Ansa / Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä toisen keisarikunnan aikana

by Émile Zola

XI.

Sitä mukaa kun Nana kasvoi kävi hän yhä huikentelevammaksi. Viisitoistavuotiaana hän oli jo iso kuin hieho, hyvin vaalea iholtaan, pullea ja pyöreä kuin kerä. Niin, hän oli juuri muodostumassa aikaihmiseksi mutta vielä ilman kureliivejä. Kasvot hänellä oli kuin maidossa kastetut, hipiä hieno kuin persikankuori, nenä soma, suu punainen ja silmät niin kiiluvat, että miesten teki mieli ottaa niistä tulta piippuunsa. Hänen vaalea, uutiskauran värinen tukkansa oli sirotellut hänen ohimoilleen teerenpilkkuja aivan kuin kultahiekkaa, joka siinä sädekehänä loisti. Aika soma nukke, sanoivat Lorilleux'läiset, tytönletukka, jolle olisi pitänyt vielä antaa selkään, ja jonka tanakat hartiat olivat täyteläisen pyöreät; hän oli tulemassa täysikasvuiseksi naiseksi.

Nyt ei Nana enää ahtanut paperitukkoja liivinsä täytteeksi. Hän oli saanut nisät, kaksi vasta muodostunutta nisää, jotka olivat hienoja kuin valkea satiini. Ne eivät tuottaneet hänelle juuri mitään haittaa, hän olisi tahtonut niitä sylin täydeltä, hän uneksi saavansa yhtä suuret nännit kuin imettäjillä on; sellaisia herkkusuita ja ajattelemattomia olentoja ne nuoret ovat. Varsinkin eräs paha tapa, jonka hän oli ottanut, pani miesten suut vetistymään: hän pisti kielensä äärimmäisen kärjen valkeitten hampaittensa välistä ulos. Epäilemättä hän peilaillessaan oli huomannut sen somistavan itseään. Siksipä hän pitkin päivää näytteli kieltään, näyttääkseen kauniilta.

— Pidä vaan kieltäsi kätkössä! huusi hänen äitinsä hänelle.

Ja Coupeaun täytyi oikein nyrkkiä puiden sekaantua asiaan, höystäen ulvomistaan tavallisilla kiroussanoillaan.

— Tokko siitä vedät tuon punaisen läpän takaisin suuhusi!

Nana esiintyi hyvin veikistelevästi. Jalkojaan hän ei aina pessyt, mutta hän käytti niin ahtaita kenkiä, että hän kärsi oikein marttyyrin tuskia; ja jos kysyi miksi hän näytti niin sinipunervalta, hän vastasi, että hänellä oli mahanpuruja, ettei tarvitseisi tunnustaa veikistelemistään. Kun talossa ei ollut leipää, oli hänen vaikea saada komeata päälleen. Silloin hän teki oikeita ihmetöitä, toi työpajasta nauhoja, laitteli kuntoon pukujaan, likaisia hameita, joissa oli solmuja ja tupsuja toinen toisessaan kiinni. Kesä varsinkin oli se vuodenaika, jolloin hän vietti voittojaan. Hän kävi joka sunnuntai valkeassa kuuden francin pumpulihameessa; kaikkialla Goutte-d'Or'in kaupunginosassa voi nähdä tuon vaaleaverisen kaunottaren. Niin, hän oli tunnettu ulkobulevardeilta valleille saakka, Clignancourt'in viertotieltä Chapellen pääkadulle saakka. Häntä kutsuttiin »kananpojaksi», koska hän todellakin oli hieno hipiältään ja reipas ulkomuodoltaan, aivan kuin kananpoika.

Yksi hame varsinkin puki häntä mainiosti. Siinä oli vaalean punaisia täpliä valkealla pohjalla; se oli hyvin yksinkertainen, ilman mitään koristeita. Itse hame, joka oli lyhyenpuoleinen, jätti jalat näkyviin: leveän aukonaisista ja ulkonevista hihansuista näkyivät käsivarret kyynärpäihin saakka; jakun kaulamus, jonka hän taittoi sisäänpäin ja pani nuppineuloilla kiinni jossakin porraskäytävän pimeässä sopukassa, välttääkseen isä Coupeaun korvapuusteja, jätti hänen lumivalkean kaulansa ja sille lankeavan kullankarvaisen varjon näkyviin. Mitään muuta hänellä ei ollut yllään, lukuunottamatta vaaleanpunaista nauhaa, jolla hänen vaalea tukkansa oli solmittu yhteen ja jonka päät heiluivat niskassa. Hän oli tässä puvussaan tuore kuin kukkavihko. Hänestä tuoksui nuoruus, lapsen ja naisen alastomuus.

Sunnuntaisin hän tähän aikaan sekaantui kansanjoukkoon kaikkien miesten seuraan, jotka ohi kulkiessaan häneen vilkuivat. Hän odotti sunnuntaita koko viikon; kaikellaiset pikku toiveet kutkuttivat häntä; hän pidätti huokauksia, tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, halusi mennä kävelemään päiväpaisteeseen, juhlapukuisen esikaupungin väkijoukkoon. Aamusta pitäen hän oli pukeutumishommissa, seisten tuntikausia paitasillaan peilin palasen edessä, joka oli ripustettu piirongin yläpuolelle; ja kun kaikki talon väki saattoi nähdä hänet ikkunasta, hänen äitinsä suuttui ja kysyi häneltä, eikö hän jo pian herkeäisi kulkemasta paitasillaan. Mutta hän liimasi tyynenä otsatukkaansa kiharoiksi sokerivedellä, ompeli kengännappia kiinni tai neuloi jonkun hameenreijän umpeen, avojaloin, paita harteilta valahtaneena, pörröiset hiukset epäjärjestyksessä. Hän oli siinä aivan kuin tarhapöllö! sanoi isä Coupeau irvistellen ja ivaillen häntä; aivan kuin katuva Magdaleena. Hän olisi voinut esiintyä metsä-ihmisenä ja näyttää itseään kahdesta sousta. Hän huusi hänelle: »Pistähän lihasi piiloon, että minun käy leipää syöntini!» Ja Nana oli häikäilevän valkea ja hieno siinä paksun, vaalean tukkansa peitossa; hän suuttui niin kovasti, että hänen hipiänsä lensi siitä vaaleanpunaiseksi; mutta hän ei uskaltanut vastata isälleen, katkaisi vain kuivalla, raivoisalla nykäyksellä langan hampaissaan, niin että koko hänen kaunis alaston ruumiinsa vavahti.

Sitten hän heti aamiaisen jälkeen livisti pihalle. Tukahuttava sunnuntain rauha oli saattanut koko talon uuvuksiin; alikerroksen työpajat olivat suljetut; avonaisista ikkunoista näkyi tyhjissä huoneissa iltaa varten valmiiksi katettuja pöytiä, jotka odottivat väkeä kotiin tulevaksi valleilta ruokahalua saamasta; muuan vaimo kolmannessa kerroksessa käytti päivää huoneensa pesuun, veti sänkyään, heitteli huonekaluluja ja lauloi tuntimääriä samaa laulua pehmeällä itkunsekaisella äänellä. Ja työn levätessä olivat Nana, Pauline ja muutamat muut suuret tytöt lyömässä palloa tyhjän ja kaikuvan pihan keskellä. Heitä oli viisi tai kuusi, jotka kasvaen kilvan olivat tulemassa talon kuningattariksi ja jakoivat herrojen luomat silmäykset keskenään. Kun joku mies kulki pihan läpi, kuului hiljaista naurunkikatusta ja heidän tärkätyt hameensa kahisivat aivan kuin tuuli olisi käynyt. Heidän yllään paahtoi polttavan raskas juhlapäivän ilma laiskottavan raukaisevana kävelypaikkojen pölyn vaalistamana.

Mutta pallonlyönti oli heillä vain tekosyynä, päästäkseen ulos. Äkkiä muuttui kaikki talossa hiljaiseksi. He olivat juuri pujahtaneet kadulle ja lähteneet ulkobulevardeille. Silloin he kaikki kuusi, riippuen toistensa käsivarressa kulkivat, täyttäen viertotien koko leveydelleen, vaaleihin vaatteisiin puettuina, paljain päin, hiukset vain nauhoilla kiinni solmittuina. Eloisista silmistä välähteli luomien kulmista silmäniskuja; he näkivät kaikki ja kääntelivät kaulaansa nauraessaan, niin että lihava leuka oikein tuli näkyviin. Niistä kovista naurunpuuskista, jotka syntyivät, kun joku kyttyräselkä kulki ohi tai kun joku vanha nainen odotti koiraansa kadunkulmauksessa, murtui heidän rivinsä: toiset jäivät taamma, kun taas toiset vetivät heitä kaikin voimin mukaan; he kulkivat heilutellen lanteitaan kyykistäytyen huolimattomasti, jotta saisivat ihmiset pysähtymään heitä katsomaan ja jakut risahtelivat heidän kypsyvien muotojensa ponnistuksesta. Katu kuului heille; siellä he olivat kasvaneet, kantaneet hameitaan puotirivien ohi kulkiessaan; siellä he olivat nostaneet ne sukkanauhojaan kiinnittäessään polviin asti. Keskellä hidasta ja kalpeata väkijoukkoa bulevardien solakoiden puiden välissä tuo sekava parvi riensi siten eteenpäin Rochechouart'in portilta aina Saint-Denis'n portille saakka, tuuppien vastaan tulijoita, hajottaen ihmisparvia, kääntyen ja lennättäen jonkun sanan aivan kuin raketin naurun lomasta. Ja heidän liehuvista hameistaan jäi jälelle heidän ohi mentyään nuorison häpeämättömyyttä; he kulkivat siinä leveässä jonossa avotaivaan alla kirkkaassa päiväpaisteessa, käyttäen tuollaisten katutyttöjen ruokottomia puheenparsia, jotka ovat yhtä hempeitä ja haluttua tavaraa kuin neitsyet, jotka tulevat kylpemästä, niska kosteana.

Nana oli keskessä vaaleanpunaisine hameineen, joka loisti auringonpaisteessa. Hänen käsikynkässään kulki Pauline, jonka hame, keltaisia kukkia valkealla pohjalla, myöskin säteili, aivan kuin pienet liekit olisivat siihen polttaneet läpiä. Ja kun he kumpikin; olivat kaikkia suuremmat, naisekkaammat ja julkeimmat, he johtivat koko joukkoa ja pöyhentelivät itseään kun heitä katseltiin ja heille lausuttiin kohteliaisuuksia. Nuo muut, katutytöt, heittelivät häntäänsä oikeaan ja vasempaan ja koettivat pullistella itseään, että heidätkin otettaisiin vakavalta kannalta. Itse asiassa Nanalla ja Paulinella oli hyvin monimutkaisia viekkaita veikistelykeinoja. Jos he juoksivat niin, että joutuivat hengästyksiin, tapahtui se sen vuoksi, että heidän valkeat sukkansa näkyisivät ja että heidän palmikkonauhansa pääsisivät liehumaan. Ja kun he sitten pysähtyivät pamppailevin rinnoin ja pää kenossa, ikäänkuin olisivat olleet tukehtumaisillaan, niin saattoi etsiä, lähistöltä löytyi varmaan heidän tuttujaan, joku saman kaupunginosan pojista; ja silloin he alkoivat kulkea hitaammin, kuiskaillen ja kikatellen keskenään, ympärilleen kuitenkin salaa vilkaisten. Varsinkin he kiemailivat saadakseen aikaan tällaisia satunnaisia yhtymyksiä ihmisvilinässä. Nuoret pyhävaatteisiin puetut pojat, liivit yllään ja pyöreä lakki päässä, pysäyttivät heidät katuojan reunalle pakinoimaan ja tavottaen heitä vyötäisistä. Kaksikymmenvuotiaat nuorukaiset, päällään harmaat mekot, jotka olivat auki, niin että paljas rinta paistoi, juttelivat kepeästi heidän kanssaan, pitäen käsivarsiaan ristissä ja puhaltaen kuiskaillessaan tupakansavua heidän silmilleen. Nämä tapaamiset eivät kumminkaan vieneet mihinkään, sillä kaikki he olivat kasvaneet samalla kadulla yhdessä. Mutta tytöt alkoivat jo valikoida tuosta joukosta. Pauline tapasi aina erään rouva Gaudronin seitsentoistavuotiaan pojan, puusepän, joka tarjoili hänelle omenia. Nana erotti puistokäytävältä pesijättären pojan, Victor Fauconnier'n, jonka kanssa sitten vaihdettiin suukkosia hämärissä nurkissa; mutta tämä ei koskaan mennyt sen pitemmälle; he eivät vielä olleet asioista riittävän perillä, ruvetakseen tietämättömyyttään tekemään sen enempää. Mutta itse asiasta puheltiin suurisuisesti.

Kun sitte aurinko teki laskuaan, oli tämän suuren hauskuuden aika pysähtyä tällä erää. Tuli silmänkääntäjiä ja voimamiehiä, jotka levittivät puistokäytävälle vanhan ränstyneen maton. Pian siihen kerääntyi väkeä töllistelemään, muodostui kokonainen piiri, jonka keskellä nuorallatanssija vaalenneessa ihon myötäisessä puvussaan koetteli käsiään oikomalla pitää itseään tasapainossa. Nana ja Pauline seisoivat siinä tuntimääriä pahimmassa tungoksessa. Heidän kauniit, kepeät hameensa rutistuivat päällystakkien ja likaisien mekkojen välissä ja heidän paljaat käsivartensa, paljas kaulansa ja tukkansa kuumenivat viinin saastuttamista henkäyksistä ja hien löyhkästä. Ja he nauroivat iloisina, yhä punakampina, tuntematta mitään vastenmielisyyttä, aivan kuin olisivat olleet siinä oikealla alallaan. Heidän ympärillään rakeili rivoja sanoja, raakoja ruokottomuuksia, humalaisten karkeita mietteitä. Se oli heidän kieltään, kaikki ennestään tunnettua; he kääntyivät hymyillen tietämättä mitään hävelijäisyydestä, ja heidän silkinsileä hipiänsä loisti hienon kalpeana.

Ainoa seikka, mikä heitä pelotti, oli se, että he tapaisivat isänsä, varsinkin kun nämä olivat päissään. He tutkivat ympäristöä tarkalleen ja antoivat toisilleen tietoja.

— Katsopas Nana, saattoi yht'äkkiä Pauline huudahtaa, tuolla on isäsi
Coupeau.

— Hän on tietysti taas hönössä, kuinkas muuten, sanoi Nana harmitellen. Minä livistän tästä tieheni. Ei minua haluta saada häneltä selkääni. Katsokaahan! nyt hän kaatui. Hyvä Jumala, jos hän edes katkaisisi niskansa!

Joskus toiste Coupeau tuli suoraan häntä kohti antamatta mitään tilaisuutta pötkiä pakoon. Tällöin Nana kyykistyi alas, tekeytyi pieneksi ja kuiskasi:

— Te muut, pitäkää minua piilossa!… Hän etsii minua, hän lupasi viedä minut väkisin pieksettäväksi kotiin, jos vielä tapaisi minut täältä.

Kun juopporenttu oli kulkenut heidän ohitseen, nousi Nana jälleen ylös ja kaikki seurasivat Coupeauta. Saisikohan hän Nanan käsiinsä? Se oli kuin piilosilla oloa. Eräänä päivänä Boche oli taluttanut korvalehdestä Paulinea kotiin, ja Coupeau oli vienyt Nanan matkassaan, potkien häntä takapuoleen.

