Ansa / Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä toisen keisarikunnan aikana

by Émile Zola

VII.

Gervaisen nimipäivä oli 19 päivänä kesäkuuta. Nimi- ja syntymäpäivinä pantiin Coupeaulassa pienet lautaset isojen päälle; silloin pidettiin kekkerit, joissa syötiin vatsa niin pakoilleen, että vasta viikon päästä oli hyvä elämä. Silloin pantiin kaikki rahat likoon. Jokahinen penni, mikä vain irti saatiin, pistettiin poskeen. Allakasta keksittiin milloin minkin pyhimyksen nimipäivä, jotta saatiin aihetta pitää syöminkejä. Virginienkin mielestä oli Gervaisellä täysi syy herkutella. Kun on kellä kerran semmoinen mies, joka juo kaikki, niin on oikeus ja kohtuus, ettei anna koko talon huveta juomiin, vaan pitää syötävästäkin huolta. Koskapa raha luisti läpi käsien kaikesta huolimatta, niin yhtä hyvinhän teurastaja jouti hyötyä siitä kuin viinikauppiaskin. Ja herkuttelun halussaan Gervaise turvautui tähän tekosyyhyn. Paha se kyllä oli, mutta kokonaan Coupeaun syy, että heiltä ei tullut säästetyksi niin pennin pätkääkään. Gervaise oli tullut entistäänkin lihavammaksi ja ontui vielä enemmän, sillä hänen säärensä näytti lyhenevän, sitä mukaa kuin se paisui paksummaksi.

Tänä vuonna puhuttiin Gervaisen nimipäivästä jo kuukautta ennen. Tuumailtiin, mitä ruokalajeja olisi laittaa, ja vesi herahti kielelle jo niitä ajatellessa. Koko puodin väellä oli peijakkaanmoinen halu päästä mässäämään. Piti saada oikein repäisevän hauskaa, jotakin tavallista parempaa ja onnistunutta, Ei sitä, Jumala paratkoon, joka päivä saanutkaan lystiä pitää. Paljon päänvaivaa tuotti pesijättärelle kutsuvierasten valitseminen; hän tahtoi, että piti olla kaksitoista henkeä pöydässä, ei enempää eikä vähempää. Hän itse miehineen, muori Coupeau ja rouva Lerat, siinä oli jo sukulaisia neljä henkeä. Goujet'laisten ja Poissonin pariskunnan piti myös tulla. Ensin hän oli päättänyt olla kutsumatta apulaisiaan, rouva Putois'ta ja Clémencea, jotta he eivät kävisi kovin tuttavallisiksi; mutta kun juhlasta aina puhuttiin heidän kuultensa ja heiltä naama venähti pitkäksi, niin hän lopulta käski heitäkin tulemaan. Neljä ja neljä oli kahdeksan ja kaksi lisää teki kymmenen. Mutta hän tahtoi välttämättä saada tusinan täyteen ja sopi sentähden Lorilleux'läisten kanssa, jotka jo jonkun aikaa olivat lähennelleet häntä; siitä kumminkin suostuttiin, että Lorilleux'läiset tulisivat alas syömään päivällistä ja silloin juotaisiin sovintomaljat. Eihän sitä ijankaiken voi olla vihoissa sukulaistensa kanssa. Sitä paitsi juhlan odotus pehmitti kaikkien sydämet. Sellaista tilaisuutta ei voinut mitenkään jättää käyttämättä. Mutta kun Bochelaiset kuulivat aiotusta sovinnosta, niin he alkoivat heti liehakoida Gervaiseä kohteliaisuuksilla ja imelillä hymyilyillä; ja heidätkin täytyi kutsua aterialle. Siten nousi syömämiesten luku neljääntoista, lapsia lukuun ottamatta. Gervaise ei ollut koskaan pitänyt semmoisia päivällisiä; hän olikin siitä aivan pyörällä ja samalla ylpeä.

Nimipäivä sattui juuri erääksi maanantaiksi. Se sopi hyvin mukavasti: Gervaise aikoi alottaa ruuanlaiton jo sunnuntaina iltapäivällä. Lauvantaina, kun silittäjättäret jouduttivat töitään valmiiksi, pidettiin pitkä keskustelu, jotta saataisiin lopullisesti päätetyksi, mitä ruokia tehtäisiin. Yksi ainoa ruokalaji oli ollut määrättynä jo kolme viikkoa, nimittäin paistettu syöttiläshanhi. Jokainen lipoi kieltään, kun siitä puhuttiin. Hanhi oli jo ostettukin. Muori Coupeau kävi hakemassa sen, jotta Clémence ja rouva Putois saivat koetella, miten raskas se oli. Siinä vasta päiviteltiin linnun tavatonta kokoa ja sen karheata nahkaa, jonka oli alla paksu, keltainen rasvakerros.

— Ennen hanhipaistia pitää kai olla lihakeittoa, vai mitä? sanoi Gervaise. Lihaliemi ja siihen pieni palanen keitettyä lihaa maistuu aina hyvältä… Sitten tarvitseisi olla jotakin kastikeruokaa.

Pitkä Clémence ehdotti kaniinia; mutta sitähän sai aina; kaikki olivat siihen ihan kyllästyneet. Gervaisen mieli teki jotakin erikoisempaa. Kun rouva Putois mainitsi vasikkamuhennosta, niin he kaikki katsoivat toisiinsa, ja jokaisen suu vetäysi leveään hymyyn. Se oli mainio ajatus; ei mikään vetänyt vertoja vasikkamuhennokselle.

— Sen jälkeen pitäisi vielä olla kastikeruokaa, sanoi Gervaise.

Muori Coupeau ehdotti kalaa. Mutta toiset irvistivät, iskien kovemmin raudoillaan. Ei kukaan pitänyt kalasta; eihän siitä edes vatsakaan täyttynyt, ja siinä oli niin paljon ruotia. Kun kierosilmä Augustine uskalsi sanoa, että hän piti kampelasta, niin Clémence tiuskasi hänelle, että hänen tulee pitää suunsa kiinni. Vihdoin emäntä itse keksi siankyljyksiä perunoiden kanssa, mikä sai taas naamat kirkastumaan. Silloin Virginie tulla tuoksahti sisälle tuulenpuuskana, hehkuvin poskin.

— Te tulette juuri parhaiksi! huusi Gervaise. Muori Coupeau, näyttäkääpäs hänelle sitä elukkaa.

Ja muori kävi uudestaan hakemassa rasvaisen hanhen, ja Virginien täytyi ottaa se käsiinsä. Peijakas, kun se oli raskas! Mutta hän laski sen heti käsistään työpöydän reunalle, erään alushameen ja paitakasan väliin. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän vei Gervaisen peräkamariin.

— Kuulkaahan nyt, hyvä ystävä, supatti hän kiireesti, minä tahdon tulla ilmottamaan teille… Te ette ikinä voi arvata, kenet minä tapasin kadun päässä? Lantier'n kultani! Hän maleksii siellä väijymässä… Silloin minä juoksin tänne. Arvaattehan sen, miten minä säikähdin teidän tähtenne.

Pesijätär oli käynyt vallan kalpeaksi. Mitä se onneton siis hänestä tahtoi? Ja mikä sen nyt toi juuri keskelle juhlan valmistuksia. Aina hänellä oli kova onni; ei koskaan saanut mistään nauttia rauhassa. Mutta Virginie vastasi hänelle, että hän oli liian hyvä antaakseen mokoman asian sydäntään kaivella. Hitto vie, jos Lantier uskaltaisi seurata häntä itseään, niin hän kutsuisi poliisin ja panettaisi hänet kiinni. Siitä asti kuin hänen miehensä kuukausi takaperin oli saanut poliisin viran oli Virginie tullut hyvin suurisuiseksi ja uhkasi vangita kaikki ihmiset. Innoissaan hän korotti ääntään sanoen toivovansa, että joku kävisi hänen kimppuunsa kadulla, jotta vain saisi itse viedä sen hävyttömän putkaan ja antaa hänet Poissonin valtaan. Gervaise viittasi hänelle, että hän toki olisi vaiti, sillä työnaiset kuuntelivat. Hän palasi edeltä puotiin, ja koettaen olla hyvin tyyni hän jatkoi äskeistä puhetta:

— Nyt tarvittaisiin vielä jotakin vihannesruokaa. Hm? Pieniä herneitä läskin kanssa, sanoi Virginie. Minä en muuta söisikään.

— Niin, niin! Pieniä herneitä läskin kanssa! huusivat kaikki muutkin yhteen ääneen, ja Augustine työnsi innoissaan hiilihangon niin syvälle silitysuuniin kuin suinkin sai.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina muori Coupeau teki tulta jo kello kolmelta talon molempiin keittiouuneihin ja kolmanteenkin, joka oli saatu lainaksi Bochelaisilta. Puoli neljän aikaan kiehui jo lihaliemi isossa padassa, joka oli lainattu viereisestä ravintolasta, koska talon oma pata oli näyttänyt liian pieneltä. Oli päätetty laittaa vasikkamuhennos ja siankyljykset jo edellisenä päivänä, koska ne lämmitettyinä ovat parempia; ainoastaan kastikkeen sekottaminen oli jätettävä siksi kun käytiin ruualle. Jäi sitä sittenkin vielä yllin kyllin hommaa maanantaiksi, keittoruoka, herneet, läski ja hanhenpaisti. Uunien lieska valaisi kirkkaasti peräkamarin; paistirasva pihisi pannuissa; palaneista jauhoista nousi väkevä katku: iso pata tuprutteli höyrypilviä kuin höyrykone, kiehua roklattaen juhlallisesti, niin että sen kyljet tärisivät. Muori Coupeau ja Gervaise, valkoiset esiliinat edessä, täyttivät huoneen hyörinällään, kun he siivosivat persiljaa, juoksivat etsimässä pippuria ja suoloja ja kääntelivät lihaa puukauhoillaan. He olivat ajaneet Coupeaun ulos, ettei hän olisi tiellä. Mutta heillä oli yhtä kaikki ihmisiä vastuksenaan koko iltapäivä. Sieltä levisi koko taloon niin suloinen ruuan haju, että naapurien naisväestä toinen toisensa perästä poikkesi sisälle, mikä milläkin tekosyyllä, saadakseen vain tietää, mitä siellä keitettiin; eivätkä he lähteneet pois, ennenkuin pesijättären oli täytynyt nostaa padan kantta. Viiden tienoossa ilmestyi sitten Virginiekin; hän oli taas nähnyt Lantier'n; totisesti ei enää voinut astua kadulle tapaamatta häntä. Rouva Bochekin oli vast'ikään nähnyt hänet kadun kulmassa salaperäisen näköisenä kurkistelemassa ympärilleen. Silloin Gervaisen, jonka juuri piti lähteä ostamaan viiden soun edestä paahdettuja sipulia lihakeittoa varten, valtasi vavistus, eikä hän enää uskaltanut lähteä ulos. Portinvartijan akka ja ompelijatar pelottelivat häntä vielä enemmän kertomalla pöyristyttäviä juttuja miehistä, jotka puukko tai pistooli kätkettynä takin alle väijyivät naisia. Se oli ihan totta! Semmoista sai lukea sanomalehdistä joka päivä; kun joku tuollainen roikale syöntyy etsimään käsiinsä entisen hempukkansa, niin hänessä on miestä tekemään vaikka mitä. Virginie tarjoutui hyväntahtoisesti juoksemaan hakemassa paahdetut sipulit. Täytyihän naisten auttaa toisiaan; eihän Gervaise parkaa voinut päästää menemään tapettavaksi. Kun hän palasi, sanoi hän että Lantier ei enää ollut siellä; hän oli kai pötkinyt pakoon, kun näki juonensa paljastetuksi. Paistinpannujen ääressä keskustelu siitä huolimatta koko illan koski vain häntä. Kun rouva Boche neuvoi puhumaan asiasta Coupeaulle, niin Gervaise näytti kovasti pelästyvän ja pyysi häntä olemaan koskaan virkkamatta sanaakaan näistä asioista. Se vielä puuttuisi! Siitä vasta siisti juttu syntyisi! Hänen miehellään taisi jo ilmankin olla vihiä asioista, sillä jo muutamina päivinä hän oli maata mennessään kiroillut ja takonut nyrkillään seinään. Gervaiseä vapisutti jo pelkkä ajatus, että kaksi miestä söisi toisensa hänen tähtensä; hän tunsi Coupeaun, tiesi hänet niin mustasukkaiseksi, että hän olisi voinut hyökätä rautalevysaksineen Lantier'n päälle. Ja sillä aikaa kuin nämä neljä naista syventyivät tähän draamaan, kiehua roklattivat kastikkeet hiljakseen tuhkalla peitetyllä tulella; kun muori Coupeau nosti paistinpannujen kantta, pitivät vasikkamuhennos ja siankyljykset pientä salaperäistä pihinää; lihaliemen porina oli tasaista kuin selälleen päiväpaisteeseen nukkuneen lukkarin kuorsaus. Vihdoin kukin naisista otti padasta kupillisen lihalientä maistellakseen.

Maanantai oli viimeinkin käsissä. Nyt kun Gervaiselle tuli neljätoista päivällisvierasta, alkoi häntä huolestuttaa, miten saada tilaa niin monelle hengelle. Hän päätti kattaa ruokapöydän puotiin; ja jo aamusta varhain hän mittaili metrinauhalla, miten päin hän asettaisi pöydän; työpöytä oli näet muutettava ruokapöydäksi asettamalla sen alle toiset pukit. Mutta juuri keskellä pahinta mylläkkää tuli muudan vaimo kysymään vaatteitaan, joiden olisi pitänyt olla valmiina jo perjantaina; kun hänestä ei välitetty, nosti hän aika toran ja vaati vaatteensa heti paikalla. Silloin Gervaise puolustuksekseen valehteli häikäilemättä; se ei ollut hänen syynsä, hän siivosi puotiaan ja hänen apulaistensa oli määrä tulla vasta seuraavana päivänä; ja hän sai hänet rauhottuneena lähtemään pois lupaamalla ensi tilassa itse toimittaa hänen pyykkinsä. Kun sitten toinen oli mennyt tiehensä, purki hän sanoiksi äkäistä sisuaan. Jos rupeaisi ihmisten mieltä noudattamaan, niin ei totisesti ehtisi syödäkään; toisten hyväksi täytyisi muka raataa kaiken ikänsä! Ei suotaisi siunaamahetkenkään rauhaa! Kyllä mar! Vaikka Turkin keisari omassa persoonassaan olisi tullut tuomaan kaulustaan, vaikka olisi ollut ansaittavissa satatuhatta francia, niin hän ei olisi koskenutkaan silitysrautoihinsa tänä maanantaina, sillä pitihän kerran olla hänenkin vuoronsa nauttia hiukan.

