V.

Bochelaisetkin olivat juuri huhtikuun muuttopäivänä heittäneet entisen paikkansa Poissonniers-kadulla ja saaneet portinvartijan toimen Goutte-d'Or'in kadun isossa talossa. Oli se yhtä kaikki kummallista, miten tiet sattuivat yhteen. Gervaise, joka oli elänyt niin rauhassa ilman ovenvartijaa pienessä pesässään Uudella kadulla, oli huolissaan, että joutuisi taas jonkun häijyn ilkiön vallan alaiseksi, joka riiteleisi, jos sattuisi vähän läikähtämään vettä, tai jos ovi paukahtaisi liian kovasti. Portinvartijat ovat maailman lopun väkeä! Mutta Bochelaisten ollessa portinvartijoina olisi aivan toista. Kun oltiin vanhoja tuttuja, niin ainahan sitä tultaisiin toimeen. Kaikki kävisi kuin perheen kesken.

Sinä päivänä, jona Gervaise tuli Coupeaun kanssa vuokrasitoumusta allekirjottamaan, oli hänellä outo tunne sydänalassa astuessaan korkeaan porttikäytävään. Hän tuli siis asumaan tässä pienen kaupungin kokoisessa talossa, jossa portaat ja käytävät risteilivät ja jatkuivat loppumattomiin kuin kadut konsanaan. Harmaat seinät ikkunoihin kuivamaan ripustettuine ryysyineen, hämärähkö piha epätasaisine kivityksineen kuin kaupungin tori, seinien läpi kuuluva työn surina, kaikki tämä vaikutti hänessä ankaran mielenliikutuksen; hän iloitsi, että vihdoinkin sai tyydyttää kunnianhimonsa, mutta pelkäsi, ettei onnistuisi, vaan musertuisi tässä kamalassa kamppailussa nälkää vastaan, jonka huohotuksen hän kuuli. Hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt uhkarohkean teon, heittäytynyt täyttä vauhtia pyörivään koneeseen, lukkosepän vasaroiden ja nikkarin höylien paukkaessa ja suhistessa alakerran työpajoissa. Sinä päivänä oli värjäyslaitoksen vesi, joka juoksi porttikäytävän läpi vaaleanvihreää. Hän astui sen yli hymyillen; hän näki sen värissä onnellisen enteen.

Isäntä oli tavattavissa portinvartijan huoneessa. Herra Marescot, puukkotehtailija, jolla oli suuri puoti Paix-kadun varrella, oli ennen kulkenut pitkin katuja tahkoaan vääntämässä, Nyt hänen sanottiin omistavan useita miljoonia. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha, väkevä, luiseva, ritarimerkin saanut mies; hän levitteli tavattoman suuria kämmeniään, joista kyllä näkyi, että hän oli entinen työmies; ja hänen parhaita huvituksiaan oli vieläkin ottaa mukaansa hyyryläistensä veitsiä ja saksia, jotka hän itse terotti. Häntä ei pidetty ylpeänä, sillä hän viipyi tuntikausia portinvartijainsa luona pieneen hämärään huoneeseen kätkeytyneenä tilejä vaatimassa. Sieltä käsin hän hoiti kaikki asiansa. Coupeaulaiset löysivät hänet rouva Bochen rasvaisen pöydän äärestä, kuuntelemasta, miten A-portaissa, toisessa kerroksessa asuva ompelijatar oli ruokottomin sanoin kieltäytynyt maksamasta hyyryään. Kun vuokrakontrahti oli allekirjoitettu, löi hän kättä levysepälle. Hän rakasti työmiehiä. Ennen hänelläkin oli ollut työtä niskaan pistäen. Mutta työllä sai mitä tahansa. Ja luettuaan kaksisataaviisikymmentä francia, ensimäisen puolen vuoden hyyryn, jotka hän työnsi avaraan taskuunsa, hän kertoi elämäkertansa ja näytti ritarimerkkiään.

Gervaiseä vaivasi hiukan Bochelaisten outo käytös. He näet eivät olleet tuntevinaan häntä. He hätiköivät isännän edessä, selkä koukussa, vaanien hänen sanojansa ja hyväksyen ne päätä nyökytellen. Rouva Boche hyökkäsi kiivaasti ulos ajamaan pois lapsilaumaa, jotka olivat vääntäneet vesijohdon hanan ihan auki ja nyt jalkoineen lätystelivät siitä vuotaneessa lätäkössä, joka oli tulvata yli koko kivityksen; ja kun hän palasi suorana ja ankarana katsellen pihan poikki kulkiessaan visusti kaikkiin ikkunoihin, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että talossa kaikki oli hyvässä järjestyksessä, hän puristi huulensa yhteen itsetietoisena vallasta, joka hänellä nyt oli, kun hänellä oli hallittavanaan kolmesataa hyyryläistä. Boche puhui taas toisessa kerroksessa asuvasta ompelijattaresta; oli sitä mieltä, että nainen oli häädettävä, laski maksamatta jääneet hyyryt, tärkeänä kuin isännöitsijä, jonka huoneenhallitus saattoi olla epäilyksenalainen. Herra Marescot hyväksyi häätämistuuman, mutta tahtoi odottaa vielä puoli neljännestä. Oli sydämetöntä heittää ihmisiä kadulle, semminkin kun siitä ei tullut ainoatakaan souta talonisännän taskuun. Ja Gervaiseä puistatti, kun hän ajatteli, että näinköhän hänetkin heitettäisiin kadulle sinä päivänä, jolloin jokin onnettomuus estäisi hänet maksamasta. Portinvartijan komero oli savustunut, täynnä mustuneita huonekaluja, kostea ja hämärä kuin kellari; kaikki valo, mitä ikkunasta tuli, lankesi sen edessä olevalle räätälin työpöydälle, jolla virui käännettäväksi tuotu vanha takki; lattialla istui Pauline, Bochen nelivuotias, punatukkainen tytär, katsellen kiltisti, miten palanen vasikanlihaa paistui, ja nauttien väkevästä hajusta, joka nousi paistinpannusta.

Herra Marescot ojensi uudestaan kätensä levysepälle; mutta kun tämä alkoi puhua korjauksista ja muistutti häntä hänen suullisesta lupauksestaan ottaa ne myöhemmin puheeksi, niin isäntä suuttui; hän ei ollut sitoutunut mihinkään; sitä paitsi eihän puodissa koskaan tehty korjauksia. Kumminkin hän suostui lähtemään huoneita katsomaan Coupeaulaisten ja Bochelaisten seuraamana. Pikku rihkamakauppias oli mennessään vienyt hyllynsä ja tiskinsä; tyhjänä näytti puoti perin viheliäiseltä, katto oli musta, seinät halkeilleet, siellä täällä riippui siekaleita vanhoista keltaisista tapeteista. Näissä tyhjyyttään kaikuvissa huoneissa syntyi raivoisa väittely. Herra Marescot huusi, että puotien koristaminen oli kauppiasten oma asia, sillä voisihan joku kauppias tahtoa kultaa joka paikkaan, eikä hän, isäntä, voinut panna kultaa; sitten hän kertoi Paix-kadun varrella olevan oman puotinsa sisustuksesta, johon hän oli kuluttanut yli kaksikymmentätuhatta francia. Naisellisella itsepintaisuudella puolusti Gervaise käsitystään, joka hänestä tuntui kumoamattomalta: panettihan isäntä paperit kaikkiin asuinhuoneisiin, vai mitä? no, miksi ei hän sitten puotia pitänyt asuinhuoneena? Hänhän ei pyytänyt muuta kuin valkaisemaan kattoa ja panemaan uudet paperit seiniin.

Boche seisoi sillä välin läpitunkemattomana ja arvokkaana; hän kääntelihe, katseli ilmaan virkkamatta mitään. Vaikka Coupeau kuinka iski hänelle silmää, niin hän vain oli olevinaan ikäänkuin ei olisi tahtonut käyttää väärin suurta vaikutusvaltaansa isäntään. Lopulta hän kumminkin näytti vilaukselta hiukan elonmerkkiä, hän hymähti nyökäyttäen päätänsä. Juuri silloin herra Marescot epätoivoisena, onnettoman näköisenä, kaikki kymmenen sormea suonenvedontapaisesti harrallaan kuin saiturilla, jolta ryöstetään hänen kultansa, vihdoin myöntyi Gervaisen pyyntöön, lupasi valkaista katon ja panettaa uudet seinäpaperit sillä ehdolla, että Gervaise maksaisi puolet paperin hinnasta, Ja hän lähti kiireesti tiehensä, tahtomatta kuulla enää mistään puhuttavan.

Jäätyään yksin Coupeaun ja Gervaisen kanssa Boche taputti heitä olalle ja muuttui heti puheliaaksi. No? Sehän kävi mainiosti! Ilman häntä he eivät olisi koskaan saaneet tapetteja eikä kattoa valkaistuksi. Olivatko he huomanneet, kuinka isäntä oli vilkunut häneen neuvoa kysyäkseen ja yht'äkkiä tehnyt päätöksensä nähdessään hänen hymähtävän. Sitten hän suurena salaisuutena kertoi heille, että hän se olikin talon oikea haltija: hän päätti irtisanomisista, vuokrasi huoneita, jos hyyryläiset olivat hänen mieleisiään, kantoi hyyryrahat, joita säilytti parikin viikkoa piironkinsa laatikossa. Sinä iltana Coupeaulaiset katsoivat kohteliaisuuden vaativan lähettämään Bochelaisille kiitollisuutensa osotukseksi kaksi litraa viiniä. Olihan heidän apunsa lahjan arvoinen.

Jo seuraavana maanantaina ryhtyivät työmiehet laittamaan puotia kuntoon. Tapetin osto oli varsinkin iso asia. Gervaise tahtoi harmaata, sinikukkaista paperia, jotta puoti näyttäisi valoisalta ja iloiselta. Boche tarjoutui ottamaan hänet mukaansa, jotta hän saisi itse valita. Mutta hänelle oli isäntä nimenomaan määrännyt, että hän ei saanut maksaa yli viidentoista soun rullalta. He viipyivät tuntikauden tapettikaupassa; pesijätär ei löytänyt, vaikka kuinka olisi valinnut, kuin yhden lajin oikein sievää isokukkaista tapettia, ja hän oli ihan epätoivoissaan, sillä se maksoi kahdeksantoista souta ja muut kaikki olivat hänestä kauhean rumia. Viimein ovenvartija taipui; hän otti asian järjestääkseen, lupasi laskea yhden rullan lisää, jos ei muu auttaisi. Ja Gervaise osti palatessa leivoksia Paulinelle. Hän ei tahtonut jäädä kiitollisuuden velkaan; siitä oli pelkkää hyötyä, että teki hänelle mieliksi.

Neljässä päivässä piti puodin joutua valmiiksi. Töitä kesti kolme viikkoa. Ensin oli aikomus vain pestä maalaukset, Mutta nämä maalaukset, alkujaan tummanpunaiset, olivat niin likaisia ja viheliäisessä kunnossa, että Gervaise lopultakin päätti maalauttaa uudestaan koko ulkoseinämän vaaleansiniseksi ja siihen keltaisia raitoja. Silloin ei korjaustöistä näyttänyt loppua tulevankaan. Coupeau, joka yhä vieläkään ei tehnyt työtä, tuli jo aamusta pitäen katsomaan, sujuiko työ. Boche heitti käsistään takin tai housut, joiden nappikoloja hän korjasi, ja tuli puolestaan pitämään miehiään silmällä. Ja molemmilta meni koko päivä seistessä siinä työmiesten ääressä, kädet selän takana, tupakoiden ja syljeksien arvostelemassa jokaista pensselinvetoa. Kun oli naula reväistävä irti seinästä, niin siitä riitti syvämielisiä mietiskelyjä ihan loppumattomiin. Maalarit, kaksi hyvänahkaista pitkää roikaletta, astuivat tuon tuostakin alas tikapuiltaan ja asettuivat hekin keskelle puotia, sotkeutuivat toisten väittelyyn jääden tuntikausiksi päätään nyökytellen katselemaan alkamaansa työtä. Katon valkaiseminen oli sangen pian suoritettu. Mutta ulkoseinän maalauksesta ei ollut tulla milloinkaan valmista. Se ei tahtonut kuivaa. Yhdeksän tienoossa maalarit ilmestyivät maalipönttöineen, laskivat ne johonkin nurkkaan, iskivät toisilleen silmää ja hävisivät; eikä heitä sen koommin näkynyt. He olivat menneet syömään aamiaista taikka oli heidän täytynyt lopettaa kesken jäänyt peli läheisessä kapakassa Myrrha-kadulla. Toisinaan vei Coupeau koko roikan juomaan lasin viiniä, Bochen. maalarit vieläpä vastaan tulevat toveritkin; siinä meni taas puoli päivää hukkaan. Gervaise oli harmista haleta. Yht'äkkiä kaikki saatiin valmiiksi kahdessa päivässä, maalaukset vernissattiin, seinät paperoitiin ja roskat korjattiin pois. Maalarit olivat suorittaneet työnsä kuin leikkiä lyöden, viheltäen ja laulaen tikapuillaan niin, että ihmisiltä oli korvat haljeta.

