KOLMAS KIRJA
I
"Etkö sinä kuule, mitä minä sanon, minä osaan aivan hyvin kylvettää hänen ilman Zoén apuakin", huusi Mathieu suuttuneena. "Makaa sinä vaan vuoteessasi ja nauti lepoa."
"Mutta täytyyhän Zoén panna kylpyamme kuntoon ja kantaa siihen lämmintä vettä", vastasi Marianne.
Hän nauroi, ja Mathieun täytyi myöskin nauraa.
Kaksi päivää sitten olivat he taas muuttaneet takaisin tähän pieneen taloon, jonka he olivat vuokranneet Séguinilta, metsänlaidasta Janvillessä. Heillä oli niin kiire päästä takaisin maalle, että Marianne oli vasten tohtorin tahtoa ollut niin varomaton, että oli antanut tuoda itsensä tänne ulos neljätoista päivää synnyttämisensä jälkeen. Mutta maaliskuu oli tänä vuonna niin päivän paisteinen ja kevätmäinen, että hän tunsi itsensä ainoastaan hieman väsyneeksi matkan jälkeen. Ja nyt sunnuntaina, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttooriinsa ja iloitsi siitä, että saa viettää koko päivän yhdessä vaimonsa kanssa, vaati hän, että Marianne makaisi aina aamiaiseen asti, kello kahteentoista.
"Minunhan täytyy vähän osata katsoa lasta", sanoi hän, "sillä aikaa kuin sinä lepäät. Sinähän pidät häntä sylissäsi aamusta iltaan. Ja jos sinä tietäisit, miten minä nautin siitä, että saan olla tässä huoneessa yhdessä sinun ja pikkulemmikkimme kanssa!"
Hän meni suutelemaan vaimoaan ja tämä vastasi hymyillen hänen suuteloonsa. Sitten kumartui Marianne kehtoon päin, joka oli sängyn vieressä.
"Mutta nuori herra Gervais nukkuu kuin tukki. Katso häntä! Eihän sinulla vaan voi olla sydäntä herättää häntä?"
Molemmat katselivat nyt hetken, mitenkä hän nukkui. Marianne oli pannut kätensä miehensä kaulalle, heidän hiuksensa ja hengityksensä sulivat yhteen, ja he hymyilivät onnellisina kehdolle, jossa pieni, hento olento lepäsi. Hän oli kaunis poika, ja puhtonen ja valkea, mutta täytyy olla isä ja äiti voidakseen päätellä niin paljon tuosta tuskin valmiista ihmisaineesta kehittymättömine piirteineen. Kun hän nimittäin aukasi silmänsä, huusivat he vilkkaasti:
"Hän näki minun!"
"Niin näkikin. Ja minun myös, hän katseli minua, hän käänsi päätään."
"Tuo pikku enkeli!"
Se oli ainoastaan mielikuvitusta. Mutta nuo rakkaat, pienet kasvot sanoivat heille niin paljon, jota ei kukaan muu olisi ymmärtänyt. He löysivät itsensä ja toisensa niissä, he keksivät niin monta yhdennäköisyyttä, että he voivat tuntikaudet keskustella siitä tärkeästä kysymyksestä, kumman näköinen hän enimmän oli. Molemmat väittivät itsepintaisesti että hän oli toisen elävä kuva.
Herra Gervais rupesi luonnollisesti heti huutamaan, kun sai silmänsä auki. Mutta Marianne oli taipumaton: ensin kylpy, sitten aamiainen. Zoé kantoi ylös lämpimän veden ja pani sitten ikkunan luona, päivänpaisteessa olevan kylpyammeen kuntoon. Ja Mathieu kylvetti lapsen, pesi sitä kolme minuuttia hienolla pesusienellä, ja Marianne johti sängystään työtä laskien leikkiä Mathieun liiallisesta varovaisuudesta; näytti siltä kuin Mathieu olisi pidellyt pientä, äskensyntynyttä jumalaa, jonka hän pelkäsi musertavansa sormiensa välissä. He yhä vaan ihailivat häntä. Miten kaunis hän oli vedessä ruusunpunaisine ihoineen, kimallellen auringon paistessa. Ja miten kiltti hän sitten oli, sillä ihme oli nähdä hänen vaikenevan äkkiä ja olevan autuaallisen tyytyväinen heti, kun tunsi hyväilevän, haalean veden kosketuksen. Ei koskaan ollut kelläkään vanhemmilla ollut sellaista aarretta.
"Nyt", sanoi Mathieu, kun Zoé oli auttanut häntä kuivaamaan pojan hienolla liinavaatteella, "nyt me punnitsemme herra Gervaisin."
Se oli vaikea tehtävä, joka tuli vielä vaikeammaksi sen vastenmielisyyden tähden, jota pienokainen osoitti tätä tointa vastaan. Hän tenäsi vastaan ja potkieli vaa'assa, niin että oli mahdotonta saada vaaka suoraan ja määrätä ne grammat, jotka hän oli enentynyt painossa viikon kuluessa. Äidin täytyi sekaantua asiaan.
"Pane vaaka pöydälle minun sänkyni viereen ja anna pienokainen minulle pyyhinliinassa. Sitten me vähennämme pois pyyhinliinan painon."
Mutta nyt tapahtui tuo tavallinen aamuhyökkäys. Nuo neljä lasta, jotka jo alkoivat itse saada päälleen vanhempain auttaessa nuorempia ja Zoén ollessa saapuvilla, hyökkäsivät nyt sisään kuin villi hevoslauma. He olivat jo kietoutuneet isän kaulaan; nyt tekivät he rynnäkön äidin sänkyä vastaan tervehtiäkseen häntä; he ikäänkuin kivettyivät ihmettelystä nähdessään Gervaisin vaa'assa.
"Minkätähden hän nyt taas punnitaan?" kysyi Ambroise, nuorin pojista.
Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, vastasivat yhteen ääneen:
"Olethan sinä kuullut, että sentähden, että oltaisiin varmat siitä, että mammaa ei ole petetty, vaan että he punnitsivat oikein, kun mamma osti hänet torilta!"
Mutta Rose, jonka jalat eivät vielä olleet oikein varmat, laahasi itseään eteenpäin sängyn laitaa pitkin, tarttui vaakaan ja huusi kimakalla äänellään:
"Tahdon nähdä! Tahdon nähdä!"
Hän oli vähällä vetää kumoon kaikki. Lapset täytyi heti viedä ulos, sillä nyt he tahtoivat kaikki neljä olla mukana ja kurkoittivat pieniä käsiään.
"Rakkaani", sanoi isä, "tehkää minulle se palvelus, että menette ulos leikkimään. Ottakaa hattunne, auringon tähden, ja pysykää ikkunan alla, että kuulemme äänenne."
Mariannen onnistui vihdoin saada vaaka seisomaan Gervaisin huudosta ja potkimisesta huolimatta. Ja ajatelkaa, miten hauskaa, hänen painonsa oli lisääntynyt seitsemällä grammalla! Tähän asti oli hänen painonsa ollut aina melkein sama. Mutta nyt hän oli alkanut kasvaa! He olivat jo näkevinään hänen kävelevän suurena ja voimakkaana. Äiti nousi istualleen ja kapaloitsi hänet tottuneilla käsillään vastaten leikillisesti hänen huutoonsa:
"Niin, niin, minä tiedän, että meillä on hyvin nälkä ... ruoka on pian valmis, liemiruoka on tulella, me annamme sitä pian, aivan lämpimänä."
Marianne oli pannut komeat hiuksensa suureen solmuun, niin että hänen valkea kaulansa paljastui, hän oli puettu ainoastaan kauniisen valkeasta flanellista tehtyyn aamuröijyyn, joka oli reunustettu pitseillä, ja hänen paljaista käsivarsistaan näkyi ainoastaan pieni osa. Nojaten selkäänsä kahteen tyynyyn nauroi hän yhä vaan ja otti sitten esiin valkean rintansa, ja nälkäinen lapsi, joka ei vielä nähnyt, etsi sitä käsin ja huulin. Kun hän oli löytänyt, mitä etsi, imi hän ahnaasti, aivan kuin olisi tahtonut imeä koko äitinsä, kaiken hänen parhaimman verensä.
Marianne huudahti heikosti, vielä hymyillen.
"Ai, tuota pikku peikkoa, se tekee minulle pahaa!"
Kun Mathieu aikoi vetää eteen ikkunanverhon väittäen, että he saavat liian paljon auringonvaloa, sanoi Marianne:
"Ei, ei, anna meidän pitää aurinko! Se ei meitä häiritse, se täyttää meidän suonemme keväällä!"
Hän tuli takaisin ja vaipui äännetönnä ihailemaan tuota kaunista näytelmää. Se oli terve, kaunis elämä itse, joka kukki siinä kirkkaassa auringon valossa; hän näki ikuisen elämän pyhimmän symboolin: lapsen äitinsä rinnoilla. Se oli raskaustilan jatkoa, äiti uhrasi itsensä vielä monina pitkinä kuukausina, täydensi uuden ihmisolennon luomista, aukasi sen elämän lähteen, joka virtasi hänen sisästään koko maailmaan. Hän oli kivulla synnyttänyt lapsensa painaakseen sitä sitten rintaansa vasten, uutta lempeää asuinpaikkaa vasten, jossa oli lämpöä ja ruokaa. Ei mikään ole sen luonnollisempaa ja välttämättömämpää. Molempain heidän kauneutensa ja terveytensä tähden antoi hän ravintoa annettuaan ensin hengen. Se ilo, se ääretön toivo, joka heistä sädehti, oli ainoastaan tuo luonnollinen majesteettisyys kaikissa niissä, jotka kasvavat terveellisesti ja loogillisesti ja tekevät ihmissadon rikkaammaksi.
Zoé, joka oli siivonnut huoneen ja vienyt kylpyammeen ulos, tuli nyt taas ylös suuri sireenivihko vaasissa ja ilmoitti, että herra ja rouva Angelin olivat alhaalla ja kysyivät, miten rouva jaksaa.
"Käske heidän tulla tänne ylös", sanoi Marianne iloisesti. "Minä voin kyllä ottaa vastaan heidät."
Angelinit olivat se rakastunut pari, joka asui pienessä talossa Janvillessä ja teki pitkiä kävelymatkoja yksinäisillä teillä ja poluilla. Rouva oli ihastuttavan kaunis, pitkä, tummaihoinen, kaunisvartaloinen ja näytti aina iloiselta ja elämänhaluiselta. Mies oli vaaleaverinen ja hartiakas ja näytti musketööriltä. Paitsi niitä kymmentätuhatta, jonka he saivat korkoina ja joka teki mahdolliseksi heidän suruttoman elämänsä, ansaitsi mies vielä vähän rahaa maalaamalla viuhkoihin ruusuja ja kauniitten naisten kuvia. Heidän elämänsä oli tähän asti ollut alituista lemmenkuherrusta. Viime kesän loppupuolella olivat he tulleet ystävällisiin väleihin Fromentein kanssa, jotka he tapasivat joka päivä.
"Eikö ole nenäkästä, jos me nyt tulemme sisälle?" huusi Angelin sointuvalla äänellä alhaalta.
Kun rouva Angelin oli vilkastuneena kävelymatkastaan kevätauringossa suudellut Mariannea, pyysi hän anteeksi varhaista vierailuaan.
"Ajatelkaahan, vasta eilen illalla saimme me tietää, että te olette jo täällä. Emme me odottaneet teitä ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua. Kun me kulimme tästä sivuitse, emme voineet vastustaa halua pistäytyä sisälle kuulemaan, miten voitte ... annattehan te anteeksi, eikö totta?"
Vastausta odottamatta jatkoi hän taas kuin auringonvalosta juopunut leivonen:
"Vai niin, tuossa hän on, tuo pieni, uusi herra. Poika, eikö niin? Ja kaikki on käynyt hyvin, sen minä näen. Teidän käy aina hyvin. Oi, miten pieni hän on vielä ja suloinen! Katsohan, Robert, miten soma hän on, kun hän imee. Oikea pieni nukke, oo, miten hauska hän on! Häntä on oikein hupainen katsella."
Kun mies näki, että hänen vaimonsa oli niin huvitettu, tuli hänkin lapsen luokse ja yhtyi ihailuun ollakseen vaimolleen mieliksi.
"Oh, hän on todellakin sievä. Minä olen nähnyt toisia, jotka ovat inhoittavia, aina laihoja ja punasinertäviä ja näyttävät kynityiltä kananpojilta. Kun pikkulapset ovat valkeita ja täyteläisiä, niin niitä on hauska katsella."
"Mutta tehän voitte saada samanlaisen, kun vaan tahdotte", huudahti Mathieu nauraen. "Te kun olette molemmat niin terveitä..."
"Ei, ei, siitähän ei voi koskaan olla varma. Ja muuten Claire ei tahdo lasta, ennenkuin hän on tullut kolmenkymmenen vanhaksi. Meillä on vielä viisi vuotta jälellä elääksemme toisiamme varten. Kun Claire täyttää kolmekymmentä, niin saammepa sitten nähdä."
Rouva Angelin oli kuitenkin hyvin ihastunut ja katseli yhä lasta, aivankuin hänen olisi ruvennut tekemään mieli uutta leikkikalua; luultavasti heräsi äidintunne myös äkkiä hänessä. Hän ei ollut paha, päinvastoin oli hänellä hyvä sydän, vaikka hän näytti ajattelevan ainoastaan itseään ja rakkauttaan.
"Oi, Robert", sanoi hän, "jos mulla kuitenkin olisi yksi!"
"Vai niin, minä en enään ole kylliksi sinulle", vastasi mies leikillisesti. "Sinähän tiedät, että me yhdeksän kuukauden raskauden ja viidentoista kuukauden imetyksen aikana emme sitten voisi edes suudella toisiamme. Se on kaksi vuotta ilman pienintäkään hyväilyä."
Mathieu nauroi.
"Se on hieman liioiteltu. Mutta parasta on joka tapauksessa kieltäytyä siitä."
"Kuulethan, Claire, kieltäytyä! Mikä sietämätön sana! Mutta jos minä en voi, jos minä menen toisten luo?"
Molemmat naiset punastuivat, mutta eivät närkästyneet tuosta tavallisesta leikistä tämän mieluisan puheenaineen suhteen. Eikö heille voitu antaa sitä suurta, suloista hellyydentodistusta, että oltaisiin uskollisia ja odoteltaisiin? Mennä toisten luo, sehän on inhoittavaa, vastenmielistä!
"Antaa hänen pakista", sanoi rouva Angelin. "Hän rakastaa minua liian paljon, hän ei edes tiedä, onko muita naisia olemassakaan."
Mutta hän alkoi kuitenkin tuntea jonkinlaista mustasukkaista levottomuutta. Ja kun hän katseli Mariannea, ei hän voinut tehdä ääneensä sitä kysymystä, että eikö raskaudentila pilaa hänen kauneuttaan ja vieroita miestä hänestä. Tämä iloinen, terve nainen lapsi rinnoillaan tässä valkeassa, päivänpaisteisessa vuoteessa ... se oli hurmaava taulu. Mutta oli miehiä, jotka inhosivat sellaista. Ja hänen hiljaiset ajatuksensa puhkesivat vihdoin seuraaviin sanoihin:
"Muuten voisinhan minä olla itse imettämättä lastani. Mehän voisimme ottaa imettäjän."
"Luonnollisesti", vastasi mies. "Minä en koskaan antaisi sinun imettää itse, se olisi hulluutta."
Hän katui heti raakaa lausettaan ja pyysi Mariannelta anteeksi. Mutta hän lisäsi, että nykyään ei yksikään äiti tahdo itselleen sellaista vaivaa, että imettäisi itse, jos hän vaan on vähänkin hyvissä varoissa.
"Minä puolestani", sanoi Marianne tyynesti hymyillen, "vaikka saisin sata tuhatta frankia korkoina, imettäisin sittenkin kaikki lapseni, vaikka niitä olisi kokonainen tusina. Ennen kaikkea luulen, että minä tulisin sairaaksi, ell'ei tämä pikku lemmikki vapauttaisi minua runsaasta maidostani. Ja sitten minä kuvittelisin, ett'en ole täyttänyt velvollisuuttani häntä kohtaan, minä tuntisin itseni syylliseksi hänen pienimpäänkin pahoinvointiinsa, niin, tuntisin itseni rikokselliseksi äidiksi, äidiksi, joka ei tahdo uhrata kaikkeansa lapsensa terveyden ja hengen eteen."
Hän käänsi kauniit, hellät silmänsä poikaan, sanomattomalla rakkaudella katseli hän, miten poika imi ahnaasti, onnellisena silloinkin kuin tämä väliin teki pahaa ja imi liian kovasti, ja sitten jatkoi hän unelmoivalla äänellä:
"Lapseni toisen luona, ei, ei koskaan, ei koskaan! Minä tulisin mustasukkaiseksi, minä tahdon, että hän tykkönään muodostuu minusta, syntyy minusta, ja täydentyy minusta. Hän ei silloin olisi minun lapseni, jos toinen hänen valmiiksi loisi. Eikä tässä ole kysymyksessä vaan hänen ruumiillinen terveytensä, minä puhun koko hänen olemuksestaan, hänen järjestään, hänen sydämestään, jotka hänen täytyy saada ainoastaan minun kauttani, minusta yksinään. Rakas, rakas lapseni! Kun hän imee näin voimakkaasti, tunnen minä, että sulaudun tykkönään häneen; se on nautintoa."
Ja kun hän katsoi ylös, huomasi hän vuoteen päässä Mathieun, joka liikutettuna katseli häntä. Ja sitten lisäsi hän iloisesti:
"Sinäkin olet tässä lapsessa..."
"Hän on oikeassa", sanoi Mathieu kääntyen noihin lempiviin aviopuolisoihin, "minä toivoisin, että kaikki äidit olisivat kuulemassa vaimoani ja että Ranskassa taas tulisi muotiin se, että äidit itse lapsensa imettäisivät. Eikö se ole kauniinta maailmassa?"
Angelinit nauroivat kohteliaisuudesta, mutta eivät näyttäneet vakaantuneen asiasta. Ja sitten jättivät he hyvästi.
"Yhdeksänkö kuukauden perästä siis?" kysyi Mathieu veitikkamaisesti.
"Sanokaamme kahdeksantoista", vastasi mies, "niin meillä on yhdeksän kuukautta ajattelemisen aikaa."
Nyt kuului hirveä melu ikkunan alta. Ambroise oli heittänyt pallon, ja se oli takertunut puuhun, Blaise ja Denis koettivat osata siihen kivellä, Rose huusi ja hyppeli korkealle, ikäänkuin hän olisi toivonut ylettyvänsä sinne käsillään. Angelinit pysähtyivät katselemaan.
"Herra Jumala", sanoi Claire, "millaista sitten tulee, kun tusina on täysi?"
"Oh", sanoi Marianne, "talo tuntuisi minusta kuolleelta, ell'eivät he huutaisi. — Jääkää hyvästi, minä käyn tervehtimässä teitä niin pian kuin saan lähteä ulos."
Maaliskuu ja huhtikuu olivat ihania, ja tuossa pienessä, vihannuuteen verhoutuneessa talossa vallitsi alituinen ilo. Varsinkin oli juhla ylinnä sunnuntaisin, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttoriinsa. Muina päivinä läksi hän aamusin ja palasi kello seitsemän, aina paljon työtä mukanaan. Ja vaikka tämä ei häirinnytkään hänen hyvää mieltänsä, alkoi hän kuitenkin tulla hieman levottomaksi tulevaisuuden suhteen. Hän ei tähän asti ollut ollenkaan murehtinut niitten niukkojen olojen tähden, jota hän omaisineen vietti. Hän ei ollut kunnianhimoinen eikä toivonut rikkauksia; hän tiesi, ett'ei hänellä enempää kuin vaimollaankaan ollut muuta käsitystä onnesta kuin saada suurimmassa yksinkertaisuudessa elää terveellistä elämää, joka on täynnä rauhaa ja rakkautta. Mutta hän kysyi väliin itseltään, mitenkä he ollenkaan voivat elää vaikka vaatimattomastikin, jos perhe aina lisääntyisi. Mitä tekisi hän sitten, jos he saisivat vielä useampia lapsia, miten hankkisi hän varoja, jos uusi vesa toisi uusia tarpeita. Sitä mukaa kuin yhä useammat pienet suut avautuvat ja pyytävät ruokaa, sitä mukaa täytyy raivata uusia uria, hankkia elintarpeita, ell'ei tahdo tulla syylliseksi anteeksi antamattomaan kevytmielisyyteen. Ihminen ei voi munia umpimähkään kuin linnut ja jättää poikasiaan Jumalan huomaan tai toisten elätettäväksi. Ja nämät ajatukset saivat yhä suuremman vallan hänessä Gervaisin syntymän jälkeen, kun taloudellinen tila tuli niin huonoksi, että Marianne ei tiennyt, miten hän tulee toimeen kuukauden lopulla, vaikka hän teki ihmeitä säästäväisyydellään. Pienimpiäkin menoja täytyi välttää, lapset eivät saaneet voita leivälleen ja heidän täytyi pitää takkejaan, kunnes ne rikkinäisinä putosivat päältä. Ja he kasvoivat yhä ja maksoivat vuosi vuodelta yhä enemmän. Kolme poikaa oli täytynyt panna Janvillessä erääsen pikkukouluun, joka ei ollut varsin kallis. Mutta ensi vuonnahan heidän piti alkeiskouluun, ja mistä ottaa rahat siihen? Se oli paha probleemi ja aina kasvavana levottomuutena, joka hieman synkistytti ihanaa kevättä.
Pahinta oli, että Mathieu oli tullut vakuutetuksi siitä, että hän jää ijäkseen piirustajaksi Beauchênen tehtaasen. Ja jos hänen palkkansa jonakin päivänä tulisikin kaksinkertaiseksi, ei hän kuitenkaan voisi seitsemällä kahdeksalla tuhannella frankilla toteuttaa unelmaansa suurilukuisesta perheestä, joka kasvoi ylpeässä vapaudessaan kuin runsaskasvuinen metsä ja joka ei voinut ketään muuta kuin hyvää, yhteistä äitiä, maaemoa, kiittää voimastaan, terveydestään ja kauneudestaan. Aina siitä asti kuin hän tuli takaisin Janvilleen, oli maa eriskummallisella tavalla vietellyt häntä puoleensa, ja pitkillä kävelymatkoillaan hautoili hän epämääräisiä ajatuksia, jotka yhä laajenivat. Hän voi useita minuutteja seisoa liikkumatta viljapellon ääressä, metsän laidassa, lammen rannalla, jonka vesi auringossa kimalteli, orjantappurain keskellä kivikkomäellä. Silloin tuli hänen mieleensä kaikenlaisia sekavia suunnitelmia, epämääräisiä unelmia, jotka olivat niin omituisia, ett'ei hän niistä vielä puhunut kenellekään, ei edes vaimolleen. Hänestä olisi ehkä tehty pilaa, hän oli vielä siinä epämääräisessä kohdassa, jolloin keksijä tuntee keksintönsä valmistuvan, ennenkuin aate vielä on saavuttanut määrättyä muotoaan. Miksi ei hän kääntynyt maaemon puoleen, tuon ijankaikkisen imettäjän, miks'ei hän kyntänyt ja kylvänyt näitä suunnattomia kenttiä, näitä metsiä, kankaita, kivikoita, jotka olivat hänen ympärillään hedelmättömiksi heitettyinä? Sehän oli oikeudenmukaista, että jokainen ihminen hankki itselleen osansa rikkauksiin, loi itse elämänsä välikappaleet; miksi ei hän sitten luonut jokaiselle uudelle lapselle uutta hedelmällistä kenttää, joka sen elättäisi ilman että yhteisistä varoista tarvitsisi ottaa lisää? Mutta nämät olivatkin vaan hänen mietteitänsä, kaikki oli vielä vaan kauniina unelmana.
Fromentit olivat olleet maalla enemmän kuin kuukauden, kun Marianne, joka nyt oli aivan terve, meni eräänä iltana Yeusen sillalle lykäten edellään pikku Gervaisin vaunuja odottamaan Mathieutä, jonka piti tulla aikaisin kotiin. Hän tuli jo kuuden aikaan. Ja Marianne sai päähänsä, että kulettaisiin kiertotietä, mentäisiin Lepailleurin myllylle, pienen matkaa virtaa alas, ostamaan tuoreita munia.
"Kernaasti minun puolestani", sanoi Mathieu. "Minä olen, kuten tiedät, aivan ihastunut heidän vanhaan romantiseen myllyynsä. Se ei kuitenkaan estäisi minua repimästä sitä ja rakentamasta uutta, uudenaikaista myllylaitosta sijaan, jos se olisi minun."
Pihalla, vanhan, runollisen, puoleksi muurivihreään peittyneen rakennuksen edessä, jonka sammaltunut ratas lepäsi lumpeenkukkain sylissä, tapasivat he Lepailleurin puolisot: mies punatukkainen, pitkä ja laiha, vaimo yhtä punatukkainen ja laiha kuin miehensäkin, molemmat nuoria ja jäykkäniskaisia. Poika, Antonin, istui maassa ja kaivoi pientä kuoppaa pienillä käsillään.
"Muniako?" sanoi Lepailleurin vaimo. "Kyllä meillä niitä on."
Hän ei ollenkaan kiirehtinyt, vaan katseli Gervaisia, joka nukkuen makasi vaunuissa.
"Vai niin, tämä on viimeinen. Vahva ja kaunis pienokainen!"
Mutta Lepailleur naurahti ja sanoi talonpojan varmuudella herrasmiestä vastaan, joka elää ahtaissa oloissa:
"Se on siis viides. Meillä, köyhillä ihmisillä, ei olisi varaa sellaiseen."
"Miksi ei?" kysyi Mathieu tyynesti. "Teillähän on tuo mylly ja teillä on maata, jonka tuotanto voidaan tehdä kaksinkertaiseksi lastenne työllä."
Nämät sanat olivat kuin ruoskan isku, joka sai Lepailleurin haltioihinsa. Hän päästi taas koko harminsa valloilleen. Hänen vanha myllyrähjänsä ei todellakaan ollut sellainen, että siitä olisi voinut rikastua, ei hänen isänsä eikä isoisänsä olleet sillä mitään ansainneet. Ja mitä tulee hänen maahansa, niin siinähän oli ne kauniit myötäjäiset, jotka hänen vaimonsa oli tuonut mukanaan, maa sellainen, jossa ei tahtonut mitään kasvaa ja jota sai turhaan hiellään kastella, se ei tuottanut edes niin paljon että siitä olisi saanut takaisin rahansa lannasta ja siemenistä!
"Ennen kaikkea", huomautti Mathieu, "pitäisi teidän korjata myllyänne, panna siihen uusi myllylaitos tai vielä parempi hyvä höyrykone."
"Korjata mylly! Hankkia siihen höyrykone! Sehän olisi hullutusta! Mitä se hyödyttäisi? Myllyhän seisoo jo joka toinen kuukausi, kun ihmiset näillä seuduin ovat melkein tykkönään laanneet viljaa viljelemästä."
"Muuten, jos maanne on tuottanut vähemmän kuin ennen", jatkoi Mathieu, "niin on se siksi, että te viljelette sitä huonosti, vanhan tavan mukaan, ajattelemattakaan koneita ja lannoitusta."