Koko aamupäivä käytettiin ostoksiin. Kolme kertaa Gervaise kävi kaupungilla ja palasi lastattuna kuin muuli. Mutta juuri kun hänen piti lähteä viiniä tilaamaan, huomasi hän, ettei hänellä enää ollut tarpeeksi rahaa. Hän olisi tosin voinut ottaa viinin velaksi; mutta ei ollut hyvä jättäytyä aivan rahattomaksi, ainahan niitä on kotonakin tuhansia pikku menoja, joita ei tule edeltä käsin ajatelleeksi. Ja peräkamarissa he yhtenä muori Coupeaun kanssa huolissaan tuumailivat ja laskivat, että he tarvitsivat vähintään kaksikymmentä francia. Mistäpä saada nämä neljä sadan soun kappaletta? Muori Coupeau, joka ennen oli ollut hoitamassa erään Batignollesin teatterin pikku näyttelijättären taloutta, mainitsi ensiksi panttilaitoksen. Gervaiseltä pääsi helpotuksen nauru. Olipa hän pöllö, kun se ei johtunut enää hänen mieleensäkään. Hän kääri kiireesti mustan silkkihameensa pyyheliinaan ja pisti sen kiinni neuloilla. Sitten hän itse kätki käärön muori Coupeaun esiliinan alle, neuvoen häntä pitämään sitä hyvin sileästi vatsansa päällä, sillä naapurien ei tarvinnut saada tietää, mitä hän kantoi; ja hän tuli ovelle pitämään silmällä, ettei kukaan seurannut mummoa. Mutta tämä oli tuskin päässyt hiilikaupan kohdalle, kun hän kutsui hänet takaisin.

— Mummo! mummo!

Hän vei hänet takaisin puotiin, otti vihkimäsormuksen sormestaan ja sanoi:

— Ottakaa tämä mukaan, niin saamme enemmän.

Ja kun muori Coupeau toi hänelle kaksikymmentäviisi francia, niin hän tanssi ilosta. Hän kävi tilaamassa lisää kuusi litraa pulloviiniä juotavaksi paistin kanssa. Hän tahtoi nolata Lorilleux'läiset.

Jo pari viikkoa oli Coupeaulaisten hartain toivo ollut saada Lorilleux'läiset nolatuksi. Senkin salakähmäilijöitä sekä ukko että akka, tosiaankin kaunis pariskunta! Eivätkös ne herjat näet sulkeutuneet huoneeseensa, kun heillä milloin oli jotakin herkkuruokaa syötävänä, ikäänkuin he olisivat sen varastaneet? Niin, he tukkivat ikkunan sänkypeitteellä, jotta ihmiset eivät näkisi valoa, vaan luulisivat heidän makaavan. Tietysti se esti ketään menemästä heidän luokseen; ja he ahmivat herkkunsa yksin, uskaltamatta virkkaa sanaakaan ääneen ahtaessaan vatsansa täyteen kovalla kiireellä. Vielä seuraavanakaan päivänä he eivät edes tohtineet heittää kalvamiaan luita rikkaläjälle, koska silloin olisi saatu tietää, mitä he olivat syöneet; rouva Lorilleux kantoi ne kadun toiseen päähän ja heitti ne lokaviemärin aukkoon; eräänä aamuna Gervaise oli: yllättänyt hänet tyhjentämässä sinne koriaan, joka oli täynnä osterin kuoria. Mutta eipä ne herkut näihin saitureihin tehonneet, eikös tyhjä! Laihoja kuippanoita he olivat siltä. Ja kaikki nämä metkut johtuivat heidän itsepintaisesta halustaan näyttää köyhiltä. Mutta nyt heidät kerrankin piti läksyttää, piti näyttää heille, että ei kitsasteltu. Gervaise olisi asettanut pöydän vaikka kadun poikki, jos olisi voinut, saadakseen kutsua jokaisen ohikulkijan vieraakseen. Eihän rahoja ole keksitty sitä varten, että ne jäisivät homehtumaan. Silloin ne ovat kauniita, kun ne ihka uusina kiiltävät päivänvalossa. Gervaise oli aivan toista maata kuin Lorilleux'läiset. Milloin hänellä oli kaksikymmentä souta, käytti hän niitä ikäänkuin olisi tahtonut luulotella itsellään olevan neljäkymmentä.

Kattaessaan pöytää kello kolmesta lähtien muori Coupeau ja Gervaise puhuivat kaiken aikaa Lorilleux'läisistä. He olivat ripustaneet ikkunaan isot uutimet, mutta kun kuumuuden tähden ovea pidettiin auki, niin kaikki ihmiset kulkivat kadulla ihan pöydän editse. Jokaista pulloa, suola-astiaa ja lautasta asettaessaan pöydälle koetti kumpikin vaimo sovittaa siihen jonkin Lorilleux'läisille kiusallisen tarkotuksen. He valitsivat heille semmoisen paikan, josta hyvin voi nähdä koko pöydän komeuden, ja asettivat heille parhaat lautaset, hyvin tietäen, että posliinilautaset heitä sapettivat.

— Ei, ei, mummo, huusi Gervaise, älkää antako heille noita ruokaliinoja! Minulla on kaksi damastiruokaliinaa.

— Hyvä on! sanoi vanha mummo; se vasta heitä harmittaa, se on varma.

Ja he hymyilivät toisilleen seisten kahden puolen isoa, valkoista pöytää ja katselivat ylvästellen sille asettamiaan lautasrivejä. Pöytä loisti puodissa kuin kirkko keskellä kylää.

— Mitäs varten he ovat niin itaroita; jatkoi Gervaise. Tiedättehän tekin, että he valehtelivat viime kuussa, kun akka kertoi joka paikassa, että muka oli kadottanut kultaketjun pätkän viedessään sitä isännälleen. Ikäänkuin muka hän milloinkaan kadottaisi mitään!… Se oli yksinkertaisesti tekosyy, saadakseen ruikuttaa surkeuttaan ja päästäkseen maksamasta teille sata souta.

— En minä ole nähnytkään vasta kuin kaksi kertaa koko sataa soutani, sanoi muori Coupeau.

— Lyödäänpäs veto, niin he keksivät ensi kuussa jonkin toisen jutun… Se selittää, minkä tähden he tukkivat ikkunansa, kun syövät kaniinia. Vai mitä? Silloinhan olisi oikeus sanoa heille: »Koska teidän kerran kannattaa syödä kaniinia, niin voitte hyvin kyllä antaa sata souta äidillenne». Kyllä he ovat kataloita!… Minnekäs te olisitte joutunut, jos en minä olisi teitä ottanut meille?

Muori Coupeau pudisti päätään. Sinä päivänä hän oli kokonaan Lorilleux'läisiä vastaan Coupeaulaisten suurten päivällisten vuoksi. Hän piti hyvästä ruuasta, juoruamisesta kastrullien ääressä ja juhlavalmistusten mylläkästä. Muutenkin hän oli tavallisesti sangen hyvässä sovussa Gervaisen kanssa. Toisin päivin taas, kun he riitaantuivat keskenään, mitä kyllä tapahtuu vaikka missä perheessä, mummo murjotti, sanoi itseään kauhean onnettomaksi, kun näin täytyi elää miniänsä armoilla. Hänessä mahtoi pohjalla olla kumminkin jäljellä hellyyttä rouva Lorilleux'tä kohtaan; olihan hän kuitenkin hänen oma tyttärensä.

— Tokkopahan pysyisitte niin lihavana heidän luonaan? sanoi taas Gervaise. Eikä puhettakaan kahvista, tupakasta eikä mistään makeisista!… Sanokaapas, olisivatkohan he teitä kahdella patjalla makuuttaneet?

— Eipä tietenkään, vastasi muori Coupeau. Kun he tulevat sisälle, niin minä asetun vastapäätä ovea nähdäkseni heidän pitkän nenänsä.

Lorilleux'läisten pitkälle nenälle he nauroivat jo edeltä päin. Mutta nyt ei joudettu ristissä käsin pöytää katselemaan. Coupeaulaiset olivat syöneet aamiaista hyvin myöhään, yhden tienoossa, ainoastaan vähäisen kylmää ruokaa, sillä uunit olivat jo käytännössä, eikä tahdottu liata astioita, jotka oli jo valmiiksi pesty illaksi. Neljän aikaan oli molemmilla vaimoilla tulinen kiire. Hanhi oli paistumassa hiilikattilalla, joka oli asetettu maahan seinää vasten avonaisen ikkunan viereen; ja elukka oli niin iso, että se töin tuskin mahtui paistinvartaaseen. Kierosilmä Augustine istui jakkaralla hehkuvan hiiloksen hohteessa ja valeli toimessaan hanhea pitkävartisella kauhalla. Gervaise piti huolta herneistä ja läskistä. Muori Coupeau oli ihan päästä pyörällä niin paljosta ruokahommasta ja hyöri joka paikassa odottaessaan hetkeä, milloin saisi panna siankyljykset ja vasikkamuhennoksen lämpiämään. Viiden korvilla alkoi vieraita saapua. Ensin tulivat Gervaisen molemmat apulaiset, Clémence ja rouva Putois, kummallakin pyhävaatteet päällä, edellisellä siniset, jälkimäisellä mustat. Clémence kantoi geraniumia, rouva Putois heliotropia; ja Gervaisen, jolla juuri oli kädet valkoisina jauhoista, täytyi suudella moiskauttaa heitä kumpaakin, kädet selän takana. Aivan heidän kintereillään tuli Virginie, ja hänellä oli päällään, kuten vallasnaisella, kukikas musliinihame riippuvine vyönauhoineen ja hattu päässä, vaikka hänen ei ollut tarvinnut tulla kuin kadun poikki. Hän toi ruukun punaisia neilikoita. Hän suuteli itse pesijätärtä ja puristi häntä kovasti pitkillä käsivarsillaan. Vihdoin ilmestyi Boche rouvineen, tuoden toinen ruukun äitipuolenkukkia ja toinen resedoja. Rouva Lerat tuli kantaen sitruunapuuta ruukussa, jonka multa oli liannut hänen sinipunervan merinohameensa. Kaikki nämä tulijat suutelivat toisiaan ja tungeksivat kamarissa, missä kolmesta kamiinista ja hiilikattilasta nousi tukahduttava kuumuus. Paistinpannujen pihinä sekottui ihmisääniin. Jonkun hame tarttui kiinni paistinvartaaseen ja sai aikaan koko rymäkän. Hanhenpaistista levisi niin väkevä haju, että se sai kaikkien sieramet laajenemaan. Ja Gervaise oli hyvin ystävällinen, kiitteli jokaista kukista, keskeyttämättä siltä vasikkamuhennoksen suuruksen valmistusta, jota hän sekotti syvän lautasen pohjalla. Hän oli asettanut kukkaruukut puotiin pöydälle, ottamatta pois niiden valkoisia paperikääreitä. Kukkien suloinen tuoksu sekottui ruuan hajuun.

— Eikö teitä saisi auttaa? sanoi Virginie. Kun minä ajattelen, että te olette jo kolme päivää hommanneet kaikkia näitä ruokia, ja että ne nyt pistetään poskeen muutamassa hetkessä!

— Ka, ei suinkaan ne itsestäänkään valmistuisi! vastasi Gervaise… Ei, älkää liatko käsiänne. Näettehän, että kaikki on valmiina. Ei puutu enää kuin lihakeitto.

Silloin vieraat rupesivat asettumaan taloksi. Naiset panivat saalinsa ja hattunsa sängyn päälle ja kohottivat hameensa nuppineuloilla, etteivät helmat likaantuisi. Boche, joka oli lähettänyt takaisin vaimonsa porttia vartioimaan siihen asti kuin ruvettiin ruualle, työnsi jo Clémencea silitysuunin nurkkaan ja kysyi häneltä, oliko hän arka kutittamiselle; ja Clémence läähätti ja vääntelihe ja kipristihe niin, että liivin saumat ratkeilivat, sillä pelkkä kutittamisen ajatuskin pani väristyksen kulkemaan pitkin hänen ruumistaan. Muut naiset olivat samoin siirtyneet puotiin, etteivät olisi ruuanlaittajien tiellä, ja seisoskelivat pitkin seiniä pöydän ympärillä. Mutta kun keskustelu jatkui avonaisen oven kautta, eikä oikein tahtonut kuulla, mitä sanottiin, niin he vähän väliä palasivat peräkamariin täyttäen huoneen äänten sorinalla rupattaessaan Gervaisen kanssa, joka unohtui heille vastailemaan, höyryävä kauha kädessä. Siinä naurettiin ja laskettiin sukkeluuksia. Virginie sanoi olleensa syömättä kaksi päivää saadakseen tilaa vatsaansa. Mutta Clémence roikale vei hänestä voiton, hän kertoi tyhjentäneensä sisuksensa ottamalla aamulla englantilaisten tavoin oksennuspulveria. Silloin Boche neuvoi keinon, miten saa ruuan heti sulamaan, nimittäin puristamalla vatsaansa oven välissä jokaisen ruokalajin perästä. Sitäkin englantilaiset pitävät tapanaan; siten voi syödä kaksitoista tuntia yhtämittaa vatsaansa väsyttämättä. Vaatiihan toki kohteliaisuus syömään lujasti, kun on kutsuttu päivällisille. Eihän vasikkaa, sikaa ja hanhea panna kissojen eteen. Kyllä emäntä sai olla huoleti. He aikoivat tehdä niin puhdasta jälkeä, ettei hänen tarvinnut edes pestä astioita seuraavana päivänä. Ja vieraat näyttivät kiihottavan ruokahaluaan nuuskimalla kaikkia paisteja. Viimein naiset rupesivat telmämään kuin pikku tytöt; he survivat toisiaan, juoksivat huoneesta toiseen, niin että permanto tärisi, ja heidän hameensa helmat levittivät hulmutessaan keittiön hajua joka paikkaan. He pitivät korvia särkevää melua, josta naurun rämäkkä kuului sekaisin muori Coupeaun hakkuuraudan takutuksen kanssa, kun hän hakkasi läskiä palasiksi.