Muutto tapahtui heti. Ensimäisinä päivinä tunsi Gervaise lapsellista iloa, kun hän palatessaan joltakin asialta astui kadun poikki. Hän pysähtyi hymysuin katselemaan uutta kotiaan. Keskellä toisten puotien mustaa riviä loisti hänen puotinsa jo kauvas, uutena ja kirkkaana. Sen vaaleansinisessä kyltissä seisoi isoilla keltaisilla kirjaimilla sanat: Pesu- ja silityslaitos. Ikkunassa, jota verhosi perältä musliini-uutimet ja jonka pielet oli päällystetty sinisellä paperilla, jotta liinavaatteiden valkoisuus paremmin pistäisi silmään, oli aina näytteillä miesten paitoja ja naisten myssyjä, jotka nauhoistaan oli ripustettu vaskilangoille. Hänestä oli hänen puotinsa oikein kaunis. Sisältäkin se oli taivaansininen; tapeteissa, jotka jäljittelivät Pompadourmallista karttuunia, oli kuvattuna viiniköynnöksiä sinikukkaisine loisköynnöksineen; silitysaluksena oli tavattoman iso pöytä, joka täytti kaksi kolmatta osaa koko huoneesta; se oli päällystetty paksulla peitteellä ja reunustettu isokukkaisella sinisellä kretongilla, jotta kannakepukit eivät näkyisi. Gervaise istuutui jakkaralle ja huoahti tyytyväisyydestä, onnellisena tästä kauniista siisteydestä, hyväillen silmillään uusia työkalujaan. Mutta ensiksi hänen katseensa aina osui rautaiseen silitysuuniin, jonka torven ympärille mahtui yhtaikaa kymmenen rautaa lämpiämään viistopohjaisiin lokeroihinsa. Hän laskeusi polvilleen ja katseli sitä alituisesti peläten, että hänen pieni pöllö oppilaansa halkaiseisi koko koneen ahtamalla siihen liian paljon hiiliä.

Puodin takana olevat asuinhuoneetkin olivat hyvin mukiin meneviä. Gervaise ja Coupeau makasivat etumaisessa huoneessa, jota myöskin käytettiin keittiönä ja ruokasalina; ovi vei sen perältä talon pihalle. Nanan sänky oli oikeanpuoleisessa isohkossa syrjähuoneessa, johon valo tuli pyöreästä luukusta, katon rajasta. Etienne taas asusti vasemman puoleisessa huoneessa, jossa aina oli lattialla suuret kasat likaisia vaatteita. Yksi haitta siinä kumminkin oli, jota Coupeaulaiset eivät alussa tahtoneet myöntää; seinistä näet valui kosteutta eikä kello kolmelta iltapäivällä enää nähnyt selvästi.

Uusi puoti herätti ympäristössä suurta huomiota, Coupeaulaisia syytettiin siitä, että he pitivät liikaa kiirettä ja alkoivat liian mahtavasti. He olivat näet kuluttaneetkin Goujet'laisilta lainaamansa viisisataa francia perustamiskustannuksiin, säästämättä itselleen edes sen vertaa, millä elää pari viikkoa, niinkuin he olivat aikoneet. Sinä aamuna, jona Gervaise ensi kerran avasi ikkunaluukkunsa, oli hänellä parhaiksi kuusi francia kukkarossaan. Mutta hän ei ollut siitä huolissaan: työtä tuli tulvimalla ja alku näytti sangen kauniilta. Viikon päästä hän lauvantai-iltana ennen maata menoaan laski paperipalasella kaksi tuntia; ja loistavin katsein hän herätti Coupeaunkin sanoakseen hänelle, että oli tuhansia ansaittavissa, jos oltiin järkeviä.

— Ei ole hullumpata! soitti rouva Lorilleux suutaan kaikille ihmisille pitkin Goutte-d'Or'in katua, on sillä minun velihupakollani nyt hauskat päivät!… Se vaan puuttuu vielä että Nilkuttaja rupeaa elostelemaan. Se olisi juuri hänen tapaistaan, vai mitä?

Lorilleux'läiset olivat tulleet Gervaisen kanssa verivihollisiksi. Ensiksi, sillä aikaa kuin puotia laitettiin kuntoon, he olivat olleet haljeta harmista; kun he vain loitoltakin näkivät maalarit, niin he siirtyivät toiselle katukäytävälle ja palasivat ullakkokamariinsa hampaitaan kiristellen. Mikä hän luulee olevansa, mokomakin! Laitappas näet oma sininen puoti, ihan kuin tehdäkseen ähmää rehellisille ihmisille! Ja jo heti toisena päivänä, kun tyttö, joka oli Gervaisellä opissa, oli kaataa hulauttanut tärkkelysastian kadulle, juuri kun rouva Lorilleux tuli ulos portista, niin tämä oli usuttanut koko kadun kälyään vastaan syyttäen häntä, että hän tahallaan häväisytti häntä työnaisillaan. Ja kaikki välit olivat rikkoutuneet; kun satuttiin vastakkain, vaihdettiin vain karsaita katseita.

— Tosiaankin kaunista elantoa! hoki rouva Lorilleux. Kyllä se tiedetään mistä hänelle rahat tulevat lauhkaa varten! Ne hän on ansainnut sepältä… On se siistiä väkeä sekin! Eikös näet isä ole katkaissut kaulaansa puukolla säästääkseen sen vaivan gillotinilta? Ainakin se oli jokin sentapainen roskainen juttu!

Hän väitti ihan häikäilemättä Gervaisen makaavan yhdessä Goujet'n kanssa. Hän valehteli muka yllättäneensä heidät eräänä iltana yhdessä ulkobulevardin penkiltä. Ajatellessaan tätä lemmenliittoa ja sitä hekumaa, jota hänen kälynsä mahtoi nauttia, hän ruman naisen kunniallisuudessaan kävi yhä katkerammaksi. Joka päivä hänen sydämensä huuto nousi hänen huulilleen:

— Mutta mitä hänessä sitten on, tuossa raajarikossa, jolla hän saa miehet itseään rakastamaan! Rakastaako muka kukaan minua!

Sitten siitä riitti juoruamista loppumattomiin naapuriakkojen kanssa. Hän kertoi koko historian. Nähkääs, hääpäivänään oli Nilkuttaja kyllä rehennellyt. Mutta hänellä oli tarkka nokka, hän haistoi jo silloin, mikä siitä oli tulossa. Myöhemmin, Jumala paratkoon, oli Nilkuttaja osottautunut niin säyseäksi, niin ulkokullatuksi, että hän itse ja hänen miehensä Coupeaun tähden olivat suostuneet rupeamaan Nanan kummeiksi; vaikka ne hyvästi maksoivatkin, semmoiset ristiäiset. Mutta nyt, nähkääs! vaikka Nilkuttaja olisi kuoleman kielissä ja tarvitseisi lasin vettä, niin ainakaan ei hän sitä hänelle antaisi. Hän ei voinut suvaita hävyttömiä, kevytmielisiä, siveettömiä ihmisiä. Mitä Nanahan tuli, niin hän oli aina tervetullut heille, jos hän tahtoi tulla kummejaan katsomaan; eihän lapsi rukka ollut syyllinen äitinsä rikoksiin. Coupeau ei ollut neuvojen tarpeessa; hänen sijassaan olisi kuka mies tahansa painanut akkansa takapuolen vesiämpäriin ja sivaltanut hänelle pari korvapuustia; mutta sehän oli hänen oma asiansa, eihän häneltä muuta pyydetty kuin vaatimaan kunnioitusta sukulaisiaan kohtaan. Auta armias! jos Lorilleux olisi tavannut hänet, rouvansa, itse synnin työssä! se ei olisi käynytkään niin rauhallisesti, hän olisi iskenyt saksensa hänen vatsaansa.

Bochelaiset, talon riitojen ankarat tuomarit, katsoivat kumminkin Lorilleux'läisten olevan väärässä. Epäilemättä Lorilleux'läiset olivat kunnon ihmisiä, jotka rauhallisesti tekivät työtä päivät päästään ja maksoivat hyyrynsä täsmällisesti. Mutta suoraan sanoen kateus heidät villitsi. Sen lisäksi he olisivat tahtoneet munankin keritä. Itaroita saitureita! jotka panivat viinipullonsa, piiloon, kun joku heillä kävi, ettei tarvitseisi tarjota lasia vieraallekin; sanalla sanoen kitupiikkejä koko ihmiset. Eräänä päivänä Gervaise oli tarjonnut Bochelaisille viinimarjamehua selterveden kanssa, jota oltiin juuri juomassa portinvartijan huoneessa, kun rouva Lorilleux oli kulkenut ohi hyvin jäykkänä ja sylkäissyt tahallaan ihan oven kohdalla. Ja siitä lähtien rouva Boche lakaistessaan joka lauvantai rappusia ja käytäviä jätti rikat Lorilleux'läisten oven eteen.

— Se perhanan Nilkuttaja syöttää ja juottaa niitä mässääjiä! huusi rouva Lorilleux. Mutta eivät ne siitään muutu!… Älkööt vain minua suututtako, taikka minä menen valittamaan isännälle… Eilen viimeksi minä näin sen salakähmäilijän Bochen lähentelevän rouva Gaudronia. Hakkaileppas näet sen ikäistä naista, jolla on puoli tusinaa lapsia, hyi! se on kerrassaan sikamaista!… Jos minä vielä kerran yhytän heidät, niin minä ilmoitan rouva Bochelle. Kyllä hän pehmittää miehensä!… Saisihan tuolle edes vähän nauraa.

Muori Coupeau kävi yhä kummankin perheen luona, oli aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa hän puhui, ja olipa siitä hyötyäkin, sillä kun hän vuoron perään kiltisti kuunteli, mitä tytär ja miniä toisistaan sanoivat, pyysivät nämä useammin häntä jäämään päivälliselle. Rouva Lerat ei nykyään käynyt Coupeaulaisten luona, sillä hän oli joutunut Nilkuttajan kanssa riitaan erään sotamiehen tähden, joka oli leikannut hentultaan nenän partaveitsellä; hän piti sotamiehen puolta, hänestä oli nenän leikkaaminen paras rakkauden merkki, mutta syitä tähän käsitykseensä hän ei sen lähemmin selittänyt. Hän oli vielä yllyttänyt rouva Lorilleux'n vihaa vakuuttamalla hänelle, että Nilkuttaja puhellessaan parinkymmenen ihmisen läsnä ollessa, oli häikäilemättä sanonut häntä Lehmänhännäksi. Ihan todella! niin, ja nyt Bochelaiset ja kaikki naapurit sanoivat häntä Lehmänhännäksi.

