minä olin tilannut tytön ja nyt sen sain! Sinähän teet kaikki, mitä minä haluan.
Ja ottaen lapsen syliinsä hän jatkoi:
— Antakaapas, kun minä vähän katson teitä, neiti Likasilmä!… Teillä on pieni sangen musta naama. Kyllä se valkenee, olkaa huoleti. Teidän pitää olla kiltti ja siivo ja kasvaa kunnon ihmiseksi, niinkuin isä ja äitikin.
Gervaise katseli tytärtään hyvin vakavana, silmät selällään. Vähitellen tuli niihin surumielinen ilme. Hän pudisti päätänsä; hän olisi tahtonut pojan, sillä pojat selviytyvät aina paremmin eivätkä ole niin monessa vaarassa tässä Pariisissa. Kätilön täytyi ottaa lapsi pois Coupeaun käsistä ja kieltää Gervaiseä puhumasta, oli jo paha, että pidettiin niin paljon melua hänen ympärillään. Silloin Coupeau sanoi, että pitäisi lähteä ilmottamaan muori Coupeaulle ja Lorilleux'läisille; mutta hänellä oli hirveän nälkä, hän tahtoi ensin syödä. Gervaisestä oli hyvin vaikeaa nähdä Coupeaun itsensä häärivän ruokahommissa, juoksevan keittiöön paistia hakemaan, syövän rikkonaiselta lautaselta; eikä löytävän edes leipääkään. Kiellosta huolimatta hän päivitteli ja kääntelihe lakanoiden välissä. Kylläpä hän olikin ollut saamaton, kun ei ollut voinut edes pöytää kattaa; mutta häntä oli niin äkisti kouristanut vatsasta, että hän oli lyyhähtänyt maahan kuin kepin iskusta. Hänen mies parallaan oli syytä olla hänelle suutuksissaan, kun sai niin huonoa ruokaa ja hän vain makasi siinä jouten. Tokko perunat edes olivat tarpeeksi keitetyt? Hän ei muistanut, oliko hän pannut niihin suolaa.
— Olkaa nyt vaiti toki, huusi kätilö.
— Jopahan te muka saisitte hänet rauhottumaan! sanoi Coupeau, suu täynnä ruokaa. Jos teitä ei olisi, niin minä lyön vetoa, että hän nousisi minulle leipää leikkaamaan… Pysy toki alallasi, eukkoseni. Et saa liikkua, muuten et pariin viikkoon pääse jalkeille. Tämähän on mainion hyvää tämä sinun paistisi. Tulettehan syömään sitä minun kanssani, rouva, vai mitä?
Kätilö kieltäytyi: mutta hän tahtoi kernaasti juoda lasin viiniä, sillä hän oli niin säikähtänyt, sanoi hän, kun oli löytänyt vaimorukan pienokaisineen olkipatjalta. Coupeau lähti viimein kertomaan uutista sukulaisille. Puolen tunnin päästä hän palasi mukanaan koko joukko, muori Coupeau ja Lorilleux'läiset sekä rouva Lerat, joka juuri oli ollut käymässä näiden luona. Lorilleux'n puolisot olivat nähdessään heidän menestyvän tulleet perin ystävällisiksi ja kehuivat uhalla Gervaiseä, mutta salavihkaa he kumminkin pienillä epäävillä liikkeillä, päänpudistuksilla ja silmäniskuilla osottivat ikäänkuin tahtovansa lykätä myöhemmäksi oikean arvostelunsa. He tiesivät kyllä, mitä he tiesivät; mutta he eivät tahtoneet asettua kaikkien muiden naapurien yhteistä mielipidettä vastaan.
— Minä tuon tänne koko roikan! huusi Coupeau. Minkäs sille mahtaa! He tahtoivat tulla sinua katsomaan… Älä aukaise suutasi, se on sinulta kielletty. He saavat jäädä tähän sinua katsomaan rauhassa, mutta pysykööt mukisematta, sen minä sanon… Minä lähden tästä kahvia keittämään, ja hyvää sen pitää tullakin.
Hän katosi keittiöön. Muori Coupeau jäi suudeltuaan Gervaiseä ihmettelemään lapsen suuruutta. Molemmat toisetkin vaimot olivat suudella moiskauttaneet Gervaiseä poskelle. Ja kaikki kolme seisoivat vuoteen ääressä ja selittivät päivitellen synnytysten, kummallisten synnytysten yksityiskohtia. Rouva Lerat tutki pienokaista joka paikasta ja julisti sen olevan hyvin täysiluomaisen, lisäsipä vielä merkitsevästi, että siitä oli tuleva pulska nainen; ja kun lapsen pää oli hänestä liian suippo, niin hän puristeli sitä hiljaa sen huudoista välittämättä, saadakseen sen pyöreämmäksi. Rouva Lorilleux tempasi suuttuneena lapsen hänen käsistään: mokomasta kopeloimisestahan lapsi rukka voisi saada kaiken maailman viat, kun sillä oli niin hento kallo. Sitten alettiin tutkia, kenenkä näköinen se oli. Siitä oli vähällä syntyä riita. Lorilleux, joka kurotti kaulaansa naisten takana, väitti kiven kovaan, että lapsessa ei ollut mitään Coupeausta; nenässä ehkä hiukan, mutta hyvin vähäisen! Se oli ihan äitiinsä, varsinkin silmistään; totisesti, sellaisia silmiä ei ollut kellään isän puolella.
Coupeauta ei vain näkynyt takaisin tulevaksi. Kuultiin kyllä, miten hän keittiössä tappeli uunin ja kahvipannun kanssa. Gervaise tuskitteli: eihän nyt kahvin keitto kuulunut miesten tehtäviin; ja hän huusi hänelle, miten hänen tuli menetellä, vaikka kätilö kaikin voimin koetti saada häntä pysymään vaiti.
— Pois tieltä! sanoi Coupeau tullessaan huoneeseen kahvipannu kädessä. Onpas se nyt kärsimätön! Aina sillä pitää olla jokin asia painajaisena mielellään… Nyt me saamme tyytyä juomaan tätä laseista, vai mitä? sillä kupit, nähkääs, ovat vielä jääneet tuomatta kauppiaalta.
Istuuduttiin pöydän ympärille, ja levyseppä tahtoi itse kaataa kahvia. Se haiskahti niin suloisen väkevältä, se ei ollutkaan mitään sikurivettä. Kun kätilö oli särpinyt lasinsa tyhjäksi, lähti hän pois: kaikki kävi hyvin, häntä ei enää tarvittu; jos yö olisi levoton, pitäisi aamulla lähettää häntä hakemaan. Hän oli vielä menossa portaita alas, kun rouva Lorilleux alkoi häntä panetella herkuttelijaksi ja tyhjäntoimittajaksi. Se kun pani neljä sokeripalasta kahvin sekaan ja ilkeää vielä ottaa viisitoista francia siitä hyvästä, että jättää toisen synnyttämään ypö yksin. Mutta Coupeau puolusti häntä: mielellään maksaisi hän nuo viisitoista francia, sillä sanoi, mitä sanoi, niin nuo naiset kuluttivat nuoruutensa opinnoihin ja heillä oli oikeus vaatia kallis hinta. Sitten Lorilleux ja rouva Lerat rupesivat väittelemään; edellinen väitti, että saadakseen pojan täytyi kääntää sänkynsä pääpuoli pohjoseen päin; mutta toinen kohautti olkapäitään sanoen sitä lasten loruksi, hän tiesi toisen keinon, joka oli sellainen, että piti kätkeä patjan alle salaa vaimoltaan kaurallinen tuoreita, päiväpaisteesta poimituita viholaisia. Pöytä oli työnnetty sängyn viereen. Gervaise, jonka vähitellen oli vallannut suunnaton väsymys, makasi siinä kymmeneen asti hymyilevänä ja tylsänä, pää toisten puoleen käännettynä; hän näki ja kuuli kaikki, mutta hän ei jaksanut enää jäsentäkään hievauttaa eikä sanaakaan sanoa; hänestä tuntui kuin olisi hän ollut kuollut hyvin suloisella kuolemalla ja oli onnellinen nähdessään toisten elävän.
Toisinaan kuului pienokaisen vikinää toisten karkeiden äänten seasta, kun he loppumattomiin jauhoivat erästä murhaa, joka edellisenä päivänä oli tehty Bon-Puits'n kadulla, La Chapellen toisessa päässä.
Kun sitten vieraat rupesivat lähtöä tekemään, otettiin ristiäiset puheeksi. Lorilleux'läiset olivat lupautuneet kummeiksi; takana päin he nyrpistivät nenäänsä; kumminkin he olisivat näyttäneet hyvin noloilta, ellei heitä olisi pyydetty kummeiksi. Coupeaun mielestä ei ollut ensinkään välttämätöntä kastaa lasta; se ei ainakaan tuottaisi hänelle kymmentä tuhatta francia korkoja; ja sitä paitsi lapsi oli vaarassa vilustua. Mitä vähemmän oli pappien kanssa tekemistä, sitä parempi. Mutta muori Coupeau sanoi häntä pakanaksi, ja vaikka Lorilleux'läiset eivät käyneetkään rippikirkossa, niin he kuitenkin kerskasivat olevansa uskonnollisia..
— Siis ristiäiset pidetään ensi sunnuntaina, jos se teille sopii, sanoi ketjuntekijä.
