VI.
Eräänä syksyisenä päivänä Gervaise illan suussa palasi viemästä liinavaatteita eräälle rouvalle Portes-Blanches-kadulle ja oli tulossa Poissonniers-kadun alapäässä, kun aurinko meni mailleen. Aamulla oli satanut, ilma oli hyvin leuto, kosteasta katukivityksestä nousi lämmin löyhkä; ison korinsa vaivaamana pesijätär raskaasti hengittäen, ruumis rauenneena, astui verkalleen vastamäkeä, tuntien jotakin epämääräistä, aistillista halua, jota väsymys vielä kiihotti. Hänen olisi tehnyt mielensä jotakin makeaa syötävää. Silloin hän nostaessaan silmänsä huomasi Marcadet-kadun nimilevyn, ja äkkiä pisti hänen päähänsä mennä katsomaan Goujeta hänen pajaansa. Monasti tämä oli pyytänyt häntä poikkeamaan sinne, jos häntä milloin huvittaisi katsella, miten rautaa muokattiin. Muitten työmiesten kuullen hän aikoi kysyä Etienneä. joten näyttäisi siltä kuin hän olisi tullut yksistään poikansa tähden.
Naulatehtaan piti olla siellä päin, tässä päässä Marcadet-katua, hän ei tiennyt tarkalleen missä; varsinkin kun numerot monasti puuttuivat taloista ja niiden välillä oli rakentamattomia tontteja. Se oli katu, jolla hän ei olisi asunut, vaikka olisi saanut kaiken maailman rikkaudet, leveä, likainen katu, mustana läheisten tehtaiden levittämästä kivihiilen pölystä, kivitys isoilla kuopilla, ja syvät pyöränraiteet täynnä mätänevää vettä. Molemmin puolin oli jono isoja, lasiseinäisiä työpajoja, harmaita rakennuksia, jotka paljaine tiilineen ja puuosineen näyttivät ikäänkuin keskentekoisilta, torjuvilta muurausainesten röykkiöiltä, ja niiden ammottavissa väliköissä joitakin pahanpäiväisiä kapakoita ja viheliäisiä ruokapaikkoja. Hän muisti vain, että tehdas oli lähellä lumppu- ja rautaromupuotia, jonkinlaista maaperässä olevaa törkysäiliötä, jossa sen mukaan kuin Goujet kertoi, oli hylkytavaraa satojen tuhansien francien arvosta. Ja hän koetti osata oikeaan keskellä tehdasten ryskettä ja tohinaa; kapeat, katoilta kohoavat torvet tupruttivat kiivaasti höyrypilviä; sirkkelisahasta kuului säännöllisiä vinkaisuja, ikäänkuin olisi äkkiä reväisty serttinkikangasta; maa tärisi nappitehtaiden koneiden jytinästä ja surinasta. Kun hän siinä katsoi Montmartrelle päin epätietoisena, mennäkkö vielä etemmäksi, niin tuulenpuuska painoi nokea korkeasta savutorvesta vasten katua; hän pani silmät kiinni ja oli läkähtyä sen katkuun; samassa hän kuuli tahdikasta vasarainpauketta. Hän oli tietämättänsä tullut juuri tehtaan kohdalle, jonka hän tunsi vieressä olevasta lumppukaupasta.
Kumminkin hän vielä epäröi, sillä hän ei tiennyt, mistä oli mentävä sisälle. Lankkuaidassa olevasta aukosta vei tie korkeiden törkykasojen lomitse, ikäänkuin siinä olisi rakennuksia purettu. Liejuinen vesilätäkkö oli tiellä ja sen yli oli asetettu pari lautaa. Viimein hän uskalsi astua laudoille, kääntyi vasemmalle ja joutui keskelle omituista metsää, jonka muodosti joukko vanhoja käsikärryjä, aisat pystyssä, ja luhistuneita vajoja, joista ainoastaan nurkkapylväät ja orret törröttivät pystyssä. Illan pimetessä loisti perältä punainen tuli. Vasaroiden pauke oli lakannut. Hän eteni varovasti, astuen valonhohdetta kohden, kun joku työmies kulki hänen ohitsensa, kasvot noesta mustana, leuvassa takkuinen pukin parta, vilkaisten häneen haljakoilla silmillään.
— Voitteko sanoa minulle, onko täällä työssä eräs poika nimeltä
Etienne, kysyi hän. Se on minun poikani.
— Etienne, Etienne, toisti työmies käheällä äänellä, huojutellen ruumistaan, Etienne, ei, en tunne.
Hänen avonaisesta suustaan lähti väkevä alkoholin katku kuin vanhasta viinatynnöristä, josta tappi on avattu. Ja kun hän kohdatessaan naisen tässä hämärässä sopessa alkoi käydä tungettelevaksi, niin Gervaise peräytyi sopertaen:
— Täällä kai kumminkin herra Goujet on työssä?
— Vai Goujet, sanoi työmies, kyllä tunnen Goujet'n!… Jos tahdotte
Goujeta tavata, niin menkää perälle.
Ja kääntyen ympäri hän huusi äänellä, joka särisi kuin haljennut vaski:
— Kultaparta hoi! Täällä muudan nainen kysyy sinua.
Mutta vasarain paukkeelta hänen huutonsa jäi kuulumatta. Gervaise meni perälle. Hän tuli eräälle ovelle, kurkisti siitä sisälle. Se oli iso suoja, josta hän aluksi ei erottanut mitään. Paja oli kuin kuollut; ainoastaan yhdestä nurkasta kiilui valopilkku kalpeana kuin tähti, jotenka pimeys näytti vielä pohjattomammalta, isoja varjoja häilyi. Mustia möhkäleitä, suunnattomasti suurenneita miesten hahmoja liikkui tulen editse peittäen tämän viimeisenkin valopilkun. Gervaise ei uskaltanut astua sisälle, vaan sanoi ovelta puoliääneen:
— Herra Goujet, herra Goujet…
Äkkiä kaikki valkeni. Palkeen puhalluksesta oli valkoinen liekki leimahtanut ilmoille. Tuli näkyviin pajan lautaseinät, joiden reikiä oli tukittu saviruukilla ja nurkkia tuettu tiilimuureilla. Koko paja oli lentelevästä hiilen pölystä harmahtavan noen peitossa. Hämähäkin verkkoja riippui orsista, kuin kuivamaan ripustettuja riepuja, vuosien kuluessa kertyneen paksun lian peitossa. Pitkin seiniä oli hyllyillä, nauloihin ripustettuina tai pimeisiin nurkkiin heitettyinä, hujan hajan vanhaa rautaromua, pilalle kuluneita, taittuneita ja vääntyneitä työkaluja, särmikkäitä ja kovia. Ja valkoinen liekki nousi yhä häikäisevänä valaisten kirkkaasti kuin aurinko kovaksi tallatun maan ja heijastui pölkkyynsä upotetun neljän alasimen kiillotetusta pinnasta kullalle välähtelevällä hopean hohteella.
Silloin Gervaise tunsi ahjon ääressä seisovan Goujet'n hänen kauniista keltaisesta parrastaan. Etienne painoi paljetta. Oli siellä kaksi muutakin työmiestä, mutta Gervaise ei nähnyt kuin Goujet'n, astui lähemmäksi ja jäi seisomaan hänen eteensä.
— Kas! rouva Gervaise! huudahti tämä iloisen näköisenä; sepä oli hauska yllätys!
Mutta kun hänen toverinsa katsoivat vähän pitkään, niin hän koetti parantaa puhettaan työntäen Etienneä äitiään kohden:
— Tulette katsomaan poikaa… Hän on kiltti, alkaa jo tottua työhön.
— Niin, sanoi Gervaise, mutta eipä tänne ole mukava päästä… Luulin jo joutuneeni ihan maailman ääreen…
Ja hän kertoi tulostaan. Sitten hän kysyi, miksi ei tehtaalla tunnettu Etiennen nimeä. Goujet nauroi, selitti, että kaikki sanoivat poikaa Zouzou'ksi, kun hänellä oli lyhyeksi leikattu tukka kuin zouave-sotamiehellä. Heidän jutellessaan Etienne ei enää painanut paljetta, ahjon liekki painui alas, riutui punertavaksi hohteeksi ja paja pimeni taas. Seppä katseli hellästi nuorta naista, joka niin viehkeänä hymyili hänelle ahjon hohteessa. Sitten, kun kummallakaan ei enää ollut mitään sanottavaa toiselleen pimeyden heitä peittäessä, Goujet näytti havahtavan ja katkaisi äänettömyyden.
— Suottehan anteeksi, rouva Gervaise, minulla on vähäisen lopetettavaa. Jääkää vain tänne, vai mitä? Te ette ole kenenkään tiellä.
Hän jäi. Etienne oli uudestaan tarttunut palkeen varteen. Ahjo leimusi tupruttaen ilmoille sankkoja kipunasarjoja; varsinkin kun poika päästi palkeesta oikean rajutuulen, näyttääkseen äidilleen, mihin hän pystyi. Goujet seisoi pihdit kädessä odottamassa pitäen silmällä kuumenemaan pantua rautakankea. Iso loimu valaisi häntä kirkkaasti, jättämättä vähintäkään varjoa. Hänen paitansa hihat olivat ylös käärittyinä ja kaulus auki, joten näkyi hänen paljaat käsivartensa ja paljas, tyttömäisen valkoisenpunertava rintansa, jossa kasvoi vaaleita kiharaisia karvoja; ja pää hiukan matalalla paksujäntereisten, leveiden hartioiden välissä, vaaleat silmät tarkkaavasti ja värähtämättä, kiinnitettyinä liekkiin, hän näytti lepäävältä jättiläiseltä, joka on rauhallinen tuntien voimansa. Kun kanki tuli valkoiseksi, otti hän sen pihdeillä, asetti alasimelle ja palotteli sen vasaralla säännöllisiksi palasiksi, lyöden kepeästi, ikäänkuin hänellä olisi ollut lasia paloteltavana. Sitten hän pani palaset jälleen tuleen, josta hän ne taas otti yksitellen muodostellakseen niitä. Hän takoi kuusikanttisia nauloja. Hän asetti palaset reikärautaan, levitti pään naulan kannaksi, takoi sivut tasaisiksi ja heitti naulat valmiiksi saatuaan vielä punaisina mustalle lattialle, jossa niiden helakka väri vähitellen himmeni; ja hän takoa paukutti yhtä mittaa heiluttaen oikeassa kädessään viiden naulan vasaraa. Joka iskulla hän sai yhden kohdan naulasta valmiiksi ja käänteli takoessaan rautaa sellaisella taidolla, että hän samalla voi katsoa ihmisiin heille puhellessaan. Alasin helkähteli hopealle. Hikoilematta pisaraakaan hän tyytyväisen ja hyvämielisen näköisenä takoi, eikä se näyttänyt vaativan häneltä sen suurempaa voimanponnistusta kuin kuvien leikkeleminen iltaisin kotona.
— Nämähän ovat vain pieniä nauloja, kaksikymmentä millimetriä paksuja, sanoi hän vastatakseen Gervaisen kysymyksiin. Niitä voi saada tehdyksi kolmeensataan päivässä… Mutta siihen tarvitsee tottumusta, sillä käsi tahtoo pian herpoutua…
Ja kun Gervaise häneltä kysyi, eikö käsi puutunut ranteesta lopulla päivää, nauratti häntä makeasti. Luuliko hän häntä mampseliksi? Hänen ranteensa oli ollut monessa liemessä viimeisenä viitenätoista vuonna; se oli käynyt raudan kovaksi, niin paljon se oli ollut tekemisissä rautaisten työkalujen kanssa. Muuten Gervaise oli oikeassa: joltakin herrasmieheltä, joka ei olisi milloinkaan takonut naulaakaan, ja joka olisi tahtonut leikitellä hänen viiden naulan vasarallaan, olisi nivelet heltyneet pahanpäiväisesti parissa tunnissa. Se ei näyttänyt lainkaan rasittavalta, mutta useinkin se teki lopun tukevistakin junkkareista muutamissa vuosissa. Sillä välin takoivat toisetkin työmiehet kaikki yht'aikaa. Heidän isot varjonsa tanssivat ahjon valossa, punaiset raudat välähtelivät lieskasta nostettaessa kuin tuliset salamat halki mustan taustan, säkeniä singahteli vasaroiden alta kuin auringon säteitä alasinten ympärille. Ja Gervaisen oli niin hyvä olla tässä pajan paukkeessa, ettei hänen tehnyt mieli lähteä pois. Hän teki ison kierroksen päästäkseen Etiennen luokse joutumatta vaaraan polttaa käsiään. Silloin hän näki sen likaisen partasuu työmiehen tulevan sisälle, jonka puoleen hän oli kääntynyt pihalla.