Päivä meni mailleen, tytöt kävelivät vielä kerran puistokäytävän toiseen päähän ja palasivat sitten kotiin väsyneen väkijoukon keskellä hämärän laskeutuessa. Pölypilvi oli tullut sankemmaksi ja raskas taivas siitä käynyt valjuksi. Olisi voinut luulla Goutte-d'Or'in katua joksikin maaseudun sopukaksi: porteilla seisoi akkoja ja äänekkäät puheet katkaisivat syvän hiljaisuuden tässä kaupunginosassa, joka oli ajopeleistä tyhjänä. Tytöt pysähtyivät hetkiseksi pihalle, ottivat pallokepit käteensä ja koettivat siten uskotella kotiväelleen, etteivät olleet hievahtaneetkaan sieltä. Sitten he menivät sisään, tekaisten mielessään jonkun kaskun, jota he eivät useinkaan tulleet kertoneeksi, kun tapasivat vanhempansa liian navakasti toisiaan mukuroimasta liian tuiman tai liian vähän kiehuneen keiton johdosta.

Nana oli nyt työssä ja ansaitsi neljäkymmentä souta Titrevillen luona eräässä talossa Kairon kadun varrella, missä hän oli ollut opissa. Coupeaulaiset eivät tahtoneet muuttaa häntä toiseen paikkaan, että hän voisi jäädä rouva Lerat'n valvonnan alle, joka oli ollut jo kymmenen vuotta laitoksen johtajana. Aamulla kun äiti katsoi käkikelloa, lähti tyttö aivan yksin liikkeelle, kiltin näköisenä, vanhassa, mustassa, liian ahtaassa ja liian lyhyessä puvussaan, joka puristi häntä olkapäistä; ja rouva Lerat oli saanut toimekseen tarkastaa, mihin aikaan hän saapui laitokseen ja ilmottaa sen sitten Gervaiselle. Hän sai kaksikymmentä minuuttia kulkeakseen Goutte-d'Or'in kadulta Kairon kadulle, mikä olikin aivan tarpeeksi, sillä tuollaisilla tytönheilakoilla on jalat kuin hirvellä. Joskus hän tuli täsmälleen perille, mutta niin punakkana, niin hengästyneenä, että hän aivan varmaan oli kulkenut tien vain kymmenessä minuutissa, viivyteltyään jossakin matkan varrella. Useimmiten hän myöhästyi seitsemän tai kahdeksan minuuttia, ja silloin hän koko päivän imarteli tätiään ja katsoi häneen rukoilevasti, koettaen siten liikuttaa häntä ja estää häntä kielimästä. Rouva Lerat, joka tunsi nuorison, valehteli Coupeaulaisille, mutta torui Nana'ta loppumattomilla lörpötyksillään. joissa hän puhui vastuunalaisuudestaan ja niistä vaaroista, joita nuorelle tytölle on tarjona Pariisin kaduilla. Voi, hyvä Jumala, ajoivathan ne häntä itseäänkin aivan tarpeeksi takaa! Ja hänen katsellessaan veljensä tyttäreen paloi hänen silmissään näiden alituisten himokasten ajatusten sytyttämä tuli; hän oli aivan haltioissaan, kun ajatteli, että hänen oli vartioitava ja vaalittava tämän kissanpoika raukan viattomuutta.

— Näetkös, sanoi hän hänelle yhä uudelleen, sinun täytyy kertoa minulle kaikki. Minä pidän sinusta kovin paljon: minulla ei olisi muuta tehtävänä kuin heittäytyä Seineen, jos sinulle sattuisi jokin onnettomuus… Kuuletko, kissanpoikaseni, jos miehet puhelevat sinulle jotakin, täytyy sinun kertoa minulle kaikki, kaikki, sanaakaan unhottamatta… No, voitko vannoa minulle, ettei kukaan sinulle tähän asti ole mitään puhellut?

Nana'ta nauratti silloin niin, että hänen suunsa meni hyvin hullunkurisella tavalla ryppyyn. Ei, ei, miehet eivät olleet puhuneet hänelle mitään. Hän kävi aivan liian kovaa kyytiä. Ja mitä he sitten olisivat hänelle puhelleet? ei kai hänellä ollut mitään tekemistä heidän kanssaan. Ja hän selitti myöhästymisensä hyvin yksinkertaisen näköisenä: hän oli pysähtynyt katselemaan kuvia; tai hän oli saattanut Paulinea, jolla aina riitti juttuamista. Saivat tulla hänen perässään, jolleivät uskoneet häntä: hän ei edes koskaan poikennut vasemmalta katukäytävältä; ja hän riensi aina niin kovaa kyytiä, että sivuutti kaikki muut neidit. Eräänä päivänä rouva Lerat tosin yllätti hänet Petit Carreaun kadulla seisomassa nokka pystyssä kolmen muun kukantekijätytön kanssa ja naureskelemassa sille, kun eräs mies ikkunassa ajoi partaansa, mutta tyttö suuttui ja vannoi, että hän juuri oli menossa kadun kulmassa olevaan leipuripuotiin ostamaan yhden soun kakkua.

— Kyllä minä pidän häntä silmällä, älkää ollenkaan peljätkö, sanoi tuo pitkä leski Coupeaulaisille. Minä vastaan hänestä kuin itsestäni. Jos joku miehen raato tahtoisi vaikka nipistääkin häntä, niin kyllä hän joutuisi minun kanssani tekemisiin.

Titrevillen verstas oli iso huone välikerroksessa; siinä oli pukkien päälle asetettu suuri työpöytä, joka täytti koko keskustan. Pitkin seiniä, joiden likaisenharmaiden paperien repeämistä rappaus paistoi, oli vierekkäin hyllyjä täpösen täynnä vanhoja paperilaatikoita, kääröjä ja takaisin lähetettyjä malleja, jotka olivat unhoittuneet sinne paksun pölypeiton alle. Kattoon oli kaasu luonut aivan kuin nokipeitteen. Molemmat ikkunat olivat niin suuria, että työntekijät voivat nähdä vastakkaisella katukäyvällä kulkevan ihmisjoukon, tarvitsematta nousta työpöydän äärestä.

Rouva Lerat tuli ensiksi laitokseen, näyttääkseen hyvää esimerkkiä. Sitten oli ovi neljännestunnin ajan yhtämittaa liikkeessä, kaikki kukkaistentekijät tulivat pienissä myssyissään, yksi silloin, toinen tällöin, hikisinä, tukka epäjärjestyksessä. Eräänä heinäkuun aamuna Nana tuli viimeisenä, mikä muutoin oli aivan hänen tapaistaan.

— Totisesti! hän sanoi, eipä olisi hullumpaa, jos saisi hankituksi itselleen vaunut!

Ja ottamatta edes päähinettä päästään, tuota mustaa rähjää, jota hän sanoi hatukseen ja jota hän ei viitsinyt korjailla, hän lähestyi ikkunaa ja kurkotti oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen kadulle.

— Mitä sinä siellä tiirailet? kysyi rouva Lerat epäluuloisena. Onko isäsi ollut sinua saattamassa?

— Eikä ole, vastasi Nana levollisena. En minä tässä katsele mitään… Näen vaan, että on aika kuuma ilma. Voi todellakin tulla aivan kipeäksi, kun saa juosta tällä lailla.

Aamu oli tukahuttavan kuuma. Työntekijät olivat laskeneet ikkunan eteen verhot, joiden lomasta he tähystelivät kadulla vilisevää liikettä; ja he olivat vihdoinkin käyneet työhön käsiksi istuen molemmin puolin pöytää, jonka yläpään rouva Lerat oli vallannut omakseen. Heitä oli kahdeksan, ja jokaisella oli edessään liimakuppi, pihdit, työkalut ja paininkerä. Työpöydällä oli yhtenä sekasotkuna rautalanganpätkiä, rullia, vanua, viheriätä ja kastanjanväristä paperia ja silkistä, satiinista ja sametista leikatuita lehtiä ja kukanterälehtiä. Pöydän keskellä olevan suuren karahviinin kaulaan oli yksi kukkaistentekijöistä ahtanut pienen kahden soun kukka-vihkon, joka edellisestä päivästä oli jäänyt nuutumaan hänen rinnalleen.

— Ettepä tiedä, sanoi sievä, tummaverinen Léonie, kumartuen paininkerällään rypistämään ruusunterälehtiä, että Caroline parka on aivan pääsemättömissä tuosta pojasta, joka tuli häntä hakemaan illalla.

Nana. joka paraikaa leikkeli viheriästä paperista kapeita siekaleita. huudahti:

— Jestapoo! tuollaista miestä, joka joka ainoa päivä riippuu hänen hännässään.

Kaikki huoneessa olijat rupesivat nauraa tyrskimään ja rouva Lerat'n täytyi koettaa pysytellä vakavana. Hän nyrpisti nenäänsä ja mutisi:

— Sinä olet juuri siisti, tyttöseni, käytät koko kauniita sanoja!
Kerron tämän isällesi, niin saadaan nähdä, mitä hän siitä pitää.

Nana pullisti poskiaan, ikäänkuin olisi pidättänyt naurun purskahdusta. Vai niin! vai isälle! kyllä se sekin osasi niitä ladella! Mutta yht'äkkiä Léonie kuiskasi hyvin hiljaa ja nopeaan:

— Hst! Olkaa varoillanne! rouva tulee!

Rouva Titreville, pitkä vakavan näköinen nainen, astui todellakin sisään. Tavallisesti hän oli alhaalla puodissa. Tytöt pelkäsivät häntä kovasti sentähden, ettei hän koskaan laskenut leikkiä. Hän kulki tarkastellen hitaasti työpöydän ympäri, jonka ääressä kaikki nyt olivat kumartuneet työnsä yli äänettöminä ja uutterina. Hän haukkui yhtä tytöistä hulttioksi ja pakotti hänet tekemää kaunokinkukan uudelleen. Sitten hän meni pois yhtä jäykkänä kuin oli tullutkin.

— Huh, huh! pani Nana toisten muristessa.

— Hyvät neidit, hyvät neidit! sanoi rouva Lerat, joka tahtoi näyttää vakavaa naamaa, te pakotatte minut todellakin ryhtymään sellaisiin toimenpiteihin, jotka…

Mutta kukaan ei häntä kuunnellut; ei kukaan häntä juuri pelännytkään. Hän oli liian suvaitsevainen, aivan kuin sidottu näiden tyttöjen seurassa, joiden silmistä loisti veitikkamaisuus: hän otti heidät usein erikseen urkkiakseen heiltä tietoja heidän rakastajistaan, povasipa heille joskus korteistakin, kun joku pöydännurkka sattui olemaan tyhjänä. Hänen karkea ihonsa, hänen santarmimainen vartalonsa vavahteli ilosta kuin juoru-akalla, heti kun vaan ruvettiin lemmenasioista puhumaan. Rivouksista hän vain loukkaantui; jollei vain käyttänyt raakoja sanoja, sai sanoa mitä tahansa.

Niin. Nanan hyvä kasvatus kehittyi verstaassa entistään paremmaksi. Tietysti hänellä oli hyvät taipumuksetkin. Mutta seurustelu tuollaisten tyttöjen kanssa, jotka jo olivat kurjuuden ja paheiden paaduttamia, täydensi sitä. Siellä he aivan kuin päällekkäin sullottuina turmelivat toisiaan, samoinkuin mädät omenat pilaavat samassa kopassa olevat terveet. Tosin he ihmisten silmissä koettivat hillitä itseään, olla esiintymättä kovin räikenemättömästi ja välttää liian ruokottomia sanoja. Sanalla sanoen, he koettivat esiintymistavassaan matkia hienon maailman naisia. Ainoastaan silloin, kun he olivat toistensa seurassa tai nurkissa vetelehtimässä, tuli rivouksia kuin turkin hihasta. Jos vaan kaksikin heistä oli yhdessä, niin he heti laskettelivat ruokottomuuksia, nauroivat niille pakahtuakseen. Iltasin he sitten saattelivat toisiaan kotiin: silloin he jäivät suustaan kiinni katukäytäville kertomaan toisilleen salaisuuksia, pöyristyttäviä juttuja, jotka panivat heidän poskensa hohtamaan tulipunaisina heidän tuuppiessaan vastaantulijoita väen vilinässä. Sitä paitsi ei verstaan ilma ollut terveellinen sellaisille tytöille, kuin Nana, joille vielä ei ollut käynyt huonosti: siellä oli kapakan ja siveettömästi vietettyjen öiden löyhkää, jota nuo kepeäjalkaiset tytöt aamulla toivat mukanaan pörröiseksi jääneessä tukassaan, ja rutistuneissa hameissaan, jotka heillä näyttivät olleen päällä maatessakin. Hääyön jälkeisen päivän raukea uupumus, väsyneet silmät, nuo mustat renkaat silmien ympärillä, joita rouva Lerat kainosti kutsui rakkauden mustelmiksi, voipuneet lanteet, käheät äänet, kaikki tämä henki turmelusta työpöydälle heleiden ja hentojen keinotekoisten kukkien sekaan. Nana vainusi ja kiihtyi aina kun tunsi vieressään istuvan sellaisen tytön, joka oli ollut tekemisissä miesten kanssa. Pitkän aikaa hän oli asettunut istumaan ison Liisan viereen, jonka sanottiin olevan paksuna; ja hän vilkaisi häneen kiiluvin silmin, ikään kuin olisi odottanut hänen paisuvan ja heti sen jälkeen halkeavan. Nanalla ei ollut enää juuri mitään uutta opittavaa, sillä hän tiesi jo kaikki, oli oppinut kaikki Goutte-d'Orïn kadun kivityksellä. Mutta verstaassa hän huomasi kaiken käytäntöön sovellutettuna ja se herätti hänessä vähitellen halun yrittää sitä itse vuorostaan.

— Täällä läkähtyy, sanoi hän lähestyen ikkunaa, ikäänkuin olisi aikonut vetää verhoja kiinnemmä.

Mutta hän kurottautui uudestaan katselemaan oikeaan ja vasempaan. Samassa Léonie, joka piti silmällä erästä vastapäiselle katukäytävälle pysähtynyttä miestä, huudahti:

— Mitä tuo ukko tuolla tekee? Hän on jo neljännestunnin aikaa vakoillut meitä.

— Joku katusankari, sanoi rouva Lerat, Nana, tuletko sieltä paikoillesi! Olenhan kieltänyt sinua jäämästä ikkunaan.

Nana ryhtyi uudelleen laittamaan orvokin varsia, ja kaikki verstaassa olijat rupesivat puhumaan miehestä. Se oli hyvin puettu, noin viidenkymmenen vanha herra, jolla oli päällystakki yllään: hänellä oli kalpeat, hyvin vakavat ja arvokkaan näköiset kasvot ja harmaa, huolellisesti leikattu leuvanalusparta. Kokonaisen tunnin hän oli seisonut rohdoskauppiaan puodin edustalla katsellen verstaan ikkunoihin päin. Kukantekijät nauraa kikattivat, mutta se ei kuulunut kadun vilinään; ja he kumartuivat hyvin toimessaan työnsä yli, vilkaisten tavan takaa herraan, etteivät kadottaisi häntä näkyvistä.

— Kas! huomautti Léonie, hänellä on monokkeli… Se on hieno herra…
Hän varmaankin odottaa Augustinea.

Mutta Augustine, suuri, ruma vaaleaverinen tyttö, vastasi pisteliäästi, ettei hän pitänyt ukoista. Ja rouva Lerat puisti päätään ja sanoi nyrpistäen suutaan paljon merkitsevään hymyyn:

— Te olette väärässä, rakas lapsi; ukot ovat paljoa hellempiä.

Samassa Léonien vierustoveri, pieni, lihava tyttö, kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan; ja äkkiä Léonie kaatui aivan oikonaan tuolille, rupesi niin nauraa hohottamaan, että oli pakahtua, katseli herraan ja nauroi yhä äänekkäämmin. Hän änkytti:

— Niinkö! niinkö!… Voi, kuinka tuo Sophie on ruokoton!

— Mitä hän sanoi? mitä hän sanoi? kysyivät kaikki verstaassa olijat kärsimättömän uteliaina.

Léonie pyyhki sanaakaan sanomatta kyyneleet silmistään. Kun hän vähän tyyntyi, rupesi hän uudelleen kukkasia laittelemaan, selittäen:

— Sitä ei voi toistaa.