Keskellä näitä juoruja pysyi Gervaise tyynenä ja hymyilevänä. Puotinsa kynnykseltä hän tervehti ystäviä pienellä ystävällisellä päännyökkäyksellä. Hänestä oli hauskaa pistäytyä siihen minuutiksi silitystyönsä lomassa näyttääkseen iloaan kadulle, turhamielisen ylpeänä siitä, että hänellä, niinkuin kauppiaalla ainakin, oli pieni palasensa katukäytävää omanaan. Goutte-d'Or'n katu kuului hänelle, ja läheiset kadut ja koko kortteli. Yllään valkoinen nuttu, käsivarret paljaina, hiukset työn tuoksinassa valloilleen päässeinä, hän kurkotti päätään vilkaisten vasemmalle, vilkaisten oikealle, molempiin suuntiin, ottaakseen haltuunsa yhdellä katseella ohikulkijat, talot, katukivityksen ja taivaan; vasemmalla Goutte-d'Or'in katu oli rauhallinen ja autio, kuin maalaiskylän tie, jossa muutamia vaimoja jutteli hiljaa jollakin portilla; oikealla oli muutaman askeleen päässä Poissonniers'n katu, josta kuului ajopelien jyrinää, yhtämittaista väkijoukon jalkojen kapsetta. Gervaise rakasti katua, kuormarattaiden kolinaa kuhmuisella, isokuoppaisella kivityksellä, ihmisten survintaa kapeilla, jyrkkäreunaisilla katukäytävillä; hänen kolmen metrin pituinen osuutensa katuojaa hänen puotinsa edustalla sai suunnattoman suuren merkityksen, se oli leveä joki, jonka hän toivoi pysyvän hyvin siistinä, omituinen, elävä virta, jolle talon värjäyslaitos antoi mitä vaihtelevammat ja heleimmät värivivahdukset mustan lian keskellä. Sitten hänen huomionsa kiintyi puoteihin; niitä oli iso maustekauppa, jonka seinämällä oli näytteillä kuivatuita hedelmiä pienisilmäisen verkon takana; työväen liinatavarakaupan seinämälle oli ripustettu sinisiä työmekkoja ja housuja hihat ja lahkeet levällään, joita vähinkin tuulenhenki heilutteli. Hedelmäkauppiaan ja sisälmyskauppiaan puodeista hän näki tiskin nurkat, joilla makaa komea kissa rauhallisesti kehräämässä. Hänen naapurinsa, rouva Vigouroux, hiilikauppias, vastasi hänen tervehdykseensä, pieni, lihava nainen, joka kasvot mustana, kiiluvin silmin naureskeli miesten kanssa joutilaana nojaten puotinsa ovenpieleen, johon tummanpunaiselle pohjalle oli maalattu haloista muodostettu maalaistupa. Rouva Cudorge tyttärineen, hänen toiset naapurinsa, jotka pitivät sateenvarjokauppaa, eivät näyttäytyneet koskaan; heidän ikkunansa näytti synkältä ja kiinni oli aina ovikin, jonka yläpuolella oli kaksi pientä helakanpunaiseksi maalattua, sinkkilevystä tehtyä päivänvarjoa. Mutta ennenkuin Gervaise palasi sisälle, hän aina katsahti vastassaan olevaan suureen valkoiseen seinään jossa ei ollut yhtään ikkunaa; siihen puhkaistun ison ajoportin läpi näkyi pajan lieska pihalta, joka oli täynnä rattaita aisat pystyssä. Seinään oli maalattu hevosenkengän muotoisen kehyksen sisälle isoilla kirjaimilla sana: Kengityslaitos Kaiken päivää kuului vasaran pauketta alasimia vasten, ja sankat sarjat säkeniä valaisivat hämärätä pihaa. Ja tämän seinän alareunassa, kaapin kokoisessa komerossa, kahden samallaisen lokeron välissä, joista toisessa oli kaupan rautaromua, toisessa paistetuita perunoita, istui pöytänsä ääressä kelloseppä, siistin näköinen, pitkätakki herra, joka päivät päästään rakenteli kelloja pienen pienillä työaseillaan. Lasien alla nukkuivat siinä hänen hienorakenteiset tekeleensä hänen edessään työpöydällä; hänen takanaan taas naksutti pari kolme tusinaa pikkuista käkikelloa yht'aikaa, kadun mustassa kurjuudessa ja kengityslaitoksen tahdikkaassa paukkeessa.

Naapurit pitivät paljon Gervaisestä. Tosin hänestä juoruttiin, mutta siitä ei ollut kuin yksi mieli, että hänellä oli isot silmät, supukka suu ja hyvin valkoiset hampaat. Sanoi, mitä sanoi, mutta sievä hän oli, olisipa ollut kauneimpia naisia, ellei hän kovaksi onnekseen olisi ontunut. Hän oli kahdeksankolmatta vanha ja oli viime aikoina hieman lihonut. Hänen hienot piirteensä olivat pyöristyneet ja hänen liikkeensä olivat käyneet hitaammiksi ja sirommiksi. Nykyään hän joskus unohtui tuolin reunalle istumaan odottaessaan silitysrautaansa, epämääräinen nautintoa ilmaiseva hymy kasvoillaan. Hän oli ruvennut herkuttelemaan; kaikki ihmiset sitä sanoivat; mutta se ei ollut kovinkaan paha vika, päinvastoin. Kun kerran itse tienaa, millä ostaa makupaloja, niin mikäpä häntä silloin perunan kuoria syömään? Varsinkin kun hän teki kovasti työtä, ponnistaen viimeisetkin voimansa työnteettäjäinsä hyväksi, ja silitti itse yöt läpeensä suljettujen ikkunaluukkujen takana, milloin työllä oli kiire. Kuten ihmiset sanoivat, niin hän olikin innostunut työhönsä; kaikki hänelle menestyi. Hän piti puhtaana koko talon väen, herra Madinier'n, neiti Remanjoun, Bochelaiset; olipa hänen entisestä työnantajastaankin, rouva Fauconnier'sta luopunut muutamia Pariisin vallasnaisia, jotka asuivat Faubourg-Poissonièren kadulla, ja tuoneet pyykkinsä Gervaiselle. Kahden viikon kuluttua hänen oli täytynyt ottaa kaksi apulaista; rouva Putois ja iso Clémence, se tyttö, joka ennen oli asunut kuudennessa kerroksessa. Näiden kahden lisäksi hänellä vielä oli oppityttö, pieni kierosilmä Augustine, ruma kuin synti. Toisilta semmoinen onnenpotku olisi varmaan pannut pään pyörälle. Pitihän hänen saada vähäisen herkutella maanantaina koko viikon aherrettuaan. Sitä paitsi se oli hänelle tarpeen; hän olisi jäänyt kädet ristissä katsomaan, miten paidat itsestään siliävät, ellei hän olisi saanut juuri kuin pumpulia sydämelleen, jotakin makeata, jonka halu hiveli hänen rintaansa.

Gervaise ei ollutkaan koskaan ennen osottanut niin suurta suopeutta. Hän oli laakea kuin lammas ja taipuisa kuin taikina. Paitsi rouva Lorilleux'tä, jota hän kostaakseen kutsui Lehmänhännäksi, hän ei vihannut ketään, antoi kaikille anteeksi. Herkuttelunsa herpaisemana, syötyään hyvän aamiaisen ja juotuaan kahvinsa hän tunsi yleisen suvaitsevaisuuden tarvetta. Hänen oli tapana sanoa: »Pitäähän sitä toki antaa toisilleen anteeksi, ellei tahdota elää kuin pakanat». Kun hänelle puhuttiin hänen hyvyydestään, niin hän nauroi. Se nyt muka vielä puuttui, että hän olisi paha! Hän puolustautui, ei sanonut itsellään olevan mitään ansiota siinä, että oli hyvä. Eikö kaikki hänen unelmansa olleet toteutuneet? jäikö hänelle muka mitä toivomisen varaa nykyisessä elannossaan? Hän muisteli senaikuista ihannettaan, kun hän oli ihan koditonna: tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa komerossaan, kasvattaa lapsiaan, ei saada selkäänsä, kuolla omassa sängyssään. Ja nyt hänen ihanteensa oli voitettu kanta; hänellä oli kaikki, vieläpä paljon enemmän. Mitä omassa sängyssä kuolemiseen tuli, lisäsi hän leikillään, niin hän kyllä toivoi sitä, mutta niin myöhään kuin mahdollista, se oli selvä.

Varsinkin Coupeaulle oli Gervaise hyvä. Ei koskaan pahaa sanaa, ei koskaan valitusta miehensä selän takana. Levyseppä oli vihdoin ryhtynyt jälleen työhön; ja kun hänen työpaikkansa oli toisessa päässä Pariisia, niin Gervaise antoi hänelle joka aamu neljäkymmentä souta aamiaiseen, juomaan ja tupakkaan. Mutta kahtena päivänä kuudesta Coupeau pysähtyi matkan varrella, joi saamansa neljäkymmentä souta jonkun ystävän kanssa, ja palasi kotiin syömään aamiaista, keksien aina jonkin jutun tekosyyksi. Kerran hän ei ollut pitkälti mennytkään, oli tarjonnut Saappaalle ja kolmelle muulle toverille herrasaamiaisen, simpukoita, paistia ja pulloviiniä Kapusiinissä, Chapellen rinteellä; ja kun hänen neljäkymmentä soutansa ei riittänyt maksuksi, oli hän lähettänyt viinurin viemään laskun vaimolleen ja käskenyt sanomaan, että hän oli rahan panttina. Tämä nauroi, kohautti olkapäitään. Mitäpä pahaa siinä oli, jos hänen miehensä piti vähän lystiä? Miehiä piti taluttaa pitkässä nuorassa, jos tahtoi säilyttää kotirauhaa. Antamalla sanan sanasta jouduttiin pian käsirysyyn. Jumala paratkoon! kaikki piti vain oikein ymmärtää. Coupeauta vaivasi vielä hänen jalkansa, sitä paitsi toiset houkuttelivat häntä, ja hänen oli pakko noudattaa heidän esimerkkiään, sillä muuten häntä olisi pidetty nahjuksena. Eikähän siitä sen pahempia seurauksia ollut; jos hän tuli kotiin vähän hutikassa, niin hän paneutui maata, eikä siitä parin tunnin päästä enää huomannut mitään.

Kuumin aika oli käsissä. Eräänä kesäkuun iltapäivänä, lauvantaina, työllä oli kova kiire. Gervaise oli itse ahtanut silitysuunin hiiliä täyteen; kymmenen rautaa oli kuumenemassa sen tohisevan torven ympärillä. Aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan puodin seinään ja katukäytävästä tulvasi sisälle hehkuvaa hellettä, jonka heijastus väikkyi puodin katossa; ja tämä päivänpaiste, jonka seinäpaperien, hyllyjen ja ikkunan kajastus teki sinertäväksi, loi työpöydälle häikäisevän kirkkaan valon, ikäänkuin auerta olisi seulottu valkoisille liinavaatteille. Huoneessa oli niin kuuma, että siihen oli läkähtyä. Katuovi oli jätetty auki, mutta ei tuulen henkäystäkään tullut sisälle. Vaatekappaleet, joita oli ripustettu kuivamaan vaskilangoille, höyrysivät ja kävivät jäykiksi kuin höylänlastut vähemmässä kuin kolmessa neljännestunnissa. Jonkun aikaa oli jo tässä pätsin tapaisessa helteessä vallinnut syvä hiljaisuus, jossa kuului vain silitysrautojen sihinä, kun niillä kosteita vaatteita hangattiin paksupeitteisellä pöydällä.

— Ihanhan tässä tahtoo sulaa! sanoi Gervaise. Tekisi mieli riisua paitakin päältään!

Hän oli kyykyllään maassa, iso vati edessään, kastelemassa silitysvaatteita tärkkelykseen. Hänellä oli päällään valkoinen alushame ja röijy, joka oli valunut alas olkapäiltä; hihatkin oli hän käärinyt ylös, niin että käsivarret ja kaula olivat paljaat; hän oli aivan punainen ja hikoili niin, että hänen hassottavasta tukastaan irtauneet pienet vaaleat suortuvat tarttuivat kiinni hänen ihoonsa. Huolellisesti hän kastoi maidonkarvaiseen veteen naisten myssyjä, miesten paitojen etumuksia, kokonaisia alushameita ja naisten alushousujen rimpsuja. Sitten hän kääri vaatekappaleet kokoon ja laski ne nelisnurkkaisen korin pohjalle, kasteltuaan ensin kätensä vesisaavissa ja sillä kostutettuaan niitä osia paidoista ja housuista, joita ei tärkätty.

— Tässä korissa on teidän osanne, sanoi hän rouva Putois'lle. Koetattehan te nyt jouduttaa niitä? Ne kuivavat ihan heti; tunnin perästä minun täytyisi uudestaan kostuttaa niitä.

Rouva Putois, neljänkymmenen viiden vanha, laiha, pieni nainen silitti hikoilematta pisaraakaan, vaikka hänen ruskean, vanhan röijynsä napit olivat kaulaan asti kiinni. Hän ei edes ollut heittänyt päästään myssyään, vanhaa, mustaa myssyä, jonka vihreät nauhat olivat kellastuneet. Hän seisoi suorana työpöydän ääressä, joka oli liian korkea hänelle, kyynäspäät pystyssä, sysien rautaansa nykivillä liikkeillä, kuin teaatterinukke. Yht'äkkiä hän huusi:

— Älkäähän toki! neiti Clémence, pankaa takaisin röijy päällenne. Tiedättehän, minä en pidä sopimattomuuksista. Tai näyttäkää yksin häpein koko hökötyksenne. Tuolla on jo kolme miestä seisottunut vastapäätä.

Iso Clémence murahti hampaittensa välistä, että akka oli vanha hupakko. Hänhän oli tukehtua, tottahan sai pukeutua niin mukavasti kuin tahtoi; kaikkien nahka ei ollut taulaa. Sitä paitsi, kukapa sitä oli näkemässä. Ja hän oikoi käsivarsiaan, niin että hänen uhkeat rintansa olivat reväistä paidan ja lyhyet paidan hihat ratkeilivat olkapäistä. Clémence vietti sellaista elämää, että hän oli oleva pilalle ujutettu, ennenkuin oli täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Yökaudet rehkittyään hän ei seuraavana päivänä ollut pysyä pystyssä, vaan oli nukkua työnsä ääreen niin turtana, kuin sekä pää että vatsa olisivat olleet lumppuja täyteen ahdettuina. Mutta häntä pidettiin kumminkin työssä, sillä ei yksikään silittäjätär osannut silittää miesten paitoja niin hyvin kuin hän. Hänen erikoisalansa olivat miesten paidat.