— No, löysittehän te hänet, rouva? sanoi hän humalaisen tungettelevalla tuttavallisuudella. Tiedäppäs, Kultaparta, että minä se neuvoin rouvan sinun luoksesi. 98
Hänen nimensä oli Jano, liikanimensä Sammumaton; hän oli oikea sällien sälli, erittäin taitava naulaseppä, joka raudan kostukkeeksi tarvitsi litran paloviinaa päivässä. Hän oli käynyt ottamassa ryypyn, koska hän ei tuntenut olevansa tarpeeksi hyvässä voiteessa kestääkseen koko päivän odotusta. Kun hän kuuli että Zouzoun oikea nimi oli Etienne, oli se hänestä kovin hullunkurista; ja hän nauroi niin että mustat hampaat näkyivät. Sitten hän sai tietää, kuka Gervaise oli. Viimeksi edellisenä päivänä oli hän ollut juomassa kanuunan Coupeaun kanssa. Saisi viedä terveisiä Coupeaulle Janolta, liikanimeltä Sammumaton, ja hän oli sanova heti paikalla: Siitä miehestä minä vastaan! Jaa—a! se saakelin Coupeau oli mainion hyvä juomaveikko, hän ei odottanut vuoroaankaan tarjotakseen toisille ryyppyjä.
— Onpa hauska tietää teidän olevan hänen vaimonsa, toisti hän.
Sellaisella miehellä kannattaakin olla kaunis vaimo… Vai mitä,
Kultaparta? eikös tämä rouva ole kaunis nainen?
Hän tekeytyi kohteliaaksi ja lähenteli pesijätärtä, mutta tämä nosti
korinsa maasta ja piti sitä edessään pidättääkseen häntä loitolla.
Goujeta harmitti, sillä hän ymmärsi, että sälli teki pilaa hänen ja
Gervaisen ystävyydestä; ja hän huusi hänelle:
— Kuuleppas, sinä sen tyhjäntoimittaja! Koska sinä aiot saada valmiiksi neljänkymmenen millimetrin naulasi?… Mihinkä sinä luulet nyt pystyväsi, kun sulla on vatsasi pakoillaan, sinä sen saakelin patajuoppo.
Seppä tarkotti erästä isojen pulttinaulojen tilausta, joita piti takoa kahden miehen.
— Vaikka paikalla, jos niiksi tulee, sinä iso maitoparta! vastasi Jano, liikanimeltä Sammumaton. Imee vielä peukalotaan ja on kumminkin olevinaan mies. Oleppa miten iso tahansa, olen minä antanut selkään isommillekin.
— Olkoon menneeksi, heti paikalla. Joudu, niin saamme nähdä, kumpi meistä on etevämpi.
— Tässä ollaan, pahalainen!
He vaativat toisiaan kilpailuun, Gervaisen läsnäolon kannustamina. Goujet työnsi ahjoon edeltäpäin palottelemansa raudat ja kiinnitti yhteen alasimeen isoreikäisen naularaudan. Sälli oli ottanut seinän luota kaksi kahdenkymmenen naulan painoista moukaria, pajan sisarukset, joita työmiehet kutsuivat Liisaksi ja Kaisaksi. Ja hän kerskaili yhä, kertoi puolesta grossista nauloja, jotka hän oli takonut Dunkerquen majakkaa varten, oikeita korukaluja, niin hienosti tehtyjä, että ne olisi sopinut panna vaikka museoon. Ei, piru vie! hän ei pelännyt kilpailua; ennenkuin tapaisi hänen vertaisensa sällin, saisi hakea läpi kaikki pääkaupungin pajat. Olipa hauska nähdä, mitä tästä oli tuleva.
— Rouva saa arvostella, sanoi hän kääntyen nuoren vaimon puoleen.
— Riittää jo lörpötys! huusi Goujet. Zouzou, ponnistappa! Enemmän tulta poikaseni!
Mutta Jano, liikanimeltä Sammumaton kysyi vielä:
— Kaippa me siis taomme yhtenä?
— Eikös tyhjä! kumpikin erikseen, äijä paha!
Tämä ehdotus sai siinä paikassa sällin innon jäähtymään, suulaudestaan huolimatta hän jäi sanattomaksi. Eihän oltu koskaan nähty kenenkään yksin tekevän neljänkymmenen millimetrin pulttinauloja; varsinkin kun naulojen tuli olla pyöreäpäisiä, mikä oli vietävän vaikea tehtävä, johon vaadittiin oikeata taidetta. Pajassa olevat kolme muuta työmiestä olivat keskeyttäneet työnsä tullakseen katsomaan; muudan pitkä, laiha mies pani litran vetoa, että Goujet häviäisi. Sillä välin kumpikin seppä otti moukarinsa, silmät kiinni, koska Liisa painoi puoli naulaa enemmän kuin Kaisa. Jano, liikanimeltä Sammumaton, onnistui saamaan käteensä Kaisan, Kultaparralle osui Liisa. Ja raudan hehkumista odotellessa sai edellinen takaisin rohkeutensa ja rehenteli alasimen ääressä mulkoillen hellin katsein silittäjättäreen päin, hän asettui paikoilleen, polki jalkaa kuin herra, joka valmistakse kaksintaisteluun, mallasi jo, miten hän huiskauttaisi Kaisaa täydellä voimalla. Voi taivahan tulivasara, kun se kävi hyvin! Hän olisi takonut pannukakuksi vaikka koko Vendômen patsaan!
— No, alappas paukuttaa! sanoi Goujet asettaen itse naularautaan tyttölapsen ranteen paksuisen rautapalasen.
Jano, liikanimeltä Sammumaton, keikistihe taaksepäin ja heilautti Kaisaa molemmin käsin. Pieni, kuiva mies, jonka sudensilmät kiiluivat pörröisen tukan alta, väännähti kaksinkerroin joka vasaran heilahduksella ja hypähti oman vauhtinsa voimasta joka iskulla maasta, niin että pukinparta tärähti. Hän tappeli kuin riivattu rautansa kanssa, harmissaan siitä, että se tuntui niin kovalta; ja niimpä hän murahtikin mielissään joka kerran, kun luuli saaneensa siihen oikein hyvin käymään. Paljon mahdollista, että viina veltostutti toisten käsivarsia, mutta hän tarvitsi suoniinsa viinaa veren asemesta; äskeinen ryyppy lämmitti hänen ruumistaan kuin höyrypannu ja hän tunsi itsessään olevan helkkarin paljon voimaa kuin höyrykoneessa. Niinpä rauta pelkäsikin häntä tänä iltana; hän peittosi sen pehmeämmäksi kuin tupakkamällin. Ja sitä kelpasi katsella, kun Kaisa karkeloi. Se hyppi korkealle, viskaten kinttunsa pystyyn, kuin Elysée-Montmartren tanssijatar, joka näyttää alusvaatteensa; sillä nyt ei joutanut siekailemaan, rauta on niin räähkämäistä, että se jäähtyy heti tehdäkseen vain kiusaa vasaralle. Kolmellakymmenellä vasaraniskulla oli Jano, liikanimeltä Sammumaton, pyöristänyt pultin pään. Mutta hän huohotti, silmät pullistumaisillaan ulos kuopistaan, ja hänet valtasi raivoisa viha kuullessaan käsivarsiensa rusahtelevan. Silloin hän vimmoissaan, hyppien ja ulvoen, iski vielä kaksi kertaa ainoastaan kostaakseen vaivannäkönsä. Kun hän otti pultin pois reikäraudasta, oli sen muoto pilalla, pää vinossa kuin kyttyräselkäisellä.
— No! eikös se ole siisti kapine? sanoi hän yhtä kaikki mahtipontisesti näyttäessään työtään Gervaiselle..
— Minä en sitä ymmärrä, vastasi silittäjätär tahtomatta lausua arvosteluaan.
Mutta näkihän hän selvään pultissa Kaisan kantapään kahden viimeisen potkun jäljet, ja hän oli hyvin tyytyväinen, puri huultaan pidättääkseen nauruaan, sillä nyt oli Goujet'n voitto varma.
Tuli Kultaparran vuoro. Ennenkuin hän alkoi, loi hän silittäjättäreen hellää luottamusta ilmaisevan katseen. Sitten hän ei pitänyt kiirettä, asettui tarpeellisen välimatkan päähän ja iski vasarallaan korkealta, voimakkaasti ja säännöllisesti. Hänen iskutapansa oli klassillisen säntillistä, pontevaa ja joustavaa. Liisa ei tanssinut hänen käsissään mitään kapakkatanssia, jossa kintut kimpoilevat kattoa kohti; se kohosi ja laskeusi tahdikkaasti, kuin jalosukuinen ylimysnainen, joka juhlallisen näköisenä suorittaa jonkin vanhankansan menuetin. Liisan kantapäät polkivat tahtia vakavasti; ja ne upposivat punaiseen rautaan, iskivät naulan päähän kuin tieteellisellä harkinnalla, litistäen ensin metallin keskeltä ja muodostellen sitä sitten sarjalla täsmällisiä iskuja. Totisesti se ei ollutkaan viinaa, mikä virtasi Kultaparran suonissa, se oli verta, puhdasta verta, joka sykki voimakkaasti aina hänen vasaraansa saakka ja hallitsi työtä. Hän oli kerrassa uljaan näköinen työssään, tuo veitikka. Ahjon iso liekki valaisi häntä täydellä voimallaan. Hänen lyhyet, matalan otsan puolelta kiharat hiuksensa ja hänen komea, keltainen, aaltoileva partansa loistivat tulen väkenä kirkastaen hänen kasvonsa todellisella kultaisella sädekehällä. Sen lisäksi kaula kuin veistokuvalla, valkoinen kuin lapsen kaula; rinta niin leveä, että sillä olisi sopinut makuuttaa naista vaikka poikkiteloin; hartiat ja käsivarret näyttivät olevan jäljennetyt jostakin museon jättiläisestä. Kun hän kohotti moukariansa iskeäkseen, näki miten lihakset pullistuivat, kokonaiset lihavuoret vyöryivät ja kovenivat nahan alla, miten hartiat, rinta ja kaula paisuivat; kirkkaus säteili hänestä, hän tuli kauniiksi, kaikkivaltiaaksi kuin jokin mahtava jumala. Kaksikymmentä kertaa oli hän jo lyönyt Liisalla, katsoen silmiään kääntämättä rautaan, henkäisten joka iskulla, ja vasta kaksi isoa hikikarpalota valui hänen ohimoillaan. Hän laski: yksikolmatta, kaksikolmatta, kolmekolmatta. Liisa jatkoi rauhallisesti ylimysnaisen juhlallisia niiauksiaan.
— Semmoinen mahtailija! naurahti ilkkuen Jano, liikanimeltä
Sammumaton.
