XII.
Taisi olla hyyrynmaksupäivän jälkeinen lauvantai, tuossa tammikuun 12, 13 päivän vaiheilla, Gervaise ei tiennyt sitä tarkalleen. Hän oli aivan päästä pyörällä, sillä oli jo kulunut kokonaisia vuosisatoja, siitä kun hän oli saanut mitään lämmintä vatsaansa. Mikä pirullinen viikko! Kaikki oli tarkalleen käytetty, tiistaina oli ostettu kaksi neljän naulan leipää, jotka olivat riittäneet torstaihin asti, sitten oli syöty edellisenä päivänä löydetty kuiva leivän syrjä, mutta kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin ei ollut ollut niin murustakaan; kaikki ruoka oli aivan lopussa! Mutta sen hän tiesi ja tunsi selässään, että ulkona oli sikamainen ilma, kova pakkanen, taivas musta kuin paistinpannun pohja, ja aivan halkeamaisillaan lumen paljoudesta, joka kuitenkin itsepäisesti odotutti tuloaan. Kun on talvi ja nälkä sisälmyksiä kurnimassa, niin vaikka kuinka kiristää vyötään, ei se lihota.
Ehkäpä Coupeau illalla toisi rahaa tullessaan. Hän sanoi olevansa työssä. Kaikkihan on mahdollista, mutta Gervaise ei kuitenkaan enää luottanut tuohon rahan saantiin, kun häntä jo niin monta kertaa oli vedetty nenästä. Hän ei kaikellaisten juorujen levittyä saanut enää pesuriepuakaan pestäväkseen koko korttelista; eräskin vanha nainen, jolle hän oli toimittanut talous-askareita, oli juuri äskettäin ajanut hänet pellolle ja syyttänyt häntä siitä, että hän muka oli juonut hänen liköörejään. Hänestä ei huolittu minnekään, hän oli käynyt mahdottomaksi; mutta kumminkin se oli hänelle mieleen, sillä hän oli jo siihen määrään veltostunut, että olisi mieluummin kuollut kuin sormeaan liikuttanut. Ja sitten hän saisi jotakin lämmintä ruokaa syödäkseen, jos Coupeau toisi palkkansa kotiin. Odottaen sitä, ja kun kellokaan ei ollut lyönyt kahtatoista, hän jäi pitkälleen olkipatjalle, sillä pitkällään ollessaan tuntee vähemmän pakkasta ja nälkää.
Gervaise sanoi sitä olkipatjaksi, mutta oikeastaan oli se vain pieni olkikasa huoneen nurkassa. Vuode oli vähitellen joutunut vanhojen huonekalujen kauppiasten haltuun. Ensiksi hän oli kovassa rahapulassa oltaessa ratkonut matrassin, ottanut siitä villoja kourallisen toisensa jälkeen, jotka hän vei esiliinassaan ja möi Belhommen kadulle kymmenestä sousta naulan. Kun sitten matrassi oli tyhjennetty, oli hän eräänä aamuna pantannut päällisen kolmestakymmenestä sousta, ostaakseen itselleen kahvia. Korvatyynyt olivat menneet samaa tietä ja niiden jälkeen päänalunen. Puusänky oli vielä jäljellä, mutta sitä hän ei uskaltanut ottaa kainaloonsa Bochelaisten tähden, jotka olisivat usuttaneet heidän päälleen koko talonväen, jos olisivat tienneet vuokran takuun liukuvan isännän käsistä. Mutta eräänä iltana huomatessaan, että Bochelaiset pitivät par'aikaa kestejä, hän toimitti tyynesti Coupeaun avulla sängyn ulos kappaleittain, ensin laatikot, sitten päänaluslaudat ja peräosan. Niillä kymmenellä francilla, jotka he saivat tästä panttauksesta, he mässäilivät kolme päivää. Eikö olkipatjassa ollut heille muka kylliksi? Mutta pian senkin päällinen oli mennyt tapaamaan matrassinpäällistä; siten he olivat syöneet sängyn ja saaneet siitä vatsansa kipeäksi, oltuaan sitä ennen kaksikymmentäneljä tuntia nälissään. Oljet pyyhkäistiin luudalla nurkkaan ja vuode käännettiin aina iltaisin, eihän se ollut sen siivottomampaa kuin muukaan.
Olkiruvon päällä makasi Gervaise täysin puettuna käppyrässä, kuin koira; jalat koukussa rääsyisen alushameen alla, pysyäkseen lämpimänä. Hänen siinä värjöttäessään yhdessä mykkyrässä, silmät selkosen selällään, pyöri hänen päässään ajatuksia, jotka sinä päivänä eivät olleet hauskinta lajia. Eikös hitto! Ei sitä, piru vieköön, voinut kauvempaa elää tällä tavoin syömättä! Hän ei tietänyt enään nälästään mitään; mutta hänellä oli mahassa aivan kuin lyijyä, kun taas pääkoppa tuntui hänestä tyhjältä. Ei hän tämän lokeronsa nurkista tietenkään löytänyt mitään ilon aihetta. Se oli nyt kuin koirankoppi; eivät vinttikoiratkaan, jotka juoksentelevat kadulla loimi selässä, olisi asuneet siellä edes muodon vuoksi. Hän katseli kalpeilla silmillään paljaita seiniä. Aikoja sitten oli kaikki mennyt tätilään. Jäljelle oli jäänyt piironki, pöytä ja tuoli; mutta piirongistakin oli marmorilevy ja laatikot haihtuneet samaa tietä kuin puusänkykin. Ei tulipalokaan olisi voinut tehdä puhtaampaa jälkeä, pikku koristeet olivat huvenneet, kahdentoista francin taskukellosta aina perhevalokuviin saakka, joiden puitteet eräs vähittäismyyjätär oli ostanut; tämän myyjättären kanssa voi oikein hyvin tulla toimeen, ja sentähden kantoi Gervaise hänen luokseen paistinpannun, silitysraudan ja kamman ja sai häneltä viisi, kolme tai kaksi souta aina tavaran laadun mukaan; näillä rahoilla hän sitten osti palan leipää kotiin. Nyt ei enää ollut muuta jäljellä kuin rikkonaiset kynttiläsakset, joista myyjätär ei tahtonut maksaa hänelle yhtään souta. Jos hän olisi tiennyt, kenelle voisi myödä rikat, pölyn ja lian, niin hän olisi tuossa paikassa avannut puodin, sillä huone oli aika likainen! Hän ei huomannut muuta kuin hämähäkin verkkoja nurkissa, ja hämähäkin verkot taitavat olla hyviä haavankääreeksi, mutta ei ole vielä olemassa sellaista tukku-kauppiasta, joka niitä ostaisi. Silloin hän käänsi päätään, heitti kaikki kaupanteon toiveet, käpristyi vielä enemmän kokoon olkipatjalleen ja katseli mieluummin ulos, kuinka taivas oli lumesta raskaana ja päivä pimeä, niin että se jääti häneltä luut ja ytimen.
Kuinka paljon vastoinkäymisiä hänellä olikaan! Mitä hyötyä oli siitä, että hän kiihottui ja rasitti niin paljon aivojaan? Jos hän edes olisi voinut nukkua! Mutta hänen päässään oli yhtä sekava kihinä ja vilinä kuin nurkkakapakassa. Herra Marescot, talon isäntä, oli itse tullut edellisenä iltana ja uhannut ajaa heidät pois talostaan, jolleivät viikon sisään maksaisi hyyryään kahdelta viimeiseltä neljännekseltä. Sai ajaa! Ei katukivityksellä varmaankaan ollut pahempi olla! Tuollainen päällystakkiin puettu lurjus, villasormikkaat kädessä, tuli puhumaan heille hyyrynmaksusta, aivan kuin heillä olisi ollut jossakin paikassa säästöjä kätkössä! Hitto soikoon! Silloinhan Gervaise olisi aluksi ottanut jotakin märkää huulilleen mieluummin kuin antanut kurkkunsa ruuan puutteessa kuristua kokoon! Niin, hänestä oli tämä möhömaha liian inhottava, hän halveksi häntä sydämensä pohjasta! Samallainen raakalainen oli Coupeaukin, joka kotiin tultuaan aina ensi töikseen antoi hänelle selkään. Gervaise toivoi hänet samaan paikkaan kuin talon isännänkin. Tähän aikaan se paikka mahtoi olla hiivatin tilava, koska hän mätti sinne kaikki ihmiset, tahtoessaan päästä erilleen koko tästä matoisesta maailmasta. Gervaisesta tuli oikea nyrkiniskujen varastopaikka. Coupeaulla oli patukka, jota hän sanoi viuhkakseen; ja kun hän leyhytteli eukkoa niin kyllä kelpasi katsella: hiki valui akalta virtanaan, aivan kuin hän olisi noussut järvestä. Mutta hän ei enään ottanutkaan iskuja tyynenä vastaan, vaan puri ja kynsi. Silloin siinä annettiin toinen toiselleen keppiä, niin ettei ruokakaan tahtonut maistaa. Mutta lopuksi hän oli välittämättä selkäsaunoista niinkuin kaikesta muustakin. Coupeau sai viettää vapaamaanantaitaan vaikka kokonaisia viikkoja, vetelehtiä kuukausimääriä, tulla kotiin sikahumalassa ja lyödä hänet puolikuoliaaksi, hän oli tottunut siihen ja piti sitä vain kiusallisena, ei sen pahempana. Ja silloin olisi Gervaise suonut hänen joutuvan takimmaiseen helvettiin, ihan takimmaiseen! Helvettiin semmoinen sika, helvettiin Lorilleux'läiset, Bochelaiset ja Poissonilaiset, sinne jouti koko häntä halveksiva kortteli! Koko Pariisi meni samaa tietä, hän työnsi sen sinne perin halveksivalla kädenliikkeellä, tuntien tyydytystä, saadessaan sille siten kostetuksi.
Pahaksi onneksi ei ole vielä voitu oppia olemaan syömättä, vaikka sitä muutoin tottuukin kaikkeen. Tämä olikin ainoa seikka, joka harmitti Gervaiseä. Hän ei välittänyt siitä mitään, että oli joutunut vihon viimeiseksi, vaipunut katuojan pohjaan saakka, ja että ihmiset pyyhkivät vaatteitaan, kun hän kulki heitä läheltäkään. Tuollaisista ilkeyksistä hän ei ollut millänsäkään, mutta nälkä kurni herkeämättä hänen suolissaan. Herkkupaloille hän oli sanonut hyvästit, hän oli alentunut iskemään hampaansa kaikkeen, mitä vain löysi. Juhlapäivinään hän osti tähän aikaan lihanjätteitä neljästä sousta naulan eräältä teurastajalta, joka ei viitsinyt enää nähdä niitä lautasella pilaantumassa ja mustumassa: hän pani niihin lisäksi ruukullisen perunoita ja sekotti ne sitten pannun pohjalla. Tai sitten hän muhensi häränsydämen, joka oli hänestä sellaista herkkua, että se pani hänet nuoleskelemaan huuliaan. Toisinaan taas, kun hänellä oli viiniä, niin hän kasteli siihen leivänkakun ja söi murumaitoa. Ei hänellä enää ollut varaa tuhlata usein kahta souta maksalaatikkoon tai ostaa kappaa valkeita omenia tai neljännesnaulaa kuivia papuja jotka hän söi liemineen päivineen; ne olivat liian kalliita herkkuja. Tavallisesti hän eli ruuan jätteistä; pimeistä nurkkaravintoloista hän sai yhdellä soulla kokonaisia kasoja kalanruotia, joiden seassa oli pilaantuneen paistin tähteitä. Hän vajosi vielä syvemmälle, kerjäsi eräältä armeliaalta ravintoloitsijalta leipäpalasia, joita vieraat olivat jättäneet lautaselle, ja keitti niistä lientä, antaen niiden hiljakseen kiehua jonkun naapurin tulella niin kauvan kuin sai. Sellaisina aamuina, jolloin hänellä oli kova nälkä, hän meni koirien seurassa kuljeskelemaan ja katselemaan kauppiaitten ovien edustalle ennen kadunlakasijoiden tuloa; sieltä hän väliin sai rikkaiden herkkuja, mätiä melooneja, pilaantuneita makrilleja ja kotletteja, joita hän tutki tarkalleen, ettei niissä vain ollut matoja. Niin, niin pitkälle hän oli siis jo mennyt; tämmöisen ajatteleminenkin tuntuu arkasuisista vastenmieliseltä; mutta saisimmepa nähdä, tokko arkasuisetkaan tekisivät ähmää vatsalleen, jos eivät kolmeen päivään olisi syöneet mitään; kyllä he asettuisivat kontalleen ja söisivät rikkaläjistä niinkuin heidän toverinsakin. Voi! tuossa niin kultaisessa ja loistavassa suuressa Pariisissa kuolevat köyhät kurjuuteen, tyhjät sisälmykset huutavat nälästä, joka panee heidät raatelevien petojen tavoin iskemään kalisevat hampaansa mihin törkyyn tahansa. Ja Gervaise kun oli saanut ennen syödä mahamäärin rasvaista hanhea! Nyt häneltä sellaiset herkut menivät sivu suun ja hän sai nuolla näppiään. Eräänä päivänä, kun Coupeau oli näpistänyt häneltä kaksi ruokalippua myödäkseen ne ja juodakseen rahat, Gervaise nälissään ja raivostuneena tuon leipäpalasen varastamisesta oli lyödä hänet kuoliaaksi kihvelillä.