Juuri kun kaikki hyppivät ja kirkuvat rajuimmillaan, ilmestyi Goujet kantaen sylissään komeata, valkoista ruusua, jonka runko ulottui hänen päänsä tasalle, ja jonka kukat sotkeentuivat hänen keltaiseen partaansa. Hän ujosteli astua sisälle, jääden seisomaan ovelle, ruukku kädessä, mutta Gervaise juoksi häntä vastaan, posket punaisina uunien hehkusta, ja otti ruukun hänen käsistään. Ja kun Goujet ei sittenkään rohjennut suudella häntä, niin täytyi Gervaisen nousta varpailleen ja painaa poskensa hänen huuliaan vasten. Ja poikaparka oli niin hämmennyksissään, että suuteli häntä silmään, ja niin kovasti, että oli sokaista hänet. Molemmat jäivät vavisten seisomaan vastakkain.

— Voi, herra Goujet, se on kovin kaunis, sanoi Gervaise asettaen ruusun toisten kukkien viereen, joita kaikkia ylemmä sen komea latva kohosi.

— Eihän toki, eihän toki, hoki Goujet, keksimättä muuta.

Ja kun hän vähän rauhotuttuaan oli huokaissut syvään, ilmotti hän, ettei tarvinnut odottaa hänen äitiään; hänellä oli leininsä. Gervaise oli siitä hyvin pahoillaan; hän lupasi panna erikseen palasen hanhenpaistia, sillä hän tahtoi välttämättä, että rouva Goujet'n piti saada maistaa sitä. Nyt olivat jo kaikki vieraat koolla. Coupeau vetelehti luultavasti lähitienoilla Poissonin kanssa, jota hän oli mennyt noutamaan hänen kotoaan aamiaisen jälkeen; eivät he suinkaan enää kaukaa viipyneet poissa, sillä he olivat luvanneet palata täsmälleen kuuden aikaan. Kun lihakeittokin oli jo melkein valmista, niin Gervaise sanoi rouva Lerat'lle, että hänestä oli paras aika lähteä hakemaan Lorilleux'läisiä. Rouva Lerat kävi heti totiseksi: hän näet oli ollut sovinnon välittäjänä ja määrännyt, miten molempain perheiden keskiset asiat järjestettäisiin. Hän pani vaipan hartioilleen ja myssyn päähänsä ja lähti menemään jäykkänä ja tärkeän näköisenä. Sillä välin pesijätär sekotti lihaliemeen italialaisia kokkareita virkkamatta sanaakaan. Vieraatkin olivat äkkiä käyneet vakaviksi ja odottivat juhlallisesti.

Rouva Lerat ilmestyi takaisin ensiksi. Hän oli kiertänyt kadun kautta, jotta toimitus saisi juhlallisemman leiman. Hän piti kädellään puodin ovea selkosen selällään, ja rouva Lorilleux, silkkihame päällä, pysähtyi kynnykselle. Kaikki vieraat olivat nousseet seisomaan, ja Gervaise astui kälyään vastaan ja suuteli häntä, niinkuin oli sovittu, sanoen:

— Käykää sisälle. No, nyt se on lopussa, vai mitä… Koettakaamme elää sovussa keskenämme.

Ja rouva Lorilleux vastasi:

— Hartain toivoni on, että sitä kestää aina.

Kun hän oli tullut sisälle, niin Lorilleux pysähtyi samoin kynnykselle ja odotti, että häntäkin suudeltaisiin, ennenkuin astui sisälle. Kumpikaan ei ollut tuonut kukkia; he eivät olleet siihen suostuneet, sillä he olisivat mielestään näyttäneet liiaksi alentuvan Nilkuttajan edessä, jos olisivat tuoneet kukkia tullessaan ensi kerran hänen luokseen. Gervaise käski Augustinen tuoda kaksi viinipulloa. Sitten hän pöydän päässä kaatoi lasit täyteen ja kutsui kaikkia ottamaan lasinsa; ja nyt kilistettiin ja juotiin yhteinen sovinnon malja. Syntyi äänettömyys, jokainen joi; naisetkin kallistivat lasinsa yhdellä siemauksella viimeiseen tippaan asti.

— Ei mikään tee niin hyvää ennen päivällistä, selitti Boche kieltään maiskauttaen. Se antaa paremmin vauhtia kuin potku takapuoleen.

Muori Coupeau oli asettunut vastapäätä ovea nähdäkseen, miltä Lorilleux'läisten naamat näyttivät. Hän nykäsi Gervaiseä hameesta ja vei hänet peräkamariin. Ja kumartuneina liemipadan yli he yhdessä puhelivat vilkkaasti hiljaisella äänellä.

— Kylläpä he saivat pitkän nokan, sanoi vanha mummo. Te ette voinut nähdä heitä. Mutta minä pidin heitä silmällä… Kun akka näki pöydän, niin voi, miten hänen naamansa vääntyi, näinikään, ja hänen suupielensä nousivat silmiin asti, ja mies oli tukehtua harmista, niin että täytyi ruveta rykimään… Katsokaas heitä nyt tuolla; heidän suunsa on ihan kuivanut ja he pureksivat huuliaan.

— Oikein minua säälittää noin kateelliset ihmiset, sanoi Gervaise.

Tosiaankin Lorilleux'läiset näyttivät hullunkurisilta. Kenestäkään ei tietysti ole hauska tulla masennetuksi ja varsinkin perheissä, kun toiset menestyvät, niin toiset siitä raivostuvat, se on luonnollista. Mutta pitäähän toki hillitä mielensä eikä antautua naurun alaiseksi. Mutta Lorilleux'läiset eivät jaksaneet hillitä itseään. Se kävi yli heidän voimainsa! He katsoivat kieroon ja nyrpistivät suutaan. Ja se näkyi vielä niin selvään, että toiset vieraat heitä katselivat ja kysyivät heiltä, voivatko he pahoin. Koskaan eivät he voisi sulattaa tätä neljälletoista hengelle katettua pöytää, sen valkoista pöytäliinaa ja edeltäpäin leikattuja leipäpalasia. Olisi luullut olevansa jossakin boulevardien ravintolassa. Rouva Lorilleux kävi ympäri pöydän kättelemässä vieraita ja katsoi lattiaan, ettei tarvitseisi nähdä kukkia; ja salavihkaa hän koetteli isoa pöytäliinaa tunnustellakseen, että kunhan se vain ei olisi ollut ihan uusi.

— Nyt se on valmista! huusi Gervaise, ilmestyen takaisin, käsivarret paljaina, pienet vaaleat hiukset valloillaan ohimoilla.

Vieraat tungeksivat pöydän ympärillä. Kaikilla oli nälkä, ja he haukottelivat ikävystyneen näköisinä.

— Kunhan isäntä tulisi kotiin, sanoi pesijätär, niin voisimme alkaa.

— Kyllä sitten soppa ennättää jäähtyä! sanoi rouva Lorilleux. Coupeau myöhästyy aina. Ei olisi pitänyt, päästää häntä menemään.

Kello oli jo puoli seitsemän. Kaikki ruuat paloivat; hanhi paistui ainakin liiaksi. Silloin Gervaise epätoivoissaan puhui, että pitäisi lähettää joku katsomaan läheisiin viinikauppoihin, eikö siellä näkyisi Coupeauta. Ja kun Goujet tarjoutui lähtemään, niin Gervaise tahtoi lähteä hänen kanssaan; Virginie, huolissaan miehestään, seurasi heitä. He lähtivät kaikki paljaspäin. Seppä, jolla oli pitkä takki päällä, talutti vasemmassa käsikynkässään Gervaiseä ja oikeassa Virginietä, joten he täyttivät koko katukäytävän. Goujet sanoi, että hän oli kuin ies, jolla kannetaan kahta ämpäriä; ja vertaus oli heistä niin hullunkurinen, että heidän täytyi pysähtyä nauramaan. Ja kun he näkivät itsensä makkarapuodin peilistä, nauratti heitä vielä enemmän. Mustapukuisen Goujet'n rinnalla molemmat naiset näyttivät kirjavilta ilotytöiltä, ompelijatar ruusunkukikkaassa musliinipuvussaan ja pesijätär valkoisessa, sinitäpläisessä karttuunihameessaan, käsivarret paljaina ja pieni harmaa silkkihuivi kaulaan solmittuna. Ihmiset kääntyivät katsomaan heidän jälkeensä, kun he arkipäivänä niin iloisina ja pirteinä, pyhätamineissaan riensivät pitkin Poissonniers-katua survien väkijoukkoa tieltään lämpöisenä kesäkuun iltana. Mutta he eivät joutaneet ilvehtimään, vaan menivät suoraan jokaisen viinikaupan ovelle ja kurkistivat sisälle, eikö näkyisi Coupeauta tiskin ääressä. Olikohan se peijakas mennyt Triumfiportille asti ryyppyään ottamaan? He olivat jo kulkeneet läpi kadun yläosan ja etsineet kaikista mahdollisista kapakoista: Pikku Civettestä, joka oli kuulu viinaluumuistaan; muori Baquet'n luota, joka möi Orleans'in viiniä kahdeksalla soulla litran; Perhosesta, suustaan ranttujen ajurien tyyssijasta. Coupeauta ei vain näkynyt, ei kuulunut. Kun he sitten laskeusivat bulevardille päin ja menivät kadun kulmassa olevan François'n viinikaupan ohitse, pääsi Gervaiselta heikko huudahdus.

— Mikä nyt? kysyi Goujet.

Pesijätärtä ei enää naurattanut. Hän oli aivan kalpea ja niin liikutettu, että oli vähällä kaatua. Virginie ymmärsi heti kaikki nähdessään François'n puodissa pöydän ääressä Lantier'n rauhallisesti syömässä päivällistä. Molemmat naiset veivät sepän edemmäs.

— Jalkani niukahti, sanoi Gervaise, kun hän sai puhutuksi.

Vihdoin kadun alapäässä he löysivät Coupeaun Poissonin seurassa ukko Colomben Ansasta. He seisoivat keskellä miesjoukkoa. Coupeau, harmaa pusero päällä, huusi ja huitoi hurjasti käsiään ja iski nyrkkiä tarjoilupöytään; Poissonilla, joka ei ollut virantoimituksessa sinä päivänä, oli vanha ruskea palttoo päällä, hän kuunteli tylsän näköisenä, ääneti, sivellen leukapartaansa ja ruskeita viiksiään. Goujet jätti naiset katukäytävän reunalle, astui sisälle ja laski kätensä levysepän olkapäälle. Mutta kun tämä huomasi Gervaisen ja Virginien ulkopuolella, niin hän suuttui. Kuka hitto oli usuttanut naisväen hänen kintereilleen? Mitä heillä oli täällä tekemistä? Hän ei aikonut liikkua paikaltaan. He saivat syödä päivällissöpötyksensä yksinään. Saadakseen hänet rauhottumaan täytyi Goujet'n suostua maistamaan heidän kanssaan jotakin; mutta sitten hän ihan kiusaa tehdäkseen viivytteli vielä viisi pitkää minuuttia tiskin ääressä. Kun hän vihdoinkin tuli, ulos sanoi hän vaimolleen:

— Tämä ei käy päinsä… Minä olen missä minä tahdon, kuuletkos!

Gervaise ei vastannut mitään. Hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän oli luultavasti puhunut Lantier'sta Virginien kanssa, sillä tämä työnsi miestään ja käski hänen käydä edeltä Goujet'n kanssa. Molemmat naiset asettuivat nyt levysepän kummallekin puolelle ja alkoivat jutella hänen kanssaan estääkseen häntä katselemasta ympärilleen. Hän oli vasta hiukan nousuviinassa, pikemminkin suunsa soittamisesta kuin juomisesta hutikassa. Kun naiset näyttivät tahtovan kulkea vasemmanpuolista katukäytävää, niin hän survi heitä ja siirtyi kiusallakin oikeanpuoliselle katukäytävälle. Säikähtyneinä he juoksivat hänen perästään ja koettivat asettua hänen tielleen, ettei hän näkisi François'n ovea. Mutta Coupeau tiesi kai, että Lantier oli siellä. Gervaise vallan tyrmistyi kuullessaan hänen murahtavan:

— Vai niin! kultaseni, siellä on sisällä eräs vanha tuttu. Älä luulekkaan vetäväsi minua nenästä… Jos minä vielä kerran tapaan sinut keikailemassa ja heittämässä salaisia silmäniskuja!…

Ja hän yltyi pitämään yhä törkeämpää puhetta. Gervaise ei ollut tullutkaan häntä etsimään, käsivarret paljaina ja naama jauhoilla valkaistuna; hän hakikin entistä henttuaan. Sitten hänet yht'äkkiä valtasi hurja raivo Lantier'ta kohtaan. Se rosvo, se roisto! Hän tahtoi paiskata hänet katukäytävään, niin ettei hänestä jäisi kuin märkä pilkku jäljelle. Mutta Lantier ei näyttänyt aavistavan mitään, söi vain verkalleen vasikanpaistiaan. Ihmisiä alkoi jo kerääntyä Coupeaun ympärille. Vihdoin sai Virginie hänet lähtemään pois, ja heti kun oli käännytty seuraavasta kadun kulmasta, hän rauhottuikin jo kokonaan. Yhtäkaikki palattiin kotiin vähemmän iloisesti kuin sieltä oli lähdetty.