Ja Gervaise, seisoen vastapäätä Kultapartaa, katsoi häneen hellästi hymyillen. Herranen aika niitä miehiä, miten hupsuja he sentään olivat! Eivätkös näet nuo molemmat takoneet naulojaan saavuttaakseen hänen suosiotaan! Hän ymmärsi vallan hyvin, että he kiistelivät hänestä vasaraniskuilla. He olivat kuin kaksi isoa punaista kukkoa, jotka vetävät siipeä pienen valkoisen kanan edessä. Kaikellaisia päähänpistoja niitä pitää ollakin. On niillä sydämentunteilla sentään toisinaan hullunkurisia ilmaisutapoja. Niin, hänen tähtensä siinä Kaisa ja Liisa paukkuivat alasinta vastaan, hänen tähtensä kaikki tämä raudan ruhjonta, hänen tähtensä koko paja jytisi, leimusi tulipalona, täyttyi sinkoilevien säkenien räiskeestä. He takoivat hänelle siinä rakkautta, häntä voittaakseen kumpikin pani parastaan. Ja tosiaankin, hän oikein nautti siitä, sillä, sanoi mitä sanoi, kukapa nainen ei pitäisi kohteliaisuuksista! Varsinkin Kultaparran vasaraniskut saivat vastakaikua hänen sydämmessään; ne soivat siellä, samoin kuin alasimellakin, helkkyvää soittoa, joka säesti hänen verensä rajua sykintää. Se kuuluu naurettavalta, mutta hän tunsi, että siitä jotakin painui hänen sydämeensä, jotakin lujaa, hiukan pulttinaulan rautaa. Iltahämärässä, ennen sinne tuloaan, oli hän kulkiessaan pitkin kosteita katuja tuntenut jotakin epämääräistä halua, hänen oli tehnyt mieli jotakin makeaa syötävää; nyt hän tunsi itsensä tyydytetyksi, ikäänkuin Kultaparran vasaraniskut olisivat häntä ravinneet. Ei hän toki epäillytkään hänen voittoaan. Hän se oli hänet saapa. Jano, liikanimeltä Sammumaton oli kovin ruma, likainen työpusero päällä, hyppiessään kuin kuljettajaltaan karannut marakatti. Ja hän odotti hyvin punaisena, mutta kumminkin hyvillään kovasta kuumuudesta, nauttien siitä että tärähdys kävi hänen lävitsensä kantapäästä kiireeseen Liisan viimeisistä iskuista.
Goujet laski yhä.
— Ja kahdeksankolmatta! huusi hän viimein, laskien vasaran maahan. Se on valmis, saatte katsoa.
Pultin pää oli kiiltävä, siloinen, ilman pienintäkään pykälää, oikea koruteos, pyöreä kuin kaavaan valettu kuula. Työmiehet katselivat sitä päätään pyöritellen; siinä ei ollut moitteen sijaa, sitä ei voinut kuin ihmetellä. Jano, liikanimeltä Sammumaton koetti kyllä heretä ivalliseksi, mutta sotkeutui sanoihinsa, ja palasi nolattuna oman alasimensa ääreen. Sillä välin Gervaise oli painautunut Goujeta vastaan ikäänkuin muka paremmin nähdäkseen. Etienne oli herennyt paljetta painamasta, paja täyttyi uudestaan varjoista, ahjo himmeni punaiseksi häipyväksi tähdeksi, ja pian oli pilkkoisen pimeä yö. Sekä sepästä että silittäjättärestä tuntui suloiselta, kun yö kietoi heidät vaippaansa tässä noen ja kuonan mustuttamassa pajassa, jossa haisi vanhalle raudalle; he eivät olisi tunteneet olevansa enemmän yksin, jos olisivat sopineet, että kohtaisivat toisensa jossakin Vincennes'in metsän viidakossa. Goujet otti Gervaiseä kädestä kiinni, ikäänkuin hän olisi hänet vallottanut. Sitten, tultuaan ulos, he eivät vaihtaneet sanaakaan. Goujet ei keksinyt mitään. Hän sanoi ainoastaan, että Gervaise olisi voinut ottaa Etiennen mukaansa, ellei vielä olisi ollut puoli tuntia jäljellä työajasta. Viimein Gervaise teki lähtöä, mutta Goujet huusi häntä takaisin, koettaen pidättää häntä vielä muutaman minuutin luonaan.
— Elkäähän menkö, te ette vielä ole nähnyt kaikkea… Täällä on vielä hyvin hauskaa nähtävää.
Hän vei hänet oikealle, toiseen pajaan, jonka hänen isäntänsä oli laittanut kokonaan koneilla käymään. Gervaise oli kääntyä kynnykseltä takaisin, sillä hänet valtasi vaistomainen pelko. Koko avara sali vavahteli koneiden tärinästä; ja isoja varjoja häilyi punaisten tulten kajastamina. Mutta Goujet rauhotti häntä hymyillen, vakuutti, ettei ollut mitään pelättävää; hänen tuli vain hyvin pitää huolta, ettei antanut hameittensa viistää liian läheltä hammasrattaita. Goujet kulki edeltä, Gervaise seurasi häntä tässä pauhinassa, josta korvat menivät lukkoon, kaikellaisten koneiden vonkuessa ja suristessa; höyryjen keskitse, missä epäselvästi häämötti joitakin olentoja, mustia touhuavia miehiä, ilmaa huitovia koneiden pyöriä ja tankoja, joita hän ei erottanut toisistaan. Käytävät olivat hyvin kapeita, täytyi loikata yli esteiden, välttää reikiä, väistyä kärrien tieltä. Ei kuullut toisensa puhetta. Gervaise ei nähnyt vielä mitään, kaikki pyöri hänen silmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut päänsä yläpuolella suurten siipien havinaa, ja kun hän nosti silmänsä, pysähtyi hän katsomaan konehihnoja, pitkiä remmejä, jotka katon alle muodostivat jättiläishämähäkin verkon, jonka jokaista lankaa purkautui pyörältään loppumattomasti; höyrymoottori oli piilossa eräässä nurkassa tiiliseinän takana; konehihnat näyttivät huristavan ihan itsestään ja tuovan vauhtia pyöriin pimeän perukan periltä, luistaen yhtä mittaa, tasaisesti ja liukkaasti kuin yölinnun lento. Mutta hän oli kompastua erääseen ilmajohdon torvista, joita kulki kovaksi tallatulla multalattialla moneen suuntaan jakaen äkäistä tuulen viimaansa koneiden ääressä oleviin pieniin ahjoihin. Ja Goujet alkoi näyttää niitä päästäen tuulen puhaltamaan erääseen ahjoon; leveät liekit levisivät siitä neljään suuntaan viuhkan tavoin, muodostaen häikäisevän poimukauluksen, jonka viimeiset nipukat vain hiukan vivahtivat punaiseen; valo oli niin kirkas, että työmiesten pienet lamput näyttivät varjopilkuilta tämän auringon rinnalla. Sitten hän korotti ääntään antaakseen selityksiä ja siirtyi näyttämään koneita: koneilla käyvät sakset söivät rautakankeja, haukkasivat joka puraisulla palasen ja sylkäsivät palaset taaksensa yksitellen; korkeat, monimutkaiset pultti- ja naulakoneet takoivat naulanpäät yhdellä ainoalla voimakkaan ruuvinsa painalluksella; liiat särmät poistettiin nauloista särmänsilityskoneilla, joiden valurautaiset vauhtipyörät huitoivat ilmaa raivoisasti; ruuvikoneet, joita naiset käyttelivät, uursivat ruuviuurteet pultteihin ja muttereihin, niin että öljyistä kiiltävät teräspyörät ratisivat. Gervaise saattoi siten seurata työtä rautakangeista lähtien, joita oli seiniä vasten pystyssä, aina pultteihin ja ruuveihin saakka, joita oli isot laatikolliset valmiina, täyttäen kaikki nurkat. Silloin hän ymmärsi, hän hymyili pudistaen päätään ihmetellen; mutta hän tunsi kumminkin hiukan kurkkuaan ahdistavan huomatessaan itsensä niin pieneksi ja hennoksi näiden rotevain metallityöntekijäin rinnalla, kääntyi säikähtäneenä katsomaan taaksensa kuullessaan särmänsilittäjän korvia vihlovan pärinän. Hän tottui hämärään, erotti syvennyksiä, missä miehiä seisoi liikkumattomina järjestämässä vauhtipyörien läähättävää tanssia, kun yht'äkkiä ahjo leimahutti loistamaan silmiä huikaisevan liekkikauluksensa. Ja tahtomattaankin hän yhä uudestaan nosti silmänsä kattoa kohden jääden katsomaan koneiden elämää, itse niiden verta, hihnojen joustavaa lentoa, niiden suunnattoman voiman äänettömästi liukuessa katto-orsien häipyvässä hämärässä.
Goujet oli sillä välin pysähtynyt erään naulakoneen eteen. Hän jäi siihen tuijottamaan, mietteissään, alla päin. Kone takoi neljänkymmenen millimetrin nauloja helposti ja tyynesti kuin jättiläinen. Eikä mikään todellakaan ollut sen yksinkertaisempaa. Lämmittäjä otti rautapalasen ahjosta, vasaranhoitaja asetti sen naularautaan, jota alituisesti vuotava vesisuoni piti kosteana, ettei sen teräs päässyt pehmenemään; ja sillä se oli tehty, ruuvi painalsi sitä, ja naula, pyöreäpäinen kuin kaavaan valettu, kimposi maahan. Kahdessatoista tunnissa tämä peijakkaan rakkine valmisti sellaisia nauloja satoja kiloja. Goujet ei ollut pahasisuinen, mutta toisinaan hänen olisi tehnyt mielensä ottaa Liisa ja sillä ruhjoa rikki koko roska, vihoissaan siitä, kun näki sillä olevan vankemmat käsivarret kuin itsellään. Se tuotti hänelle suurta surua, vaikka hän järjen kannalta myönsikin, että liha ei kyennyt taistelemaan rautaa vastaan. Kerran oli kone aivan varmaan tappava työmiehen; jo olivat heidän päiväpalkkansa alenneet kahdestatoista francista yhdeksään, ja puhuttiinpa niiden vähentämisestä vieläkin pienemmiksi; niinpä niissä ei ollut mitään hauskuutta noissa isoissa hirviöissä, jotka tekivät nauloja ja pultteja yhtä helposti kuin jos ne olisivat tehneet makkaroita. Goujet katseli konetta kotvan aikaa mitään virkkamatta, hänen silmäkulmansa rypistyivät, hänen kaunis keltainen partansa heristihe uhkaavasti. Sitten hän vähitellen näytti malttavan mielensä ja kasvojen ilme lauhtui ennalleen. Hän kääntyi Gervaisen puoleen, joka painautui häntä vasten; surumielisesti hymyillen sanoi hän:
— Hm! tämä lyö meidät koreasti laudalta! Mutta ehkäpä se myöhemmin koituu kaikkien onneksi.
Gervaise välitti vähät kaikkien onnesta. Hänestä olivat koneella tehdyt pultit huonotekoisia.
— Ymmärrättehän te, mitä minä tarkoitan, huudahti hän kiihkeästi; ne ovat liian hyvästi tehtyjä… Minä pidän enemmän teidän tekemistänne. Niissä tuntuu ainakin taiteilijan käsiala.
Sellainen puhe tuotti sepälle hyvin suurta tyydytystä, sillä häntä oli jo alkanut pelottaa, että Gervaise halveksisi häntä nähtyään koneet. Totta totisesti! Jos hän oli väkevämpi kuin Jano, liikanimeltä Sammumaton, niin koneet olivat väkevämmät kuin hän. Heittäessään pihalla hyvästiä Gervaiselle hän suuren ilonsa valtaamana oli puristaa mäsäksi hänen kätensä.
Pesijätär kävi joka lauvantai viemässä Goujet'laisille heidän pestyt vaatteensa. He asuivat yhä vielä samassa pienessä talossa Goutte-d'Or'in Uudella kadulla. Ensimäisenä vuonna hän oli säännöllisesti lyhentänyt viidensadan francin velkaansa kahdellakymmenellä francilla kuussa; jotta laskut eivät sotkeentuisi, tehtiin tili ainoastaan kuukauden lopussa, ja Gervaise lisäsi sen mitä puuttui kahdestakymmenestä francista, sillä Goujet'laisten pyykki ei noussut juuri yli seitsemän, kahdeksan francin kuussa. Hän sai siis suunnilleen puolet summasta kuitatuksi, kunnes hän eräänä hyyrynmaksupäivänä, kun muutamat pesettäjät olivat syöneet sanansa, ei tiennyt muuta neuvoa kuin juosta lainaamaan Goujet'laisilta hyyrynsä. Pari muuta kertaa hänen oli samaten täytynyt kääntyä heidän puoleensa saadakseen työntekijänsä maksetuksi, joten velka taas oli noussut neljäänsataan viiteenkolmatta franciin. Nyt hän ei enää antanut yhtään souta, vaan vähensi velkaansa yksinomaan pyykin pesulla. Ei hän siltä tehnyt vähemmän työtä, eikä hänen asiansa tulleet entistään huonommiksi. Päin vastoin. Mutta hänen talouteensa ilmestyi reikiä, raha näytti sulavan käsiin, ja hän oli tyytyväinen, kun sai tulot ja menot käymään yhteen. Jumala paratkoon! Mitäpä valittamisen syytä siinä olikaan, kunhan vain pysyi hengissä. Hän oli ruvennut lihomaan ja nautti kaikista pikku mukavuuksista, joihin hän alkavan pyylevyytensä tähden mielellään antautui, jaksamatta enää edes säikähtää ajatellessaan tulevaisuuttaan. Mitäpä hänestä suremaan! Rahaa oli kyllä aina tuleva, se vain homehtui tallessa pitämällä. Rouva Goujet kohteli häntä kumminkin edelleenkin äidillisesti. Hän ripitti häntä toisinaan lempeästi, ei rahojensa tähden, vaan siitä syystä että hän piti hänestä ja pelkäsi hänelle käyvän huonosti. Ei hän edes maininnutkaan koskaan rahojaan. Sanalla sanoen, hän menetteli siinä asiassa hyvin hienotunteisesti.