Ja kun Gervaise oli suostumuksen merkiksi nyykäyttänyt päätään, suutelivat häntä kaikki ja kehottivat voimaan hyvin. Sanottiin hyvästi lapsellekin. Jokainen kumartui vuorostaan tuolle pienelle värisevälle raukalle hymyilemään ja hyväilysanoja sanomaan, ikäänkuin se olisi voinut ymmärtää. Häntä sanottiin Nanaksi, joka oli Annasta, hänen kumminsa nimestä muodostettu lempinimi.
— Hyvää yötä, Nana… No tuleppa oikein koreaksi tytöksi, Nana…
Kun he vihdoin olivat lähteneet pois, asetti Coupeau tuolinsa ihan sänkyyn kiinni ja lopetti piippunsa pitäen Gervaiseä kädestä. Hän veteli savuja hitaasti, sanoen aina välillä jonkun lauseen hyvin liikutettuna.
— No? muijaseni, he taisivat väsyttää sinut ihan pilalle? Mutta ymmärräthän sinä, että minä en voinut estää heitä tulemasta. Osottaahan se yhtä kaikki heidän ystävyyttään… Mutta parempi on olla yksin, vai mitä? Minun ainakin teki mieleni olla hiukan yksin, näinikään sinun kanssasi. Voi, kuin tämä ilta minusta tuntui pitkältä!… Tälläkin pikku raukalla on tainnut olla aika lailla kipuja! Ei ne aavistakaan nuo vauvat maailmaan tullessaan kuinka kipeästi se koskee. Se kai mahtaa tuntua kuin väännettäisiin sisukset nurin… Missä se pipi on, että mä suutelen sitä?
Hän oli hiljakseen työntänyt toisen leveän kämmenensä Gervaisen selän alle ja veti häntä luokseen ja suuteli lakanan läpi hänen vatsaansa, tuntien rajua hellyyttä tätä vielä tuskien raukaisemaa hedelmällisyyttä kohtaan. Hän kysyi, koskiko hänen hyväilynsä Gervaiseen, hän olisi tahtonut parantaa hänet puhaltamalla kipeään paikkaan. Ja Gervaise oli ylen onnellinen. Hän vakuutti, ettei hän enää tuntenut mitään tuskia. Hän halusi vain nousta jalkeille niin pian kuin mahdollista, sillä ei nyt joutanut käsiään ristissä pitämään. Mutta Coupeau rauhotti häntä. Eikö hän muka ottanut vastatakseen ruuan saannista lapselle? Hän olisi kurja raukka, jos hän koskaan jättäisi tyttöletukan hänen niskoilleen. Konstikos niitä on lapsia tehdessä, niiden elättäminen vasta on ansioksi luettava, eikö totta?
Coupeau ei saanut sanottavasti nukkua sinä yönä. Joka tunti täytyi hänen nousta antamaan lapselle joku lusikallinen haaleata sokerivettä. Se ei estänyt häntä lähtemästä aamulla työhön tapansa mukaan. Aamiaistuntinsakin hän käytti siihen, että kävi ilmottamassa tuomarin virastossa lapsen syntymästä. Sillä aikaa oli rouva Boche sanan saatuaan tullut viettämään sen päivän Gervaisen luona. Mutta nukuttuaan kymmenen tuntia sikeää unta, tämä valitti, että hän jo tunsi koko ruumiinsa kangistuvan, kun niin kauvan täytyi maata yhdessä kohden. Hän tulisi kipeäksi, jos hänen ei annettaisi nousta. Kun Coupeau illalla palasi kotiin, kertoi hän hänelle huolistaan: tosin hän luotti rouva Bocheen; sitä hän vain ei sietänyt nähdä, että vennonvieras ihminen hommasi kuin kotonaan hänen huoneessaan, aukoi laatikoita ja kosketteli hänen tavaroitaan. Seuraavana päivänä kun ovenvartija palasi asialta, tapasi hän hänet pystyssä, pukeutuneena lakaisemassa ja puuhaamassa päivällistä miehelleen. Eikä hän missään nimessä enää tahtonut käydä uudestaan makuulle. Ihmiset ehkä pitäisivät häntä vielä pilkkanaan. Kelpasihan niiden vallasnaisten olla olevinaan väsyksissä. Kun ei ollut rikas, ei siihen joutanut. Kolme päivää synnytyksen jälkeen hän jo silitti alushameita rouva Fauconnier'n luona, iskien väen väkeen raudoillaan ja hikoillen uunista lähtevässä ankarassa kuumuudessa.
Lauantai-iltana rouva Lorilleux toi kumminlahjansa: kolmekymmentäviisi souta maksavan myssyn ja poimukkaan, kapealla pitsillä reunustetun ristimämekon, jonka hän oli saanut kuudella francilla, koska se oli vähäsen nuhraantunut. Seuraavana päivänä antoi Lorilleux mieskummina Gervaiselle kuusi naulaa sokeria. He toimittivat reilusti asiansa. Edes päivällisillekään, jotka samana iltana pidettiin Coupeaulla, he eivät tulleet tyhjin käsin. Miehellä oli tullessaan litran pullo viiniä kummassakin kainalossa ja hänen vaimonsa kantoi isoa pannukakkua, jonka hän oli ostanut eräästä hyvässä maineessa olevasta sokerileipomosta Clignaneourt'in kadun varrelta. Mutta he kävivät kertomassa antamistaan lahjoista pitkin kaupunkia; he olivat panneet likoon lähes kaksikymmentä francia. Kun Gervaise kuuli heidän juoruamisistaan, tympäsi se häntä eikä hän sen koomin enää pitänyt lukua heidän kohteliaisuuden osotuksistaan.
Näillä ristiäispäivällisillä vasta alkoi Coupealaisten lähempi seurustelu eteisen toisella puolen asuvien naapurien kanssa. Tässä pienen talon toisessa huoneustossa asui kaksi henkeä, rouva Goujet poikineen. Siihen asti oli tervehditty portaissa ja kadulla, ei muuta. Naapurit näyttivät vähän juroilta. Kun sitten rouva Goujet oli synnytyksen jälkeisenä päivänä tuonut Gervaiselle ämpärin vettä, oli tämä katsonut soveliaaksi kutsua heidät ruualle, varsinkin kun he näyttivät hänestä hyvin kunnon ihmisiltä. Ja siinä tietysti oli tehty tuttavuutta.
Goujet'laiset olivat kotoisin Lillestä. Äiti paikkasi pitsejä; poika, ammatiltaan seppä, teki työtä naulatehtaassa. Viisi vuotta olivat he asuneet paikoillaan. Heidän elämänsä rauhallisen ulkokuoren alla oli kätkettynä vanha syvä suru: isä Goujet oli Lillessä kerran juovuspäissään lyönyt kuoliaaksi erään toverinsa rautakangella ja sitten vankilassa kuristanut itsensä nenäliinallaan. Leski ja poika, jotka tämän onnettomuuden jälkeen olivat tulleet Pariisiin, tunsivat aina tämän murhenäytelmän painostavan heidän elämäänsä ja sovittivat sitä ehdottomalla rehellisyydellä, lempeydellä ja väsymättömällä työllä. Olipa heissä hiukan ylpeydenkin vikaa, sillä lopulta he olivat omissa silmissään parempia kuin muut. Rouva Goujet, joka aina kävi mustiin puettuna, nunnan hunnun tapainen liina päässä, oli niin kalpea ikäänkuin valkoiset pitsit, joita hän hyppysissään valmisteli, olisivat heijastaneet kirkkauttaan hänen tyynen ja arvokkaan näköisiin kasvoihinsa. Goujet oli kolmenkolmatta vanha, uljaan näköinen, punaposkinen, sinisilmäinen jättiläinen, väkevä kuin Herkules. Työpajassa kutsuivat toverit häntä Kultaparraksi hänen kauniin keltaisen partansa tähden.
Gervaise tunsi heti kohta suurta ystävyyttä näitä ihmisiä kohtaan. Kun hän ensi kerran astui sisälle heidän puolelleen, jäi hän ihmettelemään asunnon siisteyttä, Siinä ei ollut moitteen sijaa; sai puhaltaa vaikka mihin, eikä ainoatakaan tomuhiutaletta lähtenyt lentoon. Ja lattia kiilsi kirkkaasti kuin peili. Rouva Goujet vei hänet katsomaan poikansakin huonetta. Se oli sievä ja valkoinen kuin nuoren tytön kamari; siinä oli pieni rautasänky musliiniverhojen takana, pöytä, pesukaappi ja kapea, seinällä riippuva kirjahylly; sen lisäksi seinät täpötäynnä kuvia, irti leikatuita paperinukkeja, neljällä naulalla seinälle lyötyjä värillisiä painokuvia ja kuvalehdistä leikattuja kaikellaisten henkilöiden kuvia. Rouva Goujet sanoi hymyillen, että hänen poikansa oli iso lapsi, iltaisin lukeminen häntä väsytti: silloin hän huvikseen katseli kuvia. Gervaise unohtui tuntikaudeksi naapurinsa luo, joka oli istuutunut työnsä ääreen ikkunan eteen. Häntä huvitti katsella satoja neuloja, joilla pitsi oli kiinnitetty, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan hengittää puhtauden hyvää tuoksua tässä huoneessa, jossa harras hiljaisuus vallitsi.