"Nehän ovat juuri koneet, jotka ovat saattaneet meidät, pikkuviljelijät vararikkoon! Oh, minä tunnen tuon, ja minä tahtoisin nähdä, mitenkä te menettelisitte hoitaaksenne maata paremmin ja saadaksenne sen tuottamaan, mitä se ei tahdo tuottaa!"
Hän tuli oikein vihaiseksi ja puhkesi taas niihin moitteisiin, jotka aiheutuivat hänen laiskuudestaan ja itsepäisyydestään. Hän oli matkustellut, hän oli tapellut Afrikassa, ei kukaan voine sanoa, että hän olisi sulkeutunut kuoreensa kuin kilpikonna. Mutta kun hän oli palannut rykmentistä, oli häntä ruvennut maanviljelys inhoittamaan, kun hän ymmärsi, ett'ei se koskaan voi antaa hänelle muuta kuin kovan leipäpalasen. Maa oli mennyttä niinkuin meidän Herrammekin, talonpojat eivät enään luottaneet siihen, niin vanhentunut tyhjiin imetty ja laihtunut se oli. Aurinkokin oli joutunut harhateille, nyt oli lunta heinäkuussa ja ukkosta joulukuussa, vuodenajat olivat aivan sekaantuneet, ja se teki kaiken sadon mahdottomaksi.
"Ei, maanviljelys on tykkönään mennyttä kalua. Maata, työtä, niitä ei enään ole olemassa. Talonpoika, joka tekee orjantyötä, ei pian saa edes juomavettään. Sentähden tahdon minäkin mieluummin hukuttaa itseni kuin hankkia lasta lisään; tarpeetonta on hankkia useampia köyhiä lapsiparkoja maailmaan, ja jos Antonin on yksin, jää hänelle ainakin vähän, millä elää meidän kuolemamme jälkeen. Ja sen minä myös sanon, ett'en koskaan pakoita Antoninia maanviljelijäksi. Jos hän tahtoo lukea, jos hän tahtoo Pariisiin, niin minä sanon, että hän on oikeassa ja että Pariisi on ainoa, joka kelpaa kunnon miehelle, joka tahtoo edistyä. Hän myyköön siellä minun puolestani vaikka kimpsuja ja kampsuja ja koettakoon siellä saada rahansa hedelmää tuottavaksi. Siellä se on kuin lantit kasvavat, ja minä kadun vaan, ett'en itse tohtinut ryhtyä sellaisiin puuhiin, kun vielä oli aika."
Mathieu nauroi. Eikö se ollut merkillistä että hän, herrasmies, ylioppilas, lukumies, ihaili palaamista takaisin maahan, kaiken työn äidin luokse, jotavastoin tämä talonpoika ja talonpojan poika sätti ja kirosi maata ja toivoi, että poikansa kääntäisi sille selkänsä? Siinä oli vastakohtia, joilla on suuri merkitys, uusi esimerkki maaseutuväestön tulvaamisesta kaupunkeihin, joka vuosi vuodelta yhä kasvoi ja sai kansan vähäveriseksi ja heikoksi.
"Te olette väärässä", sanoi Mathieu leikillisellä äänellä katkaistakseen kären keskustelulta. "Älkää olko uskoton maaemolle, se on vanha rakastajatar, joka voi kostaa. Teidän sijassanne pakoittaisin minä sen kaksinkertaisella ahkeruudella antamaan niin paljon kuin suinkin. Maaemo on nyt niinkuin ennenkin hedelmällinen puoliso, ja hän antaa yhä vieläkin satakertaisen hedelmän, jos häntä syleilee hedelmällisellä rakkaudella."
Mutta Lepailleur vastusteli ja teki nyrkeillään liikkeitä.
"Ei, minä olen suuttunut siihen lutkaan!"
"Mikä minua enimmän kummastuttaa", jatkoi Mathieu, "on se, että ei kukaan viisas ja urhea mies ole vielä ottanut viljelykseen tuota äärettömän suurta Chantebledin tilaa, jonka vanha Séguin kerran aikoi tehdä oikein suurenmoiseksi. Siinä on suuria, viljelemättömiä maita, metsiä, jotka osaksi pitäisi hakata, kankaita, jotka olisi helppo tehdä hedelmälliseksi. Mikä kaunis työala miehelle!"
Lepailleur jäi suu ammollaan tuijottamaan. Mutta sitten ei hän enään voinut olla nauramatta.
"Ei, kuulkaa nyt, te olette hullu, herrani, antakaa anteeksi, että minä sanon sen! Viljellä Chantebled, kyntää nuo kivikot, hautautua soihin! Vaikka te uhraisitte siihen miljoonan, ette saisi siitä puoltakaan tynnyriä kauroja. Se on kirottua maata, se oli samanlaista minun iso-isäni isän aikana kuin nytkin, ja minun pojanpoikani poika tulee näkemään sen aivan samanlaisena. Minä en ole utelias, mutta kyllä minulla sentään olisi halu nähdä sellaisen mielipuolen, joka yrittäisi tuota hullutusta. Hän keittäisi itselleen varmaankin hyvän sopan."
"Niin, kuka tietää", sanoi Mathieu. "Rakkaus saa aikaan ihmeitä."
Vaimo Lepailleur, joka oli mennyt noutamaan puolen tiu'ta munia, palasi nyt miehensä luokse ja kuunteli ihastuneen näköisenä, miten hyvin hänen miehensä osasi puhua tuolle hienolle herralle. Molemmat olivat he täydellisesti yksimielisiä kiukussaan siitä, ett'eivät voi kasata kokoon tukuttain rahoja ilman kovaa työtä, ja kunnianhimoisissa unelmissaan saada nähdä poikansa herrasmiehenä, koska ainoastaan herrasmies voi tulla rikkaaksi. Kun Marianne otti jäähyväiset pantuaan munat Gervaisin vaunuun, osoitti rouva Lepailleur Antoninia, joka nyt oli saanut kuoppansa valmiiksi ja syleskeli siihen.
"Hänellä on hyvä pää, sen saatte uskoa, hän taitaa jo kirjaimet, ja me panemme hänen pian kouluun. Jos hän vaan tulee isäänsä, niin hänestä tulee vielä teräväpäinen mies, siitä saatte olla varma."
Eräänä sunnuntaina muutamia päiviä tämän jälkeen, kun Mathieu oli kävelemässä vaimonsa ja lastensa kanssa, välähti hänen mieleensä äkkiä ajatus, joka ratkaisi koko heidän elämänsä. He olivat menneet iltapäivällä ulos ja aikoivat nauttia virvoituksia luonnon helmassa. Kun he olivat kulkeneet teitä ja polkuja, istahtivat he metsän reunaan tammen suojaan. Siitä näkivät he koko seutukunnan, vanhasta metsästyspaviljongista, jossa he asuivat, Janvillen kaukaiseen kylään; oikealla oli korkea lammeista rikas ylämaa, josta leveitä, suuria ja hedelmättömiä mäkiä aaltomaisina leveni kauaksi vasemmalle; niitten takana huokuivat synkät metsät siellä täällä kenttien keskeyttäminä, joitten ruohoa ei viikate koskaan ollut niittänyt. Ei ainoatakaan elävää olentoa heidän ympärillään, ainoastaan turmelematon luonto majesteetillisessa rauhassaan kylpien ihanan huhtikuun päivän häikäisevässä auringonvalossa. Kaikki kokoontunut elämänmahla tuntui leviävän yli koko maan; kokonainen meri maanalaista, tuntematonta elämää joka värähteli suurissa puissa, runsaassa vihannuudessa ja mehukkaissa rikkaruohoissa, jotka peittivät maan. Tyydyttämättömän rakkauden tuoksu, voimakas ja tympeä, täytti ilman.
"Älkää menkö liian kauvaksi", huusi Marianne lapsille. "Me istumme tässä tammen alla ja rupeemme pian syömään."
Blaise ja Denis juoksivat jo kilpaa Ambroisen kanssa, ja Rose huuteli heitä tyytymättömänä ja tahtoi että he tulisivat poimimaan kukkia. He olivat huumaantuneina raittiista ilmasta, heinäkasvit ulottuivat aina heidän hiuksiinsa asti, ja he olivat kuin pieniä fauneja, jotka oli päästetty valloilleen viidakkoon. Sitten tulivat he takaisin ja sitoivat kukkavihkoja. Ja sitten taas hyökkäsivät he pois, ja suuret veljet laskivat ravia pikku sisko selässä.
Mutta koko tämän pitkän kävelyajan aikana oli Mathieu ollut hajamielinen ja katsellut miettiväisenä ympäriinsä. Väliin kun Marianne häntä puhutteli, ei hän kuullut; hän seisoi unelmiinsa vaipuneena viljelemättömän kentän ja metsikön ääressä, lähteen rannalla, joka lorisi eteenpäin ja katosi liejuun. Mutta kuitenkin näki Marianne, että Mathieu ei ollut välinpitämätön eikä alakuloinen, sillä niin pian kuin hän tuli vaimonsa luokse, nauroi hän hyväntahtoisella tavallaan. Marianne ikäänkuin aavisti, että hän mietti jotakin tärkeätä, ja hän odotti luottavasti, että miehensä itse alkaisi puhua siitä.
Kun Mathieu seisoi ajatuksiinsa vaipuneena katselemassa laveita, erivärisiä maisemia, huudahti Marianne:
"Katsohan, katso tänne!"
Hän oli pannut Gervaisin vaunun tammen alle korkeaan heinikköön, joka peitti pyörät. Ja kun hän otti esiin hopeamaljan, jota oli aikomus käyttää virvoituksia nauttiessa, huomasi hän, että poika kohotti päätään ja seurasi silmillään hänen kättänsä, jossa auringon valaisema malja salamoitsi. Hän teki uudestaan saman kokeen, ja lapsi seurasi taaskin silmillään tähteä, jonka loisto oli ensi kerran hajoittanut pimeyden hänen silmäinsä edestä.
"Nyt ei voine kukaan sanoa, että se on vaan minun mielikuvitustani! Nyt hän näkee, se on aivan varma! Minun pikku lemmikkini, minun kallis aarteeni!"
Hän kumartui pojan ylitse ja suuteli häntä iloisena hänen ensi katseestaan. Ja sitten saivat he tuntea ensi hymyilyn ilon.
"Katsohan!" sanoi nyt vuorostaan Mathieu, joka oli Mariannen vieressä kumartunut lapsen ylitse. "Nyt hän hymyileekin! Ajattelehan, että niin pian kuin nuo pikkuherrat alkavat nähdä, alkavat he myös nauraa!"
Mariannekin purskahti nauruun.
"Sinä olet oikeassa, hän nauraa! Oo, miten hän on hupainen, ja miten iloinen minä olen!"
Isä ja äiti nauroivat yhdessä hurmaantuneina lapsen vienosta tuskin huomattavasta hymystä, joka muistutti kirkkaan lähteen hienoa väreilyä.
Marianne huusi luokseen nuo neljä muuta lastaan, jotka hyppivät heidän ympärillään nuoressa vihannuudessa.
"Tulkaa nyt, lapset! Nyt on aika ruveta syömään."
He tulivat juosten, ja pöytä katettiin hienolle nurmikolle. Kun Mathieu oli noutanut vasun, joka riippui pienokaisen vaunun edessä, otti äiti esiin voileivät ja alkoi jaella niitä. Syntyi syvä hiljaisuus, kaikki neljä lasta söi yhä kasvavalla ruokahalulla, jota oli oikein hupaista katsella. Mutta nyt kuului huuto, herra Gervais tuli kärsimättömäksi siitä, ett'ei hänelle ensin annettu.
"Niin, se on totta, minä unohdan sinun", sanoi Marianne iloisesti. "Sinä saat osasi. Aukase suusi, rakkaani."
Hän aukasi tyyneesti nappinsa ja otti esiin valkean, silkinhienon rintansa, joka oli tulvillaan maitoa. Hän teki tämän auringon valossa, joka kylvetti häntä kullallaan, noitten laveain kenttäin edessä, jotka katselivat häntä kainostelematta, ajattelemattakaan alastomuuttaan, sillä maakin oli alaston, kasvit ja puut olivat alastomia ja mahlaa tulvillaan. Marianne istui korkeaan ruohoon ja hän melkein peittyi sen runsauteen, mutta lapsi imi pitkin siemauksin, aivankuin lukemattomat kasvitkin imivät elämää maasta.
"Miten nälkä hänen on!" huudahti Marianne. "Etkö ole tekemättä pahaa minulle, sinä pieni, ahnas sudenpenikka!"
Mutta Mathieu seisoi vielä siinä huumaantuneena lapsen ensi hymystä, sen ahnaasta nälästä ja maidosta, joka virtasi läpi koko luomakunnan suonien. Ja luomisen halu valtasi hänet taas, eikä hän enään voinut olla ilmaisematta sitä tulevaisuuden ajatusta, jota hän niin kauvan oli hautonut.
"Jo on aika, että minä ryhdyn työhön, minun täytyy perustaa kuningaskunta, josta lapset saisivat tarpeeksi ruokaa kasvaakseen. Heitäkin täytyy ajatella, jotka tulevaisuudessa syntyvät ja jotka pakoittavat suurentamaan pöytää vuosi vuodelta. Tahdotko tietää, mitä minä ajattelen?"
Marianne nosti silmänsä, odotti ja hymyili.
"Niin, sano vaan minulle salaisuutesi, jos aika on tullut. Minä aavistin, että sinulla oli jotakin toiveita. Mutta minä en tahtonut kysyä, minä odotin."
Mathieu ei vastannut heti, äkkinäinen muisto sai hänet kiivastumaan.
"Tuo Lepailleur on laiskuri ja tyhmeliini, vaikka hän tuntuu niin teräväpäiseltä. Voiko ajatellakaan inhoittavampaa tyhmyyttä kuin sellainen kuvittelu, että maa on menettänyt hedelmällisyytensä, että se on vararikon partaalla, tuo ikuinen äiti tuo ikuinen elämä! Hän ei ole äitipuoli muille kuin huonoille pojilleen, pahoille, itsepäisille, typerille, jotka eivät osaa viljellä eikä rakastaa häntä. Mutta jos tulee viisas poika, joka uskonnollisella tavalla häntä kunnioittaa, antautuu tykkänään hänelle, ymmärtää käsitellä häntä kaikilla tieteen uusimmilla keinoilla, kokemukseen nojautuen ... silloin saadaan nähdä hänen värähtelevän elämästä, synnyttävän lakkaamatta, peittyvän lukemattomilla sadoilla. Tällä seudulla väitetään, ett'ei Chantebled tuota eikä voi tuottaa koskaan muita kuin orjantappuroita. No hyvä, vielä tulee mies, joka muuttaa sen, luo siitä uuden maan, joka on rikas ilosta ja runsaudesta!"
Hän kääntyili, osoitti niitä eri paikkoja, joista hän puhui.
"Tuolla takana on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria näreikköä, joka ulottuu aina Mareuihin ja Lillebonnen talonpoikaistaloihin asti. Niitten välissä on hedelmällisiä, avoimia kenttiä, joista helposti voi tehdä mitä parhaimpia laidunmaita, sillä siellä on paljon lähteitä. Mutta varsinkin on täällä oikealla sellainen rikkaus lähteitä, että ne ovat muuttaneet tuon suuren ylämaan melkein järvimäiseksi, jonka purojen reunalla kasvaa kaislaa ja saraheinää. Jos tarmokas viljelijä kesyttää tämän maan, vapauttaa sen liikanaisesta vedestä muutamilla helposti kaivetuilla kanavilla, valloittaa hän äärettömän alan viljelykselle, ja vilja kasvaisi siinä ennen kuulumattomalla voimalla. Eikä siinä kaikki; edessämme on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria, tuo hiljaan aleneva alue Janvillen ja Vieux-Bourgin välillä, joka on veden puutteen, laihan ja kivisen maanlaatunsa tähden melkein viljelemätön. Kaikki on hyvin yksinkertaista; on vaan johdettava alas nuo vangitut ja suletut lähteet tuolta ylhäältä, antaa niitten valua noille hedelmättömille alueille, jotka sitten vähitellen muuttuvat hämmästyttävän hedelmällisiksi. Minä olen nähnyt kaiken ja punninnut mielessäni kaikki. Tässä on alhaisemman laskun mukaan viisisataa hehtaaria maata, josta rohkea valloittaja voisi luoda kaikkein hedelmällisimmän maatilan. Se on kokonainen valtakunta, kokonainen uusi maailma syntyy siten työnteolla virvoittavan veden ja isämme auringon, koko elämän lähteen avulla."
Marianne katseli häntä ihmetellen, ja Mathieu vavahteli itse sisäisestä innostaan. Mutta Mariannea peloitti miehensä laajat suunnitelmat, eikä hän voinut olla päästämättä levottomuuden huudahtusta:
"Ei, ei, se on liian paljon, sinä pyydät mahdottomia. Mitenkä sinä voit ajatellakaan, että me koskaan saisimme kaikkea tätä, että meidän rikkautemme leviäisi yli koko tämän seudun? Ja mistähän me saisimme pääomaa ja työvoimia tuollaiseen valloitukseen?"
Mathieu seisoi hetken hiljaa ja palasi todellisuuteen. Sitten hymyili hän.
"Olet oikeassa, minä haaveilen, minä puhun hulluuksia. Vielä ei minun kunnianhimoni ulotu niin pitkälle, että minä tahtoisin tulla Chantebledin kuninkaaksi. Mutta se, mitä sinulle puhuin, se on joka tapauksessa totta, ja mitä pahaa siinä on vaikka rakentelisikin pilvenkorkuisia suunnitelmia saadakseen rohkeutta ja luottamusta? Minä olen joka tapauksessa päättänyt koetella maanviljelystä — niin, hyvin vaatimattomalla tavalla, muutamilla hehtaareilla, jotka Séguin varmaankin luovuttaa meille halpaan hintaan tämän pienen talon kanssa, jossa me nyt asumme. Minä tiedän, että hän on läpeensä suuttunut tähän maatilaan, jossa ainoastaan metsästys antaa hänelle hieman tuloja. Sittepä saamme nähdä, onko maa antelias ja vastaako se minun rakkauteeni. — Kas niin, rakkaani, anna nyt elämää tuolle pienelle ahmatille, ja te, pienet pilttini, syökää ja juokaa ja tulkaa voimakkaiksi, maa kuuluu niille, jotka ovat terveitä ja joita on paljon!"
Blaise ja Denis vastasivat tähän kehoitukseen ottamalla uuden voileivän, ja Rose tyhjensi vedellä sekoitetun viinipikarin, jonka Ambroise oli antanut hänelle. Mutta Marianne erittäinkin oli ruumiilliseksi tullut hedelmällisyys alastomine rintoineen, joita Gervais imi kaikin voimin. Hän imi niin voimakkaasti, että se kuului, ja se tuntui lähteen heikolta lorinalta, kun se pursuaa maasta ilmoille. Ympärillään tunsi Marianne maitovirran tulvivan ja leviävän. Hän ei ollut ainoa, joka imetti, huhtikuun mahla kuohui maassa, puissa, korkeassa ruohossa, jonka peitossa hän istui. Allaan, ikuisesti synnyttävässä maassa, tunsi hän tämän virran, joka nousi häneen, täytti hänen, antoi hänelle uutta maitoa aina sen mukaan kuin se virtasi pois hänen rinnastaan. Se oli se maitovirta, joka leviää maailmaan, ikuinen elämänvirta olentojen ikuista satoa varten. Ja päivänpaisteinen, laulava, tuoksuava luonto kylpi siinä ja katseli riemusta hymyillen tuota kaunista kuvaelmaa: äitiä, joka alastomin rinnoin auringon valossa imetti lastaan.
II
Seuraavana päivänä oli Mathieu jo aamupäivällä ennättänyt suorittaa välttämättömät työnsä ja sai sentähden päähänsä pistäytyä rouva Bourdieun luona kuulemassa, miten Norine jaksaa. Hän tiesi, että Norine oli synnyttänyt lapsensa neljätoista päivää sitten, ja hän tahtoi nyt omin silmin nähdä, miten äiti ja lapsi jaksoivat, täyttääkseen sen toimen, jonka Beauchêne oli hänelle antanut. Beauchêne ei kuitenkaan ollut lausunut sen enempää sanaakaan koko asiasta, ja Mathieu ilmoitti hänelle sentähden ainoastaan, että hän aikoi mennä pois iltapäivällä, sanomatta kuitenkaan hänelle, minne hän aikoi. Mutta hän tiesi kyllä, kuinka suuren helpoituksen isäntä tuntisi, kun hän lopultakin saisi tietää, että näytelmä on näytelty, lapsi kadonnut ja äiti toisen rakastajan sylissä.
Kätilön luona Miromesnil-kadun varrella täytyi hänen mennä Norinen huoneesen, sillä Norine makasi vielä, vaikka hän jo oli jotenkin terve ja aikoi jättää tämän paikan ensi torstaina. Kummakseen näki Mathieu sängyn luona olevassa kehdossa makaavan lapsen, jonka hän luuli Norinen jo hylänneen.
"No, vihdoinkin te tulette!" huudahti Norine iloisesti. "Minä aijoin juuri kirjoittaa teille ennenkuin lähden täältä. Pieni sisareni olisi tuonut kirjeen teille."
Cécile oli nimittäin siellä, ja hänen mukanaan oli nuorin sisar Irma. Heidän äitinsä, joka ei päässyt kotiaskareistaan, oli lähettänyt heidät kysymään, miten sisar jaksaa, ja lähettänyt samalla kolme suurta appelsiinia, jotka olivat nyt pöydällä. Molemmat pikku tytöt olivat tulleet käyden ja olivat ihastuneet pitkään kävelymatkaansa ja kaikkiin puotien ikkunoihin, jotka he olivat nähneet. Se hieno talo, jossa iso sisar makasi vuoteessaan, huvitti heitä paljon, ja pieni elävä nukke, joka makasi tuossa musliiniverhojen peittämässä kehdossa, herätti heissä suurta uteliaisuutta.
"Vai niin, se on siis tehty, oletteko nyt hyvissä voimissa?" kysyi Mathieu.
"Niin on, minä olen ollut vähän ylhäällä viitenä viime päivänä, ja pian pitää minun lähteä täältä, sillä minulla on ollut täällä niin hyvä olla, mutta nyt ovat makianleivän päivät lopussa. Eikö totta, Victoire, näin pehmeää vuodetta ja näin hyvää ruokaa emme saa kadulta?"
Mathieu tunsi Victoiren, tuon pienen palvelustytön, joka istui vuoteensa vieressä liinavaatteita ompelemassa. Hän oli saanut lapsensa kahdeksan päivää aikaisemmin kuin Norine, oli jo ylhäällä ja aikoi lähteä pois huomenna. Nyt teki hän vähän työtä Rosinelle, sille rikkaalle, nuorelle neidille, joka oli ollut sukurutsauksessa isänsä kanssa ja oli eilen synnyttänyt lapsensa viereisessä huoneessa, joka oli kokonaan hänen hallussaan. Kun Amy oli palannut takaisin kotimaahansa, ei Norine ja Victoire olleet saaneet kolmatta toveria huoneesensa.
Tuo pieni palvelija katsahti ylös ja herkesi työstään.
"Ei, emme saa maata ja venytellä, emmekä saa lämmintä maitoamme vuoteen ääreen aamusin. Mutta eihän tämäkään ole hauskaa katsella tuota korkeata harmaata seinää tuossa vastapäätä. Eikä sitä voi koko ikäänsäkään elää mitään tekemättä."
Norine nauroi ja pudisti päätään; hän oli selvästi toista mielipidettä. Nuo molemmat pikkusiskot häiritsivät häntä, ja hän tahtoi päästä heistä erilleen.
"Vai niin, pikku tyttöni, te sanotte, että isä on yhä vielä niin suuttunut minuun, ett'en minä voi tulla kotiin?"
"Ei suinkaan," sanoi Cécile, "ei hän juuri niin suuttunut ole, mutta hän sanoo, että se olisi hänelle alentavaa, ja koko kortteli osoittelisi häntä sormellaan. Ja sitten ärsyttelee Euphrasie häntä varsinkin nyt, kun hän on joutunut kihloihin."
"Onko Euphrasie kihloissa?"
Norine näytti hyvin suuttuneelta varsinkin sitte, kun molemmat sisaret olivat yhteen suuhun kertoneet, että sulhanen oli August Bénard, se nuori, ilomielinen muurari, joka asui samassa talossa kuin hekin. Hän oli ihastunut Euphrasieen, vaikka tämä ei näyttänyt juuri millenkään; hän arveli ehkä myös, että Euphrasie oli reipas ja työteliäs tyttö.
"Minä toivotan onnea heille molemmille. Puolen vuoden perästä antaa Euphrasie hänelle selkään. Tervehtäkää mammaa ja sanokaa, että minä annan palttua teille kaikille, ett'en minä tarvitse teistä ketään. En minä vielä ole paljaan taivaan alla, minä voin kyllä hankkia itselleni työtä, ja onhan aina joku, joka tahtoo minua auttaa. Älkää tulko kukaan enää tänne, kuuletteko, minä tahdon mieluummin päästä teistä erilleni."
Kahdeksan vuotias Irma, joka oli helläsydäminen, alkoi itkeä.
"Minkätähden sinä sellaisia tyhmyyksiä puhut? Me emme ole tulleet tänne tekemään sinulle kiusaa. Minä ajattelin juuri kysyä sinulta, onko tuo pieni lapsi todellakin sinun ja saammeko me antaa sille suutelon, ennenkuin menemme."
Norine katui heti kiivauttaan. Hän kutsui heitä vielä kerran pikkutytöikseen, suuteli heitä hellästi ja sanoi, että heidän täytyy nyt lähteä, mutta saavat tulla takaisin tervehtimään häntä, jos se heitä huvitti.
"Tervehtikää ja sanokaa mammalle kiitokset appelsiineistä. Ja pojan te saatte hyvin mielellänne nähdä, mutta älkää millään muotoa koskeko häneen, sillä jos hän herää, nousee siitä sellainen huuto, että on vähällä tulla kuuroksi."
Kun molemmat pikkutytöt katselivat uteliaasti poikaa, käytti Mathieukin tilaisuutta hyväkseen ja katsoi häntä. Hän oli pieni, vanttera ja kukkea lapsi, leveäkasvoinen ja suuripiirteinen. Mathieun mielestä oli hän ihmeellisesti Beauchênen näköinen.
Nyt tuli sisään rouva Bourdieu erään naisen seurassa, jonka Mathieu tunsi Sofie Couteauksi ja jonka hän oli tavannut Séguinillä, kun tämä oli ollut siellä tarjoomassa imettäjää. Mutta rouva Couteau oli näkevinään Mathieun ensi kerran; sopiva käytös kuului hänen ammattiinsa, ja hän oli muuten luopunut koko uteliaisuudestaan tultuaan sekoitetuksi niin moneen juttuun. Molemmat pikkutytöt jättivät nyt hyvästi ja menivät.