Pöydän ympärillä vieraat odottivat naamat nyrpeinä. Levyseppä kätteli heitä keikaillen naisten edessä, Gervaise hiukan alakuloisena puheli puoliääneen asettaessaan vieraita paikoilleen. Mutta yht'äkkiä hän huomasi, että kun rouva Goujet ei ollut tullutkaan, rouva Lorilleux'n viereen jäisi yksi paikka tyhjäksi.

— Meitä on kolmetoista! sanoi hän kauhistuen, sillä hän näki siinä uuden todistuksen onnettomuudesta, jonka hän jo jonkun aikaa oli tuntenut itseään uhkaavan.

Naiset, jotka jo olivat istuutuneet, nousivat paikoiltaan levottoman ja suuttuneen näköisinä. Rouva Putois tarjoutui lähtemään pois, sillä hänen mielestään sitä ei sopinut pitää leikin asiana; muuten ruoka ei enää hänelle maittanutkaan, kaikki, mitä hän söisi, olisi hänelle vain pahaksi. Boche puolestaan nauroi koko asialle, hänestä oli parempi, että oli kolmetoista kuin neljätoista; kukin saisi sitä suuremman osan, ja sillä hyvä.

— Odottakaapas! sanoi Gervaise. Kyllähän se saadaan autetuksi.

Ja hän pistäysi katukäytävälle ja kutsui sisälle ukko Bru'n, joka juuri sattui kulkemaan kadun poikki. Vanha työmies kompuroi sisälle ääneti, selkä köyryssä ja jäykkänä.

— Istukaapa siihen, äijä paha, sanoi pesijätär. Kai te tahdotte syödä meidän kanssamme, eikö niin?

Ukko nyökäytti vain päätään. Saattoihan hän syödä. Se oli hänelle yhdentekevää.

— Ka, miks'ei hän, yhtä hyvin kuin joku toinen! jatkoi Gervaise hiljentäen ääntään. Eipä hän usein saakaan syödä kyllältään. Syököön nyt ainakin kerran vielä mielin määrin… Nyt ei meidänkään tarvitse pitää siitä tunnon vaivoja, että ahdamme vatsamme täyteen.

Goujet'a se liikutti niin, että hänen silmänsä kävivät vesikierteille. Toiset säälittelivät ukkoa; heistä se oli hyvin paikallaan, ja he lisäsivät, että se tuottaisi onnea heille kaikille. Mutta rouva Lorilleux ei näyttänyt olevan kovinkaan tyytyväinen, että oli saanut ukon naapurikseen; hän koetti pysytellä hänestä loitolla ja mulkoili inhoten hänen kovettuneisiin käsiinsä ja hänen paikkaiseen, virttyneeseen puseroonsa. Ukko Bru istui alla päin, nolona, tietämättä, mihin panna ruokaliinansa, joka oli lautasella hänen edessään. Viimein hän otti sen pois ja asetti koreasti pöydän reunalle. Hänen ei juolahtanut mieleenkään asettaa sitä polvilleen.

Vihdoin Gervaise kantoi pöytään lihaliemen italialaisine kokkareineen. Vieraat tarttuivat jo lusikoihinsa, kun Virginie huomautti, että Coupeau taas oli hävinnyt. Ehkäpä hän oli palannut ukko Colomben luo. Mutta tällä kertaa kaikki suuttuivat. Sekö hänen perästään juoksemaan! Oma syynsä! Jouti jäädä kadulle, jos hänellä ei ollut nälkä. Ja kun viimeisiä lusikallisia kaavittiin lautasten pohjalta, ilmestyi Coupeau takaisin, kukkaruukku kummassakin kainalossa, toisessa leukoija, toisessa palsami. Koko pöytäseurue taputti käsiään. Coupeau asetti kohteliaasti ruukkunsa toisen oikealle, toisen vasemmalle puolelle Gervaisen lasia; sitten hän kumartui häntä suutelemaan.

— Olin unohtanut sinut, eukkoseni… Mutta ei siitä mitään! Hyväthän me siltä olemme, varsinkin tämmöisenä päivänä kuin tänään.

— Herra Coupeau on mainion hyvällä päällä tänä iltana, kuiskasi Clémence Bochen korvaan. Hän on saanut juuri tarpeellisen määrän ollakseen hauskimmillaan.

Isännän kohtelias käytös sai ilon palaamaan, joka jo oli ollut vaarassa mennä tipo tiehensä. Gervaisekin oli rauhottunut ja hymyili taas kuten ennenkin. Lihaliemi syötiin loppuun. Sitten pantiin viinipullot kiertämään ja juotiin ensimäinen lasi sekottamatonta viiniä kokkareiden huuhteeksi. Viereisestä huoneesta kuului lasten riitaa. Siellä oli Etienne, Nana, Pauline ja pikku Victor Fauconnier. Heille oli laitettu pöytä erikseen ja varotettu heitä olemaan hyvin siivolla. Kierosilmä Augustine, joka piti silmällä uuneja, sai syödä sylistään.

— Äiti! äiti! huusi yht'äkkiä Nana, Augustine kastaa leipäänsä hanhenkastikkeeseen!

Pesijätär juoksi katsomaan ja yllätti kierosilmän, kun tämä juuri oli polttaa kitansa koettaessaan kiireesti nielaista leipäpalan, joka oli kokonaan kastettu kiehuvaan hanhenrasvaan. Gervaise löi häntä korvalle, sillä se saakelin tyttöletukka huusi, että Nana valehteli.

Lihakeiton jälkeen ilmestyi vasikkamuhennos, joka tarjottiin salaattimaljassa, kun talossa ei ollut tarpeeksi isoa vatia. Nauruun vetäysivät syömämiesten suut, kun se kannettiin pöytään.

— Tässä taitaa tulla tosi eteen, arveli harvapuheinen Poisson.

Kello oli puoli kahdeksan. Puodin ovi oli pantu kiinni, etteivät kaikki naapurit saisi kurkkia sisälle; varsinkin vastapäätä asuva pikku kelloseppä katsoi heihin silmät pyöreinä, niin ahnaan näköisenä, ikäänkuin olisi tahtonut viedä heiltä palan suusta; eihän siinä käynyt syöntikään. Ikkunoiden eteen ripustettujen verhojen läpi tulvasi huoneeseen valkoista, tasaista, varjotonta valoa, jossa ui pöytä vielä hyvässä järjestyksessä olevine lautasineen ja korkeilla paperikauluksilla verhottuine kukkaruukkuineen; ja tämä himmeänkirkas, verkalleen hämärtyvä valo antoi seurueelle hienostuneen leiman. Virginie sen sanan keksi. Hän katseli huonetta musliiniverhoineen ja päätti, että se oli sievä. Kun rattailla ajettiin kadulla, niin lasit hyppelivät pöytäliinalla, ja naisten täytyi huutaa yhtä kovaa kuin miestenkin. Mutta paljoa ei puhuttukaan, oltiin hyvin siivosti ja lausuttiin toisilleen kohteliaisuuksia. Coupeaulla yksin oli pusero päällään, sillä eihän ystävien kesken tarvitse kursailla, sanoi hän, ja sitäpaitsi pusero on työmiehen kunniapuku. Naisilla oli kureliivit tiukalla ja hiukset pomadan kanssa niin sileiksi kammattuina, että ne kiilsivät; herrat taas istuivat loitolla pöydästä, etukumarassa ja kyynäspäät koholla, etteivät vain tiputtaisi ruokaa pitkälle takilleen.

Kas, hitto! Jopa siinä muhennoksessa oli aikamoinen lovi. Jos kohta ei puhuttukaan paljoa, niin ahkeraan siltä suut kävivät. Yhä vajeni salaattimalja, kun paksun, keltaisen kastikkeen seasta ongittiin lusikalla vasikan palasia; ja yhä niitä siinä riitti, vaikka salaattimalja vaelsi kädestä käteen, ja kaikki sitä vellostelivat löytääkseen siitä pieniä sieniä. Pitkät leivän pötkylät, jotka oli asetettu seinää vasten pystyyn syömämiesten taakse, hupenivat ihan silmissä. Ja suupalojen välillä kuului lasin pohjain kilahduksia pöytää vastaan. Kastikkeessa oli vähän liian kova suola, tarvittiin neljä litraa moisen muhennoksen huuhteeksi, joka helposti luisti kurkusta alas, mutta poltti kuin tulipalo vatsassa. Eikä siinä joudettu puhaltamaankaan, sillä siankyljykset tuotiin jo pöytään syvällä vadilla, suurten, pyöreiden perunain ympäröiminä, höyrypilven keskellä. Kuului riemuhuuto. Olipa se saakelin hyvä keksintö! Kaikki siitä pitivät. Totisesti, se se vasta ruokahalua antoi; ja jokainen seurasi silmillään vatia ja pyyhki veitsensä leipäänsä ollakseen valmiina. Kun sitten kukin oli saanut siitä eteensä, nykäistiin toisiaan kyynäspäillä ja puhuttiin suu täynnä. Kyljykset olivat kuin parasta voita! Se oli pehmeätä ja samalla tukevaa syötävää, niin että sen tunsi valuvan suolissaan aina saappaisiin asti. Perunat olivat makeita kuin sokeri. Se ei ollut liian suolaista, mutta juuri perunain tähden se vaati kulauksen kostukkeeksi joka minuutti. Neljä uutta pulloa avattiin. Lautaset pyyhittiin niin puhtaiksi, ettei niitä tarvinnut muuttaa herneille ja läskille. Herneistä ei tullut mitään haitallisia seurauksia. Niitä saattoi popsia lusikallisia vain lystikseen. Ne olivat oikeita herkkuja, ihan kuin varta vasten naisten nautinnoksi. Parasta koko herkussa olivat kumminkin parahultaisesti käristetyt läskipalaset, jotka haisivat hevosen kaviolle. Kaksi litraa riitti.

— Äiti! äiti! huusi yht'äkkiä Nana. Augustine pistää kätensä minun lautaselleni!

— Anna häntä korvalle äläkä siinä marise! vastasi Gervaise, joka parast'aikaa ahtoi suuhunsa herneitä.

Viereisessä huoneessa, lasten pöydässä Nana oli olevinaan emäntänä. Hän oli itse istuutunut Victorin viereen ja asettanut veljensä Etiennen pikku Paulinen viereen; näin he olivat olevinaan pariskuntia, jotka muka olivat huvimatkalla. Alussa Nana oli tarjoillut vierailleen ruokia hyvin kohteliaasti, hymyillen kuin aikaihminen, mutta hänen himonsa läskipalasiin sai hänestä voiton, ja hän piti ne itse kaikki. Kierosilmä Augustine, joka salaa vaani lasten ympärillä, käytti tilaisuutta hyväkseen kopaltaakseen kourallisen läskipalasia sillä tekosyyllä, että hän muka tahtoi jakaa ne kristillisemmin. Nana raivoissaan puri häntä ranteeseen.

— Odotappas! murisi Augustine, minä kantelen äidillesi, että sinä vasikkamuhennoksen jälkeen pyysit Victoria suutelemaan itseäsi.

Mutta rauha palasi taas, kun Gervaise ja muori Coupeau tulivat ottamaan hanhea paistinvartaasta. Isossa pöydässä hiukan huokaistiin, kukin selkäkenossa tuolillaan. Miehet aukoivat liiviensä nappeja ja naiset pyyhkivät kasvojaan ruokaliinallaan. Ateria ikäänkuin keskeytyi. Ainoastaan muutamilla olivat leuat yhä liikkeessä; itse edes sitä huomaamatta, he yhtämittaa nieleksivät suun täydeltä leipää. Toiset antoivat ruuan valustua ja odottivat. Ilta alkoi vähitellen pimetä. Päivä sakeni ikkunaverhojen takana tuhkanharmaaksi. Kun Augustine asetti kaksi lamppua, yhden kumpaankin päähän pöytää, niin niiden kirkkaassa valossa tuli näkyviin koko sekasorto, rasvaiset lautaset ja kahvelit, viinin tahraama pöytäliina täynnä leivänmuruja. Väkevä ruuanhaju oli tukehduttava. Mutta kaikki käänsivät nokkansa keittiöön päin, mistä kuumat höyryt tupruelivat.

— Saako teitä tulla auttamaan, huusi Virginie.

Hän nousi tuoliltaan ja meni viereiseen huoneeseen. Kaikki naiset puikkivat yksitellen hänen perästään. He kerääntyivät paistinvartaan ympärille ja katselivat suurella jännityksellä, miten Gervaise ja muori Coupeau vetivät siitä hanhen irti. Silloin kuului huuto, josta erotti lasten kimeät äänet ja ilohypyt. Riemusaatossa Gervaise palasi puotiin kantaen hanhea, käsivarret suorina ja hikiset kasvot loistaen tyytyväisessä hymyssä; naiset astuivat hänen jäljestään, suu naurussa heilläkin, ja Nana heidän takanaan, silmät seposen selällään, nousi varpailleen nähdäkseen hänkin jotakin. Kun hanhi oli pöydällä muhkeana, kullanruskeana, mehustaan tihkuvana, ei siihen heti käyty käsiksi. Se oli semmoinen yllätys, että koko seurue hämmästyneenä jäi äänettömäksi. Sitä vain osoteltiin silmää iskien ja päätä nyökytellen. Peijakas sitä mummoa! Olipa sillä pulleat reidet ja vatsa.

— Sepä ei olekaan lihottanut itseään seiniä nuoleksimalla! sanoi
Boche.