Goujet'laiset miellyttivät vielä enemmän, kuta enemmän heidän kanssaan seurusteli. He ansaitsivat hyviä päiväpalkkoja ja panivat yli neljänneksen palkastaan säästökassaan. Naapurit tervehtivät heitä ja puhuivat keskenään heidän säästöistään. Goujet'lla oli aina puhdas, tahraton pusero, eikä koskaan nähty reikää hänen vaatteissaan. Hän oli aina hyvin kohtelias, vieläpä hiukan arkakin, huolimatta leveistä hartioistaan. Kadun päässä olevat pesijättäret nauroivat nähdessään hänen kulkevan ohi, katse maahan luotuna. Hän ei pitänyt heidän törkeistä puheistaan ja häntä inhotti, että naisilla oli aina suu täynnä rivoja sanoja. Kerran hän kumminkin oli tullut juovuksissa kotiin. Silloin ei rouva Goujet ollut nuhdellut häntä muuten kuin asettamalla hänet isänsä kuvan eteen, joka huolellisesti pidettiin piirongin laatikkoon kätkettynä. Tämän opetuksen jälkeen Goujet ei koskaan juonut enempää kuin sieti, vihaamatta kumminkaan viiniä, sillä viini on välttämätöntä työmiehelle. Sunnuntaisin hän kävi kävelemässä äitinsä kanssa, joka ylpeänä nojasi hänen käsivarteensa; useimmiten menivät he Vincennes'iin päin; toisen kerran taas kävivät he yhtenä teatterissa. Äiti oli pojalle kaikki kaikessa. Hänelle hän puhui ikäänkuin hän vielä olisi ollut pieni lapsi. Hänen neliskulmainen päänsä ja raskaan moukarin heiluttamisesta vahvenneet jänterensä tekivät, että hän muistutti isoa kömpelöä eläintä, joka on järjenjuoksultaan hidas, mutta kumminkin hyväntahtoinen.
Ensimäisinä päivinä hän vierasti kovasti Gervaiseä. Mutta muutamissa viikoissa hän tottui häneen. Hän odotti häntä kantaakseen hänen vaatekääröjään, kohteli häntä kuin sisarta ja tullen äkkiä tuttavalliseksi leikkeli paperikuvia nimenomaan häntä varten. Eräänä aamuna kumminkin kun hän oli tullut sisälle koputtamatta ovelle, yllätti hän Gervaisen puoleksi alasti kaulaansa pesemässä; eikä hän viikkokauteen katsonut häntä silmiin, niin että hän lopulta sai tämänkin punastumaan.
Marjamehun mielestä oli Kultaparta hieman hölmö. Olihan se hyvä, ettei juonut eikä mässännyt eikä ahdistellut tyttöjä katukäytävillä, mutta miehen tuli kumminkin olla mies, taikka muuten oli parasta panna heti hame päälleen. Hän kiusotteli häntä Gervaisen kuullen syyttäen häntä, että hän iski silmää kaikille lähiseudun naisille; ja jättiläisen kokoinen Goujet puolustautui vimmatusti. Se ei estänyt molempia työmiehiä olemasta hyviä tovereita. He kävivät hakemassa toisiaan aamulla lähteäkseen yhdessä työhönsä ja joivat välistä lasin olutta ennen kotiintuloa. Ristiäispäivällisistä asti he olivat sinutelleet toisiaan, sillä se pitentää vain puhetta, jos aina pitää sanoa »te». Sillä kannalla oli heidän ystävyytensä, kun Kultaparta teki Marjamehulle uljaan palveluksen, sellaisen merkkipalveluksen, jota ei koko elämässään unohda. Se tapahtui 2 päivänä joulukuuta 1851. Levysepän päähän oli pistänyt mennä pilan päiten kapinaa katsomaan; hän antoi palttua tasavallalle, Bonapartelle ja koko hökötykselle; mutta hän ihaili ruudinsavua ja pyssynlaukaukset olivat hänestä hauskoja. Ja hän olisi aivan varmaan joutunut kiikkiin muutaman katusulun takana, ellei seppä olisi sattunut tulemaan hätään juuri parhaiksi suojellakseen häntä suurella ruumiillaan ja auttaakseen pakenemaan. Palatessaan Faubourg-Poissonnièren katua pitkin Goujet astui nopeasti vakavan näköisenä. Hän harrasti politiikkaa, oli maltillinen tasavaltalainen oikeuden ja yhteisen hyvän nimessä. Kumminkaan hän ei ollut ampunut ainoatakaan laukausta. Ja hän esitti syynsä: rahvas väsyi poimimaan porvariston hyväksi kastanjoita tulesta ja polttamaan siinä hyppysensä; helmi- ja kesäkuu olivat mainioita läksytyksiä; niinpä tästälähin esikaupungit jättäisivätkin kaupungin selviytymään yksin parhaan kykynsä mukaan. Päästyään sitten Poissonniers-kadun mäen päälle hän kääntyi ympäri katsomaan Pariisia; siellä suoritettiin yhtä kaikki surkeita asioita, rahvas voisi vielä kerran katua, että se oli ristissä käsin sitä katsellut. Mutta Coupeau nauroi, sanoi liian pöllöiksi niitä aaseja, jotka panivat nahkansa alttiiksi ainoastaan sitä varten, että edustajakamarin laiskat tyhjäntoimittajat edelleenkin saisivat viisikolmatta franciansa. Illalla Coupeaulaiset kutsuivat Goujet'n äitineen päivällisille. Jälkiruuan aikana Marjamehu ja Kultaparta suutelivat kumpikin toisiaan molemmille poskille. Nyt oli ystävyydenliitto solmittu koko elinijäksi.
Kolme vuotta kului molempain perheiden elämä eteisen kummallakin puolen ilman mitään merkkitapausta. Gervaise oli kasvattanut pikku tytärtään menettämättä enempää kuin korkeintaan kaksi työpäivää viikossa. Hänestä oli tullut taitava hienojen vaatteiden pesijätär, ja hän ansaitsi aina kolmeen franciin päivässä. Myöskin oli hän pannut Etiennen, joka oli kahdeksannella vuodella, Chartres-kadun varrella olevaan pienten lasten kouluun, jonne hän maksoi viisi francia kuussa. Huolimatta lasten elatuskustannuksista panivat heidän vanhempansa kaksin, kolminkymmenin francin joka kuussa säästökassaan. Kun heidän säästönsä nousivat kuuteensataan franciin, ei nuori vaimo enää saanut nukutuksi kunnianhimoisen unelman vaivaamana: hän tahtoi perustaa oman liikkeen, vuokrata pienen puodin, pitää vuorostaan toisia naisia työssään. Hän oli kaikki laskenut valmiiksi. Jos työ sujuisi, voisi heillä kahdenkymmenen vuoden päästä olla sievoinen pääoma, jonka koroilla he eläisivät jossakin maalla. Kumminkaan hän ei uskaltanut siihen ryhtyä. Hän sanoi etsivänsä puotia saadakseen miettimisaikaa. Rahoilla ei ollut mitään hätää säästökassassa; päinvastoin ne siellä sikisivät. Kolmeen vuoteen hän ei ollut tyydyttänyt kuin yhden ainoan mielitekonsa, hän oli ostanut itselleen kellon, tumman-sinipunervasta palissanderipuusta tehdyn, kierteisillä patsailla varustetun pendelikellon, jonka heiluri oli kullatusta vaskesta; ja siitä oli maksettava yhden vuoden kuluessa kaksikymmentä souta joka maanantai. Hän suuttui kun Coupeau aikoi ruveta sitä vetämään; hän itse yksin nosti sen lasikupua, pyyhki sen patsaita sellaisella hartaudella, ikäänkuin hänen piironkinsa marmorilevy olisi muuttunut alttariksi. Lasikuvun alla kellon takana hän piti piilossa säästökassan vastakirjaa. Ja usein, kun hän uneksi puodistaan, hän unohtui kellotaulun eteen jääden tuijottamaan viisareihin, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin erikoista juhlallista hetkeä tehdäkseen päätöksensä.
Coupeaulaiset menivät melkein joka sunnuntai kävelylle Goujet'laisten kanssa. Ne olivat hauskoja huviretkiä, syötiin paistettua kalaa Saint-Ouenissa tai kaniinia Vincennes'issä aivan vaatimattomasti jonkin pikku ravintolan puutarhassa. Miehet joivat vain janoonsa ja palasivat käsi kädessä naisten kanssa pää ihan selvänä. Illalla ennen maata menoa tehtiin tilit ja jaettiin menot tasan; eikä joku sou sinne tai tänne koskaan synnyttänyt riitaa. Lorilleux'läiset kadehtivat Goujet'laisia. Heistä oli kummallista yhtä kaikki, että Marjamehu ja Nilkuttaja yhä olivat yksissä vierasten ihmisten kanssa, kun heillä kerran oli sukulaisiakin. Mutta vieläkös mitä! he eivät välittäneet sukulaisistaan tämän taivaallista! Niin pian kuin he olivat saaneet säästöön neljä souta, he eivät enää tahtoneet nahkaansa mahtua. Rouva Lorilleux'tä harmitti kovasti nähdessään veljensä vieraantuvan hänestä ja hän alkoi uudestaan syytää herjauksia Gervaiseä vastaan. Rouva Lerat sitä vastoin piti nuoren vaimon puolta kertoen hänestä ihmeteltäviä seikkoja, miten häntä oli koeteltu vietellä iltamyöhällä bulevardilla, mutta kuinka hän sankarillisesti oli suoriutunut hävyttömistä tungettelijoista sivaltamalla heille pari korvapuustia. Muori Coupeau puolestaan koetti sovittaa kaikkia keskenään ja pysytelläitä kaikkien lastensa suosiossa; hänen näkönsä heikkeni heikkenemistään, eikä hänellä ollut enää muuta toimeentulon mahdollisuuttakaan: hän oli tyytyväinen, kun sai sata souta milloin miltäkin lapsistaan.