Katsellessaan raskasta taivasta hän nukkui kuitenkin vihdoin vähäksi aikaa tuskalliseen uneen. Pakkanen nipisteli häntä niin kovasti, että hän unissaan luuli raskaan lumipilven halkeavan päällensä. Äkkiä hän sai niin ankaran puistatuskohtauksen, että hän hädissään kavahti pystyyn täysin hereillä. Hyvä Jumala! oliko hän kuolemaisillaan? Vapisten ja kauhistuneena hän huomasi, että oli vielä hämärä. Eikö yö sitten tulisikaan? Kuinka aika tuntuu pitkältä kun maha on tyhjänä! Hänen vatsansakin heräsi häntä kiduttamaan. Hän vaipui tuolille pää kumarassa ja kädet reisien välissä, että tuntuisi lämpimämmältä, ja suunnitteli jo, mitä ostaisi päivälliseksi, kun Coupeau toisi rahat kotiin: leivän, litran viiniä ja kaksi annosta sipulilla höystettyjä sisälmyksiä. Ukko Bazougen käkikello löi kolme. Kello oli vasta kolme. Silloin hän rupesi itkemään. Ei hän ikinä jaksaisi odottaa seitsemään asti. Hän heilutteli koko ruumistaan, huojui kuin pieni tyttö, joka tuudittaa suuret surunsa nukuksiin, kaksinkerroin käpertyneenä, kouristaen vatsaansa kokoon, ettei enään tuntisi mitään tuskaa. Helpompi on kestää synnytyksen kuin nälän tuskia! Ja raivostuneena siitä, ettei saanut mitään lievitystä, hän nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, toivoen saavansa nukutetuksi nälkänsä aivan kuin lapsen sylissä kantamalla. Puolen tuntia hän kulki tyhjässä huoneessaan nurkasta nurkkaan. Sitten hän äkkiä pysähtyi tuijottavin silmin. Se oli heidän oma syynsä, saivat sanoa mitä tahtoivat, hän nuolisi heidän jalkojaan, jos he sitä pyytäisivät, mutta nyt hän lähti lainaamaan kymmentä souta Lorilleux'läisiltä.
Talven aikaan lainailivat nälkäkurjet talon tässä porraskäytävässä, n.s. ryysyläisten porraskäytävässä, toinen toiseltaan alinomaa kymmenen souta ja kaksikymmentä souta tai toimittivat toisilleen pikku palveluksia. Mutta mieluummin he tahtoivat kuolla kuin kääntyä Lorilleux'läisten puoleen, sillä tiedettiin, ettei heiltä pennit hevillä hellinneet. Menemällä kolkuttamaan heidän ovelleen, hän osotti suurta rohkeutta, mutta käytävässä häntä pelotti niin, että hän tunsi samaa äkillistä lievitystä kuin sairaat soittaessaan hammaslääkärin ovikelloa.
— Sisään! huusi ketjuntekijä terävällä äänellä.
Kuinka siellä tuntui hyvältä! Tuli loimusi ahjossa ja valaisi ahtaan verstaan valkealla liekillään, rouva Lorilleux'n pannessa kultalankakerää uudelleen hehkumaan. Lorilleux hikoili kuumuudesta työpöytänsä ääressä istuen juottamassa renkaita yhteen juottoputken päällä. Ja kuinka hyvältä siellä haisi! Kaalikeitto porisi hiljalleen liedellä ja nostatti höyryä, joka käänsi Gervaisen mieltä ja sai hänet melkein pyörtymään.
— Kas, tehän se olette! murisi rouva Lorilleux, pyytämättä häntä edes istuutumaan. Mitä teillä on asiaa?
Gervaise ei vastannut. Sillä viikolla hän ei ollut kovin huonoissa väleissä Lorilleux'läisten kanssa. Mutta kun hän yritti pyytää kymmentä souta lainaksi, niin sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, sillä hän huomasi juuri silloin Bochen istuvan neliskulmaisen uunin vieressä juoruamassa. Tuo raato näytti antavan palttua koko maailmalle! Hän nauroi sillä tavalla, että suunaukko muodosti hyvin pienen ympyrän, ja posket niin pullollaan, että ne peittivät hänen nenänsä.
— Mitä teillä on asiaa? toisti Lorilleux.
— Ettekö ole nähneet Coupeauta? sai Gervaise vihdoin änkytetyksi.
Luulin hänen olevan täällä.
Ketjuntekijät ja portinvartija virnottivat. Eivät he tietenkään olleet nähneet Coupeauta. Eivät he tarjonneet niin monta naukkua, että Coupeau olisi viitsinyt tulla heitä tervehtimään. Gervaise ponnisteli voimiaan ja änkytti taas:
— Hän lupasi niin varmaan tulla kotiin… Niin, hänen pitäisi tuoda rahaa minulle… Ja kun minä nyt välttämättä tarvitseisin jotakin…
Syvä hiljaisuus vallitsi. Rouva Lorilleux lietsoi kovasti ahjon tulta, Lorilleux'llä oli nenä kiinni ketjunpäässä, joka piteni hänen sormissaan pitenemistään, kun taas Boche yhä nauroi kuin täysi kuu, suuaukko niin pyöreänä, että halutti pistää siihen sormensa saadakseen tietää, miltä siellä tuntui.
— Jos minulla olisi edes kymmenen souta, huokasi Gervaise hiljaisella äänellä.
Vaitioloa jatkui.
— Ettekö voisi lainata minulle kymmentä souta?… Toisin ne teille takaisin jo tänä iltana!
Rouva Lorilleux kääntyi ja katseli häneen terävästi. Vai luuli se tuo kupinnuolija saavansa heitä vedetyksi nenästä. Tänään hän pyysi heiltä kymmentä souta, huomenna jo kahtakymmentä, eikä sitten enää olisi syytä mankumasta heretäkkään. Ei, ei, siitä ei tullut mitään. Huomenna, jos on hyvä sää!
— Mutta, rakas ystävä, huusi hän, tiedättehän ettei meillä ole rahaa! Katsokaa itse, tuossa on minun taskunvuorini… Voitte kääntää meiltä kaikki taskut nurin… Tietysti minä mielelläni antaisin…
— Kyllähän sitä mielellään antaisi, murahti Lorilleux; mutta kun ei voi, niin ei voi.
Gervaise nyökkäsi hyvin nöyränä päätään. Kumminkaan hän ei lähtenyt pois, hän vilkaisi salaa kultaan, seinällä riippuviin kultalankakääröihin, kultalankaan, jota rouva Lorilleaux veti langanvetoraudan läpi, minkä vain riitti voimia hänen lyhykäisissä käsivarsissaan, ja kultarengaskasaan, joka suureni Lorilleux'n luisevissa sormissa. Ja Gervaise ajatteli, että pieni pätkä tuota kirottua mustahkoa metallia olisi riittänyt hänelle hyvän päivällisen saantiin. Niin likainen kuin verstas sinä päivänä olikin raudanromuineen, kivihiilenpölyineen ja pahalle haisevina öljysakkoineen, näytti, se Gervaisesta loistavan rikkauksista, ikäänkuin rahanvaihtajan puoti. Sentähden hän uskalsikin toistaa hiljaa:
— Toisin ne teille takaisin… Toisin ne aivan varmaan teille takaisin… Kymmenen souta, mitä se nyt haittaisi teitä?
Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, kun ei tahtonut sanoa heille, että oli edellisenä iltana pannut maata tyhjin vatsoin. Sitten hän tunsi aivan kuin jalkojensa katkeavan, pelkäsi kyyneliin heltyvänsä ja änkytti vielä:
— Olisitte niin kilttejä… Ette voi aavistaa… Niin, niin pitkällä minä olen, hyvä Jumala, niin pitkällä minä olen!…
Silloin Lorilleux'läiset nyrpistivät huuliaan ja katselivat hetken aikaa toisiinsa merkitsevästi. Nilkuttaja kerjäili siis nykyään! No niin, mitta oli täysi! Mutta he eivät pitäneet tuollaisesta! Jos he olisivat tienneet tämän, niin he olisivat telkeytyneet sisään, sillä täytyy aina olla varuillaan kerjäläisten suhteen, jotka tunkeutuvat asuntoihin kaikenmoisilla tekosyillä ja hiipivät sitten tiehensä, vieden muassaan kallisarvoisia esineitä. Sitä suuremmalla syyllä täytyi Lorilleux'läisten olla varuillaan, kun heidän kotonaan oli, mitä varastaa; voi levittää sormensa vaikka mihin kohtaan, niin menee kolmekymmentä ja neljäkymmentä francia, kun vain puristaa käden nyrkiksi. Jo useita kertoja he olivat epäilleet, nähdessään Gervaisen naaman niin omituisena, kun hän asettui kultaa tarkastamaan. Mutta tällä kertaa he aikoivat pitää häntä silmällä. Ja kun hän lähestyi heitä vielä enemmän, astuen jalallaan puuristikolle, niin ketjuntekijä huusi hänelle tylysti, vastaamatta enään hänen pyyntöönsä:
— Kuulkaahan! Varokaahan vähän, viette vielä tuolla pelillä kullansiruja anturoissanne… Olisi todellakin luullut teidän voidelleen ne rasvalla, että paremmin tarttuisi.
Gervaise peräytyi verkalleen. Hän nojasi hetkiseksi hyllyä vasten, ja nähdessään rouva Lorilleux'n tarkastavan hänen käsiään, hän levitti ne auki ja näytti ne hänelle, sanoen pehmeällä äänellään, vihastumatta, aivan kuin langennut vaimo, joka ottaa vastaan mitä tahansa:
— Minä en ole ottanut mitään, tuossa näette.
Ja hän lähti pois, sillä kaalikeiton väkevä haju ja verstaan suloinen lämpö tekivät hänet liian kipeäksi.
Lorilleux'läiset eivät suinkaan aikoneet pidättää häntä! Hauskaa matkaa vain, he eivät, piru vieköön, enään aukaisisi oveaan hänelle. He olivat tarpeekseen nähneet hänen naamaansa, eivätkä halunneet tietää toisten kurjuudesta mitään, varsinkin kun tämä kurjuus oli ansaittua. Ja istuessaan selkä kenossa lämpimässä huoneessaan, jossa heitä oli mainio keitto odottamassa, he antautuivat kokonaan itsekkään nautinnon valtaan. Bochekin pöyhenteli itseään ja pullisti vielä enemmän poskiaan, niin että hänen naurunsa alkoi jo näyttää sopimattomalta. Kaikki huomasivat saaneensa tarpeeksi kostoa Nilkuttajan entisestä rehentelemisestä, sinisestä puodista, syömingeistä ja kaikesta muustakin. Se oli hänelle aivan oikein, siinä nähtiin, mihin herkuttelu vei! Hiiteen kaikki herkkusuut, laiskimukset ja kevytmieliset elävät!
— Mitä viisautta tuo oli olevinaan? tulee tänne kerjäämään kymmenen soun kolikoita! huudahti rouva Lorilleux, heti kun Gervaise oli sulkenut oven. Mutta siitä ei tule mitään, että minä lainaisin hänelle kymmentä souta, tuossa paikassa hän menisi ottamaan niillä naukkuja kaulaansa!
Käytävässä Gervaise selkä kumarassa veteli jalkojaan verkalleen perässään. Kun hän tuli ovelleen, ei hän astunut sisään, sillä hänen huoneensa herätti hänessä pelkoa. Mieluummin hän voisi mennä ulos kävelemään, siitä hän tulisi lämpimämmäksi ja rauhottuisi. Ohi mennessään hän kurotti kaulaansa ukko Bru'n komeroon portaitten alle; siinäkin oli mies, jolle ruoka olisi tainnut maittaa, sillä kolme päivää hänen oli vastoin tahtoaan täytynyt paastota; mutta ukko Bru ei ollut kotona, hänen komeronsa oli tyhjä, ja Gervaise tuli kateelliseksi ajatellessaan, että hänet ehkä oli kutsuttu jonnekin. Kun hän sitten tuli Bijardilaisten ovelle, niin hän kuuli valitushuutoja ja astui sisään, kun avainkin vielä oli ovella,
— Mikä täällä on hätänä? kysyi hän.