"No, pieni ystäväni", sanoi rouva Bourdieu, "oletteko jo ajatellut, mitä teette tuolla pikku raukalla, joka nukkuu tuossa niin makeasti? Tässä on nainen, josta minä olen puhunut! Hän tulee tänne Normandiestä joka neljästoista päivä, hän tuo mukanaan imettäjiä Pariisiin ja vie mukanaan äskensyntyneitä lapsia täysihoitoon siellä. Koska te ette tahdo imettää itse, voitte kuitenkin olla hylkäämättä häntä ja antaa poika hänelle, kunnes saatte varoja ottaaksenne hänet takaisin. Tai jos te olette päättänyt tykkänään hylätä lapsenne, tahtoo hän tehdä meille sen palveluksen, että vie lapsenne heti löytölastenkotiin."
Norine oli tullut hyvin liikutetuksi, hänen päänsä laskeutui takaisin tyynylle aaltoilevain vaaleain hiusten sekaan, ja hän näytti hyvin tuskaantuneelta.
"Herra Jumala, alatteko te kiusata minua taas?"
Hän pani molemmat kätensä silmäin eteen, ikäänkuin päästäkseen näkemästä.
"Se on minun velvollisuuteni", sanoi kätilö matalalla äänellä Mathieulle. "Meille on sanottu, että tekisimme kaikkemme saadaksemme lapsenvuodenaisten — varsinkin niitten, jotka ovat siinä asemassa kuin tämä tyttö — imettämään itse lapsiaan. Sen kautta tulee usein ei ainoastaan lapsi vaan äiti itsekin pelastetuksi siitä synkästä tulevaisuudesta, joka heitä muuten uhkaa. Vaikka äiti kuinkakin tahtoisi päästä lapsestaan, annamme sen kuitenkin olla hänen luonaan niin kauvan kuin mahdollista, me ruokimme sitä tutilla odotellessamme äidinrakkauden heräävän. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on äiti tullut voitetuksi niin pian kuin hän on antanut rintaa pienokaiselleen ja pitää hänen sitten aina luonaan. Se on sentähden kuin te tapaatte vielä lapsen täällä."
Mathieu meni Norinen luokse, joka yhä vielä makasi siinä kädet kasvoilla.
"Kas niin, tehän ette ole paha, te olette hyvä tyttö. Miksi ette anna rintaa pienelle pojallenne, miksi ette itse tahdo pitää häntä?"
Hän paljasti nyt kyynelettömät, polttavat kasvonsa.
"Onko isä edes tullut tänne tiedustelemaan minun vointiani? Ei, minä en voi rakastaa sellaisen miehen lasta, joka on menetellyt niin häpeällisesti kanssani. Minä suutun ajatellessanikin, että se makaa tuossa kehdossa."
"Mutta eihän se poika parka sille mitään voi! Ja se on juuri hänet, kun te tuomitsette, te rankaisette itseänne, sillä nyt, kun te olette yksinänne, olisi poika ehkä suureksi lohdutukseksi teille."
"Ei, ei, sanon minä! Minä en tahdo, minä en voi, niin nuori kuin olen, pitää huolta lapsesta saamatta pienintäkään apua isältä. Jokainen tietää, mihin itse kykenee, eikö totta? No hyvä, minä en ole niin urhea enkä myöskään niin tyhmä ... en, en!"
Mathieu vaikeni, sillä hän näki, ett'ei mikään voinut vaikuttaa siihen vapaudenhaluun, joka Norinessa oli. Hän ilmaisi liikkeellä alakuloisuutensa, mutta hän ei tuntenut vastenmielisyyttä eikä vihaa. Norine oli nyt kerran sellainen, kaunis tyttö ja pää täynnä köyhien ihmisten haluja.
"No niin, sitten me pakoitamme teidän imettämään häntä", sanoi rouva Bourdieu, joka tahtoi tehdä viimeisen ponnistuksensa. "Mutta pojan hylkääminen ei ole kaunista. Miksi te ette usko häntä rouva Couteaulle? Hän veisi pojan täysihoitoon, ja te voisitte ottaa hänen takaisin, kun olette saanut työtä. Eihän se tulisi kalliiksi, isä sen kyllä maksaa."
Nyt suuttui Norine oikein toden tiestä.
"Hänkö maksaisi! Vai niin, kiitoksia paljon! Te ette tunne häntä. Ei siltä, että se hänen rahoissaan olisi mitään, sillä hän on miljonääri. Mutta hän ei mitään toivo niin paljon kuin että lapsi häviäisi, että se vietäisiin johonkin loukkoon, ja jos hän olisi tohtinut, olisi hän kehoittanut minua murhaamaan sen. Kysykää tuolta herralta, valehtelenko minä! Näettehän, ett'ei hän sano mitään. Ja minunko pitäisi sitten maksaa, minun, jolla ei ole soutakaan, ja olen jo ehkä huomenna paljaalla kadulla ilman leipää! Ei, ei, minä en tahdo!"
Hän purskahti itkuun.
"Minä pyydän, antakaa minun olla rauhassa! Neljätoista päivää olette te kiusannut minua tällä lapsella ja antanut sen olla tässä vieressäni siinä luulossa, että minä vihdoinkin rupeisin sitä imettämään. Te tuotte sen minun luokseni, panette sen syliini, että minä katselisin ja suutelisin sitä. Ehtimiseen saatatte te sen itkemään, että minun sydämeni heltyisi ja antaisin sille rintaa. Ettekö te ymmärrä, kun minä käännän pois pääni, kun minä en tahdo suudella enkä edes nähdä häntä, niin on se sentähden, että minä pelkään tulevani voitetuksi, että rupean kuin hullu rakastamaan häntä, joka olisi suuri onnettomuus sekä hänelle että minulle. Hänen on paljoa parempi olla yksinään. Minä pyydän, viekää hän heti pois älkääkä kiusatko minua kauvemmin!"
Hän vaipui takaisin tyynyille hiukset epäjärjestyksessä ja hartiat paljaina, peitti kasvonsa ja nyyhki ääneensä.
Couteauska seisoi hiljaa ja liikkumatta vuoteen ääressä ja odotti. Hän näytti mustassa villaleningissään ja mustassa myssyssään, jota koristi keltainen nauha, pyhäpukuun puetulta talonpoikaisnaiselta, ja hänen kapeat, vilkkaat kasvonsa yrittivät näytellä hyväntahtoista osanottoa. Vaikka tämä affääri näytti menneen myttyyn, rupesi hän kuitenkin lukemaan vanhaa läksyään.
"Teidän pikku poikanne saisi aivankuin oman kodin Rougemontissa. Siellä on paras ilmanala koko departementissä, sinne tulee kansaa Bayeuxistakin parannuksille. Ja nuo pienet lapset, jos tietäisitte, miten niitä siellä lellitellään ja oikein pilataan hellyydellä! Kaikki asukkaat ajattelevat vaan, mitenkä he saisivat luokseen pieniä pariisilaislapsia, ja he rakastavat niitä ja antavat heidän olla kuin prinssit. Eikä se tulisi kalliiksikaan, minulla on eräs ystävätär, jolla on jo kolme kasvattilasta, ja koska hän luonnollisesti ruokkii heitä tutilla, niin voisi hän ottaa neljäkin; hän ottaisi teidän lapsenne melkein kuin kaupanpäälle. Eikö se miellytä teitä?"
Mutta kun hän näki, että Norine vastasi ainoastaan kyynelillä, teki hän jyrkän liikkeen aivan kuin nainen, joka ei tahdo tuhlata aikaansa. Tavallisilla Pariisin matkoillaan kaksi kertaa kuukaudessa vei hän ensin imettäjänsä välitystoimistoihin ja teki sitten kiertokulun kätilöitten luokse kootakseen rintalapset, niin että hän voi matkustaa kotiin samana iltana kahden kolmen naapurivaimon kanssa, jotka auttoivat häntä viedessään kotiin "nuoria penikoita", joiksi hän heitä kutsui. Tänään oli hänellä tavallista kiireempi, sillä rouva Bourdieu, joka käytti häntä yhteen ja toiseen toimeen, oli käskenyt hänen viemään Norinen lapsi heti löytölastenkotiin, ellei Norine anna viedä sitä Rougemontiin.
"Siis", sanoi hän, kääntyen kätilön puoleen, "minä otan tuon toisen naisen lapsen. Parasta on, että menen heti hänen luokseen, että saan sopia asiasta. Sitten tulen minä noutamaan tätä, jonka vien pois juoksujalassa, sillä minun junani lähtee kello kuusi!"
Kun he olivat menneet Rosinen huoneesen, joka oli eilen synnyttänyt lapsensa, ei kuulunut huoneen syvässä hiljaisuudessa muuta kuin Norinen ankarat nyyhkytykset. Mathieu oli istunut kehdon viereen ja katseli sanomattomalla säälillä tuota pientä olentoparkaa, joka yhä nukkui tyytyväisesti. Victoire, tuo nuori palvelustyttö, joka oli koko ajan istunut äänetönnä ommellen, alkoi nyt puhua sävyisällä tavallaan vilkaisematta edes neulastaan:
"Te teette aivan oikein siinä, ett'ette anna lastanne tuolle lurjukselle. Vaikka häntä miten kohdeltaisiin löytölastenkodissa, on hänellä kuitenkin aina parempi olo siellä kuin hänen luonaan. Siellä hänellä on ainakin mahdollisuus elää. Juuri sentähden tahdoin minä, että minun lapseni oli heti vietävä sinne. Minä olen kotoisin niiltä seuduilta, Bervillestä, kuten tiedätte, puolen penikulman päästä Rougemontista, ja minä tunnen tuon Couteauskan, meillä puhutaan kyllä tarpeeksi hänestä. Niin, niin, kyllä siinä on kaunis nainen! Ensin hän laittoi niin, että sai lapsen, päästäkseen siten imettäjäksi; mutta kun hän huomasi, ett'ei hän omaa maitoaan myymällä voi tarpeeksi nylkeä ihmisiä, alkoi hän myydä muitten maitoa. Se on kaunis ammatti, jonka harjoittajalla ei saa olla sydäntä. Sitten oli hänellä onni päästä naimisiin erään suurikasvuisen miehen kanssa, joka saa nyt tanssia hänen pillinsä mukaan ja joka auttaa häntä. Hän hankkii myös imettäjiä ja vie pois pikkulapsia, kun on kiire. Niillä kahdella on useampia murhia omallatunnollaan kuin sellaisilla murhaajilla, jotka mestataan. Bervillen pormestari sanoi, että Rougemont on koko departementin häpeäpilkku. Rougemontin ja Bervillen välillä on aina ollut vihamielisyyttä, se on tietty. Mutta se on varma ja tosiasia, että Rougemontin asukkaat pitelevät aivan liian huolimattomasti pariisilaislapsia. Kaikilla asukkailla siellä on sormensa mukana tässä pelissä, koko kylällä ei ole muuta elinkeinoa, ja kaikki käy vaan siihen suuntaan, että voitaisiin haudata niin monta kuin suinkin. Lapset eivät todellakaan elä vanhoiksi siellä. Mitä enemmän niitä kuolee, sitä parempi on ansio. Eipä siitä syystä ole ihmettelemistä, että Couteauska koettaa viedä sinne lapsia niin paljon kuin suinkin."
Hän kertoi kaiken tämän mitä uskottavimmalla äänellä, sillä hän oli teeskentelemätön tyttö, eikä Pariisi ollut häntä opettanut vielä valehtelemaan.
"Ennen muinoin kuului sieltä vielä pahempaa. Minä olen kuullut isäni kertovan, että hänen aikanaan veivät lastenkulettajat sinne neljä viisi lasta kukin, oikeita taakkoja, jolloin lapset olivat nuorilla sidotut kimpuiksi ja kannettiin kainalossa. Rautatien asemalla latoivat he nämät kimput odotussalien penkeille. Eräänä päivänä unohti eräs Rougemontin vaimo yhden lapsen asemalle, ja siitä nousi hirveä juttu, sillä lapsi löydettiin sitten kuolleena. Ja junissa nähtiin joukottain noita lapsiparkoja, jotka itkivät nälästä. Varsinkin talvella oli tuo ihan inhoittavaa; lapset olivat vilunsinisiä ja vapisivat kylmästä, ja repaleiset kapalovyöt tuskin voivat verhota heitä. Usein kuoli muutamia heistä, ja pieni ruumis jätettiin sitten lähimmälle asemalle ja haudattiin lähimpään kirkkomaahan. Voinette ajatella, missä tilassa ne tulivat perille, jotka eivät matkalla kuolleet. Meillä hoidetaan sikoja paljoa paremmin, sillä niitten ei anneta sillä tavalla matkustaa. Minun isäni sanoi, että se voisi saada kivetkin itkemään. Mutta nyt on tarkempi järjestys, lapsenkulettajat eivät saa viedä kuin yhden lapsen kerrallaan. He kiertävät asetuksia, tietysti, ja ottavat mukaansa kaksi, ja sitten heillä on muita naisia apuna, he käyttävät niitten apua, jotka matkustavat kotiinsa. Couteauskalla esimerkiksi on paljon metkuja, joilla hän vetää viranomaisia nenästä. Ja koko Rougemont katsoo sormiensa läpitse, sillä on liian suuri etu siitä, että liike käy hyvin, ja yhtä asiaa he vaan pelkäävät, sitä, että poliisi sekaantuu liikkeenhoitoon. Se ei paljon auta, että hallitus lähettää joka kuukausi tarkastajia, vaatii todistuksia ja suosituksia pormestarilta. Se ei ollenkaan estä eukkoja lähettämästä niin monta pienokaista kuin suinkin toiseen maailmaan. Eräs meidän Rougemontissa oleva sukulaisemme sanoi kerran: 'Malivoireskalla oli onni, hän pääsi neljästä viime kuussa.'"
Victoire vaikeni hetkiseksi pannessaan lankaa neulansilmään. Norine itki yhä vaan. Mathieu kuunteli mykkänä kauhusta ja silmät luotuina nukkuvaan lapseen.
"Nyt ei tosin ole niin paljon juttuja liikkeellä Rougemontista kuin ennen muinoin", jatkoi palvelustyttö, "mutta ainakin niin paljon, että se pelättää hankkimasta lapsia maailmaan. Me tunnemme kolme tai neljä kasvatusäitiä, jotka eivät ole suurenkaan arvoiset. Sarvesta saavat lapset syödä aina, ja voitteko ajatella millaisia sarvia, ei niitä koskaan puhdisteta, talvella ovat ne täynnä jäätynyttä maitoa ja kesällä hapanta. Vimeuxskan mielestä tulee sarvi liian kalliiksi, ja hän elättää kaikkia penikoitaan sopalla; sillä tavalla pääsee hän pikemmin niistä eroon, niitten vatsat tulevat suuriksi, paisuvat, niin että näyttää kuin ne olisivat repeämäisillään. Rouva Loiseaun luona on niin ilettävän likaista, että siellä täytyy pitää nenästään kiinni, kun lähestyy sitä nurkkaa, jossa pienokaiset makaavat vanhoilla rievuilla liassaan. Gavettella taas menee eukko miehensä kanssa työhön, niin että neljän kasvatuslapsen hoito on uskottu isoisälle, seitsenkymmenen vuotiaalle saamattomalle ukolle, joka ei voi edes estää kanoja hakkaamasta pienokaisilta silmiä päästä. Vielä huonompaa on Couchoixskan luona, jolla ei ole ketään lasten hoitajaa, vaan hän sitoo ne kiinni kehtoihin, jotta ne eivät pudottautuisi kuoliaaksi lattialle. Jos te käytte kylän kaikissa taloissa, löydätte samaa kaikkialta. Ei ole ainoatakaan perhettä, joka ei tekisi kauppoja tuolla markkinatavaralla. Meidän seuduilla on kyliä, joissa tehdään pitsejä, toisia, joissa valmistetaan juustoa tai omenaviiniä. Rougemontissa valmistetaan lasten ruumiita."
Hän herkesi ompelemasta ja katseli Mathieutä kirkkailla silmillään.
"Mutta hirvein kaikista on Couillardska, vanha varasnainen, joka on ollut vankilassa puolen vuotta ja asettunut nyt asumaan kylän ulkopuolelle metsänlaitaan. Ei ainoakaan lapsi ole koskaan päässyt elävänä hänen kynsistään. Se on hänen erikoisalansa. Kun esimerkiksi nähdään Couteauskan vievän lapsen hänelle, niin tiedetään heti, mitä se merkitsee. Couteauska on varmaankin sopinut hänen kanssaan, että lapsen pitää kuoleman. Vanhemmat maksavat kolme neljä sataa frankia sillä ehdolla, että lapsi saa täysihoidon, kunnes hän on käynyt rippikoulun; ja voitteko ajatella, että lapsi kuolee kahdeksassa päivässä; tarvitsee ainoastaan jättää ikkuna sulkematta; niin teki eräs kasvatusäiti, jonka minun isäni tunsi, eräänä talvena; kun hänellä oli puolen tusinaa pienokaisia, avasi hän oven selkiselälleen ja meni sitten ulos kävelemään. Tämän pojan tästä viereisestä huoneesta, jossa Couteauska nyt on, vie hän varmaan Couillardskan luokse, sillä minä kuulin neiti Rosen äskettäin sopineen hänen kanssaan neljästäsadasta frankista, joka olisi maksettava yhdellä kertaa, eikä sitten enään tarvitsisi huolehtia asiasta."
Hänen täytyi nyt vaieta, sillä Couteauska tuli sisään noutamaan Norinen lasta. Norine ei enään itkenyt, vaan kuunteli uteliaasti tuon pienen palvelustytön juttuja. Mutta kun hän näki Couteauskan, heittäytyi hän maata kasvot tyynyä vastaan, aivankuin hänellä ei olisi ollut voimia nähdä, mitä nyt piti tapahtuman. Mathieu nousi; hänkin oli hyvin liikutettu.
"Se on siis päätetty; minä vien hänet mukanani", sanoi Couteauska. "Rouva Bourdieu antoi minulle paperilapun, johon on kirjoitettu syntymäpaikka ja päivä, jolloin hän on syntynyt. Nyt tahtoisin minä tietää hänen ristimänimensä ... minkä nimen te tahdotte antaa hänelle?"
Norine ei vastannut heti. Sitten sanoi hän puoleksi tukahtuneella äänellä:
"Alexandre."
"Vai niin, Alexandre. Mutta parasta olisi, että te antaisitte hänelle vielä toisen nimen, niin että voisitte tuntea hänen paremmin jonakuna päivänä tulevaisuudessa, jos teillä on halua."
Norinesta täytyi taaskin pusertaa vastausta.
"Honoré."
"Siis Alexandre Honoré. Viimeinen nimi on teidän oman nimenne mukaan, ja ensimäinen on isän, eikö niin? Nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen. Mutta kello on jo neljä, minä en mitenkään ehdi junaani, ellen ota hevosta. Se on kaukana hornassa, Luxembourg-puiston tuolla puolen. Hevoskyyti on kallista ... miten me siitä sovimme?"
Hänen siinä inistessään saadakseen kiristetyksi tuolta tyttöparalta muutamia lantteja, sai Mathieu päähänsä seurata itse häntä löytölastenkotiin voidakseen sanoa Beauchénelle, että lapsi oli oikealla tavalla otettu vastaan hänen läsnä ollessaan. Hän sanoi Couteauskalle lähtevänsä mukaan, ottavansa hevosen ja kyyditsevänsä hänen lapsen kanssa sinne.
"No, sehän sopii hyvin, tulkaa sitten. On synti herättää tätä pienokaista, hän nukkuu niin hyvin, mutta sen täytyy kuitenkin tapahtua."
Luisilla käsillään, jotka olivat tottuneet pitelemään tätä kauppatavaraa, otti hän ylös lapsen, hieman kovakouraisesti; hän unohti hyväntahtoisen ja lempeän käytöksensä, kun oli kysymyksessä viedä lapsi kilpailijalle. Poika heräsi ja alkoi huutaa.
"No, tuhannen vietävä, tästä ei tule hauskaa, jos hän tarjoo meille soittoaan vaunuissa. Tulkaa, kiirehtikää!"
Mutta Mathieu pysäytti hänet.
"Ettekö tahdo suudella häntä, Norine?"
Kun lapsi alkoi huutaa yhä kovemmin, painoi tyttöparka päänsä syvälle tyynyyn ja sulki käsillä korvansa.
"En, en, viekää pois hänet, viekää heti paikalla, älkää nyt taas ruvetko kiusaamaan minua!"
Hän painoi umpeen silmänsä ja torjui kädellään luotaan sen kuvan, jolla häntä ahdistettiin. Kun hän tunsi, että Couteauska pani lapsen sänkyyn, kävi vapistus hänen ruumiinsa lävitse, hän nousi istualleen ja suuteli ilmaan sattuman varaan; suutelo sattui pieneen, valkeaan myssyyn. Norine oli avannut itkettyneet silmänsä ainoastaan raolleen, hän näki tuon pienen olennon epäselvänä haamuna, joka huusi ja potki.
"Te otatte minulta hengen, viekää pois hän, viekää pois hän!"
Vaunuissa vaikeni lapsi äkkiä; vaunujen keinuminen joko rauhoitti häntä tai pelkäsi hän pyörien jyrinää. Couteauska, joka piteli lasta polvillaan, oli alussa vaiti ja katseli päivänpaisteisia katukäytäviä, ja Mathieu, joka tunsi tuon pienen olentoraukan jalat polveansa vastassa, vaipui synkkiin mietteisiin. Mutta sitten aukasi Couteauska suunsa.
"Tuo tyttö teki hyvin väärin siinä, ett'ei uskonut lastaan minulle, minä olisin antanut hänen hyviin käsiin ja hän olisi tullut paksuksi ja lihavaksi kuin kirkonenkeli Rougemontissa. Mutta kaikki luulevat, että me kiusaamme lapsia turhan voiton tähden. Jos hän nyt olisi antanut minulle viisi frankia ja maksanut rautatiepiletin, niin olisiko se vienyt häntä vararikkoon? Niin kaunis tyttö kuin hän, voi aina hankkia rahaa. Minä tiedän, että meidän ammatissa on kyllä sellaisia, jotka eivät ole niinkään rehellisiä, he pettävät ja vaativat välityspalkkiota ja antavat sitten lapset täysihoitoon alhaisempaa maksua vastaan, he varastavat sekä vanhemmilta että imettäjältä. Ei ole kunniallista tehdä noista pienistä olennoista kauppatavaraa, aivankuin kananpojista ja vihanneksista. Minä sitävastoin olen arvossa pidetty nainen, meidän kylämme pormestarin suosittama, minulla on todistus siveellisestä käytöksestäni, jonka voin näyttää vaikka koko maailmalle. Ja jos te joskus tulette Rougemontiin, niin kysykää Sofie Couteauta; te saatte silloin kuulla, että hän on työihminen, joka ei ole kellekään sounkaan velkaa."
Mathieu ei voinut olla häntä katselematta nähdäkseen miltä hän näytti pitäessään sellaisia ylistyspuheita itsestään, aivankuin vastaukseksi siihen, mitä Victoire oli kertonut; ehkä oli Couteauska talonpoikaisnaisen viisaudella aavistanut, että häntä oli soimattu. Kun hän tunsi, miten Mathieun läpitunkeva katse lävistäytyi hänen sieluunsa, luuli hän ehkä, ett'ei hän ollut valehdellut tarpeeksi uskottavasti, sillä nyt alkoi hän uudestaan, tuli sulavammaksi suultaan, ylisti ainoastaan Rougemontin paratiisia, jossa lapsia hellittiin, hoidettiin ja lelliteltiin kuin prinssejä. Kun hän näki, että herra ei vastannut, vaikeni hän taas. Ei maksanut vaivaa valloittaa tuota herraa. Ja vaunut vierivät eteenpäin. Vasta kun he olivat kulkeneet ohi Luxembourg-puiston, sanoi Couteauska taas:
"Tuo tyttö luulee ehkä, että hänen lapsellaan tulee olemaan parempi olo löytölastenkodissa. Minä en tahdo sanoa mitään sen johtokunnasta, vaikka siitä kyllä olisi paljonkin sanomista. Meillä on Rougemontissa ollut monta kasvattilasta, jotka tuo johtokunta on lähettänyt sinne, ja minä voin vakuuttaa, että ne eivät siellä paremmin kostu, vaan kuolevat yhtä pian kuin muutkin. Mutta parasta on antaa ihmisten noudattaa tahtoaan. Vaikka kyllä minä toivoisin, että te tietäisitte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä tuolla tehdään."
Vaunut pysähtyivät nyt Defert-Rochereau-kadulla, ennenkuin tultiin ulommaisille bulevardeille. Siinä oli suuri, harmaa talo, ikävän virallisen näköinen, ja eräästä sivuovesta meni Couteauska sinne sisään lapsi käsivarrella. Mathieu seurasi häntä. Mutta häntä ei haluttanut seurata Couteauskaa konttooriin, jossa eräs nainen otti lapsia vastaan, sillä hän pelkäsi kysymyksiä, aivankuin hänellä olisi osa tähän rikoksellisuuteen. Hän piti parempana jäädä erääsen odotushuoneesen, jonka seinämillä oli useampia erityisiä kammioita, joissa ne henkilöt, jotka toivat sinne lapsia, saivat odottaa vuoroaan.
Hän sai odottaa kaksikymmentä minuuttia, joka aika tuntui hänestä hyvin pitkältä. Siellä tammella vuoratussa, synkässä huoneessa, joka haiskahti sairashuoneelta, vallitsi kuolonhiljaisuus. Hän kuuli ainoastaan jonkun äsken syntyneen lapsen kumeaa vikinää ja silloin tällöin tukahdutetun nyyhkytyksen, luultavasti se oli joku äiti, joka istui odottamassa jossakin kammiossa. Hänen mieleensä johtui nyt vanha löytölastenkoti, jossa oli pyöreä, muuriin kiinnitetty kääntölaatikko. Äiti tuli hiipien sinne, pani lapsen laatikkoon, veti kellonnauhasta ja pakeni. Hän oli liian nuori, niin että hän ei itse ollut nähnyt tuota laitosta muualla kuin melodraamassa Porte-Saint-Martinin teaatterissa. Mutta se johti hänen mieleensä monet historiat vasuista ja pikkulapsista, joita tuotiin sinne maaseudulta ja jotka ajomiehet panivat tuohon laatikkoon, herttuattarien jälkeläisistä, jotka tuntemattomat miehet veivät tuonne unholaan, kokonaisista riveistä työläisnaisia, jotka salaa karkoittivat luotaan satunnaisen yhteyden hedelmät. Miten toisin olikaan nyt, kääntölaatikko oli poissa, lasten sisään jättämisen täytyi tapahtua julkisesti, kokonainen virkakunta oli toimessa kirjoittelemassa muistiin päiviä ja nimiä, ja samalla oli se sitoutunut rikkomattomaan vaitioloon. Hän tiesi kyllä, että muutamat väittivät kääntölaatikon poistamisen enentäneen sikiön ulosajon ja lapsenmurhat kaksinkertaiseksi. Päivä päivältä aletaan yhä enemmän hylätä se muinaisaikain mielipide, että tosiasioihin on alistuttava, harha-askeleet on peitettävä kuin välttämättömät likaviemärit, jotavastoin vapaan yhteiskunnan oikea tehtävä on estää pahetta, ahdistaa sitä ja tukahuttaa se jo ituna. Ainoa tapa hylättyjen lasten lukumäärän vähentämiseen on se, että opitaan tuntemaan heidän äitinsä, lohdutetaan heitä, autetaan heitä ja annetaan heille sellaisia välikappaleita, että voivat olla äiteinä.