Juuri sinä päivänä, jolloin Nana täytti kolme vuotta, tapasi Coupeau illalla työstään palatessaan Gervaisen hyvin kiihtyneenä. Hän kieltäytyi puhumasta, häntä ei mikään vaivannut, sanoi hän. Mutta kun hän kattoi pöydän aivan hullusti, jääden lautaset kädessä seisomaan syviin mietteisiin vaipuneena, tahtoi hänen miehensä kivenkovaan tietää, mitä oli tapahtunut.
— No niin, tunnusti hän lopulta, sen pienen rihkamakauppiaan puoti Goutte-d'Or'in kadun varrella on vuokrattavana. Minä näin sen tunti sitten käydessäni sieltä lankaa ostamassa. Sehän minut pani miettimään.
Se oli hyvin siisti puoti juuri siinä isossa talossa, johon he ennen muinoin toivoivat pääsevänsä asumaan. Siinä oli puoti, sen perällä varastohuone ynnä kaksi muuta huonetta, oikealla ja vasemmalla; siis juuri mitä he tarvitsivat. Huoneet olivat tosin pienenpuoleisia, mutta hyvin sijoitetut. Vaan se oli hänestä liian kallis: isäntä puhui viidestäsadasta francista.
— Sinä olet siis käynyt katsomassa ja kysynyt hintaa, sanoi Coupeau.
— Niin, ilman vain aikojani! vastasi hän koettaen näyttää välinpitämättömältä. Saahan sitä ilmotuksen mukaan käydä katsomassa vaikka mitä huoneustoa, eihän se sido mihinkään… Mutta tämä on aivan liian kallis. Sitä paitsi olisi ehkä tyhmää perustaa oma liike.
Kumminkin hän päivällisen jälkeen alkoi taas puhua rihkamakauppiaan puodista. Hän piirusti huoneuston sanomalehden reunaan. Ja vähitellen hän innostui mittaamaan nurkkia ja järjestämään huoneita, ikäänkuin hänen olisi jo huomispäivänä ollut muutettava sinne tavaroineen. Silloin Coupeau yllytti häntä vuokraamaan, kun näki miten kovasti hänen sitä teki mieli; aivan varmasti hän ei löytäisi mitään kunnollista alle viidensadan francin, ehkäpä siitä saisi vielä vähäisen tingityksikin. Ainoa ikävä seikka oli joutua asumaan samassa talossa Lorilleux'läisten kanssa, joita Gervaise ei voinut sietää. Mutta tämä siitä suuttui, hän ei muka vihannut ketään; vieläpä hän innoissaan rupesi puolustamaan Lorilleux'läisiä; eivät he olleet pohjaltaan häijyjä, kyllä heidän kanssansa tulisi toimeen. Ja kun he olivat käyneet levolle, niin Coupeau jo nukkui, kun Gervaise vielä jatkoi huoneiden järjestelemistä, vaikka hän ei vielä ollutkaan lopullisesti myöntynyt niitä vuokraamaan.
Seuraavana päivänä hän yksin jäätyään ei voinut vastustaa haluaan nostaa lasikupua kellon päältä ja katsella säästökassan vastakirjaa. Oli se sentään kummallista ajatella, että hänen puotinsa oli noissa täyteen töherretyissä lehdissä! Ennen työhön menoaan hän kysyi neuvoa rouva Goujet'lta, joka täysin hyväksyi hänen aikomuksensa perustaa oma liike; kun hänellä oli niin siivo ja raitis mies, voi hän olla varma yrityksensä onnistumisesta eikä tarvinnut pelätä, että mies hävitti hänen ansionsa. Aamiaistunnilla hän meni Lorilleux'läistenkin luo, kysyäkseen heidänkin mieltään. Hän ei tahtonut näyttää toimivansa salassa sukulaisilta. Rouva Lorilleux hämmästyi. Kuinka! Nilkuttaja aikoo hankkia puodin, ja tuota pikaa! Ja kirvelevin mielin hän änkytti, että hän oli siitä oikein hyvillään: puoti oli epäilemättä mukava, Gervaisella oli syytä ottaa se. Mutta kun hän oli hiukan toipunut hämmästyksestään, alkoivat hän ja hänen miehensä puhua pihan kosteudesta ja alakerran huoneiden niukasta valosta. Kyllä siellä leini viihtyisi ihan mainiosti. Mutta mitäpäs siitä! Jos hän kerran oli päättänyt vuokrata, niin heidän muistutuksensa eivät tietenkään estäneet häntä vuokraamasta.
Illalla Gervaise nauraen tunnusti suoraan, että hän olisi tullut kipeäksi, jos hänet olisi estetty saamasta puotia. Ennen lopullisen päätöksen tekemistä tahtoi hän kumminkin viedä Coupeaun paikankatsannolle ja koettaa saada vuokraa alennetuksi.
— Huomenna siis, jos se sinulle sopii, sanoi hänen miehensä. Sinä tulet minua hakemaan kuuden tienoossa talosta, jossa minä olen työssä Nation-kadun varrelta, niin palaamme kotiin Goutte-d'Or'in kadun kautta.
Coupeau viimeisteli silloin erään uuden kolmikerroksisen talon kattoa. Sinä päivänä piti hänen juuri panna paikoilleen viimeiset sinkkilevyt. Kun katto oli melkein tasainen, oli hän sille laatinut itselleen työpöydän, asettamalla leveän ikkunaluukun kahden pukin päälle. Mailleen menevä kaunis toukokuun aurinko kultasi savutorvet. Ja katon harjalla, kirkkaan taivaan alla työmies pöytänsä yli kumartuneena leikkeli rauhallisesti saksillaan sinkkilevyä, niinkuin räätäli kotonaan leikkaa housuja. Nojaten naapuritalon seinään hänen apulaisensa, seitsentoista vuotias solakka ja vaalea poika hoiteli padassa tulta, puhallellen siihen isolla palkeella, jonka jokainen henkäys lennätti ilmoille räiskyvän kipunasarjan.
— Hei! Zidore, raudat tulelle! huusi Coupeau.
Apulainen työnsi juottoraudat keskelle lieskaa, joka kirkkaassa päiväpaisteessa näytti vaaleankelmeältä. Coupeau piteli käsissään viimeistä sinkkilevyä. Se oli vielä kiinnitettävä katon reunaan, vesirännin viereen; siinä kohden oli katossa äkkijyrkänne ja reiän läpi ammotti katu alla. Kuin kotonaan liikkui siellä levyseppä viistättäen jalkojaan, joihin oli kääritty vaatetta kenkien ympärille, ja viheltäen iloista laulun säveltä. Tultuaan reiän reunalle hän laski luisua, kiepsautti toisen polvensa uuninpiipun ympäri ja jäi siihen riippumaan, toinen puoli ruumista kadun päällä. Kun hän siitä keikistihe kutsuakseen Zidore vetelystä, tarttui hän käsin kiinni savutorven kulmaan, ettei joutuisi tekemisiin allansa olevan kadun kanssa.
— Saakelin nahjus!… Anna tänne raudat! Vaikka sinä kuinka siinä taivaalle töllisteleisit, senkin humalaseiväs! niin eivät varpuset lennä paistettuina suuhusi!
Mutta Zidore ei pitänyt kiirettä. Hän katseli naapuritalojen kattoja, paksua savua, joka nousi Pariisin toisesta päästä, Grenellen puolelta; se saattoi hyvinkin olla tulipalo. Kumminkin hän viimein laskeusi vatsalleen, pää reiän yläpuolelle ja ojensi raudat Coupeaulle. Silloin tämä alkoi juottaa kiinni levyä. Milloin hän kyykistihe tai ojensihe, milloin hän istui toisella kannikallaan tai seisoi toisen jalkansa kärellä tai riippui yhden sormen varassa, mutta aina hän säilytti tasapainonsa. Hän oli helkkarin ketterä ja hävyttömän varma liikkeissään, tottunut katsomaan vaaraa silmästä silmään. Se oli hänelle tuttu. Katu pelkäsi häntä, väitti hän. Päästämättä piippua hampaistaan hän tuon tuostakin kääntyi sylkäisemään rauhallisesti kadulle.
— Kas! rouva Boche, huusi hän äkkiä. Heipä hei! rouva Boche!
Hän oli huomannut portinvartijan, juuri kun tämä astui kadun poikki. Hän nosti päätänsä ja tunsi levysepän. Ja katolta katukäytävälle alkoivat he keskustella, rouva Boche kädet esiliinan alla, nokka pystyssä, Coupeau seisten kumartuneena ja pitäen vasemmalla kädellään kiinni savutorvesta.
— Ette ole tainnut nähdä minun vaimoani? kysyi Coupeau.
— En, vastasi portinvartija. Onkos hän täällä?
— Hänen pitäisi tulla minua hakemaan… Ja hyvästikös teillä jaksetaan?
— Oikein hyvästi, kiitoksia kysymästä, minähän sitä olen huonoin ja minä voin niinkuin näette… Minä olen menossa Chaussée Clignancourt'ille ostamaan lampaanpaistia. »Punaisen Myllyn» luona oleva teurastaja pyytää siitä kuusitoista souta.