Huone oli hyvin siisti. Saattoi kyllä nähdä, että Lalie vielä samana aamuna oli lakaissut ja järjestänyt huonekalut. Vaikka kurjuus lähettikin sinne henkäyksiään parhaansa mukaan, vei vaaterievut talosta pois ja levitteli sinne rikkoja, niin Lalie tuli heti perästä puhdistamaan ja siistimään kaikkea. Vaikkei hänen kotinsa ollutkaan rikas, niin huomasi kuitenkin kaikesta, että taloa hoidettiin huolellisesti. Sinä päivänä hänen molemmat lapsensa, Henriette ja Jules, olivat löytäneet vanhoja kuvia, joita he leikkelivät irti kaikessa rauhassa huoneen nurkassa. Mutta Gervaise aivan ällistyi nähdessään Lalien hyvin kalpeana lepäävän kapealla hihnavuoteellaan, lakana leukaan asti vedettynä. Lalie makaamassa! Silloin hän mahtoi olla hyvin kipeä!
— Mikä teitä vaivaa? toisti Gervaise levottomana.
Lalie ei enää valittanut. Hän aukasi hitaasti valkeat silmäluomensa ja koetti nauraa kuume-väristyksen kouristamilla huulillaan.
— Ei minua vaivaa mikään, huokasi hän hyvin hiljaa, ei kerrassaan mikään.
Ummistaen silmänsä hän jatkoi vaivaloisesti:
— Olen ollut hyvin väsynyt kaikkina näinä päivinä, ja nyt minä laiskottelen ja lellittelen itseäni, kuten näette.
Mutta hänen nukkemaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä harmahtavia täpliä, saivat sellaisen äärimmäisen tuskan ilmeen, että Gervaise, unhottaen oman kuolinkamppailunsa, pani kätensä ristiin ja vaipui polvilleen hänen viereensä. Kuukauden ajan hän oli huomannut, kuinka Lalie kulkiessaan piti kiinni seinistä ja oli aivan kaksin kerroin käpertynyt yskästä, joka muistutti kuolinkellojen soittoa. Tyttö ei tahtonut voida enään yskiäkään. Häntä vain nikotti, ja verta valui hänen suupielistään.
— Minkäs minä sille mahdan, etten ole oikein hyvissä voimissa, huokasi hän ikäänkuin lohdutuksekseen. Olen koettanut pysytelläitä pystyssä ja siivoilla täällä vähäsen… Eikös täällä näytä jotakuinkin siistiltä?… Aioin juuri ruveta ikkunoita pyyhkimään, mutta jalat pettivät. Voi kuinka hassua se on! Mutta kun voimat on lopussa, niin täytyy ruveta selälleen.
Hän keskeytti puheensa sanoakseen:
— Katsokaapas vähän minun lapsiani, etteivät leikkaa sormiaan saksilla.
Sitten hän vaikeni vapisten, kun kuuli raskaita askeleita porraskäytävästä. Ukko Bijard paiskasi kovasti oven selälleen. Hän oli tavallisuuden mukaan saanut pullosta päähänsä ja hänen silmissään leimusi viinan synnyttämä villiys. Kun hän huomasi Lalien olevan makuulla, niin hän takoi reisiänsä irvistellen, otti pitkän piiskan seinältä ja ulvoi:
— Herra Jumala, tämä on jo liikaa! tästähän jo voi nauraa kuollakseen!… Kaikki lehmät tässä panevat olille maata keskellä päivää!… Aiotko tehdä minusta pilaa, sen kirottu laiskuri?… No, pystyyn nyt, pian!
Hän läiskäytti jo piiskaansa sängyn päällä. Mutta tyttö sanoi rukoillen:
— Ei, isä kulta, minä pyydän, älä lyö… Olen varma siitä, että kadut perästäpäin… Älä lyö.
— Pääsetkö siitä jalkeille, ulvoi hän vielä kovemmin, tai minä kutkutan vähän kylkiäsi!… Pääsetkö siitä jalkeille, helvetin luuska!
Silloin Lalie sanoi lempeästi:
— Katsos, minä en voi nousta… Olen kuolemaisillani.
Gervaise oli syöksynyt Bijardin päälle ja temmaissut häneltä piiskan kädestä. Tämä jäi hölmistyneenä seisomaan hihnavuoteen ääreen. Mitä tuo letukka tuossa höpisi? Kuinka voisi kuolla noin nuorena, kun ei edes ole ollut sairaanakaan! Hän teeskenteli vain, jotta häntä lelliteltäisiin! Vai niin! Mutta kyllä hän aikoi ottaa selkoa, puhuiko hän totta!
— Saatpa nähdä, se on täyttä totta, jatkoi Lalie. Olen parhaani mukaan koetellut pitää kurjuutta loitolla tästä talosta… Ole nyt kiltti, isä kulta, ja heitä minulle hyvästit.
Bijard väänteli nenäänsä eikä tiennyt oikein mitä uskoa. Olihan totta, että Lalien naama oli vähän oudon näköinen, pitkulainen ja vakava kuin aikaihmisen. Kuolonhenkäys, joka kulki huoneen läpi, sai isän pään selviämään. Hän loi katseen ympärilleen, ikäänkuin olisi herännyt pitkästä unesta, huomasi kodin olevan kunnossa ja molempien lasten, jotka par'aikaa leikkivät ja nauroivat, olevan pestyinä. Ja hän kaatui tuolille änkyttäen:
— Meidän pikku äitimme, meidän pikku äitimme…
Muuta hän ei saanut sanotuksi, mutta se tuntui jo hyvin hellältä Laliesta, jota ei koskaan oltu sellaisella pilattu. Hän lohdutteli isäänsä. Varsinkin tuntui hänestä ikävältä eritä näin täältä, ennenkuin oli saanut lapset täysikasvuisiksi. Isä kai pitäisi heistä huolta? Hän antoi hänelle sammuvalla äänellään yksityiskohtaisia neuvoja siitä, millä tavoin hänen pitäisi hoitaa heitä ja pitää heitä puhtaana. Humalan höyryt nousivat uudestaan ukko Bijard'in päähän ja pimittivät hänen järkensä. Silmät pyöreinä hän katseli tyttärensä hengenlähtöä. Se pani jotakin liikkumaan hänen aivoissaan, mutta hän ei voinut saada mistään tolkkua ja häneltä oli kyynellähteet niin tyyten kuivuneet, ettei hän voinut itkeäkään.
— Kuulehan vielä vähän, sanoi Lalie hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme leipurille velkaa neljä francia ja seitsemän souta; ne on maksettavat… Rouva Gaudronilla on lainassa yksi meidän silitysraudoistamme, joka sinun on vaadittava häneltä takaisin… Keittoa en ole voinut laittaa täksi illaksi, mutta leipää on vielä vähän jäljellä ja perunoita, joita voit lämmittää.
Viimeiseen korahdukseen asti piti tuo pieni tyttö raukka aivan kuin äiti huolta koko perheestään. Siinä oli tyttö sellainen, joka ei varmaankaan ollut korvattavissa! Hän kuoli siitä, että hänellä noin nuorena oli ollut järkeä yhtä paljon kuin äidillä konsanaan, mutta rinta vielä liian heikko ja ahdas, jotta siihen olisi voinut mahtua niin laajan äitiyden tunne. Tämän aarteen kadottamisesta hänen petomainen isänsä sai syyttää itseään. Ensin hän oli potkaissut äidin kuoliaaksi, ja nytkö hän oli pahoinpitelyllään riistänyt hengen tyttäreltäänkin! Kun nämä hänen molemmat hyvät enkelinsä olivat joutuneet maan mustaan multaan, ei hänellä enää ollut edessä muuta kuin kuolla johonkin maantieojaan, kuin mikäkin juoksukoira.
Sillä välin koetti Gervaise hillitä itseään nyyhkytyksiin puhkeamasta. Hän ojensi kätensä ja olisi halunnut lievittää tytön tuskia, ja kun lakanariepu juuri oli liukumaisillaan lattialle, niin hän aikoi nostaa sen ylös ja korjailla vuodetta. Silloin tulivat kuolevan hennot jäsenraukat näkyviin. Herra isä! mikä kurja ja sääliä herättävä näky se oli! Kivetkin olisivat siitä heltyneet itkemään. Lalie oli aivan alaston, pieni alusröijyn repale riippui vain olkapäillä paidan sijasta; niin, aivan alaston hän oli, verinen ja kärsivän näköinen kuin marttyyri. Hänessä ei ollut enää lainkaan lihaa, luut vain pyrkivät nahkaa puhkaisemaan. Sivuilla kulki reisiin asti kapeita sinipunervia juovia, aivan selviä piiskan siiman jälkiä. Vasemman käsivarren ympärillä oli sininen rengas, ikäänkuin tämä niin hento jäsen, joka ei ollut tulitikkua paksumpi, olisi ollut ruuvipenkissä puristuksissa. Oikeassa sääressä näkyi repeämä, joka ei ollut mennyt aivan umpeen; se oli jokin ärtyisä haava, joka aukeni aina aamuisin, kun hän liehui talousaskareissa. Päästä jalkoihin asti oli hän kauttaaltaan musta. Voi tuota viattoman pienokaisen rääkkääjää, voi niitä raskaita miehen käsiä, jotka musersivat tämän hennon, rakastavaisen lapsen! Kuinka julmaa, että näin heikon olennon täytyi sortua sellaisen ristin alle! Monet kuoliaaksi ruoskitut pyhimyksetkään, joita kirkoissa rukoillaan, eivät ole näin puhtaan viattomia. Gervaise oli uudestaan polvistunut; hän ei enää ajatellutkaan nostaa lakanata, sillä hän oli aivan kauhistuneena peräytynyt nähdessään tämän sanomatonta sääliä herättävän olennon sängyn pohjalle painautuneena; ja hän koetti vapisevilla huulillaan saada joitakin rukouksia sanotuksi.
— Rouva Coupeau, kuiskasi tyttö, pyytäisin teitä…
Liian lyhyillä käsivarsillaan hän koetti kainosti vetää lakanata päällensä, sillä häntä hävetti, kun isänsä näki hänet alastomana. Bijard'in tylsistyneet silmät tuijottivat yhä ruumiiseen, jonka viheliäisyys oli hänen työtään, ja hän pyöritteli päätään hitaasti kuin eläin, joka on oloonsa ikävystynyt.
Peitettyään Lalien, ei Gervaise voinut jäädä sinne kauvemmaksi. Kuolevan voimat heikontuivat yhä enemmän; hän ei enään puhunut mitään, mutta hänen silmissään oli yhä vieläkin entinen synkän surullinen katse, aivan kuin nöyrällä ja haaveilevalla pikkutytöllä, ja tämän katseensa hän kiinnitti molempiin lapsiinsa, jotka paraikaa leikkelivät paperikuvia. Huone peittyi hämärään. Bijard hautoi humalaansa. Hän oli liian tylsä tietääkseen mitään kuolonkamppailusta. Ei, ei! Elämä oli liian kauheata! Voi kuinka kurjaa, kuinka kurjaa! Ja Gervaise lähti pois, kulki portaita alas, tietämättä mitä teki, pää sekavana ja niin syvän inhon valtaamana, että hän mielellään olisi heittäytynyt pitkälleen omnibussin pyörien alle, päästäkseen tästä kaikesta.
Juostessaan siinä ja nuristessaan kirottua kohtaloansa vastaan, hän huomasi joutuneensa talon edustalle, jossa Coupeau sanoi työskentelevänsä. Hänen jalkansa olivat vieneet hänet sinne, ja hänen vatsansa alkoi uudelleen laulaa nälän valitusvirttä, jossa oli yhdeksänkymmentä värssyä ja jonka hän osasi ulkoa. Tällä tavalla hän saisi käsiinsä rahat ja saisi tehdyksi ostoksiaan, jos saisi Coupeaun kynsiinsä tämän tullessa työstä. Vähän aikaa hän saisi odottaa, mutta sen hän kyllä jaksaisi vielä sulattaa, koska kerran oli edellisestä päivästä saakka tullut toimeen imeksimällä vain peukaloitaan.