— Se on minun asiani, selitti hän lopuksi, lyöden rintaansa. Se ei liikuta ketään muuta.

— Clémence, pankaa nuttu päällenne, sanoi Gervaise. Rouva Putois on oikeassa, se ei ole sopivaa, ihmiset voisivat luulla minun taloani siksi, mikä se ei ole.

Silloin iso Clémence pani nutun takaisin päälleen, vaikka mukisten. Kylläpä sitä nyt oltiin olevinaan kainoja! Ikäänkuin muka nuo ohikulkijat eivät koskaan olisi nähneet naisen rintoja! Ja hän purki vihansa kierosilmä Augustinelle, joka hänen vieressään silitti yksinkertaisia vaatteita, sukkia ja nenäliinoja: hän survi ja tyrkki häntä kyynäspäillään. Mutta Augustine, salavihainen murjottaja, jonka täytyi pitää hyvänään kaikki, sylkäsi kostoksi takaapäin kenenkään huomaamatta hänen hameelleen.

Gervaise oli juuri ottanut käsille rouva Bochelle kuuluvan myssyn, jonka hän tahtoi silittää oikein huolellisesti. Hän oli valmistanut keitettyä tärkkiä, jotta hän saisi sen ihan uuden näköiseksi. Hän silitti hiljakseen myssyn pohjaa pienellä, kahden pään pyöristetyllä raudalla, kun muudan akka tuli sisälle, luiseva, naama täynnä punaisia lämyjä, hameet likomärkänä. Se oli muudan pesuakka, joka kolmen apulaisen kanssa pesi pyykkiä silittäjättärille Goutte-d'Or'in pesulaitoksessa.

— Te tulette liian aikaiseen, rouva Bijard! huusi Gervaise. Minähän käskin teidän tulla vasta tänä iltana… Te häiritsette minua näin aikaiseen!

Mutta kun pesuakka valitti, ettei hän muuten ennätä panna vaatteita likoon samana päivänä, suostui Gervaise antamaan hänelle likaiset vaatteet heti. He menivät hakemaan niitä vasemmanpuoleisesta huoneesta, jossa Etienne makasi, ja palasivat syli täynnä vaatteita, jotka he panivat kasoihin lattialle puodin perälle. Lajitteleminen kesti runsaasti puoli tuntia. Gervaise heitti eri läjiin miesten paidat, naisten paidat, nenäliinat, sukat, pyyheliinat. Kun hänen käteensä tuli jonkun uuden pesettäjän vaatekappale, pisti hän siihen ristin punaisella langalla tuntomerkiksi. Kuumaan ilmaan nousi äitelä haju, kun kaikkia näitä likaisia vaatteita pengosteltiin.

— Yhhyh! sitä katkua! sanoi Clémence puristaen nenäänsä.

— Entäs sitten! jos ne olisivat puhtaita, niin ei niitä meille annettaisikaan, selitti Gervaise tyynesti. Se haisee siltä, mitä se onkin… Mihinkäs me jäimmekään, rouva Bijard? Niitähän oli neljätoista naisten paitaa? … viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista…

Hän jatkoi ääneen laskemistaan. Häntä se ei ensinkään inhottanut, hän kun oli tottunut likaan; hän työnsi paljaat, punottavat kätensä keskelle läjää, jossa oli liasta keltaisia paitoja, tiskaveden rasvasta kangistuneita pyyheliinoja, rikkinäisiä ja hien märättämiä sukkia. Tässä väkevässä hajussa, joka nousi vaatekasoista hänen kumartuessaan niiden yli, valtasi hänet jonkinlainen välinpitämättömyys. Hän oli istuutunut jakkaran reunalle ja syvään kumartuneena hän kurotti käsiään oikealle ja vasemmalle verkkaisin liikkein, ikäänkuin tämä inhimillisen saastan haju olisi huumannut häntä, epämääräisesti hymyillen, silmät sirrallaan. Ja näytti siltä kuin hänen veltostumisensa olisi alkuaan johtunut juuri siitä, vanhojen vaatteiden läkähdyttävästä katkusta, joka myrkytti ilman hänen ympärillään.

Juuri kun hän oli pudistelemassa lapsenkapaloksia, joita hän ei tuntenut, niin ne olivat ryvettyneet, tuli Coupeau sisälle.

— Juukeli, sitä hellettä! soperti hän. Se ihan päätä polttaa!

Levyseppä piteli kiinni pöydästä, ettei kaatuisi. Tämä oli ensi kerta, kun hän oli ottanut sellaisen humalan. Tähän asti hän oli ollut kotiin tullessaan hiukan toisella kymmenellä, ei sen enempää. Mutta tällä kertaa hänellä oli mustelma kulmallisella, muistona jossakin nujakassa saadusta ystävällisestä kolhaisusta. Hänen kiharainen tukkansa, jossa näkyi jo muutamia harmaita hiuksia, oli tainnut pyyhkiä pölyjä jostakin roskaisen kapakan nurkasta, sillä hämähäkin verkko riippui muutamasta suortuvasta hänen niskassaan. Muuten hän oli entinen velikulta; kasvonpiirteet olivat tosin hiukan väsähtäneet ja vanhettuneet, alaleuka käynyt entistään pitemmäksi, mutta iloinen veitikka hän oli aina oman sanansa mukaan, ja hänen hipiänsä oli vielä kylliksi hieno, että vaikka kreivitärten olisi sopinut sitä kadehtia.

— Kuulehan kun minä selitän sinulle, sanoi hän Gervaiselle. Se Sellerijalka, kyllähän sinä hänet tunnet, se, jolla on puujalka… No niin, hän lähtee kotipuoleensa, ja tahtoi pitää meille läksiäisiä… Me pysyimme vielä ihan hyvästi puustavilla, mutta tuo helkkarin aurinko… Kadulla, ovat ihmiset sairaita. Usko pois! kaikki ihmiset hoipertelevat…

Ja kun se huvitti isoa Clémencea, että hän oli nähnyt koko kadun humalassa, niin häntä itseäänkin rupesi naurattamaan niin, että hän oli siihen paikkaan pakahtua.

— Ho, ho, ho! ne juupelin juopot! ne, ne vasta ovat hullunkurisia!…
Mutta se ei ole heidän syynsä, aurinkohan se…

Kaikki nauroivat, rouva Putois'kin, joka ei pitänyt juomareista. Kierosilmä Augustine katkatti kuin kana, suu auki, menehtymäisillään. Gervaise epäili kumminkin, että Coupeau ei ollut tullut suoraan kotiin, vaan viipynyt tunnin verran Lorilleux'läisten luona, joilta hän aina sai huonoja neuvoja. Mutta kun Coupeau vannoi, ettei hän ollut siellä käynytkään, niin Gervaisekin nauroi vuorostaan, antoi hänelle kaikki anteeksi eikä moittinut häntä edes siitäkään, että taas oli mennyt työpäivä hukkaan.

— Voi mitä hullutuksia hän puhuu, sanoi hän. Kuinka sitä nyt saattaa tuommoista roskaa puhua!

Sitten hän lisäsi äidillisesti.

— Mene nyt nukkumaan, menethän? Näethän sinä, että meillä on työtä; sinä häiritset meitä… Niitähän oli kolmekymmentäkaksi nenäliinaa, rouva Bijard? ja kaksi lisää tekee kolmekymmentäneljä…

Mutta Coupeauta ei nukuttunut. Hän jäi paikoilleen huojumaan kuin kellon heiluri, ilvehtien uhalla, ihan kuin häntä härnätäkseen. Gervaise, joka tahtoi päästä rouva Bijardista, kutsui Clémencea laskemaan vaatteita ja rupesi itse merkitsemään niitä kirjaan. Silloin tämä iso tyhjäntoimittaja laski suustaan jonkun ruokottoman voimasanan jokaisesta vaatekappaleesta; hän reposteli siinä levälleen pesettäjäin koko kurjuuden, heidän alkooviseikkailunsa, hänellä riitti kompasanoja kaikista reijistä ja tahroista, jotka kävivät läpi hänen käsiensä, Augustine oli olevinaan mitään ymmärtämättä, mutta kuunteli kumminkin korvat hörhössä turmeltuneen pikku tytön uteliaisuudella. Rouva Putois nyrpisti huulensa yhteen, hänestä oli sopimatonta puhua sellaisista asioista Coupeaun kuullen; miehillä ei ollut mitään tekemistä liinavaatteiden kanssa; eikä tämmöisiä selvityksiä toimitetakaan miesten nähden oikeissa ihmisissä. Gervaise puolestaan, joka toimessaan hoiti omaa tehtävätään, ei näyttänyt kuulevan. Kirjottaessaan hän tarkkaavin katsein seurasi jokaista vaatekappaletta tunteakseen ne; ja vaikka hän näki ne vain ohi mennen vilahdukselta, ei hän koskaan erehtynyt; jo hajusta tai väristä tiesi hän heti, kenen mikin kappale oli. Nuo ruokaliinat olivat Goujet'laisten; sen huomasi heti, niillä ei oltu pyyhitty patojen pohjia. Tuo tyynyn päällinen oli varmasti Bochelaisten. sen näki pomaadasta, jolla rouva Boche ryvetti kaikki liinavaatteensa. Ei tarvinnut pistää nokkaansa kovin lähelle noitakaan herra Madinier'n villapaitoja, tietääkseen että ne kuuluivat hänelle; sillä miehellä oli niin rasvainen pinta, että vaatteetkin siitä värjäytyivät. Ja hän tunsi yksityiskohtia myöten kunkin siisteyden, tiesi mitä naapuriston naisväellä oli alla päin, kun he silkissä kuhisten kulkivat kadun poikki; hän tiesi montako paria sukkia, montako nenäliinaa ja paitaa liattiin viikossa, mitenkä ihmiset kuluttivat rikki määrätyitä vaatekappaleita aina samasta paikasta. Ja kaikista oli hänellä kaskuja. Neiti Remanjoun paidat esimerkiksi antoivat aihetta loppumattomiin selityksiin; niistä kului ensin yläpuoli rikki; vanhan piian olkaluut mahtoivat olla hyvin terävät; eikä ne olleet koskaan likaisia, vaikka hän niitä olisi pitänyt kaksikin viikkoa, mikä osotti, että sillä iällä ihminen on tavallaan kuin puupökkelö, josta ei suurin surminkaan saa herutetuksi pisaraakaan mitään mehua. Joka kerran kun puodissa pyykkiä lajiteltiin, riisuttiin siten alasti koko Goutte-d'Or'in kortteli.

— Tässä, tässä vasta ne herkut tulee! huusi Clémence avatessaan uutta kääröä.

Se kävi äkiksestään niin pahasti Gervaisen luonnolle, että hän inhoten peräytyi.

— Rouva Gaudronin käärö, sanoi hän. Minä en tahdo enää pestä hänen ryysyjään, minä keksin jonkin tekosyyn… Ei, minä en ole sen rantumpi kuin joku toinenkaan, olen minä eläessäni kosketellut hyvinkin saastaisia vaatteita; mutta tätä minä totisesti en jaksa sietää. Se panisi minut oksentamaan kaikki sisälmykseni… Mitä kummaahan se naikkonen tekee, kun se saa vaatteensa tuommoiseen siivoon.

Ja hän pyysi Clémencea pitämään kiirettä. Mutta tämä vain jatkoi huomautuksiaan, työnsi sormensa reikiin ja heilutteli vaatteita kuin riemujuhlaa viettävän lian voittolippuja. Sillä välin vaatekasat nousivat yhä korkeammalle Gervaisen ympärillä. Istuen paikoillaan jakkaran reunalla hän nyt jo vallan hävisi paitojen ja alushameiden väliin; hänellä oli edessään lakanat, housut, pöytäliinat, kokonaiset likaröykkiöt; ja siinä, keskellä tätä kasvavaa tunkiota hän istui, käsivarret ja kaula paljaana, pienet vaaleat hiussuortuvat kiinni ohimoissa, vieläkin punakampana, entistään veltompana. Hän sai takaisin tarkan ja huolellisen emännän rauhallisen hymynsä, unohti rouva Gaudronin vaatteet eikä tuntenut enää niiden hajuakaan penkoessaan toisella kädellään jokaista vaatekasaa nähdäkseen, ettei vaan ollut tapahtunut erehdystä. Kierosilmä Augustine, jota huvitti heittää lapiollisia hiiliä silitysuuniin, oli ahtanut sen niin täyteen, että sen rautalevyt hehkuivat punaisina. Aurinko paahtoi katuseinää, koko puoti oli yhtenä lieskana. Silloin Coupeaulle, jota suuri kuumuus humallutti yhä enemmän, tuli äkillinen hellyyden puuska. Hän lähestyi Gervaiseä, sylet levällään, hyvin liikutettuna.

— Sinä olet hyvä vaimo, soperti hän. Annas kun minä suutelen sinua.