Sitten käytiin elukkaa lähemmältä tarkastelemaan. Gervaise selitti, että se oli komein hanhi, minkä hän oli löytänyt Faubourg-Poissonnièren lintukauppiaalta; se painoi kaksitoista ja puoli naulaa hiilikauppiaan vaa'assa; sitä paistettaessa oli poltettu säkillinen hiiliä, ja siitä oli saatu kolme ruukkua rasvaa. Virginie keskeytti häntä kehuakseen, että hän oli nähnyt elukan paistamatonna, sitä olisi syönyt siltäänkin, sanoi hän, niin hienoa ja valkoista oli sen nahka, kuin mampselilla konsanaan. Kaikki miehet nauraa virnottivat, ahnaasti huuliaan maiskutellen. Mutta herra ja rouva Lorilleux nyrpistivät nokkaansa, sillä heitä harmitti nähdä moinen otus Nilkuttajan pöydällä.

— No mutta eihän sitä voi syödä kokonaisena, sanoi pesijätär viimein. Kukas sen ottaisi leikatakseen?… Ei, en minä ainakaan! Se on kovin iso, minua ihan pelottaa.

Coupeau tarjoutui sitä palottelemaan. Sehän oli hyvin yksinkertainen temppu, otti vain kiinni jaloista ja siiven tyngistä ja veti, kunnes ne irtautuivat; yhtä hyvät palaset siitä sai silläkin tavalla. Mutta toiset panivat vastaan, ja ottivat väkisin kyökkipuukon levysepän käsistä. Kaikki menisi yhdeksi moskaksi, jos hän saisi leikata. Hyvän aikaa tuumailtiin sitten, kenelle se tehtävä uskottaisiin. Viimein rouva Lerat sanoi ystävällisellä äänellä:

— Kuulkaahan, annetaanpas se herra Poissonille, hän on siihen aivan omansa.

Ja kun toiset eivät näyttäneet ymmärtävän, niin hän lisäsi vielä imartelevammin:

— Tietysti se on herra Poissonin tehtävä, hänhän on tottunut aseita käyttämään.

Ja hän ojensi poliisille kyökkipuukon, jota hän piti kädessään. Kaikki osottivat hyväksymistään tyytyväisesti nauraen. Poisson kumarsi sotilaallisen jäykästi ja otti hanhen eteensä. Hänen naapurinsa, Gervaise ja rouva Boche väistyivät syrjemmäksi tehdäkseen tilaa hänen kyynäspäillensä. Ja hän leikkasi hitaasti, viiltäen pitkään, silmät kiinnitettyinä elukkaan, ikäänkuin katseellaan naulitakseen sen vatiin. Kun hän painoi veitsensä hanheen, niin että sen luut ratisivat, huusi Lorilleux isänmaallisessa innostuksessa:

— Ollappa siinä kasakka!

— Oletteko te tapellut kasakkain kanssa, herra Poisson? kysyi rouva
Boche.

— En, vaan beduiinien kanssa, vastasi poliisi irrottaen toisen siipipahlan. Kasakoita ei ole enää olemassakaan.

Syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki kurottivat kaulaansa seuratakseen veitsen liikkeitä. Poisson tahtoi hämmästyttää heitä. Yht'äkkiä hän viimeisellä sivalluksella leikkasi erilleen elukan takapuolen, niin että peränipukka jäi pystyyn; se oli piispan hiippa. Silloin ihastus puhkesi ilmi. Ainoastaan entiset sotilaat osasivat niin hauskoja temppuja. Mutta hanhen sisältä pullahti rasva vuotamaan tulvanaan ammottavasta peräaukosta. Siitäkös Boche ilvehtimään:

— Antakaapas se tänne, niin minä panen sen tekemään loronsa suoraan suuhuni.

— Hyi! sitä hävytöntä! huusivat naiset. Jopa pitää olla hävytön!

— En minäkään tunne toista niin inhottavaa miestä, sanoi rouva Boche, vielä äkäisempänä kuin toiset. Suus' kiinni, senkin!… Sinä turmeleisit ruokahalun kokonaiselta armeijalta… Sehän sillä on tarkotuksenakin, että saisi yksin syödä kaikki!

Silloin Clémence toisten päivitellessä alkoi kärttää:

— Herra Poisson, kuulkaahan, herra Poisson… Säästäkää minulle peränipukka, säästättehän!

— Sehän lankeaa luonnostaan teidän osallenne, rakkaani, sanoi rouva
Lerat katsoen häneen veitikkamaisen pisteliäästi.

Hanhi oli sillä välin paloteltu. Poliisi antoi seurueen ensin ihailla piispan hiippaa muutaman minuutin ja järjesteli sitten palaset ympäri vatia. Kukin sai ottaa eteensä. Mutta naiset valittivat kuumuutta ja päästelivät auki liiviensä hakasia. Coupeau huusi, että kukin sai olla kuin kotonaan; ei tarvinnut välittää naapureista; ja hän aukasi katuoven selkosen selälleen. Syöminkiä jatkettiin keskellä ajopelien jyrinää, ohikulkijain töllistellessä sisälle katukäytävältä. Kun leuvat olivat levänneet ja vatsa vähän huopennut, alotettiin päivällisen syönti uudestaan ja iskettiin hurjasti kiinni hanheen. Se hulluttelija Boche sanoi, että pelkkä odotus elukkaa paloteltaessa oli valuttanut häneltä vasikkamuhennoksen ja siankyljykset pohkeisiin asti.

Siinä olivat kahvelit kovassa työssä. Ei kukaan koko seurueesta muistanut koskaan raskauttaneensa omaatuntoaan sellaisella ylensyömisellä. Gervaise istua ryyhötti kyynäskolkkasillaan ja popsi isoja palasia valkoista lihaa, puhumatta sanaakaan, ettei vain yhtään suupalaa menisi hukkaan. Goujet'a hän kumminkin hiukan kainosteli, häntä hävetti näyttäytyä hänelle ahnaaksi kuin kissa. Mutta Goujet söi itsekin liikaa nähdessään emännän niin punakkana ruuan kimpussa. Sitä paitsi Gervaise oli ahnehtimisestaan huolimatta niin sievä ja hyvä! Hän ei tosin virkkanut mitään, mutta piti kaiken aikaa huolta ukko Bru'sta asettaen aina hänen eteensä pehmeimmät palaset. Olipa oikein liikuttavaa katsoa, miten tämä ahmatti otti siiven tyngän omasta suustaan antaakseen sen ukolle, jonka kita nyt oli paljolta syönnistä niin turtunut, ettei hän näyttänyt edes tuntevan, mitä söi, vaan nieli kaikki tylsistyneenä, alla päin, kunhan vain suussa oli jotakin. Lorilleux'läiset viskasivat vihansa hanhenpaistiin; he ottivat sitä kolmen päivän edestä, olisivatpa tahtoneet nielaista koko vadin ja pöydän ja puodin saadakseen Nilkuttajan yhdellä iskulla nujerretuksi. Kaikki naiset olivat pyytäneet linnun rintakoppaa, sillä luun vierestä oli liha makeinta. Rouva Lerat, rouva Boche ja rouva Putois kalusivatkin luita; muori Coupeau taas, joka piti enimmästi kaulasta, repi siitä lihaa kahdella viimeisellä hampaallaan. Virginie puolestaan söi mieluimmin nahkaa, kun se oli oikein ruskeaksi paistunutta, ja kaikki pöytätoverit, tahtoen olla kohteliaita, antoivat hänelle nahkansa; viimein Poisson katsoi häneen ankarasti ja käski häntä lopettamaan, sillä hänellä oli jo ilmankin tarpeeksi; kerrankin, kun Virginie oli syönyt liian paljon hanhipaistia, oli hänen vatsansa siitä turvonnut niin, että hänen oli täytynyt maata kaksi viikkoa vuoteen omana. Mutta Coupeau suuttui ja pani Virginien lautaselle hanhen reiden huutaen, että jos hän ei sitä kaluaisi puhtaaksi, niin hän, piru vieköön, ei kelvannut mihinkään. Oliko muka kukaan milloinkaan voinut pahoin hanhesta? Päinvastoin, se paransi pernataudit. Sitä saattoi syödä ilman leipää, kuin jälkiruokaa. Hän itse olisi voinut syödä sitä koko yön, ilman että siitä olisi koitunut hänelle vähintäkään haittaa; ja näyttääkseen mahtiaan hän työnsi suuhunsa kokonaisen hanhen säären. Sillä välin Clémence lopetti peränipukkaansa ja imeksi sitä huuliaan maiskutellen ja vääntelihe naurusta, kun Boche kuiskasi hänen korvaansa sopimattomuuksia. Jumal'avita! kun siinä syötiin! Kun kerran oli ruuan ääressä, niin söi häntä niin, että napa ruski. Ja kun muuten ei saa herkkuja haistaakaan kuin toisinaan, niin aika hölmö olisi, jos ei saadessaan ahtaisi itseään korvia myöten täyteen. Ihanpa siinä vatsat pullistuivatkin silmissä. Auki jäivät syömämiesten suut, ja rasvan vallassa kiilsivät leuvat ja naamat niin punaisina, että olisi luullut siihen paikkaan pakahtuvan.

Entäpä viini, hyvät ihmiset! Se virtasi ympäri pöytää, niinkuin vesi Seinessä. Ja se hupeni kuin sadekuuron synnyttämä puro janoiseen maahan. Coupeau kaatoi korkealta nähdäkseen punaisen viinisäteen vaahtoavan; ja kun litran pullo tyhjeni niin hän leikillään käänsi sen alas suin ja oli lypsävinään sitä saadakseen siitä vielä jonkun tipan herumaan. Ja taas katkaistiin uuden neekerin kaula! Puodin nurkkaan kasaantuikin kuolleita neekereitä kuin tappotanterelle, kokonaiset röykkiöt tyhjiä pulloja, joiden päälle heitettiin roskat pöydältä. Kun rouva Putois pyysi vettä juodakseen, niin levyseppä suuttui ja vei itse pois vesikarafiinit. Voiko rehellinen ihminen juoda vettä? Vai tahtoiko hän saada sammakoita vatsaansa? Ja lasit tyhjenivät yhdellä siemauksella; yhtenä kulauksena lorahti neste alas kurkusta, kuin ukkospäivänä sadekuuron vesi kattorännistä. Se viini, jota nyt satoi, tuli tynnörin pohjalta, ja mitäpä siitä, vaikka se vähän maistuikin puulta; kyllä siihen pian tottui. Sanokoot jesuiitat mitä tahansa, viinirypäleen mehu oli yhtä kaikki mainio keksintö! Koko seurakunta nauroi hyväksyen; sillä eihän työmies olisi voinut elää ilman viiniä; ukko Noakki lienee istuttanutkin viinapuun levyseppiä, räätäleitä ja seppiä varten. Viini virkisti työssä väsyneitä ja antoi tarmoa vetelyksiinkin. Jos kohta se veitikka toisinaan tekikin tepposet, niin entäpä sitten! Mitä se muihin kuului? Ja sitä paitsi, oliko muka sorretulla, köyhällä, porvariston halveksimalla työmiehellä niin paljon ilon aiheita, että häntä sopi moittia, jos hän joskus ottikin hienon hutikan ainoastaan sitä varten, että voisi nähdä elämän ruusunkarvaisena. Ja esimerkiksi juuri tällä hetkellä, kukapa olisi tahtonut vaihtaa paikkaansa keisarinkaan kanssa? Paljon mahdollista, että keisarikin oli humalassa, mutta vähät siitä, tuskinpa hän saattoi olla enemmän humalassa kuin he, ainakaan hänellä ei voinut olla hauskempi. Hiiteen ylhäisö! Coupeau ei tahtonut olla missään tekemisissä sen kanssa. Hänestä olivat naiset viehättäviä; hän taputteli taskuaan, jossa kolme souta kilahteli, ja nauroi niin iloisesti, kuin jos olisi mättänyt sadan soun rahoja lapiolla. Goujet'kin, joka tavallisesti oli niin raitis, oli hiukan liikutettu. Bochen silmät sirrottivat tavallista pienempinä ja Lorilleux'n silmät kävivät haljakammiksi. Poissonin pronssinkarvaisessa sotilasnaamassa pyörivät silmät yhä tuikeampina. He olivat jo ihan käkenä. Naisilla oli vasta hiukkasen tuntumusta, vaikka viini oli jo kihonnut heille poskiin, siksi vain, että teki mieli heittää vaatteita vähemmäksi; toiset eivät olleet vielä heittäneet pois kuin kaulaliinansa, mutta Clémence ei enää tahtonut pysyä sopivaisuuden rajoissa. Silloin Gervaise yht'äkkiä muisti ne kuusi sinetittyä viinipulloa, jotka olivat unohtuneet tarjoamatta hanhen kanssa; hän toi ne pöytään ja lasit täytettiin. Poisson nousi ylös, lasi kädessä, ja sanoi:

— Minä juon emännän maljan.

Koko seura nousi tuoliaan kolistellen seisomaan; käsiä ojennettiin, laseja kilistettiin ja kaikki huusivat yht'aikaa.

— Vielä viisikymmentä tällaista syntymäpäivää! huusi Virginie.

— Ei, ei, vastasi Gervaise liikutettuna ja hymyillen, minä tulisin liian vanhaksi. Uskokaa pois, vielä se tulee sekin aika, jolloin täältä lähtee mielelläänkin.