Tämä talo oli Charbonnière- ja Chartres-kadun kulmauksessa, kurjan aukealla paikalla, johon tuuli puhalsi joka ilmansuunnalta. Hitto soikoon! ei siellä tuntunut lämpimältä katuja mittaillessa. Jos edes olisi ollut turkit päällä! Taivas oli yhä edelleen ikävän harmaan värinen ja lumi, jota oli kokoontunut pilviin, peitti koko korttelia kuin mikäkin jäämyssy. Ei hiutalettakaan satanut, mutta ilmassa vallitsi syvä hiljaisuus, joka ennusti Pariisille täydellistä naamiaispukua, sievää, valkeata, uuden uutukaista tanssileninkiä. Gervaise nosti nenänsä pystyyn ja rukoili hyvää Jumalaa, ettei hän vielä laskisi villaansa putoamaan. Hän tömisteli jalkojaan, kurkisti vastapäätä olevaan höystekauppaan, ja kääntyi sitte sieltä pois, koska hänestä oli tarpeetonta kiihottaa nälkäänsä edeltäpäin. Kadunkulmauksessa ei ollut mitään, mikä olisi voinut mieltä ilahduttaa. Muutamia kaulaliinoihin kääriytyneitä kulkijoita kiiti kovaa kyytiä ohi, sillä eihän sitä tietenkään kävele huvikseen, kun pakkanen puristaa peräpakaroita. Gervaise huomasi kuitenkin viisi tai kuusi vaimoa vartioimassa kuten hänkin levyseppämestarin porttia; ne olivat myöskin onnettomia vaimoja, jotka vaanivat miestensä palkkarahoja, estääkseen niitä hupenemasta viinikauppiaan taskuihin. Yksi heistä oli pitkä ja laiha kuin santarmi; hän oli painautunut aivan seinää vasten ja oli valmis hyppäämään miehensä kimppuun takaapäin. Toinen oli pieni, aivan musta, nöyrän ja hennon näköinen; hän käveli viertotien toisella puolella. Kolmas oli aika hompsa; hän oli tuonut muassaan molemmat kakaransa, jotka värisivät ja itkivät, kun hän heitä työnteli oikeaan ja vasempaan. Sekä Gervaise että hänen ammattitoverinsa kulkivat edestakaisin, vilkaisten salaa toisiinsa, mutta sanomatta sanaakaan. Tämä kohtaus oli todellakin helvetin hauskaa! Ei heidän tarvinnut solmia tuttavuutta keskenään, saadakseen tietää toistensa osotteita. He asuivat kaikki samalla Kurjalan kadulla. Puistatti vielä enemmän, kun näki heidän äänettöminä jalkojaan tömistellen kulkevan toistensa ohi tuossa kamalassa tammikuun pakkasessa.
Mutta ei niin ristisielua tullut talosta. Vihdoin näkyi yksi työmies, sitten kaksi, kolme; mutta nämä olivat epäilemättä kunnon sällejä, jotka veivät palkkansa uskollisesti kotiin, sillä he puistivat päätään, nähdessään varjojen puikkivan työpajan edustalla. Pitkä riuku painautui vielä enemmän portinpieltä vasten; ja yht'äkkiä hän syöksyi pienen kalvakan miehen kimppuun, joka ei ehtinyt muuta kuin kurottaa kaulansa ovesta. Temppu oli pian tehty! Eukko tutki häneltä kaikki paikat ja korjasi rahat omaan talteensa. Siinä seisoi sitten mies tyhjin kukkaroin; hänelle ei jäänyt äyriäkään, millä olisi voinut saada naukun! Silloin pieni mies suuttuneena ja epätoivoissaan lähti santarminsa perästä ja keitti hiirille saunavettä aivankuin lapsi. Työmiehiä tuli yhä edelleen talosta. Kun tanakka muori molempien kakaroittensa kanssa oli tullut lähemmäksi, niin kääntyi eräs kookas, tummaverinen koiranhammas hänet huomattuaan kiireesti ovelta hänen miestään varottamaan; ja kun tämä tulla tepasteli ulos, oli hän piilottanut yhden viidenfrancin kappaleen, yhden sievosen uuden uutukaisen sadan soun kolikon kumpaankin kenkäänsä. Hän otti toisen muoskistaan syliinsä ja lähti kulkemaan poispäin, valehdellen kaikenmoista eukolleen, joka torui häntä. Siellä oli veitikoita, jotka hyppäsivät kadulle yhdellä harppauksella, kun heillä oli niin kiire päästä toverien kanssa ryypiskelemään kahden viikon palkkaansa. Siinä oli myöskin synkän ja ränsistyneen näköisiä työmiehiä; he olivat olleet työssä vain kolme tai neljä päivää kahden viikon sijasta ja nyt puristivat palkkaansa kourassaan, haukkuen itseään vetelyksiksi ja vannoen juopon valoja. Mutta kaikkein surullisinta oli tuon pienen, tummaverisen, nöyrän ja hennon vaimon tuska: hänen miehensä, kaunis nuori mies, oli livistänyt tiehensä aivan hänen nenänsä edestä ja sellaista kyytiä, että oli kaataa vaimonsa kumoon; ja tämä lähti yksinään kotiin päin kulkemaan, hoiperrellen puotirivien ohi ja itkien kaikki kyynellähteensä kuiviin.
Vihdoin olivat kaikki työmiehet kulkeneet Gervaisen ohi. Hän seisoi aivan keskellä katua ja tähysteli portille päin. Hänestä alkoi tuntua pahalta. Kaksi työmiestä, jotka olivat jääneet muita kauvemmaksi työpajaan, tuli vielä talosta, mutta Coupeauta ei vain kuulunut. Ja kun hän kysyi työmiehiltä, eikö Coupeau jo tulisi kohdakkoin, niin nämä, huomatessaan mitkä meiningit hänellä oli, vastasivat irvistellen, että toveri lähti juuri jostakin takaportista aika kyytiä Pöllöpään kanssa toimittamaan omia asioitaan. Gervaise ymmärsi yskän. Coupeau oli taaskin valehdellut, eikä Gervaisellä siis enää ollut siellä mitään tekemistä! Silloin hän alkoi hitaasti kulkea Charbonnière-katua alaspäin, vetäen läntistyneitä kenkiään perässään. Hänen päivällisensä riensi aika kyytiä hänen edellään, ja hän katseli, vilusta vavisten, kuinka se riensi eteenpäin valjuun hämäryyteen. Tällä kertaa oli kaikki lopussa. Rahaa hänellä ei ollut niin penniäkään, kaikki toivo oli mennyttä, yö ja nälkä vain oli hänellä edessä! Aivan varmaan häntä odotti kuolema tänä synkkänä yönä, joka alkoi häntä peittää verhoonsa!
Hän kulki par'aikaa raskain askelin Poissonniers-katua ylöspäin, kun hän kuuli Coupeaun äänen. Niin, tuolla hän oli Pikku Civettessä tarjotuttamassa Saappaalla ryyppyjä itselleen. Tuo juukelin Saapas oli tehnyt viisaasti mennessään syyskesällä toden teolla naimisiin erään naisen kanssa, joka oli jo hyvin kamalan näköinen, mutta jolla oli aika sieviä säästöjä; tämä nainen asui Martyr-kadulla, eikä siis ollut mikään laitakaupungin hylkiö. Ja kelpasipa katsoa tuota onnellista kuolevaista, Saapasta, kun hän koetteli elää herroiksi, piti käsiään housuntaskuissa, kävi hyvin puettuna ja oli hyvinvoivan näköinen. Hän oli niin lihonut, ettei häntä enään ollut tunteakaan. Toverit sanoivat, että hänen vaimonsa sai työtä tuttavapiiriinsä kuuluvilta herroilta niin paljon kuin vain tahtoi. Saadappa sellainen vaimo ja huvila maalla, niin ei enään muuta tarvitseisi elämän sulostuttamiseksi. Sen tähden Coupeau ihaillen vilkaisikin Saappaaseen. Eikö sillä penteleellä ollut kultasormuskin pikkurillissään?
Gervaise laski kätensä Coupeaun olalle, juuri kun hän tuli Pikku
Civettestä.
— Kuuleppas, tässä minä odotan… Minulla on nälkä. Eikö sinulla ole mitään siihen sanottavaa?
Mutta Coupeau tukki vähän väleen hänen suunsa.
— Jos sulla on nälkä, niin syö nyrkkisi!… Ja säästä toinen huomiseksi!
Tällaisen näytelmän hän pani toimeen ihan vain mahtaillakseen ihmisten nähden! Mitä hittoa siitä nyt maksoi tehdä niin suurta numeroa, että hän ei ollut ollut työssä; eiväthän leipurit siltä olleet lakanneet leipomasta! Luuliko Gervaise hänen olevan arkalasta kotoisin, kun tuli pelottelemaan häntä kaskuillaan.
— Tahdotko sitten, että rupean varastelemaan? kuiskasi hän käheällä äänellä.
Saapas hiveli leukaansa ja tahtoi ruveta heille sovittajaksi.
— Ei, se ei ole luvallista, sanoi hän. Mutta jos vaimo osaisi muuttaa tapojaan…
Coupeau keskeytti hänen puheensa huutaen hyvä! Niin, kyllähän vaimon pitäisi osata muuttaa tapojaan. Mutta hänen eukkonsa oli aina ollut vanha raato, laiska vetelys! Jos heidän täytyisi kuolla oljilla, niin se olisi Gervaisen syy. Sitten hän rupesi uudestaan ihailemaan Saapasta. Hän oli aika hyvinvoivan näköinen, tuo peijakas! Kuin talonomistaja konsanaan: valkea paita päällä ja siistit kengät jalassa! Perhana! semmosia ei ollut joka miehellä! Hänen akkansa näytti ainakin hyvin osaavan ohjata purttaan!
Molemmat miehet kulkivat katua alaspäin ulkobulevardille päin. Gervaise seurasi heitä. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän alotti taas Coupeaun takana:
— Tiedäthän, että minulla on nälkä… Luotin sinuun. Kyllä sinun täytyy hankkia minulle jotakin jyrsittäväksi.
Coupeau ei vastannut, ja Gervaise toisti sydäntäsärkevän tuskallisesti:
— Eikö sinulla sitten ole mitään siihen sanottavaa.
— Mutta, herranen aika, kun minulla ei ole mitään! ulvoi hän, kääntyen
Gervaiseen raivostuneena. Jätä minut rauhaan, muutoin minä lyön!
Hän kohotti jo nyrkkiään. Gervaise väistyi ja näytti tehneen jonkin päätöksen.
— Olkoon menneeksi, minä jätän sinut; kyllä minä aina löydän itselleni miehen.
Levyseppä rähähti nauruun. Hän oli ottavinaan koko asian pilan kannalta, ja yllytti häntä, olematta niinä miehinäkään. Se oli todellakin oiva tuuma! Iltaisin voisi Gervaise vielä katulyhtyjen valossa tehdä vallotuksia. Jos hän saisi jonkin miehen kiinni isketyksi, niin tahtoi Coupeau suositella hänelle Kapusiinien ravintolaa; siellä oli yksityisiä huoneita, joissa voi syödä mahansa täydeltä. Ja kun Gervaise lähti vihasta kalpeana kulkemaan ulkobulevardille, huusi Coupeau hänelle vielä:
— Kuulehan, tuo minulle vähän jälkiruokaa, minä pidän tortuista… Ja jos herrallasi on liikoja vaatteita, niin pyydä häneltä vanhaa päällystakkia, että minäkin saan siitä jotakin hyötyä.
Gervaise kulki nopeasti. Hänen korvissaan soi vielä tämä pirullinen pila. Kun hän sitten huomasi olevansa yksin keskellä väkijoukkoa, hidastutti hän kulkuaan. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen. Kyllä hänestä oli parempi tehdä näin kuin varastaa, koska hän ei tällä tavoin ainakaan tuottaisi kenellekään vahinkoa. Ei hän koskaan ollut käyttänyt muuta kuin omaa tavarataan. Epäilemättä se ei ollut oikein sopivata; mutta hänen pääkoppansa oli nyt niin sekavana, ettei hän voinut erottaa sopivata sopimattomasta; kun on nälkään kuolemaisillaan, niin ei sitä silloin rupea pitkältä filosofeeraamaan, silloin syö leipää, mistä vain saa käsiinsä. Hän oli tullut Clignancourt'in viertotielle saakka. Yö ei näyttänyt tulevankaan. Silloin hän ajan kuluksi lähti kulkemaan bulevardeja pitkin, ikäänkuin vallasnainen, joka on kävelyllä raittiissa ilmassa hankkiakseen itselleen ruokahalua.
Tähän kaupunginosaan pääsi nyt raitis tuuli joka taholta puhaltelemaan. Se alkoi siinä määrin kaunistua, että Gervaiseä oikein hävetti siellä. Magenten bulevardi, joka lähti Pariisin sydämestä, ja Ornanon bulevardi, joka johti maalle päin, olivat puhkaisseet sen entisten etuvarustusten kohdalta ja hävittäneet koko rykämän vanhoja rakennuksia, muodostaen nyt kaksi puistokatua, joiden varrella talot vieläkin hohtivat kipsistä valkeina; mutta niiden sivuilla oli yhä edelleenkin Faubourg-Poissonnièren ja Poissonniers-kadut, jotka näiden uusien katujen kanssa muodostivat kulmauksia, katkeilivat ja kiemurtelivat kuin sekavat suolet. Jo aikoja sitten oli ulkobulevardit jo laajennettu siten, että kaupunginmuuri oli hajotettu maan tasalle; molemmilla sivuilla kulki nyt viertotie, ja keskellä oli kulkijoita varten vallikäytävä, johon oli istutettu mataloita plataaneja neljään riviin. Siihen oli syntynyt suuri katujenristeys, mistä silmänkantamattomiin haaraantui teitä, joilla kuhisi väkeä mustanaan, joiden päät häipyivät näkyvistä nousevien rakennusten sekasortoon. Mutta korkeiden uutisrakennusten lomassa oli vielä paljon kallistuneita hökkeleitäkin pystyssä; veistoksilla koristettujen talojen välissä kulki mustia kujia ristiin ja rastiin, joiden varsilla vanhojen rähjien koko kurjuus levisi kaikkien nähtäväksi. Pariisin yhä enenevän ylellisyyden alta pilkotti vielä etukaupungin kurjuus, rumentaen tätä uutta, niin nopeasti kohoavaa kaupungin osaa.