Gervaisen pajassa käynnin jälkeinen päivä oli juuri kuukauden viimeinen lauvantai. Kun hän tuli Goujet'laisten luo, jossa hän aina tahtoi käydä itse, oli hänen korinsa niin puuduttanut hänen käsivartensa, että hän jäi läähättämään runsaasti pariksi minuutiksi. Sitä ei usko, miten liinavaatteet ovat painavia, varsinkin kun joukossa on lakanoita.
— On kai teillä siinä nyt kaikki? kysyi rouva Goujet.
Siinä asiassa hän oli hyvin ankara. Vaatteet olivat tuotavat takaisin jok'ikinen kappale, sen hän vaati hyvän järjestyksen vuoksi, sanoi hän. Toinen hänen vaatimuksiaan oli, että pesijätär tuli täsmällisesti määräpäivänä ja joka kerran samalla tunnilla; siten ei kenenkään aika mennyt hukkaan.
— On, tottahan toki siinä on kaikki, vastasi Gervaise. hymyillen.
Kyllähän te tiedätte, että minä en jätä mitään pois.
— Se on totta, myönsi rouva Goujet, te olette tosin ruvenneet pahoille tavoille, mutta sitä vikaa ei teissä vielä ole.
Ja sill'aikaa kun pesijätär tyhjensi koriaan asettaen liinavaatteet sängyn päälle, kehui mummo hänen työtään: hän ei polttanut vaatteita, ei repinyt niitä niinkuin niin monet muut, eikä raastanut irti nappeja raudoillaan; hän vain käytti liian paljon sineä ja tärkkäsi liian koviksi paidan rintamukset,
— Katsokaahan, sehän on kuin pahvia, toisti hän rapisuttaen muuanta paidanrintamusta. Minun poikani ei valita, mutta tämähän viiltää hänen kaulansa poikki… Huomenna hänellä on kaula verillä, kun palaamme Vincennes'istä.
— Eihän nyt toki, älkää toki semmoista puhuko, huudahti Gervaise pahoilla mielin. Pitäähän paitojen olla hiukan jäykkiä, jos tahtoo käydä hienosti puettuna, muuten ne rempsottavat kuin mitkäkin ryysyt. Katsokaa vain herrojen paitoja… Koskaan en anna apulaisteni niihin kajotakaan, ja minä teen sen tarkasti, sen minä vakuutan, ennemmin minä vaikka kymmenen kertaa silittäisin ne uudestaan, siitä syystä että, ne ovat teidän vaatteitanne, ymmärrättehän.
Hän oli hiukan punastunut sopertaessaan viimeisiä sanoja. Häntä pelotti, että mummo huomaisi, kuinka hauskaa hänestä oli saada itse silittää Goujet'n paidat. Tosin kyllä hänellä ei ollut mitään likaisia ajatuksia, mutta häntä se yhtä kaikki hävetti.
— Enhän minä moitikaan teidän työtänne, tiedänhän minä, että siinä ei ole moitteen sijaa, sanoi rouva Goujet. Tämä myssy esimerkiksi on kerrassaan siro. Ei kukaan saa reikäompeluksia niin kohoamaan kuin te. Ja poimutus on niin tasainen, että! Kyllä sen heti tuntee teidän käsialaksenne. Kun te annatte vain pyyheliinankaan apulaistenne pestäväksi, niin sen näkee kyllä… Pankaa vain vähän vähemmän tärkkiä, niin hyvä tulee! Eikös niin? Goujet ei tahdo näyttää herralta.
Sillä välin hän oli ottanut pyykkilistan ja pyyhki siitä pois kunkin vaatelajin erikseen. Kaikki oli hyvässä kunnossa. Kun he tekivät tiliä, huomasi hän että Gervaise otti häneltä kuusi souta myssystä; ensi hämmästyksessään hän pani kiivaasti vastaan, mutta hänen täytyi myöntää, ettei se tosiaankaan ollut kallista käypiin hintoihin verraten; eikä miesten paidoista viisi souta, naisten alushousuista neljä souta, tyynynpäällisistä puolitoista souta, esiliinoista yksi sou ollut kallista sekään, kun otti huomioon, että monet pesijättäret ottivat puoli, jopa koko soun enemmän kaikista näistä vaatekappaleista. Kun Gervaise sitten oli laskenut likaiset vaatteet, jotka vanha mummo kirjotti muistilistaan, työnsi hän ne koriinsa, mutta ei lähtenyt pois, vaan jäi hämillään seisomaan, pyöritellen kielellään pyyntöä, jota hänen oli hyvin vaikea lausua.
— Rouva Goujet, sanoi hän vihdoin, jos siitä ei teille olisi haittaa, niin minä ottaisin rahassa pyykin maksun tältä kuulta.
Juuri tämä kun oli sangen kallis; tilin mukaan, jonka he vast'ikään olivat yhdessä päättäneet, nousi Gervaisen saatava kymmeneen franciin seitsemään souhun. Rouva Goujet katsoi häneen vähän aikaa vakavan näköisenä. Sitten hän vastasi:
— Olkoon niinkuin tahdotte, lapseni. Minä en tahdo evätä teiltä tätä rahaa, jos te kerran sitä tarvitsette… Mutta ette te juuri sillä tavoin saa velkaanne maksetuksi, minä sanon sen teidän itsenne tähden. Teidän pitäisi tosiaankin olla varoillanne.
Gervaise otti vastaan läksytyksen alla päin, sopertaen, että hän olisi tarvinnut kymmenen francia summan täytteeksi voidakseen maksaa hiililaskunsa. Mutta kuullessaan laskua mainittavan rouva Goujet tuli vielä ankarammaksi. Esimerkiksi hän kertoi itsestään, miten hän oli vähentänyt menojaan siitä lähtien kuin Goujet'n päiväpalkka oli alennettu kahdestatoista yhdeksään franciin. Ken ei nuorena ollut säästäväinen, se kuoli nälkään vanhoilla päivillään. Hän malttoi kumminkin mielensä ja jätti sanomatta Gervaiselle, että hän antoi pyykkinsä hänen pestäväkseen ainoastaan sitä varten, että hän voisi maksaa velkaansa; ennen hän oli itse pessyt kaikki ja sen hän tekisi vastakin, jos pyykistä vielä pitäisi hellittää kukkarostaan semmoiset summat. Kun Gervaise oli saanut pyytämänsä kymmenen francia seitsemän souta, kiitti hän ja lähti kiireesti tiehensä. Ja kun hän oli päässyt eteiseen, tuntui hänestä elämä niin helpolta, että hänen olisi tehnyt mieli ruveta tanssimaan, sillä hän alkoi jo tottua raha-asiain tuottamiin ikävyyksiin ja selkkauksiin, eikä hänelle niistä jäänyt muuta muistoa kuin mielihyvä siitä, että oli päässyt niistä eroon, seuraavaan kertaan saakka.
Juuri sinä lauvantaina sattui Gervaiselle omituinen kohtaus, kun hän oli portaissa tulossa Goujet'laisten luota. Hänen täytyi painautua kaidepuuta vastaan korineen, antaakseen tietä eräälle pitkälle naiselle, joka paljain päin tuli vastaan, kantaen kämmenellään paperiin käärittyä tuoretta makrillia, jonka kitaset olivat vielä veripunaiset. Ja Gervaise tunsi Virginien, sen tytön, jolta hän oli nostanut hameet korviin pesulaitoksessa. Molemmat katsoivat toisiaan suoraan kasvoihin. Gervaise pani silmänsä kiinni, sillä ensi hetkessä hän luuli saavansa makrillin vasten kasvojaan. Mutta ei, Virginien suu meni hiukan hymyyn. Silloin pesijätär, jonka kori tukki portaat, tahtoen olla kohtelias sanoi:
— Suokaa anteeksi.
— Ei mitään anteeksi pyydettävää, vastasi pitkä Virginie.
Ja he jäivät keskelle portaita juttelemaan, sopien vanhat vihat siinä paikassa, uskaltamatta sanallakaan edes viitata niihin. Virginiestä, joka nyt oli yhdeksänkolmatta vanha, oli tullut pulska, solakkavartaloinen nainen, jonka pitkähköjä kasvoja reunustivat sileästi jakaukselle kammatut, kiiltomustat hiukset. Korottaakseen itseään Gervaisen silmissä hän heti kertoi elämänvaiheensa: hän oli keväällä mennyt naimisiin erään entisen koristenikkarin kanssa, joka päästyään nykyään sotapalveluksesta haki poliisin virkaa, sillä valtion virassa on varmempi toimeentulo, ja sen mukana se arvokin nousee. Hän oli juuri käynyt ostamassa makrillin miehelleen.
— Hän on ahne makrillille, sanoi hän. Pitäähän niitä miehiä hemmotella, kelvottomia, vai mitä?… Mutta tulkaa toki ylös. Saatte nähdä meidän kotimme… Tässä käy semmoinen tuulenveto…
Kun Gervaise vuorostaan oli kertonut hänelle naimisiin menostaan ja mainitsi asuneensa samassa paikassa ja siellä synnyttäneensä tyttärenkin, niin Virginie vielä hartaammin pyysi häntä tulemaan luokseen. Ainahan niitä on hauska nähdä uudestaan vanhoja, tuttuja paikkoja, missä on elänyt onnellisena. Hän oli asunut viisi vuotta Seinen toisella puolella Gros-Caillou'n luona. Siellä hän oli tutustunut mieheensä tämän ollessa sotamiehenä. Mutta siellä hän ei viihtynyt; vaan ikävöi takaisin Goutte-d'Or'in puolelle, missä hän tunsi kaikki ihmiset. Ja kaksi viikkoa oli hän nyt asunut vastapäätä Goujet'laisia. Hänen kaikki tavaransa olivat vielä hyvin epäjärjestyksessä; mutta saahan niitä vähitellen asetella.
Sitten he eteisessä vihdoin sanoivat toisilleen nimensä.
— Rouva Coupeau.
— Rouva Poisson.
Ja siitä lähtien he kutsuivat toisiaan yhtä mittaa rouva Poissoniksi ja rouva Coupeauksi ainoastaan sen huvin vuoksi, että hekin nyt olivat rouvia, oltuaan ennen tekemisissä toistensa kanssa oloissa, jotka eivät olleet juuri erittäin säädyllisiä. Gervaise ei kuitenkaan päässyt kokonaan epäluulostaan. Ehkäpä tuo pitkä tummaverinen hieroi sovintoa vain voidakseen paremmin kostaa pesulaitoksessa saamansa selkäsaunan ja nyt hautoi mielessään jotakin salakavalata juonta. Gervaise päätti olla varoillaan. Mutta ainakin tällä kertaa Virginie esiintyi ylen sävyisästi; kaippa silloin toisenkin täytyi olla puolestaan kiltisti.