Sillä välin koko lähitienoon väestö kurkisteli sisälle avonaisesta ovesta ja otti osaa juhlaan. Ohikulkijat pysähtyivät kadulle päin levenevän valovyön kohdalle ja nauroivat hyvästä mielestä nähdessään ihmisten syövän ja juovan niin sydämen hartaasta halusta. Ajurit kumartuivat istuimillaan, vilkasivat katettuun pöytään ja läiskäyttäen piiskallaan hevostaan he päästivät jonkun sukkeluuden: »Antakaapa mullekin ryyppy!… Heipä hei! paksu muori, minä menen sulle kätilöä hakemaan!…» Ja hanhen käry levisi pitkin katua ja sai kaikkien naamat kirkastumaan. Sekatavarakaupan puotipojat seisoivat vastapäisellä katukäytävällä ja kuvittelivat syövänsä hanhipaistia toisten mukana. Hedelmänmyyjätär ja makkaramuija pistäysivät vähän väliä ulos puotinsa eteen vetämään ruuan tuoksua nenäänsä ja nuoleksimaan huuliaan. Sanalla sanoen koko katu oli pakahtua ylensyömisestä. Vieläpä rouva Cudorgekin ja hänen tyttärensä, viereisen sateenvarjokaupan omistajat, joita muutoin ei nähnyt milloinkaan, astua tipsuttivat peräkkäin kadun poikki ja vilkasivat salavihkaa sisälle, naamat niin punaisina, kuin jos olisivat olleet lettuja paistamassa. Pikku kelloseppä istui pöytänsä ääressä, mutta työstä ei tullut mitään, sillä hän oli ihan humalassa, kun oli laskenut, montako litraa toiset joivat. Heidän juominkinsa nousi naapurien päähän! huusi Coupeau. Mitäpä syytä sitä olisikaan ollut peitellä? Alkuun päästyään ei seurakuntaa enää hävettänyt näyttäytyä pöydässä; päin vastoin he olivat siitä mielissään, ja se heitä vain yllytti, että ihmisiä kerääntyi heitä vesissä suin töllistelemään; he olisivat tahtoneet poistaa koko seinän, siirtää pöydän keskelle katua, ja syödä jälkiruuan ihan yleisön nenän edessä. Kelpasipa heitä katsoakin, vai mitä? Silloinpa ei tarvinnutkaan itsekkäästi sulkeutua huoneeseen. Nähdessään pikku kellosepän vastapäätä syljeksivän Coupeau näytti hänelle kadun poikki pulloa; ja kun toinen nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi, vei hän hänelle pullon ja lasin. Välit kävivät veljellisiksi kadullaolijain kanssa. Ohikulkijoille kohotettiin lasia ja puhuteltiin jokaista, joka näytti iloiselta velikullalta. Mässäys levisi laajemmalle, voitti vähitellen alaa, niin että lopulta koko Goutte-d'Or'in kortteli haisi ruualle ja kaikki ihmiset pitelivät vatsaansa; elämä kävi siellä niin hurjaksi, ikäänkuin kaikki pirut olisi laskettu valloilleen.

Rouva Vigouroux, hiilikauppiaan vaimo oli vähällä aikaa kulkenut monta kertaa edestakaisin oven editse.

— Ho-hoi! rouva Vigouroux! rouva Vigouroux! ulvoi koko seurue.

Hän astui sisälle hymyillen typerän näköisenä, silmät pestyinä; hän oli niin lihava, että liivin saumat tahtoivat ratkeilla. Miehistä oli hauska nipistellä häntä, sillä nipistipä häntä mistä kohdasta tahansa, ei koskaan tuntunut luuta. Boche pyysi hänet istumaan viereensä ja alkoi heti salaa kopeloida hänen polveaan pöydän alla. Mutta hän oli siihen niin tottunut, että hän rauhassa tyhjensi viinilasinsa, kertoen, että naapurit katselivat ikkunoistaan, ja että jotkut talon asukkaista jo alkoivat suuttua.

— Ohoh! vai semmoisia! Se on meidän asiamme, sanoi rouva Boche. Me kai tässä talon vartioita olemme? Niinpä me vastaammekin rauhasta… Tulkoot vain valittamaan, kyllä me heille opetamme…

Peräkamarissa oli ollut hurja tappelu Nanan ja Augustinen välillä paistinvartaasta, jota kumpikin oli tahtonut nuolla. Neljännestunnin ajan he olivat sitä viskelleet pitkin lattiata pitäen hirveätä rähinää. Nyt Nana hoiteli pikku Victoria, joka oli saanut hanhen luun kurkkuunsa. Hän työnsi sormensa hänen suuhunsa ja pakotti häntä nieleksimään isoja sokeripalasia lääkkeeksi. Se ei estänyt häntä pitämästä silmällä aikaihmisten pöytää. Hän tuli vähän päästä pyytämään viiniä, leipää tai lihaa Etiennelle ja Paulinelle.

— He! syö niin että halkeat! sanoi hänen äitinsä. Sittenpähän ainakin pääsen sinusta rauhaan!

Lapset eivät enää jaksaneet niellä, vaan söivät kumminkin, takoen kahveleillaan lautasiin jonkin laulun tahdissa kiihottaakseen itseään.

Keskellä tätä mellakkaa olivat kumminkin ukko Bru ja muori Coupeau alkaneet keskustelun. Ukko, joka ruuasta ja viinistä huolimatta pysyi harmaankelmeänä, puhui Krimin sodassa kuolleista pojistaan. Voi! jos pojat olisivat eläneet, niin hänellä olisi ollut leipää joka päivä. Mutta muori Coupeau, jonka kieli oli käynyt vähän kankeaksi, sanoi kumartuen hänen puoleensa: — Ristiä ja huolta niistä on vain, lapsista. On, on! Minäkin näytän muka onnelliselta täällä, eikö niin? Niinpä niin! Mutta toisenkin kerran minä itken… Ei, älkää toivottako itsellenne lapsia.

Ukko Bru pudisti päätään.

— Ei huolita minua enää minnekään työhön, nurisi hän. Minä olen liian vanha. Kun minä tulen johonkin verstaaseen, niin nuoret pilkkaavat minua ja kysyvät, että minäkö olin ollut Henrik IV:n kengänkiillottajana… Viime vuonna minä vielä ansaitsin kolmekymmentä souta päivässä erästä siltaa maalaamalla; siinä täytyi olla selällään telineillä, joiden alla joki virtasi. Siitä asti minua on ry'ittänyt… Nyt ovat ansiot lopussa. Joka paikasta minut ajetaan ulos.

Hän katsoi laihoja, jäykistyneitä käsiään ja jatkoi:

— Onhan se luonnollista, kun minusta ei enää ole mihinkään. He ovat oikeassa. Niin minäkin tekisin heidän sijassaan… Nähkääs, minun onnettomuuteni on siinä, etten ole kuollut. Niin, se on minun vikani. Parasta on paneutua makaamaan ja kuolla, kun ei enää jaksa tehdä työtä.

— Tosiaankin, sanoi Lorilleux, joka oli kuunnellut, minä en käsitä, miksi hallitus ei ryhdy auttamaan työn invaliideja… Minä luin siitä hiljattain jostakin sanomalehdestä…

Mutta Poisson piti velvollisuutenaan puolustaa hallitusta.

— Työmiehet eivät ole sotamiehiä, selitti hän. Iuvaliidipalatsi on vain sotamiehiä varten… Ei pidä mahdottomia vaatia.

Jälkiruoka oli tuotu pöytään. Keskellä oli temppelin muotoinen savoialainen kaakku; meluunan lohkoista tehdyn kupoolin päälle oli pistetty tekoruusu, jonka vieressä huojui rautalangan nenässä hopeapaperista tehty perhonen. Kaksi kumipisaraa kukan terälehtien välissä oli olevinaan kastepisaroita. Siitä vasemmalla oli syvässä vadissa maidon seassa palanen valkoista juustoa, ja toisessa vadissa, oikealla, oli isoja murskautuneita mansikoita joista mehu valui vadin pohjalle. Salaattiakin oli vielä jäljellä, leveitä öljyyn kastettuja lehtiä.

— No, rouva Boche, sanoi Gervaise kohteliaasti, ottakaapas vielä vähäisen salaattia. Sehän on teidän lempiruokaanne, kyllähän minä sen tiedän.

— Ei, kiitoksia, ei, minä olen jo ihan kaulaa myöten täynnä, vastasi portinvartijan muija.

Pesijätär kääntyi nyt Virginien puoleen, mutta tällekään ei enää pitänyt.

— Ihan todella, minä olen niin täynnä, sanoi hän, etten saisi suupalakaan enää mahtumaan sisääni.

— No, koettakaahan kumminkin, sanoi Gervaise hymyillen. Aina sitä joku pieni reikä löytyy. Salaattia voi kyllä syödä vaikka ei ole nälkäkään… Ette kai aijo sen antaa joutua hukkaan?

— Voittehan te huomenna syödä sen sokerin kanssa, sanoi rouva Lerat, se on vielä parempaa sokerin kanssa.

Naiset huokasivat syvään katsellessaan säälien salaattivatia. Clémence kertoi kerran syöneensä kolme kimppua krassia aamiaiseksi. Mutta rouva Putois vei voiton hänestäkin, hän söi kokonaisia kupusalaatin päitä semmoisenaan kastaen niitä ainoastaan suolaan. Kaikki olisivat voineet elää pelkällä salaatilla ja olisivat jaksaneet syödä niitä kokonaisia vadillisia. Ja tämä keskustelu auttoi naisia syömään salaatin loppuun.

— Minä lähden tästä niitylle ja kaivan kuopan vatsalleni, sanoi portinvartijan muija, suu täynnä.

Jälkiruokaa pidettiinkin vallan leikin asiana. Eihän sitä tarvinnut ottaa lukuunkaan. Se tuli tosin hiukan myöhään, mutta se ei tehnyt mitään. Pitihän sitä kuitenkin toki hyväillä sitäkin. Vaikka olisi täytynyt räjähtää kuin pommin, niin eihän saattanut olla maistamatta mansikoita ja kaakkua. Sitäpaitsi ei ollut mitään kiirettä, joudettiinhan tässä istumaan vaikka koko yö. Ajan kuluksi täytettiin lautaset mansikoilla ja valkoisella juustolla. Miehet sytyttivät piippunsa, ja kun sinetityt viinipullot olivat tyhjenneet, otettiin taas litrat esille ja juotiin viiniä tupakoidessa. Mutta Gervaiseä pyydettiin heti leikkaamaan savoialaista kaakkua. Poisson, joka aina oli kohtelias nousi seisomaan, otti ruusun ja ojensi sen emännälle, toisten paukuttaessa käsiään. Gervaisen täytyi kiinnittää se nuppineulalla rintaansa, vasemmalle, sydämmen puolelle. Sitä tehdessä perhonen lepatteli kaiken aikaa.

— Mitä hittoa, sanoi Lorilleux, joka juuri oli tehnyt mainion keksinnön, mehän syömme teidän silityspöydältänne!… Tokkopa sen ääressä lie ennen näin ankarasti tehtykään työtä!

Tällä ilkeällä pilapuheella oli suuremmoinen menestys. Samansuuntaisia, sattuvia sanansutkauksia alkoi tulla satamalla. Clémence ei pistänyt suuhunsa yhtään lusikallista mansikoita sanomatta, että hän lämmitti rautojaan. Rouva Lerat väitti, että juusto haisi tärkille, ja rouva Lorilleux murahti hampaittensa välistä, että ei ollut hullumpaa pistää rahat poskeensa semmoisella kiireellä samoilta laudoilta, joiden päällä niitä oli niin suurella vaivalla hankittu. Syntyi hirveä naurun ja huudon rähäkkä.

Mutta yht'äkkiä kova ääni vaati kaikkia vaikenemaan. Boche oli noussut ylös ja retkutellen ruumistaan hän veikeän näköisenä alotti laulun: Rakkauden tulivuori eli Nahkapoika naisten vallottaja.

Blavin ma olen, vallottaja naisten…

Myrskyisillä hyvähuudoilla otettiin vastaan ensimäinen värssy. Niin, nyt pantiin lauluksi! Jokaisen piti laulaa jokin laulu. Se oli kaikista hauskinta. Ja yhden laulaessa toiset loikoivat kyynäskolkkasillaan pöytää vasten tai selkä kenossa tuolillaan nyökytellen päätään parhaissa paikoissa ja ottivat kulauksen kertaussäkeiden kohdalla. Boche, peijakas, oli koko mato esittämään leikillisiä lauluja. Hän olisi saanut karafiinitkin nauramaan, kun hän matki nahkapoikaa, sormet harrallaan ja hattu takaraivolla. Heti Rakkauden tulivuoren jälkeen alkoi hän laulaa Follebichen paronitarta, joka oli hänen paras valttinsa. Päästyään kolmanteen värssyyn hän kääntyi Clémencen puoleen ja lauloi venyttäen tahtia imelällä äänellä:

Paronitar sai vierahia,
Sai neljä neitosiskoaan;
Yks tumma, toiset vaalevia
Niin kaunihisti katsovia
Kahdeksin silmin kaikkiaan.

Silloin koko seurakunta haltioissaan yhtyi kertaussäkeisiin. Miehet polkivat tahtia kantapäillään ja naiset takoivat veitsillä lasien reunaan. Kaikki hoilottivat:

Saakuri! kuka maksaa pois
Nyt ryypyt rois … nyt ryypyt rois … rois … rois…
Saakuri! kuka maksaa pois
Nyt ryypyt roistojoukon!

Puodin ikkunat helisivät ja musliiniverhot häilyivät laulajain äänen ja ankaran puhalluksen voimasta. Sillä välin oli Virginie jo kolmasti pistäytynyt ulkona ja palatessaan kumartunut hiljaa kuiskaamaan jotakin Gervaisen korvaan. Kun hän kolmannen kerran tuli sisälle keskellä kovinta mellakkaa, sanoi hän hänelle:

— Hän on yhä vielä François'n luona ja on lukevinaan sanomalehteä…
Aivan varmaan siinä on piru merrassa.

Hän puhui Lantier'sta. Häntä hän sillä tavalla kävi väijymässä.
Jokaisesta uudesta sanomasta Gervaise kävi totiseksi.

— Onko hän humalassa? kysyi hän Virginieltä.

— Ei, vastasi ompelijatar. Hän on rauhallisen näköinen. Mutta se minua juuri huolestuttaa. Mitä varten hän viipyy viinikaupassa, jos hän on rauhallinen?… Herra Jumala! kunhan vain ei mitään tapahtuisi!