Eksyttyään leveän katukäytävän vilinään, joka kulki mataloiden plataanien ohitse, tunsi Gervaise olevansa yksin ja hylätty. Näillä loppumattomiin ulottuvilla puistokaduilla tuntui hänen vatsansa vielä entistäänkin tyhjemmältä. Kuinka oli mahdollista, että tässä ihmisvirrassa, jossa kumminkin oli varakastakin väkeä, ei niin ristisielukaan arvannut hänen kurjaa tilaansa eikä pistänyt kymmentä souta hänen käteensä! Niin, se oli liian suuremmoista, liian kaunista: hänen päänsä meni pyörälle ja hänen jalkansa herposivat, harmaan, äärettömän taivaankannen alla, joka painostavana levisi yli Pariisin. Hämärä oli likaisen keltainen, niinkuin se tavallisesti aina on Pariisissa, ja katuelämä teki niin tympäisevän vaikutuksen, että olisi tehnyt mieli kuolla siihen paikkaan. Kaikki kävi epäselväksi; kauvempana olevat esineet peittyivät liankarvaiseen verhoon. Gervaise, joka oli jo väsynyt, sattui tulemaan paraaseen aikaan, nähdäkseen työmiesten palaavan kotiin työstään. Tähän aikaan hattupäät naiset ja hyvin puetut herrat, jotka asuivat uutisrakennuksissa, hukkuivat kansanjoukkoon, keskelle ihmisvirtaa, jossa kulki työpajojen turmeltuneen ilman kalventamia miehiä ja vaimoja. Magentan bulevardilla ja Faubourg-Poissonnière-kadulla käveli niitä suurissa parvissa hengästyneinä vastamäkeä noustessaan. Omnibussien ja ajopelien korviasärkevässä rätinässä, kuormarattaitten, huonekaluvaunujen ja vankkurien välillä, jotka tyhjinä palasivat kotiin täyttä laukkaa, peittyi viertotie yhä lisääntyvään mekkojen ja puserojen vilinään. Juoksupojat palasivat kantohihnat olalla työstään. Kaksi työmiestä kulki kiireesti rinnakkain ottaen aika harppauksia, puhellen hyvin innokkaasti, huitoen käsillään ja katsomatta toisiinsa; toisia astui päällystakki yllään ja lakki päässä, kumarassa katukäytävän reunalla; toisia tuli viisi tai kuusi peräkkäin, silmät kalpeina, kädet taskussa ja vaihtamatta sanaakaan keskenään. Muutamilla oli sammunut piippu hampaissa. Neljä muuraria ajoi yhteisesti vuokraamillaan kuormavankkureilla, niin että heidän saviämpärinsä hyppelivät. Heidän kalkista valkeat naamansa vilahtivat vaan kuomun aukosta heidän ohi kiitäessään. Maalarit kantoivat maalipyttyään päänsä päällä: eräällä levysepällä oli kainalossa pitkät tikapuut, joilla hän oli puhkaista ihmisiltä silmät; muudan myöhästynyt vesijohtotyömies, jolla oli laatikko selässä, soitti pienellä torvellaan vanhanaikuista laulun säveltä, joka kuului surulliselta kolkossa iltahämärässä. Tuo surullinen soitto näytti säestävän tämän karjalauman töminää, näitä unisia elukoita jotka uupuneina laahustivat kotiin päin! Taaskin oli päivä päättynyt! Päivät olivat todellakin pitkiä ja alkoivat liian usein. Tuskin ennätti syödä vatsaansa täyteen ja sulattaa ruokaansa, kun jo oli täysi päivä käsissä ja täytyi uudestaan alkaa elää kihnuttaa eteenpäin. Mutta hauskat veitikat astuivat reippaasti ja viheltelivät vain rientäessään sinne päin missä keitto oli odottamassa. Gervaise antoi väen vilistä ohitseen: hän ei välittänyt siitä, että häntä tuupittiin oikeaan ja vasempaan ja kuljetettiin virran mukana; sillä eivät miehetkään jouda esiintymään kohteliaasti, kun ovat väsymyksestä näännyksissä ja nälkä kurnii vatsassa.
Kohottaessaan katseensa pesijätär huomasi äkkiä edessään entisen Boncoeurin hotellin. Tässä pienessä talossa oli aikoinaan ollut huonomaineinen kahvila, jonka poliisi oli sulkenut, ja nyt se oli autiona, ikkunaluukut ilmoituksia täynnä: lyhty oli rikki ja sen alkujaan punaiseksi maalattu tolppa lahonnut ja kauttaaltaan homeen peitossa. Mikään ei näyttänyt muuttuneen hänen ympärillään. Paperikauppa ja tupakkamyymälä olivat vielä paikoillaan. Mataloiden hökkelien takaa näkyi vielä viisikerroksisten rakennusten likaisia päätyjä, jotka seistä törröttivät siinä kuin suuret repaleiset varjokuvat. Grand-Balcon'in tanssipaikkaa vain ei ollut enää olemassa; suureen saliin, johon valoa virtasi kymmenestä ikkunasta, oli äskettäin perustettu sokerisaha, josta särinää kuului yhtämittaa. Tuolla Boncoeurin hotellin romukossa oli tämä kirottu elämä alkanut. Hän pysähtyi katselemaan ensi kerroksen ikkunaan, jossa rikkirevitty verho oli roikkumassa, ja hänen mieleensä muistui, kuinka hän oli nuorena elänyt yhdessä Lantier'n kanssa, heidän ensimäiset kinastelunsa, ja kuinka tämä sitten oli häpeällisesti heittänyt hänet. Mutta silloin hän vielä oli nuori, ja kaikki tämä näytti hänestä iloiselta näin perästä päin muistellessa. Hyvä Jumala, siitä oli vain kaksikymmentä vuotta, ja nyt hän jo sortui kadulle! Silloin hänestä tuntui pahalta katsellessa hotellia ja hän palasi bulevardia pitkin Montmartrelle päin.
Penkkien välissä olevilla hiekkaläjillä leikkivät vielä katupojat yön yhä hämärtyessä. Väkeä oli aina vain liikkeellä, työläisnaisia riensi ohi, pitäen kovaa kiirettä, korvatakseen sen ajan, minkä olivat seisoneet puodinakkunain edessä; muuan isokasvuinen tyttö oli pysähtynyt kättelemään poikaa, joka sitten saattoi hänet vielä kolmen talon ohi hänen asunnostaan: toiset taas erotessaan lupasivat tavata toisensa yöllä Suuressa huvipalatsissa tai Mustassa pallossa. Väkijoukon lomassa puikkelehti räätälinsälli vaatekäärö kainalossa. Eräs uunintekijä, joka oli valjastettu soralla täytettyjen rattaitten eteen, oli vähällä joutua omnibussin alle. Sillä välin juoksenteli harvenneen joukon keskellä paljain päin vaimoja, jotka olivat tulen sytytettyään lähteneet uudestaan ulos päivällistä hommaamaan; he tuuppivat väkeä tieltään, riensivät aika hamppua leipuri- ja makkaramyymälöihin ja lähtivät taas kotiinsa ostokset kädessä. Siellä oli pieniä kahdeksanvuotiaita tyttöjä, joita oli lähetetty asioille, ja jotka kulkivat pitkin puotirivejä, painaen rintaansa vasten suuria aivan heidän kokoisiaan neljän naulan leipiä, kuin mitäkin nukkeja: he jäivät useiksi minuuteiksi katselemaan kuvia, poski suurta leipää vasten. Sitten alkoi väki vähetä, ihmisjoukko harventua. Työ oli lopussa. Ja kaasun loimottaessa alkoi päätetyn päivätyön jälkeen velttous ja riettaus salaa hakea hyvitystä itselleen; nyt oli niiden aika tullut.
Niin, niin, Gervaise oli päättänyt päivätyönsä! Hän oli uupuneempi kuin koko tuo työntekijäjoukko yhteensä, joka vast'ikään oli tuuppinut häntä ohikulkiessaan. Hän voi asettua makuulle ja kuolla siihen paikkaan, sillä kukaan ei enää huolinut häntä työhönsä, ja hän oli jo saanut kylliksi kärsiä kurjasta tilastaan, sanoakseen: »Kenenkä vuoro nyt on? Minä olen jo saanut tarpeekseni!» Kaikki ihmiset olivat par'aikaa syömässä. Loppu oli varmaankin lähellä, aurinko oli mennyt mailleen, edessä oli pitkä yö. Hyvä Jumala, kuinka tuntuu hyvältä, kun saa kahdenkymmenen vuoden häärinän jälkeen oikoilla mukavasti jäseniään eikä enää tarvitse nousta tilaltaan, kun ajattelee, että on pannut ainiaaksi työkalunsa laatikkoon ja että saa ikuisesti laiskotella! Ja Gervaise, jonka vatsaa nälkä kouristi, ajatteli vastoin tahtoaan juhlapäiviä, syöminkejä ja juominkeja, joissa hän eläessään oli ollut mukana. Kerran varsinkin, eräänä torstaina puolipaaston aikana, kun pakkanen paukkui nurkissa, oli hän aika lailla kekkeröinyt. Siihen aikaan hän oli hyvin sievä, valkohipiäinen ja verevä. Hänen pesulaitoksensa Uuden kadun varrella oli kohottanut hänet kuningattareksi, huolimatta siitä, että hän ontui. Silloin hän oli liikkunut bulevardeilla lehvillä koristetuissa vaunuissa keskellä hienostoa, ihmisten silmänruokana. Herrat olivat asettaneet monokkelin silmäänsä, ikäänkuin olisivat nähneet oikean kuningattaren. Illalla sitten oli pidetty sellaiset kemut, että seinätkin siitä olivat haljeta, ja sitä iloa oli kestänyt päivänkoittoon saakka. Niin kuningatar hän oli ollut, kruunu päässä ja nauha vyöllä, kokonaista kaksikymmentäneljä tuntia, viisarin kiertäessä kahdesti kellotaulun ympäri! Ja nyt hän seisoi siinä sortuneena, nälän tuskissa, katsellen maahan, ikäänkuin hän olisi etsinyt sitä virtaa, jonka hän oli antanut viedä kutistuneen majesteettinsa.
Hän nosti uudestaan silmänsä maasta. Hän huomasi seisovansa vastapäätä teurastuslaitosta, jota par'aikaa purettiin: puhkaistujen päätyjen läpi näkyi pimeitä, löyhkääviä pihoja, jotka vielä olivat verestä kosteita. Ja kun hän jälleen oli tullut bulevardin alapäähän, näki hän myöskin Lariboisièren sairaalan suurine harmaine muurineen, jonka yläpuolella kohosivat synkät kylkirakennukset säännöllisine ikkunarivineen. Muurissa oleva portti oli kammona koko korttelille; se oli kuolon portti ja sen sileä, kiinteä tammipuu oli vakavan ja äänettömän näköinen kuin hautakivi. Paetakseen sieltä joutui Gervaise kauvemmaksi; hän kulki rautatiesillalle saakka. Tanakasta, rosoisesta rautalevystä tehdyt korkeat rintavarustukset estivät häntä näkemästä tietä, hän erotti Pariisin säteilevää taivaanrantaa vastaan vain avaran asematalon ison kivihiilen peittämän katon; hän kuuli tuolta lavealta, valoisalta paikalta veturien vihellyksiä, kääntölevyjen tahdikasta tärinää, koko tuon suunnattoman, salatun toiminnan kohinan. Sitten tuli Pariisista lähtevä juna puhkuen ja kiiti ohi yhä kasvavalla rytinällä. Hän ei nähnyt tästä junasta muuta kuin valkean savupilven tuprahduksen, joka äkkiä pulmahti rintavarustuksen yli ja häipyi ilmaan. Mutta sillan tärinä tuntui Gervaiseenkin, junan lähtiessä puhkuamaan täydellä höyryllä. Hän kääntyi, ikäänkuin seuratakseen näkymätöntä veturia, jonka kohina hiljenemistään hiljeni. Siellä päin hän arvasi olevan maaseudun ja vapaan taivaan, aukon perällä, jonka molemmin puolin oli korkeita taloja, toinen siellä, toinen täällä, rappaamattomine päätyineen ja seinineen, joille oli maalattu suunnattoman suuria ilmotuksia, ja jotka kaikki olivat käyneet tehtaiden noesta yhtä likaisen harmaiksi. Voi, jos hän olisi voinut matkustaa sinne tuolla tavoin, lähteä pois näiltä kurjuuden ja kärsimysten tyyssijoilta! Ehkä hän siellä olisi alkanut elää uutta elämää. Sitten hän kääntyi ja rupesi tylsän näköisenä lukemaan rautalevyyn liimattuja ilmotuksia. Niitä oli siellä kaiken värisiä. Eräässä pienessä, kauniin sinisessä paperissa luvattiin viidenkymmenen francin palkinto sille, joka toimittaisi kadonneen koiran takaisin omistajalleen. Siitä elukasta oli varmaankin paljon pidetty!