Mutta tänä hetkenä ei hän mietiskellyt, hänen sydämessään oli vallalla säälin ja tuskan tunne ajatellessaan niitä rikoksia, sitä häpeää ja surua, jonka näyttämönä oli se huone, jossa hän nyt oli. Nainen, joka otti vastaan lapsia pienessä salaperäisessä konttoorissaan, oli varmaankin kuullut mitä hirveimpiä tunnustuksia! Tämä oli siis haaksirikkoisten satama, pimeä kuilu, joka nielasi onnettomain naisten häpeällä merkityt elämän hedelmät! Ja kun hänen odotusaikansa yhä piteni, näki hän kolme naista saapuvan. Yksi heistä oli varmaankin työläisnainen, jolla oli kauniit, kalpeat kasvot, ja hänen villiytynyt katseensa johti Mathieun mieleen erään sanomalehtiuutisen, jossa kerrottiin, mitenkä eräs tyttö, joka oli jättänyt lapsensa löytölasten kotiin, oli itse heittäytynyt sen jälkeen Seineen; toinen näytti naidulta, naiselta, hän oli joku työmiehen vaimo, jolla oli liian paljon lapsia, niin ett'ei voinut enään elättää tätä viimeistään; kolmas oli luultavasti katutyttö, yksi sellaisista, jotka kuudessa vuodessa tuovat sinne neljä lasta, aivankuin aamusin likavedet heitetään likaviemäriin. Mathieu kuuli, että he päästettiin sisään eri kammioihin.
Kun Couteauska vihdoin tuli takaisin tyhjin käsin, ei hän sanonut sanaakaan, eikä Mathieukään kysynyt mitään. He nousivat ääneti vaunuihin. Kun vaunut vierivät eteenpäin kansaa täynnä olevilla kaduilla, purskahti Couteauska äkkiä nauramaan. Kun hänen aina vaitioleva kumppaninsa ei kysynyt häneltä syytä tähän iloon, alkoi hän itse vihdoin kovalla äänellä:
"Te ette tiedä, minkätähden minä nauran. Te saitte vähän odottaa siellä ulkona, ja se oli siitä syystä, että kun minä tulin konttoorista, tapasin erään tuttavan, joka on siellä sairaanhoitajattarena. Niin, te ette ehkä tiedä, että sairaanhoitajattaret vievät sieltä lapsia kasvatusäideille maaseudulle. No niin. Minun ystävättäreni kertoi, että hän matkustaa huomenna Rougemontiin kahden muun sairaanhoitajattaren kanssa ja että hänellä luultavasti on silloin muitten lasten mukana muassaan myös se lapsi, jonka minä äsken jätin sinne."
Hän nauroi taaskin kuivaa nauruaan.
"Eikö se ole naurettavaa? Äiti ei tahtonut antaa häntä minun mukaani Rougemontiin, ja nyt tulee se kuitenkin sinne! On sellaisia seikkoja, joitten kaikesta huolimatta täytyy tapahtua."
Mathieu ei vastannut. Mutta jääkylmä viima tunki hänen sydämeensä. Se on totta, kohtalo on väliin taipumaton. Mitähän siitäkin lapsiraukasta tulee? Odottiko häntä pikainen kuolema vaiko elämä köyhyydessä, kärsimyksissä ja rikoksissa?
Vaunut vierivät yhä eteenpäin, ja kuului ainoastaan pyörien kitisevä rätinä. Kun Couteauska läksi vaunuista Miromesnilkadun varrella ja sai nähdä, että kello jo oli puoli kuusi, alkoi hän kimittää, että hän varmaankin myöhästyy junasta, sillä hänellä oli asioita suoritettavana tuossa talossa ja sitten pitäisi hänen vielä noutaa se toinen lapsi. Mathieullä, joka tahtoi pitää ajurin ajaakseen pohjoiselle rautatienasemalle, ei ollut mitään sitä vastaan, että sai nähdä lastenkulettajain lähdön. Ja hän rauhoitti Couteauskaa, käski hänen kiirehtiä ja lupasi odottaa. Kun Couteauska vastasi, että hän tarvitsi neljännestunnin aikaa, meni Mathieukin ylös tapaamaan Norinea.
Kun hän tuli Norinen huoneesen, istui tyttö vuoteessaan syömässä appelsiinejä, joita hänen sisarensa olivat tuoneet. Hän piti paljon kaikesta hyvästä, hän eroitti huolellisesti lohkot erilleen ja imi mehun raittiilla, terveellä suullaan, silmät puoliummessa, ahnaasti kuin kissa, joka lipoo kielellään maitoa. Hän säpsähti, kun joku tuli niin nopeasti sisään. Ja kun hän tunsi tulijan, hymyili hän hämmästyneenä.
"Se on tehty", sanoi Mathieu.
Norine ei vastannut heti, hän pyyhki sormensa nenäliinaan. Mutta hänenhän täytyi sanoa jotakin.
"Te ette sanonut, että tulette takaisin, enkä minä odottanut teitä. Vai niin, se on siis tehty; no sen parempi. Minä vakuutan teille, ett'ei ollut mahdollisuutta menetellä toisin."
Sitten puhui hän muutostaan kätilön luota, kysyi, voisiko hän päästä takaisin tehtaasen, ja sanoi menevänsä kuulemaan, jotta nähtäisiin, onko isäntä siksi hävytön, että ajaa hänet pois.
"Ei silti, että minä häntä tarvitsisin eli kaipaisin, sillä minä en koskaan voisi kohdata pahempaa kitupiikkiä kuin hän."
Puhelu alkoi käydä hitaanlaiseksi; Mathieu tuskin vastasikaan enään. Silloin hyökkäsi Couteauska vihdoinkin sisään lapsi sylissä.
"Nyt meidän täytyy kiirehtiä! Heidän tinkimisestään ei tule koskaan loppua, he ovat aivan mielettömiä siitä tuskasta, että minä saisin muka pari souta liikaa."
Mutta Norine pysäytti hänet.
"Se on neiti Rosinen lapsi ... ah, antakaa minun katsoa sitä!"
Norine paljasti lapsen kasvot ja huudahti:
"Oi, miten suuri ja kaunis hän on! Tuohan saisi mielellään elää!"
"Kas niin se on aina", sanoi Couteauska filosoofisesti. "Kun lapsi on oikein vasten tahtoa syntynyt, on hän aina terve ja voimakas."
Norine ei voinut irroittaa silmiään hänestä.
"Se on oikein synti, mitenkä voi olla sydäntä..."
Mutta hän vaikeni ja lisäsi sitten:
"Niin, se on sydäntä vihlovaa, kun täytyy jättää nuo enkelit!"
"Hyvästi, voikaa hyvin", sanoi Couteauska. "Te saatte minun myöhästymään junasta. Minulla on paluupiletit, toiset odottavat minua asemalla. Siitäpä vasta tulisi kaunis soppa!"
Hän hyökkäsi ulos, ja Mathieu seurasi hänen kintereillään. Kun Couteauska oli istuutunut vaunuihin, ja ne lähtivät taas liikkeelle, huudahti hän:
"Uh ... No sepä oli hyvä ... Kuulitteko tuota Norinea? Hän ei itse tahtonut antaa viittätoista frankia kuukaudessa, ja kuitenkin vaatii hän nyt tuon hyvän neiti Rosinen puolesta, joka äsken antoi minulle neljäsataa frankia, että hänen lapsensa on kasvatettava hyvin, kunnes tämä on käynyt rippikoulun. Mutta onhan tämä myöskin komea poika. Katsokaa häntä! Niin, kun rakkaus hankkii lapsia maailmaan, tekee se aina tehtävänsä hyvin. Vahinko vaan, että kauneimmat lapset kuolevat aikaisimmin."
Mathieu katseli poikaa, siinä kun hän makasi talonpoikaisnaisen sylissä. Lapsi oli puettu hienoon, pitseillä reunustettuun liinavaatteesen aivankuin pieni, kuolemaan tuomittu prinssi, joka viedään mestauslavalle. Ja hän muisti samalla tuon ilettävän jutun: isän, joka viettelee tyttärensä kolme kuukautta äidin kuoleman jälkeen, sukurutsauksen hedelmä synnytetään salaisuudessa ja annetaan sitten kallista palkintoa vastaan kasvatusäidille, joka aivan rauhallisesti riistää siltä hengen avaamalla ikkunan tai oven selkiselälleen. Tuo pieni äskensyntynyt, joka kehittymättömistä piirteistään huolimatta nyt jo oli kaunis kuin enkeli, oli hyvin kiltti eikä päästänyt ääntäkään. Tämä kaikki oli inhoittavaa.
Saint-Lazaren rautatienaseman edustalla hyppäsi Couteauska pois vaunuista.
"Kiitoksia, herrani, te olette ollut kovin hyväntahtoinen. Minä tahdon mielelläni auttaa teidän tuttuja naisianne, jos te vaan tahdotte suosittaa minua heille."
Mathieu, joka myöskin oli lähtenyt vaunuista, näki nyt näyn, joka sai hänet hetkeksi pysähtymään. Matkustajavilskeen ja kuormakärryjen keskellä huomasi hän viisi talonpoikaisnaista jokaisella sylilapsi sylissä; he kävelivät levottomina edestakaisin kuin pelästyneet varikset. Kun he vihdoinkin näkivät Couteauskan, alkoivat he yhteen suuhun rääkyä, ja kaikki viisi hyökkäsi ahnaasti hänen kimppuunsa. Vaihdettuaan paljon haukkumasanoja ja selityksiä yhtyivät kaikki nuo kuusi vihdoin yhteen ryhmään ja hyökkäsivät junaan hameitten ja hatunnauhain liehuessa, lapset sylissä, aivankuin petolinnut, jotka pelkäävät, ett'eivät ehdi raadolleen. He peittyivät savuun ja katosivat höyrypillin kimakasti viheltäessä.
Mathieu seisoi yksin kansanjoukossa. Tällä tavalla veivät petolinnut joka vuosi Pariisista kaksikymmentätuhatta lasta, joita senjälkeen ei kukaan saanut enään nähdä. Ei siinä kyllin, että ihmiskylvö turmeltiin, heitettiin polttavaan kivistöön, ei siinä kyllin, että sikiön ulosajo ja lastenmurhat saivat aikaan suuren mieshukan, vaan eläväkin sato korjattiin huonosti, puolet siitä hävitettiin, muserrettiin, murhattiin. Voitonhimoisia varasnaisia ja murhaajia saapui kaikilta ilmansuunnilta ja he veivät pois niin paljon äskensyntynyttä, jokeltavaa elämää kuin heidän syliinsä mahtui heittääkseen sen sitten kuoleman kitaan. He vakoilivat porteilla ja vainuivat jo matkan päästä viattomain lasten veren hajua. Lastivaunut jyrisivät matkoillaan rautatieasemille, niihin tyhjennettiin kehdot, löytölastenkotien ja kasvatuslaitosten salit, vaivaishoidon perustamat synnytyslaitokset, kätilöitten epäilyttävät pesät. Kaikki nuo pienet kääröt heitettiin yhteen kasaan, vietiin pois, jaettiin tuolla kaukana tullakseen sitten murhatuiksi. Se oli vimmattua tuhoamista, viikate niitti alituisesti tähkäpäitä, ja elonaika kesti läpi koko vuoden. Niinkuin nuo pienokaiset olivat tulleet huonosti kylvetyiksi ja heistä huonosti sato kootuksi, samoin tullaan heitä huonosti elättämään. Se oli suurenmoinen verilöyly, elinvoimaisimmat lapset tapettiin sillä, että ne otettiin pois äideiltänsä, ainoalta imettäjältä, jonka maito antoi elämää.
Veri syöksi äkkiä Mathieun sydämeen, kun hän tuli ajatelleeksi Mariannea, joka terveenä ja kukkeana odotti häntä Yeusen sillalle pikku Gervais rinnoillaan. Ne numerot, joita Mathieu oli silmäillyt, tulivat nyt äkkiä hänen mieleensä. Niissä departementeissä, joissa lastenkasvatusta harjoitettiin ammattina, oli pikkulasten kuolinprosentti viisikymmentä, paremmissa neljäkymmentä ja pahimmissa seitsemänkymmentä. On laskettu, että noita lapsia on sadassa vuodessa kuollut seitsemäntoista miljoonaa. Kuolevaisuuden keskimäärä oli jo kauvan ollut sata ja satakaksikymmentätuhatta vuodessa. Pahimmat ihmisteurastajahallitukset, suurimpain valloittajain verilöylyt eivät ole saaneet aikaan sellaista ihmishukkaa. Se oli jättiläistaistelu, jonka Ranska menetti joka vuosi, kuilu, joka nieli kaiken voiman, kaikki toiveet. Välttämätön tulos tästä on kansan kukistuminen ja hullumainen itsemurha.
Kauhu valtasi Mathieun ja hän pakeni tuntien vastustamattoman halun saada lohdutusta Mariannelta; hänessä oli rauhaa, viisautta ja terveyttä.
III
Eräänä tuorstaina söi Mathieu aamiaista tohtori Boutanin luona pienessä alakerroksessa Universitekadun varrella, Palais-Bourbonin tuolla puolla, jossa hän oli asunut enemmän kuin kymmenen vuotta. Vastoin periaatteitaan, jota hän usein itsekin nauroi, oli tuo hedelmällisyyden innokas apostoli jäänyt poikamieheksi, ja hän selitti tämän asian hyväntahtoisella ja leikillisellä tavallaan siten, että hänellä on näin ollen enemmän aikaa kirvoittaa toisten vaimoja. Hänellä oli niin paljon työtä, että hänellä ei ollut vapautta tuskin muulloin kuin aamiaistunnilla, niin että jos joku ystävä tahtoi keskustella hänen kanssaan vakavista asioista, kutsui hän tämän mielellään yksinkertaisen poikamiehen pöytäänsä, jossa suurimmalla kiireellä nautittiin muna, kotletti ja kuppi kahvia.
Mathieu tahtoi kysyä häneltä neuvoa eräässä tärkeässä asiassa. Kaksi viikkoa vielä mietittyään oli hän yhä sen ajatuksen vallassa, että hän antautuu maanviljelykseen, koettaa kohottaa kaikkein halveksima Chantebled oikeaan arvoonsa, ja se kiusasi häntä suuresti, ett'ei hän voinut tehdä mitään päätöstä. Joka päivä kiihtyi hänessä vastustamaton halu elämän synnyttämiseen; hän oli löytänyt elämänsä työn ja voi nyt tuskin enään nukkuakaan, sillä niin halusi hän saada luoda terveyttä, voimaa ja rikkautta. Mitä suuria toiveita täytyikään hänellä olla uskaltaakseen ryhtyä työhön, joka näytti niin uhkarohkealta ja jonka suuren, tulevaisen merkityksen ainoastaan hän itse tiesi! Ja kenen kanssa voisi hän vapaasti keskustella tästä aineesta, kenelle voisi hän kertoa viimeisiä epäilyjään? Kun hän tuli ajatelleeksi kysyä neuvoa Boutanilta, pyysi hän ainoastaan keskustelua hänen kanssaan. Tohtori oli se uskottu, jota hän tarvitsi, rohkea, ennakkoluuloton mies, joka intohimoisesti rakasti elämää, jolla oli laaja käsityskyky, joka ei pikkumaisesti takertuisi ensimäiseen käytännölliseen vaikeuteen.
Heti kun he olivat istuneet pöytään, alkoi Mathieu ripittää itseään, selvitti kaikki unelmansa, oman runoelmansa, kuten hän itse leikillään sanoi. Tohtori kuunteli keskeyttämättä häntä, nähtävästi huvitettuna asiasta. Kun häntä pyydettiin lausumaan mielipiteensä, sanoi hän:
"Minä en voi antaa teille mitään käytännöllistä neuvoa, ystäväni, sillä minä en ole koskaan istuttanut edes salaatintainta. Ja teidän suunnitelmanne tuntuu minusta rohkealta, niin että jokainen ammattimies, jolta te kysyisitte neuvoa, varmaankin kehoittaisi teitä mitä painavimmilla sanoilla heittämään sikseen koko aikeen. Mutta te puhutte tuosta asiasta sellaisella luottamuksella, sellaisella palavalla rakkaudella, joka minunkin, kokemattoman, saa siihen varmuuteen, että te onnistutte. Toiselta puolen hyväksytte te kaikki minun aatteeni; enemmän kuin kymmenen vuotta olen minä ehtimiseen saarnannut sitä oppia, että Ranskan, jos se tahtoo uudestaan lapsirikkaita perheitä, täytyy enemmän rakastaa ja viljellä maata, paeta kaupungeista ja antautua terveelliseen ja raittiisen maaelämään. Mitä minä voin muuta kuin hyväksyä teidän mielipiteenne? Vieläpä minä epäilenkin teitä siitä, että olette tullut tänne — niinkuin muutkin, jotka pyytävät neuvoa — yksinomaan siinä uskossa, että löytäisitte minussa vastustajan."
Molemmat nauroivat sydämellisesti. Kun Boutan oli kysynyt Mathieultä, millä pääomalla hän alkaisi yrityksensä, vastasi tämä aivan levollisesti, että hän ei aikonut tehdä velkoja, vaan alkaa hätätilassa ainoastaan muutamilla hehtaareilla, niin varma oli hän työn valloittavasta voimasta. Hänen päätarkoituksensa oli saada Séguin luovuttamaan tuon vanhan metsästyspaviljongin ja muutamia hehtaaria maata sen ympäriltä vuotuista lyhennysmaksua vastaan ja ilman, että kaikkea pitäisi heti maksaa. Kun hän kyseli tohtorilta sitä seikkaa, vastasi tämä:
"Niin, minä luulen, että hän on hyvinkin taipuvainen, sillä minä tiedän, että hän olisi iloinen voidessaan myydä. Tuo äärettömän suuri, viljelemätön maatila rasittaa häntä suuresti nykyisen yhä kasvavan rahapulansa aikana. — Ja ystävämme Beauchêne, oletteko ilmoittanut hänelle, että aijotte jättää paikkanne?"
"En, en vielä. Ja minä pyydän teitä olemaan niin hyvä, ett'ette ilmaise minun salaisuuttani: minä en tahdo sanoa hänelle mitään, ennenkuin kaikki on valmista."
He olivat jo juomassa kahvia, ja tohtori tarjoutui kyyditsemään Mathieun tehtaalle, hän aikoi itsekin sinne, sillä rouva Beauchêne oli pyytänyt häntä tulemaan jonakin päivänä tällä viikolla katsomaan Mauricea. Pojalla, jonka jalat olivat aina kipeät, oli myöskin niin huono ruuansulatus, että hänen täytyi noudattaa ankaran tarkkaa ruokajärjestystä.
"Kaikilla lapsilla, joita ei oma äiti ole imettänyt on huono vatsa", jatkoi Boutan. "Sellaisesta ei teidän urhea vaimonne tiedä mitään, hän voi antaa lastensa syödä mitä tahansa. Mutta Maurice parka tulee heti sairaaksi, jos hän syö neljä karviaismarjaa kolmen asemesta. Minä kyyditsen siis teidät konttooriinne. Mutta ensin täytyy minun ajaa Roquépine-kadulle valitsemaan imettäjää. Siihen ei mene pitkää aikaa, toivon minä. Kas niin, nyt lähdetään!"
Vaunuissa kertoi hän, että hän käy rouva Séguinin tähden imettäjätoimistossa. Siinä talossa ei ollut asiat hyvin. Heti synnytyksen jälkeen oli Séguin lyhytaikaisessa hellyydessään vaimoaan kohtaan tahtonut itse valita imettäjän Andréelle, äskensyntyneelle tytölle. Hän väitti itse ymmärtävänsä hyvin sellaisia asioita, hän tahtoi saada vahvan imettäjän, suuren ja karkeatekoisen, jolla on mahtavat rinnat. Mutta lapsi oli kuihtunut jo kahden kuukauden ajan, ja tohtori oli huomannut, että hän oli hyvin yksinkertaisesti kärsinyt nälkää. Tuolla jättiläismäisellä imettäjällä ei ollut maitoa, tai oikeammin sanottu, hänen maitonsa huomattiin tutkittaessa olevan liian ohutta ja sitäkään ei riittänyt tarpeeksi. Imettäjän muuttaminen oli vaikea asia. Sattui myrskyisiä kohtauksia, Séguin heitteli ja paukutteli ovia ja huusi, että hän ei koskaan enää sekaannu mihinkään.
"Minä olen siis saanut toimekseni uuden imettäjän valitsemisen", sanoi Boutan. "Ja sillä on kiire, sillä minä olen hyvin levoton pikku Andrée paran tähden. Sellaisia lapsia tulee oikein sääli."
"Mutta miksi ei äiti itse imetä?"
Tohtori kohotti olkapäitään.
"Nyt pyydätte te liikoja. Mitenkä te voitte ajatellakaan, että rikas pariisitar sellaisessa elämässä, jota hän viettää — vastaanottoja, päivällisiä, illatsuja, ainaisia vierailuja ja kaikenlaisia hienon maailman velvollisuuksia — voi alistua sellaiseen ikävään ja pitkäaikaiseen velvollisuuteen, että imettäisi itse lapsensa? Se olisi viidentoista kuukauden paasto. Minä en nyt tahdo puhuakaan rakastuneista ja mustasukkaisista vaimoista, jotka, kun heidän on valittava lapsensa ja miehensä välillä, valitsevat jälkimmäisen, säästävät itseään yksin miestään varten siitä pelosta, että mies kääntää heille selkänsä. Pikku rouva Séguin teeskentelee, kun hän näyttää surulliselta ja sanoo, että hän olisi niin mielellään tahtonut imettää itse, mutta että hän ei voi maidon puutteen tähden. Tosiasia on kuitenkin se, ett'ei hän ole koskaan koettanutkaan ja että hänestä olisi tullut ensimäiselle lapselleen yhtä hyvä imettäjä kuin kenestä muusta tahansa. Mutta nyt on hän tullut kelvottomaksi sellaiseen ponnistukseen tyhmän, epäterveellisen elämänsä kautta. Ja pahinta on, että äidit, jotka eivät itse imetä, tulevat kolmannessa tai neljännessä polvessa todellakin kykenemättömäksi siihen, rinnat menettävät kykynsä eroittaa maitoa. Siinä meidän tulevaisuutemme: rotu, jossa on viheliäisiä, terveydeltään turmeltuneita naisia, jotka ehkä voivat silloin tällöin synnyttää lapsen, mutta ovat tykkönään mahdottomat imettämään."
Mathieu muisti nyt, mitä hän oli nähnyt rouva Bourdieun luona ja löytölastenkodissa. Hän kertoi mietteistään, ja Boutan kohotti olkapäitään. Hän arveli, että vielä on äärettömän paljon työtä tehtävä ihmiskunnan hyväksi. Yksityinen hyväntekeväisyys sai jo paljoa aikaan, ja se oli hyvä, mutta ainoastaan uudet lait voivat pelastaa kansan: naista pitäisi auttaa ja tukea aina raskauden ensimäisistä vaikeista päivistä asti, hänet pitäisi vapauttaa raskaasta työstä ja häntä olisi pidettävä pyhänä; sitten saisi hän synnyttää lapsensa levossa ja rauhassa, vaikkapa salaisuudessakin, jos hän niin tahtoo, ja ilman, että häneltä vaaditaan muuta kuin äitinä olemista; parantumisen aikana pitäisi hänen ja lapsen saada hyvä hoito, samoin pitkällisenä imetysaikana, aina siihen asti kuin hän taas voisi ruveta terveeksi ja voimakkaaksi puolisoksi. Sitä varten pitäisi ryhtyä laveisin toimenpiteisiin, perustaa suojakoteja turvattomille naisille, parannuskoteja, laatia suojeluslakeja ja panna toimeen avustuskassoja imettäviä äitejä varten. Kuolevaisuuden vastustamiseksi pikkulasten keskuudessa oli ainoastaan yksi pätevä ja vaikuttava keino: ennättää sen edelle. Ainoastaan estävillä keinoilla voisi lopettaa äskensyntyneitten lasten hirveän uhraamisen, parantaa tuon aina ammottavan haavan kansan kyljessä, joka heikontaa sitä, murhaa sen hiljalleen päivä päivältä.
"Ja kaiken tämän", jatkoi tohtori, "voi yhdistää siihen yhteen totuuteen, että äidin pitää itse imettää lapsensa. Meidän kansanvaltaisessa yhteiskunnassamme tulee nainen heti raskaaksi tultuaan pyhäksi. Hän on kaiken suuruuden, kaiken voiman ja kaiken kauneuden symbooli. Hänen pitäisi olla meidän uskontomme. Kun me olemme oppineet kunnioittamaan äitiä, niin silloin on ensin isänmaa ja sitten ihmiskunta pelastettu. Sentähden tahtoisin minä, että lastaan imettävän äidin kuva tulisi inhimillisen kauneuden korkeimmaksi ilmaisumuodoksi. Mutta miten me saamme meidän pariisittaret, kaikki meidän ranskattaret vakuutetuksi siitä, että naisen kauneus on siinä, että hän on äitinä lapsi sylissään? Sinä päivänä, jolloin se tulee yhtä muodinmukaiseksi kuin sileäksi kammatut hiukset ja kapeat hameet, olemme me maailman mahtavin kansa!"
Hän näytti aivan epätoivoiselta siitä, kun ei tietänyt, mitenkä voisi muuttaa tavat, ja jatkoi sitten:
"Minun mielestäni on äitien imettäminen tärkeintä kaikista. Jokainen äiti, joka voi imettää eikä tee sitä, on rikoksellinen. Erityisissä tapauksissa, kun äiti on aivan kykenemätön täyttämään velvollisuuttaan, on meillä sarvi, joka, jos se pidetään puhtaana ja siihen käytetään steriliseerattua maitoa, voi antaa erittäin hyvät tulokset. Mutta lasten antaminen kasvatusäideille maaseudulle on melkein samaa kuin murhaisi ne, ja imettäjän ottaminen on häpeällinen toimenpide, lukemattomien onnettomuuksien, niin usein rikoksienkin lähde, sillä sen kautta uhrataan tieten ja taiten sekä äidin että imettäjän lapsi."
Vaunut pysähtyivät Roquépine-kadulle erään imettäjätoimiston eteen.
"Minä voin lyödä vetoa siitä, että te ette koskaan ole ollut sisällä imettäjätoimistossa, vaikka te olette viiden lapsen isä."
"En, en koskaan."
"Tulkaa nyt sitten mukaan. Ihmisen pitää tuntea kaikkea."