Pesijätär tuli hyvin levottomaksi ja pyysi häntä olemaan vaiti. Yht'äkkiä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Rouva Putois oli noussut ylös ja lauloi Hyökkäyksen. Vieraat katsoivat häneen ääneti ja hartaina; Poissonkin oli pannut piippunsa pöydän reunalle paremmin kuullakseen. Lyhyt silittäjätär seisoi jäykkänä ja raivostuneen näköisenä, kasvot kalpeina mustan myssyn alla: hän ojensi vasemman nyrkkinsä eteenpäin voitonvarmalla ylpeydellä, ja hänen äänessään oli pontta enemmän kuin olisi luullutkaan, kun hän ärjyi:

Mer'rosvo kurjamieli
Jos meitä ahdistaa,
Niin hänet turma nieli
Hän armoa ei saa.
Hei, pojat, tykkein luoksi!
Yl' laitain rommi juoksi.
Noin mastonuoriin vaan
Mer'rosvot roikkumaan!

Siitä oli leikki kaukana. Mutta, vie sua pojat! semmoistahan se oli todellisuudessakin. Poisson, joka oli matkustanut merellä, nyökytteli päätään osottaakseen, että kuvaus oli yksityiskohtia myöten onnistunut. Muuten sen kyllä tunsi, että tämä laulu oli juuri rouva Putois'n luonteen mukainen. Coupeau kumartui kertomaan, miten rouva Putois oli eräänä iltana Poulet-kadulla antanut ympäri korvia neljälle miehelle, jotka tahtoivat häväistä häntä.

Sillä välin Gervaise toi muori Coupeaun auttamana kahvin pöytään, vaikka toiset vielä söivät savoialaista kaakkua. Hänen ei annettu istuutua, vaan huudettiin että nyt oli hänen vuoronsa. Hän koetti vastustella; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hän näytti alakuloiselta; toiset jo kysyivät, että voiko hän pahoin hanhipaistista. Silloin hän lauloi: Oi! nukkua mun suokaa! heikolla ja lauhkealla äänellä; kun hän pääsi kertaussäkeeseen, jossa toivotetaan nukkujalle kauniita unia, hän melkein ummisti silmänsä, ja hänen kostea katseensa harhaili pimeälle kadulle päin. Heti hänen lopetettuansa Poisson tervehti naisia jyrkästi kumartaen ja alotti juomalaulun, Ranskan viinit. Mutta hän lauloi kuin oven sarana; ainoastaan viimeinen, isänmaallinen värssy meni kuulioihin, sillä puhuessaan kolmivärisestä lipusta hän kohotti lasinsa korkealle ja lopetti laulun kaatamalla kurkkuunsa koko lasin. Sitten seurasi romanssi toisensa perästä; rouva Bochen barcarolessa puhuttiin Venetsiasta ja gondoliereistä, rouva Lorilleux'n bolerossa Sevillasta ja andalusiattarista, ja Lorilleux johtui aina Arabian tuoksuihin asti puhuessaan tanssiatar Fatiman lemmenseikkailuksista. Rasvaisen pöydän ympärillä, jossa ilma oli paksua ylensyöneiden ihmisten hengityksestä, avautui kultaisia taivaanrantoja, vilahti ohitse norsunluunvalkoisia kauloja ja sysimustia kiharapäitä, suudelmia vaihdettiin kuutamossa kitaroiden soidessa, bajadeerit sirottivat liidellessään helmiä ja kalliita kiviä; ja miehet imeskelivät tyytyväisinä piippuaan, ja naisilla oli suu autuaallisessa nautinnon hymyssä; nykyhetkestä tiedottomina luulivat kaikki olevansa jossakin kaukana hengittämässä hyvänhajuisia tuoksuja. Kun Clémence alkoi ääntään värisyttäen kujertaa: Tehkää pesänne, niin sitäkin kuunneltiin suurella mieltymyksellä; sillä se muistutti mieliin maaseudun pikku lintuineen; tanssit metsikön varjossa ja hunajakukkaiset nurmikot, sanalla sanoen sen, mitä näki Vincennes'in metsässä kun sinne mentiin huviretkelle kaniinipaistia syömään. Virginie palautti leikillisen mielialan laulamalla Pikkiriikkisen ryypyn; hän matki marketanttimuijaa, toinen käsi puuskassa, ja taivuttaen toisen kätensä rannetta hän oli kaatavinaan ryyppyä lasiin. Siitä innostuttiin niin, että pyydettiin muori Coupeauta laulamaan Hiirtä. Vanha mummo kieltäytyi, väittäen unohtaneensa koko renkutuksen. Kumminkin hän alotti ohuella, särkyneellä äänellään; ja hänen ryppyinen naamansa, jossa pienet, vilkkaat silmät kiiluivat, alleviivasi kaikki kaksimieliset paikat hänen laulaessaan, miten Liisa mampseli säikähti nähdessään hiiren ja kietoi hameensa helmat tiukasti kinttujensa ympärille. Koko pöytä nauroi; naisetkaan eivät voineet pysyä totisina, vaan vilkuivat kiiluvin katsein naapureihinsa; eikä se oikeastaan ollutkaan mikään ruokoton laulu, siinä ei ollut yhtään sopimatonta sanaa. Mutta Boche, joka tahtoi näyttää, miten se hänestä oli ymmärrettävä, leikki hiirisillä pitkin hiilikauppiaan muijan pohkeita. Siitä olisi voinut seurata pahempaakin, mutta Gervaise iski silmää Goujet'lle, ja tämä sai toiset kunnioittavaisesti vaikenemaan laulamalla jymybassollaan Abd-el-Kaderin hyvästijätön. Olipa sillä miehellä kerrassaan komea ääni! Se lähti hänen tuuheasta, keltaisesta parrastaan kuin vaskisesta pasuunasta. Kun hän kajahutti »Oi kumppanini jalo!» tarkottaen soturin mustaa tammaa, niin pamppailivat kuulijain sydämet, ja hänelle taputettiin käsiä malttamatta loppuakaan odottaa, niin kovasti hän oli huutanut.

— No nyt on teidän vuoronne, vaari Bru! sanoi muori Coupeau. Laulakaapas tekin laulunne. Vanhat laulut ovat kumminkin kaikista kauneimpia.

Kaikki kääntyivät nyt vanhuksen puoleen ja koettivat houkutella ja rohkaista häntä laulamaan. Hänen liikkumattomissa kasvoissaan, jotka olivat kuin parkittua nahkaa, oli tylsistynyt ilme, kun hän katsoi ihmisiin, eikä hän näyttänyt ymmärtävän mitään. Häneltä kysyttiin osasiko hän Viisi vokaalia. Mutta hän painoi päänsä alas; ei muistanut enää. Kaikki vanhankansan laulut olivat menneet sekaisin hänen pääkopassaan. Kun jo aiottiin jättää hänet rauhaan, näytti jotakin muistuvan hänen mieleensä, ja ontolla äänellä alkoi hän höpistä:

Tuu la laa, tuu la laa,
Tuu la, tuu la, tuu la laa!

Hänen kasvonsa elostuivat; nämä kertaussäkeet herättivät hänessä varmaankin muiston aikoja sitten menneistä iloista, joista hän yksin nautti, ja lapsellisella ihastuksella hän kuunteli yhä heikkenevää ääntään.

Tuu la laa, tuu la laa,
Tuu la, tuu la, tuu la laa!

— Kuulkaahan, tuli Virginie supattamaan Gervaisen korvaan, taas minä kävin siellä. En saanut ilman rauhaa… No niin! Lantier on lähtenyt pois François'n luota.

— Ettekö tavannut häntä ulkopuolella? kysyi pesijätär.

— En, minä kuljin kiireesti, enkä tullut katselleeksi ympärilleni.

Mutta Virginie, joka juuri sattui katsomaan ulos, vaikeni äkkiä, ja häneltä oli vähällä päästä huuto.

— Voi, Herra Jumala!… Hän on tuolla, vastapäätä, katukäytävällä; hän katsoo tänne.

Gervaise aivan tyrmistyi ja uskalsi vain hät'hätää vilkaista sinne päin. Ihmisiä oli kerääntynyt kadulle laulua kuuntelemaan. Sekatavarakaupan puotipojat, makkarakauppiaan vaimo ja pikku kelloseppä seisoivat ryhmässä, kuin mitäkin näytäntöä katsomassa. Siellä oli sotamiehiä, pitkätakkisia herroja, kolme pientä, viiden tai kuuden vuoden vanhaa tyttöä, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni hyvin totisina, ihmeissään. Ja aivan oikein, siellä seisoi Lantier eturivissä kuunnellen ja katsellen rauhallisen näköisenä. Totta tosiaan, siinä vasta oli röyhkeä mies. Gervaise tunsi kylmän väristyksen nousevan jaloistaan aina sydämeensä saakka, eikä hän enää uskaltanut hievahtaakaan, ukko Bru'n jatkaessa:

Tuu la laa; tuu la laa
Tuu la, tuu la, tuu la laa!

— Eikö mitä! äijä paha, jo riittää! sanoi Coupeau. Osaatteko te sen kokonaan?… Saatte laulaa sen toisen kerran, kun meillä on liian hauska.

Toiset nauroivat. Ukko lopetti siihen paikkaan, katsoi himmeillä silmillään ympäri pöytää ja vaipui tylsän näköisenä takaisin omiin mietteisiinsä. Kahvi oli juotu ja levyseppä oli taas käskenyt tuomaan viiniä. Clémence oli uudestaan alkanut syödä mansikoita. Vähäksi aikaa laulu taukosi, puhuttiin eräästä naisesta, joka aamulla oli löydetty hirtettynä viereisestä talosta. Nyt tuli rouva Lerat'n vuoro, mutta hänen täytyi ensin valmistautua. Hän kastoi ruokaliinansa kulman vesilasiin ja kostutti sillä ohimoitaan, sillä hänellä oli kovin kuuma. Sitten hän pyysi pisaran viinaa, ja juotuaan sen hän kauvan aikaa pyyhki huuliaan.

— Jumalan lapsi, sanoi hän, laulanko ma Jumalan lapsen?

Ja pitkä, miesmäinen leski, jolla oli luiseva nenä ja kulmikkaat hartiat kuin santarmilla, alkoi laulaa.

Laps orpo, jonka emo hylkää, suojan
Pyhällä paikalla saa ainian
Hänt' ohjaa, kaitsee silmä suuren luojan.
Laps orpo laps on hyvän Jumalan.

Värähytellen ääntänsä muutamissa sanoissa hän laulaa uilotteli pitkäveteisesti, pää kallellaan ja silmät taivasta kohti; oikeata kättään hän heilutti rintansa edessä ja painoi sitä sydämelleen liikutetun näköisenä. Silloin Gervaise, jota Lantier'n läsnäolo kiusasi, ei jaksanut pidättää kyyneleitänsä, hänestä tuntui kuin laulu olisi kuvannut hänen tuskaansa, kuin hän itse olisi ollut se hyljätty orpolapsi, jonka Jumala otti turviinsa. Clémence, joka jo oli hyvin humalassa, purskahti itkeä nyyhkyttämään, hänen päänsä painui pöydän reunaa vasten ja hän tukahutti nikotuksensa pöytäliinaan. Värisyttävä hiljaisuus vallitsi. Naiset olivat ottaneet esille nenäliinansa ja pyyhkivät silmiään, pää pystyssä, pitäen kunnioinaan mielenliikutustaan. Miehet, pää kumarassa, tuijottivat yhteen kohti eteensä, silmiään räpytellen. Poissonin henkeä ahdisti, ja hän puri hammasta niin kovasti, että piipun varresta paloja lohkeili, joita hän syljeksi lattialle, taukoamatta kumminkaan tupakoimasta. Bochen käsi oli jäänyt hiilikauppiaan vaimon polvelle, mutta tuntien epämääräistä tunnonvaivaa ja kunnioitusta hän ei enää häntä nipistellyt; kaksi isoa kyyneltä valui pitkin hänen poskiaan. Kaikki nämä mässääjät istuivat jäykkinä kuin itse korkea oikeus ja laakeina kuin lampaat. Viini se nyt tihkui heidän silmistään! Kun kertaussäe alkoi uudestaan entistään venytetympänä ja ruikuttavampana, niin kaikilta luonto putosi, ja he alkoivat ääneensä itkeä köllötellä ja päästelivät auki näppejään, liikutuksesta pakahtumaisillaan.

Mutta Gervaise ja Virginie eivät enää saaneet silmiään käännetyksi vastapäiseltä katukäytävältä. Rouva Bochelta, joka nyt myöskin huomasi Lantier'n, pääsi heikko huudahdus nyyhkytysten lomassa. Silloin kaikki kolme alkoivat tahtomattaankin vaihtaa hätääntyneitä katseita. Herra Jumala! jos Coupeau sattuisi kääntymään ja näkisi hänet. Siitä se vasta verinen rytäkkä nousisi! Ja he pitivät sellaista peliä keskenään, että viimein levyseppä kysyi heiltä:

— Mitä te siinä töllistelette?

Hän kumartui katsomaan ja tunsi Lantier'n.

— Perkele! tämä on jo liikaa, murahti hän. Se saatanan roisto! se lurjus… Ei, tämä on jo liikaa, tästä täytyy tulla loppu…

Ja kun hän nousi ylös kiroten ja uhkaillen, niin Gervaise pyysi häntä hiljaisella äänellä rauhottumaan.

— Kuule, minä rukoilen sinua… Pane pois veitsi… Pysy paikoillasi, älä lähde tekemään tuhoja. Virginien täytyi ottaa häneltä pois veitsi, jonka hän oli ottanut pöydältä. Mutta hän ei saanut häntä estetyksi lähtemästä ulos ja lähestymästä Lantier'ta. Muut vieraat olivat niin kasvavan liikutuksensa vallassa, etteivät huomanneet mitään, vaan itkivät yhä kovemmin rouva Lerat'n laulaessa sydäntävihlovan tunteellisesti:

Hän, orpo, hyljättynä kulki,
Ei hänen ääntään kuulleet muut
Kuin tuuli sekä metsän puut.