Ylhäällä kamarissaan istui ikkunan luona Poisson, Virginien mies, jotakin näpertelemässä pöydän ääressä: hän oli kolmenkymmenenviiden vanha mies, jolla oli harmaan kelmeät kasvot, punaiset viikset ja piikkiparta. Hän teki pieniä rasioita. Ainoina työkaluina oli hänellä veitsi ja kynsiviilan kokoinen saha sekä liimapannu. Hän käytti työhönsä vanhoja sikarilaatikon lautoja, joihin hän veisteli ja kaiverteli erittäin hienoja leikkauksia ja kuvioita. Päivät päästään, vuodet umpeensa hän teki aina vain samallaisia rasioita, kahdeksan sentimetriä pitkiä, kuusi leveitä. Se vain oli eroa, että hän keksi niihin erilaisia koristusmuotoja ja jakoi ne erilaisiin lokeroihin. Hän teki niitä huvikseen, saadakseen aikansa kulumaan odottaessaan poliisiksi nimitystään. Entisestä koristenikkarin ammatistaan hänelle ei ollut jäänyt kuin tämä innostus pieniin rasioihin. Hän ei myönyt teoksiaan, vaan antoi niitä lahjaksi tuttavilleen.
Poisson nousi ylös ja tervehti kohteliaasti Gervaiseä, jonka hänen vaimonsa esitti hänelle vanhana ystävänään. Mutta hän ei ollut puhelias, vaan ryhtyi taas heti työhönsä. Toisinaan hän vain vilkasi makrilliin, joka oli pantu piirongin reunalle. Gervaisestä oli hyvin hauska nähdä entinen asuntonsa; hän kertoi, miten heidän huonekalunsa olivat olleet asetetut, ja näytti sen paikan, jossa hän oli synnyttänyt lattialla. Oli tämä sentään omituinen sattuma! Kun he aikoinaan olivat häipyneet toistensa näkyvistä, eivät he koskaan olisi luulleet tapaavansa toisiaan näin ikään asumassa toinen toisensa jälkeen samassa huoneessa. Virginie kertoi lisäksi vielä uusia yksityisseikkoja itsestään ja miehestään. Poisson oli saanut pienen perinnön erään tätinsä kuoltua ja aikoi hankkia hänelle oman puodin joskus tuonnempana. Nykyään hän jatkoi vielä ompelutöitään, sukaisten jonkun hameen milloin millekin tuttavalleen. Runsaan puolen tunnin kuluttua teki pesijätär vihdoin lähtöä. Poisson tuskin käännähti tuolillaan. Virginie saattoi häntä ulos ja lupasi käydä vuorostaan häntä katsomassa; sitä paitsi hän tietysti antoi pyykkinsä hänelle pestäväksi, se lankesi luonnostaan. Ja kun hän pidätti häntä vielä portaillakin, niin Gervaiselle iski päähän ajatus, että hän halusi puhua hänelle Lantier'sta ja sisarestaan Adèle'sta, kiillottajasta. Se pani koko hänen sisunsa kuohumaan. Mutta ei sanaakaan vaihdettu näistä ikävistä asioista.
He erosivat sanoen toisilleen hyvästit erittäin ystävällisen näköisinä.
— Näkemiin asti, rouva Coupeau.
— Näkemiin asti, rouva Poisson.
Siitä hetkestä lähtien syntyi heidän välilleen harras ystävyys. Viikon päästä ei Virginie enää kulkenut Gervaisen puodin ohitse poikkeamatta sisälle; hän jäi sinne suustaan kiinni pariksi, kolmeksi tunniksi, niin että Poisson kävi levottomaksi, luullen hänen joutuneen hevosten jalkoihin, ja tuli häntä etsimään, jäykkänä ja mykkänä kuin haudasta kaivettu ruumis. Kun Gervaise näin näki ompelijattaren joka päivä, rupesi häntä vaivaamaa omituinen epäluulo: joka kerran kun tämä avasi suunsa jotakin sanoakseen, luuli hän hänen alkavan puhua Lantier'sta; hän ei voinut olla ajattelematta Lantier'ta kaiken aikaa, kun Virginie viipyi hänen luonaan. Se oli peräti hassua, sillä eihän hän välittänyt vähääkään Lantier'sta eikä Adèlesta ja hänestä oli aivan yhdentekevää, minne he olivat joutuneet; ei hän koskaan kysynyt sitä; eikä hän ollut edes utelias kuulemaan heistä mitään. Ei, se tuli hänen päällensä aivan riippumatta hänen tahdostaan. He kummittelivat hänen mielessään kuin kiusallinen sävel, josta ei tahdo päästä eroon. Muuten hän ei ollut siitä ensinkään vihoissaan Virginielle, sillä eihän se tietenkään ollut ensinkään hänen syynsä. Hänellä oli hyvin hauska hänen seurassaan ja hän pyysi häntä ainakin kymmenen kertaa jäämään vielä vähäksi aikaa, ennenkuin päästi hänet menemään.
Sillä välin oli tullut talvi, neljäs talvi, minkä Coupeaulaiset viettivät Goutte-d'Or'in kadulla. Sinä vuonna olivat joulu- ja tammikuu tavattoman kylmiä. Pakkanen paukkui nurkissa. Uuden vuoden jälkeen pysyi lumi kolme viikkoa kaduilla sulamatta. Se ei estänyt työtä tekemästä, päin vastoin, sillä talvi on silittäjättärien paras vuodenaika. Oli suloista olla puodissa! Siellä eivät ikkunat koskaan jäätyneet, niinkuin vastapäätä olevassa sekatavarakaupassa ja myssykaupassa. Silitysuuni, joka aina oli ahdettu hiiliä täyteen, piti sen niin lämpöisenä kuin saunan; liinavaatteet höyrysivät, olisi luullut olevansa keskellä kesää; ja kun ovet pidettiin kiinni, oli sieltä niin lämmin ja hyvä olla, että olisi tehnyt mieli nukkua siihen paikkaan, silmät auki. Gervaise sanoi nauraen, että hän kuvaili olevansa maalla. Tosiaankin, lumi esti ajopelien jyrinän kuulumasta; tuskin kuuli ohikulkijain jalkojen kapsettakaan; pakkasen käsissä olivat kaikki äänet hiljenneet, ei kuulunut muuta kuin poikalauman melua, jotka laskivat luisuja pitkin kengityslaitoksen katuojaa. Gervaise meni joskus oven luo ja pyyhki kämmenellään huurua sen ruuduista katsoakseen, miten naapurit jaksoivat tässä purevassa pakkasessa; mutta ei kukaan pistänyt ulos nokkaansa läheisistä puodeista, koko kortteli näytti hautautuneen lumeen ja vaipuneen raskaaseen uneen; ainoastaan hiilikauppiaan rouvan kanssa, joka käveli paljain päin, leuvat vilusta loukkua lyöden, he nyökäyttivät toisilleen päätään.
Varsinkin oli tämmöisellä koiran ilmalla hyvä juoda aamupäiväkahvinsa hyvin kuumana. Gervaisen apulaisilla ei ollut valittamista; heidän emäntänsä keitti hyvin väkevää kahvia eikä pannut siihen murentakaan sikuria; sittenpä se olikin toisen näköistä kuin rouva Fauconnier'n kahvi, joka oli kuin mitähän pannunhuuhdevettä. Mutta kun muori Coupeau otti kaataakseen vettä kahvinsakan päälle,[5] niin siitä ei tahtonut koskaan tulla valmista, sillä hän nukkui pannun ääreen. Silloin ennättivät työnaiset silittää vähän aamiaisen jälkeenkin, kahvia odotellessaan.
Juuri loppiaisen jälkeisenä päivänä kello löi jo puoli yksi eikä kahvi vielä ollut valmista. Sinä päivänä se ei tahtonut valua siivilän läpi millään ilveellä. Muori Coupeau takoi siivilää teelusikalla, mutta kahvi ei pitänyt sen parempaa kiirettä; kuului vain miten se yksin pisaroin tippui pannuun.
— Heretkää toki takomasta, sanoi pitkä Clémence, muuten se tulee sekaista… Tänään me varmaan saamme hyvin ruokaisata kahvia.
Pitkä Clémence silitti uudestaan erästä miehen paitaa, jonka laskoksia hän irrotteli kynnellään. Hänellä oli oikein herras nuha, silmät turvoksissa, ja hän sai aina semmoisen yskän puuskan, että kurkku oli revetä hänen rykiessään käpristyneenä kaksin kerroin pöydän reunaa vasten. Siitä huolimatta hän ei pitänyt edes liinaa kaulassaan, eikä hänellä ollut muuta päällään kuin pikkuinen, kahdeksantoista soun villanuttu, jossa hän värjötteli. Hänen vieressään rouva Putois, korvia myöten villaisiin kääriytyneenä, silitti alushametta, käännellen sitä silityslaudan ympäri, jonka toinen pää oli tuolin karmilla; ja lattialle levitetty lakana esti hametta likaantumasta maahan koskiessaan. Gervaisellä oli yksin hoteillaan koko toinen puoli pöytää; hän näet silitti reikäompeluksilla koristettuja musliiniuutimia, työntäen rautaansa ihan suoraan, välttääkseen vääriä poimuja. Yht'äkkiä kahvi oli ruvennut juoksemaan noronaan ja se sai hänet nostamaan päätään. Sehän se oli kierosilmä Augistine, joka oli lusikalla kaivanut reiän sakkaan.
— Tokko pysyt siivolla! huusi Gervaise. Mikä sinuun on mennyt? Nyt me vasta moskaa saamme juoda.
Muori Coupeau oli asettanut riviin viisi lasia tyhjälle pöydän kulmalle. Silloin työnaiset heittivät työnsä. Emäntä kaatoi aina itse kahvin laseihin pantuaan ensin jokaiseen kaksi sokeripalasta. Sitä hetkeä odottivat kaikki aina hartaasti. Tänä päivänä, juuri kun kukin oli ottanut lasinsa ja kyykistyi pienelle penkille silitysuunin ääreen, aukesi katuovi ja Virginie astui sisälle vilusta väristen.
— Hyvät ihmiset, semmoista pakkasta! sanoi hän. Se käy läpi luiden ja ytimen. Minun korvani ovat aivan tunnottomat.
— Kas! rouva Poisson! huudahti Gervaise. Tepä tulette ihan parhaaseen aikaan… Juottehan kahvia meidän kanssamme.
— Enpä totisesti pane vastaan… Kun kulkee vain kadunkin poikki, niin kaikki jäsenet tahtovat jähmettyä.
Onneksi oli vielä kahvia jäljellä. Muori Coupeau kävi hakemassa kuudennen lasin ja Gervaise antoi kohteliaisuuden vuoksi Virginien itsensä panna sokerit sekaan. Työnaiset väistyivät syrjempään ja tekivät tilaa hänelle uunin lähellä. Siinä hän värjötti vähän aikaa, nenä punaisena, puristaen kohmettuneet kätensä lasinsa ympärille lämmitelläkseen. Hän tuli sekatavarakaupasta, jossa oli niin kylmä, että oli paleltua juustopalasta odottaessaan. Ja hän kehui täällä vallitsevaa kuumuutta, olisi luullut tulevansa uuniin, täällähän olisi saanut vaikka kuolleen henkiin herätetyksi, niin suloisesti se kutkutteli pintaa. Vähän aikaa verryteltyään raajojaan oikasi hän pitkät säärensä. Siinä sitten kaikki kuusi särpivät hitaasti kahviaan tauvonneen työnsä lomassa, kosteista vaatteista nousevain höyryjen keskellä. Ainoastaan muori Coupeau ja Virginie istuivat tuoleilla, toiset, jotka kyyköttivät mataloilla jakkaroillaan, näyttivät olevan maaperässä; olipa kierosilmä Augustillekin vetänyt lakanan nurkkaa silityslaudalta riippuvan alushameen alta loikoakseen sen päällä. Vähälle aikaa ei kukaan virkkanut mitään, jokainen istui vain, nenä lasin sisällä, nauttien kahvista.
— On se yhtä kaikki hyvää, selitti Clémence.
Mutta hän sai semmoisen yskän puuskan, että oli tukehtua. Hän painoi päänsä seinää vasten, rykiäkseen kovemmin.
— Kylläpä teillä on kova yskä, sanoi Virginie. Mistäs te sen olette hankkinut?