He korottivat ääntään, sillä leveätä ja autiota Nation-katua pitkin tulla jyryytti vaunut; heidän sanansa, jotka he huusivat, minkä kurkusta lähti, olivat vain houkutelleet ikkunansa ääreen pienen vanhan mummon, joka siihen jäikin kyynäskolkkasilleen; häntä näytti kovasti huvittavan ja jännittävän katsella vastapäisellä katolla seisovaa miestä, ikäänkuin hän olisi toivonut näkevänsä hänen putoovan minä hetkenä hyvänsä.
— No, hyvästi nyt vain! huusi rouva Boche, minä en tahdo teitä häiritä,
Coupeau kääntyi ympäri, otti taas raudan, jonka Zidore hänelle ojensi. Mutta juuri lähtiessään menemään pois, huomasi ovenvartija toisella katukäytävällä Gervaisen taluttamassa Nanata. Hän nosti jo päätänsä ilmottaakseen siitä levysepälle, kun nuori vaimo hänet siitä esti kiivaalla käden liikkeellä. Ja puoliääneen, jotta puhe ei kuuluisi katolle asti, hän kertoi huolestaan: häntä pelotti, että, jos hän yhden äkin näyttäytyisi miehelleen, tämä siitä niin säpsähtäisi, että syöksyisi nurin niskoin alas. Neljään vuoteen hän ei ollut käynyt kuin yhden ainoan kerran hakemassa häntä hänen työpaikaltaan. Tämä oli toinen kerta. Hän ei sietänyt katsoa sitä, hänen verensä jähmettyi, kun hän näki miehensä taivaan ja maan välillä semmoisilla paikoilla, jonne eivät edes varpusetkaan uskaltaneet lentää.
— Epäilemättä se ei ole hauskaa, vastasi rouva Boche. Minun mieheni kun on räätäli, niin minä en tiedä hädästä mitään.
— Jos te tietäisitte, kuinka minä ensi aikoina elin aamusta iltaan alituisen pelon vallassa, sanoi Gervaise vielä. Minä olin näkevinäni hänet aina pää halki paarilla. Nyt en minä enää ajattele sitä yhtä paljon. Sitä näet tottuu kaikkeen. Pakkohan sitä on ansaita leipää… On se yhtä hyvin sangen kallista leipää, sillä siinä on joka hetki henkensä kaupalla.
Hän vaikeni kätkien Nanan hameensa taa, peläten lapsen huutavan. Itse hän aivan kalpeana vasten tahtoaankin katsoi katolle. Coupeau juotti juuri levyn ulkoreunaa vesirännin vierestä. Hän ojensi kätensä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta ei ylettänyt sittenkään päähän asti. Silloin hän rohkeasti, työmiehille omituisella, kepeällä, mutta varmalla liikkeellä hitaasti kurottautui mistään kiinni pitämättä aivan katukivityksen päälle, tehden tyynesti työtään; ja alhaalta nähtiin pienen, valkean juottoliekin räiskävän raudan alla, jota hän taitavasti kuljetti pitkin levyn reunaa. Gervaise seisoi ääneti, henkeään pidättäen ja nosti vaistomaisesti yhteen puristetut kätensä ikäänkuin rukoukseen. Mutta häneltä pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun Coupeau pitämättä kiirettä nousi takaisin katolle joutaen vielä sylkäisemään viimeisen kerran kadulle.
— Vai vakoillaan minua! huusi hän iloisesti huomatessaan Gervaisen. Hän kai on tekeytynyt tyhmäksi, vai mitä? rouva Boche ei näet tahtonut huutaa minulle… Odotahan, en minä viivy tässä enää kuin kymmenen minuuttia.
Hänen oli vielä asetettava paikoilleen tuulenvarjo savutorven päähän, vähäpätöinen tehtävä. Pesijätär ja ovenvartija seisoivat vielä katukäytävällä puhellen naapureista ja pitäen silmällä Nanata estääkseen häntä rypemästä katuojassa, josta hän etsi pieniä kaloja; ja molemmat vaimot käänsivät yhä uudestaan katseensa katolle, hymyilivät ja nyökyttelivät päätään, ikäänkuin sanoakseen, että he eivät hätäilleet. Vastapäisen ikkunan luona istui vanha mummo yhä paikoillaan katsellen miestä odottavan näköisenä.
— Mitähän tuolla variksenpelätillä on vakoiltavana? sanoi rouva Boche.
Kyllä on koko näykäs!
Ylhäältä kuului Coupeaun kovaääninen laulu. Nyt hän kumartuneena työpöytänsä yli leikkasi sinkkilevyä kuin taiteilija ainakin. Harpilla hän oli pyöräyttänyt viivan, jota myöten leikkasi leveän viuhkan käyrillä rautasaksilla; sitten hän vasaralla hiljakseen taivutti viuhkan suippopäisen sienen muotoiseksi. Zidore oli taas alkanut palkeella puhaltaa hiilokseen. Aurinko meni mailleen talon taakse, jättäen jälkeensä kirkkaan punertavan ruskon, joka vähitellen vaaleni ja sai vienon sinervän vivahduksen. Ja tänä hiljaisena iltahetkenä erotti kuultavan kirkasta taivasta vasten molemmat työmiehet vain mustina varjokuvina, jotka näyttivät suhteettoman suurilta, sekä synkän työpöydän ja palkeen oudon näköiset ääriviivat.
Kun tuulenvarjo oli leikattu, huusi Coupeau:
— Zidore! raudat!
Mutta Zidore oli hävinnyt. Levyseppä kirosi, haki häntä katsellaan ja huusi häntä ullakkoon vievältä auki jääneeltä luukulta. Vihdoin hän huomasi hänet eräältä läheiseltä katolta kahden talon takaa. Se hulivili käyskenteli tutkimassa ympäristöjä; hänen ohut vaalea tukkansa liehui kovassa tuulessa ja hän siristi silmiään Pariisin äärettömyyttä tähystäessään.
— Kuuletko sinä sen vetelys! luuletko sinä olevasi maalla! sanoi Coupeau raivoissaan. Vai sepitätkö sinä ehkä runoja niinkuin herra Beranger!… Tokko tuot pian raudat tänne! Onko mokomata nähty! käveleppäs näet joutilaana pitkin kattoja. Toisit yksin tein henttusi mukaasi laulaaksesi hänelle lemmen lauluja… Anna minulle raudat paikalla, kirottu nulikka.
Hän juotti ja huusi Gervaiselle:
— Nyt se on valmis… Minä tulen alas.
Savutorvi, johon hänen piti kiinnittää tuulihattu, oli keskellä kattoa. Rauhottuneena Gervaise yhä hymyili seuraten hänen liikkeitään. Nana oli yht'äkkiä nähnyt isänsä ja taputti pikku käsiään ihastuneena. Hän oli istuutunut katukäytävän reunalle nähdäkseen paremmin katolle.
— Isä! isä! huusi hän kaikin voimin; isä! katsohan!
Levyseppä aikoi kumartua, mutta hänen jalkansa luiskahti. Silloin hän äkisti ja kömpelösti niinkuin kissa, jonka käpälät sotkeentuvat, vierähti ja liukui pitkin loivasti luisua kattoa, voimatta saada enää mistään kiinni.
— Herra Jumala! sanoi hän tukahtuneella äänellä.
Ja hän putosi. Hänen ruumiinsa teki kaaren ilmassa, kääntyi kaksi kertaa ympäri ja paiskautui keskelle katua, läiskähtäen kuin vaatemytty, joka heitetään korkealta.
Gervaise kirkasi, minkä kurkusta lähti ja jäi tyhmistyneenä seisomaan kädet ilmassa. Ohikulkijoita riensi luokse, syntyi väentungos. Rouva Boche oli aivan toistaitoisena lyyhistynyt maahan ja otti Nanan syliinsä, kätkeäkseen hänen päänsä ja estääkseen häntä näkemästä. Sillä välin vastapäätä oleva pieni mummo ikäänkuin tyydytettynä sulki tyynesti ikkunansa.
Vihdoin neljä miestä kantoi Coupeaun apteekkiin, joka oli Poissonniers-kadun kulmassa; ja hän oli siellä lähes tunnin keskellä huonetta peitteen päällä, sillä aikaa kun käytiin Lariboisièren sairashuoneesta paaria hakemassa. Hän hengitti vielä, mutta apteekkari pudisteli päätään. Gervaise oli vaipunut polvilleen maahan ja nyyhkytti lakkaamatta, silmät kyynelten sokaisemina, kokonaan typertyneenä. Vaistomaisesti hän liikutti käsiään ja koetteli miehensä jäseniä, hyvin hiljaa. Sitten hän veti kätensä takaisin, katsoen apteekkariin, joka oli kieltänyt häntä koskemasta; mutta hän ei malttanut olla muutaman sekunnin päästä alkamatta uudestaan, vakuuttaakseen itselleen, vieläkö hän pysyi lämminnä, luullen tekevänsä hänelle hyvää. Kun paarit vihdoin saapuivat ja puhuttiin sairashuoneelle lähdöstä, nousi hän ylös ja sanoi kiivaasti:
— Ei, ei, ei sairashuoneelle!… Me asumme Goutte-d'Or'in Uuden kadun varrella.
Turhaan hänelle selitettiin, että sairaus kävisi hänelle hyvin kalliiksi, jos hän ottaisi miehensä kotiin.