Toiset pyysivät pyytämistään, mutta hän puisti päätään ja nauraa tyrski. Silloin Augustine, joka istui häntä lähinnä vasempaan päin, pyysi häntä sanomaan sen hänelle hiljaa. Ja vihdoin Léonie suostui sanomaan sen hänelle, pannen suunsa ihan hänen korvaansa kiinni. Augustine kaatui nyt vuorostaan tuolilleen ja oli pakahtumaisillaan. Sitten hän sanoi sen vierustoverilleen, ja niin meni puhe korvasta korvaan, kaikkien huudahtaessa ja tyrskiessä. Kun kaikki olivat kuulleet Sophien ruokottomuuden, he katselivat toisiinsa ja aivan säteilivät, mutta olivat kumminkin hiukan punakoita ja hämillään. Rouva Lerat oli ainoa, joka sitä ei tiennyt. Hän oli hyvin suuttuneen näköinen.

— Tuo tuollainen ei ole kohteliasta, hyvät neidit, sanoi hän. Ei pidä seurassa koskaan kuiskutella… Se oli kai taas jotakin sopimatonta? Sepä kaunista!

Hän ei kumminkaan uskaltanut pyytää heitä kertomaan itselleen Sophien ruokottomuutta, vaikka hän niin kiihkeästi halusi sitä tietää. Mutta hetken aikaa hän oli siinä pää kumarassa, tekeytyen arvokkaan näköiseksi, ja otti osaa tyttöjen keskusteluun. Jos joku heistä sanoi sanankaan, vaikka se olisi ollut vaikka kuinka viaton, vaikka se esimerkiksi olisi koskenut heidän työtään, niin toiset jo käsittivät sen rumassa merkityksessä; he kääntelivät sanoja mielessään, antoivat niille ruokottoman sävyn ja sivumerkityksen sellaisille yksinkertaisille lauseille kuin: »Pihtini ovat halenneet», tahi: »Kuka täällä on ollut sorkkimassa kupissani?» Ja kaiken he asettivat yhteyteen herran kanssa, joka kadun toisella puolella seisoi hievahtamatta kuin kurki paikoillaan; kaikki viittaukset lopulta kohdistuivat häneen. Kyllä hänen korvansa mahtoivat soida! Lopuksi tytöt laskettelivat typeryyksiä koettaessaan olla sukkelia. Mutta se ei estänyt heitä pitämästä tätä peliä hyvin hauskana, kun kerran olivat päässeet vauhtiin; silmät pyörivät heidän päässään ja he puhuivat yhä hurjempia asioita. Rouva Lerat ei saanut syytä suuttua, sillä he eivät puhuneet mitään raakuuksia. Hän itse sai heidät kaikki nauramaan kysymällä esimerkiksi:

— Neiti Liisa, ettekö tahtoisi antaa minulle tulta? Minulta sammui tuli.

— Rouva Lerat'n tuli on sammunut? huusivat kaikki verstaassa olijat.

Hän tahtoi ruveta selittämään.

— Hyvät neidit, kun tulette minun ikäisikseni…

Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, kaikki vaan sanoivat, että pitäisi pyytää tuota herraa sytyttämään rouva Lerat'n tulta.

Tästä naurun rähinästä näytti Nana enimmin nauttivan. Ei ainoakaan kaksimielinen sana jäänyt häneltä huomaamatta. Hän lasketteli niitä itsekin ja oli aivan haltioissaan ja ilosta pakahtumaisillaan, kun osui oikeaan. Hän oli paheissa omalla alallaan, niinkuin kala vedessä. Ja hän laittelikin orvokin varsia, väännellen itseään naurusta tuolillaan. Hän oli aika näppärä, tekaisi kukanvarren vielä lyhyemmässä ajassa kuin miehet paperossin. Kun hän vain otti kapean, vihreän paperikaistaleen käteensä, pyöräytti sitä hyppysissään ja pisti siihen vähän liimaa, jotta se pysyi koossa, niin siinä oli silloin valmiina nuori ja soma, vihreä kukanvarsi, joka kelpasi vaikka naisten rintaan pistettäväksi. Näppäryys oli hänen sormissaan, noissa kapeissa tyttöletukan sormissa, jotka näyttivät olevan läpinäkyviä, notkeita ja hienoja. Se ei voinut johtua muusta kuin harjaantumisesta. Hänelle annettiin kaikki varret tehtäviksi, niin sukkela hän oli niiden valmistamisessa.

Sillä välin oli vastakkaiselle katukäytävälle pysähtynyt herra mennyt tiehensä. Verstaassa olijat tyyntyivät ja tekivät uutterasti työtä tukahuttavassa kuumuudessa. Kun tuli aamiaisen aika, kello kaksitoista, niin kaikki oikoivat jäseniään. Nana, joka taas ryntäsi ikkunaan, huusi, että hän aikoi mennä ostoksille, ja kysyi, halusivatko toiset mitä. Léonie pyysi häntä ostamaan kahdella soulla raakkuja, Augustine pussillisen paistettuja omenia, Liisa retiisinipun ja Sophie makkaran. Kun hän sitten oli mennyt ulos, niin rouva Lerat, jonka mielestä hänen ikkunaan vilkumisensa sinä päivänä tuntui vähän omituiselta, juoksi hänen perästään, ja saavutettuaan hänet pitkillä koivillaan, hän sanoi:

— Odotahan vähän; minä tulen kanssasi, minäkin tarvitsen jotakin.

Mutta kun he sitten tulivat puistokäytävään, huomasi rouva Lerat äskeisen herran seisomassa siellä kuin kynttilän ja iskevän silmää Nanalle. Tyttö punastui korvia myöten. Täti tempasi hänet käsivarresta kadulle, mutta tuo tuntematon seurasi heitä aivan heidän kintereillään. Vai niin! tuo katusankari oli siis siellä Nanan tähden! Olipa todellakin kaunista, että viidentoista ja puolen vuoden vanha tyttö tuollatavoin laahasi miehiä liepeissään! Ja rouva Lerat alkoi häntä kiivaasti tutkia. Hyvä Jumala! Ei Nana tiennyt mitään: mies oli kulkenut hänen perässään vain viitenä viime päivänä; tyttö ei enää voinut pistää nokkaansakaan ulos, ilman että tapasi hänet tiellään; hän kai oli jokin kauppias tai luunappientekijä, niin juuri, luunappientekijä, Se teki rouva Lerat'han hyvin syvän vaikutuksen. Hän kääntyi ja vilkaisi mieheen.

— Hänellä näyttää olevan paksu kukkaro, sanoi hän hiljaa. Kuule, kissanpoikaseni, tästä lähtien sinun täytyy kertoa minulle kaikki. Nyt ei sinun enää tarvitse pelätä mitään.

He riensivät sitte pakinoiden puodista toiseen, makkarakauppiaan, hedelmämyyjättären ja lihakauppiaan luo. Ja rasvaisiin papereihin käärittyjä ostoksia karttui yhä enemmän heidän käsiinsä. Mutta he olivat iloisia, heiluttivat häntäänsä, ja kääntyivät tavan takaa hymyilemään ja iskemään tulisesti silmää. Rouva Lerat itsekin tekeytyi niin houkuttelevaksi kuin suinkin, oli olevinaan aivan nuori tyttö, mielistelläkseen nappitehtailijaa, joka yhä tuli heidän perästään.

— Hän on hyvin hienon näköinen, selitteli hän, kun he paluumatkallaan tulivat puistokäytävään. Kunhan hänellä vaan olisi rehelliset aikeet.

Kun he sitten kulkivat portaita ylös, hän näytti äkkiä muistavan jotakin.

— Kuulehan, sano minulle, mitä nuo neidit kuiskuttelivat toisilleen korvaan; muistathan tuon Sophien ruokottomuuden?

Eikä Nana suinkaan kursaillut. Hän otti vain rouva Lerat'a kaulasta ja pakotti hänet tulemaan kahta askelta alemmaksi, koska sellaista todellakaan ei voinut sanoa ääneen porraskäytävässäkään. Ja hän kuiskasi hänelle tuon sanan. Se oli niin raaka, että rouva Lerat vain puisti päätään, mulkoili silmillään ja väänti suutaan. Hän oli siis vihdoinkin saanut sen tietää, niin ettei se enää vaivannut häntä.

Kukantekijät pitivät syödessään ruuan polvillaan, ettei työpöytä likaantuisi. He ahtoivat suuhunsa minkä vain kerkesivät; heistä tuntui syönti ikävältä; mieluummin he käyttivät joutoaikaansa katsellakseen ohikulkijoita tai kertoakseen toisilleen salaisuuksiaan nurkissa. Sinä päivänä he koettivat arvailla, missä tuo äskeinen herra mahtoi olla; varmaankin hän oli mennyt matkoihinsa. Rouva Lerat ja Nana iskivät toisilleen silmää, mutta eivät virkkaneet mitään. Kello oli jo kymmentä yli yhden, eikä tytöillä vielä näyttänyt olevan mitään kiirettä käydä pihteihinsä käsiksi; mutta silloin Léonie tärähytti huulillaan prrr! aivan kuin maalarit huutaessaan työpaikalla toisiaan, ja antoi siten merkin rouvan tulosta. Siinä paikassa olivat kaikki tuolillaan, nenä työssä kiinni. Rouva Titreville tuli sisälle ja teki kierroksensa ankaran näköisenä.

Siitä päivästä lähtien rouva Lerat ajatteli vain veljentyttärensä ensimmäistä seikkailua. Hän ei enää koskaan laskenut häntä silmistään ja saattoi hänet kotiin aamuin ja illoin, puhellen aina vain vastuunalaisuudestaan. Se tosin ikävystytti Nanata: mutta hän tuli kumminkin hieman pöyhkeäksi siitä, että häntä vartioitiin kuin mitäkin aarretta; ja ne keskustelut, joita nämä molemmat naiset pitivät kulkiessaan kadulla, nappitehtailija kintereillään, kiihottivat Nanata niin, että hän olisi mieluummin halunnut ottaa koko askeleen. Hänen tätinsä ymmärsi hyvin tämän tunteen; nappitehtailijakin, tuo jo ijäkäs ja säädyllinen herra, säälitti häntä, sillä kypsyneemmällä ijällä heränneillä tunteilla on aina juuret syvemmällä. Mutta hän oli varuillaan. Kyllä tuo mies saisi kulkea hänen ruumiinsa yli, ennenkuin pääsisi tytön kimppuun. Eräänä iltana hän lähestyi herraa ja sanoi hänelle vasten naamaa, ettei tuollainen perästä juoksenteleminen ollut sopivata. Herra tervehti häntä kohteliaasti, sanomatta sanaakaan aivankuin vanha sotilas, joka on tottunut esimiestensä tiuskaamisiin. Rouva Lerat ei todellakaan voinut suuttua; nappitehtailija oli kovin hieno tavoiltansa. Ja kun kuljettiin verkalleen työpajasta kotiin päin, sai Nana käytännöllisiä neuvoja rakkausasioissa ja kuuli kaikenlaisia juttuja nuorista tytöistä, jotka olivat perästäpäin joutuneet katumaan, että olivat ruvenneet tekemisiin miesten kanssa; silloin tytön silmät loistivat himokkaina hänen kalpeissa kasvoissaan.

Mutta eräänä päivänä oli nappitehtailija Fauboug-Poissonnière-kadulla rohjennut pistää nokkansa veljentyttären ja tädin väliin, kuiskutellakseen sopimattomuuksia. Ja silloin rouva Lerat pelästyi, sanoi, ettei enää voinut vastata itsestäänkään ja kertoi veljelleen kaikki tyyni. Silloin tuli toinen ääni kelloon. Coupeaulaisten luona syntyi aika meteli. Ensin levyseppä antoi Nanalle kepistä. Mitä täytyi hänen kuulla? Tuo tytönhetale kiemaili ukkoja miellyttääkseen! Vai semmoisia! Jos hänet yllätettäisiin kadulla itseään nuoleskeluttamasta, niin seuraukset olisivat varmat; Coupeau katkaisisi häneltä kaulan, ja vähän joutuin! Olihan aivan kuulumatonta, että tuollainen räkänokka rupesi tahraamaan koko perheen mainetta. Ja hän ravisteli häntä, sanoen, että hänen, piru ollen, tuli pysyä aisoissaan, sillä tästä lähtien hän itse aikoi pitää tyttöä silmällä. Heti kun Nana tuli kotiin, toimitti isä tarkastuksen ja katsoi häntä suoraan silmiin, päästäkseen selville siitä, eikö hänellä tullessaan ollut silmäluomellaan tuollaista pientä suudelmaa, joka painautuu niille aivan melutta. Coupeau nuuski ja käänteli tytärtään. Eräänä iltana Nana sai läksytyksen sentähden, että isä oli huomannut mustan pilkun hänen kaulallaan. Tuo tytönriiviö uskalsi väittää, ettei se ollut mikään suudelmamerkki; niin, hän sanoi sitä aivan yksinkertaisesti mustelmaksi, jonka oli saanut pelihdellessään Léonien kanssa. Kyllä Nana oli saapa mustelmia vastakin, sillä Coupeau aikoi estää hänen rakastelunsa, vaikka hänen täytyisi katkaista häneltä käpälät. Toisinaan kun Coupeau oli hyvällä päällä, hän pilkkasi ja laski leikkiä tytöstä. Niin, kyllä hän oli aika maukas pala miehille, litteä kuin kampela, ja lisäksi hänellä oli niin suuret kuopat olkapäissä, että niihin mahtui koko nyrkki! Nana, jota lyötiin kaikellaisista pahoista teoista, joihin hän oli syytön, ja joka aina vain sai kuulla isältään raakuuksia ja kauheita syytöksiä, alistui niihin ääneti, mutta äreänä kuin ahdistettu metsän peto.

— Jätä hänet rauhaan! sanoi Gervaise, joka oli miestään järkevämpi. Kun noin aina vain puhut hänelle tuollaista, niin hän lopuksi rupeaa sitä himoitsemaan.

Niin, tyttö alkoi todellakin himoita sitä! Keikailemisen halu oli nimittäin mennyt aivan hänen veriinsä, niinkuin isä Coupeau sanoi. Mutta kunniallisenkin tytön himot olisivat voineet herätä sellaisesta, kuin olisi aina kuullut samaa jankutettavan. Noista ijankaikkisista saarnoista oppi tyttö sellaistakin, jota hän ei ennen tiennyt, mikä muutoin oli hyvin ihmeellistä. Silloin Nana vähitellen sai kaikenmoisia kummallisia tapoja. Eräänä aamuna Coupeau huomasi hänen ottavan paperitötteröstä jotakin ja hankaavan sitä naamaansa. Se oli puuteria ja sitä tyttö hupakko hieroi ihoonsa, vaikka se ilmankin oli hienoa kuin silkki. Silloin isä otti paperitukon ja hankasi sillä tyttärensä kasvoja, niin että olivat tulla vereslihalle, ja haukkui häntä myllärin tytöksi. Toisen kerran Nana toi tullessaan punaisia nauhoja, korjaillakseen tuota vanhaa, mustaa hatunrähjää, joka häntä hävetti niin kovasti. Coupeau kysyi raivoissaan, mistä Nana oli saanut nuo nauhat. Oliko hän tienannut ne selällään, vai oliko hän ehkä varastanut ne? Vetelehtijä tai varas hän oli, ehkäpä jo molempiakin. Useita kertoja näki Coupeau siten Nanan käsissä kauniita esineitä, milloin karneolisormuksen, milloin pitsillä varustettuja kalvosimia, milloin tuollaisen litteän sydämen, medaljongin, jota tytöt pitivät nisiensä välissä. Coupeau tahtoi murskata kaikki; mutta tyttö puolusti kapineitaan vimmatusti: ne olivat hänen omia tavaroitaan, hän oli saanut tai vaihtanut niitä naistovereiltaan verstaassa. Sydämen hän oli löytänyt Abukirin kadulta. Kun Coupeau polki tuon sydämen kenkänsä korolla rikki, jäi Nana seisomaan suorana, kalpeana ja kiukkuisena, ja joutui niin sisällisen kiihkon valtaan, että halusi syöksyä isänsä päälle riistämään häneltä jotakin. Kahden vuoden ajan oli hän uneksinut saavansa tuollaisen sydämen, ja nyt tuo mies polki sen mäsäksi. Ei, se oli Nanan mielestä jo liikaa, siinä oli vihdoinkin kylliksi.