Mutta hän sotkeutui hameisiin, joita oli tiellä, ja oli vähällä kompastua.

— Oletkos siinä vähemmällä! sanoi Gervaise suuttumatta. Pysy siivolla, me olemme lopettaneet.

Ei, Coupeau tahtoi suudella häntä, hänen tarvitsi saada suukkonen, sillä hän rakasti häntä niin. Yhä sopertaen hän kiersi hamekasan, mutta joutui keskelle paitakasaa, ja kun hän vieläkin yritti eteenpäin, niin hänen jalkansa sotkeutuivat ja hän lensi nenä edellä suin päin pyyheliinojen päälle. Gervaise, joka alkoi käydä kärsimättömäksi, survasi häntä, huutaen, että hän sotki kaikki vaatteet. Mutta Clémence, vieläpä rouva Putois'kin pitivät Coupeaun puolta. Olihan hän kumminkin kiltti mies. Hän tahtoi suudella häntä. Miksikäs Gervaise ei antaisi hänen suudella itseään.

— Te olette onnellinen, rouva Coupeau! sanoi rouva Bijard, jota hänen juoppo miehensä, lukkoseppä, pieksi joka ilta kotiin tullessaan. Jos minun ukkoni olisi tuommoinen, kun hän on ottanut liian ryypyn, niin sehän olisi nautintoa!

Gervaise tyyntyi ja katui jo kiivauttaan. Hän auttoi Coupeauta jaloilleen. Sitten hän hymyillen ojensi poskensa hänelle. Mutta ihmisistä välittämättä levyseppä puristi häntä rinnoista.

— Paha sanoa, murisi hän, mutta jopa niissä on ilkeä löyhkä noissa sinun vaatteissasi! Mutta minä rakastan sinua yhtä kaikki, näet sen.

— Päästä minut, sinä kutkutat minua, kirkui Gervaise nauraen kovemmin.
Senkin tomppeli! Tokko olet ihmisiksi!

Coupeau piti häntä käsissään eikä päästänyt irti. Gervaise antautui vaatekasoista nousevan löyhkän huumaamana, eikä häntä tympäissyt Coupeaun viinille haiseva henkikään. Ja se suudelma, jonka he moiskauttivat toistensa suulle siinä likaisten pyykkiläjien keskellä, oli kuin ensimäinen lankeemus heidän elämänsä verkalleen tapahtuvassa rappeutumisessa.

Sillä välin rouva Bijard sitoi vaatteet nyytteihin. Hän puhui kaksivuotiaasta tytöstään, pikku Eulaliesta, jolla oli jo järkeä kuin aika ihmisellä. Hänet voi jättää yksin; ei hän koskaan itkenyt eikä leikkinyt tulitikuilla. Vihdoin hän kantoi pois nyytit, yhden kerrassaan: hänen roteva vartalonsa köyristyi painon alla ja veri pakkautui hänen kasvoihinsa.

— Ei tätä enää jaksa sietää, ihanhan täällä paistuu, sanoi Gervaise pyyhkien kasvojaan, ennenkuin uudestaan ryhtyi käsiksi rouva Bochen myssyyn.

Ja kaikki sanoivat, että Augustine sietäisi korvilleen, kun huomattiin, että silitysuuni oli tulipunainen. Vieläpä raudatkin punottivat. Piruko sitä tyttöä riivasi! Ei voinut kääntyä selin, ilman että hän teki jotakin koiruutta. Nyt täytyi odottaa neljännestunti, ennenkuin rautoja voitiin käyttää. Gervaise ripotteli kaksi lapiollista tuhkaa palaville hiilille. Sen lisäksi hän keksi sen keinon, että ripusti pari lakanaa katonrajassa oleville vaskilangoille ikkunaverhojen tavoin torjumaan auringon säteitä. Siten tuli puodissa vallan hyvästi toimeen. Oli siellä vielä sittenkin hyvänlainen lämmin, mutta olisi luullut olevansa jossakin alkoovissa, jossa päivä kajastaa valkoisena, ihan kuin kotonaan, erillään koko maailmasta, vaikka kuuli ihmisten kiireiset askeleet katukäytävältä lakanoiden takaa; ja nyt sai vapaasti asettaa olonsa niin mukavasti kuin tahtoi. Clémence riisui nuttunsa. Kun Coupeau yhä vieläkin kieltäytyi menemästä levolle, niin hänen annettiin jäädä, mutta hänen täytyi luvata pysyä siivolla nurkassa, sillä nyt ei joudettu nukkumaan työn ääreen.

— Minnekähän se tuo syöpäläinen on hävittänyt sen pienen pyöreäpäisen raudan? ärähti Gervaise, tarkottaen Augustinea.

Pieni rauta oli aina kateissa, ja milloin se löydettiin mistäkin kummallisesta paikasta, jonne oppilaan sanottiin kätkeneen sen häjyyksissään. Gervaise lopetti vihdoin rouva Bochen myssyn. Hän oli oikonut sen pitsit vetämällä ne suoriksi käsissään, ja sitten kepeästi raudalla silittäen, kääntänyt ne pystyyn. Se oli myssy, jonka koristeina oli vuorotellen kapeita pitsi- ja reikäompelusnauhoja. Niinpä Gervaise olikin hyvin toimessaan, ääneti, huolellisesti silittäessään sen rimpsuja ja niiden välipaikkoja pienellä munanmuotoisella raudalla, joka ohuella karalla oli kiinnitetty puuvarteen.

Silloin hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ei kuulunut kotvalle aikaa muuta kuin rautojen iskut pöytää vasten, silitysaluksen tukahuttamina. Kahden puolen leveää nelisnurkkaista pöytää seisoivat emäntä, hänen molemmat apulaisensa ja oppilaansa, kukin työnsä yli kumartuneena hartiavoimalla yhtä mittaa lykkien rautaansa edestakaisin. Jokaisella oli oikealla puolellaan aluksena liian kuumien rautojen polttama litteä tiili. Keskellä pöytää oli syvä lautanen täynnä vettä ja sen reunalla märkä riepu ja pieni harja. Pullossa, jossa ennen oli ollut viinassa säilytettyjä kirsikoita, näivettyi kimppu suuria liljoja, joka siinä loisti kuin palanen kuninkaallista puutarhaa leveine lumivalkoisine kukkaterttuineen. Rouva Putois oli käynyt vaatekorin kimppuun, johon Gervaise oli pannut ruokaliinoja, housuja, röijyjä ja kalvosimia. Augustine silitteli vitkalleen sukkiaan ja pyyheliinojaan, nokka pystyssä katsellen isoa kärpästä, joka suristen lenteli katon rajassa. Pitkällä Clémencella oli aamusta lukien kolmaskymmenesviides miehen paita menossa.

— Aina vain viiniä, ei koskaan paloviinaa! sanoi yht'äkkiä levyseppä, joka katsoi tarpeelliseksi tämmöisen selityksen antamisen. Paloviina tekee minulle pahaa, sitä en huoli!

Clémence otti silitysuunilta vaatteella päällystetyllä nahkalapulla raudan ja vei sen liki poskeaan koettaakseen, oliko se tarpeeksi kuuma. Hän hankasi sitä tiileen, pyyhki sen liinatilkulla, joka riippui hänen vyötäisiltään, ja kävi käsiksi kolmanteenkymmenenteen viidenteen paitaansa selittäen ensin sen selkämyksen ja molemmat hihat.

— Mitä joutavia, herra Coupeau, sanoi hän hetkisen perästä, pikkuinen ryyppy ei ole pahemmaksi. Minulle se antaa vauhtia… Sitä paitsi, mitä pikemmin kepertyy, sen hauskempaahan se vain on. Ehei, minä en turhia luulottele itselleni, minä tiedän, että minun luuni eivät jouda vanhenemaan.

— Te olette sietämätön, kun aina vain haudotte hautajaisia mielessänne! keskeytti rouva Putois, joka ei pitänyt surullisista puheaineista.

Coupeau nousi ylös suuttuneena, luullen että hänen sittenkin epäiltiin juoneen viinaa. Hän vannoi omansa ja vaimonsa ja lapsensa pään kautta, ettei hänellä ollut tippaakaan paloviinaa ruumiissaan. Ja hän tuli ihan Clémencen eteen ja puhalsi vasten hänen naamaansa, jotta tämä saisi haistaa hänen henkeänsä. Kun hän siinä painoi nenänsä liki silittäjättären paljaita olkapäitä, niin häntä alkoi naurattaa. Hän tahtoi nähdä enemmän. Clémence oli saanut valmiiksi paidan selkämyksen ja oli par'aikaa silittämässä hihansuita ja kaulusta. Mutta kun Coupeau yhä painautui häntä vastaan, niin hän teki poimun väärään paikkaan; ja hänen täytyi ottaa harja syvän lautasen reunalta liottaakseen kovoketta.

— Rouva hoi! sanoi hän, estäkää häntä toki noin lähentelemästä minua!

— Jätä hänet rauhaan äläkä ole tuhma, virkkoi Gervaise tyynesti.
Meillä on kiire, kuuletkos?

No, mikä sitten, jos heillä oli kiire? Eihän se hänen syynsä ollut. Hän ei tehnyt mitään pahaa. Eikö muka enää ollut sallittua katsella sitä kaunista, mitä luoja kerran on luonut? Oli se yhtä kaikki peijakkaan pulska tuo Clémence pakana! Hän voisi rahan edestä näyttää itseään ja antaa koetella, kukaan ei katuisi rahaansa. Silittäjätär siitä lauhtui, alkoi nauraa näille humalaisen raaoille kohteliaisuuksille, ja vastasi hänelle samalla mitalla. Coupeau kiusotteli häntä miesten paidoilla. Hänellä oli siis aina tekemistä miesten paidoissa. Kuinkas muuten? niissähän hän elikin. Voi, turkanen! hän tunsi ne perin pohjin, tiesi miten ne olivat tehdyt. Niitä oli kulkenut sadoittain hänen kättensä läpi. Kaikilla lähiseudun miehillä, sekä vaaleilla että tummilla, oli päällään hänen työnsä tuloksia. Clémence jatkoi kumminkin työtään nauraen niin että hartiat tutisivat, hän teki viisi sileätä poimua paidan selkämykseen, etupuolen helmaan samaten.

Clémencen siitä lasketellessa sukkeluuksia kierosilmä Augustine purskahti yht'äkkiä nauramaan. Häntä toruttiin. Kaikki räkänokat ne tässä nauroivatkin sanoille, joita heidän ei ollut lupa ymmärtää! Clémence ojensi hänelle rautansa; oppilas lopetti raudat pyyheliinoihinsa ja sukkiinsa, kun ne eivät enää olleet tarpeeksi kuumat kovotettavia vaatteita varten. Mutta hän otti tällä kertaa raudan niin taitamattomasti käteensä, että poltti pitkän viirun ranteeseensa. Hän alkoi itkeä nyyhkyttää ja syytti Clémencea, että tämä oli tahallaan polttanut häntä. Silittäjätär, joka oli käynyt ottamassa hyvin kuuman raudan paidan rintaa varten, lohdutti häntä uhkaamalla silittää häneltä molemmat korvat, jos hän ei herennyt ulisemasta. Sillä välin hän oli pannut villavaatepalasen rintamuksen alle ja työnteli verkalleen rautaa, että tärkkelys ennätti koveta ja kuivaa. Paidan etumus kävi jäykäksi ja kiiltäväksi kuin kiiltopahvi.

— Kas sitä matoa! sanoi Coupeau, joka tepasteli hänen takanaan juopuneen itsepäisyydellä.

Hän kurottautui katsomaan nauraa kitkattaen kuin huonosti rasvattu kela. Clémence painoi rautaa voimansa takaa pöytää vastaan, kyynäspäät levällään ja koholla, pää kumarassa! ja hänen paljas ihonsa aaltoili joka paikasta, hänen hartiansa kohoilivat, sitä mukaa kuin lihakset verkalleen jännittyivät ja höltyivät ohuen nahan alla; hänen hiestä kostea rintansa paisuili avokaulaisen paidan punertavassa hämärässä. Silloin Coupeau ojensi kätensä, hän tahtoi koetella.

— Rouva, rouva! huusi Clémence, käskekää hänen pysyä alallaan toki vihdoinkin!… Minä lähden tieheni, jos tätä jatkuu. Minä en tahdo olla kenenkään häväistävänä.

Gervaise oli juuri asettanut rouva Bochen myssyn vaatteella verhotun sienen päälle ja poimutteli sen pitsejä hyvin huolellisesti pienillä raudoilla. Hän nosti silmänsä parhaiksi nähdäkseen miten levyseppä vielä kädet ojona kopeloi Clémencen paidan sisusta.

— Totisesti, Coupeau, sinä et ole tolkussasi, sanoi hän ikävystyneen näköisenä, ikäänkuin hän olisi torunut jotakin lasta, joka ensin nuolee voin leivältään. Tule pois makaamaan!