Hän hoki vain itsepintaisesti:
— Goutte-d'Or'in Uudelle kadulle, minä näytän tietä. Mitä se teitä liikuttaa? Minulla on rahaa… Hän on minun mieheni, eikö totta? Hän on minun ja minä tahdon pitää hänet.
Ja täytyi kantaa Coupeau kotiinsa. Kun paaria kannettiin väkijoukon läpi, joka oli kokoontunut apteekin edustalle, puhelivat naiset innokkaasti Gervaisestä: hän ontui, se peijakas, mutta hänessä oli yhtä kaikki pontta; varmaan hän pelastaisi miehensä, jota vastoin sairashuoneella lääkärit puukollaan viimeistävät kovin huonoksi menneitä sairaita, päästäkseen vaivasta, mikä olisi heitä parantaessa. Rouva Boche oli vietyään Nanan kotiinsa palannut ja kertoi liikutuksesta vavisten onnettomuudesta, mainiten sen yksityiskohtia aivan loppumattomiin.
— Minä olin menossa hakemaan lampaanpaistia, olin siellä ja näin hänen putoavan, toisti hän yhä uudestaan. Siihen oli hänen pieni tyttärensä syynä, isä tahtoi katsoa häntä, ja roiskis! Voi! Herra Jumala! Minä en haluaisi nähdä toista semmoista putoamista… Pitänee tästä kumminkin lähteä sitä lampaanpaistia hakemaan.
Kahdeksan päivää Coupeau oli hyvin huonona. Sukulaiset, naapurit ja kaikki ihmiset odottivat hänen heittävän henkensä minä hetkenä hyvänsä. Lääkäri, eräs hyvin kallis lääkäri, joka otti sata souta käynniltä, varoi sisuselinten loukkaantuneen; ja se sana herätti suurta pelkoa; kaupungilla kerrottiin, että levysepältä oli sydän mennyt sijoiltaan tärähdyksestä. Gervaise yksin, yön valvonnasta kalpeana, vakavana ja päättäväisenä kohautti olkapäitään. Hänen mieheltään oli oikea jalka katkennut, sen tiesivät kaikki; se oli parannettava ja sillä hyvä. Mitä muuten siihen tuli, että sydän muka oli sijoiltaan, niin se ei merkinnyt mitään. Hän saisi kyllä hänen sydämensä paikoilleen.
Hän tiesi, mitä siihen tarvittiin; hellää hoitoa, puhtautta ja lujaa rakkautta. Ja hän osotti ylevää luottamusta, varmana siitä, että saisi hänet paranemaan pysymällä ainoastaan hänen luonaan, koskettamalla häntä käsillään kuumeen häntä kohdatessa. Hän ei epäillyt hetkeäkään. Koko viikon hänet nähtiin jalkeella vähäpuheisena, hartaana ja järkähtämätönnä päätöksessään pelastaa hänet, unohtaen lapsensa, kadun ja koko kaupungin. Yhdeksännen päivän iltana, kun lääkäri vihdoin otti vastatakseen sairaasta, hän vaipui tuolille, kokonaan kyynelten vallassa. Sinä yönä hän suostui nukkumaan kaksi tuntia nojaten päätään vuoteen jalkopuoleen.
Coupeaun tapaturma oli pannut koko perheen liikkeelle. Muori Coupeau vietti yöt Gervaisen kanssa; mutta jo kymmenettä käydessä hän nukkui tuolilleen. Joka ilta työstä palatessaan teki rouva Lerat suuren kierroksen käydäkseen kysymässä veljensä vointia. Lorilleux'läiset olivat alussa käyneet pari, kolme kertaa päivässä, tarjoutuneet valvomaan ja tuoneet nojatuolinkin Gervaiselle. Sitten oli piankin syntynyt riitaa siitä, miten sairaita oli hoidettava. Rouva Lorilleux väitti pelastaneensa eläessään tarpeeksi paljon ihmisiä tietääkseen, miten siinä oli meneteltävä. Hän syytti myöskin nuorta vaimoa, että tämä häntä survi ja piti hänet loitolla veljensä vuoteelta. Tosin Nilkuttajalla oli syytä tehdä, minkä suinkin voi, saadakseen Coupeaun paranemaan, sillä jos hän ei olisi mennyt häntä häiritsemään Nation-kadulle, niin hän ei olisi pudonnut. Mutta sillä tavalla kuin hän häntä hoiti, hän oli varmaan tappava hänet.
Nähtyään, ettei Coupeaun henki enää ollut vaarassa ei Gervaise enää vartioinut hänen vuodettaan yhtä mustasukkaisen ankarasti kuin siihen asti. Nyt ei voitu enää tappaa hänen miestään, ja hän salli ilman epäluuloa ihmisten lähestyä häntä. Sukulaiset asettuivat kuin kotiinsa hänen huoneeseensa. Paraneminen tulisi kestämään hyvin kauvan; lääkäri oli puhunut neljästä kuukaudesta. Silloin, levysepän ollessa pitkät ajat uneen vaipuneena Lorilleux'läiset haukkuivat Gervaiseä tyhmäksi. Mitä hyötyä siitä oli, että hänen miehensä oli kotona? Sairashuoneella hän olisi toipunut puolta pikemmin. Lorilleux olisi tahtonut olla sairas, saada jonkin vamman, näyttääkseen hänelle, tokko hän hetkeäkään epäröisi mennäkseen Lariboisièreen. Rouva Lorilleux tunsi erään naisen, joka oli päässyt sieltä, ja hän oli saanut siellä kananpaistia aamuin illoin. Ja molemmat laskivat ainakin kahdennenkymmenennen kerran, paljonko nelikuukautinen parantumisaika tulisi maksamaan: ensiksikin menetetyt työpäivät, sitten lääkäri ja rohdot ja myöhemmin hyvä viini ja tuores liha. Jos Coupeaulaiset pistäisivät poskeensa ainoastaan vaivaiset säästösounsa, saisivat he kiittää kauppojaan. Mutta luultavinta oli, että he velkaantuisivat. Sehän oli heidän oma asiansa. Ainakaan ei heidän tarvinnut luottaa sukulaisten apuun, sillä he eivät olleet kylliksi rikkaita hoitaakseen sairasta kotonaan. Nilkuttaja sai syyttää itseään, eikö hän muka voisi tehdä niinkuin muutkin ja toimittaa miehensä sairashuoneeseen. Siinä hänen ylpeytensä näkyi oikeassa karvassaan.
Eräänä iltana rouva Lorilleux ilkeyksissään kysyi häneltä äkkiä:
— No? milloinkas te aiotte vuokrata puotinne?
— Tosiaankin, ilkkui Lorilleux, ovenvartija jo odottaa teitä.
Gervaise oli pakahtua harmista. Hän oli kokonaan unohtanut puodin. Mutta hän näki noiden ihmisten vahingonilon siitä, että puodin vuokraamisesta ei tullut mitään. Siitä illasta lähtien he oikein hakemalla hakivat tilaisuutta tehdäkseen pilaa hänen tyhjiin rauenneesta aikeestaan. Kun oli puhe jostakin toiveesta, joka oli mahdoton toteuttaa, he sanoivat, että kyllä se toteutuu, jahka Nilkuttaja on emäntänä upeassa, kadunpuoleisessa puodissaan. Ja takanapäinkin he ivasivat häntä. Hän ei tahtonut luulla heistä niin pahaa, mutta Lorilleux'läiset näyttivät nyt tosiaankin olevan kovasti hyvillään Coupeaun tapaturmasta, joka esti Gervaisen perustamasta pesulaitosta Goutte-d'Or'in kadulle.
Hän päätti silloin itsekin nauraa koko asialle ja näyttää heille, kuinka mielellään hän uhrasi rahat miehensä parantumisen hyväksi. Joka kerran kun hän heidän läsnäollessaan otti säästökirjan kellon lasikuvan alta, hän sanoi iloisesti:
— Nyt minä lähden vuokraamaan puotiani.
Hän ei ollut tahtonut ottaa pois kaikkia rahoja yht'aikaa. Hän nosti niitä sadan francin erissä, ettei tarvitseisi säilyttää niin suurta määrää rahoja piirongin laatikossa; sitä paitsi hänellä oli epämääräinen toivo, että jokin ihme tapahtuisi ja hänen miehensä äkkiä paraneisi, joten ei tarvitseisi liikuttaa koko summaa. Joka kerran säästökassasta palattuaan hän paperipalasella laski yhteen, kuinka paljon rahaa heillä vielä oli siellä tallella. Sen hän teki yksinomaan hyvän järjestyksen vuoksi. Vaikka aukko heidän säästöissään yhä suureni, niin hän piti kirjaa niiden häviöstä tyynen ja levollisen näköisenä. Eikö se näet ollut jo koko lohdutus, että näille rahoille tuli niin hyvä käytäntö, ja että onnettomuuden sattuessa oli, mistä ottaa? Ja ilman kaipausta hän huolellisesti asetti säästökirjan paikoilleen kellon taakse, lasikuvun alle.