— Mikäpä sen tietää? vastasi Clémence, pyyhkien kasvojaan hihallaan. Se kai tuli minulle tässä tuonoissa iltana. Grand-Balcon'in tanssipaikasta tullessani jäin sen eteen lumisateeseen seisomaan nähdäkseni, miten kaksi naikkosta tappeli. Siinä kävi koko nujakka! Sille sai nauraa ihan kuollakseen. Toiselta oli nenä reväisty, niin että veri roiskui maahan. Kun toinen, minun mittaiseni pitkä roikale, näki veren, lähti hän käpälämäkeen… Silloin sinä yönä minua alkoi ryvittää. Mutta jo se pitää sanoa, että ovat ne miehetkin koko peijakkaita, kun makaavat naisen kanssa; he pitävät häntä alasti koko yön…
— Kaunista käytöstä! murisi rouva Putois. Te ihan rasitatte itsenne kuoliaaksi, lapsi rukka.
— Entäpä jos se minua huvittaa!… Mitäpä lystiä tämmöisestä elämästä sitten on! Saa raataa aamusta iltaan ja paahtua silitysuunin edessä ansaitakseen viisikymmentä viisi souta! Ei, sanon minä. Siitä olen jo saanut kyliäni!… Olkaa huoleti, ei tämä yskä vielä tee minulle sitä palvelusta että päättäisi minun päiväni; se lähtee niinkuin se on tullutkin.
Syntyi äänettömyys. Clémence heittiö, joka kapakkatansseissa keikkui kaiket yöt kirkuen kuin viimeistä päivää, saattoi päivisin työssä ollessaan toisetkin surullisiksi alituisilla puheillaan kuolemasta. Gervaise oli niihin jo tottunut ja virkkoi ainoastaan:
— Te ette ole juuri iloinen kemujenne jälkeisenä päivänä!
Asian oikea laita oli se, että Gervaise ei olisi suonut puhuttavan mitään naisten tappeluista. Pesulaitoksen kahakan tähden hänestä oli kiusallista kuulla Virginien läsnä ollessa puhuttavan potkuista ja korvatillikoista. Mutta Virginie katsoi juuri silloin häneen hymyillen.
— Näinpä minäkin eilen parin naisen antavan toisilleen tukkapöllyä, sanoi hän. Ne kun raastoivat toisiaan…
— Ketkä sitte? kysyi rouva Putois.
— Kätilö, joka asuu kadun päässä, ja hänen piikansa, tiedättehän te, se pieni, vaaleaverinen… Siinä on pippuria, siinä tytössä! Hän huusi toiselle: »Niin, niin, sinä olet auttanut hedelmänmyyjätärtä saamaan keskoset, vaikka paikalla lähden ilmottamaan komisariukselle, jos et maksa minulle». Ja kelpasi sitä kuulla, kun hän haukkua räkytti. Kätilö siitä hyvästä sivalsi häntä vasten turpaa niin että läiskähti. Silloin se penteleen penikka hyppäsi emäntänsä silmille ja raapi ja repi häntä tukasta niin, että siitä oli leikki kaukana! Makkarakauppiaan täytyi mennä päästämään hänet hänen kynsistään.
Työnaiset nauroivat suosionosotukseksi. Sitten kaikki ryyppäsivät kulauksen kahviaan tyytyväisen näköisinä.
— Te uskotte siis, että hän on auttanut synnyttämään keskoset? kysyi
Clémence.
— Ka, semmoinen huhu on liikkunut kaupungilla, vastasi Virginie. Mistäs minä tiedän, enhän minä ole ollut näkemässä… Se kuuluu muuten heidän ammattiinsa. Kaikkihan ne sitä tekevät.
— Mitä vielä! sanoi rouva Putois. Kovin typerää on uskoa itsensä heidän käsiinsä. Tekevät vielä vaivaiseksi koko loppu ijäksi!… Ei, mutta minä tiedän keinon, joka tepsii! Pitää joka ilta nielaista lasi vihkivettä ja tehdä vatsaansa ristinmerkki peukalollaan. Se häviää kuin tuhka tuuleen.
Muori Coupeau, jonka luultiin nukahtaneen, pudisti päätään, sillä hän oli toista mieltä. Hän tiesi toisen keinon, ja se ei pettänyt koskaan. Piti syödä kovaksi keitetty muna joka toinen tunti ja panna spenaatin lehtiä lanteilleen. Muut neljä naista pysyivät totisina. Mutta kierosilmä Augustine, joka rähähti nauramaan aina ihan itsekseen, ilman että koskaan tiedettiin, mille hän nauroi, päästi yht'äkkiä kanan kotkatuksensa, mikä oli sitä hänen nauruaan. Oli unohdettu hänet. Gervaise nosti alushametta ja löysi hänet sen takaa piehtaroimassa kintut pystyssä lakanan päällä, joka oli kiertynyt hänen ympärilleen. Hän veti hänet esiin sen alta ja antoi hänelle semmoisen potkun, että hän kimposi jaloilleen. Mitä hänellä oli nauramista, mokomalla tollukalla? Oliko hänellä lupa kuunnella, kun aikaihmiset puhelivat! Hänen piti paikalla mennä viemään vaatteita eräälle rouva Lerat'n ystävättärelle Batignollesiin. Siinä toruessaan Gervaise pisti hänelle korin käsivarrelle ja työnsi hänet ovelle. Nyrpeissään ja nyyhkyttäen lähti kierosilmä menemään laahustaen jalkojaan lumessa.
Sillä välin muori Coupeau, rouva Putois ja Clémence väittelivät kovaksi keitettyjen munien ja spenaatin lehtien tehoisuudesta. Virginie, joka istui ajatuksiin vaipuneena, kahvilasi kädessä, sanoi silloin aivan hiljaa:
— Ainahan sitä, Jumala nähköön, kolhitaan ja suudellaan toisiaan, mutta ei se mitään, kun on hyvä sydän.
Ja kumartuen Gervaisen puoleen hän kuiskasi hymyillen:
— Ei, ihan todella, en minä ole teille vihoissani … siitä pesulaitoksen jutusta, muistattehan?
Pesijätär kävi vallan noloksi. Sitä juuri hän oli pelännyt. Nyt hän arvasi, että Lantier ja Adèle otettaisiin puheeksi. Silitysuuni tohisi, tavallista kovempi kuumuus säteili sen tulipunaisesta torvesta. Tässä raukaisevassa ilmassa työnaiset särpivät kahviaan hyvin verkalleen saadakseen olla jouten niin kauvan kuin mahdollista, ennenkuin jälleen ryhtyivät työhön, ja katselivat nauttivan ja velton näköisinä lumiselle kadulle. He olivat hyvin avomielisellä tuulella: sanoivat, mitä olisivat tehneet, jos heillä olisi ollut kymmenentuhannen francin vuotuiset korot; he eivät olisi tehneet yhtään mitään, vaan olisivat istuneet iltakaudet näin ikään lämmittelemässä ja näyttäneet pitkää nenää niille, joiden täytyi tehdä työtä. Virginie tuli ihan lähelle Gervaiseä, jotta toiset eivät kuulisi, mitä hän sanoi. Ja Gervaise tunsi itsensä, luultavasti liiallisen kuumuuden tähden, niin pehmeäksi ja veltoksi, ettei jaksanut kääntää puhetta muuhun; vieläpä hän odottikin pitkän tummaverisen sanoja mielenjännityksellä, josta hän nautti, vaikka hän ei tahtonut sitä itselleenkään tunnustaa.
— Enhän vain tuottane teille mielipahaa? jatkoi ompelijatar. Parikymmentä kertaa se on jo pyörinyt kielelläni. Niin, koska se nyt kerran tuli puheeksi… Saahan siitä nyt jutella, vai mitä?… Voi! en toki ollenkaan ole teille vihoissani siitä, mitä on tapahtunut. Kunniasanallani vakuutan, etten kanna teille vihaa.
Hän heilutti kahvin tähdettä lasinsa pohjalla saadakseen kaikki sokerinmuruset, sitten hän ryyppäsi muutaman pisaran huuliaan maiskauttaen. Gervaise odotti yhä sydän kurkussa, epätietoisena, tokko Virginie todella oli antanut hänelle niin vain anteeksi rökityksensä; sillä hän näki hänen mustissa silmissään keltaisia välähdyksiä. Se pitkä peijooni oli kai pannut vihansa taskuunsa ja peittänyt sen vain nenäliinallaan.
— Olihan teillä syytäkin purkaa sisuanne, jatkoi hän. Teille oli tehty ilkeä kolttonen… Täytyyhän se oikeuden nimessä tunnustaa. Jos se olisi minulle tapahtunut, niin minä olisin iskenyt puukolla.
Hän hörppäsi vielä muutaman tipan ja lipoi kieltään. Ja lopettaen entisen verkkaisen nuottinsa hän lisäsi nopeasti, pysähtymättä:
— Eikä se ole tuottanut onnea heillekään, ei. Jumala paratkoon! ei sinne päinkään! He olivat menneet asumaan ihan hiiteen. Glacièren puolelle, eräälle likaiselle kadulle, jossa oli aina kuraa polviin asti. Pari päivää myöhemmin minä menin syömään aamiaista heidän luokseen; kyllä sinne riitti matkaa omnibussilla, sen minä vakuutan! No niin! Minä tapasin heidät jo ilmi riidassa. Ihan todella, kun minä astuin sisälle, olivat he lyömässä toisiaan korville. Oli sekin koko lemmenkuherrusta!… Te kyllä tiedätte, että Adèle ei ole edes nuoran arvoinen, millä hänet hirttää. Hän on minun sisareni, mutta se ei estä minua sanomasta, että hänen nahassaan asuu maailman lopun luuska. Monta sikamaista metkua hän on tehnyt minullekin, mutta niistä kävisi liian pitkäksi kertoa; sitä paitsi ne ovat meidän keskisiä asioita… Mitä taas Lantier'hen tulee, niin tunnettehan te hänet, ei, piru vie, hänkään ole hyvä. Pieni herra, joka ei paljoa siedä, kun tikulla silmään pistää, niin suuttuu. Ja kovakourainen hän on, kun käsiksi käy, vai mitä?… Alinomaa he peittosivatkin toisiaan pahanpäiväisesti. Jo portaita noustessaan kuuli, miten he kolhivat toisiaan. Kerran täytyi poliisin tulla heitä erottamaan. Lantier oli tahtonut erästä öljyn kanssa keitettyä soppaa, kamalata sotkosta, jota eteläranskalaiset syövät; ja kun se Adèlesta oli inhottavaa, niin he heittivät toisilleen vasten naamaa öljypullon, kastrullin, soppamaljan ja koko hökötyksen; he pitivät semmoista ilvettä, että olivat kääntää nurin narin koko korttelin.
Hän kertoi pariskunnasta vielä toisiakin juttuja, joita hänellä oli ehtymätön varasto, niin kauhistavia asioita, että niitä kuullessa hiukset nousivat pystyyn. Gervaise kuunteli kaikkia näitä juttuja sanaakaan sanomatta, kasvot kalpeina, suupielissä hermostunut poimu, ikäänkuin hän olisi hienostaan hymyillyt. Pian seitsemään vuoteen hän ei ollut kuullut puhuttavan Lantier'sta. Hän ei olisi koskaan luullut, että Lantier'n nimi, näin kuiskattuna hänen korvaansa, saisi aikaan sellaisen polton hänen sydänalassaan. Ei hän ollut mielestään ensinkään utelias tietämään, mihin se onneton oli joutunut, joka oli niin pahasti kohdellut häntä. Nyt hän ei voinut enää olla mustasukkainen Adèlelle, mutta hän ilkkui kumminkin mielessään pariskunnan kahakoille ja ajatellessaan, että sen tytön ruumis oli mustelmia täynnä, hän tunsi koston tyydytystä. Hän olisi malttanut jäädä kuuntelemaan Virginien kertomuksia heistä vaikka seuraavaan aamuun asti. Hän ei kysellyt mitään, sillä hän ei tahtonut näyttää olevansa millänsäkään. Hänestä tuntui siltä kuin yht'äkkiä olisi jokin aukko täytetty; hänen entisyytensä yhtyi tällä hetkellä suoraan hänen nykyisyyteensä.