Muutoin johtui se tapa, jolla Coupeau aikoi opastaa ja vartioida Nanata, enemmän ärsytyksen halusta kuin kunniantunnosta. Usein hän oli väärässä ja hänen väärä menettelynsä teki tytön aivan epätoivoiseksi. Nana alkoi jäädä pois verstaasta; kun sitte levyseppä antoi hänelle selkään, niin tyttö teki pilkkaa hänestä ja sanoi, ettei enää tahtonut mennä Titrevillen verstaaseen, koska hänet siellä pantiin istumaan Augustinen viereen, jonka henki aina haisi, ties mitä hän sitten oli syönyt. Silloin Coupeau saattoi itse hänet Kairon kadulle ja pyysi rouvaa asettamaan hänet rangaistukseksi aina Augustinen viereen. Kahden viikon aikana hän joka aamu vaivasi itseään menemällä Poissonnièren portilta saattamaan Nanata aina verstaan ovelle saakka. Hän jäi vielä viideksi minuutiksi seisomaan katukäytävälle, ollakseen varma siitä, että tyttö oli mennyt sisään. Mutta kun hän eräänä aamuna pysähtyi erään toverinsa seurassa viinikauppiaan luo Saint-Denis'n kadulla, niin hän kymmenen minuutin päästä näki tytön juoksevan aika kyytiä katua alaspäin, heitellen häntäänsä. Kahden viikon ajan oli hän antanut isänsä seisoa siinä ovella ja hiipinyt toiseen kerrokseen, sen sijaan että olisi mennyt verstaaseen, ja istuutunut portaille odottamaan, kunnes isä oli mennyt tiehensä. Kun Coupeau tahtoi siitä syyttää rouva Lerat'a, niin tämä vastasi hänelle terävästi, ettei hän aikonut ottaa läksytystä vastaan: hän oli sanonut veljensä tyttärelle kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa miehiä vastaan; se ei ollut hänen syynsä, jos tyttö yhä halusi olla miesten kanssa tekemisissä; nyt hän pesi kätensä ja vannoi, ettei enää sekaantuisi koko asiaan, sillä hän tiesi nyt, mitä hän tiesi, oli kuullut, mitä perheen kesken juoruttiin, miten häntä oli uskallettu syyttää siitä, että hän muka itsekin rupesi joutumaan Nanan kanssa hunningolle ja että hän muka tunsi rietasta iloa siitä, kun näki Nanan aivan silmiensä edessä lankeavan. Muutoin Coupeau sai kuulla rouva Titrevilleltä, että Nanan oli viekotellut työstä pois eräs kukkastentekijöistä, tuo Léonien hutale, joka äskettäin oli jättänyt kukkaisten laittamisen sikseen, voidakseen elää kuin viimeistä päivää. Epäilemättä Nana jonka ainoana mielitekona oli makeisten syönti ja toimettomana vetelehtiminen kaduilla, olisi vielä voinut mennä naimisiin ja saada myrttiseppeleen otsalleen. Mutta perhana! silloin piti pitää kiirettä, jos mieli antaa hänet miehelle vielä ehyenä, puhtaana ja hyvässä kunnossa, yhtä täydellisenä kuin kunniansa tuntevat neitoset.

Kotona Goutte-d'Or'in kadun varrella puhuttiin Nanan ukosta, aivan kuin kaikki olisivat hänet tunteneet. Hän oli yhä edelleen hyvin kohtelias, vieläpä vähän arkakin, mutta itsepäinen ja kärsivällinen kuin piru; hän kulki aina Nanan jäljessä kymmenen askeleen päässä hänestä ikäänkuin tottelevainen koira. Joskus hän tuli pihallekin. Rouva Gaudron tapasi hänet eräänä iltana toisen kerroksen portaitten käänteessä, livistämässä pakoon kaidepuuta pitkin, pää kumarassa, veri kuumana ja peloissaan. Ja Lorilleux'läiset uhkasivat muuttaa pois koko talosta, jos heidän veljentyttärensä vielä kulettaisi miehiä hännässään, sillä alkoi jo käydä inhottavaksi, kun portaat aina olivat täynnä miehiä, ja kun ei enää voinut mennä ulos tapaamatta heitä joka portaalla nuuskimassa ja odottamassa; olisi todellakin voinut luulla, että siinä päässä taloa säilytettiin jotakin ihmeellistä ulkomaan elävää, jota kaikki tulivat katsomaan. Bochelaiset surkuttelivat herra raukan kohtaloa; olihan hän kunnianarvoinen mies, joka oli pikeentynyt tuohon kepeäjalkaiseen tyttöön. Ja sitä paitsi hän oli liikemies, he olivat nähneet hänen nappitehtaansa Villetten bulevardin varrella; hän olisi voinut tehdä jonkun kunniallisen tytön onnelliseksi, jos sallimus olisi saattanut sellaisen hänen tielleen. Portinvartijan väki oli ottanut hänestä tarkan selon, ja sen nojalla kaikki sen kaupunginosan asukkaat, Lorilleux'läisetkin tunsivat syvää kunnioitusta ukkoa kohtaan, nähdessään hänen kulkevan Nanan kintereillä huuli lerpallaan, naama kalpeana ja harmaa parta huolellisesti leikattuna.

Ensimmäisen kuukauden aikana tuotti ukko Nanalle paljon hauskuutta. Kyllä maksoi vaivan nähdä hänet siinä alinomaa hääräämässä hänen ympärillään. Oli se koko peijakas! Milloin vain pääsi lähelle, kopeloi hän hänen hameensa takapuolta väentungoksessa, olematta niinä miehinäkään. Ja minkälaiset jalat hänellä oli! Hienot rimpulat, aivankuin tulitikut! Päälaella hänellä ei ollut niin haiventakaan, mutta sen sijaan neljä sileäksi kammattua hiusta niskassa, niin että Nanan aina teki mieli kysyä häneltä sen parturinsällin osotetta, joka oli pannut hänen tukkansa jakaukselle. Voi mikä ukon rähjä hän oli! Hänelle sai nauraa pakahtuakseen.

Mutta kun nappitehtailija ei jättänyt Nanata hetkeksikään rauhaan, niin sepä ei tuntunut tytöstä enään kovinkaan hauskalta. Hän tunsi salaista pelkoa tuota miestä kohtaan ja olisi huutanut, jos hän olisi ruvennut lähentelemään häntä. Usein kun Nana pysähtyi kultasepän puodin ikkunan eteen, hän kuuli ukon yht'äkkiä ihan takanaan änkyttävän yhtä ja toista. Ja kaikki, mitä hän siinä sanoi, oli totta; Nana olisi mielellään tahtonut saada samettinauhasta riippuvan ristin kaulaansa, tai pienet verenpisaran kokoiset koralli-korvarenkaat. Mutta vaikka hän ei olisikaan niin kiihkeästi halunnut koristeita itselleen, ei hän todellakaan voinut enää esiintyä yhtä huonosti puettuna kuin tähän asti; hän ei olisi enää viitsinyt paikkailla vaatteitaan Kairon kadun verstaasta keräämillään nauhanpätkillä, ja varsinkin hän oli kyllästynyt hatunrähjäänsä, jota koristaakseen hän oli pimittänyt rouva Titrevilleltä kukkia. Kun Nana siinä kaiken ikkunoista säteilevän loisteen häikäisemänä kahlasi katulätäköissä, joista ohi ajavat vaunut räiskyttivät kuraa hänen päälleen, sai hän mielitekoja, jotka hiukoivat hänen vatsaansa kuin kovin nälkä; hän tahtoi hienoja vaatteita päälleen, päästä ravintoloihin syömään, käydä teatterissa ja saada oman, hyvin kalustetun huoneen. Hän pysähtyi aivan kalpeana kiihkeästä halustaan; hänestä tuntui ikäänkuin Pariisin katukivityksestä olisi kuumuus noussut hänen reisiinsä; hänen olisi julmasti tehnyt mieli haukata palanen niistä nautinnoista, jotka joka askeleella katukäytävän vilinässä häntä houkuttelivat. Ja juuri silloin oli ukko kuin tilattuna kuiskuttelemassa hänen korvaansa kaikellaisia ehdotuksia. Voi kun Nana mielellään olisi paiskannut hänelle kättä, ellei hän olisi pelännyt häntä ja tuntenut sisällistä vastenmielisyyttä, joka sai hänet yhä lujemmin kieltäytymään; ja kaikista pahoista taipumuksistaan huolimatta hän vihasi ja inhosi tuota tuntematonta miestä.

Mutta talven tullessa kävi elämä Coupeaulassa sietämättömäksi. Joka ilta sai Nana selkäänsä. Kun isän käsi oli lyömisestä lapaantunut, sai Nana äidiltään korvatillikoita, että oppisi käyttäytymään ihmisiksi. Usein kaikki olivat yhdessä mylläkässä; kun toinen vanhemmista löi Nanata, niin toinen puolusti häntä, kunnes kaikki kolme lopuksi kierivät lattialla astian sirpaleiden seassa. Sitä paitsi ei ruokaa ollut koskaan riittämään asti ja huoneessa oli kylmä kuin haudassa. Jos tyttö osti itselleen jonkin pikkuesineen, kaulanauhan tai kalvosinnapit, niin vanhemmat ottivat ne häneltä takavarikkoon ja veivät panttilaitokseen. Muuta ei Nana voinut sanoa omakseen kuin korvatillikat, joita hän sai illalla, ennenkuin pani maata ryysyläjälleen: siinä hän sitten värjötti lyhyen hameensa alla, joka hänellä oli ainoana peittonaan. Ei, tätä kirottua elämää ei saanut jatkua, hän ei tahtonut täällä henkeään heittää. Hänen isänsä ei ollut pitkiin aikoihin välittänyt hänestä ollenkaan; kun miehestä tulee sellainen patajuoppo, kuin hänen isänsä, ei hän enää olekkaan mikään isä, vaan saastainen elukka, josta tahtoo päästä erilleen, niin pian kuin mahdollista. Ja nyt äitikin vuorostaan kävi päivä päivältä yhä vieraammaksi hänen tunteilleen. Hänkin juopotteli, meni mielellään hakemaan miestään ukko Colomben luota, sillä hän toivoi, että siellä tarjottaisiin naukkuja; ja hän istuutui mukavasti pöydän ääreen, osottamatta ensinkään sitä vastenmielisyyttä, joka oli vallannut hänet ensi kerralla siellä käydessään, tyhjensi lasit yhdellä kulauksella, hankaili kyynäspäitään tuntimääriä pöytää vasten, ja kun hän lähti pois, oli hänellä silmät pullistumaisillaan kuopistaan. Kun Nana kulkiessaan Ansan ohi näki äitinsä istua retkottavan perällä räyhäävien miesten keskellä, nenä lasissa kiinni, niin hän kävi kiukusta kalpeaksi, sillä nuoriso, jota luonto vetää toisellaisiin nautinnoihin, ei voi käsittää juopottelun tuottamaa huvitusta. Sellaisina iltoina tuntui koti Nanasta kauhealta; isä juovuksissa ja äiti juovuksissa, ei niin murentakaan leipää ja huone täynnä liköörin löyhkää, kuin mikäkin kapakka. Ei pyhimyskään olisi voinut jäädä sinne. Ei siis ollut ihmeellistä, että Nana viimein pisti pillinsä pussiin ja lähti sieltä tiehensä; vanhemmat saivat syyttää itseään siitä, että olivat karkottaneet hänet kotoa pois.

Eräänä lauvantaina tapasi Nana kotiin tullessaan isänsä ja äitinsä kauheassa tilassa. Coupeau makasi poikkipuolin vuoteella ja kuorsasi. Gervaise istui käppyrässä tuolilla ja pyöritteli päätään, tuijottaen silmät sameina tyhjään ilmaan. Hän oli unhottanut lämmittää päivälliseksi lihaliemen tähteen. Niistämätön kynttilä valaisi tämän pahnan inhottavaa kurjuutta.

— Vai sinä se olet, sen retkale? änkytti Gervaise. Kyllä sinä kohta saat lämpimät tuliaiset isältäsi.

Nana ei sanonut sanaakaan, seisoi siinä aivan kalpeana ja katseli kylmää uunia, tyhjää pöytää ja hämärää huonetta, jonka nuo molemmat juopporentut eläimellisyydellään tekivät vieläkin kamalammaksi. Hän ei ottanut hattua päästään, kulki vain kerran huoneen ympäri, avasi sitten hammasta purren oven ja lähti ulos.

— Aiotko mennä? kysyi hänen äitinsä voimatta kääntää päätään.

— Aion; unohdin jotakin. Tulen kohta takaisin… Hyvästi!

Mutta hän ei palannutkaan. Seuraavana päivänä Coupeaulaiset pohmelosta selvittyään tappelivat ja syyttivät toisiaan Nanan karkaamisesta. Hän oli jo kaukana, jos oli juossut sitä menoaan. Vanhempain olisi pitänyt mennä panemaan suolanrae hänen häntänsä alle, niinkuin lapsia neuvotaan tekemään varpusille, niin ehkä vielä olisivat saaneet tytön kynsiinsä. Se oli ankara isku, joka syöksi Gervaisen entistään syvemmälle; sillä huolimatta lehmistymisestään hän tunsi vallan hyvin, että hänen tyttärensä, joka oli joutumassa miesten käytettäväksi, sai hänetkin lankeemuksellaan vaipumaan syvemmälle; ja varsinkin nyt, kun hänellä ei enää ollut yhtään lasta, josta tarvitsisi välittää, hän tunsi vajoavansa aivan kuilun pohjaan asti. Niin tuo turmeltunut tytönhetale oli mennessään vienyt ryvettyneissä liepeissään viimeisenkin hitusen hänen kunniallisuudestaan. Kolmena päivänä peräkkäin Gervaise joi itsensä sikahumalaan, raivosi, pui nyrkkiä ja syyti suustaan kauheita sanoja tytärluuskastaan. Coupeau taas oli ollut kiertelemässä ulkobulevardeilla, missä hän oli nuuskinut kaikkia ohikulkevia naikkosia, ja poltteli nyt aivan tyynenä piippuaan; vain silloin, kun hän istui pöydän ääressä, nousi hän välistä tuoliltaan, huitoi veistä kädessään ja huusi, että hänen maineensa oli tahrattu; mutta sitten hän istuutui taas keittoa syömään.

Talossa sellaisessa, josta tytöt karkailivat joka kuukausi, aivan kuin kanarialinnut, joiden häkin ovi on jätetty auki, ei Coupeaulaisia kohdannut onnettomuus kummastuttanut ketään. Mutta Lorilleux'läiset riemuitsivat. He olivat ennustaneet, että tytölle kävisi huonosti. Se oli Coupeaulaisille oikein, sillä kaikki kukkastentekijät joutuivat huonoille jäljille. Bochelaiset ja Poissonilaiset ilkkuivat samalla tapaa, tekeytyen siveellisyyden innokkaimmiksi puoltajiksi. Lantier yksin puolusti Nanata. Hyvä Jumala! selitti hän hurskaan näköisenä, epäilemättä tuollainen keikaileva naikkonen loukkasi kaikkia hyviä tapoja; mutta, lisäsi hän silmää iskien, olihan, piru vie, tyttö aivan liian kaunis jäädäkseen niin nuorena kurjuuteen nääntymään.