Gervaise alkoi uudestaan kulkea verkalleen. Hämärässä, joka peitti savunsekaiseen sumuun koko kaupungin, sytytettiin kaasuliekit; ja nuo pitkät puistokadut, jotka vähitellen olivat hukkuneet pimeyteen, esiintyivät jälleen täydessä loistossaan, ja halkoen yön synkkyyttä ulottuivat silmänkannattomiin kunnes häipyivät hämäryyteen. Kova tuulenpuuska puhalsi läpi kaupungin ja pienet liekit kävivät vielä kirkkaammiksi äärettömän taivaankannen alla, jota ei kuukaan ollut valaisemassa. Tähän aikaan päivästä viinikaupat, nurkkakapakat ja tyttöpaikat, bulevardien toisesta päästä toiseen, säteilivät iloisesti ensimmäisten naukkujen ja hyppyjen synnyttämässä hilpeydessä. Kokonaisen kahden viikon tienestit olivat houkutelleet katukäytävän täydeltä taskuvarkaita, jotka kulkivat edestakaisin, puikkelehtien väentungoksessa. Ilmassa oli riettautta, kirottua, mutta vielä siivoa riettautta, palon alkua, ei sen enempää. Nurkkakapakoiden perällä syötiin ja mässäiltiin; kaikista valaistuista ikkunoista voi nähdä ihmisten ahtavan sisäänsä suun täydeltä ruokaa, nauraen ja malttamatta edes sulattaa sitä. Viinikaupoissa juomarit jo asettuivat paikoilleen ulvoen ja käsiään huitoen. Sieltä kuului helvetinmoinen melu, kirkuvia ja käheitä ääniä, väen yhtä mittaa hyöriessä ja pyöriessä katukäytävällä. »Kuuleppas, etkö lähde naukuille?… Tule nyt, sen vätys, minä tarjoan sinulle ryypyn… Kas tuolla on Pauline! Nyt sitä vasta lystiä pidetään». Ovet paukkuivat ja joka kerran niiden avautuessa tunkeutui viinin löyhkää ja kuului torven toitotusta. Väkeä oli pitkä jono ukko Colomben Ansan edustalla, joka säteili kuin tuomiokirkko ison messun aikana; olisi piru vieköön luullut siellä pidettävän jumalanpalvelusta, sillä juomaveikot lauloivat siellä kuin kuoroveisaajat, posket pullollaan ja maha pyöreänä. Siellä vietettiin pyhän Tilityksen päivää, niin juuri tuon hyvin herttaisen pyhimyksen muistojuhlaa, joka kuuluu olevan kassanhoitajana paratiisissa. Mutta pikku koroillaaneläjät, jotka olivat eukkoineen kävelyllä puistivat päätään nähdessään, millä ilveellä yöllinen elämä alkoi, ja sanoivat, että Pariisissa oli sinä yönä helkkarin paljon päihtyneitä miehiä. Yö levisi hyvin synkkänä hiljaisena ja jäätävän kylmänä tämän räyhäävän joukon yllä; sitä halkoi vain joka ilmansuuntaan bulevardien pitkät tulirivit.
Asetuttuaan Ansan eteen Gervaise rupesi mietiskelemään. Jos hänellä olisi ollut kaksi souta, niin hän olisi mennyt ottamaan naukun. Ehkäpä naukku olisi katkaissut häneltä nälän. Voi, kuinka monta naukkua hän olikaan ottanut. Ne tuntuivat hänestä yhtä kaikki hyvin hyviltä. Hän katseli matkan päästä juovutuskonetta, tunsi, että hänen onnettomuutensa johtui siitä, ja ajatteli päättää päivänsä viinanjuonnilla, kunhan vain saisi rahaa, millä sitä ostaa. Vilunväristys kävi läpi hänen ruumiinsa, ja hän huomasi, että pimeä jo oli käsissä. Niin paras aika oli tullut. Täytyi nyt olla rohkea, tekeytyä hyvin hempeäksi, jos mieli välttää kuolemaa keskellä tätä yleistä hilpeyttä, varsinkin kun hänen vatsansa ei juuri täyttynyt siitä, että hän näki toisten mässäävän. Hän hiljensi vieläkin kulkuaan ja katseli ympärilleen. Puiden alla olivat varjot syvemmät. Väkeä oli vähän liikkeellä ja nekin pitivät kiirettä kulkiessaan bulevardin poikki. Tällä leveällä, pimeällä ja autiolla katukäytävällä, jonne läheisten viertoteiden hilpeys ei kuulunut, seisoi vaimoja odottamassa. He seisoivat pitkän aikaa liikkumatta, kärsivällisinä, jäykkinä kuin pienet hennot plataanit; sitten he lähtivät hiljalleen liikkeelle, käydä laahustelivat katukäytävän iljanteella ja pysähtyivät uudestaan kymmenen askeleen päähän, ikäänkuin maahan kiinni liimattuina. Yksi heistä oli tavattoman paksu vartaloltaan, sääret ja käsivarret hienot kuin hyönteisellä, musta, repaleinen silkkileninki yllä ja keltainen silkinsiekale päässä; hän seisoi ja kääntelihen katukäytävän reunalla; eräs toinen pitkä ja kuivettunut oli paljain päin ja palvelijan esiliina edessään; siellä oli muitakin vielä, vanhoja, maalattuja ämmiä, nuoria, hyvin likaisia tyttöjä, niin likaisia ja kurjan näköisiä, että lumpunkerääjäkään ei olisi niitä korjannut. Gervaise ei oikein tuntenut kaikkia tapoja ja koetti sentähden oppiakseen matkia heitä. Hänen rintaansa ahdisti mielenliikutus aivan kuin nuorta tyttöä; hän ei voinut tehdä selkoa siitä, häpesikö hän; hän liikkui pahassa unessa. Neljännestunnin ajan hän seisoi aivan jäykkänä. Miehiä kulki kovaa kyytiä hänen ohitseen kääntämättä päätäänkään. Silloin hänkin vuorostaan lähti liikkeelle, rohkaisi mielensä, lähestyi erästä viheltävää miestä, joka kulki kädet taskussa, ja sanoi korahtavalla äänellä:
— Kuulkaahan, herra…
Mies vilkaisi häneen ohimennen ja lähti kulkemaan eteenpäin, viheltäen vielä kovemmin.
Gervaise kävi rohkeammaksi. Ajaessaan innokkaasti takaa päivällistään, joka yhä livisti hänen edellään hän unhotti kaiken muun, paitsi että hänen vatsansa oli tyhjä. Kauvan aikaa hän kuljeskeli, tietämättä mitään ajasta tai tiestä. Hänen ympärillään toiset naiset kulkivat äänettöminä kuin mustat varjot puiden alla yhtämittaa edestakaisin, ikäänkuin häkkiin teljetyt petoeläimet. He tulivat hitaasti kadun hämäryydestä näkyviin epäselvinä kuin aaveet, kulkivat ohi kaasuliekin loimottaessa, jolloin heidän kalvakka naamansa äkkiä näkyi selvästi, ja hukkuivat sitten uudestaan varjoon, heilauttaen valkean alushameensa liepeitä ja häipyen takaisin katukäytävän värisyttävään pimentoon. Miehiä pysähtyi lörpöttelemään lystikseen heidän kanssaan, mutta pian he taas lähtivät leikkiä laskien kulkemaan eteenpäin. Toiset taas, jotka olivat arempia väistyivät jo kymmenen askeleen päästä syrjään, päästäkseen naisten sivuitse. Kuului kovaa äänten sorinaa, hillittyä riitaa ja kiivasta tinkimistä, joiden yht'äkkiä vaiettua taas vallitsi syvä hiljaisuus. Ja kulkiessaan edemmäksi Gervaise näki niin pitkälti kuin tietä riitti näitä yövartijoita, ikäänkuin naisia olisi istutettu ulkobulevardien päästä päähän. Aina parinkymmenen askeleen päästä hän huomasi toisen naisen toisensa perästä. Rivi oli loppumaton. Koko Pariisi oli vartioituna. Kyllästyneenä ja kiukustuneena Gervaise vaihtoi paikkaa ja siirtyi nyt Clignancourt'in viertotieltä Chapellen isolle kadulle.
— Kuulkaahan, herra…
Mutta miehet kulkivat ohitse. Hän lähti teurastuslaitoksen luota, jonka rauniot haisivat verelle, vilkaisi entiseen Boncoeurin hotelliin, joka nyt oli suljettu ja pimeä. Hän kulki Lariboisièren sairashuoneen ohi ja laski konemaisesti sen valaistut ikkunat, joista levisi himmeätä ja tasaista valoa, kuin yölampuista kuolinvuoteen ääressä. Hän kulki rautatiesillan poikki, jota junat tärisyttivät kiitäessään sen alatse ja repiessään ilmaa epätoivoisilla vihellyksillään. Voi kuinka surulliselta tämä kaikki tuntui yön synkkyydessä! Sitten hän kääntyi samaa tietä takaisin, näki taas samat talot ja esineet entisensä laisina puistokadun varrella; näin hän kulki kymmenen, kaksikymmentä kertaa, pysähtymättä hetkeksikään penkille levähtämään. Ei, ei kukaan huolinut hänestä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänen häpeänsä olisi kasvanut tästä halveksimisesta. Hän käveli vielä sairashuoneelle ja teurastuslaitokselle päin. Sitten hän viimeisen kerran kulki saman matkan tappopaikan verisiltä pihoilta, kuolon kammioiden edustalle, joissa tuoni jäykisti ihmisten jäsenet ikuisiksi ajoiksi. Näiden kahden paikan välillä oli kulunut koko hänen elämänsä.
— Kuulkaahan, herra…
Yht'äkkiä hän huomasi oman varjonsa maassa. Kun hän lähestyi kaasuliekkiä, kävi tämä häilyvä varjo yhtenäisemmäksi ja selvemmäksi; se näytti tavattoman paksulta ja lyhyeltä, aivan luonnottoman pyöreältä. Siinä meni vatsa, rinta ja lanteet, ihan yhteen. Hän ontui niin pahasti, että hänen varjonsa näytti tekevän kadulla kuperkeikan joka askeleella, kuin mikäkin markkinailveilijä. Kun hän sitten lähti liikkeelle, kasvoi ilveilijä jättiläisen suuruiseksi, täytti koko bulevardin, ja teki niin syviä kumarruksia, että särki nenänsä puihin ja talojen seiniin. Herra Jumala, kuinka hullunkurisen ja kauhean näköinen hän oli! Ei hän koskaan ollut huomannut ränsistymistään niin selvästi. Odottaessaan siinä kaasuliekkien valossa hän ei voinut olla tarkastamatta varjoaan, vaan seurasi katseillaan kaikkia sen hyppäyksiä. Oli hänellä siinä koko kaunis hompsa vierellään! Mikä otus! Se varmaankin tuossa paikassa vetäisi miehiä puoleensa. Hän hiljensi äänensä ja uskalsi vain änkyttää ohikulkijoiden selän takana.
— Kuulkaahan, herra…
Sillä välin taisi ilta jo olla kulunut aika pitkälle. Katuelämä kävi yhä pahemmaksi. Ruokapaikat olivat suljetut ja kaasu loisti punaisena viinikaupoissa, joista kuului päihtyneiden käheitä ääniä. Leikinlasku muuttui riidaksi ja tappeluksi. Muudan pitkä ryysyinen paholainen ulvoi: »Lueppas luusi, sillä minä aijon pirstota sinut palasiksi!» Muudan tyttö oli erään kapakan ovella joutunut nyrkkisille henttunsa kanssa ja haukkui häntä likaturvaksi ja siaksi, miehen hokiessa väliin: »Entä sinä itse?» kun ei keksinyt muuta. Päihtymys teki juomarit petomaisiksi, niin että he olisivat tahtoneet tappaa toisensa. Kalpeina ja kasvot pelosta vääristyneinä koettivat ne harvat rauhalliset ihmiset, jotka vielä olivat liikkeellä, rientää ohi niin kiireesti kuin suinkin pääsivät. Syntyi tappelu, jossa eräs juopporenttu kaatua romahti maahan, kun taas, toinen pukareista, luullen antaneensa hänelle sellaisen iskun, ettei hän enää toista tarvinnut, lähti laputtamaan käpälämäkeen. Juomaveikot rallattelivat ruokottomia laulujaan; väliin taas syntyi syvä hiljaisuus, josta vain silloin tällöin kuului päihtyneiden korahduksia ja raskaita romahduksia. Tällä tavoin päättyivät aina työmiesten hurjat juomingit; viiniä oli kello kuudesta lähtien valunut niin virtanaan, että sitä tunkeutui katukäytävillekin. Keskelle katukivitystä oli syntynyt juopuneiden oksennuksista isoja lammikoita, joiden yli myöhästyneiden kulkijain täytyi harppailla. Oli siinä siivoa! Jos outo olisi tullut tälle puolelle kaupunkia, ennen aamusiivousta, niin hän olisi saanut siitä kauniin käsityksen! Mutta nyt siellä juopottelijat mellastivat kuin kotonaan ja välittivät viis koko muusta maailmasta. Siitä oli leikki kaukana! Puukot vedettiin esiin taskusta ja kekkerit päättyivät verenvuodatukseen. Naiset astuivat kovaa kyytiä ja miehet kuljeskelivat vilkkuen ympärilleen verenhimoisin katsein; yö peittyi synkkyyteen ja kirouksiin.