— Niin, menkää makaamaan, herra Coupeau, se on parasta, selitti rouva
Putois.

— Kyllä kai! sopersi hän herkeämättä ilvehtimästä, olettepa te koko hölmöjä!… Vai ei muka enää saisi leikkiä laskea? Naiset minä kyllä tunnen, en ole heiltä vielä koskaan mitään rikkonut. Saa kai nyt naista hiukan nipistää, kunhan ei mene sen pitemmälle; sillähän vain kunnioittaa hänen sukupuoltaan… Ja sitäpaitsi, kun kerran kuka levittelee tavaransa näytteille, niin kaippa hän sen tekee siinä mielessä, että siitä saa ottaa, mitä kukin haluaa? Mitäs varten se tuo pitkä tyttö näyttää kaikki, mitä hänellä on. Ei, se ei ole siivoa peliä…

Ja kääntyen Clémencen puoleen hän sanoi:

— Kuuleppas, muruseni, äläpä ensinkään nyrpistä nokkaasi… Vai jos sinä sentähden muka, että täällä on ihmisiä, niin…

Mutta hän ei saanut jatketuksi. Gervaise otti häntä toisella kädellään niskasta kiinni, ei kuitenkaan kovin rajusti, ja painoi toisen käden hänen suulleen. Coupeau rimpuili vastaan, tosin vain leikillään, hänen työntäessään häntä puodin perälle kamaria kohti. Suunsa hän saikin avatuksi ja sanoi, että kyllä hän meni nukkumaan, mutta että sen pitkän tytön piti tulla lämmittämään hänen varpaitaan. Sitten kuultiin Gervaisen riisuvan häneltä kengät. Hän riisui häneltä vaatteetkin hienostaan toruskellen häntä äidillisesti. Kun hän veti housuja hänen jalastaan, niin Coupeau purskahti nauruun ja heittäytyi hervottomasti seljälleen keskelle sänkyä; hän potkia sätkytti sanoen, että Gervaise häntä kutkutti. Viimein tämä hänet peitti huolellisesti kuin lapsen. Eikös hänen nyt ollut hyvä olla? Mutta Coupeau ei vastannut, vaan huusi Clémencelle:

— Heipä hei! muruseni, täällä minä olen ja odotan sinua.

Juuri kun Gervaise tuli takaisin puotiin, sai kierosilmä Augustine korvapuustin Clémencelta. Syynä oli nokinen rauta, jonka rouva Putois oli ottanut silitysuunilta; mitään aavistamatta hän oli sillä noennut kokonaisen yönutun; ja kun Clémence, puolustautuakseen siitä, ettei ollut puhdistanut rautaansa, syytti Augustineä ja vannoi pyhästi, että se ei ollut hänen rautansa, vaikka sen pohjassa oli kerros palanutta tärkkiä, niin oppilas oli sylkäissyt hänen hameelleen ihan peittelemättä edestä päin, vimmastuneena moisesta vääryydestä. Siitä navakka korvapuusti. Kierosilmä pidätti kyyneleensä, raaputti noen pois raudasta, siveli sitä sitten kynttilän pätkällä ja pyyhki puhtaaksi; mutta joka kerran kun hänen oli mentävä Clémencen taatse, hän varasi sylkeä suuhunsa ja sylkäsi, nauraen salavihkaa, kun se valui pitkin hametta.

Gervaise ryhtyi taas poimuttamaan myssyn pitsejä. Ja äkillisessä hiljaisuudessa, joka syntyi, erotti peräkamarista Coupeaun käheän äänen. Hän oli yhä vielä hyvällä tuulella, nauroi itsekseen, lasketellen katkonaisia lauseita.

— Semmoinen hupakko se minun eukkoni!… Paneppas näet minut makaamaan!… Tämä on, hitto vie, liian hupsua, keskellä päivää, kun ei edes nukuta!

Mutta vähän ajan perästä hän jo kuorsasi. Silloin Gervaiselta pääsi helpotuksen huokaus, hän oli hyvillään, kun tiesi hänen vihdoinkin olevan levossa, hautomassa humalaansa parin hyvän patjan päällä. Ja keskellä hiljaisuutta hän puhui verkalleen kääntämättä silmiään pienestä poimutusraudasta, jota hän käänteli vikkelästi.

— Minkäs sille mahtaa? hän ei ole järjessään, eihän häneen voi suuttua. Jos minä häntä puukkiloisin, niin siitä ei olisi mitään hyötyä. Minusta on parempi myöntyä hänen puheisiinsa ja panna hänet makaamaan; silloin hänestä ainakin heti pääsee rauhaan… Sitä paitsi hän ei ole häjy, hän kyllä rakastaa minua. Näittehän te äsken, hän olisi antanut hakata itsensä palasiksi saadakseen suudella minua. Onhan se vielä sangen hyvä niinkin; sillä paljonhan niitä on semmoisiakin, jotka juotuaan menevät tyttöpaikkoihin… Hän tulee suoraa tietä kotiin. Hän tosin laskee leikkiä apulaisteni kanssa, mutta se ei mene sen pitemmälle. Ymmärrättehän te Clémence, ettei häneen kannata loukkaantua. Tietäähän sen, humalaisen miehen; sellainen voisi vaikka tappaa isänsä ja äitinsä, eikä sitä edes muistaisi… Minä annan hänelle mielelläni anteeksi. Hän on, jumala paratkoon, yhdellainen kuin muutkin!

Hän sanoi tämän säyseästi, ilman kiihkoa, tottuneena jo Coupeaun juopotteluun; hän haki vielä syitä leväperäisyydelleen häntä kohtaan, mutta ei enää nähnyt siinä olevan mitään pahaa, että Coupeau nipisteli tyttöjä vyötäisistä hänen nähtensä. Kun hän vaikeni, ei kukaan enää keskeyttänyt äänettömyyttä. Rouva Putois veti esiin korin työpöytää reunustavan kretonkiverhon alta joka kerran kun hän otti käsille uuden vaatekappaleen, ja saatuaan sen silitetyksi hän kurotti lyhyitä käsivarsiaan ja asetti sen hyllylle. Clémence teki raudallaan viimeisiä poimuja kolmanteenkymmenenteen viidenteen miehenpaitaansa. Työtä oli niskaan pistäen! Oli laskettu, että kiirettäkin pitäen täytyi valvoa yhteentoista asti. Kun ei mikään enää häirinnyt silittäjättäriä, tekivät he työtä voimainsa takaa. Paljaat käsivarret heiluivat edes takaisin, hohtaen punaisina valkeita vaatteita vasten. Uuni oli uudestaan täytetty hiilillä, ja kun aurinko lakanoiden raosta paistoi suoraan siihen, niin valosäteen kohdalla ihan voi nähdä, miten siitä kova kuumuus nousi, kuin näkymätön liekki, joka pani ilman väräjämään. Helle kävi niin tukahduttavaksi katon rajassa kuivavien alushameiden ja pöytäliinojen alla, että kierosilmä Augustineltä sylki loppui suusta ja kielen kärki työntyi ulos huulten välistä. Huoneessa vallitsi liiaksi kuumennetun raudan käry, hapanneen tärkin haju, lämmin löyhkä kuin saunassa; ja siihen sekottui vielä äitelämpi katku noiden neljän työnaisen rasvatuista hiuksista ja märästä niskasta, heidän hartiavoimalla ponnistellessaan, samalla kun liljakimppu vihertäväksi käyneessä vedessä lakastui purkissaan levittäen hyvin puhdasta, mutta väkevää tuoksua. Ja keskellä rautojen kolinaa ja hiilihangon räminää, kun sillä tulta kohennettiin, kuului, miten Coupeau veteli hirsiä, säännöllisesti kuin ison seinäkellon heiluri, lyöden tahtia naisten ankaralle työlle.

Juomaretkien jälkeisenä päivänä levysepällä oli aina kohmelo, hirveä päänporotus; koko päivän hän murjotti, tukka pörröisenä, hänen henkensä haisi pahalle ja suussa oli ilkeä maku. Hän nousi ylös myöhään, vasta tuossa kahdeksan korvilla; ja hän syljeksi ja vetelehti puodissa eikä työhön lähdöstä tullut mitään. Se päivä oli vielä mennyttä kalua. Aamulla hän valitti velttouttaan, haukkui itseään pöllöksi, kun sillä lailla ryypiskeli ja siten vain turmeli hyvän tuulensa. Aina niitä pitikin tavata sellaisia junkkareita, jotka eivät hevillä hellitä toisen käsipuolesta; heidän kanssaan tuli maistelleeksi vasten tahtoaankin, eikä heidän viekotuksistaan päässyt rauhaan, ennenkuin oli täydessä pihkassa. Ei! piru vie! se ei saanut enää hänelle tapahtua; hän ei aikonut parhaassa ijässään jättää saappaitaan kapakan isännän luo. Mutta aamiaisen jälkeen hän siisti itseään, rykäsi muutamia kertoja vakuuttaakseen itselleen, että hänen kurkkunsa vielä oli hyvässä kunnossa. Hän rupesi ajamaan valheeksi koko eilistä humalaansa, eihän hän ollut ollut kuin ehkä hiukan hiprakassa. Ei sitä toinen kestäisikään, mitä hän! Hän ei hevillä sortunut pöydän alle, ja silmäänsä väräyttämättä hän saattoi juoda, mitä vain tahtoi. Koko iltapäivän hän sitten maleksi pitkin kaupunkia. Kun hän tuli kovin kiusalliseksi silittäjättärille, niin hänen vaimonsa antoi hänelle kaksikymmentä souta, jotta hän korjaisi luunsa pois tieltä. Silloin hän hupeni, meni ostamaan tupakkaa pienestä myymälästä Poissonniers-kadulta, missä hän tavallisesti joi lasin luumulikööriä, milloin tapasi jonkun ystävän. Loput kahdenkymmenen soun rahastaan hän pani likoon François'n luona, Goutte-d'Or'in kadun kulmassa, jossa sai mainion hyvää, ihan nuorta, kurkkua kutkuttavaa viiniä. Se oli oikea vanhan kansan kapakka, musta, matalakattoinen puoti ja sen vieressä savustunut sali, jossa ruokaa tarjoiltiin. Ja sinne hän jäi iltaan asti pelaamaan onnenpyörää viinilasin päältä. François antoi hänelle velaksi ja oli nimen omaan luvannut olla koskaan viemättä laskua hänen vaimolleen. Totta kai kurkku piti huuhtoa puhtaaksi eilisen päivän moskasta. Lasi viiniä vaatii toisen perästä. Muuten hän oli iloinen veitikka, joka ei sormellaankaan kajonnut naisväkeen; tosin hän mielellään ilvehti ja otti toisinaan pienen hutikan, mutta siivosti, ja halveksi sydämensä pohjasta miehiä, jotka olivat niin viinaan meneviä, etteivät selvää päivää nähneet. Hän palasi kotiin iloisena ja pirteänä kuin leivonen.

— Onko sinun henttusi käynyt täällä? kysyi hän välistä Gervaiseltä kiusoillaan. Eipä häntä näe enää, pitänee minun lähteä häntä hakemaan.

Henttu oli Goujet. Peljäten häiritsevänsä ja antavansa ihmisille puheen syytä hän todellakin vältti käydä liian usein. Kumminkin hän teki itselleen asiaa, toi pyykkivaatteita ja kulki ohitse parikymmentä kertaa. Puodin perällä oli sopukka, jossa hän mielellään viipyi tuntikausia istuen hievahtamatta polttamassa piippunysäänsä. Illalla, päivällisen jälkeen hän kerran kymmenessä päivässä uskalsi asettua sinne; eikä hän ollut juuri puhelias, tuppisuuna hän katsoi Gervaiseä ja otti piipun suustaan vain nauraakseen kaikille hänen puheilleen. Kun lauvantaisin työhuoneessa valvottiin tavallista myöhempään, unohtui hän sinne ja hänellä näytti olevan hauskempi kuin jos hän olisi mennyt näytelmää katsomaan. Joskus kesti silitystä kello kolmeen aamulla. Lamppu riippui katosta rautalankakoukusta; sen suojustin loi ison pyörylän kirkasta valoa, jossa liinavaatteet hohtivat pehmoisen valkoisina kuin lumi. Oppityttö pani luukut ikkunain eteen, mutta kun heinäkuun yöt olivat polttavan kuumia, niin jätettiin ovi auki kadulle. Ja sitä mukaa kuin yö kului, heittivät silittäjättäret vaatteitaan vähemmäksi, jotta olisi mukavampi olla. Heillä oli hieno hipiä, johon lampun valo loi kultaista hohdetta, varsinkin Gervaisellä, joka oli lihonut. Hänen valkoiset olkapäänsä kiilsivät kuin silkki, ja kaulassa hänellä oli kuin pikku lapsella poimu, jonka Goujet olisi osannut piirtää ulkomuistista, niin tarkkaan hän sen tunsi. Häntä raukasi uunista leviävä kuumuus ja silitysvaatteista nouseva höyry; ja hän vaipui vähitellen kepeään horrostilaan, ajatus juoksi hitaammin hänen seuratessaan silmillään noita naisia, jotka pitivät kiirettä, heilutellen paljaita käsivarsiaan ja valvoivat yötä saadakseen ihmiset huomiseksi pyhäasuun. Puodin ympärillä naapuritalot nukkuivat vähitellen, vaipuen hitaasti unen syvään hiljaisuuteen. Kello löi kaksitoista, sitten yksi, sitten kaksi. Ajopelit ja ohikulkijat olivat hävinneet. Autiolle ja pimeälle kadulle tuli nyt ainoastaan avonaisesta ovesta valon säde, sen näköinen kuin kadulle olisi levitetty keltainen vaatekaistale. Toisinaan kuului askeleita loitolta, joku mies lähestyi; ja kun hän kulki valoviirun poikki, kurkisti hän sisälle, kuullessaan silitysrautojen äänen; ja siitä jäi hänen mieleensä pikakuva naisista, jotka kelteisillään tekivät työtä punertavan udun sisällä.