Goujet'laiset olivat hyvin ystävällisiä Gervaiselle Coupeaun sairauden aikana. Rouva Goujet oli hänelle kaikessa apuna; hän ei koskaan mennyt ulos kysymättä häneltä, tarvitsiko hän sokeria, voita tai suolaa; hän tarjosi hänelle aina ensimäistä lihalientä joka kerran kun hänellä oli lihakeittoa; vieläpä hän auttoi Gervaiseä kyökkiaskareissakin, jos hän näki hänellä olevan kovin paljon työtä. Goujet otti joka aamu nuoren vaimon ämpärit ja kävi täyttämässä ne Poissonniers-kadun kaivolla; siinäkin säästyi kaksi souta. Sitten päivällisen jälkeen, milloin sukulaiset eivät olleet vallanneet huonetta, tulivat Goujet'laiset pitämään seuraa Coupeaulaisille. Pari tuntia, kymmeneen asti seppä istui piippuaan polttamassa, katsellen Gervaiseä, kun tämä vaali sairasta. Hän ei sanonut kymmentä sanaa illassa, mutta hänen isoista vaaleista kasvoistaan näkyi, miten hän heltyi nähdessään Gervaisen kaatavan rohtoa kuppiin ja sekottavan siihen sokeria lusikalla reunoihin kalistelematta. Kun hän seisoi sängyn vieressä ja lempeällä äänellä rohkaisi Coupeauta, tuli Goujet vallan liikutetuksi. Koskaan ei hän ollut tavannut niin kelpo naista. Sekään edes ei häntä rumentanut, että hän ontui, sillä hänelle oli pikemminkin luettava ansioksi, että siitä huolimatta päivät päästään iloisesti hyöri miehensä luona. Hän malttoi tuskin neljännestuntia istua yhdessä kohden, juuri sen aikaa, mikä meni syödessä. Alituiseen juoksi hän apteekissa, eikä arastellut roskaisiakaan tehtäviä ja julma vaiva hänellä olikin pitäessään siistinä tätä huonetta, jossa kaikki toimitettiin; mutta hän ei koskaan valittanut, aina hän oli ystävällinen, niinäkin iltoina, jolloin hän oli niin väsyksissä, että nukkui seisalleen, silmät auki. Ja tässä alttiuden hengessä, rohtojen keskellä, joita oli jokaisen huonekalun päällä, heräsi sepässä harras myötätuntoisuus Gervaiseä kohtaan, nähdessään hänen niin rakastavan ja hoitavan Coupeauta koko sydämestään.
— No, vanha veikko, nythän sinä olet terve taas, sanoi hän eräänä päivänä Coupeaulle. Minä en ole ollut sinusta huolissani, sinun vaimosi on oikea Herran enkeli!
Goujet'in piti mennä naimisiin. Ainakin hänen äitinsä oli katsonut hänelle erittäin sopivan nuoren tytön, pitsinnyplääjän niinkuin hänkin, ja toivoi hartaasti, että poika naisi hänet. Tehdäkseen äidilleen mieliksi, hän myöntyi, ja häät oli määrätty pidettäviksi syyskuun alkupäivinä. Talouden perustamiseen tarvittavat rahat olivat jo kauvan aikaa olleet varattuina säästökassassa. Mutta kun Gervaise puhui hänelle tästä naimiskaupasta, pudisti hän päätään ja virkkoi säyseällä äänellään:
— Kaikki naiset eivät ole teidän laisianne, rouva Coupeau. Jos kaikki naiset olisivat teidän laisianne, niin naisi heitä vaikka kymmenen.
Kahden kuukauden päästä alkoi Coupeau kumminkin voida nousta tilaltaan. Hän ei käynyt pitkälti, sängystä ikkunan luo, ja vielä Gervaisen tukemana. Siinä hän istuutui Lorilleux'läisten nojatuoliin, oikea jalka ojennettuna jakkaralle. Tätä pilkkakirvestä, joka aina ennen oli nauranut, jos kuka taittoi käpälänsä iljamella, hänen oma onnettomuutensa harmitti kovasti. Hänessä ei ollut ensinkään filosofin vikaa. Hän oli viettänyt nämä kaksi kuukautta vuoteessaan kiroilemalla ja suututtamalla kaikkia ihmisiä. Ei tosiaankaan maksanut vaivaa elää maatakseen selällään, toinen koipi nuoritettuna ja jäykkänä kuin makkara. Sen hän ainakin tiesi, miltä katto näytti; siinä oli alkoovin kulmassa rako, jonka hän olisi osannut piirustaa silmät kiinni. Kun hän sitten asettui nojatuoliin, niin siitä koitui toinen kiusankappale. Pitikö hänen kauvankin olla siinä kiinni naulittuna, kun mikäkin muumia. Kadulla ei ollut mitään nähtävää, ei kukaan käynyt siitä ohi, ja se haisi lipeälle koko päivän. Ei totisesti, hän kävi liian vanhaksi, hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään ainoastaan saadakseen tietää, miten kaupungin muurit jaksoivat. Ja yhä uudestaan hän syyti kiivaita syytöksiä kohtaloa vastaan. Hänen onnettomuutensa ei ollut oikeudenmukainen, sen ei olisi pitänyt tapahtua hänelle, hyvälle työmiehelle, joka ei ollut laiska eikä juoppo. Muille tapahtuneena se ehkä olisi ollut ymmärrettävissä.
— Isä Coupeau, sanoi hän, taittoi niskansa juovuspäissään. Ei voi sanoa, että hän oli sen ansainnut, mutta sen voi kumminkin käsittää… Minä sitä vastoin en ollut syönyt enkä juonut tippaakaan mitään nestettä eikä mikään rauhaani häirinnyt, ja silloin minä horjahdan nurin niskoin aikoessani kääntyä virnistämään Nanalle!… Eikö se ole jo liikaa? Jos on olemassa hyvä Jumala, niin hullusti hän asiat järjestää. En ikimaailmassa voi sulattaa tätä.
Ja sitä mukaa kuin hänen jalkansa parani, heräsi hänessä salainen viha työhön. Se oli kovan onnen ammattia, jossa täytyi viettää päivänsä kuin kissat pitkin räystäitä. Mestarit eivät vainenkaan olleet hullumpia! Kun he ovat aivan liian arkoja uskaltaakseen kiivetä tikapuille, lähettävät he toisen kuolemaan ja istuvat itse mukavasti uuninsa kulmalla tulta kohentelemassa, välittämättä köyhästä väestä tämän taivaallista. Ja siitä hän johtui väittämään, että jokaisen pitäisi itse kattaa talonsa. Piru vie! oikeuden nimessä pitäisi vaatia, että joka ei tahdo kastua, hakekoon sateensuojaa. Sitten hän harmitteli, ettei ollut oppinut mitään muuta ammattia, hauskempaa ja vähemmän vaarallista, esimerkiksi nikkarin ammattia. Sekin oli isä Coupeaun syy; isillä oli se hullu tapa, että he pakottivat lapset omaan ammattiinsa, tuli mitä tuli.
Kaksi kuukautta Coupeau vielä käveli kainalosauvoilla. Hän oli aluksi voinut kömpiä alas kadulle polttamaan piippuaan oven edessä. Sitten hän oli mennyt ulkobulevardille asti, laahustaen päiväpaisteessa, jääden tuntikausiksi istumaan jollekin penkille. Hänen iloisuutensa palasi, hänen tuhannentulimainen suulautensa vain kärjistyi hänen päivät päästään vetelehtiessään. Ja elämän nautinnon palatessa hän mielistyi joutenoloon, jäsenet velttoina ja jänteret suloisen unen herpaisemina. Laiskuus ikäänkuin vallotti hänet hitaasti käyttäen hyväkseen hänen toipumis-aikaansa hiipiäkseen salavihkaa hänen nahkaansa ja kutkuttamalla turruttaakseen hänet. Hän palasi kotiin hyvissä voimin, entisenä irvihampaana; elämä oli hänestä ihanaa, eikä hän käsittänyt, miksi sitä ei kestäisi aina. Kun hän tuli toimeen ilman kainalosauvoja, teki hän kävelyretkiä vielä edemmäksi, kävi työmailla tapaamassa tovereitaan. Hän pysähtyi seisomaan, käsivarret ristissä, tekeillä olevien talojen eteen, nauraen pilkallisesti ja pudistellen päätään; ja hän ivasi työmiehiä, jotka ahertivat otsansa hiessä; hän ojensi säärensä, näyttääkseen heille, minnekkä se vei, kun yli voimainsa raatoi. Seistessään siinä pilkkaamassa toisten työtä hän sai tyydytystä omalle vihalleen työtä kohtaan. Tosin hänenkin oli siihen ryhdyttävä, pakko sen vaati; mutta vasta niin myöhään kuin mahdollista. Olipa hänellä syytäkin olla tuntematta siihen innostusta. Sitä paitsi hänestä tuntui niin hyvältä hiukan laiskotella!
Iltapäivillä, kun Coupeaulle tuli ikävä, hän meni Lorilleux'läisten luo. Nämä säälittelivät häntä kovasti ja vetivät häntä puoleensa kaikellaisilla ystävyydenosotuksilla. Ensi vuosina naimisissa ollessaan hän oli heistä vieraantunut Gervaisen vaikutuksesta, Nyt he hänet valtasivat takaisin kiusotellen häntä sillä, että hän muka pelkäsi akkaansa. Eikö hän sitten ollutkaan mies! Lorilleux'läiset osottivat kumminkin suurta hienotunteisuutta, kehuivat uhalla pesijättären ansioita. Coupeau ei vielä riidellyt, vaan vakuutti vaimolleen, että hänen sisarensa ihaili häntä, ja pyysi häntä puolestaan olemaan vähemmän häijy sisarelleen. Ensimäinen riita syntyi eräänä iltana Etiennen tähden. Levyseppä oli viettänyt iltapäivän Lorilleux'läisten luona. Kun hänen palatessaan päivällinen ei vielä ollut valmiina ja lapset mankuivat keittoa, hän yht'äkkiä kävi käsiksi Etienneen ja sivalsi hänelle pari aimo korvapuustia. Tuntikauden hän vielä murisi: se junkkari ei ollut hänen: hän ei tiennyt, miksi hän suvaitsi häntä huoneessaan; vielä hän kerran ajaisi hänet ulos. Siihen asti hän oli pitänyt hänet hyvänään pitämättä mokomaa ilvettä. Seuraavana päivänä hän puhui omasta arvokkaisuudestaan. Kolme päivää sen jälkeen hän potki pienokaista takapuoleen illoin, aamuin, niin että lapsi kuullessaan hänen nousevan portaita, pakeni Goujet'laisten puolelle, jossa vanha pitsinnyplääjä piti pöydän kulman hänelle varattuna, että hän sai rauhassa lukea läksynsä.