Gervaise astua lynkytti yhä katuja ylös ja alas, ajattelematta muuta, kuin että kunhan häntä vain pysyi yhtä mittaa liikkeessä. Häntä alkoi nukuttaa, jalkansa tuudittamana hän nukahti käydessään; sitten hän yht'äkkiä havahti, katseli ympärilleen ja huomasi kulkeneensa hyvän matkaa tietämättä mistään, ikäänkuin kuolleena. Hänen jalkansa pöhöttyivät rikkinäisissä kengissä. Hän oli niin veltto ja väsynyt, ettei enää tuntenut itseään olevankaan. Viimeinen ajatus, joka pyöri hänen päässään, oli se, että hänen tyttärensä ehkä söi par'aikaa ostereita. Sitten meni kaikki sekaisin hänen päässään, silmät jäivät selki selälleen, mutta ajatteleminen kysyi häneltä liian suurta ponnistusta. Ainoa tunne, joka yhä pysyi hänen hervottomassa olennossaan, oli se, että hänellä oli kauhean kylmä; ei häntä ollut pakkanen koskaan niin kovasti ja jäätävästi purrut. Ei kuolleillakaan liene niin kylmä haudassaan. Hän kohotti raskasta päätään, kun jäätävä viima pieksi hänen kasvojaan. Lunta oli vihdoinkin alkanut putoilla samealta taivaalta, hienoa, kuivaa lunta, jota tuuli pyöritteli ilmassa. Kolme päivää sitä oli jo odotettu. Nyt se tuli parhaaseen aikaan.
Gervaise heräsi tästä ensi puuskasta ja alkoi kulkea kovemmin. Miehiä juoksi hänen ohitsensa rientäen kotiinsa päin, hartiat jo lumesta valkeina. Ja kun hän näki erään miehen, joka kulki hitaasti puiden alla, niin hän lähestyi vielä häntä ja sanoi:
— Kuulkaahan, herra…
Mies pysähtyi, mutta ei näyttänyt kuulleen hänen sanojaan, vaan ojensi kätensä ja kuiskasi hiljaa:
— Antakaa vähän köyhän apua…
He katsoivat toisiinsa. Herra Jumala, niin pitkälle he olivat joutuneet, ukko Bru oli kerjäämässä ja rouva Coupeau kaupittelemassa itseään kadulla. He jäivät suu auki töllistelemään toisiinsa. Nyt he voivat antaa toisilleen kättä. Koko illan oli tuo vanha työmies käyskennellyt kaduilla, uskaltamatta lähestyä ohikulkijoita, ja ensimäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli samallainen nälkäsusi kuin hän itsekin. Herra Jumala, eikö se jo ole surkeata, että on tehnyt työtä viisikymmentä vuotta ja sitten joutuu kerjuulle, että on ollut nokkelimpia pesijättäriä Goutte-d'Orin kadun varrella ja sitten saa päättää päivänsä katuojan reunalla! He katsoivat yhä toisiinsa. Sitten he lähtivät, sanomatta sanaakaan toisilleen, kumpikin taholleen, lumen piestessä heidän kasvojaan.
Oli noussut oikea pyry. Hieno lumi, jota näytti yht'aikaa tupruuttavan joka ilmansuunnalta, pyöri aukeilla paikoilla ja muodosti isoja kinoksia. Ei voinut nähdä kymmentä askeltakaan eteensä, kaikki hukkui tupruavaan tuiskuun. Koko kortteli katosi näkyvistä ja bulevardi näytti kuolleelta, ikäänkuin lumimyrsky olisi pehmeällä valkoisella lakanallaan tukahuttanut juopuneitten viimeiset korahdukset. Gervaise kulki vaivaloisesti yhä eteenpäin, tajuttomana, umpimähkään. Hän piteli puista kiinni, päästäkseen selville missä oli. Sitä mukaa kun hän kulki eteenpäin pisti harmahtavasta ilmasta kaasuliekkejä näkyviin aivan kuin sammuneita tulisoihtuja. Kun hän sitten kulki erään kadunristeyksen poikki, loppuivat nämäkin valot yht'äkkiä; hän joutui vaalean pyrypilven pyörteeseen, niin ettei enää voinut erottaa mitään, mikä olisi voinut näyttää hänelle tietä. Hänen altaan pakeni epämääräiseen, valkeaan verhoon peittynyt maa. Joka taholla ympäröivät häntä harmaat muurit. Kun hän sitten pysähtyi epäröiden ja päätään pyörittäen, arvasi hän, että tuon jääharson takana olivat äärettömät puistokadut, loppumattomat kaasuliekkirivit, koko tuo ääretön, synkkä, autio, lepäävä Pariisi.
Hän oli siinä kohden, missä ulkobulevardi yhtyy Magentan ja Ornanon bulevardeihin, ja aikoi juuri asettua maahan makuulle, kun hän kuuli askeleita. Hän lähti juoksemaan, mutta lumi tukki hänen silmänsä ja askeleet loittonivat; hän ei päässyt selvyyteen siitä, etenivätkö ne oikeaan vai vasempaan. Vihdoin hän erotti sumusta, himmeänä, liikkuvana pilkkuna miehen leveät hartiat. Sen hän tahtoi saada osalleen, sitä hän ei tahtonut päästää käsistään! Hän juoksi kovemmin, saavutti miehen ja tarttui hänen mekkoonsa.
— Kuulkaahan, herra, kuulkaahan…
Mies kääntyi. Se oli Goujet.
Gervaise oli siis iskenyt Kultapartaan kiinni! Millä tavalla hän sitte oli rikkonut hyvää Jumalaa vastaan, kun häntä noin kidutettiin viimeiseen saakka? Se oli hänelle viimeinen kolahdus, että hän oli ruvennut ahdistelemaan seppää, ja että tämä oli nähnyt hänet kalpeana ja rukoilevana katutyttöjen tavalla kaupitteleimassa. Ja tämä tapahtui kaasuliekin valossa; hän näki, kuinka hänen ruma varjonsa ilvehti kinoksella kuin mikäkin pilakuva. Olisi voinut luulla hänen olleen päissään. Hyvä Jumala, kuinka kauheata! Hän ei ollut saanut niin leivänpalasta eikä viinintippaakaan vatsaansa, ja kumminkin häntä pidettäisiin päihtyneenä! Hän itse oli syypää kaikkeen; minkä tähden hän juopotteli? Aivan varmaan Goujet luuli hänen juoneen ja olevan nyt riettailla retkillä.
Goujet katseli häntä yhä, lumen sirotellessa kaunokkeja hänen kauniille keltaiselle parralleen. Kun Gervaise sitten painoi päänsä ja aikoi väistyä syrjään, pidätti hän hänet.
— Tulkaa, sanoi hän.
Hän kulki edeltä, Gervaise perästä. He riensivät yhdessä hyvin hiljaa pitkin talorivejä äänettömän korttelin läpi. Rouva Goujet raukka oli kuollut kovaan leiniin lokakuussa. Goujet asui yhä synkkänä ja yksikseen pienessä talossa Uuden kadun varrella. Sinä iltana hän oli myöhästynyt valvoessaan erään haavottuneen toverinsa vuoteen ääressä. Avattuaan oven ja sytytettyään lampun hän kääntyi Gervaiseen päin, joka oli vaatimattomasti pysähtynyt eteiseen, ja sanoi hyvin hiljaa, aivan kuin hänen äitinsä olisi vielä voinut kuulla hänen sanansa:
— Käykää sisään.
Etuhuone, jossa rouva Goujet oli asunut, oli uskollisesti pidetty samassa kunnossa, johon hän sen oli jättänyt. Ikkunan ääressä olevalla tuolilla oli nypläystyyny ja sen vieressä suuri nojatuoli, joka näytti odottavan vanhaa pitsinnyplääjää. Vuode oli kunnossa, hän olisi voinut paneutua levolle, jos olisi lähtenyt kirkkotarhasta viettämään iltaa poikansa seurassa. Huoneessa oli yhä hartauden, kunniallisuuden ja hyvyyden tuoksua.
— Käykää sisään, toisti seppä kovemmalla äänellä.
Gervaise astui sisään pelokkaana, ikäänkuin nuori tyttö, joka hiipii kunnioitusta herättävään paikkaan. Goujet oli aivan kalpea ja vapisi, viedessään naisen tällä tavoin äitivainaansa huoneeseen. He kulkivat varpaisillaan huoneen läpi, aivan kuin olisivat tahtoneet välttää sitä häpeää, että joku sen kuulisi. Työnnettyään Gervaisen kamariinsa hän sulki oven. Nyt hän vasta oli kotonaan. Se oli hänen entinen ahdas komeronsa ja muistutti aivan koulutytön kamaria: pieni, valkeilla uutimilla varustettu rautasänky seinän vieressä. Seinillä vain oli irti leikattuja kuvia enemmän kuin ennen, ne ulottuivat jo kattoon asti. Gervaiseä hävetti tämä puhtaus eikä hän uskaltanut astua peremmälle, vaan vetäytyi etäälle lampusta. Silloin seppä sanaakaan sanomatta aikoi raivon puuskassa käydä häneen kiinni ja musertaa hänet käsivarsillaan. Mutta Gervaise lyyhistyi kokoon ja huokasi:
— Voi, Hyvä Jumala!… Hyvä Jumala!…
Uunissa, joka oli mustana kivihiilen tuhkasta paloi tuli vielä ja muhennoksen tähde, jonka seppä oli jättänyt lämpiämään, kun luuli pian palaavansa kotiin, höyrysi liedellä. Suloisesta lämmöstä vertyneenä Gervaise olisi tahtonut heittäytyä nelin kontan syömään pannusta. Hän ei voinut enää hillitä itseään, nälkä raateli hänen vatsaansa, ja hän painoi huokaisten päänsä alas. Mutta Goujet älysi hänen tarkotuksensa. Hän asetti muhennoksen pöydälle, leikkasi leivästä paloja ja kaatoi hänelle juotavata.
— Kiitos! kiitos! sanoi Gervaise. Voi kuinka hyvä te olette! Kiitos!
Hän änkytti, ei voinut enää ääntää sanoja selvään. Kun hän tarttui kahveliin, vapisi hän niin, että se putosi hänen kädestään. Nälkä, joka kouristi hänen vatsaansa, pani hänen päänsä tutisemaan. Hänen täytyi sormineen käydä ruuan kimppuun. Ahtaessaan ensimäistä perunata suuhunsa hän puhkesi nyyhkytyksiin. Suuria vesikarpaloita virtasi hänen poskiaan pitkin ja putosi hänen leivälleen. Hän söi yhä ahneesti kyyneltensä liottamaa leipää, läähättäen ja leukapielet jännitettyinä. Goujet pakotti hänet juomaan, jotta hän ei tukehtuisi, ja kun hän vei lasin huulilleen, kalisi se hänen hampaitaan vasten.
— Tahdotteko vielä leipää? kysyi Goujet puoliääneen.
Gervaise itki, vastasi ensin kieltävästi, sitten myöntävästi, tietämättä oikein mitä tahtoi. Herra Isä, kuinka syönti tuntuu hyvältä ja surulliselta, kun on nääntymäisillään nälkään!