Nähdessään Etiennestä olevan haittaa Gervaiselle ja pelastaakseen pojan Coupeaun potkuilta oli Goujet ottanut hänet paljetta painamaan naulatehtaaseensa. Jos kohta naulasepän ammatissa ei ollutkaan mitään houkuttelevaa itsessään, kun näet likaisessa pajassa sai ikäväkseen asti aina takoa samallaisia rautapalasia, niin se kumminkin oli hyvin tuottava toimi, jossa voi ansaita kymmenen, kaksitoista francia päivässä. Poika, joka silloin oli kahdentoista vanha, voisi pian ruveta sepäksi, jos se työ häntä miellytti. Ja Etiennestä oli siten tullut lisäside silittäjättären ja sepän välille. Tämä saattoi lasta kotiin ja kertoi hänen hyvästä käytöksestään. Kaikki ihmiset sanoivat nauraen Gervaiselle, että Goujet oli pikeentynyt häneen. Hän tiesi sen kyllä ja punastui kainosti kuin nuori tyttö, niin että hänen poskensa sävähtivät helottamaan kuin omenat. Voi sitä kultuista poika parkaa, häntä ei tarvinnut ujostella! Ei hän ollut koskaan hänelle puhunut siitä, ei koskaan millään sopimattomalla liikkeellä tai epähienolla sanalla häntä loukannut. Ei niitä paljoa tavannut niin siveitä nuorukaisia. Ja tahtomatta sitä tunnustaa Gervaise tunsi suurta nautintoa siitä että häntä niin rakastettiin kuin mitäkin pyhää neitsyttä. Kun hänelle sattui joku ikävä vastoinkäyminen, niin hän ajatteli seppää; se hänet lohdutti. Jos he jäivät kahden kesken, niin he eivät ollenkaan ujostelleet, he katsoivat hymyillen toisiaan suoraan kasvoihin, kertomatta toisilleen, mitä he tunsivat. Se oli järkevää hellyyttä, johon ei sekottunut rumia ajatuksia; sillä parempihan on säilyttää rauhansa, kun kerran voi järjestää asiansa niin, että on onnellinen pysymällä samalla rauhallisena.

Mutta Nana pani kesän lopulla nurin narin koko talon. Hän oli kuuden vuoden vanha ja hänessä näkyi jo kaiken maailman pahoja taipumuksia. Jotta hän ei aina olisi tiellä jaloissa, vei hänen äitinsä hänet joka aamu pienten lasten tarhaan Polonceau-kadulle neiti Jossen luo. Siellä hän sitoi takapuolelta kiinni toveriensa mekot, täytti tuhkalla opettajattaren nuuskarasian, tekipä vielä sopimattomampiakin kepposia, joita ei käynyt kertominen. Kahdesti neiti Josse ajoi hänet pois, mutta otti hänet sitten takaisin, jotta ei menettäisi kuutta francia joka kuussa. Koululta päästyään Nana kosti sen, että oli ollut huoneeseen suljettuna, pitämällä helvetinmoista menoa porttikäytävässä ja pihalla, jonne silittäjättäret käskivät hänen mennä leikkimään, kun heidän korvansa eivät enää sietäneet hänen meteliään. Siellä hän tapasi Paulinen, Bochelaisten tyttären, ja Gervaisen entisen emännän pojan, Victorin, kymmenvuotiaan, ison rasavillin, joka parhaiten viihtyi telmämässä pikku tyttöjen seurassa. Rouva Fauconnier, joka ei ollut joutunut vihoihin Coupeaulaisten kanssa, lähetti itsekin poikansa sinne. Muuten koko talo kihisi kakaroista, lapsia kapusi laumoittain kaikissa neljässä portaissa päivät päästään, ja niitä pelmahti piha täyteen, niinkuin parvi ahnaita, kirkuvia varpusia. Rouva Gaudron yksin päästi niitä lentoon jo yhdeksän, valko- ja tummaverisiä, takkutukkasia räkänokkia, joiden housut ulottuivat silmiin asti ja joilta sukat olivat valuneet kenkien päälle ja mekko repeytynyt, niin että valkoinen iho näkyi reijistä. Eräällä toisella vaimolla, leivänkantajalla niitä oli seitsemän. Niitä lähti kokonaiset laumat kaikista huoneista. Ja tässä surisevassa joukossa punaposkisia ihmisalkuja, joiden puhdistamisesta sade yksin piti huolta, nähtiin pitkiä, hintelöitä, lihavia pullukoita, isomahaisia kuin aikaihmiset, ja pienen pieniä, vasta kätkyestä päässeitä, jotka eivät vielä oikein pysyneet jaloillaan, vaan lähtivät menemään nelin kontan, kun tahtoivat juosta. Nana hallitsi tätä palleroisten katrasta; hän piti komennossaan tyttöjä, jotka olivat puolta suurempia kuin hän, ja suvaitsi luovuttaa ainoastaan hiukan vallastaan Paulinelle ja Victorille, lähimmille uskotuilleen, jotka aina kannattivat hänen oikkujaan. Tämä kelvoton tyttöletukka tahtoi aina leikkiä äitisillä, riisui vaatteet kaikkein pienimmiltä saadakseen taas pukea heitä, tarkasteli ja kopeloi toisia joka paikasta, menetteli oikullisen itsevaltiaasti kuin pahantapainen aikaihminen. Hänen johtamansa leikit olivat sitä laatua, että olisi sietänyt antaa heille ympäri korvia. Koko roikka kahlasi värjäyslaitoksesta juoksevassa vedessä, missä jalat värjäytyivät sinisiksi tai punaisiksi polvia myöten; sitten lennähti se sepän pajalle, josta se siepattuaan nauloja ja viilajauhoja, lähti taas liikkeelle, heittäytyi keskelle puusepän höylänlastuja, suunnattoman suuria höylänlastukasoja, joiden päällä oli mainion hauska piehtaroida ja heittää häränpyllyä, niin että takapuolet vilahtelivat. Piha kuului heille, se kaikui pienten kenkien kopinasta heidän mielin määrin mellastaessaan, korvia vihlovasta kirkunasta, joka kävi kovemmaksi joka kerran kun parvi pyrähti lentoon. Muutamina päivinä piha ei riittänytkään. Silloin koko lauma syöksähti kellareihin, nousi takaisin pihalle, kiipesi ylös joitakin portaita, juoksi pitkin käytäviä, laskeusi taas alas, nousi ylös toisia portaita ja sitä tekoaan tuntikausia, kyllästymättä, huutaen yhtä mittaa; koko jättiläistalo tutisi heidän laukatessaan, ikäänkuin villipetoja olisi päästetty irti joka nurkasta.

— Kyllä ne on kelvottomia nuo penskat! huusi rouva Boche. Totta totisesti ihmisillä pitää olla paljon liikaa aikaa, kun joutavat tekemään noin paljon lapsia… Ja sitten vielä valitetaan leivän puutetta!

Boche sanoi, että lapset kasvoivat kurjuudessa kuin sienet sateisella säällä. Hänen akkansa torui kaiken päivää ja uhkasi heitä luudallaan. Lopulta hän lukitsi kellarien oven, sillä hän sai kuulla Paulinelta, jolle hän antoi pari korvapuustia, että Nanan päähän oli pistänyt ruveta leikkimään tohtoria siellä pimeässä; se kelvoton antoi rohtoja toisille kepillä.

Eräänä iltapäivänä syntyi kauhea jupakka. Pitihän sen kerran tapahtua kumminkin. Nana oli keksinyt hyvin hauskan leikin. Hän oli varastanut portinvartijan huoneen edestä rouva Bochen puukengän. Hän sitoi siihen langan pätkän ja alkoi vetää sitä perässään kuin vaunuja. Victor puolestaan pani puukengän perunankuoria täyteen. Sitten muodostettiin saattokulkue. Nana astui edeltä vetäen puukenkää. Pauline ja Victor kävelivät hänen rinnallaan kummallakin puolella. Sitten koko joukkio seurasi järjestyksessä, isot ensin ja pienemmät perästä survien toisiaan; viimeisenä tallusteli pikkuinen saappaan korkuinen paitaressu, repaleinen myssy korvilla. Ja saattojoukko lauloi jotakin surullista, ai ai! ja voi voi! Nana oli sanonut, että leikittäisiin hautajaisia; perunankuoret olivat ruumiina. Kun oli päästy pihan ympäri, alettiin uudestaan. Se oli heistä hirmuisen hauskaa.

— Mitähän niillä on tekeillä? murisi rouva Boche, joka aina epäili ja väijyi heitä. Hän pistäysi ulos huoneestaan katsomaan. Ja saatuaan sen selville huusi hän raivoissaan:

— Mutta sehän on minun puukenkäni! Kyllä minä niille lurjuksille!

Hän jakeli korvatillikoita, läimäytti Nanata molemmille poskille, potkasi Paulinea; mokomakin tolvana, joka antoi ottaa äitinsä puukengän! Gervaise oli juuri täyttämässä ämpäriä vesijohdosta. Kun hän huomasi Nanan, nenä verissä ja itkusta menehtymäisillään, niin hän oli vähällä lentää portinvartijan muijan tukkaan käsiksi. Eihän nyt lasta saanut lyödä kuin vierasta sikaa. Jopa piti olla sydämetön, maailman lopun ihminen. Tietysti rouva Boche vastasi. Kellä kerran oli mokoma tytön hetale, niin piti hänet edes lukon takana. Viimein Boche itsekin ilmestyi huoneensa kynnykselle ja käski vaimoaan tulemaan sisälle ja olemaan ryhtymättä niin pitkiin selityksiin roskaväen kanssa. Siitä hetkestä lähtien heidän välinsä olivat kokonaan rikkoutuneet.

Totta puhuen eivät Bochelaisten ja Coupeaulaisten välit olleet enää kokonaiseen kuukauteen olleet lainkaan hyvät. Gervaise, joka oli hyvin antelias luonnostaan, toi heille tuon tuostakin viinipulloja, lihalientä, appelsiineja ja leivoksia. Eräänä iltana hän oli tuonut porttikamariin vadin pohjalle tähteeksi jäänyttä salaattia punajuurikkaan kanssa, sillä hän tiesi, että rouva Boche oli hyvin perso salaatille. Mutta seuraavana päivänä hän aivan kalpeni kuullessaan neiti Remanjoun kertovan, miten rouva Boche oli ihmisten nähden heittänyt ulos salaatin ja muka inhoten selittänyt, että hänen, Jumalan kiitos! ei vielä tarvinnut elättää itseään ruuan tähteillä, joita toiset ovat sorkkineet. Ja siitä hetkestä lopetti Gervaise kerrassaan kaikkien lahjojen antamisen: ei enää viinipulloja, ei lihalientä, ei appelsiineja, ei leivosten palasia, ei yhtään mitään. Kyllä nyt Bochelaiset saivat pitkän nenän! Se tuntui heistä ihan siltä kuin Coupeaulaiset olisivat heiltä varastaneet. Gervaise ymmärsi erehdyksensä: sillä olihan se selvä, jos hän ei olisi ollut niin hupsu ja tyrkyttänyt heille niin paljoa, niin hekään eivät olisi tottuneet pahoille tavoille, vaan olisivat pysyneet ihmisiksi. Nyt portinvartijan akka panetteli häntä, minkä kerkesi. Kun lokakuun hyyry oli maksettava, hän lateli juoruja loppumattomiin talonisännälle, herra Marescot'lle, siitä syystä että silittäjättäreltä, joka muka herkutellakseen, söi kaikki kimpsunsa ja kampsunsa, oli hyyryn maksu myöhästynyt yhden päivän; ja herra Marescot, joka ei hänkään ollut juuri erittäin kohtelias, tuli puotiin hattu päässä vaatimaan rahaansa, joka hänelle muuten työnnettiin kouraan heti paikalla. Bochelaiset olivat tietysti liitossa Lorilleux'läisten kanssa. Heidän kanssansa sitä nyt porttikamarissa ryypeksittiin ja hellyttiin sovintomaljoja maistellessa. Koskaan ei toki olisi suututtukaan ilman tuota Nilkuttajaa, joka olisi saanut vuoretkin yllytetyksi tappeluun. Kyllä hänet Bochelaisetkin nyt tunsivat, he ymmärsivät, miten paljon Lorilleux'läisillä oli kärsimistä. Ja kun hän kulki ohitse porttikäytävässä, niin kaikki tahallaan rähähtivät nauramaan.