Gervaise oli aikoja sitten ryhtynyt jälleen työhön. Hänellä ei ollut enää vaivaa kellon lasikuvan nostamisesta ja paikoilleen panemisesta: kaikki säästöt oli syöty; ja täytyi raataa kovasti, raataa neljän edestä, sillä neljä suuta oli ruokittavana. Hän yksin elätti heitä kaikkia. Kun hän kuuli ihmisten häntä säälivän, hän torjui nopeasti syyn Coupeaun päältä. Ajatelkaa toki! mies parka oli niin paljon kärsinyt, ei ollut ihme, jos hänen luonteensa siitä katkeroittui. Mutta se haihtuisi sitä mukaa kuin terveys palaisi. Ja jos hänelle sanottiin, että Coupeau nyt näytti niin vahvalta, että hyvin voi palata työhön, niin hän kiivaasti väitti vastaan. Ei, ei, ei vielä! Hän ei tahtonut saattaa häntä uudelleen vuoteen omaksi. Hän kai parhaiten tiesi, mitä lääkäri oli sanonut! Hän se esti häntä tekemästä työtä varottamalla häntä joka aamu odottamaan aikansa ja olemaan rasittamatta itseään. Vieläpä hän pisti hänelle sadan soun kappaleita liivin taskuun. Coupeau hyväksyi sen kuin ainakin luonnollisen asian; hän valitti koskevan milloin mihinkin paikkaan, jotta häntä paremmin lelliteltäisiin; kuuden kuukauden kuluttua hän ei ollut vielä täysin parantunut. Niinä päivinä, jolloin hän meni katselemaan toisten työtä, hän nykyjään mielellään pistäytyi juomaan lasin viiniä toveriensa kanssa. Ei se yhtä kaikki ollut hullumpaa istua viisi minuuttia viinikaupassa lystiä pitämässä. Se ei ollut mikään häpeä, Ainoastaan kerskailijat sanoivat ennemmin kuolevansa janoon kuin astuvansa kapakkaan. Ennen olivat toverit olleet oikeassa häntä pilkatessaan, sillä eihän lasi viiniä ole koskaan miestä tappanut. Mutta hän löi rintaansa, pitäen kunnianaan, ettei juonut muuta kuin viiniä; aina viiniä, ei koskaan viinaa; viini pitensi ikää, siitä ei tullut pahoinvointia, ei humalaa. Kumminkin vietettyään päivänsä joutilaana, kulkien työmaalta työmaalle, kapakasta kapakkaan hän oli useita kertoja palannut kotiin »toisella kymmenellä». Gervaise oli silloin aina pannut oven lukkoon sillä tekosyyllä, että hänellä itsellään muka oli kova päänsärky, estääkseen Goujet'laisia kuulemasta Coupeaun tyhmyyksiä.
Vähitellen kumminkin nuori vaimo kävi surumieliseksi. Aamuin illoin hän kävi Goutte-d'Or'in kadulla katsomassa puotia, joka oli yhä vuokrattavana; ja hän kulki salaa, ikäänkuin se olisi ollut lapsellinen, aikaihmiselle sopimaton teko. Tämä puoti alkoi taas panna hänen päätänsä pyörälle; yöllä, kun tuli oli sammutettu, hän sitä mietti, silmät auki, tuntien siitä kielletyn nautinnon viehätystä. Hän laski uudestaan, mitä se maksaisi: kaksisataaviisikymmentä francia vuokraan, sataviisikymmentä francia työkaluihin ja sisustukseen ja sata francia varalta kahden ensimäisen viikon elantoon; yhteensä viisisataa francia alhaisimman arvion mukaan. Jos hän ei siitä puhunut ääneen ja yhtä mittaa, niin syynä oli pelko, että hänen luultaisiin katuvan, kun kaikki säästöt oli syöty Coupeaun sairauden aikana. Usein hän aivan kalpeni, kun oli ollut vähällä ilmaista halunsa, ja keskeytti lauseensa hämillään, ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan jotakin sopimatonta. Nyt täytyisi tehdä työtä neljä, viisi vuotta, ennenkuin olisi saatu kootuksi niin suuri summa. Se häntä juuri surettikin, että hän ei heti voinut perustaa omaa liikettä; hän olisi pitänyt huolen talon tarpeista ilman Coupeaun apua, joten tälle olisi jäänyt kuukausmääriä aikaa saadakseen taas halua työhön; hän olisi ollut varma tulevaisuudesta, kun olisi päässyt rauhaan salaisesta pelosta, joka hänet toisinaan valtasi, kun Coupeau tuli kotiin hyvin iloisella päällä, loilottaen ja kertoi jonkin hauskan jutun saakelin Saappaasta, jolle hän oli toikannut litran viiniä.
Eräänä iltana Gervaisen ollessa yksin kotona, Goujet astui sisälle eikä lähtenyt heti tiehensä, kuten tavallisesti. Hän istuutui ja poltti piippuaan katsellen Gervaiseä. Hänellä mahtoi olla jotakin tärkeää sanottavaa; hän pyöritti ja hautoi sitä mielessään, saamatta sanojaan sopivaan muotoon. Oltuaan kauvan aikaa ääneti, hän vihdoin rohkaisihe, otti piipun suustaan ja sanoi yhteen painoon:
— Rouva Gervaise, tahtoisitteko sallia minun lainata teille rahaa?
Gervaise oli kumartunut ottamaan piirongin laatikosta pyyheliinoja. Hän oikasihe tulipunaisena, Goujet oli siis nähnyt hänet aamulla jäävän haltioissaan seisomaan puodin eteen lähes kymmeneksi minuutiksi. Seppä hymyili nolon näköisenä, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkin loukkaavan ehdotuksen. Mutta Gervaise hylkäsi tarjouksen jyrkästi; hän ei koskaan ottaisi rahaa tietämättä, milloin hän voisi sen maksaa. Sitä paitsi siihen tarvittaisiin todellakin liian suuri summa. Ja kun Goujet näytti pahastuneelta eikä hellittänyt, niin Gervaise huusi viimein:
— Mutta teidän naimisenne? Enhän minä mitenkään voi ottaa teiltä rahoja, joita te tarvitsette naimisiin mennäksenne!
— Voi, älkää olko millännekään minusta, vastasi hän punastuen vuorostaan. Minä en menekään naimisiin. Tiedättehän te, mitä minä… Tosiaankin minä paljoa mieluummin lainaan rahat teille.
Silloin kumpikin painoi päänsä alas. Heidän välillään oli jotakin hyvin suloista, josta he eivät puhuneet, Ja Gervaise suostui. Goujet oli jo puhunut äidilleen. He menivät eteisen läpi häntä tapaamaan heti. Pitsinnyplääjä oli vakavana, hiukan surullisena, tyynet kasvot työn yli vaipuneina. Hän ei tahtonut vastustaa poikaansa, mutta hän ei myöskään hyväksynyt enää Gervaisen aikeita; ja hän sanoi suoraan minkä tähden: Coupeau oli huonoilla jäljillä, hän hävittäisi kaikki Gervaisen ansiot. Sitä hän varsinkaan ei antanut levysepälle anteeksi, että hän ei ollut tahtonut opetella lukemaan parantumisensa aikana; Goujet oli tarjoutunut häntä neuvomaan, mutta toinen oli käskenyt häntä menemään hiiteen, syyttäen tiedettä, että se muka vain laihdutti ihmisiä. Tästä olivat molemmat työmiehet olleet vähällä suuttua toisiinsa; kumpikin kulki omaa tietään. Muutoin rouva Goujet nähdessään ison lapsensa rukoilevat katseet oli hyvin ystävällinen Gervaiselle. Sovittiin, että lainattaisiin viisisataa francia naapureille, joiden tulisi maksaa takaisin kaksikymmentä francia kuussa; se saisi kestää, minkä kestäisi.
— Luulenpa, että seppä on iskenyt silmänsä sinuun, huusi Coupeau nauraen, kun hän sai siitä kuulla. Ohoh! minä olen aivan huoleti, hän on liian suuri tomppeli… Hän on saapa rahansa takaisin. Mutta se on varma, että jos hänellä olisi tekemistä roistojen kanssa, hän tulisi pahanpäiväisesti petkutetuksi.
Seuraavana päivänä Coupeaulaiset vuokrasivat puodin. Gervaise juoksi kaiken päivää Uuden kadun ja Goutte-d'Or'in kadun väliä. Kun naapurit näkivät hänen rientävän ohi niin iloisena ja kepeästi, että hän tuskin ollenkaan näytti ontuvan, sanoivat he, että hänen säärtään oli varmaankin leikattu.