— Oletteko kuulleet? huusi rouva Lorilleux eräänä päivänä Bochelaisten huoneessa, jossa koko seurue joi kahvia, Nilkuttaja on itse myynyt lapsensa; se on yhtä totta kuin että päivä paistaa… Niin, hän on myynyt hänet; siihen minulla on todistajia!… Tuo ukko, joka on nähty aamuin ja illoin porraskäytävässä, on jo käynyt maksamassa ensi osan hinnasta. Sehän on selvä kuin päivä! Ja eilen tuo tytönhutale ja hänen ukonrähjänsä on nähty yhdessä Ambigu-teatterissa… Panen pääni panttiin, että he ovat samassa juonessa, se on ihkosen totta!

Käytiin jälleen kahviin käsiksi ja pohdittiin asiata. Kun oikein ajatteli, oli kaikki tuo hyvin mahdollista; tapahtui niitä ihmeellisempiäkin asioita. Ja koko korttelissa rupesivat kohta kaikki ihmiset, joilla oli olevinaan paraimmat tiedot asioista, juoruamaan että Nilkuttaja oli myönyt tyttärensä.

Tähän aikaan Gervaise vietti hyvin kurjaa elämää, sillä hän antoi palttua koko maailmalle. Vaikka häntä olisi kutsuttu kadulla varkaaksi, ei hän olisi kääntänyt päätään. Hän ei enään ollut työssä rouva Fauconnier'n luona, sillä tämän oli täytynyt ajaa hänet ulos kuukausi sitten, välttääkseen ikävyyksiä. Muutaman viikon sisään hän pyrki työhön kahdeksan pesijättären luo; hän oli kaksi tai kolme päivää kussakin pesulaitoksessa, ja sai sitten lähtöpassin, sillä hän oli huolimaton ja epäsiisti, turmeli työnsä ja alkoi jo unhottaa entistä ammattiaan. Kun hän vihdoin itsekin tunsi olevansa kykenemätön silittäjän toimeen, päätti hän jättää sen ja rupesi käymään päivisin pesemässä Uuden kadun pesulaitoksessa; kahlaamaan kuravedessä, hankaamaan likaa irti ja alentumaan uudelleen toimittamaan rasittavimpia, ja samalla halvimpia töitä, sellaiseen hän vielä pystyi, samalla kuin hän siten otti askeleen eteenpäin nöyryytyksen tiellä. Pesulaitoksessa työskenteleminen ei totisesti häntä kaunistanut. Hän oli aina sieltä tullessaan kalpea naamaltaan ja märkä kuin uitettu koira. Sen lisäksi hän kävi yhä lihavammaksi, huolimatta siitä, ettei hänellä useinkaan ollut mitään syötävää, ja hänen jalkansa panivat niin viittäkolmatta, ettei hän enään juuri voinut kulkea kenenkään vieressä, sillä hän oli survaista toisen kumoon joka askeleella, niin pahasti hän ontui.

Onhan luonnollista, että kun menee siihen määrään alaspäin, niin kaikki naisellinen kunniantunto haihtuu kuin tuhka tuuleen. Gervaise oli tukahuttanut entisen ylpeytensä, kiemailemisensa, sekä rakkauden, ja kohteliaan kunnioituksen kaipuun. Häntä sai potkia vaikka mihin paikkaan, sekä eteen että taakse, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä hän oli tullut liian veltoksi ja pehmeäksi. Sen vuoksi olikin Lantier kokonaan jättänyt hänet; hän ei enää nipistänyt häntä edes näönkään vuoksi; eikä Gervaisekään näyttänyt huomaavan, kuinka nämä heidän kauvan aikaa kestäneet välinsä vähitellen alkoivat kylmetä molemminpuolisesta toisiinsa kyllästymisestä ja kuinka ne sitten päättyivät kokonaan. Gervaise oli siten mielestään päässyt vaivaloisesta virastaan. Lantier'n ja Virginienkin väliset suhteet jäivät häneen aivan koskematta, sillä hän oli tullut välinpitämättömäksi kaikista niistä tyhmyyksistä, joista hän ennen nosti niin suurta melua. Hän olisi vaikka näyttänyt heille tulta, jos he olisivat tahtoneet. Kaikki tiesivät nyt vallan hyvin, että hatuntekijä ja höysteidenmyyjätär pitivät yhtä. Se olikin heille hyvin mukavaa, sillä tuolla Poissonin tolvanalla oli joka toinen yö palvelusvuoro, jolloin hänen täytyi värjöttää autioilla katukäytävillä, sillä aikaa kun hänen vaimonsa ja naapuri kotona lämmittelivät toistensa jalkoja. Eivätkä he pitäneet mitään kiirettä; he kuulivat hänen kengänkorkojensa kapsahtavan, kun hän hitain askelin kulki puodin ohi pimeällä, tyhjällä kadulla, mutta eivät he silti viitsineet nostaa nokkaansa peitteen alta. Eihän poliisi tiedä mistään muusta, kuin mikä kuuluu hänen virkatehtäviinsä. Ja he jäivät rauhassa päivänkoittoon asti vahingoittamaan hänen omaisuuttaan sill'aikaa kun tämä yksivakainen mies valvoi toisten omaisuutta. Koko Goutte-d'Or'in kortteli nauraa virnotti tälle hauskalle kujeelle. Ihmisten mielestä oli tämä esivallan pettäminen hyvin hullunkurista. Lantier oli muutoin kokonaan ottanut tämän kolkan haltuunsa. Puodin mukana seurasi emäntäkin. Hän oli juuri päässyt syömästä pesijätärtä; ja nyt hän paraikaa jyrsi höysteidenmyyjätärtä; jos niin tarvittiin, niin kyllä hänellä oli tarpeeksi avara kita nielläkseen vielä rihkamatavaroiden myyjättäriä, paperikaupan omistajia ja muotikauppiaita toisen toisensa jälkeen.

Ei koskaan ole nähty kenenkään miehen niin kierittelevän makeisissa kuin Lantier. Hän oli todellakin tehnyt oikean valinnan kehottaessaan Virginietä perustamaan makeiskaupan. Hän oli liiaksi provençelainen voidakseen olla pitämättä imelistä tavaroista; hän olisi nimittäin tahtonut elää paljaista pastilleista, pompommeista, sokerimanteleista ja suklaasta. Varsinkin sokerimanteleista tuli vaahto hänen huulilleen, niin ne kutkuttivat hänen kurkkuaan. Vuoden ajan hän oli elänyt pelkästään makeisista. Hän avasi laatikot ja mätti housuntaskunsa täyteen, kun Virginie oli pyytänyt häntä pitämään puotia silmällä. Usein kun hän jutteli siellä viiden tai kuuden ostajan kanssa, otti hän peiton jostakin myymäpöydällä olevasta pöntöstä, pisti siihen kätensä ja nakersi sitten jotakin: pönttö jäi auki ja tyhjentyi. Siihen ei enään kiinnitetty sen suurempaa huomiota; Lantier sanoi itse, että hänellä oli oikein vimma siihen. Sitten hän uskotteli saaneensa parantumattoman yskän, kurkkukatarrin, jota hän sanoi rohdottelevansa. Hän ei vieläkään ollut missään työssä, mutta hänellä oli suunnitelmia, jotka vähitellen kävivät yhä suuremmoisemmiksi; siihen aikaan hän sommitteli erästä oivallista keksintöä, hattu-sateenvarjoa, hattua, joka muuttui päässä suojustimeksi heti ensimäisten sadepisarain pudotessa; hän lupasi Poissonille toisen puolen voitosta ja lainaili häneltä kokeisiin kahdenkymmenen francin kolikoita. Sillä välin suli puoti hänen suussaan; kaikki tavarat menivät sitä tietä, jopa suklaasikarit ja punaiset karamelli-piiputkin. Kun hänellä jo oli maha pakoillaan makeisista, ja kun hän hellyyden puuskassa viimeiseksi herkukseen suuteli emäntää jossain puodin nurkassa, oli hän tämän mielestä aivan sokeroitu ja hänen huulensa kuin sokerimantelit. Kylläpä kelpasi suudella sellaista miestä! Hän oli todellakin muuttumassa pelkäksi hunajaksi. Bochelaiset sanoivat, ettei hänen tarvinnut muuta kuin pistää sormensa kahvin sekaan, niin siitä tuli kuin siirappia.

Lantier, jonka tämä alituinen makeisten syönti teki helläksi, oli isällinen Gervaiseä kohtaan. Hän antoi hänelle neuvoja ja torui häntä siitä, ettei hän enää pitänyt työstä. Mitä hittoa! Pitäisihän hänen ikäisensä vaimon osata palata järkiinsä! Ja hän syytti häntä siitä, että hän aina oli ollut sellainen herkkusuu. Mutta kun täytyy ojentaa auttavaa kättänsä sellaisillekin, jotka sitä eivät oikeastaan ansaitseisikaan, niin koetti hän hankkia Gervaiselle pikkutöitä. Siten hän oli saanut Virginien suostumaan siihen, että Gervaise tuli kerran viikossa pesemään puotia ja kamareja; hän oli kyllä tottunut käyttämään lipeävettä; ja joka kerran hän ansaitsi sillä kolmekymmentä souta. Gervaise tuli lauvantaiaamuna, toi muassaan ämpärin ja harjan eikä näyttänyt ollenkaan kärsivän siitä, että hänen täytyi tulla toimittamaan pesuakan likaista ja halpaa tointa samassa huoneessa, jossa hän ennen oli ollut emäntänä, ollessaan vielä kaunis, vaaleaverinen nainen. Se oli viimeinen alennus, viimeinen kolaus hänen ylvästelylleen.

Eräänä lauvantaina hänellä oli aika lailla työtä. Oli satanut kolme päivää päästään ja ostajat näyttivät tuoneen jaloissaan puotiin koko korttelin kuran. Virginie oli myymäpöydän takana; hän koetti esiintyä hienon naisen tavoin, hyvin kammattuna, matala kaulus kaulassa ja pitsikalvosimet käsissä. Hänen vieressään istui punaisella sametilla päällystetyllä kapealla penkillä Lantier leveänä ja itsetietoisen näköisenä, aivan kun hän olisi ollut puodin oikea omistaja; hän pisti kätensä välinpitämättömästi minttupastillipönttöön, saadakseen tapansa mukaan makeisia purtavaksi.

— Katsokaahan, rouva Coupeau! huudahti Virginie, joka nyrpistynein huulin seurasi pesijättären työtä, te olette jättäneet likaa tuonne nurkkaan. Hangatkaapa vähän paremmin sieltä!

Gervaise totteli. Hän palasi nurkkaan ja rupesi pesemään toiseen kertaan. Hän oli polvillaan lattialla likavedessä, aivan kaksinkerroin, jäykät, siniset käsivarret ulospäin koukistettuina. Hänen vanha, likomärkä hameensa oli tarttunut takapuoleen kiinni. Hän oli siinä lattialla aivan kuin mikäkin ryysyläjä, tukka epäjärjestyksessä, ja liivin reijistä näkyi hänen pöhöttynyt ruumiinsa, jossa pehmeät lihakset liikkuivat, pyörivät ja hyppelivät niistä ankaroista ponnistuksista, joita hän teki hangatessaan lattiaa; ja hän oli niin palavissaan, että hänen kasvoistaan, jotka olivat kokonaan hien vallassa, tippui suuria vesikarpaloita.

— Kuta enemmän käyttää hartiavoimaa, sitä kiiltävämpää jälkeä tulee, sanoi Lantier painokkaasti, suu täynnä pastilleja.

Istuen selkä kenossa kuin mikäkin prinsessa ja silmät puoleksi ummessa,
Virginie seurasi yhä pesua ja teki siitä muistutuksia.

— Vielä vähän oikeaan. Tällä kertaa peskääkin paneelaus hyväksi. Muistakaa, etten ollut tyytyväinen viime lauvantaiseen työhönne. Siihen oli jäänyt vielä pilkkuja.

Ja molemmatkin, sekä hatuntekijä että höysteidenmyyjätär, pöyhistelivät itseään vielä enemmän, aivan kuin olisivat istuneet valta-istuimella, Gervaisen hääriessä heidän jaloissaan mustassa liassa. Virginie varmaankin iloitsi, sillä hänen kissansilmänsä sinkauttivat hetken aikaa keltaisia kipinöitä, ja hän katseli Lantier'hen hienostaan hymyillen. Vihdoinkin oli hän siis saanut hyvitystä pesulaitoksessa aikoinaan saamastaan selkäsaunasta, jota hän aina oli pitänyt mielessään!

Kun Gervaise lakkasi hankaamasta kuului perähuoneesta sahan ritinää. Avoimen oven läpi näkyi pihaikkunasta tulevaa hämärää valoa vasten Poissonin profiili, kun hän siinä istui käyttämässä vapaapäiväänsä tehdäkseen mielityötään, pieniä rasioita. Hän sahaili erittäin huolellisesti lehtikuvioita sikarilaatikon mahonkipuuhun.

— Kuulkaapas, Badingue! huusi Lantier, joka pelkästä ystävyydestä oli alkanut uudelleen kutsua häntä tällä liikanimellä; minä tilaan teiltä tuon laatikon lahjaksi eräälle neidille.

Virginie nipisti häntä, mutta hatuntekijä yhä vain hymyillen kosti tämän pahan hyvällä, ja kuljetti salaa kättään hänen polveaan pitkin myömäpöydän alle; ja hän veti sen taas pois aivan luonnollisen näköisenä, kun Poisson nosti päätään, jossa punainen parta ja viikset törröttivät kelmeästä naamasta.

— Aioin juuri, sanoi poliisi, valmistaa tämän teille, Auguste. Se olisi muisto ystävyydestämme.

— No hitto soikoon, silloin pidän itse tuon pikku kapineenne! sanoi
Lantier nauraen. Minä panen sen kaulaani nauhasta riippumaan.

Sitten hän huudahti äkkiä, aivan kuin tämä ajatus olisi herättänyt hänessä toisen:

— Johtui tässä mieleeni, että tapasin Nanan eilen illalla.

Tästä äkillisestä uutisesta tuli Gervaise niin liikutetuksi, että lensi istualleen keskelle likavesilätäkköä, joka ulottui yli koko puodin. Siihen hän jäi ryyhöttämään hikisenä, hengästyneenä, harja kädessä.

— Vai niin! huokasi hän vain.

— Niin, kun kuljin Martyr-katua alaspäin, näin erään edelläni kulkevan tytön vääntelevän häntäänsä erään ukon käsikynkässä kulkiessaan, ja sanoin itsekseni: Tuon pempun minä tunnen… Kiirehdin silloin kulkuani ja tulin seisomaan ihan nenäkkäin meidän Nanan kanssa… No, ei teillä ole mitään syytä surkutella häntä, sillä hän näytti hyvin onnelliselta, sievä villaleninki yllään ja kultaristi kaulassa, ja sen lisäksi hän oli hyvin pirteän näköinen!

— Vai niin, sanoi Gervaise taas käheämmällä äänellä.

Lantier, joka oli syönyt pastillit loppuun, otti toisesta pöntöstä sokeroidun keksin.

— Tytöllä on yksi paha tapa! jatkoi hän. Ajatelkaa vain, hän antoi minulle hyvin julkeasti merkin, että seuraisin häntä. Sitten hän vei ukkonsa talteen, johonkin kahvilaan… Voi kuinka hassu tuo ukko on, ikäkulu rahjus!… Ja Nana palasi minua tapaamaan erääseen porttikäytävään. Millainen käärme hän on! Sievä kuin pakana, ja nuoleskelee sitten kuin koiranpentu! Niin, hän suuteli minua, ja halusi saada kuulla uutisia kaikista ihmisistä… Sanalla sanoen, olin hyvin tyytyväinen, että tapasin hänet.

— Vai niin! sanoi Gervaise kolmannen kerran.

Hän oli siinä kumarassa ja odotteli yhä. Hänen tyttärensä ei siis ollut muistanut häntä ainoallakaan sanalla? Hiljaisuuden vallitessa kuului uudestaan Poissonin sahan ääni. Lantier imi hyvillä mielin, kiireimmän kautta sokerikeksiään, maiskutellen huuliaan.