Roquépinekadun imettäjätoimisto oli paras ja tunnetuin tässä osassa kaupunkia. Sitä johti rouva Broquette, neljänkymmenen vuotias, vaaleahko nainen, jolla oli arvokas ulkonäkö ja joka oli hieman rokonarpinen, aina lujaan nyöritetty ja puettu kellervänruskeaan tahtisilkkileninkiin. Mutta vaikka hän oli talon loistona ja arvona, oli mies kuitenkin sen sieluna. Hän oli pieni viidennelläkymmenellä oleva mies, jolla oli suipponenä ja vilkkaat silmät ja liikkuva kuin kärppä. Hänen toimenaan oli järjestyksen ylläpitäminen toimistossa, imettäjäin valvominen ja kasvattaminen, hän otti heidät vastaan, teroitti heille puhtautta, opetti heitä hymyilemään ja olemaan rakastettavaisia, esti heidän liijan paljoa syömästä. Hän oli jalkeilla aamusta iltaan, torui heitä ja piti tyrannivaltansa alla koko tuon joukon likaisia, yksinkertaisia, usein valehtelevia ja epärehellisiä naisia. Tuo vanha, ränsistynyt talo kosteine pohjakerroksineen, jossa vieraat otettiin vastaan, ja molempine yläkertoineen, joissa kummassakin oli kuusi makuuhuoneeksi järjestettyä huonetta, oli oikeastaan jonkinlainen hotelli, jossa imettäjät makasivat yönsä lastensa kanssa. Siellä kulki edestakaisin talonpoikaisnaisia, jotka samana aamuna olivat saapuneet Pariisiin, laahasivat kapsäkkejään ja kantelivat sylilapsiaan ja täyttivät huoneet, käytävät ja vastaanottosalit melulla ja pahalla hajulla. Sitäpaitse oli talossa neiti Broquette, Hermine, kalpea, viisitoista vuotias tyttö, pitkäkasvuinen heilakka ja vähäverinen, joka sulavana neitsyytenä kulki ympäriinsä tässä osaksi paljastettujen ihmisten kuhinassa, tässä enemmän tai vähemmän maidokkaitten imettäjäin tungoksessa.
Boutan, joka tunsi talon erittäin hyvin, astui sisään Mathieu seurassaan. Oikealle eteisestä oli konttoori, jossa rouva Broquette halukkaitten pyynnöstä näytteli imettäjiä, jotka oleskelivat seuraavassa huoneessa sylilastensa kanssa. Konttoorissa oli vanhat empiremalliset huonekalut, verhotut punaisella shagilla ja kullattu pöytäkello. Eteisestä oikeaan, keittiön vieressä, oli yhteinen ruokasali, jossa oli kaksi pitkää vahakankaalla päällystettyä pöytää ja muutamia repaleisia olkituoleja. Jo ovessa pisti nenään inhoittava haju, pesuveden, hapantuneen maidon, siivottomain lapsen riepujen ja kaikkein noitten talonpoikaisnaisten likaisten alushameitten löyhkä.
Mutta kun Boutan aukasi konttoorin oven, oli rouva Broquette juuri näyttämässä eräälle siellä istuvalle vanhalle herralle kokonaista imettäjälaumaa. Hän tunsi heti tohtorin ja teki anteeksi pyytävän liikkeen.
"Ei, ei, jatkakaa te vaan", sanoi tohtori. "Minulla ei ole kiirettä, me voimme odottaa."
Avoimesta ovesta näki Mathieu Herminen, talon tyttären, istuvan ikkunan vieressä shagilla päällystetyssä nojatuolissa ja lukevan romaania, ja äiti seisoi tuossa arvokkaan näköisenä ja ylisti tavaraansa vanhalle herralle, joka ei näyttänyt voivan tehdä valintaansa.
"Me menemme puutarhaan", sanoi tohtori nauraen.
Ilmoituksissaan mainitsi tämä liike, että heillä on puutarhakin, raitis ilma, vieläpä puukin, eli sanalla sanoen maaseutu. He aukasivat lasioven ja näkivät puun luona penkillä vahvajäsenisen tytön, luultavasti äsken saapuneen, ja tämä pyyhkieli lapsensa takapuolta sanomalehden palasella. Tyttö itse näytti likaiselta, hän ei ollut vielä saavuttuaan ennättänyt peseytyä. Eräässä nurkassa oli läjässä keittiöstä heitettyjä esineitä, särkyneitä vateja, vanhoja rasvaisia ja ruostuneita talouskapineita. Toisella puolen on imettäjiä varten varattu odotussali lasiovineen, ja sieltäkin haisi ulos kloakki, kuivamaan asetettuja repaleita, jo hapantuneita lastenriepuja.
Mutta äkkiä hyökkäsi herra Broquette esiin, ei tiedetty mistä. Hän oli nähnyt äsken Boutanin, hyvän kauppatuttavansa.
"Vai niin, onko minun vaimoni muissa puuhissa. Minä en millään ehdolla voi sallia teidän jäädä tänne. Tulkaahan kaikin mokomin minun kanssani."
Hänen pienet kärpänsilmänsä olivat huomanneet tuon likaisen tytön, joka oli pyyhkimässä lastaan, ja hän oli hyvin levoton siitä, että herrat saavat noin paljon nähdä talon salaisuuksia. Tohtori oli juuri vienyt toverinsa salin ikkunan eteen, josta oli kaikkea muuta kuin suloista katsella mistään välittämättömiä imettäjiä. He aukasivat leninkinsä napit, venyttelivät, haukottelivat istuessaan tuntikaudet pitkillä penkeillä odotellen ostajaansa; lepuuttaakseen käsiään panivat he lapsensa pöydälle, joka aina oli niitä täynnä; lattialla oli rasvasia papereita, leivän palasia ja likaisia riepuja kaikkialla. Nuo molemmat herrat tunsivat tarvetta oksentaa tuossa inhoittavassa lehmänavetassa.
"Seuratkaahan kaikin mokomin minua, herra tohtori", sanoi Broquette uudestaan.
Mutta sitten väitti hän, että hänen täytyy talon arvon vuoksi nuhdella tuota vahvajäsenistä tyttöä. Ja hän alkoi:
"Kuulkaa nyt, likaliisa, ettekö voi pestä penikkaanne haalealla vedellä? Miksi ette mennyt heti tuonne ylös puhdistamaan itseänne? Pitääkö minun välttämättömästi kaataa ämpäri vettä niskaanne?"
Hän ajoi pois tytön, joka pakeni pelästyneenä. Viedessään näitä molempia herroja konttooriin, valitteli hän:
"Oi, herra tohtori, jos te tietäisitte, kuinka vaikeata minun on saada nuo tytöt edes pesemään kätensä! Me itse, jotka olemme niin puhtaita, jotka ylpeilemme siitä, että meidän talomme pitää olla vaatimusten mukainen! Jos täällä on ainoakin pölyn hiukkanen, niin ei se ole minun vikani."
Mutta kun tyttö tuli ylös, syntyi kauhea meteli yläkerroksissa. Luultavasti sota ja tappelu. Niitä portaita virtasi alas karkeilla haukkumasanoilla sekoitettu löyhkä. Vihdoin muuttui se sietämättömäksi.
"Minä pyydän anteeksi", sanoi herra Broquette. "Vaimoni ottaa heti teidät vastaan."
Hän lensi portaita ylös ketterästi kuin kissa. Hänen ärjyvä äänensä kuului ylhäältä. Sitten syntyi äkkiä kuolonhiljaisuus. Kuului ainoastaan rouvan ääni, joka konttoorissa yhä vaan kehui tavaraansa.
"Niin, ystäväni", sanoi Boutan Mathieulle, kun he kävelivät edestakaisin eteisessä, "ulkopuoli ei juuri paljonkaan herätä huomiota. Minä toivoisin voivani näyttää teille, millaisia nämät ihmiset ovat sisäpuoleltaan. Ja kuitenkin on tämä liike yksi siedettävistä, on muita paljon pahempia, joita poliisin täytyy väliin sulkea liian suurten väärinkäytösten tähden. Luonnollisesti on olemassa poliisimääräyksiä, jotka pakoittavat imettäjäin olemaan varustettuja siveellisyystodistuksella ja muilla papereilla, jotka heidän täytyy ensi päivänä näyttää prefektuurissa saadakseen sen suostumuksen. Mutta nuo ovat ainoastaan näennäisiä varovaisuuskeinoja, joka ei estä imettäjäin antamasta vääriä tietoja maitonsa vanhuudesta taikka lainaamasta terveitä lapsia omain sairasten lastensa sijaan. Ette voi ajatellakaan kaikkia niitä vaarallisia valheita, joita nuo naiset keksivät ansaitakseen rahaa. Ja se onkin hyvin luonnollista; jo se seikka, että he ovat valinneet imettäjän ammatin, asettaa heidät minun silmissäni alemmaksi kaikkia muita ihmisiä. Sillä ei ole ainoatakaan muuta niin surkuteltavaa ja alentavaa ammattia. Monet tytöt, jotka ennen ovat olleet siveellisiä, hankkivat itselleen rakastajan aivan samalla tavalla kuin lehmä viedään sonnin luokse, jotta saataisiin maitoa. Lapsi on ammatti-imettäjän silmissä ainoastaan välttämätön sivuasia. Niin pian kuin se on syntynyt, ja äitejä voidaan lypsää, ei lapsesta enään välitetä, ja aivan samantekevää on, vaikka se kuoleekin. Tuo on eläimellisen alentumisen huippu ja siveellisen käsityskannan hullumainen puute. Ja ajatelkaa tämän häpeällisen kaupan surullisia seurauksia, sillä vaikka se lapsi, jolle imettäjä myy maitonsa, usein kuolee tästä maidosta, jota ei luonto ole sille määrännyt, niin sattuu melkein aina, että imettäjän lapsi kuolee myöskin huolimattoman hoidon ja huonon ravinnon tähden; siinä on siis kaksi uhria, ja molemmat äidit ovat syylliset mitä halpamaisimpaan murhaan, noitten juuri äsken syntyneitten olentoparkain murhaan, ja näitten olentojen kuoleminen ei koske kehenkään, vaikka meidän pitäisi kaikkien siitä syystä huudahtaa kauhusta. Niin, siinä on pohjaton kuilu, koko maa syöksee siihen ja se nielee koko kansan, ell'ei laata maksamasta veriveroa tuolle hirviölle."
Kun nuo molemmat miehet keskustellessaan pysähtyivät ruokasalin oven eteen, joka oli auki, näkivät he siellä Couteauskan, joka istui ruokailemassa kahden kauniin, siististi puetun talonpoikaisnaisen kanssa. Aterian aika oli ohitse, ja kaikki kolme söi suurimmalla kiireellä kylmää ruokaa ilman lautasia ja kahveleita. Couteauska oli luultavasti äsken tuonut ja jättänyt konttooriin imettäjälaumansa, ja söi nyt kiireesti jatkaakseen sitten kiertokulkuaan niitten kahden kanssa, jotka hänellä oli jälellä. Ruokasalista, jossa oli viinipilkuista tahraantunut pöytä ja tapetit rasvapilkkuja täynnä, virtasi vastenmielinen, ummehtunut ilma.
"Vai niin, te tunnette Couteauskan", huudahti Boutan, kun Mathieu oli kertonut kohtauksistaan hänen kanssaan. "Sitten olette te jo tehnyt tuttavuutta itse paholaisen äidin kanssa, pahimman noidan kanssa kaikkein velhojen joukossa. Ja ajatelkaahan, että hän on meidän kiitetyssä yhteiskunnassamme hyödyllinen hammasratas, ja minä tulen luultavasti hyvin iloiseksi, jos voin valita yhden niistä imettäjistä, joita hän on tuonut tänne!"
Mutta nyt käski rouva Broquette rakastettavalla tavallaan heidän tulemaan konttooriin. Oltuaan kauvan epätiedossa parhaimpien imettäjäin suhteen, joita liikkeellä oli myytävänä, oli tuo vanha herra lähtenyt pois valitsematta ketään; hän oli luvannut tulla toisen kerran.
"Mutta on ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä tahtovat", selitti rouva Broquette. "Mutta se ei ole minun vikani, minä pyydän tuhannesti anteeksi, herra tohtori. Jos te tahdotte hyvän imettäjän, tulette kyllä olemaan tyytyväinen, minä olen juuri saanut tuotetuksi aivan erinomaisia. Minä näytän niitä teille."
Hermine ei ollut edes viitsinyt nostaa silmiään romaanistaan. Hän istui nojatuolissaan jatkaen lukuaan, vähäveriset kasvot ikävystyneen näköisinä. Mathieu istahti hieman syrjään ja seurasi Boutania, joka seisoi siinä katse terävänä kuin kenraalin, joka tarkastaa rykmenttiään. Ja sitten alkoi joukkojen ohitse marssiminen.
Rouva Broquette aukasi konttoorin ja ruokasalin välisen oven ja johti arvokkaana ja tyyneesti esiin parhaat imettäjänsä, kolme kerrallaan, jokaisella lapsensa sylissä. Tusinan verran kulki tarkastuspaikan ohitse, lyhyitä ja paksuja, pitkiä hongankolistajia, tummaverisiä ja sirohiuksisia, vaaleaverisiä, joilla oli valkea iho, rumia ja kauniita. Mutta kaikkein huulilla oli sama yksinkertainen ja levoton hymy, silmissä sama sellaisen orjattaren tuskallinen katse, joka pelkää, ett'ei kukaan häntä osta. He koettivat kaupita itseään, koettivat liehakoida kömpelöllä tavallaan, heidän kasvonsa loistivat niin pian kuin luulivat ostajan tarttuneen koukkuun, mutta synkkenivät yhtä nopeasti, ja he silmäilivät jurosti kilpailijattariaan heti kuin näytti siltä, että nämät voittaisivat. He marssivat sisään rivissä kuin hanhet ja palasivat takaisin samalla tavalla kolisevine jalkineineen, väsyneinä ja pelokkaan näköisinä. Pienen tarkastelun jälkeen valitsi tohtori noista kahdestatoista erilleen kolme. Sitten alkoi hän tutkia kutakin heistä erikseen.
"Näyttää siltä, että tohtori ymmärtää asiansa", sanoi rouva Broquette kohteliaasti hymyillen. "Minulla ei usein ole sellaisia helmiä kuin tämä. Hän on äskettäin tullut, muutenhan hän jo olisi viety täältä. Hänestä voin mennä takuuseen kuin itsestäni, sillä minä olen jo ennen hankkinut hänelle paikan."
Hän oli noin kuudenkolmatta vuotias tyttö, tummaverinen, keskikokoinen, jotenkin karkeatekoinen ja hänellä oli paksut, yksinkertaiset kasvot ja ulkoneva alaleuka. Ja kun hän jo ennen oli ollut imettäjänä, osasi hän käyttäytyä hyvin.
"Vai niin, tämä lapsi ei ole teidän ensimäisenne."
"Ei, se on kolmas."
"Ettehän te ole naimisissa?"
"En."
Boutan näytti tyytyväiseltä, sillä vaikka tämä oli kuin kehoitus kevytmielisyyteen, etsittiin naimattomia imettäjiä kuitenkin enemmän. He ovat taipuvaisempia, rakastettavampia, myöskin halvempia pitää, ja heidän selkänsä takana ei ole kokonaista perhettä tai miestä, josta tulee ikävä rasitus.
Kun tohtori oli selaillut hänen todistuksiaan, alkoi hän tarkan tutkinnon. Hän katsoi imettäjän ikeniä ja tuli vakuutetuksi siitä, että hänellä oli valkeat, terveet hampaat. Sitten tutki hän tarkkaan rinnat ja maidon laatua sekä paljouden. Hän oli lypsänyt muutamia pisaroita maitoa käteensä, maisti sitä ja meni sitä sitten katsomaan valoisampaan paikkaan.
"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän tuontuostakin.
Vihdoin kääntyi hän lapseen, jonka äiti oli pannut nojatuoliin ja makasi siinä hiljaan silmät avoinna. Se oli poika, korkeintaan kolmen kuukauden vanha, terve ja tukeva. Kun tohtori oli katsellut hänen jalkapohjiaan, tarkasteli hän suun limakalvoa ja anus-reikää, sillä perinnöllistä kuppatautia täytyy aina pelätä. Hän ei huomannut mitään tämän taudin oireita.
Hän katsoi nyt ylös ja kysyi:
"Onko lapsi teidän omanne?"
"Mistähän minä muualtakaan olisin sen saanut?"
"Niitä voi lainatakin."
Tarkastus oli loppunut. Hän ei lausunut päätöstään heti, hän katseli vielä imettäjää hetken jonkinlaisella epäluulolla, vaikka tämä näyttikin täyttävän hänen vaatimuksensa.
"Onko teidän sukunne tervettä, eikö kukaan teidän sukulaisistanne ole koskaan kuollut keuhkotautiin?"
"Ei koskaan."
"Niin, ettehän te luonnollisesti tunnustaisi sitä minulle. Sellainen sarake pitäisi olla todistuskirjoissa. Oletteko te raitis, ettekö te juo?"
"Oo...!"
Nyt suuttui imettäjä ja tohtorin täytyi lepytellä häntä. Mutta hänen kasvonsa alkoivat loistaa suuresta ilosta, kun tohtori kohottaen olkapäitään, joka merkitsi, että tällaisissa tapauksissa on aina vaara tarjona, lausui:
"No hyvä, se on päätetty, minä otan teidän. Jos voitte lähettää lapsenne kotiin heti, saatte jo tänä iltana tulla uuteen paikkaanne. Mikä teidän nimenne on?"
"Marie Lebleu."
Rouva Broquette ei ollut sekaantunut tohtorin tarkasteluihin, mutta hän oli ollut koko ajan hyvin majesteetillisen näköinen, sillä olihan hän talon osoitekilpi, vakuutus sen puhtaasta liikemoraalista. Hän kääntyi nyt tyttärensä puoleen:
"Hermine, mene katsomaan, onko rouva Couteau vielä täällä."
Mutta koska tuo nuori nainen ei liikahtanutkaan paikaltaan, katsoi äiti parhaaksi toimittaa itse asiansa. Hän tuli takaisin Couteauskan kanssa, joka oli juuri ollut lähtemäisillään molempain kauniitten tyttöjensä kanssa. Tytöt jäivät eteiseen odottamaan.
Tohtori sopi raha-asioista, kahdeksankymmentä frankia kuukaudessa imettäjälle, neljäkymmentäviisi frankia välitystoimistolle siihen laskettuna maksu imettäjän asunnosta ja ruuasta, jonka uusi isäntäväki sai vähentää imettäjän palkasta, mutta jota ei kuitenkaan tehty. Sitten vielä kolmekymmentä frankia imettäjän lapsen kotiin lähettämisestä ja juomarahat sille, joka lapsen vei.
"Minä matkustan kotiin illalla", sanoi Couteauska, "ja minä otan mielelläni pienokaisen mukaani. Antinkatu, sanoitte te? Minä tiedän, minä tiedän, siinä talossa on minun kotipaikaltani kotoisin oleva kamarineiti. Marie voi lähteä heti sinne. Kahden tunnin perästä, kun olen toimittanut omat asiani, tulen minä noutamaan hänen lapsensa."
Avonaisesta ovesta näki Boutan nyt nuo molemmat talonpoikaistytöt, jotka nauroivat ja tyrkkivät toisiaan kyynäspäillään.
"Noita ette te ole näyttänyt minulle. He näyttävät sieviltä. Ovatko he imettäjiä?"
"Imettäjiäkö, eivät ole!" vastasi Couteauska ja hymyili. "He ovat tyttöjä, joille minä olen luvannut hankkia paikan."
Kun hän oli tullut sisään, oli hän katsonut kieroon Mathieutä, jota hän muuten ei näyttänyt tuntevan. Mathieu istui yhä nojatuolissaan ja katseli tuota kaupan olevaa karjantarkastusta, kuunteli sitten äänetönnä tinkimistä äidin kanssa, joka myi itsensä, ja hän tunsi vähitellen sydämensä täyttyvän vastenmielisyyden ja säälin tunteilla. Häntä vapisutti, kun Couteauska kääntyi tuohon kauniisen lapseen ja puheli vievänsä sen mukanaan. Hän oli näkevinään Couteauskan Saint-Lazaren rautatienasemalla lentää koluuttavan matkaansa kuin petolintu noitten viiden muun kanssa, joista jokaisella oli mukanaan äskensyntynyt lapsi. Ja nyt alkoi rosvous taas, yhä enemmän varastettiin elämää ja toivoa suuresta Pariisista, uusi kuolonsaattue lähti matkaan, ja nyt oli kaksi lasta hengenvaarassa, imettäjän ja äidin.
Kun Boutan ja Mathieu poistuivat, kohtasivat he Couteauskan ja herra Broquetten eteisessä vilkkaassa keskustelussa. Jälkimäinen oli vielä kiihoittunut suukopusta, jota hän oli pitänyt teurastajan kanssa, sillä hän oli aina hävytön ruokavarainsa hankkijoille ja antoi imettäjäinsä syödä kelvotonta tavaraa, jota hän oli saanut polkuhinnasta. Samoin säästi hän rahaa puhtauden kustannuksella; kaikki, mikä ei näkynyt, sai olla kuinka likaista tahansa. Ja nyt kuiskutteli hän Couteauskan kanssa ja katseli syrjäsilmin noita kahta kaunista tyttöä, jotka yhä tirskuivat. Hänelläkin oli luultavasti joku ajatus, joku hyvä paikka tytöille tarjottavana.
"Kaikenlaisia ammatteja!" sanoi tohtori, kun he nousivat vaunuihin.
Kun he tulivat konetehtaalle, kohtasivat he konetehtaan portin edessä Morangen ja hänen tyttärensä Reinen, molemmat surupukuun puettuina. Päivää jälkeen Valérien hautajaisten oli kassanhoitaja taas ryhtynyt työhönsä tylsällä mielellä, joka melkein oli unohduksen kaltaista. Nyt näkyi selvästi, että hän oli luopunut kunnianhimoisista unelmistaan, aikomuksestaan jättää paikkansa koetellakseen onneaan toisaalla. Mutta hän ei voinut jättää asuntoaan, joka nyt oli hänelle liian suuri ja kallis: hänen vaimonsa oli asunut siellä, sentähden tahtoi hänkin asua siellä; hän tahtoi säilyttää kaiken ylellisyytensä, antaa sen lahjaksi tyttärelleen. Hänen sydämensä koko heikkous ja hellyys kohdistui tähän lapseen. Hän katseli tuntikaudet tyttöä silmät kyynelissä. Hänellä oli nyt uusi intohimo, hänen ainoa unelmansa oli antaa tyttärelleen suuret myötäjäiset, tulla onnelliseksi tuon lapsen kautta, jos hän enään muuten voi tulla onnelliseksi: hän tuli ahnaaksi, säästi kaikkea, mikä ei koskenut tytärtä, päätti itsekseen hankkia sivutöitä lisätäkseen myötäjäisiä. Ilman Reineä olisi hän kuollut ikävään ja yksinäisyyteensä.
"Niin", vastasi Reine erääsen Boutanin tekemään kysymykseen, "minä saatan pappa parkaa tänne ollakseni oikein varma siitä, että hän kävelee vähän, ennenkuin ryhtyy työhönsä. Muulloin istuu hän huoneesensa sulkeutuneena eikä liiku paikaltaan."
Kotonaan eli Morange todellakin surun ja omantunnon vaivojen murtamana, sulkeutuneena huoneesensa, jossa oli kokoelma eri aikoina otettuja valokuvia hänen vaimostaan, tusina muotokuvia, jotka hän oli ripustanut seinille.
"Tänään on niin kaunis ilma, herra Morange", sanoi Boutan, "siinä teitte oikein, että tulitte ulos kävelemään."
Tuo miesparka katsoi kummastuneena ylöspäin ja katseli sitten aurinkoa, aivankuin hän ei olisi sitä koskaan ennen nähnyt.
"Niin, se on totta, nyt on kaunis ilma. Ja sen lisäksi on Reinelle hyvin terveellistä käydä ulkona hieman."
Hän katseli hellästi tuota kaunista tyttöä, jolle surupuku sopi niin mainiosti. Morange pelkäsi aina, että Reine ikävystyy niinä pitkinä tunteina, joiksi hän jätti hänen yksinään palvelustytön kanssa. Yksinäisyys oli hänelle itselleen niin kiusoittavaa, se oli aivan täynnä muistoja vaimovainajastaan, jonka tähden hän itki ja jonka kuolemasta hän syytteli itseään.
"Pappa ei tahdo uskoa, että minun ijälläni ei koskaan ole ikävää", sanoi tuo nuori tyttö iloisesti. "Siitä asti kuin äitiparkani kuoli, on minun täytynyt olla pikku emäntänä. Ja muuten tulee paroonitar noutamaan minua väliin."
Hän huudahti nähdessään vaunujen pysähtyvän katukäytävän viereen. Erään naisen pää pistäytyi ulos vaunujen ikkunasta ja Reine tunsi hänen.
"Mutta katsokaapa, pappa, tuossahan paroonitar onkin. Hän on varmaankin ollut meillä, ja Clara on sanonut hänelle, että minä olen saattamassa sinua tänne."
Niin juuri oli tapahtunutkin. Morange vei kiireesti Reinen vaunujen luokse; Sérafine ei astunut uloskaan. Ja kun hänen tyttärensä oli iloisesti hypännyt vaunuihin, jäi Morange siihen vielä hetkeksi seisomaan ja kiitti lämpimin sanoin onnellisena siitä, että hänen rakas tyttärensä sai huvitella. Kun hän oli nähnyt vaunujen vierivän pois, lähti hän konttooriinsa, äkkiä vanhentuneena ja kokoon kyyristyneenä, aivankuin suru olisi taas alkanut painaa hänen hartioitaan ja murtanut hänet siihen määrään, ett'ei hän enään muistanut näitä kahta muuta herraa eikä edes jättänyt jäähyväisiä heille.
"Miesparka!" supatti Mathieu.
Samassa viittasi Beauchêne eräästä ikkunasta Mathieulle, että hän tulisi yhdessä tohtorin kanssa sinne ylös. He tapasivat Constancen ja Mauricen pienessä vierashuoneessa, jossa Beauchênekin poltti lopun sikaariaan. Boutan kysyi heti pojan vointia, sillä lapsen jalat olivat paljoa paremmat, mutta vatsa epäkunnossa, pieninkin poikkeus ruokajärjestyksestä sai aikaan ikäviä häiriöitä ruuansulatuksessa. Sillä aikaa kuin Constance, joka oli hyvin levoton, vaikka hän ei tahtonut sitä tunnustaa, kyseli tohtorilta lakkaamatta ja kuunteli hartaudella hänen vastauksiaan, otti Beauchêne Mathieun syrjään.
"Kuulkaa nyt, miksi ette ole kertonut minulle, että kaikki on ohitse siellä?"
Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hän nauroi puhallellen paksuja savupilviä.
"Se kaunis vaaleanverinen tyttö ... minä tapasin hänen eilen."
Mathieu vastasi tyynesti, että hän ei ole aikonutkaan tehdä tiliä toimistaan, ennenkuin häneltä kysyttiin, sillä hän ei ensiksi tahtonut ottaa puheeksi tätä arkaa asiaa. Rahat, jotka hän oli saanut, olivat riittäneet, maksamatta oli enään vaan muutamia laskuja. Ja hän alkoi kertoa yksityisseikkoja, mutta silloin keskeytti Beauchêne hänen:
"Tiedättekö, mitä on tapahtunut? Hän on ollut niin julkea, että on tullut tänne pyytämään työtä, ei minulta luonnollisesti, vaan naisosaston johtajalta. Minä olin onneksi aavistanut sitä ja antanut määräykseni, ja johtaja oli vastannut hänelle, että hän ei voi ottaa Norinea takaisin järjestyksen tähden tehtaassa. Hänen sisarensa Euphrasie, joka menee ensi viikolla naimisiin, on vielä jälellä. Voittehan aavistaa, että siitä tulee uusi tappelu heidän välillään. Ja muuten ... hänen paikkansa ei enään ole täällä minun luonani, ei tuhannen vietävä olekaan!"