Viimein Virginie kumminkin painoi taas nokkansa lasiinsa ja imi sokeria, silmät puoleksi kiinni. Silloin Gervaise ymmärsi, että hänen piti sanoa jotakin, ja tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi hän kysyi:
— He asuvat siis yhä vielä Glacièren luona?
— Eikö mitä! vastasi toinen; minä en ole siis teille kertonut?… Viikkokauteen he eivät enää ole olleet yhdessä. Adèle pisti eräänä aamuna pillinsä pussiin, eikä Lantier lähtenyt hänen perästään juoksemaan, sen voitte uskoa.
Pesijättäreltä pääsi hämmästyksen huudahdus, ja hän toisti ääneen:
— He eivät enää ole yhdessä!
— Ketkä sitten? kysyi Clémence keskeyttäen puhelunsa muori Coupeaun ja rouva Putoisin kanssa.
— Ei ketkään, sanoi Virginie; outoja ihmisiä teille.
Mutta hän tarkasteli Gervaiseä ja huomasi, että hän oli aika lailla liikutettu. Hän lähestyi häntä taas ja häntä näytti huvittavan kiusata häntä vieläkin jutuillaan. Sitten hän yht'äkkiä kysyi häneltä, mitä hän tekisi, jos Lantier tulisi lähentelemään häntä; sillä miehet ovat sentään niin kummallisia, voisihan Lantier'kin palata ensi lempeensä. Gervaise oikaisihe suoraksi ja osotti olevansa hyvin jyrkkä ja arvonsa tunteva. Hän oli naimisissa, hän ajaisi Lantier'n ulos, sillä hyvä. Heillä ei enää voinut olla mitään tekemistä toistensa kanssa; ei kädenlyöntikään enää ollut mahdollinen. Toden totta ei hänellä olisi hituistakaan kunniantuntoa, jos hän milloinkaan katsoisi sitä miestä silmiin.
— Minä tiedän kyllä, sanoi hän, että Etienne on hänen poikansa, ja siinä on side, jota en voi katkaista. Jos Lantier'ta haluttaa syleillä Etienneä, niin minä lähetän hänet hänen luokseen, sillä eihän isää voi estää rakastamasta lastaan… Mutta mitä minuun tulee, niin tietäkää se, rouva Poisson, että ennemmin antaisin hakata itseni palasiksi, kuin sallisin hänen sormenpäälläänkään enää kajota minuun. Kaikki on lopussa.
Lausuessaan nämä viimeiset sanat hän teki ristinmerkin ilmaan ikäänkuin vahvistaakseen sillä valansa ainaiseksi. Ja haluten lopettaa keskustelun hän hypähti ylös kuin olisi unesta herännyt, ja huusi apulaisilleen:
— Kuulkaapas te sen…! Luuletteko te, että vaatteet itsestään siliävät?… Mitäs siinä aikailette?… Joutuin työhön!
Apulaiset eivät pitäneet kiirettä, vaan istua nyhjöttivat vielä hyvän aikaa ihan turtana jouten oloaan lopettelemassa, kädet mahan päällä, pitäen yhä kourassaan tyhjää lasiaan, johon oli jäänyt hiukan kahvinporoja. He jatkoivat rupatustaan.
— Se oli pikku Célestine, sanoi Clémence. Minä tunsin hänet. Hänen hulluutensa oli siinä, että hän oli näkevinään kissan karvoja joka paikassa, hän pyöritti aina kieltään näinikään, sillä hän luuli suunsakin olevan täynnä kissan karvoja.
— Minulla, kertoi rouva Putois, oli eräs tuttava, muudan nainen, jolla oli mato vatsassa… Ne ne vasta konstikkaita elukoita ovat!… Se kun väänteli hänen vatsaansa, jos hän vain ei antanut sille kanapaistia. Kun hänen miehensä ansaitsi seitsemän francia päivässä, niin ymmärtäähän sen, että se meni kaikki madon herkutteluihin…
— Minä olisin parantanut hänet heti, keskeytti muori Coupeau. Hyvänen aika! Eihän siihen tarvitse muuta kuin nielaisee paistetun hiiren. Se myrkyttää madon heti paikalla.
Gervaise itsekin oli vaipunut uudestaan mukavaan toimettomuuteen. Mutta hän ravisti itseään ja nousi ylös. Kas niin! Koko iltapäivä oli taas mennyt hukkaan turhanpäiväiseen rupatukseen! Semmoinen elämä ei lyönyt leiville! Ensimäisenä hän ryhtyi käsiksi uutimiinsa; mutta niihin oli tullut kahvitahra, ja hänen täytyi hangata sitä märällä rievulla, ennenkun hän voi jatkaa niiden silittämistä. Hänen apulaisensa venyttelivät silitysuunin ääressä ja etsivät kouralappujaan, naamat nyrpeinä. Heti kun Clémence lähti liikkeelle, sai hän semmoisen yskän puuskan, että oli rykiä kielen suustaan; sitten hän lopetti miehenpaitansa ja pisti sen hihansuut ja kauluksen neuloilla kiinni. Rouva Putois oli taas käynyt alushameensa kimppuun.
— No, hyvästi nyt, sanoi Virginie. Minähän läksin hakemaan juustopalasta. Poisson luulee varmaan, että minä olen paleltunut tielle.
Mutta mentyään jo pari askelta katukäytävällä hän kääntyi takaisin huutaakseen ovelta, että hän näki Augustinen kadun toisessa päässä laskemassa luisuja jäätiköllä katupoikien kanssa. Se retkale oli viipynyt poissa runsaasti kaksi tuntia. Hän tuli takaisin punaisena ja hengästyneenä, kori käsivarrella; niskaansa hän oli saanut lumipallon, josta hänen lettinsä vielä oli vallan kankeana; ja hän otti torat vastaan ynseän näköisenä, väittäen että kadut olivat niin iljamella, ettei päässyt kulkemaan. Joku katupoika oli kai työntänyt jääpalasia hänen taskuihinsa; sillä neljännestunnin kuluttua niistä alkoi vuotaa vettä kuin ratista, niin että koko lattia kastui.
Nykyjään kuluivat kaikki iltapäivät samalla tavalla. Puodista oli tullut kaikkien lähiseudun viluisten ihmisten turvapaikka. Siellä oli yhtä mittaa suulaita akkoja, jotka uunin edessä nostivat helmansa polviin asti lämmitelläkseen sääriään. Gervaise oli ylpeä tästä hyvästä lämpimästään, hän veti sillä ihmisiä luokseen, piti salonkia, niinkuin Lorilleux'läiset ja Bochelaiset ilkeyksissään sanoivat. Hän olikin todella ystävällinen ja avulias, jopa siihen määrään että kutsui sisälle, milloin vain näki jonkun köyhän raukan värjöttävän ulkona. Varsinkin hän oli ystävällinen eräälle entiselle maalarille, seitsenkymmenvuotiaalle ukolle, joka asui samassa talossa eräässä ullakkokamarissa, missä hän oli kuolla nälkään ja paleltua; hän oli kadottanut kolme poikaansa Krimin sodassa ja eli nykyään ihmisten armoilla, kun ei enää kahteen vuoteen ollut jaksanut pitää pensseliä kädessään. Milloin Gervaise näki ukko Bru'n tallustelemassa lumessa lämmitelläkseen, kutsui hän hänet sisälle ja toimitti hänelle paikan lähelle uunia; vieläpä hän usein pakotti hänet syömäänkin leipäpalasen ja vähäisen juustoa. Ukko Bru, köyryselkäinen, valkopartainen äijä, jonka kasvot olivat ryppyiset kuin näivettynyt omena, istui tuntikausia mitään virkkamatta, kuunnellen hiilten ritinää. Kenties muisteli hän viisikymmentä vuotta kestänyttä työkauttaan tikapuilla, puolta vuosisataa, jonka kuluessa hän oli maalannut ovia ja valkaissut kattoja kaikilla Pariisin kulmakunnilla.
— No, vaari Bru, kysyi pesijätär häneltä toisinaan, mitäs te nyt ajattelette?
— En mitään, kaikellaista, vastasi hän tylsän näköisenä.
Pesijättäret laskivat leikkiä hänestä, sanoivat, että hänellä oli sydämen suruja. Mutta hän ei heitä kuullutkaan, vaan vaipui takaisin äänettömyyteensä synkän ja miettiväisen näköisenä.
Siitä ajasta lähtien Virginie puhui usein Lantier'sta Gervaiselle. Häntä näytti huvittavan kiusotella häntä hänen entisellä rakastajallaan ja saattaa hänet hämilleen tekemällä kaikellaisia olettamuksia. Eräänä päivänä hän kertoi tavanneensa hänet; ja kun pesijätär pysyi vaiti, niin hänkään ei virkkanut mitään sen enempää; vasta seuraavana päivänä kävi hänen puheestaan ilmi, että Lantier oli puhunut Gervaisesta pitkään ja suurella hellyydellä. Nämä keskustelut, joita he hiljaa supattivat jossakin puodin nurkassa, häiritsivät kovasti Gervaisen mielenrauhaa. Lantier'n nimeä mainittaessa hän tunsi polttoa sydänalassaan, ikäänkuin se mies olisi jättänyt jotakin itsestään sinne nahan alle. Tosin hän luuli itseään hyvin lujaksi ja hän tahtoi elää kunniallisena vaimona, sillä kunnia on puolet onnesta. Mutta hän ei edes ajatellutkaan Coupeauta koko tässä jutussa, sillä hän ei tiennyt millään tavalla rikkoneensa miestään vastaan, ei edes ajatuksillaan. Hän ajatteli seppää, ja siitä tuli epäilys ja tuska hänen sydämeensä. Hänestä tuntui, että Lantier'n muisto, joka vähitellen hänessä heräsi ja taas sai hänet valtaansa, saattoi hänet uskottomaksi Goujet'lle ja heidän hellälle, tunnustamattomalle rakkaudelleen. Surussa vietti hän päivänsä, kun oli mielestään rikollinen ystäväänsä kohtaan. Seppähän oli, paitsi hänen omaisiaan, ainoa, jonka ystävyydestä hän välitti. Nämä tunteet liikkuivat hänessä korkealla, kaiken sen saastan yläpuolella, jonka tulta Virginie väijyi nähdäkseen hänen kasvoistaan.
Kun kevät oli tullut, niin Gervaise pakeni hakemaan turvaa Goujet'n luota. Hän ei voinut enää istua tuolillaan mitään ajattelematta; heti johtui hänen ajatuksensa hänen ensimäiseen rakastajaansa; hän näki hänen eroavan Adèlen seurasta, sullovan vaatteensa heidän vanhaan kapsäkkiinsä ja palaavan hänen luokseen kapsäkki kädessä, ajurin rattaille. Kun hän liikkui ulkona, kadulla, valtasi hänet yht'äkkiä mieletön pelko; hän oli kuulevinaan takanaan Lantier'n askeleet, eikä uskaltanut kääntyä katsomaan; häntä vapisutti, kun hän kuvitteli mielessään, miten Lantier otti häntä kiinni vyötäisistä. Aivan varmaan hän vakoili häntä; vielä hän hänet yllättäisikin jonakin iltana; ja tämä ajatus nosti kylmän hien hänen otsalleen, sillä varmaankin hän suuteleisi häntä korvalle, niinkuin hän oli kiusoillaan tehnyt ennen vanhaan. Tämä suutelo se häntä pelotti; jo ennakolta se pani hänen korvansa surisemaan ja veren kohisemaan, niin että hän ei erottanut muuta kuin sydämensä rajun sykinnän. Ja kun tämä pelko hänet valtasi, oli paja hänen ainoa turvapaikkansa; siellä hän rauhottui ja alkoi taas hymyillä Goujet'n turvissa, jonka vasaran kalke karkotti hänen pahat unensa.