Gervaise nousi kumminkin eräänä päivänä Lorilleux'läisten luo. Hän tahtoi puhua muori Coupeausta, joka silloin oli kuudenkymmenenseitsemän vanha. Mummo paran silmät olivat kokonaan pilalla. Eikä hänen jaloistaankaan ollut enää mihinkään. Hänen oli täytynyt pakostakin luopua omintakeisesta taloudenpidosta, ja häntä uhkasi nälkäkuolema, ellei häntä autettu. Gervaisestä oli häpeällistä, että niin vanha ihminen, jolla oli kolme lasta, siten joutui taivaan ja maan hylkäämäksi. Ja kun Coupeau ei suostunut puhumaan Lorilleux'läisille, vaan sanoi Gervaiselle, että menköön itse, niin tämä lähti sinne suuttumuksen puuskan valtaamana, josta hänen sydämensä oli pakahtua.

Tultuaan ylös hän koputtamatta syöksähti sisälle kuin tuulispää. Ei mitään ollut muuttunut siitä illasta, jolloin Lorilleux'läiset ensi kerran olivat ottaneet hänet niin kylmäkiskoisesti vastaan. Sama repaleinen, virttynyt vaate erotti kamarin työhuoneesta; koko asunto, kuin pyssyn piippu, näytti kuin ankeriasta varten rakennetulta. Perällä Lorilleux, työpöytänsä yli kumartuneena, nipisti yksitellen kiinni renkaita ketjun pätkään, ja rouva Lorilleux veti kultalankaa reikäraudan läpi seisten hyllyn luona. Pikkuinen ahjo kiilui kirkkaassa päivänvalossa vaaleanpunaisena.

— Niin, minä se olen! sanoi Gervaise. Se kai hämmästyttää teitä, koska me olemme verivihollisia? Mutta olkaa huoleti, en minä tule itseni enkä teidänkään vuoksi. Tulen muori Coupeaun puolesta. Niin, tulen tietämään, jätämmekö hänet odottamaan armoleipää muilta.

— Niitä maita! Sepä vasta on kyytiä! ärähti rouva Lorilleux. Jo pitää olla sisua!

Ja hän kääntyi selin ja alkoi taas vetää kultalankaansa, ikäänkuin ei olisi tiennyt mitään kälynsä läsnäolosta. Mutta Lorilleux oli nostanut kelmeät kasvonsa huutaen:

— Mitä te sanotte?

Mutta koska hän oli kuullut vallan hyvin, jatkoi hän:

— Taasko se akka on käynyt juoruamassa? Sitä on hyvä, sitä muori Coupeauta, ruikuttaa surkeuttaan joka paikassa!… Kumminkin hän toissa päivänä sai ruokaa meillä. Teemmehän me, minkä voimme. Me emme ole kultakenttien omistajia… Mutta jos hän käy toisten luona kielimässä meistä, niin pysyköönkin siellä, sillä me emme huoli vakoojia luoksemme.

Hän ryhtyi taas jatkamaan ketjuaan, käänsi selkänsä Gervaiselle hänkin, lisäten väkinäisesti:

— Jos kaikki muut antavat sata souta kuussa, niin mekin annamme saman verran.

Gervaise oli kokonaan rauhottunut Lorilleux'läisten ynseän käytöksen jäähdyttämänä. Hän ei ollut koskaan jalallaan astunut heidän huoneeseensa tuntematta vastenmielistä tunnetta. Katsoen maahan, puuristikon rakoihin, jonne kultahituset karisivat, hän selitti asiaansa aivan tyynesti. Muori Coupeaulla oli kolme lasta; jos jokainen antoi sata souta, niin se ei tehnyt kuin viisitoista francia, eikä se totisesti riittänyt, sillä ei voinut elää; piti vähintäänkin antaa kolme sen vertaa. Mutta Lorilleux pani vastaan. Mistäpä hän varasti viisitoista francia kuussa? Ihmiset olivat hulluja, häntä luultiin rikkaaksi siitä syystä, että hänellä oli kultaa kotonaan. Sitten hän alkoi sättiä muori Coupeauta: hän ei tyytynyt olemaan ilman kahvia aamusella, otti ryypyn, piti sellaisia vaatimuksia, ikäänkuin olisi ollut hyvinkin rikas. Hitto vieköön! Kaikkihan tietysti halusivat elää mukavasti; mutta minkäpäs sille teki? Kun ei ollut osannut mitään säästää vanhan päivän varalle, niin täytyi kiristää nälkäremmiä. Muuten muori Coupeau ei ollut vielä niin vanha, ettei olisi kyennyt työhön; hän näki vielä sangen hyvin, kun oli valittava joku hyvä palanen vadin pohjalta; hän oli, sanalla sanoen, vanha herkuttelija, joka ei muuta ajatellut kuin omaa nautintoaan. Vaikka hänen, Lorilleux'n, olisi kannattanutkin, hän olisi katsonut tekevänsä väärin, jos olisi ketään laiskuudessa elättänyt.

Gervaise tahtoi kumminkin pysyttää sopua ja puheli rauhallisesti näistä huonoista verukkeista. Hän koetti saada Lorilleux'läisiä heltymään. Mutta mies ei lopulta vastannut hänelle enää mitään. Vaimo oli nyt ahjon edessä puhdistamassa ketjun pätkää pienessä, pitkävartisessa kuparikastrullissa, joka oli täynnä miedonnettua sievettä. Hän seisoi tahallaan kaiken aikaa selin, ikäänkuin olisi ollut sadan peninkulman päässä. Ja Gervaise puhui vielä, vaikka hän näki heidän itsepintaisesti painautuvan työhönsä, keskellä työpajan mustaa pölyä, ruumis vääristyneenä, vaatteet paikattuina ja tahraisina, ja itsekin konemaisen työnsä paaduttamina ja tylsistyttäminä kuin vanhat työkalut. Silloin hänen luontonsa taas yht'äkkiä nousi, ja hän purki heille vihansa huutaen:

— Olkoon menneeksi, niin se on minustakin parempi, pitäkää rahanne!… Minä otan muori Coupeaun, kuuletteko! Minä otin korjuuseen kissan eräänä iltana, voinhan minä korjata teidän äitinnekin. Eikä häneltä tule puuttumaan mitään, ja hän on saapa kahvinsa ja ryyppynsä!… Herra Jumala! sellaista saastaista perhettä!

Rouva Lorilleux pyörähti ympäri siinä paikassa. Hän ravisti kastrullia, ikäänkuin olisi aikonut heittää sieveden kälynsä silmille. Hän purmensi:

— Korjatkaa luunne, taikka teille käy huonosti!… Älkääkä luulkokaan saavanne sataa souta, sillä minä en anna rahtuakaan! en, en rahtuakaan!… Kyllä kai! vai sata souta! Äiti olisi teidän piikananne ja te pitäisitte herraspäiviä minun rahoillani! Jos hän tulee teille, niin sanokaa hänelle, että vaikka nälkään nääntyköön, niin minä en lähetä hänelle vesilasiakaan… Ka, joutuun! ulos täältä!

— Mikä hirveä nainen! sanoi Gervaise paiskaten oven kiinni.

Seuraavana päivänä hän otti muori Coupeaun luokseen. Hän pani hänen sänkynsä isompaan kamariin, jossa Nana makasi, ja johon valo tuli pyöreästä luukusta liki katon rajaa. Muutto ei vienyt paljoa aikaa, sillä muori Coupeaulla ei ollut muita huonekaluja kuin tämä sänky, vanha pähkinäpuinen kaappi, joka asetettiin samaan huoneeseen likaisten vaatteiden kanssa, yksi pöytä ja kaksi tuolia; pöytä myötiin ja tuoleihin panetettiin uudet olki-istuimet. Jo muuttopäivän iltana vanha mummo lakaisi lattiaa, pesi astiat ja koki parhaansa mukaan olla hyödyksi, tyytyväisenä siitä, että oli päässyt huolistaan. Lorilleux'läiset olivat raivoissaan; ja lisäharmiksi tuli vielä se, että rouva Lerat oli sopinut Coupeaulaisten kanssa. Eräänä päivänä olivat sisarukset, kukantekijä ja ketjuntekijä, joutuneet riitaan Gervaisen tähden; edellinen oli rohjennut häväksyä tämän käytöksen heidän äitiään kohtaan; sitten hän oli kiusanteon halusta, nähdessään miten se toista suututti, mennyt niin pitkälle, että oli kehunut pesijättären silmiä ihanoiksi, niistä olisi muka saanut vaikka tulen syttymään; ja sen johdosta olivat molemmat lyöneet toisiaan korville ja vannoneet, etteivät sen erän perästä näkisi toisiaan. Nyt rouva Lerat vietti iltakaudet Gervaisen luona puodissa, jossa hän sisälliseksi nautinnokseen kuunteli pitkän Clémencen sikamaisuuksia.

Kolme vuotta kului. Suututtiin ja sovittiin vielä monta kertaa. Gervaise antoi palttua Lorilleux'läisille, Bochelaisille ja kaikille, jotka eivät olleet samaa mieltä hänen kanssaan. Jos he eivät olleet tyytyväisiä, niin hänestä nähden saivat olla olematta. Hän ansaitsi mitä tahtoi, se oli pääasia. Naapuristossa oli alettu pitää häntä suuressa arvossa, sillä, sanoi mitä tahansa, ei niitä vain niinkään ollut summittain sellaisia, joitten kanssa oli niin hyvä olla tekemisissä, jotka maksoivat käteisellä, eivät tinkineet eivätkä puolestaan toisille tavarataan tyrkyttäneet. Hän otti leipänsä rouva Coudeloup'lta Poissonniers-kadulta, lihaa isolta Charlesilta, Polonceau-kadun teurastajalta, muut ruokatavarat Lehongrelta, Goutte-d'Or'in kadulta, melkein vastapäätä omaa puotiaan. François, lähimmässä kulmassa oleva viinikauppias, toi hänelle viinin kotiin korittain, viisikymmentä litraa kerrallaan. Hänen naapurinsa Vigouroux, jonka vaimolla mahtoi olla vyötärykset mustelmilla, niin häntä miehet nipistelivät, möi hänelle hiiliä kaasuyhtiön hintoihin. Ja sen sai huoleti sanoa, että nämä hankkijat palvelivat häntä tunnollisesti, sillä he tiesivät hyvin siitä olevan pelkkää hyötyä, että hänen kanssaan pysyi hyvissä väleissä. Ja kun hän kävi ulkona lähitienoilla, kengät läntässä ja paljain päin, tervehdittiin häntä joka puolelta; hän liikkui siellä kuin kotonaan, läheiset kadut olivat kuin luonnostaan hänen asuntoonsa kuuluvaa aluskuntaa, joka siihen suorastaan liittyi avoimen katuoven kautta. Nykyään saattoi sattua, että joku työ häneltä viivästyi, milloin häntä huvitti jäädä puhelemaan näiden tuttavainsa kanssa. Niinä päivinä, jolloin hän ei itse joutanut ruokaa laittamaan, hän kävi hakemassa valmiita annoksia talon toisessa päässä olevasta ruokapaikasta, rupatteli isännän kanssa avarassa, isoikkunaisessa salissa, jonne pölystä likaisten ruutujen läpi kuumotti hämärä päivänvalo sen takana olevalta pihalta. Taikka pysähtyi juttelemaan, kädet täynnä lautasia ja vateja, jonkin alakerran ikkunan eteen, josta näkyi rajasuutarin huoneensisusta, sänky levällään, lattia töryn ja pi'en vallassa, ja kaksi kätkyttä epätasaisesti nytkyttämässä. Mutta se naapuri, jota hän enimmin kunnioitti, oli kumminkin vastapäätä asuva kelloseppä, se pitkätakkinen, siistin näköinen herra, joka yhtä mittaa naposteli kelloja pienen pienillä työaseillaan; ja usein meni Gervaise kadun poikki häntä tervehtimään, nauraen hyvästä mielestä katsellessaan, miten tässä puodissa, joka ei ollut kaappia leveämpi, käkikellojen heilurit pitivät iloista kiirettä, naksuttaen sekaisin, kaikki yht'aikaa.