Goujet seisoi vastapäätä, tarkastellen häntä. Nyt hän näki hänet hyvin kirkkaassa lampunvalossa. Kuinka hän oli vanhan ja ränsistyneen näköinen! Lämpö sulatti lumen hänen tukastaan ja vaatteistaan, joista vesi juoksi purona. Hänen tutajava pääraukkansa oli aivan harmaa ja sen harmaat hapset hajallaan. Kaula hartioiden väliin vaipuneena, hän ryyhötti siinä niin rumana ja turpeana, että teki mieli itkeä. Goujet muisti, kuinka he olivat rakastaneet toisiaan siihen aikaan, jolloin Gervaisellä vielä oli punakat posket, kun hän iski silitysraudoillaan, ja soma poimu kaulassa aivan kuin pikku lapsella. Siihen aikaan hän poikkesi tuntimääriksi Gervaisen luokse ja oli tyytyväinen, kun vain sai katsella häntä. Myöhemmin oli Gervaise tullut pajaan, siellä he olivat yhdessä nauttineet täysin siemauksin, hänen takoessa rautaansa ja Gervaisen ihaillessa hänen vasaransa tanssia, Voi kuinka monta kertaa hän siihen aikaan oli yöllä purrut korvatyynyään, toivoen saavansa siten pitää häntä omassa kamarissaan! Hän himoitsi häntä niin, että olisi puristanut hänet rikki, jos olisi saanut hänet syliinsä! Ja nyt hän oli hänen hallussaan, hän voi tehdä hänelle mitä tahtoi. Gervaise lopetti leipäkannikkaansa ja pyyhki sillä kyyneleitään pannun pohjalta, isoja kyyneleitään, jotka yhä äänettömästi tippuivat hänen ruokaansa.
Gervaise nousi ylös. Hän oli lopettanut. Hän jäi vähäksi aikaa istumaan, pää kumarassa, hämillään, kun ei oikein tiennyt, tokko Goujet hänestä huoli. Sitten hän, kun oli huomaavinaan hänen silmiensä syttyvän. kohotti kätensä rinnalleen ja aukaisi röijynsä ensimäisen napin. Mutta Goujet oli langennut polvilleen ja tarttui hänen käsiinsä sanoen lempeästi:
— Minä rakastan teitä, rouva Gervaise, voi, minä rakastan teitä vieläkin, kaikesta huolimatta. Minä vannon sen teille!
— Älkää sanoko niin, herra Goujet! huudahti hän, huumaantuneena nähdessään hänet siten jalkainsa juuressa. Ei, älkää sanoko niin. Te tuotatte minulle liian paljon tuskaa!
Ja kun Goujet yhä toisti, ettei hän voinut rakastaa kuin kerran elämässään, niin se saattoi Gervaisen yhä enemmän epätoivon valtaan.
— Ei, ei, minä en tahdo enää, olen liiaksi häpeän tahraama… Jumalan armon nimessä, nouskaa ylös! Minun paikkanihan siinä on lattialla.
Goujet nousi ylös, hänen koko ruumiinsa vapisi ja väräjävällä äänellä hän sanoi:
— Tahdotteko te sallia minun suudella teitä.
Hämmästykseltään ja liikutukseltaan Gervaise ei saanut sanaa suustaan. Mutta päällään hän nyökäytti suostumuksen merkiksi. Hyvä Jumala, hän oli hänen vallassaan. Goujet sai tehdä hänelle mitä hyväksi näki. Mutta tämä ojensi vain huulensa.
— Tämä riittää meidän kesken, rouva Gervaise, kuiskasi hän. Siihen sisältyy koko meidän ystävyytemme, eikö niin?
Seppä suuteli Gervaiseä otsalle, yhtä hänen harmaista suortuvistaan. Hän ei ollut suudellut ketään äitinsä kuoleman jälkeen. Hänen hyvä ystävänsä Gervaise oli ainoa, mitä hänellä enää oli jäljellä elämässänsä. Ja suudeltuaan häntä niin suurella kunnioituksella, hän lähti pois takaperin ja heittäytyi poikkiteloin sänkyynsä, kurkku pakahtumaisillaan itkusta. Gervaisekään ei voinut jäädä sinne kauvemmaksi; oli kovin surullista, kovin kauheata tavata toisensa tällaisissa olosuhteissa, kun rakasti toistaan. Hän huusi sepälle:
— Minä rakastan teitä, herra Goujet, rakastan minäkin teitä… Voi, se ei ole mahdollista, Kyllä minä ymmärrän… Jääkää Jumalan haltuun, sillä se tukehduttaisi meidät molemmat.
Ja hän riensi juoksujalkaa rouva Goujet'n kamarin läpi ja sitä tietään kadulle asti. Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hän soittanut Goutte-d'Orin kadun ison talon porttikelloa. Boche veti salvan auki. Talo oli kokonaan pimeän peitossa. Hän astui sisälle kuin surutaloon. Tähän aikaan yöstä näytti ammottava ja rapistunut porttikäytävä avonaiselta kidalta. Hän ihmetteli, kuinka hän muinoin oli saattanut toivoa pääsevänsä asumaan johonkin tämän kasarmirumiskon soppeen. Hänen korvansa olivat siis olleet tukossa, kun hän ei siihen aikaan kuullut sitä helvetillistä epätoivon musiikkia, joka vonkui seinien takana! Siitä päivästä lähtien, jona hän oli sinne jalallaan astunut, hän oli alkanut luisua alaspäin. Niin, eihän siitä voinut tulla muuta kuin onnettomuutta, että ihmiset sillä tavalla olivat sullottuina päällekkäin viheliäisissä, isoissa työväen kasarmeissa. Jokaiseen, joka sinne tuli, tarttui kurjuuden kolera. Sinä iltana koko talo näytti kuolleelta. Gervaise kuuli vain Bochelaisten kuorsaavan oikealla. Vasemmalla taas Lantier ja Virginie kehräsivät kuin kissat, joilla on lämmin ja hyvä olla, mutta jotka eivät nuku, vaikka niillä on silmät kiinni. Pihalla hän luuli joutuneensa keskelle oikeata hautausmaata; lumen peittämä piha muodosti vaaleahkon nelikulmion; korkeat seinät kohosivat likaisen harmaina ilman vähintäkään valopilkkua kuin linnan rauniot; eikä kuulunut yhtään huokausta, haudan hiljaisuus vallitsi tässä kylmän ja nälän jäykistämässä kylässä. Hänen täytyi harpata mustan puron ylitse, joka oli lähtenyt värjäyslaitoksesta ja höyryten avasi itselleen likaisen uoman valkoisen lumikentän läpi. Sen vesi oli saman väristä kuin hänen ajatuksensakin. Menojaan olivat menneet kauniit, vaalean siniset ja ruusunpunaiset vedet.
Noustessaan sitten kuudenteen kerrokseen pimeän päässä hän ei voinut pidättäytyä nauramasta, se oli ilkeää naurua, joka teki hänelle pahaa. Hän muisteli entistä ihannettaan: tehdä rauhassa työtä, syödä aina selvää leipää, omistaa jotakuinkin siisti lokero missä saisi nukkua, kasvattaa lapsensa oikeiksi ihmisiksi, eikä saada selkäänsä ja kuolla omassa sängyssään. Ei, oli tosiaankin naurettavaa, kuinka kaikki toteutui. Hän ei enää tehnyt työtä eikä syönyt, hän makasi rikkaläjällä, hänen tyttärestään oli tullut yöjuoksija, hänen miehensä pieksi häntä; hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin kuolla katuojaan, ja se tapahtuisi heti, jos hän päästyään omaan huoneeseensa saisi kylliksi rohkeutta hypätäkseen ulos ikkunasta. Olisi ihan voinut luulla hänen pyytäneen taivaalta kolmekymmentä tuhatta francia vuotuisia korkoja ja vielä kunnianosotuksia lisäksi. Eikö totta, että kuta pienemmiksi tässä matoisessa maailmassa asettaa vaatimuksensa, sitä vähemmin niitä saa täyttymään? Ei niin leivän palasta eikä mitään paikkaa, mihin päänsä kallistaa, siinä on vaatimattomuuden palkka! Ja häntä nauratti vielä kahta katkerammin, kun hän muisteli hyviä toiveitaan päästä maalle asumaan, tehtyään ensin kaksikymmentä vuotta silitystyötä. No nyt ne toteutuivat, maalle hän pääsikin. Hänellä oli jo tiedossa vihanta soppensa Père-Lachaisen hautausmaalla.
Päästyään käytävään hän oli kuin hullu. Hänen pääparkansa oli aivan pyörällä. Hänen suuri tuskansa johtui pohjaltaan siitä, että hän oli sanonut ijäiset hyvästit sepälle. Heidän välinsä olivat lopussa, he eivät koskaan enää näkisi toisiaan. Sen lisäksi kaikki muut onnettomuuden muistot tunkeutuivat hänen pääkoppaansa, niin että se oli niistä haljeta. Kulkiessaan Bijard'in huoneen ohi hän kurkisti sisälle ja huomasi, että Lalie makasi kuolleena, tyytyväisen näköisenä, kun oli päässyt ikuista unta ottamaan. Lapsilla oli totisesti parempi onni kuin aikaihmisillä! Ja kun ukko Bazougen oven raosta tuli valojuova käytävään, niin hän astui suoraan hänen huoneeseensa, sillä hänet oli vallannut kiihkeä halu päästä lähtemään yhteen matkaan pikku Lalien kanssa.
Tuo vanha koiranleuka, ukko Bazouge oli palannut kotiinsa tänä yönä tavattoman iloisella päällä. Hän oli ottanut semmoisen humalan, että oli sortunut keskelle lattiaa, missä nyt veteli hirsiä pakkasesta huolimatta: eikä se estänyt häntä näkemästä epäilemättä sangen kaunista unta, sillä hän nauroi maatessaan niin että maha hytkähteli. Kynttilä, joka oli jäänyt palamaan, valaisi hänen ryysyjään, mustaa hattua, joka lutistuneena oli nurkassa, ja mustaa viittaa, jonka hän oli vetänyt jaloilleen peitteeksi.
Hänet huomatessaan Gervaiseltä pääsi niin kova valitushuuto, että ukko heräsi.
— Pankaa hiidessä ovi kiinni! Ihanhan täällä paleltuu!… Ka, tekö siinä olette. Mitä nyt? Mitä te tahdotte?
Silloin Gervaise, tietämättä itsekkään enää mitä soperteli, alkoi käsivarret ojolla rukoilla häntä intohimoisesti.
— Oi, viekää minut pois, olen jo saanut kylläkseni. Minä tahdon lähteä pois. Ette saa olla minulle vihoissanne. Hyvä Jumala, enhän minä tiennyt! Eihän sitä koskaan tiedä, niin kauvan kun ei vielä ole valmis… Mutta viimein tulee sekin päivä, jolloin on tyytyväinen, kun pääsee lähtemään!… Viekää minut, viekää minut, niin minä vielä sanon siitä teille suuren kiitoksen!
Hän heittäytyi polvilleen, väristen, kiihkosta aivan kalpeana. Ei hän koskaan siten ollut kierinyt kenenkään miehen jalkojen juuressa. Ukko Bazougen naama, jossa suu oli väärässä ja parkitun näköinen nahka likaisena hautajaisten pölystä, näytti hänestä kauniilta ja loistavalta kuin aurinko. Mutta ukko, joka vielä oli unentoreissaan, luuli että hänestä tehtiin ilkeätä pilaa.
— Älkäähän toki, murisi hän. Ei saa pilkata vanhaa miestä!
— Viekää minut, toisti Gervaise, yhä hehkuvammin. Muistattehan, kun minä eräänä iltana kolkutin väliseinään, mutta sitten sanoin että en ollut sitä tehnytkään, koska olin vielä liian tyhmä… Mutta nyt katsokaas, en pelkää enää. Tuossa on käteni. Viekää minut nukkumaan, niin saatte nähdä, tokko hievahdankaan… Oi, minulla ei ole kuin tämä ainoa haluni. Voi, kyllä minä teitä rakastan.
Bazouge, joka aina oli kohtelias, ajatteli ettei hänen sopinut sysätä luotaan naista, joka näytti olevan niin pikeentynyt häneen. Olihan tuo jo kokolailla ränsistynyt, mutta hänessä oli yhtäkaikki vielä hitunen jälellä kauneuttakin, kun hän innostui.
— Olette aivan oikeassa, sanoi hän vakuutetun näköisenä; tänään olen jo pannut kirstuun kolme naista, jotka olisivat minulle antaneet sievoiset juomarahat, jos olisivat voineet pistää kätensä taskuunsa… Mutta, muori kulta, eihän se näin voi käydä päinsä…
— Viekää minut, viekää minut, huusi Gervaise yhä. Minä tahdon päästä pois…
— Peijakas, siinä tarvitaan vielä pikkuinen temppu sitä ennen…
Tiedättehän: Kuik!
Ja hän päästi kurkustaan sellaisen äänen ikäänkuin olisi tahtonut nielaista kielensä. Ja tälle mielestään onnistuneelle sukkeluudelle hän rähähti nauramaan.
Gervaise oli noussut ylös hitaasti. Ukko Bazougekaan ei siis voinut tehdä mitään hänen hyväkseen? Hän palasi omaan kamariinsa tyhmistyneenä, ja heittäytyi olkikasalle, katuen että oli syönyt. Voi surkeutta, kurjuus ei tappanut kylliksi nopeasti!