Se oli onnellista aikaa! Pesijätär piti aivan erikoista huolta Portes-Blanches-kadulta saamastaan työstä; hän vei aina itse sinne puhtaat vaatteet, sillä hän voi tällä retkellään, muuta tekosyytä hakematta, joka perjantai kulkea Marcadet-kadun kautta ja poiketa pajaan. Heti kun hän kääntyi kadun kulmasta, tunsi hän itsensä keskellä näitä tyhjiä tontteja, joita harmaat tehdasrakennukset reunustivat, kepeäksi ja iloiseksi, ikäänkuin olisi ollut huviretkellä maalla; kivihiilen pölystä musta katu ja katoilta tupruavat savupilvet olivat hänestä yhtä hauskoja kuin jokin sammaloitunut metsäpolku, joka vie halki vihantojen viidakoiden, esikaupungin laiteella; ja hän rakasti harmaata taivaanrantaa, jota vasten tehdasten savutorvet törröttivät, Mont-Martren kukkulaa, joka liidun valkoisine taloineen peitti taivaan. Perille tullessaan hän hiljensi käyntiään, hyppeli vesilätäköiden yli ja pujotteli hilpein mielin aution pihan poikki, törkykasojen lomitse. Taustalla paja loisti keskellä päivääkin. Gervaisen sydän hyppi vasaroiden tahdissa. Kun hän astui sisälle, oli hän tulipunainen, pienet vaaleat niskahiukset valloillaan kuin tytöllä, joka tulee lemmittyään tapaamaan. Goujet odotti häntä, käsivarret ja rinta paljaina, ja paukutti alasintaan silloin tavallista kovemmin, jotta se kuuluisi kauvemmaksi. Hän arvasi, milloin Gervaise tuli, ja otti hänet ääneti vastaan, ystävällisesti nauraen partaansa. Mutta Gervaise ei tahtonut häiritä hänen työtään, vaan pyysi häntä jatkamaan taontaansa, sillä hän piti hänestä vielä enemmän, kun hän heilutti moukariaan vankoilla, lihaksista kyhmyisillä käsivarsillaan. Hän käväsi hiukan taputtamassa poskelle palkeen varressa riippuvaa Etienneä ja jäi tuntikaudeksi pajaan katselemaan rautanauloja. He eivät vaihtaneet kymmentä sanaa. Eivätkä he olisi sen paremmin tyydyttäneet helliä tunteitaan, vaikka olisivat olleet kamariin suljettuina, kahden lukon takana. Jano, liikanimeltä Sammumaton nauraa virnotti heille, mutta se ei heitä häirinnyt, sillä he eivät edes kuulleetkaan sitä enää. Neljännestunnin kuluttua alkoi Gervaisen henkeä hiukan ahdistaa; kuumuus, väkevä haju ja höyryt huumasivat häntä, ja joka moukarin iskulla kävi tärähdys läpi hänen ruumiinsa kantapäistä kurkkuun asti. Silloin hän ei halunnut mitään sen enempää; se oli hänen huviaan. Vaikka Goujet olisi puristanut hänet syliinsä, niin se ei olisi tuottanut hänelle niin suurta nautintoa. Gervaise astui taas lähemmäksi häntä tunteakseen viiman käyvän poskeensa hänen vasarastaan, ollakseen mukana sen iskussa. Kun kipunat sinkoilivat hänen hennoille käsilleen, ei hän vetäissyt niitä pois; hän nautti päin vastoin tästä tulisateesta, joka pieksi hänen ihoaan. Goujet tietysti arvasi, miten onnelliseksi hän tunsi itsensä täällä; hän säästi perjantaiksi kaikki vaikeimmat työt saavuttaakseen hänen suosiotaan näyttämällä hänelle kaiken voimansa ja kaiken taitonsa; hän ei yhtään enää varonut, vaikka olisi halkaissut alasimet kahtia, vaan takoi itseään säälimättä, läähättäen, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli ilosta, kun hän oikein sai iskeä voimainsa takaa. Kevätkauden heidän rakkautensa siten täytti pajan ukkosen tapaisella jyrinällä. Se oli idylli keskellä jättiläistyötä, hiilten liekkinä leimutessa ja koko pajan täristessä, niin että nokiset orret rusahtelivat. Jokaiseen raudanpalaseen, minkä sepän vasara ruhjoi, ikäänkuin se olisi ollut pehmeää, punaista vahaa, jäi syvät jäljet heidän hellyydestään. Kun pesijätär perjantaisin lähti Kultaparran luota, astui hän verkalleen Poissonniers-kadun vastamäkeä tyytyväisenä ja kylläisenä, sekä hengen että ruumiin puolesta rauhallisena.
Vähitellen Lantier'n pelko hänestä hälveni, hän tuli taas järkiinsä. Tähän aikaan hän vielä olisi voinut elää sangen onnellisena, ellei Coupeau olisi joutunut kerrassaan hunningolle. Eräänä päivänä Gervaise oli juuri paluumatkalla pajasta, kun hän luuli huomanneensa Coupeaun ukko Colomben Ansassa ottamassa viinaryyppyjä yhdessä Saappaan, Paistikkaan ja Janon kanssa. Hän kulki kiireesti ohitse, ettei näyttäisi vakoilevan heitä. Mutta hän kääntyi takaisin: se oli kuin olikin Coupeau, joka nakkasi kurkkuunsa ryypyn yhdellä nykäyksellä niinkuin vanha tottunut ainakin. Hän siis valehteli; hän joi siis jo viinaa nyt! Gervaise palasi kotiinsa epätoivoisena; hänen entinen viinakauhunsa valtasi taas hänet kokonaan. Viini hänestä meni vielä mukiin, sillä viini on ravinnoksi työmiehelle; väkijuomat sitä vastoin olivat inhottavia myrkkyjä, jotka turmelivat työmiehen ruokahalun. Hallituksen olisi pitänyt kerrassaan estää mokoman moskan valmistus!
Saapuessaan Goutte-d'Or'in kadulle hän tapasi koko talon sekasorron vallassa. Hänen apulaisensa olivat jättäneet työnsä kesken ja seisoivat pihalla töllistelemässä taivasta kohti. Hän kysyi Clémencelta, mikä oli hätänä.
— Ukko Bijard siellä pieksää akkaansa, vastasi silittäjätär. Hän oli porttikäytävässä, sikahumalassa väijymässä, kun hänen vaimonsa tuli pesulaitoksesta… Nyrkiniskuilla hän pakotti hänet kiipeämään ylös portaita ja nyt hän rusikoi häntä siellä heidän kamarissaan… Taas! Kuuletko kuinka hän huutaa!
Gervaise juoksi kiireesti ylös portaita. Hän piti rouva Bijard'ista, pesijättärestään, joka oli hyvin rohkealuontoinen nainen. Hän toivoi saavansa metelin asetetuksi. Ylhäällä kuudennessa kerroksessa kamarin ovi oli jäänyt auki, muutamia hyyryläisiä oli välikäytävässä päivittelemässä, rouva Boche seisoi ovella ja huusi:
— Tokko lopetatte paikalla!… Vai haenko minä poliisin, kuuletteko!
Ei kukaan uskaltanut mennä sisälle huoneeseen sillä kaikki tunsivat Bijard'in raakamaiseksi pedoksi, kun hän oli päissään. Muuten, hän ei koskaan selvinnyt humalastaan. Niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli työssä, hän asetti viinapullon ruuvipenkkinsä viereen ja otti siitä kulauksen joka puolen tunnin perästä. Hän ei muuten pysynyt pystyssä. Hän olisi syttynyt palamaan kuin tuohus, jos olisi tuonut tulitikun hänen suunsa lähelle.
— Mutta eihän hänen voi antaa ruhjoa vaimoaan kuoliaaksi! sanoi
Gervaise aivan vavisten.
Ja hän astui sisälle. Ullakkokamari oli hyvin siisti, mutta alaston ja kylmä, miehen juoppouden tyhjentämä, sillä hän vei lakanatkin sängystä ja joi kaikki. Tappelun nujakassa oli pöytä kaatunut ikkunan luo, molemmat tuolit olivat kumossa, jalat pystyssä. Keskellä lattiaa virui rouva Bijard, pesulaitoksessa kastuneet hameet vielä likomärkinä pitkin kinttuja, hiukset hajallaan, verissään; henki korisi raskaasti hänen kurkussaan ja hän voihkasi pitkään joka kerran kun Bijard häntä potkasi. Ensin hän oli kaatanut hänet nyrkin iskuillaan: nyt hän tallasi häntä jaloillaan.
— Huora! … huora! … huora! … karjui hän käheällä äänellä, säestäen sillä sanalla jokaista potkua, hurjistuen sitä toistaessaan ja iskien sitä kovemmin mitä käheämmäksi hänen äänensä kävi.
Viimein hän ei enää saanut ääntä, mutta hän jatkoi iskujaan ääneti, hurjasti; hänen jäsenensä jäykistyivät repaleisen puseron alla, hänen likaisen parran peittämät kasvonsa kävivät sinertäviksi ja hänen kaljulle otsalleen ilmestyi isoja punaisia lämyjä. Välikäytävässä naapurit sanoivat, että hän pieksi vaimoaan siitä syystä, että tämä ei ollut suostunut antamaan hänelle kahtakymmentä souta aamulla. Portaiden alapäästä kuului Bochen ääni. Hän huusi vaimolleen:
— Tule alas, antaa heidän tappaa toisensa, niin onpahan vähemmän roskaväkeä.
Sillä välin ukko Bru oli tullut Gervaisen perästä huoneeseen. Yhdessä he koettivat saada lukkoseppää järkiinsä ja työntää häntä ovea kohti. Mutta hän kääntyi ympäri, ääneti, huulet vaahdossa: ja alkoholi leimusi, paloi murhan liekkinä hänen haljakoissa silmissään. Pesijättäreltä oli ranne murskaantua ja vanha työmies kaatui pöytää vasten. Maassa rouva Bijard huohotti kovasti, suu auki, silmät ummessa. Nyt eivät Bijardin iskut enää osuneet häneen; hän koetti uudestaan, kiihtyi, iski syrjään, raivoissaan, sokeana, huitoen ympärilleen umpimähkään, niin että satutti itseensäkin. Ja koko tämän tappelun ajan Gervaise näki yhdessä huoneen nurkassa pienen, nelivuotiaan Lalien, joka katsoi miten isä rusikoi äitiä. Lapsi piteli sylissään sisartaan Henrietteä, joka hiljattain vasta oli vierotettu, ikäänkuin suojellakseen häntä. Hän seisoi, karttuunihuivi päässä, hyvin kalpeana, vakavan näköisenä. Hänellä oli laaja, tumma katse miettiväisesti tuijottavissa silmissään, joissa ei kyyneltä näkynyt.
Kun Bijard kompastui tuoliin ja kaatua rojahti lattialle, johon hänet jätettiin kuorsaamaan, niin ukko Bru auttoi Gervaiseä nostamaan ylös rouva Bijard'ia, joka nyt itki ääneensä nyyhkyttäen; ja Lalie, joka oli tullut lähemmäksi katsoi äitinsä itkua, tottuneena jo tämmöiseen ja kohtaloonsa taipuneena. Kun pesijätär, talon taas päästyä rauhaan, astui alas portaita, näki hän yhä edessään tämän nelivuotiaan lapsen katseen, vakavan ja rohkean kuin täysikasvuisella naisella.
— Herra Coupeau on vastapäisellä katukäytävällä, huusi Clémence heti
Gervaisen nähtyään. Hän näyttää olevan aika kännissä!
Coupeau hoiperteli juuri kadun poikki. Hän oli vähällä särkeä ruudun olkapäällään tölmätessään ovea vasten. Hän oli hirveän humalassa, hän puri hammasta, ja hänen kulmansa olivat rypyssä. Ja Gervaise tunsi heti kohta Ansan sikunaviinan vaikutukset: myrkytetty veri teki ihon kelmeäksi. Hän tahtoi leikkiä laskien viedä hänet makuulle, samoin kuin ennenkin, milloin Coupeau oli ollut hienossa viinihutikassa. Mutta tämä tyrkkäsi hänet luotaan, virkkamatta sanaakaan; ja ohi mennessään hän, päästen omin neuvoin sänkyyn, uhkasi häntä nyrkillään. Hän oli samallainen kuin tuo toinenkin juoppo renttu, joka siellä ylhäällä kuorsasi, lyömisestä väsyneenä. Silloin Gervaise kävi vallan kylmäksi, hän ajatteli miehiä, omaa miestään, Goujet'a, Lantier'ta, sydän särkyneenä, osaamatta toivoa koskaan enää tulevansa onnelliseksi.