Hän meni ja otti konjakkilasinsa kamiinin päältä, tyhjensi sen, tuli takaisin ja sanoi iloisella äänellä:
"Hän on aivan liian kaunis työtä tekemään."
Mathieu vaikeni tämän lauseen kuultuaan. Hän tiesi, että Norine, jolla ei juuri ollut haluakaan vanhaan elämäänsä, riitoihin ja eripuraisuuteen siellä kotona, oli viettänyt yönsä erään ystävättärensä luona, joka asui yhdessä rakastajansa kanssa. Koeteltuaan turhaan päästä takaisin Beauchênen konetehtaasen, oli hän kuulustellut työtä parista muusta paikasta, mutta erityisemmällä innolla ei hän sentään työtä etsinyt. Niinä laiskuuden kuukausina, jotka hän oli viettänyt rouva Bourdieun luona, oli hän alkanut tuntea vastenmielisyyttä tehdaselämään. Nyt olivat hänen kätensä valkeat ja pehmeät, hänellä ei ollut suurempaa toivoa kuin saada olla elättinaisena, elää helpolla ostetuissa huveissa, ja se oli ollut aina lapsuudesta alkain hänen unelmansa.
"Niin, kuten sanottu", jatkoi Beauchêne, "minä olen kohdannut hänen komeasti puettuna, käsikoukussa erään pitkän parrakkaan herran kanssa, joka oli niellä hänen silmillään. Se on siis sitä myöten valmista. Voitte ajatella, millainen helpotus se oli minulle!"
Hän henkäsi syvään, aivankuin sentnerinpaino olisi poistunut hänen sydämeltään. Tämän ikävän seikkailun jälkeen oli hän ensin koetellut onneaan erään naidun naisen kanssa, mutta lopettanut sitten suhteensa tämän kanssa pelosta, että joutuu uuteen apajaan, ja nyt oli hän palannut takaisin katutyttöihin, muuten samoihin, joitten kanssa hän hänen luonnollaan oikein viihtyi.
"Tuo loppu tälle asialle oli jo edeltäpäin tietty. Muistakaa, mitä minä aina olen sanonut. Norine oli luotu juuri tähän ammattiin eikä mihinkään muuhun. Tuollaiset tytöt ajattelevat ensin säästää itseään jollekin prinssille, joka maksaisi heille hyvin kalliin palkkion; sitten he antautuvat ensimäiselle kahvilapalvelijalle ja koettavat tämän jälkeen iskeä kiinni johonkin hyväntahtoiseen ja herkkäuskoiseen 'parempaan herraan', jos sellaisia vielä on olemassa. Ja kun se temppu ei onnistu, ottavat he heti uuden rakastajan ja sitten toisen ... loppumattomiin. Hm, sellaisista en minä pidä! Onnellista matkaa ja paljon hauskuutta!"
Hän aikoi mennä takaisin vaimonsa ja lääkärin luokse, mutta muisti sitten erään asian, ja kysyi matalalla äänellä:
"Siis ... lapsi?"
Kun Mathieu kertoi, että hän oli itse seurannut poikaa löytölasten kotiin tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän otettiin sinne, likisti Beauchêne voimakkaasti hänen kättään ja sanoi:
"Mainiota! Kiitos, rakas ystäväni. Nyt minä olen levollinen."
Hyräillen palasi hän Constancen luokse, joka yhä vielä keskusteli tohtorin kanssa. Pikku Maurice seisoi nojautuen äitinsä polveen, ja äiti katseli häntä mustasukkaisella hellyydellä, sellaisilla tunteilla, joita tuntee äiti, joka huolehtii ainoan poikansa terveyttä ja toivoo, että pojasta kerran tulee yksi teollisuusruhtinaista. Mutta äkkiä huudahti hän:
"Se olisi siis minun vikani! Luuletteko te todellakin, herra tohtori, että ne lapset, joita äitinsä on imettänyt, tulevat aina voimakkaimmiksi ja voivat paremmin vastustaa kaikkia lastentauteja?"
"Se on aivan varma."
Beauchêne pureskeli sikariaan, kohotti olkapäitään ja purskahti täyttä kurkkua nauramaan:
"Lorua! Poika elää sata vuotta, talonpoikaisihminen, joka imetti häntä, oli oikea nais Herkules. Se on siis päätetty, tohtori, te aijotte pakoittaa kamarit säätämään lain pakollisesta imetyksestä?"
Boutankin nauroi.
"Niin, kernaasti minä puolestani sen tekisin."
Beauchênen tuli nyt oikein hauska, hän kuvaili, mitä muutoksia sellainen laki tulisi aikaan saamaan yhteiselämässä ja tavoissa, seuraelämä lakkaisi, salongit sulettaisiin yleisen imetyksen tähden, ei ainoakaan naisen vartalo pysyisi sellaisena, että sitä voisi näyttää kauvemmaksi kuin kolmenkymmenen vuoden ikään, miesten täytyisi perustaa yhtiöitä, hankkia itselleen haaremi, josta he sitten voisivat vuokrata ylimääräisiä vaimoja, kun heidän omat vaimonsa sulkeutuvat huoneisinsa imettämään.
"Te aijotte siis panna toimeen vallankumouksen, vai kuinka?"
"Niin juuri, vallankumouksen", sanoi tohtori hiljaisella äänellä. "Eikä se jääkään tulematta."
IV
Mathieu oli nyt ajatellut loppuun suuren suunnitelmansa, hän oli päättänyt ruveta viljelemään Chanteblediä ja herättää sen maaperästä nukkuvan hedelmällisyyden.
Eräänä aamuna ilmoitti hän Beauchênelle, että hän aikoi jättää paikkansa kuukauden loputtua. Hänellä oli edellisenä päivänä ollut pitkä keskustelu Séguinin kanssa ja hän oli saanut varman tiedon siitä, että Séguin luovuttaa vanhan metsästyspaviljonginsa ja kaksikymmentä hehtaaria maata sen ympärillä hyvin huokeilla ehdoilla. Niinkuin Mathieu oli luullut tietävänsä, oli Séguin hyvin sekavissa taloudellisissa asioissa; hänen sanottiin menettäneen suuria rahasummia pelissä, uhrasi paljon rahaa rakastajattariinsa ja vietti hillitsemätöntä elämää aina siitä asti kuin hänen perheellinen onnensa oli tullut häirityksi, ja hän valitteli yhä niitä naurettavan pieniä tuloja, jotka hänellä oli Chantebledin äärettömän suurista, viljelemättömistä maista. Hän ajatteli aina sen myymistä, mutta kelle, mistä hän löytäisi sellaisen miehen, joka haluaisi ostaa rämeitä, hiekkakankaita ja pensaikkoja? Hän ihastui suuresti siitä kaupasta, jota Mathieu hänelle ehdotti, ja toivoi, että jos koetus onnistuu, voisi hän lopulta myydä koko tilan. Hän suostui vuotuiseen vähittäismaksuun, ilman nyt heti tapahtuvaa rahamaksua, ja ensimäinenkin maksu saisi olla kaksi vuotta maksamatta. He päättivät kuitenkin yhtyä vielä kerran keskustelemaan yksityisseikoista, ennenkuin tekevät välikirjan. Ja eräänä maanantaina kymmenen aikaan lähti Mathieu Antinkadun taloon päättämään kauppaa.
Samana päivänä kahdeksan aikaan tuli silityshuoneesen Célesten luokse, jossa tämä tavallisesti oleskeli, rouva Menoux, pikkutavarain myyjä, jonka synnytys oli niin suuresti herättänyt rouva Séguinin huomiota. Hän ei voinut päästä pienestä myymälästään muulloin kuin näin varhain aamulla, ja silloin antoi hän portinvartijan tyttären katsoa sitä. Hän odotti, kunnes miehensä oli mennyt museoonsa, kiirehti sitten toimittamaan omat asiansa ja palasi myymäläpahaseensa ansaitakseen muutaman soun tervetulleeksi lisäksi miehensä vahtimestaripalkkaan. Hän oli tullut vielä paremmaksi ystäväksi Célesten kanssa sittenkuin Couteauska oli vienyt hänen pikku Pierrensä Rougemontiin täysihoitoon erään imettäjän luokse mahdollisimman huokeilla ehdoilla, kolmellakymmenellä frankilla kuukaudessa. Couteauska oli tarjoutunut nostamaankin nämät rahat Pariisin matkoillaan säästääkseen äidiltä postissa lähettämisen vaivat, ja samalla voisi äiti saada uusimpia tietoja lapsestaan. Jos Couteauska viipyi vaikka päivänkin yli määrätyn ajan, tuli rouva Menoux levottomaksi ja riensi Célesten luokse, jonka kanssa hän muuten pakisi mielellään hetkisen, sillä hän oli kotoisin samoilta seuduilta, jossa Pierre nyt oli.
"Annattehan anteeksi, että minä tulen näin varhain, mutta te olette sanonut, että rouva ei tarvitse teitä, ennenkuin yhdeksän aikaan. Ja te ymmärrätte, minä en ole kuullut mitään sieltä kaukaa. Minä arvelin, että jos joku ehkä on kirjoittanut teille."
Rouva Menoux oli pieni, laiha, vaaleaihoinen, ja hänellä oli kalpeat kasvot. Tästä johtui ehkä hänen intohimoinen rakkautensa jättiläismäiseen mieheensä, joka olisi voinut musertaa hänet sormiensa välissä. Hän olisi voinut tehdä työtä niin, että olisi kuollut, kun vaan hänen miehensä aina saisi kahvinsa ja konjakkinsa ruuan jälkeen.
"Se on joka tapauksessa kovin ikävää, että meidän on täytynyt lähettää Pierremme sinne kauvaksi. Minä, joka en koskaan saa nähdä miestäni päivällä, ja nyt minulla on poika, enkä minä saa nähdä häntä ollenkaan! Mutta täytyyhän sitä elää niinkin. Mitenkä minä olisin voinut pitää lasta puotipahasessani, jossa minä aamusta iltaan asti en saa olla minuuttiakaan yksinäni? Minä en voi muuta kuin itkeä sitä, ett'en saanut itse imettää häntä, ja kun mieheni tulee kotiin, olemme me kuin hupsut, me emme voi puhua mistään muusta kuin tuosta lapsesta. Vai niin, te sanotte, että Rougemont on niin terveellinen paikka ja ett'ei siellä koskaan ole kulkutauteja?"
Mutta tässä tuli hän keskeytetyksi, sillä toinen varhainen vieras tuli sisään, ja rouva Menoux huudahti:
"Ah, rouva Couteau! Kuinka hauskaa on tavata teitä ja miten viisaasti minä tein siinä, että tulin tänne!"
Couteauska kertoi, että hän oli tullut yöjunalla imettäjälauman kanssa ja että hän oli heti lähtenyt asioilleen, kun oli saanut heidät Roquepinekadun varrella olevaan taloon.
"Minä aijoin juuri käydä rouvan luona pistäydyttyäni ensin täällä katsomassa Célesteä. Mutta koska te olette täällä, niin voimmehan me tehdä tilimme tältä kuukaudelta täälläkin, jos teitä haluttaa."
Rouva Menoux katseli häntä tuskallisesti.
"Minun pikku Pierreni, miten hän voi?"
"Ei huonosti. Hän ei ole, kuten tiedätte, niinkään vahva, eikä voi sanoa, että hän on paksukaan kuin kirkkoenkeli. Mutta hän on niin suloinen, ja hänellä on niin kauniit, kalpeat kasvot. Kyllä niitä on suurempia lapsia, mutta on myös pienempiä."
Hän puhui hitaasti ja tavoitteli sanoja pelottaakseen äitiä saattamatta häntä kuitenkaan epätoivoon. Se oli hänen tavallinen tapansa voidakseen sen kautta viekoitella tuskaantuneilta äideiltä niin paljon rahaa kuin mahdollista. Tällä kertaa luuli hän voivansa mennä niin pitkälle, että antoi lapselle pienen taudinkin.
"Mutta minun täytyy sanoa teille — sillä minä en voi valehdella, ja minun velvollisuutenihan on olla rehellinen, — että hän on ollut sairas, se rakas pienokainen, eikä hän ole oikein terve vieläkään."
Rouva Menoux kalpeni ja pani kätensä ristiin.
"Jumalani, hän kuolee!"
"Ei, ei suinkaan, minähän sanoin, että hän on vähän parempi jo. Häneltä ei totisesti puutu hoitoa, näkisitte vaan, miten rouva Loiseau häntä hellii! Kun lapset ovat kilttejä, alkavat heistä pian kaikki pitää. Koko talon väki hemmoittelee häntä, ja hänen tähtensä uhrataan vaikka mitä. Tohtorikin on ollut hänen luonaan, ja hän on saanut lääkkeitäkin. Mutta kaikki maksaa rahaa, luonnollisesti."
Sanat tulivat hänen suustaan kuin vasaran iskut. Antamatta pelästyneen äidin tointua jatkoi hän.
"Tahdotteko, että nyt teemme tilit?"
Rouva Menoux, joka oli menossa maksamaan erästä velkaa, oli iloinen siitä, että hänellä oli rahaa mukanaan. Mentiin noutamaan paperia, jolle voitaisiin kirjoittaa laskut. Ensin kuukausimaksu, kolmekymmentä frankia; sitten kaksi lääkärinkäyntiä, kuusi frankia, ja lääkkeitten kanssa kymmenen frankia.
"Se on totta. Hän on sairaana ollessaan tahrannut niin paljon liinavaatteita, että teidän pitäisi panna kolme frankia lisäksi pesusta. Se ei olisi muuta kuin oikein, ja sitten on vielä muita pienempiä menoja, sokurista, munista ... niin että jos minä olisin teidän sijassanne, sanoisin minä viisi frankia ollakseni oikein hyvä äiti. Neljäkymmentä viisi frankia kaikkiaan, vai kuinka?"
Huolimatta kiihtyneestä mielentilastaan oli rouva Menouxilla kuitenkin sellainen tunne, että häntä petettiin, että hänen tuskaansa käytettiin väärin häntä itseä vastaan. Hän teki hämmästystä ja vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen ajatellessaan niin suurta rahanmenoa, sillä jokainen ropo oli ankaralla työllä ansaittava. Hänen täytyi myydä paljon neuloja ja lankaa, ennenkuin hän sai kokoon sellaisen summan! Hänen sisällinen taistelunsa säästäväisyyden välttämättömyyden ja äidinrakkauden välillä olisi voinut liikuttaa kivikovaakin sydäntä.
"Sehän on puolen kuukauden maksu lisäksi!"
Couteauska muuttui heti raakamaiseksi.
"Entä sitten? Ei se minun vikani ole. Eihän voi antaa lapsenne kuollakaan. Eihän se ole teidän tahtonne, luulen minä. Mutta välttämättömät menot täytyy maksaa. Ja jos te ette enään luota minuun, niin sanokaa se suoraan; lähettäkää sitten rahanne postissa, se on yksinkertaista, ja minulle se on oikea helpotus, minä olen aina liian hyväntahtoinen, minä uhraan aina aikaani ja vaivojani toisten hyväksi..."
Kun rouva Menoux nyt myöntyi, syntyi toinen vaikeus. Hänellä oli mukanaan ainoastaan kultaa, kaksi louisdooria ja kymmenen frankin raha. Nuo kolme rahaa kiilsivät pöydällä. Couteauska ei voinut silmiään irroittaa niistä.
"Minä en voi antaa teille takaisin viittä frankia, minulla ei ole soutakaan pikkurahaa mukanani. Voitko sinä särkeä Céleste?"
Hän teki tämän kysymyksen sellaisella äänellä ja sellaisella katseella, että toinen sen heti ymmärsi.
"Minulla ei ole soutakaan."
Syntyi hiljaisuus. Ja sitten alistui rouva Menoux verta vuotavalla sydämellä kohtaloonsa.
"Pitäkää te sitten itse ne viisi frankia, rouva Couteau, koska teillä on niin paljon vaivaa. Ja olkoot kaikki nämät rahat annetut onnellisella hetkellä ... tulkoon poikaparkani suureksi, komeaksi mieheksi kuin isänsäkin!"
"Sellainen hänestä tuleekin, sen takaan minä!" huudahti Couteauska ihastuneena. "Sellaiset pienet pahoinvoinnit eivät merkitse mitään, ne ovat päinvastoin tarpeellisia. Minä olen totisesti nähnyt pienokaisia minun päivinäni, ja muistakaa, että minä olen sen sanonut: teidän pojastanne tulee aikanaan kunnon mies."
Kun rouva Menoux lähti, oli Couteauska ennättänyt häntä niin paljon imarrella ja tehdä hänelle niin paljon lupauksia, että hän tunsi sydämensä aivan keveäksi eikä katunut tätä suurta rahanmenoa; ja hän uneksi jo sitä päivää, jolloin hänen Pierrensä tulee takaisin punaposkisena ja kukoistavana ja väkevänä kuin karhu.
Kun hän oli sulkenut oven, alkoi Céleste leveästi nauraa.
"Millaisia juttuja sinä taoit hänen päähänsä! Minä voin lyödä vetoa siitä, että hänen pojallaan ei ole ollut edes nuhaakaan?"
Couteauska muuttui ensin hyvin arvokkaan näköiseksi.
"Sano vaan minun puolestani, että minä valehtelen. Lapsi ei voi hyvin, sen minä voin vakuuttaa."
Kamarineidin iloisuus kohosi kaksinkertaiseksi.
"Oh, miten hassunnäköinen sinä olet, kun tuollaista muotoa näyttelet minulle! Minähän tunnen sinut niin hyvin, minä tiedän, mitä se merkitsee, kun nenäsi liikkuu."
"Poika on hyvin heikonlainen."
"No, sen minä uskon. Mutta kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä lääkärin reseptin ja munat ja sokurin. Mutta olkoon menneeksi minun puolestani! Mitä minulla on tekemistä rouva Menouxin asiain kanssa? Hänellä on hänen asiansa ja minulla minun omani. Minä suon mielelläni sinun ansaitsevan niin paljon kuin voit."
Mutta Couteauska vaihtoi puheenainetta ja kysyi, eikö Célestellä olisi mitään väkevää tarjottavana, sillä hänen vatsansa oli aina epäkunnossa yömatkojen jälkeen. Céleste nauroi ja otti kaapin alta avatun malagapullon ja keksilaatikon. Siellä oli hänen piilopaikkansa, ja sinne pani hän kaikki, mitä sai keittiöstä varastetuksi. Kun Couteauska sanoi olevansa levoton siitä, että rouva mahdollisesti tulee, teki Céleste halveksivan liikkeen. Vai rouva! Eikö mitä! Hän oli nenä kiinni maljoissaan ja pulloissaan. Eikä hän totisesti huutaisi Célesteä, ennenkuin oli tehnyt kaikki temppunsa pysyäkseen nuorena ja kauniina.
"Ainoastaan lapsia täytyy meidän pelätä, Gastonia ja Lucieä; ne painajaiset ovat aina kintereillä, sillä vanhemmat eivät juuri paljon heistä välitä, vaan antavat heidän aamusta iltaan leikkiä täällä ja keittiössä. Minä en tohdi sulkea tuota oveakaan, silloin he potkivat sitä ja takovat nyrkeillään."
Kun Céleste varmuuden vuoksi oli silmännyt käytävään ja he olivat istuneet pöydän ääreen, tulivat he pian vilkkaiksi ja avasivat kainostelematta sydämensä toisilleen. Céleste maisteli malagaansa ja kyseli uutisia kotipaikoiltaan, eikä Couteauska enään valehdellut, hän kertoi alastoman totuuden pureskellessaan keksiään. Vimeuxskan luona oli Célesten viimeinen lapsi kuollut neljätoista päivää saapumisensa jälkeen Rougemontiin, sama lapsi, jota rouva Rouchen ei onnistunut saada kuolleena syntymään, ja Vimeuxit, jotka olivat vähän sukua kamarineidille, lähettivät paljon terveisiä ja pyysivät ilmoittamaan, että heidän tyttärensä oli kihloissa. Gavettella oli ukko, joka hoiti lapsia, kaatunut lapsi sylissä tuleen perheen ollessa ulkotöissä, mutta heidät oli temmattu pois, ja ainoastaan pienokainen oli polttanut itseään. Rouva Cauchois pelkäsi ikävyyksiä, sillä hänen luonaan oli kuollut neljä yht'aikaa siitä syystä, että ikkuna oli erehdyksestä jäänyt yöksi auki; kaikki neljä olivat pieniä pariisilaisia, kaksi oli lähettänyt sinne vaivaishoitohallitus ja kaksi oli tuotu rouva Bourdieun, kätilön, luota. Lapsia oli kuollut paljon sitten uudenvuoden. Melkein yhtä paljon hautajaisia kuin tuotuja lapsiakin. Pormestarikin oli alkanut puhella, että lapsia kuolee liian paljon ja että kunta tulee lopulta huonoon maineesen. Ja se oli aivan varma, että poliisi jonakin kauniina päivänä tulee Couillardskan luokse, ell'ei hän laita niin, että hänellä silloin tällöin on ainakin yksi elossa.
"Oh, sitä Couillardskaa! Voitko ajatellakaan, minä jätin hänelle erään pikku enkelin, erään neidin pojan; tytöllä oli ollut joitakin vehkeitä oman isänsä kanssa. Neljäsataa frankia ripillepääsypäivään asti. Hän eli viisi päivää! Se on todellakin liian vähän eletty. Oi, miten minä suutuin! Minä kysyin Couillardskalta, tahtooko hän häväistä minua. Hyvä sydämeni tulee vielä minun onnettomuudekseni. Minä en voi vastustaa, kun joku pyytää minun palvelustani, ja Jumala sen itse tietää, että minä pidän lapsista! Minähän olen aina elänyt heidän kanssaan. Ja jos sinä saisit vielä yhden..."
"En, kiitoksia paljon!" huudahti Céleste tuntien vastenmielisyyttä. "Minä olen kaksi kertaa joutunut kiinni, nyt olen varovaisempi."
"Se onkin vaan otaksuma. Jos sinä saisit vielä yhden, niin sanoisin minä: 'Älä lähetä sitä Couillardskan luokse, se olisi Herramme kiusaamista.' Mehän olemme rehellisiä ihmisiä, sinä ja minä, ja minä pesen käteni, sillä vaikka minä vienkin niitä pikku enkeleitä sinne, niin enhän minä ole heidän kasvatusäitinsä. Kun omatunto on puhdas, silloin voi nukkua hyvin."
"Niin voikin, se on varma", myönsi Céleste tunteellisella ja vakuuttavalla äänenpainolla.
Ja juodessaan malagaansa eivät he enään ajatelleet tuota hirveätä Rougemontia, jonka kirkkomaa oli täynnä pieniä Pariisin lapsia. Mutta nyt kuului käytävästä juoksuaskeleita, ja kamarineiti hyökkäsi ovelle estääkseen Gastonin ja Lucien tulemasta sisään.
"Menkää matkaanne! Minä en huoli teitä tänne; teidän mammanne on kieltänyt sen!"
Sitten tuli hän raivostuneena takaisin.
"Minä en voi tehdä mitään, ett'eivät nuo aina ole hameeni liepeissä! Olkoot siellä imettäjän kanssa...!"
"Apropos", sanoi Couteauska, "oletko kuullut, että Marie Lebleun penikkakin on kuollut?"
"Olen, hän puhui siitä, että hänelle on kirjoitettu tuosta kuolemasta. Mutta hän pyysi, ett'en minä kertoisi sitä rouvalle, sillä rouva ei siitä pitäisi. Oikeastaan antaa hän palttua koko asialle, pääasia on, että hänellä on nyt maitoa. Mutta jos hänen lapsensa on kuollut, niin ei ole rouvankaan paljoa parempi."
Couteauska heristi korviaan.
"Vai niin, eikö asiat ole hyvin?"
"Eipä tietenkään! Ei silti, että maidossa olisi vikaa, sitä hänellä on enemmän kuin tarvitseekaan. Mutta sellaista äkäpussia kuin hän, ei ole vielä koskaan nähty, aina on hän kiukkuinen ja hävytön, paukuttelee ovia ja uhkaa särkeä kaikki, jos häntä vähänkin vastustaa. Ja sitten juo hän kuin sika!"
Couteauskan silmät kiiluivat ja hän nyökäytti päätään aivankuin olisi tahtonut sanoa, että hän tiesi sen jo edeltäpäin ja odotti juuri kuulevansa tällaisia juttuja. Siinä osassa Normandiaa, jossa Rougemont on, joivat kaikki naiset enemmän tai vähemmän, pikkutytöillä oli pienet konjakkipullonsa mukanaan vasuissa, kun he menivät kouluun. Mutta Marie Lebleu kuului niihin, joitten oli tapana kellistyä pöydän alle, ja viimeisen raskautensa aikana oli hän ollut ainaisessa humalassa.
"Minä tunnen hänen, rakkaani, hän on mahdoton. Mutta lääkäri, joka hänen valitsi, ei koskaan kysy minun mielipidettäni. Muuten ei se minua liikutakaan, minä tuon hänen Pariisiin, vien lapsen kotiin, ja siinä kaikki. Herrasväet saavat tulla toimeen, miten parhain taitavat."
Céleste ei voinut olla nauramatta.
"Oh, sinä et voi uskoa, millaista sikamaista elämää hän täällä viettää! Hän tappelee tovereittensa kansa, hän on iskenyt kuskia karafiinillä päähän, hän on lyönyt säpäleiksi rouvalta erään suuren vaasin, ja kaikki ihmiset ovat ainaisessa pelossa siitä, että hän panee vielä toimeen jonkun suuren onnettomuuden. Ja jos tietäisit, mitkä metkut hänellä on saadakseen väkijuomia. Sillä herrasväki on luonnollisesti huomannut, että hän juo, ja kaikki väkijuomat on pantu lukkojen taakse. Mutta tiedätkö, minkä tempun hän on nyt keksinyt? Viime viikolla joi hän kokonaisen pullon mikstuuraa ja tuli niin, niin kipeäksi! Toinen kerta huomattiin hänen olevan toalettihuoneessa eaudecolognepulloa ryyppimässä. Nyt luulen minä, että hän voitelee sisikuntaansa sillä väkiviinalla, jota hänen pitäisi käyttää teekeittiöön. Tuollaisesta voi nauraa itsensä kuoliaaksi!"
Hän nauraa kitkatti ajatellessaan kaikkia niitä ikävyyksiä, joita hänen herrasväellään oli, ja hänen iloisuutensa tarttui Couteauskaankin. Mutta äkkiä lakkasi Couteauska nauramasta ja sanoi:
"Hän tulee siis ajettavaksi pois paikastaan?"
"Niin tulee, eikä siihen kauvan viivykään. Jos he olisivat uskaltaneet, olisivat he tehneet sen jo aikoja sitten."