— Mutta jos minä sattuisin hänet näkemään, niin minä menisin kadun toiselle puolelle, sanoi Virginie, nipistettyään vielä kerran hatuntekijää kovakouraisesti. Niin, kyllä minä sävähtäisin ihan punaiseksi, jos tuollainen tyttö tervehtisi minua julkisesti… En minä sano tätä loukatakseni teitä, rouva Coupeau, mutta teidän tyttärenne on ihana märännys. Poisson korjaa joka päivä talteen sellaisia, jotka ovat häntä parempia.

Gervaise ei sanonut sanaakaan, ei liikauttanut jäsentäkään, silmät vain tuijottivat tyhjään ilmaan. Lopuksi hän hiljalleen puisti päätään, ikään kuin vastatakseen sisällään liikkuviin ajatuksiin, kun taas hatuntekijä makeasti hymyillen sanoi:

— Tuollaisen märännyksen pistäisi mielellään poskeensa, vaikka siitä saisikin vatsanväänteitä. Se on murakkata kuin kananpoikapaisti…

Mutta höysteidenmyyjätär katsoi häneen niin murhaavasti, että hänen täytyi keskeyttää puheensa ja rauhottaa häntä hyväilyllä. Hän tähysteli poliisia, huomasi hänen istuvan nenä työssä kiinni, ja käytti tilaisuutta hyväkseen pistääkseen sokeroidun keksin Virginien suuhun. Silloin tämä nauroi leppymisen merkiksi ja käänsi vihansa pesijättäreen.

— Pitäkäähän siinä vähän kiirettä! Ei työ edisty siitä, että istuu yhdessä paikassa liikkumattomana kuin rajapyykki… No, antaa mennä … niin, ei minua haluta kahlailla täällä vedessä kaiken päivää.

Ja hän lisäsi ilkeästi:

— Eihän se ole minun syyni, että hänen tyttärensä elää riettaasti!

Gervaise ei varmaankaan kuullut hänen puhettaan. Hän oli alkanut uudelleen hangata lattiata painautuen sitä vasten; hänen selkänsä oli katkeamaisillaan, ja hän retosteli eteenpäin vaivaloisesti kuin sammakko. Hän kouristi harjaa molemmilla käsillään ja työnsi edellään mustaa virtaa, josta räiskyi kuraa hänen päälleen tukkaan asti. Kun hän oli lakaissut likaveden katuojaan, ei ollut muuta kuin huuhteleminen jäljellä.

Sillä välin korotti Lantier hetken vaitiolon jälkeen ikävystyneenä ääntään.

— Kuulkaapas, Badingue, huusi hän, näin isäntänne eilen Rivolin kadulla. Hän oli saakelin ränsistyneen näköinen, ei hänellä ole kuutta kuukautta enempää elettävänä… Perhana! sellaista elämää kuin hän viettää!

Hän puhui keisarista. Poliisi vastasi kuivasti nostamatta silmiään työstään:

— Jos te olisitte hallitsemassa, niin ette olisi noin lihava.

— Voi hyvä ystävä, jos minä olisin hallitsemassa, sanoi hatuntekijä, tekeytyen äkkiä arvokkaan näköiseksi, niin kyllä asiat kävisivät vähän paremmin, sen takaan… Se ulkopolitiikka esimerkiksi, jota he ovat viime aikoina harjottaneet saattaa minut aivan raivostumaan. Jos minä, joka tässä nyt puhun teille, vain tuntisin jonkun sanomalehtimiehen, johon voisin istuttaa mielipiteitäni…

Hän innostui, ja kun sokeroitu keksi jo oli jyrsitty loppuun, avasi hän laatikon ja otti sieltä lakritsipalasia, joita hän ahmi sisäänsä, huitoen käsillään.

— Se on hyvin yksinkertaista… Ennen kaikkea minä uudistaisin Puolan vallan ja perustaisin suuren skandinavialaisen valtion, joka pitäisi Pohjan jättiläistä aisoissa… Sitten minä tekisin kaikista Saksan pikkukuningaskunnista tasavallan… Mitä Englantiin tulee, ei sitä juuri tarvinne pelätä; jos se hievahtaisikaan, niin minä lähettäisin satatuhatta miestä Intiaan… Jos vielä veisin paimensauvat selässä Ison Turkin Mekkaan ja paavin Jerusalemiin. No, eikö Euroopassa pian olisi tehty puhdasta jälkeä? Kuulkaahan, Badingue, katsokaahan tänne…

Hän keskeytti puheensa ottaakseen kouraansa viisi tai kuusi lakritsipalasta.

— No niin, se menisi yhdellä nielauksella, kuin nämä lakritsipalaset!

Ja hän mätti avoimeen suuhunsa palasen toisensa jälkeen.

— Keisarilla on toiset aikeet, sanoi poliisi, mietittyään runsasta kaksi minuuttia.

— Joutavia! sanoi hatuntekijä kiivaasti. Kyllä ne hänen aikeensa tiedetään! Koko Eurooppa nauraa meille… Joka ainoa päivä saavat Tuilerien palvelijat korjata hänet pöydän alta herrashenttujensa välistä.

Mutta Poisson oli noussut tuoliltaan. Hän lähestyi hatuntekijää ja laski kätensä sydämelleen, sanoen:

— Te loukkaatte minua, Auguste. Sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää kajotko persoonallisuuksiin.

Virginie tuli silloin väliin ja pyysi heitä lopettamaan suunpieksämisensä. Hän välitti viis koko Euroopasta. Kuinka nuo molemmat miehet, joilla kaikista muista asioista oli samat mielipiteet, viitsivätkään ruveta kinastelemaan, kun politiikka vain tuli puheeksi! He mutisivat hetken aikaa jotakin partaansa. Sitten toi poliisi, näyttääkseen ettei hän kantanut vihan kaunaa, pikku rasian kannen, jonka hän juuri oli saanut valmiiksi; sen yläreunaan oli piirretty sanat: Augustelle, ystävyyden muistoksi. Siitä mielissään Lantier heittäytyi niin rennosti selkäkenoon, että tuli melkein makaamaan Virginien päälle. Ja Poisson katseli sitä vanhan muurin värisellä naamallaan, jossa sameat silmät eivät näyttäneet kielivän mitään; hänen punaisissa viiksissään vaan liikkuivat karvat silloin tällöin niin omituisella tavalla, että se olisi voinut saattaa levottomaksi miehen, joka ei olisi ollut yhtä varma asiastaan kuin hatuntekijä.

Tuo juukelin Lantier esiintyi sellaisella tyynellä ja varmalla tavalla, joka miellyttää naisia. Kun Poisson käänsi selkänsä, sai se hänessä heräämään hassun päähänpiston painaa suudelma rouva Poissonin vasemmalle silmälle. Tavallisesti hän oli varovainen ja viisas; mutta kun hän oli väitellyt politiikasta, uskalsi hän tehdä vaikka mitä, näyttääkseen olevansa oikeassa naisten silmissä. Nuo himokkaat hyväilyt, joita hän häpeämättömästi jakeli salaa poliisin selän takana, korvasivat hänelle keisarivallan, joka muutti koko Ranskan haureuslaitokseksi. Mutta tällä kertaa hän oli unhottanut, että Gervaise oli saapuvilla. Tämä oli juuri huuhdellut ja kuivannut puodin lattian ja seisoi nyt myymäpöydän ääressä odottamassa kolmenkymmenen soun palkkaansa. Silmälle painettu suudelma ei lainkaan häirinnyt hänen mielenrauhaansa; hän piti sitä luonnollisena asiana, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Virginie näytti vähän suuttuneelta. Hän heitti nuo kolmekymmentä souta tiskille Gervaisen eteen. Tämä ei liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan, vavahdellen vielä rasittavasta lattianpesusta, märkänä ja rumana kuin lokaviemäristä nostettu koira.

— Hän ei siis sanonut teille mitään? kysyi hän vihdoin hatuntekijältä.

— Kuka sitte? huusi tämä. Niin, tosiaankin, Nana!… Ei, ei mitään muuta. Sillä herjalla on suu kuin pikkuinen mansikkatuokkonen!

Ja Gervaise lähti tiehensä kolmekymmentä souta kourassaan. Hänen kenkärajoistaan, joista pohjat olivat irtautuneet, pursusi vettä kuin paloruiskusta joka askeleella, jättäen katukäytävälle märät jäljet hänen leveistä anturoistaan.

Naapuristossa kertoivat nykyään toiset akat, jotka olivat samallaisia juoppoja kuin Gervaisekin, että hän joi saadakseen lohdutusta tyttärensä lankeemuksesta. Itsekin hän särpiessään viinalasistaan tiskin ääressä tekeytyi murheellisen näköiseksi kuin mikäkin näyttelijätär ja kulahutti ryypyn kurkkuunsa toivottaen, että se päättäisi hänen päivänsä. Ja palatessaan kotiinsa, sika viitenä silmissä, hän soperteli, että se johtui surusta. Mutta kunnialliset ihmiset kohauttelivat olkapäitään. Kyllä hänet tunnettiin, vai surunsa laskuun hän pani Ansan ryypyt! Ainakin sitä sopi hyvällä syyllä sanoa pullosuruksi. Tosin hän aluksi ei jaksanut sulattaa Nanan pakoa. Se mikä hänessä vielä oli jäljellä kunniantuntoa nousi kapinaan; sitäpaitsi yleensä ei kukaan äiti mielellään tunnusta, että hänen tytärtään ehkä juuri parast'aikaa sinuttelee kuka tahansa, joka hänen tielleen osuu. Mutta hän oli jo liiaksi eläimistynyt, hänen järkensä jo pehmennyt ja sydämensä murjoutunut, jotta tätä häpeäntuntoa olisi voinut kestää kauvan. Hänestä sellainen tunne haihtui yhtä pian kuin se oli tullutkin. Saattoi hyvinkin kulua viikkokausi, ettei hän lainkaan ajatellut tyttöletukkaansa. Mutta yht'äkkiä hänet saattoi vallata hellyyden tai vihan puuska, joka johtui milloin nälästä, milloin liiasta syönnistä, raivoisa halu saada Nana käsiinsä ja joko suudella tai pieksää häntä, sen mukaan millä päällä hän sattui olemaan. Lopulta hänellä ei ollut enään mitään selvää käsitystä kunniallisuudesta. Mutta olihan Nana hänen, vai mitä? Ja kun kerran kellä on mitä omaisuutta, niin ei sen soisi haihtuvan kuin tuhka tuuleen.

Ja aina kun tällaiset ajatukset johtuivat Gervaisen mieleen, kulki hän pitkin katuja tähystellen ympärilleen kuin salapoliisi. Voi jos hän olisi yhyttänyt kelvottoman sikiönsä, niin hän olisi koreasti taluttanut hänet kotiin! Sinä vuonna pantiin koko kortteli mullin mallin. Silloin puhkaistiin Magentan ja Ornanon bulevardit, jotka veivät mennessään entisen Barrière Poissonnièren ja tekivät ison aukon ulkobulevardiin. Ei ollut enää tuntea koko tienoota. Koko toinen puoli Poissoniers-katua oli jaotettu maan tasalle. Nyt pääsi Goutte-d'Or'in kadullekin laajasta aukosta valoa, auringonpaistetta ja raitista ilmaa; ja niiden hökkelien sijalla, jotka sillä puolella olivat tukkineet näköalan, kohosi Ornanon bulevardilla upea kuusikerroksinen, kirkon tapaan tehty rakennus, jonka kirkkaat, kirjailluilla verhoilla varustetut ikkunat todistivat rikkautta. Tuo häikäisevän valkoinen talo, joka sijaitsi aivan katua vastassa, näytti luovan sille kokonaisen valovirran. Ja se synnytti joka päivä riidan Lantier'n ja Poissonin välillä. Hatuntekijällä riitti aina puhumista Pariisin katujen puhkaisemisesta; hän syytti keisaria siitä, että tämä tunki palatsejaan joka paikkaan, pakottaakseen työmiehiä muuttamaan maaseudulle; mutta poliisi vastasi siihen kiukusta kalpeana, että keisari katsoi juuri työmiesten parasta ja että hän jaottaisi vaikka koko Pariisin maan tasalle, jos niin tarvittiin, vain siksi että he saisivat työtä. Gervaisekin näytti olevan harmissaan näistä kaunistuksista, jotka riistivät häneltä sen pimeän etukaupungin sopen, johon hän oli tottunut. Hänen harminsa johtui siitä, että korttelia kaunistettiin juuri siihen aikaan, kun hän itse alkoi ränsistyä. Kun ihminen rypee loassa, niin ei tee mieli saada päivänsädettä valaisemaan suoraan päälakeaan. Sentähden olikin Gervaise niinä päivinä, jolloin hän etsi Nanata, aivan raivoissaan harpatessaan rakennustarpeiden yli, kahlatessaan rapakossa keskentekoisten katukäytävien vieressä ja puskiessaan paalutuksia vastaan. Ornanon bulevardin kaunis rakennus saattoi hänet vihan vimmoihin. Sellaiset rakennukset olivat Nanan tapaisia katukaisoja varten.

Kumminkin hän sai useita kertoja tietoja tyttärestään. Ainahan niitä on hyväsydämisiä ihmisiä, jotka kiiruhtavat kertomaan pahoja kuulumisia. Niin, hänelle oli kerrottu, että Nana oli heittänyt ukkonsa hiiteen, mikä kokemattoman tytön teoksi oli sangen rohkea temppu! Häntä pidettiin hyvänä ukon luona, hemmoteltiin, ihailtiin, olisipa saanut elellä sangen vapaastikin, jos olisi osannut oikein menetellä. Mutta nuoriso on tyhmää, Nana oli tainnut lähteä sieltä jonkun katusankarin seurassa, sitä ei tiedetty aivan tarkalleen. Varmaa vain näytti olevan, että hän eräänä iltapäivänä oli pyytänyt ukoltaan Bastillen torilla kolme souta johonkin pikku tarpeeseen, ja että ukko yhä vielä odotti häntä. Toiset vannoivat nähneensä hänet jälkeenpäin Suuressa huvisalissa Chapelle-kadun varrella tanssimassa viskellen koipiaan kohti korkeutta. Silloin Gervaise päätti käydä kaikissa sen kaupunginosan kapakoissa. Hän ei enään kulkenut yhdenkään tanssisalin oven ohi astumatta sisään. Coupeau oli hänen seurassaan. Aluksi he vain kulkivat kaikkien huoneiden läpi tähystellen kiemailevia tyttöletukoita. Sitten he eräänä iltana, kun heillä oli rahaa, istuivat pöydän ääreen ja joivat ranskalaista viiniboolia virkistääkseen mieltään ja odottaakseen, eikö Nanata kuuluisi. Kuukauden päästä he olivat unhottaneet Nanan, mutta kävivät tanssipaikoissa omaksi huvikseen, siliä he katselivat mielellään tanssia. Tuntimääriä he hankailivat kyynäspäitään pöytää vasten sanomatta sanaakaan, tylsän näköisinä, lattian huojuessa heidän allaan; heistä oli kai kumminkin hauskaa seurata kalpeilla silmillään katutyttöjä näiden pyöriessä tukahuttavan kuumassa, punaisilla lampuilla valaistussa salissa.

He olivat juuri eräänä marraskuun iltana tulleet Suureen huvisaliin lämmittelemään. Ulkona oli sievoinen pakkanen, joka nipisteli ohikulkijain kasvoja. Mutta sali oli täyteen sullottu väkeä. Siellä oli perhananmoinen kuhina, väkeä joka pöydän ääressä, väkeä keskellä huonetta ja väkeä ilmakin täynnä, niin että se aivan muistutti makkarapuotia. Kun Gervaise ja Coupeau olivat kulkeneet kaksi kertaa huoneitten läpi löytämättä tyhjää pöytää, päättivät he jäädä seisomaan ja odottamaan, kunnes jokin seurue tekisi heille tilaa. Coupeau heilutteli ruumistaan, yllään likainen mekko ja päässä vanha, lipaton verkalakki takaraivolle lutistettuna. Ja kun hän seisoi siinä sisääntulijoiden tiellä, näki hän pienikasvuisen, laihan, nuoren miehen pyyhkivän päällystakkinsa hihaa, kun oli sattunut nykäisemään Coupeauta kyynäspäällään.