Viimeinen säe häipyi kuulumattomiin kuin myrskyn viimeinen valittava henkäys. Rouva Putois, joka juuri oli juomassa, tuli siitä niin liikutetuksi, että häneltä kaatui viinilasi pöytäliinalle. Sillä välin Gervaise istui kuin jähmettyneenä painaen nyrkkiään suulleen, ettei huuto pääsisi, ja peloissaan räpyttäen silmäluomiaan, hän odotti minä hetkenä hyvänsä näkevänsä toisen miehistä murhattuna kaatuvan keskelle katua. Virginie ja rouva Boche seurasivat myöskin mitä suurimmalla jännityksellä asiain menoa. Coupeauhon vaikutti raitis ulkoilma äkiksestään niin voimakkaasti, että hän oli lentää istualleen katuojaan tahtoessaan hyökätä Lantier'n päälle. Tämä oli vain väistynyt syrjään, kädet housun taskussa. Ja molemmat miehet alkoivat haukkua toisiaan vasten naamaa, varsinkaan levyseppä ei säästänyt sanojaan, hän sanoi Lantier'ta saatanan siaksi ja uhkasi tehdä sylttyä hänen sisälmyksistään. Puotiin kuului kovaäänistä, kiivasta rähinää ja näkyi hurjistuneita liikkeitä, ikäänkuin he olisivat tahtoneet vääntää sijoiltaan toistensa käsivarret. Gervaise oli mennä tainnoksiin ja pani jo silmänsä kiinni, sillä sitä kesti liian kauan ja hän luuli heidän joka hetki olevan repimäisillään silmät toistensa päästä, niin lähekkäin he seisoivat nenät vastakkain. Mutta kun Gervaise ei vähään aikaan kuullut mitään, niin hän aukasi taas silmänsä ja ällistyi aivan nähdessään heidät rauhallisesti juttelemassa keskenään.

Ruikuttavalla, itkunsekaisella äänellä alotti rouva Lerat uutta värssyä

Puol' elotonna aamun tullen
Poloinen lapsi löydettiin.

— Kaikenkinlaisia hylkiöitä niitä on naistenkin joukossa! sanoi rouva Lorilleux suosionosotusten keskellä, Gervaise, Virginie ja rouva Boche katsoivat toisiinsa. Eihän siitä tainnut sen pahempaa tullakaan? Coupeau ja Lantier juttelivat edelleen katukäytävällä. He haukkua napostelivat vielä toisiaan, mutta ystävällisesti. Äänen sävyssä oli hyväilyn vivahdusta, vaikka he sanoivat toisiaan »perhanan pässinpääksi». Kun ihmiset rupesivat heihin katsomaan, niin he alkoivat hiljakseen kävellä vierekkäin edestakaisin, pitkin talon sivua. Heidän keskustelunsa oli hyvin vilkasta. Äkkiä Coupeau näytti suuttuvan uudestaan, ja toinen estelevän, kursailevan. Viimein levyseppä työnsi Lantier'ta ja pakotti hänet puoliväkisin tulemaan puodin ovelle.

— Minä vakuutan, että teen sen hyvästä sydämestä, huusi hän. Te juotte lasin viiniä… Miehet on aina miehiä, vai mitä? Ainahan järkimiehet voivat sovussa elää…

Rouva Lerat lopetti viimeisen kertaussäkeen, ja kaikki naiset yhtyivät siihen nenäliinojaan hypistellen:

Laps orpo laps on hyvän Jumalan.

Laulajattarelle taputettiin kovasti käsiä, ja hän istuutui ollen olevinaan vallan näännyksissä. Hän pyysi jotakin juotavaa, sillä hän pani liian paljon tunnetta tämän laulun esitykseen, niin että hän aina pelkäsi saavansa hermokohtauksen. Kaikkien silmät sillä välin kiintyivät Lantier'hen, joka rauhallisesti oli istuutunut Coupeaun viereen ja söi jo savoialaisen kaakun tähteitä, joita hän kastoi viinilasiin. Paitsi Virginietä ja rouva Bochea ei kukaan tuntenut häntä. Lorilleux'läiset vainusivat tosin, että jotakin oli hullusti päin; mutta kun heillä ei ollut siitä mitään vannaa tietoa, niin he eivät muuta voineet tehdä kuin näyttää loukkaantuneilta. Goujet, joka oli huomannut Gervaisen mielenliikutuksen, katsoi karsaasti uuteen tulokkaaseen. Kun syntyi kiusallinen äänettömyys, niin Coupeau sanoi muitta mutkitta:

— Hän on muudan vanha tuttava.

Ja kääntyen vaimonsa puoleen hän jatkoi:

— Kuulehan, käyppäs katsomassa, eiköhän siellä vielä olisi hiukan lämmintä kahvia.

Gervaise katsoi vuoron perään toiseen ja toiseen aivan tyhmistyneenä. Ensin, kun hänen miehensä oli työntänyt sisälle hänen entisen rakastajansa, oli hän puristanut päänsä nyrkkiensä väliin, yhtä vaistomaisesti kuin kovalla rajusäällä aina ukkosen jyrähtäessä. Se ei tuntunut hänestä mahdolliselta, hän odotti seinien sortuvan ja murskaavan alleen ihmiset. Mutta sitten, kun hän näki miesten istuvan, ilman että edes musliiniverhotkaan liikahtivat, tuntui hänestä äkkiä koko asia vallan luonnolliselta. Hän oli luultavasti syönyt vain hiukan liiaksi hanhipaistia. Se kai se esti häntä selvästi ajattelemasta. Suloinen raukeus herpasi hänet, ja hän vaipui pöytää vasten, jaksamatta muuta halutakaan, kuin että saisi olla rauhassa. Herrainen aika! Mitäpä häntä suotta panemaan sydämelleen, kun kerran toisetkaan eivät olleet millänsäkään, ja kun asiat näyttivät selviävän itsestäänkin, niin että kaikki olivat tyytyväisiä? Hän nousi ylös mennäkseen katsomaan, oliko vielä kahvia jäljellä.

Peräkamarissa lapset jo nukkuivat. Kierosilmä Augustine oli kiusannut heitä koko ajan, kun jälkiruokaa syötiin, ryöstänyt heiltä mansikat ja pelotellut heitä hirveillä uhkauksilla. Nyt hän oli hyvin kipeänä, istua kyykötti pienellä jakkaralla, naama ihan kalpeana, eikä puhunut mitään. Lihavan Paulinen pää oli vaipunut Etiennen olkapäätä vasten, joka nukkui hänkin nojaten pöydän reunaan. Nana istui sängynedusmatolla Victorin vieressä, jota hän puristi itseään vasten, käsivarsi taivutettuna hänen kaulansa ympäri; hän torkkui silmät kiinni, ja hoki yhtä mittaa heikolla äänellä:

— Äiti hoi, minuun koskee … äiti hoi, minuun koskee…

— Oma syynsä! mutisi Augustine, jonka pää nuokkui sinne tänne; he ovat pöhnässä kaikki tyyni, he joivat ja räyhäsivät ihan kuin aikaihmisetkin.

Nähdessään Etiennen sai Gervaise uuden kohtauksen. Hänen sydäntään kouristi, kun hän ajatteli, että pojan isä oli siinä ihan vieressä syömässä kaakkua eikä ollut edes osottanut haluavansa syleillä lastaan. Hän oli jo vähällä herättää Etiennen viedäkseen hänet Lantier'n syliin. Sitten hänestä taas tuntui parhaalta, että asiat saivat rauhassa selvitä itsestään. Olisi tietenkin ollut sopimatonta häiritä toisten ruokarauhaa. Hän palasi puotiin kahvipannuineen ja kaasi siitä lasin Lantier'lle, joka muuten ei näyttänyt välittävän hänestä ensinkään.

— Nytkö se on sitten minun vuoroni, sopersi Coupeau tahmealla äänellä. Tietysti, herkut viimeiseksi… No niin, minä laulan teille: Sit' on porsas vaan!

— Hyvä, hyvä! Sit' on porsas vaan! huusi koko seurakunta.

Räyhinä alkoi uudestaan, Lantier oli unohdettu. Naiset varustivat reilaan lasinsa ja veitsensä säestääkseen kertaussäettä. Naurettiin jo edeltäpäin levysepälle, joka siinä oikoi sääriään vekkulimaisen näköisenä. Matkien vanhan akan säräjävää ääntä hän lauloi!

/ Aamuin mullin mallin multa
Ain' on sydänala
Tuo, sanon, rannasta, poika kulta,
Neljän lantin kala!
Koko tunnin hän kuhnii tiellä,
Sitten tullessaan
Aamuryyppyni tullaa vielä:
Sit' on porsas vaan!

Ja naiset takoivat lasejaan ja toistivat kuorossa hirmuisella riemun remakalla.

Sit' on porsas vaan!
Sit' on porsas vaan!

Iloon yhtyi nyt koko Goutte-d'Or'in katu. Koko kortteli lauloi Sit' on porsas vaan! Kelloseppä, sekatavarakaupan puotipojat, makkarakauppiaan vaimo ja kasvismuija, jotka kaikki osasivat laulun, huusivat yhteen ääneen Sit' on porsas vaan! ja lyödä läimäyttelivät toisiaan iloa korottaakseen. Totisesti, koko katu oli lopulta humalassa. Pelkkä Coupeaulasta tulviva juomingin höyry pani kadulla olijat juhlatuulelle. Ja myöntää täytyy, että sisällä olijatkin alkoivat jo olla pahanpäiväisesti päissään. Päihtymys oli vähitellen noussut ensimäisestä viinilasista lähtien, joka oli juotu lihaliemen jälkeen, ja nyt se oli ylimmillään. Kaikki ulvoivat ja kirkuivat savuavien lamppujen punaisessa hohteessa. Tämä hillitön huuto ja remakka voitti viimeisten, kadulla vierivien ajopelienkin jyrinän. Kaksi poliisia, jotka luulivat siellä olevan ilmi kapinan, juoksivat katsomaan; mutta huomatessaan Poissonin he ymmärsivät yskän, nyökäyttivät päätään ja lähtivät verkalleen astumaan rinnatusten pitkin mustaa taloriviä,

Coupeau oli tullut tähän värssyyn:

Viime pyhänä iltapuolla
Tervehdin Tinette setää,
Joll' on Pikku-Villettessä tuolla
Virkana lantaa vetää.
Kirsikanluita — onkos tapaa —
Kotimatkallaan
Haki hän kierien keskellä rapaa:
Sit' on porsas vaan!
Sit' on porsas vaan!

Silloin kajahti lauhkeaan, tyyneen yöilmaan sellainen ulvonta, että koko talo tärisi; ja ulvojat itse paukuttivat itselleen käsiään, sillä ei ollut ajattelemistakaan voida ulvoa kovemmin.

Ei kukaan koko seurueesta saanut koskaan muistissaan tarkalleen selvitetyksi, mitenkä juhla oli päättynyt. Se vain oli varmaa, että se oli tapahtunut sangen myöhään, sillä ei yhtään kissaakaan ollut enää liikkunut kadulla. Paljon mahdollista kumminkin, että oli tanssittu pöydän ympäri piiritanssia. Kaikki oli hukkunut kellertävään sumuun, jossa punaisia haamuja oli hypellyt, suut korvia myöten naurussa. Se oli myöskin varma, ettei viinin juonnilla ollut lopulta ollut mitään määrää; sitä vain epäiltiin, että joku oli koiruuksissaan pannut suolaa laseihin. Lapset olivat luultavasti itse riisuneet päältään ja menneet yksin makuulle. Seuraavana päivänä rouva Boche kehui antaneensa Bochelle pari aimo korvapuustia jossakin nurkassa, jossa tämä oli liian läheltä puhutellut hiilikauppiaan muijaa; mutta Boche, joka ei muistanut mitään, väitti sitä ilkeäksi valheeksi. Siitä olivat kaikki kumminkin yksimielisiä, että Clémencen käytös oli ollut niin sopimatonta, että mokomata naikkosta ei olisi pitänyt kutsuakkaan. Hän oli lopuksi näyttänyt kaikki mitä hänellä oli, ja oli ruvennut voimaan niin pahoin, että oli kokonaan turmellut toisen musliiniuutimista. Miehet olivat toki menneet kadulle; Lorilleux ja Poisson olivat tuntiessaan vatsansa kapinoivan juosseet aina makkarapuodin kohdalle asti. Aina se näkyy, kuka on saanut hyvän kasvatuksen. Niinpä toiset naiset rouva Putois, rouva Lerat ja Virginie olivat kuumuuden käydessä sietämättömäksi pistäytyneet peräkamariin riisumaan päältään kureliivinsä; olipa Virginie heittäytynyt vähäksi aikaa vuoteelle estääkseen pahoinvoinnin seurauksia. Sitten oli seurakunta vähitellen alkanut sulaa, toiset olivat huvenneet toistensa jälkeen, saattaneet ensin toisiaan ja sitten yksitellen häipyneet pimeille kaduille. Viimeksi oli vielä kuulunut Lorilleux'n pariskunnan kiivasta riidan rähäkkää ja ukko Bru'n surullisen yksitoikkoista »tuu-la-laa, tuu-la-laa», Gervaise muisteli Goujet'n ruvenneen itkeä nyyhkyttämään lähtiessään: Coupeau oli yhä laulaa hoilotellut: Lantier oli luultavasti viipynyt loppuun asti, sillä Gervaise oli vieläkin tuntevinaan henkäyksen hiuksissaan, mutta hän ei osannut sanoa, oliko se Lantier'n vai kuuman yöilman henkäys.

Mutta kun rouva Lerat ei ollut uskaltanut yksin palata Batignollesiin asti tähän aikaan yöstä, niin oli sängystä otettu patja, joka oli hänelle levitetty yhteen puodin nurkkaan, kun ensin oli pöytä työnnetty syrjään. Siinä hän nukkui päivällisen tähteiden keskellä ja Coupeaulaisten maatessa humalataan hautomassa oli muudan talon kissoista puikahtanut sisälle avonaisesta ikkunasta ja nakerteli kaiken yötä hanhen luita terävillä hampaillaan.