Nyt soitettiin, ja Céleste kirosi.
"Kas niin, tuhat tulimaista, nyt soittaa rouva minua, että menisin häntä hieromaan. Sitä ei saa olla edes minuuttiakaan rauhassa."
Mutta Couteauska, joka vainuili hyvää kauppaa, nousi ylös ja valmistautui lähtemään.
"Ei, mene sinä vaan toimiisi. Minä juoksen noutamaan erään imettäjän, jonka toin mukanani aamulla, tytön, josta voin vastata niinkuin itsestäni. Tunnin kuluttua olen täällä taas hänen kanssaan, ja sinä saat vähän juomarahaa, jos autat minua hankkimaan hänelle paikan."
Hän lähti, mutta kamarineiti piilotti verkalleen malagapullon ja keksilaatikon kaapin alle ja antoi rouvan soittaa toistamiseen. —
Samana päivänä kello yhdeksän aikaan piti Séguinin yhdessä vaimonsa ja Santerren kanssa mennä Mantesiin syömään aamiaista ja koettelemaan sähköautomobiiliä, jonka hän oli antanut valmistaa itselleen. Hän oli innolla antautunut tähän urheiluun, vähemmän kuitenkin harrastuksesta kuin halusta seurata aina uusimpia muoteja. Neljännestä ennen määrättyä aikaa oli hän jo tuossa kaikellaisilla harvinaisuuksilla täytetyssä suuressa salongissa, jota hän käytti kirjoitushuoneenaan, puettuna tilaisuutta varten tehtyyn pukuun, samettihousuihin ja takkiin, keltasiin kenkiin ja pieni nahkahattu päässä. Hän laski leikkiä Santerren kanssa, kun tämä tuli tavallisessa vaaleanharmaassa kävelypuvussa.
Valentinen parantumisen jälkeen oli romaaninkirjoittaja taas tullut jokapäiväiseksi vieraaksi talossa. Ei mikään häirinnyt nyt iloista mielialaa siellä, hänen ei nyt enään tarvinnut nähdä täällä raskaan naisen ikäviä oikkuja, hän voi uudestaan alkaa keskeytyneen romaaninsa ja oli varma voitostaan. Valentine itse, joka nyt oli päässyt kauheasta kuolemanpelostaan ja vapautunut äidinvelvollisuuksistaan, joita hän piti pahimpana onnettomuutena, tunsi itse ääretöntä helpotusta ja sen lisäksi tarvetta saada menetetty aika takaisin heittäytymällä seuraelämän kuohuviin huveihin. Taas oli hän solakka ja kaunis, taas oli hän saanut takaisin nuorekkuutensa ja hieman poikamaisen näkönsä. Hän ei koskaan ennen ollut niin huvinhaluinen kuin nyt: oli kuin vastustamaton voima olisi pakoittanut hänet jättämään lapsensa palvelusväen huostaan, lyömään laimiin yhä enemmän kotinsa ja taloutensa ja elämään ulkoelämää, varsinkin kuin hänen miehensä teki samalla tavalla ja sen lisäksi kiusasi häntä aina väliin kohtuuttomilla syytöksillään ja raa'alla mustasukkaisuudellaan. Heidän perheellinen onnensa oli pirstaleina, siteet puolisojen välillä melkein kuin katkenneet, ja Santerre oli tässä kaikessa mukana ja auttoikin hävitystyötä, mies sieti häntä ja tämän kanssa hän laverteli pessimistisestä filosofiastaan ja kirjallisuudestaan odotellen, että vaimo heittäytyisi hänen syliinsä.
Hän huudahti ihastuksesta, kun Valentine vihdoinkin tuli näkyviin lievässä urheilupuvussaan ja pieni, soma herrainlakki päässä. Mutta hän poistui taas luvaten tulla heti takaisin niin pian kuin oli suudellut pikku Andréetaan ja antanut imettäjälle viimeiset ohjeet.
"Kiirehdi!" huusi Séguin hänen jälkeensä. "Sinä olet sietämätön, sinä et tule koskaan valmiiksi!"
Nyt ilmoitettiin Mathieu, ja Séguin otti hänen vastaan valittaen, että hän ei voi mitään keskustella kaupasta tänään. Mutta ennenkuin hän määräsi toisen päivän, pani hän muistiinsa erään uuden ehdon, jota ostaja halusi, nimittäin sen, että ostajalla olisi yksinomainen oikeus vastaisuudessa erityisillä ehdoilla ostaa koko maatila pala palalta ja määrättyjen väliaikain kuluttua. Séguin lupasi ajatella asiaa; silloin keskeytyi keskustelu äkkinäisen melun tähden, kovaa ääntä kuului etäältä, juoksemista, jalan poljentaa ja ovien paiskimista.
"Mikä nyt on?" huudahti Séguin ja kääntyi ympäri.
Ovi aukeni, ja Valentine tuli sisään purppuranpunaisena pelosta, ja vihasta ja pieni ruikuttava ja potkiva Andréensa sylissä.
"Rakkaani, älä itke, hän ei koskaan enään tee sinulle pahaa ... kas niin, eihän se vaarallista ollut, ole hiljaa nyt!"
Hän laski tyttärensä nojatuoliin, jossa lapsi heti rauhoittui. Hän oli ihana tyttö, mutta vielä niin hento ja pieni ollakseen nelikuukautinen, että hänen pienet, kalpeat kasvonsa tuntuivat kuin ne olisivat muodostuneet ainoastaan kahdesta suuresta, kauniista silmästä.
"No, mitä siellä nyt oli?" kysyi Séguin kummissaan.
"Minä yllätin äsken Marien juovuksissa kuin rantajätkä ja makaamassa kehdon päällä, niin että hän oli tukehduttamaisillaan lapsen. Parin minuutin kuluttua olisi lapsi jo kuollut. Juovuksissa kello kymmenen aamulla, mitenkä sellaista voi enään ymmärtääkään? Minä olen kyllä huomannut, että hän juo, minä olen pannut kaikki väkijuomat lukon taakse ja toivoin voivani pitää hänet, sillä hänen maitonsa on erinomaisen hyvää. Mutta tiedättekö, mitä hän on juonut? Denatureerattua väkiviinaa, pullo oli hänen vieressään."
"No, mitä hän sanoi sitten?"
"Hän tahtoi hyvin yksinkertaisesti lyödä minua. Kun minä pudistelin häntä käsivarresta, lensi hän silmilleni aivan vimmattuna ja haukkui minua raa'oilla sanoilla. Minä pakenin heti lapsen kanssa, ja hän sulkeutui makuuhuoneesen, jossa hän nyt särkee huonekaluja. Kuulkaa!"
Etäältä kuului todellakin jyskinää ja särkyväin esineitten ääniä.
"No, entä sitten?" kysyi Séguin vihdoin terävästi.
"Niin, ystäväni, mitä sinä tahdot minun sanomaan? Tuo nainen on villipeto, enhän minä voi antaa hänen tappaa Andréeta. Minä otin lapsen häneltä, enkä minä luonnollisesti voi antaa sitä hänelle takaisin. Ja minä myönnän, ett'en minä aijo koskaan mennä hänen huoneesensa. Sinun täytyy ajaa hänet pois ja maksaa hänelle palkka käteen."
"Minunko?" huudahti Séguin.
Hän alkoi kävellä edestakaisin ja kiihoitti mieltänsä yhä katkerammaksi.
"Minä alan suuttua kaikkiin noihin idioottimaisiin juttuihin. Kiitos siitä sinun raskaudellesi, sinun synnyttämisellesi ja sinun imettäjillesi, että meidän kotimme on nyt tullut aivan sietämättömäksi; vihdoin täällä ruvetaan tappelemaan aamusta iltaan. Sillä, jonka minä otin vaivakseni valita, ei ollut hyvää maitoa, sanoit sinä. Ja tämä juo itsensä juovuksiin ja on vähällä tukehduttaa lapsen. Kolmas luultavasti tekee meidän aivan hulluiksi ja nielee sitten meidät nahkoinemme ja karvoinemme ... ei, ei, se on jo liian paljo, minä en sellaista tahdo!"
Valentine oli tyyntynyt ja vastasi uhmoittelevalla äänellä:
"Mitä? Mitä sinä et tahdo? Se on hulluutta! Meillä on lapsi, ja siis täytyy meillä myös olla imettäjä. Jos minä olisin tahtonut imettää, olisit sinä itse ensimäisenä sanonut, että se on hulluutta. Jos sinä saisit nähdä minun alituiseen lapsi sylissä, pitäisit sinä koko kotionnen menneenä. Muuten minä en tahdo enkä voi imettää. Täytyy siis tapahtua niinkuin sinä sanot, meidän pitää ottaa kolmas imettäjä ja se juuri heti, ensimäinen, joka tulee."
Séguin pysähtyi äkkiä Andréen eteen, joka pelästyi tuota mustaa, pitkää olentoa ja rupesi huutamaan. Hän ei ehkä nähnyt lasta, sokeana kun oli vihasta, eikä hän myöskään nähnyt Gastonia ja Lucieta, jotka melua kuultuaan olivat tulleet sisään ja jääneet kuin kiinni naulittuina seisomaan oven suuhun; ja kun ei kukaan tullut ajatelleeksi, että heidät olisi pitänyt viedä ulos, jäivät he siihen seisomaan ja saivat kuulla ja nähdä kaikki.
"Vaunut odottaa meitä tuolla alhaalla", sanoi Séguin äänellä, jota hän koetti tehdä tyyneeksi. "Mennään nyt heti."
Valentine katsoi kummastuneena häntä.
"Kas niin, ole järkevä. Enhän minä voi jättää lasta, kun minulla ei ole ketään, jonka huostaan sen uskoisin!"
"Vaunut odottaa tuolla alhaalla", toisti Séguin tulisesti. "Tule heti!"
Kun vaimo nyt ainoastaan kohotti olkapäitään, tuli Séguin vimmaan. Siinä oli taas yksi noita kohtauksia, jolloin hän käyttäytyi aivan hävyttömästi vieraittenkin läsnä ollessa, ja paljasti sen myrkyllisen haavan, joka häntä vaivasi, tuon aiheettoman mustasukkaisuuden, jonka oli saanut aikaan heidän keinotekoinen ja nurinkurinen avioelämänsä. Hän olisi voinut musertaa tuon itkevän lapsen syyllisenä kaikkeen, joka esti hänen huvittelusuunnitelmiaan ja sen huvin, joka häntä nyt odotti ja joka hänen silmissään sai äärettömän suuren merkityksen. Oli toki hyvä, että nyt oli läsnä toinen mies, ystävä, joka kuunteli häntä.
"Vai niin, sinä et tahdo tulla mukaan? Mitä tekemistä minun on sinun tyttäresi kanssa? Ymmärräthän sinä, että kun minä olen tunnustavinani hänen, niin tapahtuu se siitä syystä, että saisin rauhan taloon. Mutta minä tiedän, mitä tiedän, eikö niin. Ja sinä tiedät myöskin, koska ainoastaan me kaksi voimme sen tietää. Niin, minä muistan kyllä, miten asiat ovat olleet... Minä olen aivan varma siitä, että minä en ole tuon lapsen isä. Sinä olet portto, lapsesi on äpärä, ja todellakin hassumaista olisi, jos minä välittäisin lapsesta, jonka sinä olet hankkinut Jumala tiesi, kenen avulla. Te kaksi ette tyydy, ennenkuin olette ajaneet minun talostani. Sinä et siis tahdo tulla mukaan? Hyvästi sitten! Sitten lähden minä yksin."
Ja Séguin syöksi matkaansa kuin raketti sanomatta sanaakaan Santerrelle, joka seisoi siinä ääneti, ja muistamattakaan Mathieutä, joka oli vastausta odottamassa. Mathieu, joka oli aivan hämmästynyt siitä, mitä hänen vasten tahtoaan sallittiin kuulla, ei ollut tahtonut mennä pois, ett'ei olisi näyttänyt siltä, että hän paheksuu tätä kohtausta. Hän käänsi päänsä poispäin ja katseli, joko pikku Andréeta, joka yhä huusi, tai molempia toisia lapsia, Gastonia ja Lucieta, jotka kauhusta mykkinä painautuivat toisiaan vastaan sen tuolin takana, jolla heidän sisarensa makasi ja vikisi.
Valentine vaipui tuolille nyyhkien ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat.
"Oi, miten hän minua kohtelee, tuo viheliäinen! Ja minä, joka olen ollut kuolemaisillani ja kärsinyt niin paljon tämän onnettoman lapsen tähden, joka todellakin on hänen, sen vannon minä Jumalan kasvojen edessä! Ei, ei, se on loppu nyt, ei koskaan enään saa hän koskea minuun edes sormellaan! Ennen minä kuolen kuin antaudun enään mihinkään näin kauheaan."
Santerre oli tähän asti pysyttäytynyt syrjässä ja näkyi odottavan. Hän lähestyi nyt äänetönnä Valentineä, rohkeni hellällä säälillä tarttua hänen käteensä ja sanoi puoliääneen:
"Kas niin, rakas Valentine, rauhoittukaa ... tehän tiedätte, että ette ole yksinänne, että on olemassa joku, joka ei teitä koskaan hylkää, Jumalan tähden, rauhoittukaa, älkää itkekö enään! Se leikkaa minun sydäntäni."
Santerre tekeytyi näin lempeäksi ja helläksi juuri sentähden, että Séguin oli ollut raaka; hän tiesi, millaista palsamia hellyys on naiselle, jota on kovasti kohdeltu. Hänen rohkea kätensä tarttui jo Valentinen ranteesen ja hänen viiksiensä käret koskettelivat jo käherrettyjä suortuvia Valentinen ohimoilla. Hän kumartui vielä enemmän eteenpäin ja alensi äänensä kuiskaukseksi. Kuului ainoastaan muutama sana.
"Te teette väärin siinä, että olette suuttunut. Älkää välittäkö hänen tyhmyyksistään. Hän on moukka..."
Sana moukka lausuttiin kaksi kertaa jonkinlaisella pilkallisella säälillä ja Valentine ymmärsi varmaankin häntä, sillä hän hymyili hieman kyynelten välistä, jotka nyt lakkasivat virtaamasta, ja kuiskasi:
"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän ... te olette niin hyvä, kiitos. Ja te olette oikeassa, minä olisin todellakin tyhmä ... mitä tahansa, kun vaan saan hituisenkin onnea!"
Mathieu näki selvästi, mitenkä Valentine hitaasti irroitti ranteensa likistettyään ensin Santerren kättä. Valentine otti lohdutuksen vastaan, tähän asti aina eteenpäin lykätty rendezvous oli nyt päätetty asia. Tuo oli luonnollista kehitystä, se oli sellaisen vaimon välttämätön loppu, jonka miehensä oli turmellut, ja äidin, joka kieltäytyi imettämisen velvollisuudesta. Andréen huuto sai kuitenkin Valentinen kauhistuen hyppäämään ylös. Jos tuo pieni olentoparka oli niin heikko ja voimaton sentähden, että häntä ei ollut ruokittu oman äitinsä maidolla, niin uhkasi turmelus ja lankeemus äitiäkin siitä syystä, että hän kieltäytyi imettämästä ja pitämästä lasta rinnoillaan kuin varmasti suojelevaa kilpeä. Terveys ja elämä molemmilla toistensa kautta, tai onnettomuus kummallekin. Valentine älysi nyt selvästi vaaran, sillä hän irtautui Santerrestä ja kiirehti lapsensa luokse viihdyttääkseen sitä hyväilyillään ja käyttääkseen sitä suojeluksenaan sitä tyhmyyttä vastaan, jonka hän tunsi olevansa tekemäisillään. Ja miten kiusoittavaa! Tuolla seisoivat molemmat toiset lapset näkemässä ja kuulemassa! Kun hän huomasi, että Mathieukin oli vielä odottamassa, purskahti hän taas itkuun, koetti selvitellä asiaa ja meni niinkin pitkälle, että alkoi puolustaa miestään.
"Antakaa hänelle anteeksi, on hetkiä, jolloin ei hän tiedä, mitä puhuu. Jumalani, mihin minä nyt joudun tämän lapsen kanssa? Minähän en voi itse imettää sitä! Eikö se ole hirmuista, että ihminen on niin kiihtynyt, ett'ei tiedä mitä pitäisi tehdä? Jumalani, mihin minä nyt joudun?"
Hämmentyneenä ja aavistaen, että Valentine liukui häneltä pois pitäessään pientä tyttöään sylissään, koetti Santerre valloittaa hänet takaisin mielittelevillä sanoillaan. Mutta Valentine ei kuulustellut häntä, ja Santerre aikoi lykätä ratkaisevan taistelun toiseen aikaan; silloin tuotti eräs odottamaton tapaus hänelle voiton.
Céleste, joka oli tullut hiljaan sisään, seisoi siinä odottamassa, että rouva puhuttelisi häntä.
"Eräs ystävätär on tullut tervehtimään minua, rouva tuntee hänen. Sophie Couteau, hän, joka on minun kotipaikoiltani kotoisin, ja hänellä on eräs imettäjä mukanaan..."
"Imettäjäkö?"
"Niin, ja oikein hyvä sittenkin..."
Kun Céleste näki, miten hänen emäntänsä ihastui päästessään niin äkkiä murheistaan, tuli hän hyvin suulaaksi.
"Eihän rouvan pidä väsyttää itseään kantamalla pienokaista, eihän rouva ole siihen tottunut. Jos rouva sallii, niin minä menen noutamaan imettäjän tänne."
Valentine antoi hänelle lapsen ja huokasi helpotuksesta. Taivas ei ollut siis hylännyt häntä! Mutta hän ei tahtonut ensin ottaa vastaan imettäjää, hän pelkäsi, että toinen tulee humalaisena huoneestaan ja kohtaa uuden, ja silloin voi hän ruveta pieksämään heitä kaikkia ja saada aikaan hirmuisen metelin. Sitten tahtoi hän välttämättömästi, että Santerre ja Mathieu lähtevät mukaan, varsinkin Mathieu, jolla pitäisi olla kokemusta. Ainoastaan Lucien ja Gastonin kielsi hän jyrkästi tulemasta mukaan.
"Jääkää te tänne leikkimään; me toiset menemme, mutta hiljaa ja varpaillanne, ett'ei Marie aavistaisi mitään."
Silityshuoneessa antoi Valentine tarkasti sulkea ovet. Siellä oli Couteauska ja vahvajäntereinen, siististi puettu viidenkolmatta vuotias tyttö, jolla oli terveen näköinen lapsi sylissä. Hän niiasi sievästi, joka todisti, että hän oli ennen palvellut hienoa herrasväkeä ja että hän osasi käyttäytyä. Mutta Valentine oli hyvin hämmentynyt ja katseli imettäjää sekä tämän lasta epäluulolla; hänhän oli niin kokematon, hänen molempia vanhimpia lapsiaan oli imetetty makuuhuoneen viereisessä huoneessa, eikä hän ollut koskaan sekaantunut mihinkään. Santerre seisoi sivulla, mutta Valentine vetosi hyvin usein Mathieuhön, joka kuitenkin vakuutti, ett'ei hän mitään ymmärtänyt. Couteuska katseli kieroon tätä herraa, jonka hän tapasi kaikkialla, ja alkoi sitten puhua.
"Rouva voi täydellisesti luottaa minuun. Minä olen kerran ennen ottanut vapauden tarjota rouvalle palvelustani, ja jos rouva silloin olisi noudattanut minun tahtoani, niin olisi säästynyt monelta ikävyydeltä. Mitä Marie Lebleuhön tulee, niin olisin minä voinut antaa rouvalle varmoja tietoja hänestä silloin kuin minä tulin noutamaan hänen lastaan. Mutta koska rouvan lääkäri oli valinnut hänen, niin enhän minä voinut silloin mitään puhua. Hyvää maitoa hänellä kyllin on, mutta hänellä on myös hyvä kieli, joka ei ole koskaan kuivana. Jos rouva nyt tahtoo luottaa minuun..."
Hän ylisti loppumattomasti kunniallista ammattiaan ja kehui kauppatavaransa ansioita.
"Minä vakuutan, että rouva voi ottaa Catichen vaikka silmät ummessa. Hän on paras, minkä voitte saada, koko Pariisista ei voi saada sen parempaa. Katsokaahan vaan, miten vahvatekoinen hän on, ja lapsi sitten, noin terve ja reipas! Hän on tosin naimisissa ja hänellä on pieni nelivuotias tyttö miehensä kanssa kotona, mutta eihän kunniallisena naisena oleminen ole mikään rikos. Muuten tunnen minä hänen ja voin mennä hänestä takuusen. Jos ei rouva ole tyytyväinen, niin minä maksan rahat takaisin."
Valentine näytti väsyneeltä ja suostui heti. Hän myöntyi vielä maksamaan sata frankia kuukaudessa, koska Catiche oli naimisissa. Muuten selitti Couteauska, ett'ei Valentinen nyt tarvinnut maksaa mitään imettäjätoimistoon; se oli neljänkymmenen viiden frankin säästö, ell'ei hän tahtonut antaa Couteauskalle mitään vaivoistaan. Ja sitten tuli kolmekymmentä frankia lapsen kotiin lähettämisestä. Valentine lupasi anteliaasti maksaa kaksinkertaisesti. Ja sitten oli kaikki sitä myöten valmista, ja Valentine tunsi sydämensä hyvin keveäksi; silloin tuli hän ajatelleeksi toista imettäjää, joka oli sulkeutunut huoneesensa. Mitenkä hän saataisiin sieltä pois ja Catiche sijaan?
"Mitä minä kuulen?" huudahti Couteauska. "Pelkäättekö te Marie Lebleutä? Hänen on parasta pysyä aisoissaan, jos hän toivoo minun hankkivan itselleen toisen paikan. Minä puhuttelen häntä minä!"
Céleste, joka oli asettanut Andréen viltilleen imettäjän lapsen viereen, jonka oli täytynyt panna sinne, kun äidin rintoja tarkastettiin, otti viedäkseen Sophie Couteaun Marien huoneesen. Siellä vallitsi nyt kuolonhiljaisuus, ja Couteauskan tarvitsi sanoa ainoastaan nimensä, kun hän heti pääsi sisään. Muutaman minuutin ajan kuului ainoastaan hänen karkea äänensä. Kun hän tuli ulos, lohdutti hän Valentineä, joka oli mennyt ovelle kuuntelemaan.
"Voitte luottaa siihen, että minä tein hänen vesiselväksi! Maksakaa hänelle nyt kuupalkkansa. Hän kokoilee parhaillaan tavaroitaan ja lähtee heti."
He palasivat silityshuoneesen, Valentine maksoi ja antoi Couteauskalle vielä viisi frankia tästä pienestä palveluksesta. Mutta nyt tuli vielä toinen vaikeus, Couteauska ei voinut tulla takaisin noutamaan illalla Catichen lasta, ja mitenkä hän voisi kulettaa lasta mukanaan koko päivän?
"No niin", sanoi hän, "minä otan kuitenkin lapsen, minä voin jättää sen toimistoon siksi aikaa kuin olen ulkona toimissani. He saavat siellä ruokkia lasta sarvesta, hänenhän täytyy tottua siihen."
"Luonnollisesti", sanoi äiti levollisesti.
Kun Couteauskan piti lähteä ja hän kääntyi ympäri ottaakseen pienokaisen, teki hän liikkeen, aivan kuin olisi epätiedossa, kumman hän noista toistensa vieressä makaavista lapsista ottaa.
"No hiisi", mutisi hän, "näitten suhteen ei sentään voi erehtyä."
Kaikki nauroivat, ja Couteauska otti pienokaisen väärillä sormillaan ja kantoi hänen pois. Taaskin yksi lapsi uhrattiin petolinnuille.
Mathieu oli ainoa, joka ei nauranut. Hän muisti äkkiä keskustelunsa Boutanin kanssa: koko imettämisjärjestelmän turmelevaisuuden, häpeällisen kaupanteon, noitten molempain äitien tunnottomuuden, jotka pelasivat lapsensa elämä panoksena: laiskan äidin, joka osti toisen maidon, ja toisen, joka myi omansa. Pöyristystä tuntien katseli hän tuota vielä noin tervettä lasta, joka vietiin pois, ja tuota kuihtunutta, joka jäi jälelle. Mikä kohtalo odotti sitä yhteiskuntaa, joka oli siihen määrään turmeltunut ja huonosti järjestetty, että se uhrasi noista toisen tai ehkä molemmat? Hän tunsi inhoa kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Mutta Valentine vei molemmat herrat takaisin salonkiin ja oli jo niin täydellisesti rauhoittunut, että hänen katupoikamainen suruttomuutensa oli palannut takaisin ja samoin hänen himonsa meluaviin huvituksiin. Kun Mathieu jätti hyvästit, kuuli hän Santerren riemumielin sanovan pitäessään hetkisen Valentinen kättä omassaan:
"Huomennako?"
"Niin, huomenna!" huudahti Valentine tavalla sellaisella kuin hän olisi ilman epäilyksiä antaunut Santerrelle.
Kahdeksan päivää tämän jälkeen oli Catiche jo vastaansanomaton hallitsijatar talossa. Andrée oli tullut värikkäämmäksi, hänen painonsa oli joka päivä lisääntynyt, ja tämän tuloksen nähtyään alistuivat kaikki, ja imettäjän valta tuli rajattomaksi. Siihen määrään pelättiin uuden imettäjän hankkimista, että jo edeltäpäin päätettiin olla huomaamatta nykyisen mahdollisia vikoja. Hän oli kolmas, neljäs imettäjä olisi ollut lapsen kuolema; hänet täytyi siis pitää mihin hintaan tahansa. Hänellä ei muuten näyttänytkään olevan mitään pahoja tapoja; hän oli sävyisä ja viisas talonpoikaisnainen, joka ymmärsi hallita isäntäväkeään ja nylkeä heiltä niin paljon kuin suinkin. Hän osoitti ihmeteltävää taitavuutta pannessaan Séguinin talon valtansa alle. Alussa oli kaikki mennä hullusti, sillä hän kohtasi kilpailijattaren, Célesten, joka työskenteli saman tarkoitusperän saavuttamiseksi ja samalla uutteruudella. Mutta he olivat molemmat niin viisaita, että rupesivat lopuksi hyviksi ystäviksi. Heillä oli eri alansa, ja he sopivat siitä, että kaivavat yhdensuuntaisia maanalaisia miinoja. Sitten auttoivat he toisiaan, jakoivat vallan keskenään ja nielivät kahdestaan saaliin.