— Kuulkaahan! huusi Coupeau raivoissaan, vetäen piippunysänsä mustasta suustaan, eikö teillä ole älyä pyytää anteeksi?… Ja tuollainen nyrpistää nenäänsä siitä, että toisella on päällään työmekko!

Nuori mies kääntyi ja katsoi halveksivasti levyseppään, joka jatkoi:

— Tiedä, sen saakelin sillipukki, että mekko on kaunein vaatekappale, niin, työmiehen juhlapuku!… Kyllä minä kuivaan sinun korvantakauksesi kämmenilläni, jos vain tahdot… Onko koskaan nähty tuollaisten aikojen herjaavan työmiestä?

Gervaise koetti turhaan tyynnyttää häntä. Hän oikoi itseään rääsyissään, taputteli mekkoaan ja ulvoi:

— Tässä rinnassa sykkii miehen sydän!

Silloin tuo nuori mies katosi väkijoukkoon, murahtaen:

— Hyi saakeli, tuollaista jätkää:

Coupeau tahtoi uudestaan saada hänet käsiinsä. Ei hän ollut ennenkään antanut päällystakin häväistä itseään! Tuskinpa tämä edes oli maksettukaan. Hän oli kai ostanut sen jostakin alennetulla hinnalla houkutellakseen sillä jonkun naisen, tarvitsematta hellittää penniäkään. Jos hän vielä tapaisi hänet, niin hän painaisi hänet polvilleen ja pakoittaisi hänet kunnioittavasti tervehtimään mekkoa. Mutta tungos oli liian suuri, ei voinut ottaa askeltakaan. Gervaise ja Coupeau kulkivat hitaasti eteenpäin kierrellen tanssijain piirin ympäri; kolminkertainen joukko uteliaita pakkautui kasvot jännitettyinä katsomaan, kun joku mies teki temppujaan tai jokin nainen koipiaan nostellen näytti kaiken näytettävänsä; ja kun he olivat molemmatkin pienikasvuisia, niin he nousivat varpailleen nähdäkseen jotakin, naisten leiskuvia hattuja ja tukkia. Orkesteri, jonka vaskisoittimet olivat haljenneita, soitteli vimmatusti katrillia, niin että sali vapisi kuin raju-ilman puuskista, ja tanssijat tömistivät jaloillaan ja nostivat lattiasta sellaisen tomupilven, että se himmensi loistavan kaasuvalon. Kuumuus oli tukahuttava.

— Katsoppas! sanoi Gervaise yht'äkkiä.

— Mitä sitten?

— Tuota samettihattua tuolla.

He kurottivat kaulansa. Siellä näkyi vasemmalla vanha musta samettihattu, jossa kaksi kulunutta höyhentä heilui, aivan kuin ruumisvaunujen sulkatöyhtö. Mutta he eivät vieläkään erottaneet muuta kuin hatun, joka karkeli kuin itse piru, hyppien, pyörien, kyykistyen ja ponnahtaen jälleen ylös. Se katosi heidän näkyvistään tuossa kirjavassa sekasorrossa, jossa pää oli toisessaan kiinni, mutta sitten he näkivät sen jälleen toisessa paikassa liehuvan muita ylempänä niin hullunkurisen häpeämättömästi, että kaikki heidän ympärillään nauroivat, kun näkivät vain tämän hatun tanssivan, tietämättä mitä sen alla oli.

— Entäs sitten? kysyi Coupeau.

— Etkö tunne tuota tukkaa? kuiskasi Gervaise käheästi. Panen pääni panttiin, että se on hän!

Levyseppä raivasi itselleen tien väkijoukon läpi. Niin, hitto soikoon, se oli Nana! Ja niin siistissä puvussa! Hänellä ei ollut päällään kuin vanha silkkileninki, joka oli aivan ryvettynyt hankautuessaan kapakkain pöytiin ja jonka helmoista irtautuneet rimpsut riippuivat joka puolelta. Sen lisäksi ei hänellä ollut röijyn alla mitään eikä huivinpätkääkään hartioillaan, niin että hänen paljas pintansa näkyi, mistä napinreijät olivat ratkenneet. Ja tuolla tyttöletukalla oli ollut ukko, joka oli ottanut vaarin kaikista hänen viittauksistaan, ja hänet hän oli jättänyt myötämöisiään seuratakseen jotakin hulttiota, joka varmaankin pieksi häntä. Mutta vähätpä siitä! Hän oli edelleenkin tuoreen ja herkullisen näköinen, pörröinen kuin villakoira, ja suu hänellä oli punainen suuren hattureuhkansa alla.

— Odotappas, kyllä minä tässä tanssitan sinua! sanoi Coupeau.

Nana ei tietysti epäillyt mitään. Kelpasi sitä katsella, kun hän väänteli itseään! Hän heitteli häntäänsä vasemmalle ja oikealle, niiasi niin syvään, että oli katketa, ja polki jalkaa ja huiskautti säärensä kohti tanssikumppaninsa kasvoja, niin että olisi luullut hänen halkiavan keskeltä kahtia! Väkeä kerääntyi piiriin hänen ympärilleen käsiä taputtamaan; ja kun hän nyt oli päässyt vauhtiin kokosi hän liepeensä ja nosti ne polviin asti; koko hänen ruumiinsa vavahteli rasittavasta tanssista, mutta hän pyöri kuitenkin nopeasti kuin hyrrä, painautuen melkein maahan asti ja tehden korkeita sivuhyppäyksiä; sitten hän tanssi vähän aikaa jälleen hillitysti, heilutellen lanteitaan ja nakellen niskojaan vallan hemmetin sirosti. Olisi tehnyt mieli viedä hänet johonkin nurkkaan, syödäkseen hänet suuhunsa pelkillä hyväilyillä.

Mutta kun tanssin viime vuoro oli parhaassa käynnissä tuli Coupeau sitä häiritsemään ja sai siitä haukkumasanoja satelemalla.

— Tietäkää, että hän on minun tyttöni! huusi hän. Päästäkää minut läpi!

Nana kulki paraikaa takaperin, lakaisten lattiata sulillaan, pyöritellen ja täristellen takapuoltaan jotta näyttäisi sievemmältä. Hän sai aika potkun juuri parhaaseen paikkaan, kimposi ylös lattialta ja kävi aivan kalpeaksi nähdessään isänsä ja äitinsä. Häntä ei todellakaan onni seurannut!

— Ulos! ulvoivat tanssijat.

Mutta Coupeau, joka silloin juuri huomasi tyttärellänsä olevan kumppanina tuon laihan, nuoren, päällystakkiin puetun miehen, ei paljoa välittänyt heistä.

— Niin, me juuri olemme tässä! ulvoi hän. Niin, et kai odottanut meitä näkeväsi… Vai täällä sinut siis saa käsiinsä ja tuollaisen keltanokan seurassa, joka vast'ikään kohteli minua hävyttömästi!

Gervaise nykäisi häntä hammasta purren ja sanoi:

— Ole vaiti!… Ei tässä tarvita niin pitkiä selityksiä.

Ja lähestyen Nanata hän antoi hänelle kaksi nasevaa korvapuustia. Ensimäisestä meni sulkahattu vinoon ja toisesta jäi punainen läiskä Nanan poskelle, joka oli valkea kuin palttina. Ällistynyt tyttö otti ne vastaan itkemättä, napisematta. Orkesteri jatkoi soittoaan. Ihmiset suuttuivat ja toistivat kiivaasti:

— Ulos! ulos!

— No niin, alappas laputtaa! sanoi Gervaise; mene edellä! mutta älä yritäkkään luikkia tiehesi, muuten saatan sinut yöksi putkaan!

Tuo pikkuinen, nuori mies oli viisaasti kyllä hävinnyt. Nana kulki sitten edeltä aivan jäykkänä, yhä vielä hämillään kovasta onnestaan. Heti kun hän vain yrittikään vilkua ympärilleen, sai hän takaa päin korvatillikan, joka heti palautti hänet oikealle tolalle. Ja niin he lähtivät ulos kaikki kolme joukon pilkatessa ja ivallisesti nauraessa, ja orkesterin soittaessa tanssin viimeisiä säveleitä sellaisella pauhinalla aivan kuin pasuunat olisivat syytäneet sisältään kanuunankuulia.

Entinen elämä alkoi uudestaan. Nukuttuaan kaksitoista tuntia vanhassa sopessaan, Nana oli hyvin siivosti viikon ajan. Hän pukeutui jälleen lyhyeen hamepahaseensa ja piti päässään myssyä, jonka nauhat hän solmi tukannypykkänsä alle. Innostuksen puuskassa hän selitti aikovansa ruveta työskentelemäänkin kotona; saattoihan kotona muka ansaita niin paljon kuin vain tahtoi, eikä siellä tarvinnut kuulla kaikellaisia ruokottomuuksia niinkuin verstaassa; ja hän haki itselleen työtä, asettui työkaluineen pöydän ääreen ja nousi ensi päivinä kello viideltä orvokinvarsiaan laittelemaan. Mutta valmistettuaan niitä muutamia tusinoita, hän rupesi oikomaan työnsä ääressä käsiään, jotka muka olivat suonenvedosta vääntyneet; häneltä oli kaikki tottumus varsien valmistamiseen mennyt menojaan ja hän oli tukehtua istuessaan sisällä, oltuaan kuusi kuukautta raittiissa ulkoilmassa. Silloin kuivui liima kupissaan, kukanteriin ja viheriään paperiin tuli rasvapilkkuja ja itse kukkatehtailijakin tuli kolmeen kertaan nostamaan meteliä siitä, että hänen raaka-aineensa pilaantuivat. Nana rupesi vetelehtimään, sai tavallisesti selkäänsä isältään ja joutui aamuin illoin ottelemaan äitinsä kanssa, jolloin he riidellessään haukkuivat toisiaan silmät, korvat täyteen. Sellaista elämää ei voinut kauvan kestää; kahdentenatoista päivänä Nana siis livisti tiehensä, ottamatta mukaansa muuta matkatavaraa kuin hamepahasensa, joka hänellä oli päällään, ja hatturähjän päähänsä. Lorilleux'läiset, jotka ennen nolostuivat tytön kotiintulosta ja katumuksesta, nauroivat nyt niin rajusti, että olivat pudota tuoliltaan. Toinen näytös, häviäminen numero kaksi! Ei, se oli jo liian hassua! Nana oli erittäin ovela pelastamaan nahkansa! Niin, jos Coupeaulaiset nyt tahtoivat pitää hänet luonaan, niin heidän täytyi varustaa hänet valmiiksi ja sulkea häkkiin!

Ihmisten nähden Coupeaulaiset tekeytyivät tyytyväisiksi sen johdosta, että muka raskas taakka oli pudonnut heidän hartioiltaan. Mutta oikeastaan he olivat raivoissaan. Mutta raivokaan ei kestä kuin oman aikansa. Pian he saivat tietää, että Nana kierteli samassa korttelissa, mutta siitä he eivät silmääkään räpäyttäneet. Gervaise, joka väitti hänen tekevän niin, häväistäkseen heidän hyvää mainettaan, asettui kaikkien juorujen yläpuolelle; jos hän tapaisi tuon letukan kadulla, ei hän saastuttaisi kättään antamalla hänelle korvapuustiakaan; niin, heidän välinsä olivat nyt aivan lopussa, vaikka hän tapaisi hänet makaamassa katukivityksellä alastomana ja kuolemaisillaan, niin hän kulkisi ohi, sanomatta edes, että tuo elävä oli tullut hänen sisästään. Nana loisti kaikissa ympäristön tanssiaisissa. Hän oli tunnettu Valkeasta kuningattaresta aina Suureen huvisaliin saakka. Kun hän tuli Elysêe-Montmartreen, niin ihmiset nousivat pöydille nähdäkseen hänen kulkevan viimeisessä vuorossa takaperin, sillä siinä hän voitti kaikki. Punaisesta linnasta hänet oli kaksi kertaa ajettu ulos, mutta hänen tarvitsi vain mennä talon edustalle kävelemään, tavatakseen tuttujaan. Bulevardin Musta pallo ja Poissonniers-kadun Iso Turkki olivat hienoja paikkoja, joihin hän meni vain silloin, kun hänellä oli puhtaat alusvaatteet. Mutta kaikista sen korttelin kapakoista piti hän enimmin Erakon tanssipaikasta, joka oli kostean pihan sisällä, ja Roopertin tanssipaikasta, joka oli Cadran-kujan sopukassa; nämä olivat siivottomia pieniä saleja, joita valaisi puolen tusinaa lyhtyjä; kaikki olivat siellä tyytyväisiä ja vapaita, jopa siinä määrin, että kaverit saivat huoneen perällä häiritsemättä suudella neitosiaan. Nanan kävi toisinaan hyvin, toisinaan huonosti, niinkuin kepiniskutkin käyvät, milloin hän oli hienon naisen hynttyissä, milloin taas rypi loassa, kuin mikäkin tuhkimo. Oli sekin kaunista elämää!

Useita kertoja luulivat Coupeaulaiset huomanneensa tyttärensä sopimattomissa paikoissa. Silloin he käänsivät selkänsä ja siirtyivät huoneen vastakkaiselle puolelle, ettei heidän tarvitseisi tuntea häntä. Eivät he enään olisi halunneet saada koko huoneellista väkeä nauramaan itselleen, viedäkseen kotiinsa tuollaista raatoa. Mutta eräänä iltana tuossa kymmenen korvissa, kun he olivat maata menossa, lyötiin nyrkillä oveen. Nana siellä pyysi tyynenä yösijaa; mutta hyvä Jumala, millaisessa tilassa hän oli; paljain päin, ryysyihin puettuna, kengät läntällään, sellaisessa asussa, että hänet olisi voitu korjata talteen poliisin putkaan. Tietysti hän sai selkäsaunan; silloin hän ahneesti hyökkäsi kuivan leivänsyrjän kimppuun, ja nukkui sitte voimattomana, viimeinen suupala hampaissa. Silloin vanha veisu alkoi uudestaan. Kun tyttö tunsi vähän toipuneensa, niin hän taas hupeni eräänä aamuna. Lintu oli lentänyt häkistään. Ja kului viikkoja, kuukausia, hän näytti jo aivan hävinneen, kun hän yht'äkkiä ilmaantui uudestaan, sanomatta koskaan mistä hän tuli, toisinaan niin likaisena, ettei pihdeilläkään olisi uskaltanut häneen koskea, ja runneltuna sekä ylhäältä että alhaalta, toisinaan taas hienosti puettuna, mutta niin pehminneenä ja riettaan elämänsä ujuttamana, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Vanhempien oli täytynyt tottua siihen. Keppi ei enään auttanut. He mukuroivat häntä, mutta se ei estänyt Nanata pitämästä heidän kotiaan majatalona, johon tullaan yöksi joskus viikon varrella. Hän tiesi maksavansa yösijansa selkäsaunalla, hän harkitsi ja tuli ottamaan selkäänsä, milloin hänellä oli siitä mielestään voittoa. Sitä paitsi alituiseen pieksämiseenkin väsyy. Lopulta Coupeaulaiset hyväksyivät Nanan retkeilyt. Hän sai tulla kotiin tai olla tulematta, kunhan vain ei jättänyt ovea auki. Hyvä Jumala! Tottumus kuluttaa kunniallisuuden tuntoa niinkuin muutakin.

Yksi ainoa seikka sai Gervaisen vihan vimmoihin, nimittäin se, kun tytöllä kotiin tullessaan oli laahustinhame ja sulilla koristettu hattu. Sellaista ylellisyyttä hän ei voinut sulattaa. Hänestä nähden Nana sai viettää rietasta elämää jos tahtoi; mutta hänen tuli pukeutua edes niinkuin työläisnaisen sopi, tullessaan äitiään katsomaan. Laahustinhameet saivat aikaan mullistuksen kotona: Lorilleux'läiset virnistelivät; Lantier hääri aivan villiinnyksissään tytön ympärillä vetääkseen hänen tuoksujaan sieramiinsa; Bochelaiset olivat kieltäneet Paulinea seurustelemasta tuollaisen katutytön kanssa, jolla oli jos jotakin rihkamakoristetta päällään. Gervaise oli myöskin vihoissaan Nanan pitkällisestä makuusta, kun tyttö eräänkin pakoretkensä jälkeen nukkui puoleenpäivään asti rinta paljaana, tukka hajallaan ja vielä täynnä hiusneuloja, niin valkeana ja lyhyeen hengittäen, että näytti kuolleelta. Hän ravisti Nanata viisi, kuusi kertaa aamun kuluessa ja uhkasi lennättää hänelle vesiämpärin vasten mahaa. Tämä kaunis puolialaston tytönvetelys, joka oli aivan tahmea paheestaan, suututti Gervaiseä, kun tuolla tavoin hautoi rakastelun raukaisemaa ruumistaan, jaksamatta edes herätä. Nana raotti toista silmäänsä, sulki sen uudelleen ja oikoi vielä enemmän jäseniään.

Eräänä päivänä Gervaise nuhteli ankarasti Nanata siitä, että hän vietti tuollaista elämää, ja kysyi häneltä, tokko hän koskaan piti lomaa, kun aina tuli niin runneltuna kotiin, ja silloin hän vihdoin pani uhkauksensa täytäntöön räiskyttäen märällä kämmenellään vettä hänen paljaalle iholleen. Tyttö kääri raivoissaan lakanan ympärilleen ja huusi:

— Jo riittää, äiti! parasta on, ettei puhuta miehistä. Sinä olet tehnyt, mitä itse olet tahtonut, nyt minä teen mitä minä tahdon.

— Kuinka? kuinka? änkytti äiti.

— Niin, en ole siitä koskaan puhunut sinulle, sillä eihän se minua liikuttanut; mutta et sinä paljoakaan kainostellut; näin sinun usein isän kuorsatessa menevän kävelemään paitasillasi ja sukkasillasi… Nyt se ei enään miellytä sinua, mutta se miellyttää muita. Jätä minut rauhaan! Ei olisi pitänyt näyttää minulle sellaista esimerkkiä!

Gervaise meni aivan kalpeaksi, hänen kätensä vapisivat ja hän kulki huoneen ympäri tietämättä mitä teki, kun taas Nana painautui mahalleen, puristaen korvatyynyä syliinsä ja vaipui uudelleen raskaaseen, raukeaan uneen.

Coupeau murahti, mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt antaa edes korvatillikoita. Hän oli käynyt aivan päästä pyörälle. Eikä häntä todellakaan käynyt moittiminen siveyden puutteesta, sillä juopottelultaan hän ei enää voinut erottaa hyvää pahasta.

Nyt hän oli humalassa joka ainoa päivä kuuden kuukauden aikana; sitten hän sairastui ja vietiin Sainte-Anneen; siellä hän vietti kesälomaansa. Lorilleux'läiset sanoivat, että hänen ylhäisyytensä Naukkulan herttua matkusti tiluksilleen. Jonkun viikon päästä hän pääsi sairaalasta korjailtuna ja paikkailtuna ja alkoi jälleen turmella terveyttään, kunnes uudestaan joutui vuoteen omaksi ja oli parsimisen tarpeessa. Kolmen vuoden aikaan sai hän sentähden olla seitsemän kertaa Sainte-Annessa. Korttelissa kerrottiin, että siellä pidettiin häntä varten erityistä koppia. Mutta pahinta tässä jutussa oli se, että tuo juopporenttu kävi joka kerralla yhä raihnaammaksi taajain taudinkohtausten sattuessa, niin että voi arvata hänen kohdakkoin ottavan kuolinhyppäyksensä ja tuon hauraan tynnyrin, josta vanteet ratkeilivat toinen toisensa jälkeen, piankin kokonaan romahtavan kokoon.

Sen lisäksi oli hänen kaunistumisensa jäänyt takapajulle; hän oli aivan aaveen näköinen. Myrkky vaikutti häneen tuhoavasti. Tuo alkoholin liottama mies kutistui kokoon kuin sikiöt lääkärinkokelaitten purkeissa. Hän oli niin laiha, että kun hän asettui ikkunan ääreen, voi nähdä aivan hänen kylkiluittensa läpi. Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen silmistään tihkui ja tippui niin paljon vahaa, että siitä olisi riittänyt kynttilöiksi kokonaiseen tuomiokirkkoon, muu ei hänellä pysynyt entisellään kuin kukoistava potaattinenä, joka loisti hänen kuihtuneen juomarinaamansa keskessä kauniina ja punaisena kuin neilikka. Ne, jotka tiesivät hänen täyttäneen vasta neljäkymmentä vuotta, saivat hienon vilunpuistatuksen, kun hän kulki heidän ohitseen selkä kumarassa, horjuen ja ikäkuluna. Ja hänen kätensä olivat alkaneet vapista entistä enemmän, varsinkin piti oikea käsi samaa peliä kuin rumpukapulat, niin että hänen toisinaan täytyi tarttua lasiin molemmilla kourillaan, viedäkseen sen huulilleen. Herra Jumala sitä vapistusta! Se oli ainoa seikka, mikä häntä vielä huoletti, vaikka hän muuten olikin niin tylsistynyt. Kuultiin hänen partaansa muristen kauheasti noituvan käsiään. Toisinaan taas voi nähdä hänet tuntikausia tarkastelemassa karkeloivia käsiään, sanomatta sanaakaan, olematta enää äkeissään katselemassa, kuinka ne hyppivät kuin sammakot; hän näytti tutkivan, mikä sisällinen koneisto mahtoi panna ne pitämään sellaista peliä; ja eräänä iltana tapasi Gervaise hänet tässä toimessa, jolloin kaksi suurta vesikarpaloa vieri tuon juopporentun kurtistuneita poskia pitkin.

Varsinkin oli Coupeaulle vaikea edellinen kesä, jolloin Nana vetelehti aamuyöt vanhempiensa luona. Hänen äänensä muuttui tykkänään, aivan kuin ryypiskely olisi pannut hänen kurkkunsa uudella lailla soimaan. Hän tuli kuuroksi toiselta korvaltaan. Sitten himmeni hänen näkönsä muutamassa päivässä, niin että hänen täytyi pitää kaidepuusta kiinni, ellei tahtonut kieriä portaista alas. Mitä hänen terveyteensä tuli, niin oli se virkalomalla, niinkuin sanotaan. Häntä vaivasi kauhea päänsärky ja huimaus, niin että hän näki pikku-ukkoja keskellä päivää. Yht'äkkiä sai hän kovan kivun käsivarsiinsa ja sääriinsä; hän kalpeni, hänen täytyi istuutua tuolille ja jäädä siihen tuntikausiksi tylsistyneen näköisenä; olipa häneltä erään tällaisen kohtauksen jälkeen jäänyt käsi halvautuneeksi koko päiväksi. Useita kertoja oli hän vuoteen omana; hän mylleröi sängyssä, piiloutui lakanan alle, ja hengitti kauvan aikaa raskaasti kuin kärsivä eläin. Silloin alkoivat Sainte-Annen aikuiset hullutukset uudestaan. Epäluuloisena, levottomana, kovan kuumeen vaivaamana ja hurjasti raivoten kieritteli hän vuoteellaan, repi mekkonsa ja puri huonekaluja suonenvedon kouristamilla leuvoillaan; tai sitten hän kävi äkkiä niin pehmeäksi, että ruikutteli kuin tyttö, nyyhkytti ja voivotteli sitä, ettei kukaan pitänyt hänestä. Eräänä iltana kun Gervaise ja Nana tulivat yhdessä kotiin, niin he eivät tavanneetkaan häntä vuoteelta. Hän oli pannut tyynyn sijaansa makaamaan. Ja kun he huomasivat hänen olevan piilossa sängyn ja seinän välissä, niin hänen hampaansa kalisivat, ja hän kertoi, että oli tullut miehiä tappamaan häntä. Molempien naisten täytyi panna hänet uudestaan makuulle ja rauhottaa häntä kuin lasta.

Coupeau tiesi taudilleen yhden ainoan lääkkeen, kulauttaa tuoppi viinaa kurkkuunsa; tämmöinen kepin isku mahaan sai hänet kyllä jalkeille, Joka aamu paranteli hän tällä tavoin vatsan vaivojaan. Muisti oli häneltä aikoja sitten mennyttä, hänen pääkoppansa oli tyhjä; tuskin hän oli päässyt jalkeille, kun jo alkoi laskea leikkiä sairaudestaan. Ei hän ollut koskaan ollut sairaana. Niin, hän oli tullut sille asteelle, jolloin sairas sanoo voivansa hyvin, vaikka on aivan kuoleman kielissä. Muutoinkin hän alkoi hölmistyä. Kun Nana tuli kotiin kuusi viikkoa kestäneiltä kävelyiltään, näytti Coupeau luulevan, että tyttö palasi kaupungilta joltakin asialta. Usein kohtasi Nana hänet, riippuessaan jonkun herran käsivarressa, ja teki pilkkaa hänestä, ilman että tämä tunsi häntä. Sanalla sanoen Coupeauta ei enää tarvinnut ottaa lukuun, Nana olisi saattanut istuutua vaikka hänen päälleen, ellei olisi löytänyt tuolia itselleen.

Ensimäisten pakkasten aikana karkasi Nana vielä kerran kotoaan mennessään muka hedelmämyyjättären luo kysymään, oliko hänellä paistettuja päärynöitä. Hän tunsi talven lähestyvän eikä tahtonut kalistella hampaitaan kylmän uunin ääressä. Coupeaulaiset haukkuivat häntä vain luuskaksi, kun saivat odottaa päärynöitä. Epäilemättä hän tulisi pian kotiin; olihan hän toissa talvena viipynyt kolme viikkoa, mennessään ostamaan kahdella soulia tupakkaa. Mutta kuukaudet vierivät, eikä tyttöä kuulunutkaan enää. Tällä kertaa hän varmaankin oli nelistänyt aika pitkälle. Kun kesäkuu tuli, ei hän palannut auringonpaisteenkaan mukana. Varmaankin kaikki välit olivat nyt lopussa; hänellä oli kai muualla paremmat päivät. Coupeaulaiset möivät eräänä päivänä, jolloin he olivat kiikissä, tytön rautasängyn ja saivat siitä pyöreässä summassa kuusi francia, jotka he joivat Saint-Ouenissa. Sänky oli muka heidän tiellään.

Eräänä heinäkuun aamuna huusi Virginie Gervaisen sisään tämän kulkiessa ohi ja pyysi häntä auttamaan astiain pesussa, sillä Lantier oli edellisenä iltana tuonut muassaan pari ystävää kesteihin. Ja Gervaisen pestessä astioita, jotka olivat aivan rasvaisia hatuntekijän syöminkien jäleltä, huudahti Lantier yht'äkkiä puodista, missä hän paraikaa sulatti ruokaansa:

— Kuulkaahan, muori! näin tässä eräänä päivänä Nanan.

Virginie, joka istui tiskin ääressä katsellen huolissaan tyhjentyviä purkkeja ja laatikoita, puisti vimmatusti päätään. Hän hillitsi mieltään, ettei menisi liian pitkälle, sillä tämä alkoi jo haiskahtaa pahalta. Lantier näki Nanan hyvin usein. Ei Virginie olisi viitsinyt pistää sentähden kättään tuleen, sillä kyllä Lantier'ssa oli miestä tekemään pahempaakin, kun hänellä oli helmaväkeä mielessä. Rouva Lerat, joka juuri oli tullut puotiin ja joka tähän aikaan oli hyvissä väleissä Virginien kanssa, koska tämä uskoi hänelle salaisuuksiaan, pani huulensa hyvin veitikkamaisen näköisenä lerpalleen ja kysyi:

— Minkälaista tuo näkeminen oli?

— Ka hyvää näkemistä, vastasi hatuntekijä hyvin mielissään, nauraen ja viiksiään väännellen. Hän ajoi vaunuissa; minä rämmin katuloassa… Mutta piru vie, milläpäs siinä meikäläinen pitää puoliaan, sillä nuo ylemmän säädyn pojat, jotka sinuttelevat häntä niin läheltä, ovat hiivatin onnellisessa asemassa!

Hänen silmänsä välähtivät ja hän kääntyi Gervaiseen päin, joka seisoi puodin perällä lautasia kuivaamassa.

— Niin, hän ajoi vaunuissa, ja niin aistikkaasti puettuna!… Hän oli niin ylhäisen naisen näköinen, etten ollut tuntea häntä, ja hänen valkeat hampaansa loistivat hänen naamastaan, joka oli tuore kuin kukkanen. Hän se ensiksi vilkutti minulle hansikkaallaan… Luulen hänen saaneen oikean kreivin onkeensa. Hän seurustelee hyvin hienoissa piireissä ja voi antaa palttua meille kaikille, sillä tuolla tyttöletukalla on onnea yli silmäin ja korvien!… Herttainen hän on kuin kissanpoika! Ei, ette voi kuvitella mielessännekään sellaista kissanpoikaa!

Gervaise kuivasi yhä lautastaan, vaikka se aikoja sitten oli puhdas ja kiiltävä. Virginie mietti; hän oli levoton kahden vekselin tähden, sillä hän ei tiennyt, kuinka voisi maksaa ne seuraavana päivänä. Pyylevä ja pullea Lantier taasen imi sokeria, joka oli hänen ainoana ruokanaan, ja täytti sievien, hyvinpuettujen pikkutyttöjen ihailullaan koko makeispuodin, josta hän jo oli syönyt kolme neljännestä ja jossa haiskahti rappiolta. Niin, ei ollut enään kuin muutamia sokeroituja manteleja jyrsittävänä ja muutamia sokeroituja keksejä imettävänä, ennenkuin Poissonilaisten kaupasta tuli loppu. Yht'äkkiä Lantier huomasi vastakkaisella katukäytävällä poliisin, jolla oli palvelusvuoro ja joka kulki ohi, takinnapit kiinni ja miekka reisiä vastaan takoen. Se huvitti Lantier'ta vielä enemmän. Hän pakotti Virginietä katsomaan miestään.

— Hei vaan! sanoi hän, Badingue näyttää olevan hyvällä päällä tänä aamuna… Katsokaahan, hänellä on takapuoli liiaksi paljo sisällä! Hän on varmaankin ollut vähän kallistamassa lasia jossakin, hämmästyttääkseen koko maailmaa.

Kun Gervaise tuli kotiin, tapasi hän Coupeaun istumassa sängyn reunalla uuden taudinkohtauksen tylsistämänä. Hän katseli lattiaa elottomilla silmillään. Silloin Gervaisekin istuutui tuolille, jäsenet hervottomina ja kädet riipuksissa likaista hametta pitkin. Neljännestunnin viipyi hän siinä Coupeauta vastapäätä, sanomatta sanaakaan.

— Olen kuullut uutisia, sai hän vihdoin sanotuksi. Tyttäresi on nähty… Niin, tyttäresi on hyvin hieno eikä enää tarvitse sinua. Hän on totta tosiaan oikein onnellinen!… Hyvä Jumala, antaisin vaikka mitä, jos pääsisin hänen sijaansa.

Coupeau tähysteli yhä lattiaa. Sitten hän nosti viinan runtelemat kasvonsa, sanoi mielipuolen tavoin ja änkytti:

— Kuulehan, muruseni, en minä estä sinua… Et sinä vielä ole hullumman näköinen, kun vain peset itsesi puhtaaksi. Niin, niin, ei ole niin vanhaa vakkasta, joka ei kanttaan löytäisi, niinkuin sanotaan… Perhana, eiköhän siitä saisi vähän voita leivälleen!