Catiche oli valtaistuimellaan, toiset palvelijat häntä palvelivat ja isäntäväki makasi hänen jalkainsa juuressa. Catichelle säästettiin parhaat palat, hänellä oli omat viininsä, oma leipänsä, kaikki herkullisimmat ruuat, joita löydettiin. Hän oli laiska, röyhkeä ja rakasti hyviä ruokia sekä makasi ja venytteli kaiket päivät ja antoi toisten tanssia pillinsä mukaan. Hänen tahtoaan noudatettiin kaikessa, jotta hän ei suuttuisi, mikä olisi vaikuttanut pahasti hänen maitoonsa. Heti kun hän tunsi pienintäkin pahoinvointia, oli koko talo epätoivossa. Eräänä yönä kun hänellä oli vatsatauti, juostiin ja telefoonattiin kaikille lähiseudun lääkäreille. Hänen ainoa vikansa oli se, että hän oli hieman pitkäkynsinen; sattui niin, että hän otti saatavissa olevia liinavaatteita, mutta rouva ei tahtonut tietää siitä mitään. Ja sitten kaikki runsaat lahjat, joita hänelle annettiin, jotta hän aina olisi hyvällä mielellä. Paitsi sääntöjenmukaista lahjaa, kun lapsi sai ensimäisen hampaansa, otettiin kaikki mahdolliset tilaisuudet vaarin, ja hän sai milloin sormuksen, milloin rintasoljen, milloin korvarenkaat. Hän oli korein imettäjä koko Champs-Elyséessä, puettu komeaan turkiksilla vuorattuun päällystakkiin ja hänellä oli kalliita myssyjä, jotka olivat reunustetut pitkillä auringon valossa loistavilla nauhoilla. Ja hän kiristi myös lahjoja miehellensä ja pikkutytöllensä siellä maaseudulla. Joka viikko lähetti hän sinne paketin pikatavarana. Sinä päivänä, jolloin hän sai tietää, että hänen lapsensa, jonka Couteauska oli vienyt kotiin, oli kuollut vilustuksesta, annettiin hänelle viisikymmentä frankia, aivankuin maksuksi lapsesta. Sitten tuli hänen miehensä tervehtimään häntä, ja nyt tultiin niin levottomiksi siitä, että puolisojen välillä mahdollisesti tapahtuisi helliä kohtauksia, että mies lähetettiin heti pois taskut täynnä. Ja kun pikku Andrée tuli päivä päivältä kukoistavammaksi, oli Catiche nyt valtansa kukkuloilla, hän taivutti koko talon tyrannimaisen valtikkansa alle.
Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli allekirjoittamaan kauppakirjaa, jonka kautta hän sai tuon vanhan metsästyspaviljongin ja kaksikymmentä hehtaaria maata sekä oikeuden vastaisuudessa erityisillä ehdoilla lunastaa muutkin osat tästä maatilasta, oli Séguin valmiina lähtemään Havreen, jossa eräs ystävä, rikas englantilainen, odotti häntä huvijahtineen; heidän piti tekemän kuukauden kestävän purjehdusmatkan Espanjan rannikolle. Väitettiin, että herroilla oli naisia mukanaan.
"Niin", sanoi Séguin ajatellen suuria tappioitaan pelissä, "minä jätän Pariisin, jossa minulla nykyään ei ole menestystä. Onnea nyt vaan, hyvä herra Froment! Te tiedätte, miten huvitettu minä olen teidän aikeistanne."
Mathieu meni Champs-Elyséetä pitkin, hänellä oli kiire kotiin Mariannen luokse ja hän oli nyt hyvin kiihtynyt sen päättävän askeleen johdosta, jonka hän oli ottanut; silloin näki hän omituisen näyn eräässä etäisessä lehtokäytävässä. Siellä oli katetut vaunut, joitten ikkunassa hän tunsi Santerren profiilin. Eräs hunnutettu nainen nousi nopeasti vaunuihin. Mathieu kääntyi katsomaan; eiköhän se ollut Valentine? Oli, aivan varmaan ... mutta sitten laskettiin verho ikkunan eteen, ja vaunut katosivat.
Suuressa puistokäytävässä näki hän myöskin tuttavia: ensin Gastonin ja Lucien, jotka näyttivät happamilta ja olivat väsyneet leikkiin; heitä piti huolimattomasti silmällä Céleste, joka parhaillaan kuhersi erään samasta korttelista olevan puotipalvelijan kanssa. Etäämpänä käveli Catiche pikku Andréen kanssa; hän kulki pyylevänä ja majesteetillisenä, koreaksi puettuna kuin kauppana olevan imetyksen ylpeä jumalatar, ja antoi pitkäin, purppuranpunaisten nauhainsa liehua auringon paisteessa.
V
Sinä päivänä, jolloin kuokka ja lapiot alkoivat työnsä, tuli Marianne Gervais sylissään ja istahti työpaikan ääreen tuntien onnellista liikutusta tästä uskon ja toivon työstä, jonka Mathieu niin rohkeasti oli alkanut. Se oli päivänpaisteinen, lämmin päivä keskellä kesäkuuta, taivas oli korkea ja kirkas ja näytti hyvin kehoittavalta ja rohkaisevalta. Koska lapsilla oli lupa koulusta, leikkivät he ruohostossa; sieltä kuului pikku Rosen kimakka ääni, kun hän juoksi kilpaa kolmen veljensä kanssa.
"Tahdotko sinä kaivaa ensimäisen lapiollisen?" kysyi Mathieu iloisena.
Mutta Marianne viittasi sylilapseensa.
"En, minulla on minun työni. Tee sinä itse se, sinä, joka olet isä."
Mathieu seisoi siinä kaksi miestä apunaan ja valmiina ryhtymään itse raskaasen ruumiilliseen työhön toteuttaakseen sen ajatuksen, jota hän oli niin kauvan hautonut. Hän oli asettanut asiansa niin, että hän voi elää kokonaisen vuoden oman työnsä hyväksi, viljellä maataan ja odottaa ensimäistä satoa. Jos maa kieltäytyy palkitsemasta hänen työtään, riippuu hänen elämänsä tästä tulevasta sadosta. Mutta hän luotti lujasti tulevaisuuteen ja oli varma voittavansa rakkautensa ja tahdonvoimansa avulla. Tämä luova voima oli herännyt hänessä viimeisen lapsen syntymän jälkeen, ja se oli kehittymistään kehittynyt. Kun häntä syytettiin itsepäisyydestä hullumaisten suurten suunnitelmain tähden Chantebledissä, vastasi hän hymyillen, että hänestä kyllä lopultakin tulee tahtomisen taidon professori. Työnteko, luominen, siinä hänen elämänsä. Ja eräänä päivänä oli hän selittänyt Mariannelle, minkätähden he kaksi tahtoivat ja hankkivat niin paljon lapsia. Se oli heidän tahtonsa ja toimintavoimansa ilmaus, joka on suunnattu suurimpaan päämäärään, elämän raja-aituuksien laajentamiseen ja elämän kruunaamiseen voitolla.
"Siis ... nyt se on tehty!" huudahti hän innostuneesti. "Ja olkoon maa meidän hyvänä äitinämme!"
Hän oli kaivanut ensimäisen lapiollisen. Se tapahtui vanhan metsästyspaviljongin vasemmalla puolella, tuon suuren, suoperäisen ylängön kulmassa, jossa lähteensilmät kaikkialla kuohuivat ja jossa ainoastaan saraheinää kasvoi. Nyt oli ainoastaan muutamain hehtaarien kuivaaminen kysymyksessä, kanavoida nämät vesistöt ja johtaa vesi kuiville hiekkamaille, jotka ulottuivat aina rautatiehen asti. Tarkan tutkimuksensa kautta oli hän huomannut, että nämät työt ovat helposti tehdyt maaperän laadun tähden. Se oli hänen varsinainen keksintönsä, ja hänen varma vakuutuksensa oli se, että ylämaassa on rikas multakerros, joka tulee äärettömän hedelmälliseksi niin pian kuin aura on sitä saanut kosketella.
Mutta Gervais, jonka raittiissa ilmassa oli tullut nälkä, alkoi huutaa. Hän oli nyt kolmen ja puolen kuukauden, tukeva poika, joka piti tarkkaa huolta ruoka-ajastaan. Hän kasvoi kuin nuori puu metsässä, oli terve ja voimakas, hänen pienet kätensä eivät laskeneet irti sitä, mitä hän niihin kerran oli saanut, hänellä oli kirkkaat silmät, jotka kimaltelivat ilosta ja itkusta, mutta ennen kaikkea aina avoinna oleva linnunsuu, joka oikein karjui, jos äiti antoi hänen odottaa.
"Niin, kyllä minä tiedän, että sinä olet mukana ... ole hyvä ja anna meidän pitää korvamme eheinä." Ja Marianne aukasi leninkinsä ja antoi hänelle rintaa. Nyt kuului ainoastaan kuin kissan kehräämistä, ravitseva lähde oli alkanut taas pulputa, maito lorisi, ja tuntui siltä kuin olisi kuullut sen leviävän lapsen valkeisiin, tukeviin jäseniin sillä aikaa kuin Mathieu yhä kaivoi ojaansa noitten kahden miehen avulla, urheain työmiesten, jotka taisivat ammattinsa.
Hän ojensi itsensä suoraksi, pyyhki otsaansa ja sanoi suoralla tavallaan:
"Tässä on vaan uusi ammatti opittavana. Muutaman kuukauden perästä olen minä jo talonpoika. Katsohan tätä suota, jossa tuo vehreä kasvullisuus kasvaa. Lähde joka sitä elättää ja tekee sen likaiseksi lätäköksi, on tuolla ruohikossa. Ja kun me olemme saaneet kaivetuksi ojan viertomaan reunaan, saat nähdä, miten suo kuivaa ja lähteensuoni johtaa virvoittavan vetensä tuonne kauvaksi."
"Niin", sanoi Marianne, "hedelmöitköön se kaikki nämät kiviperäiset maat, sillä ei ole mitään niin synkkää kuin kuoliaana oleva maa. Mitenkä se ihastuneekaan, kun se saa juoda janonsa sammuksiin ja alkaa taas elämänsä?"
Hän keskeytti äkkiä puheensa ja torui nauraen Gervaisia:
"Kuulkaa nyt, nuori herrani, älkää imekö niin kovasti! Odottakaa, kunnes se tulee itsestään, sillä pitäisihän teidän tietää se hyvin, että kaikki on teidän omaisuuttanne."
Molempain miesten lapiot kilahtelivat, oja piteni nopeasti lihavassa mullassa, pian on vesi virtaava lähellä olevain hiekkamaitten kuivettuneisiin suoniin ja hedelmöitsevä ne. Maito virtasi yhä loristen kuin ikuisen elämän tyhjentymätön lähde. Se virtasi virtaamistaan, loi lihaa, ajatuksia, työtä ja voimaa. Se oli pian virtaava kilpaa vapautetun lähteen veden kanssa, kun tämä ojaansa pitkin juoksi auringonpolttaman maan ylitse, ja se olisi oleva sama virta, sama paisuva vuoksi, joka lahjoitti elämää koko maalle, se ravitsevan maidon suuri joki, joka juoksee maailman suonissa ja luo lakkaamatta, synnyttää uutta nuoruutta ja terveyttä joka keväänä.
Ja sitten tuli sato neljä kuukautta tämän jälkeen, kun Mathieu ja hänen renkinsä olivat lopettaneet syyskyntönsä. Marianne oli taaskin mukana, ja se oli niin lämmin ja ihana syyspäivä, että hän voi istua alas ja antaa rintaa pikku Gervaisille. Hän oli jo kahdeksan kuukauden, oikea herra. Hän kasvoi joka päivä silmin nähtävästi äitinsä lämpimällä rinnalla, josta hän joi elämää. Hän riippui vielä siitä kiinni niinkuin siemen kuoressaan, kunnes kasvi on sen kypsyttänyt. Ensimäisenä marraskuun kylmänä päivänä, talven alussa, jolloin talvi tuudittaa siemenet uneen vaoissansa, painoi Gervais pienet, vilustuneet kasvonsa lämmintä rintaa vasten ja imi hiljempaan, aivankuin elämänvirta olisi kadonnut ja paennut maan sisään.
"Vai niin", sanoi Marianne, "nuoren herran on vilu, on jo aika, että hän menee talvikortteeriinsa."
Siemenpussi vyöllään lähestyi Mathieu heitä kylväen viljan siemeniä suurilla tasaisilla liikkeillä. Hän oli kuullut, mitä Marianne oli sanonut, ja pysähtyi vastaamaan:
"Hänen pitää imeä ja nukkua, kunnes aurinko tulee takaisin. Silloin tulee hänestä mies ensi elonleikkuun ajaksi."
Hän viittasi laveaa kenttää, jota hän kylvi molempain renkiensä avulla.
"Tämä kaikki nousee idulle ja kypsyy, kun meidän Gervais opettelee puhumaan ja kävelemään. Katsohan nyt meidän valloittamaamme maata!"
Hän oli hyvästä syystäkin ylpeä siitä. Nyt oli neljä viisi hehtaaria ylämaasta vapautettu seisovasta vedestä, kynnetty ja ojitettu, ja tämä maa-alue muodosti tumman lihavamultaisen neliön, ja ojat, jotka sitä leikkelivät, johtivat vettä läheisille viertomaille. Ennenkuin näitä kuivia alueita ruvettiin viljelemään, täytyi kosteuden ensin tunkea niitten läpitse ja hedelmöittää ne. Siinä oli tulevain vuosien työt, koko maatilan läpitse täytyi elämän vähitellen tunkeutua. Mutta ensi aluksi oli vaan herätettävä henkiin muutamia hehtaaria, jotta voitaisiin maksaa ensimäiset kustannukset ja elää odotuksen aikana.
"Pian on ilta", sanoi Mathieu, "meidän täytyy kiirehtiä."
Mathieu jatkoi matkaansa, kylvi viljan siemeniä suurilla, tasaisilla kädenliikkeillä. Kun Marianne katseli häntä, sai pikku Rose myöskin päähänsä ruveta kylvämään. — Hän seurasi isäänsä, otti käteensä multaa ja kylvi sitä ilmaan. Tämän huomasivat hänen veljensä, ensin tulivat juosten paikalle Blaise ja Denis, Ambroise liittyi heihin, ja kaikki kylvivät, minkä jaksoivat. He nauroivat sydämensä pohjasta ja kiertelivät isänsä ympärillä. Hetkisen näytti siltä kuin Mathieu olisi samoilla liikkeillä, joilla hän uskoi odotetun viljan siemenet maalle, kylvänyt myös noita rakastettuja lapsia, tehnyt heidän lukumääränsä moninkertaiseksi ajattelematta sitä, että kokonainen kylväjäin heimo, joka syntyisi hänestä, oli kerran kansoittava maailman.
Mutta nyt näki Marianne äkkiä hämmästyksekseen edessään Angelinit, tuon rakastavan avioparin, joka oli hyvin hiljaan lähestynyt polkua pitkin. Ennenkuin he sulkeutuivat koko talveksi pieneen taloonsa Janvillessä, harhailivat he rakkauksineen kaikkialla autioilla teillä, joita viimeiset kellastuneet lehdet peittivät. Kun he siten harhailivat ympäriinsä, toisiinsa painautuneina, oli heillä niin paljon tekemistä toisistaan, että he eivät edes nähneet mitään luonnon muutoksia, ja kun he nyt katsoivat ylös ja heräsivät unelmistaan, kummastuivat he tätä uutta peltoa, näitä uusia teitä, joista he kuitenkin olivat kuulleet puhuttavan. Mathieu tuntui heistä omituiselta mieheltä, jonka, sen sijaan että rakasti maata ja tahtoi sitä hedelmöittää, olisi pitänyt tyytyä ihastuttavaan vaimoonsa. Muuten oli tämä kaikki niin vierasta heille...
He pakisivat, olivat olevinaan ihastuksissaan saavutetuista tuloksista, mutta tämän tekivät he syystä, että näyttäisivät rakastettavilta. He tahtoivat, että kaikki ihmiset olisivat tyytyväisiä ja onnellisia niinkuin he itsekin. Tähän asti oli heidän elämänsä ollut loppumatonta lemmenjuhlaa. Vaimo antautui kokonaan sen autuaallisen tunteen valtaan, jota hän tunsi ollessaan lemmitty, ja mies oli rakastettu, terve, rikas, maalaili ainoastaan silloin tällöin huvin vuoksi muutamiin viuhkoihin kukkia ja kauniitten naisten kuvia.
Rouva Angelin, joka seisoi tukien itseään miehensä käsivarteen ja nojasi hellästi päätään hänen olkapäähänsä, näkyi katselevan Mathieutä ja vaipuneen unelmiinsa. Mathieu kylvi yhä, ja rouva Angelin liikutettuna leikkivästä lapsilaumasta, noista iloisista olennoista, jotka pyörivät kylväjän ympärillä niin, että näytti siltä kuin hän olisi niitä kylvänyt, sanoi äkkiä pidätetyllä äänellä:
"Minulta on äskettäin kuollut täti, ja hän kuoli aivan varmaan siitä surusta, ett'ei hänellä ollut lapsia. Hän oli naimisissa suuren vahvan miehen kanssa ja itse hän oli kookas, vahvaruumiinen ja hyvin kaunis, ja minä muistan hänen epätoivonsa, johon hän joutui tavatessaan pieniä, vähäpätöisiä naisia, joilla oli monta lasta. Mies oli koonnut suuren omaisuuden, heillä oli kaikkea, rahaa, terveyttä ja paljon ystäviä. Mutta he eivät mistään näistä eduista välittäneet, he elivät alituisessa surussa, eivät toivoneet mitään muuta kuin sitä ainoata iloa, jota heillä ei ollut, poikia tai tyttöjä jotka loisivat elämää heidän tyhjään, synkkään kotiinsa. Ette voi ajatellakaan, mitä kaikkea he koettivat, lääkäreitä, kylpymatkoja, lääkkeitä, enemmän kuin viidentoista vuoden taistelu ilman lepoa ja rauhaa; vihdoin häpesivät turhia koetuksiaan, toimivat ainoastaan salaisesti, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä jokin rikos. Mutta onnettomuudessaankin olivat he niin hienotunteisia, että eivät syytelleet toisiaan, he elivät kuin kaksi kovanonnen koettelemaa ihmistä ... minä olen kuullut kerrottavan eräästä toisesta avioliitosta, joka oli tullut oikeaksi helvetiksi, jossa ei mies eikä vaimo tahtonut tunnustaa sitä häpeää, että olivat hedelmättömät. Ah, rakas tätiparkani, olen vieläkin näkevinäni hänen, aina surullisena ja kyyneleitään pidättävänä, varsinkin uudenvuoden päivänä, kun me, hänen pienet sisaren tyttärensä, tulimme hänelle toivottamaan onnellista uutta vuotta. Nyt hänen elämänsä on sammunut, aivan kuin poistumattoman omantunnon vaivan kalvamana, ja minä luulen, että hänen vanha miesparkansa seuraa pian häntä, niin yksinäisenä ja erillään elelee hän nyt."
Syntyi hiljaisuus, ja lempeä surumielinen vavahdus kävi läpi harmaan marraskuun ilman.
"Mutta", huomautti Marianne, "minä luulin, että te itse ette tahdo lapsia."
"Kuka sen on sanonut? Minä en tahdo lasta nyt, sillä kaikella on aikansa. Meidän ijällämme saanee hieman nauttia rakkauden ilostakin. Mutta kun me olemme tulleet vakaantuneesen ikään, niin saattepa nähdä sitten. Me tahdomme, neljä lasta; kaksi poikaa ja kaksi tyttöä."
Hänen iloinen naurunsa kuoli uuteen hiljaisuuteen, jonka aikana oli kuin olisi kuullut nukkuvan maan hengityksen.
"Mutta jos te olette viivytelleet liian kauvan", sanoi Marianne, "jos se on jo myöhäistä?"
Rouva Angelin katsoi häntä hämmästyneenä. Sitten puhkesi hän taas nauramaan.
"Mitä te sanotte? Ettäkö me emme voisi saada lapsia? Jos te tietäisitte, miten hassulta tuo ajatus kuuluu!"
Hän punastui ja kääntyi mieheensä.
"Kas niin, rakkaani, nyt saat sinä puolustaa itseäsi ... emmekö saa lapsia?"
"Se on aivan niinkuin te sanoitte", huudahti Angelin, "että tuolla pellolla, jota teidän miehenne kylvää, ei tule kasvamaan ainoatakaan tähkää."
Nyt tuli Mathieu takaisin molempain renkiensä seuraamana, ja hän heitteli yhä siemeniä, uskoi ne maalle voimakkaalla liikkeellä, aivankuin olisi tahtonut syleillä koko näköalaa. Viikkoja saisi siemen nukkua, eikä tuo hiljainen, maanalainen työ kehity sadoksi, ennenkuin kesäauringon paisteessa. Se oli välttämätöntä lepoa maanalaisessa aarrekammiossa, jossa tyhjentymätön voimanlähde antaa ravintoa elimistöjen äärettömälle joukolle. Ja Gervaiskin oli puoleksi nukkunut Mariannen rinnoille, hän imi vielä, mutta niin hitaasti ja äänettömästi, että maidon lorina kuului tuskin enemmän kuin siemenjyvän putoaminen maahan, jossa sitä sitten oli ravitseva se ijankaikkisesti elävä virta, joka juoksee maailman suonissa.
Kaksi kuukautta kului, ja nyt oltiin tammikuussa. Silloin tulivat Séguin ja Beauchêne eräänä kylmänä päivänä aivan odottamatta Fromentein luokse; he olivat olleet metsästämässä sorsia ylängön vielä kuivaamattomilla soilla. Se oli sunnuntai, koko perhe oli kokoontunut suureen keittiöön, jossa mahtava takkatuli leimusi. Ikkunasta näkyi lavea maisema, valkeana kuurasta, jäykistyneenä, nukkuvana kristallinkirkkaassa puvussaan kuin kuollut, odottaen kevään herätystä. Ja Gervaiskin nukkui valkeassa kehdossaan.
Perhe oli mitä iloisimman mielialan vallassa syönyt aamiaisensa ja nyt, ennenkuin pimeä tuli, oli nuo neljä lasta kokoontunut hauskasti leikkimään ikkunan edessä olevan pöydän ääreen. Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, rakensivat Ambroisen avulla kokonaisen kylän pahvinpaloista ja kummista, taloja, kirkon, raatihuoneen ja koulun. Ja Rose, joka oli kielletty käyttämästä saksia, sai ainoastaan työskennellä kummilla, mutta sillä tahrasikin hän itsensä aina hiuksiin asti. Mutta syvässä hiljaisuudessa, jota ainoastaan keskeytti leikkiväin lasten nauru, istuivat isä ja äiti tulen edessä ja nauttivat sunnuntain lepoa viikon raskaan työn jälkeen. He elivät täällä mitä suurimmassa yksinkertaisuudessa kuin talonpoikaisväki ilman ylellisyyttä ilman muita huveja kuin yhdessä olon ilo. Ei minkäänlainen rikkaus ja valta olisi voinut korvata tätä suloista lepoa sunnuntain iltapäivällä perheen keskuudessa, ja viimeksi syntynyt nukkui niin raskaasti, että tuskin kuului hänen hengitystäänkään.
Beauchêne ja Séguin hyökkäsivät sisään perin väsyneinä onnistumattomasta metsästyksestä ja kädet kontassa. Kun heitä oli tervehditty kummastuksen huudahduksilla, kirosivat he tyhmää päähänpistoaan, joka oli saanut heidät lähtemään Pariisista tällaisella ilmalla.
"Ajatelkaahan", sanoi Beauchêne Mathieulle, "me emme ole nähneet ainoatakaan sorsaa. Ilma on luultavasti liian kylmä niillekin. Ettekä te voi aavistaakaan, miten pureva on tuuli tuolla ylämaassa, kaikkien noitten soitten, kuuraisten näreitten keskuudessa. Me olemme heittäneet hiiteen metsästyksen. Antakaa meille nyt lasi lämmintä viiniä, ja me palaamme sitten heti Pariisiin."
Séguin, joka oli vieläkin happamamman näköinen, virkistyi tulen ääressä, ja sillä aikaan kuin Marianne kiirehti lämmittämään viiniä, puheli hän noista kynnetyistä pelloista, jotka hän oli äsken nähnyt. Mutta lumen alta, joka niitä peitti, ei hän mitään nähnyt, eikä mitään aavistanut, hän oli levoton kauppansa tähden, josta näkyi olevan noin huono tulos, ja hän pelkäsi jo, ett'ei saa maksuakaan. Ja hän otti itselleen vapauden olla hieman pilkallinenkin.
"Kuulkaa nyt, ystäväni, minä pelkään, että te olette tuhlannut turhaan aikaanne ja työtänne tuolla ylhäällä. Minä näin kaikki sivumennen, eikä siellä näyttänyt juuri lupaavalta. Mitenkä te voitte toivoakaan saavanne satoa maasta, jossa sadat vuodet on kasvanut ainoastaan saraheinää?"
"Pitää olla kärsivällinen", vastasi Mathieu tyynesti. "Tulkaa takaisin kesäkuussa katsomaan."
Beauchêne keskeytti heidät.
"Minä luulen, että joku juna lähtee kello neljä. Meidän täytyy kiirehtiä, sillä olisihan ikävää, jos me myöhästyisimme, eikö niin Séguin?"
Hän iski merkitsevästi silmää Séguinille; noilla oli luultavasti mielessä joku alhainen teko, noilla aviomiehillä, jotka tahtoivat käyttää hyväkseen sitä vapautta, minkä metsästyspäivä heille soi. Kun he olivat juoneet ja lämminneet, sanoi Beauchêne:
"Rakas ystäväni, se on hämmästyttävää, miten te voitte elää tässä yksinäisyydessä keskellä talvea. Täällähän on niin ikävää, että kuolee. Minulla ei ole mitään työn tekoa vastaan, mutta, tuhannen vietävä, pitäähän sitä huvitellakin."
"Me huvittelemme äärettömästi", sanoi Mathieu osoittaen talonpoikaiskeittiötään, joka sulki sisäänsä heidän suloisen perhe-elämänsä.
Nuo molemmat herrat seurasivat silmillään hänen viittaustaan, katselivat näitä seiniä, joilla talouskapineita riippui, vaatimattomia huonekaluja ja pöytää, jonka ääressä lapset jatkoivat leikkiään tervehdittyään ensin hajamielisesti vieraita. Ne huvitukset, jotka täällä kohtasivat heidän silmäänsä, olivat luultavasti heistä aivan käsittämättömiä, sillä he pudistivat päätään ja nielasivat pilkallisen hymynsä. Se oli heidän mielestään hyvin omituista elämää, ja täällä asui ihmisiä, joilla oli kummallinen makuaisti.
"Tulkaa katsomaan minun pientä Gervaistani", sanoi Marianne hellästi. "Hän nukkuu, älkää häntä sentään herättäkö."
Kohteliaisuudesta kumartuivat nuo molemmat herrat kehdon puoleen ja ihmettelivät, että kymmenen kuukauden vanha lapsi voi olla noin suuri. Hän oli myös hyvin kiltti. Mutta jos hän olisi herännyt, olisi hän saattanut kaikki päästään pyörälle. He menivät takaisin tulen luokse ja ajattelivat ainoastaan lähtöään, nyt kun heille oli tullut vähän lämpimämpi.
"Vai niin", sanoi Mathieu, "ettekö tahdo jäädä syömään päivällistä kanssani?"
"Ei, kiitos, se ei ollenkaan tule kysymykseen!" vastasivat molemmat samalla kertaa.
Lieventääkseen tuossa vastauksessa ilmenevää epäkohteliaisuutta, lupasi Beauchêne käyttää hyväkseen kutsua toisella kertaa, kun tulee lämpimämpi ilma.
"Meillä on tärkeitä asioita toimitettavana Pariisissa. Mutta minä lupaan, että kun tulee kaunis ja lämmin ilma, tulemme me tänne ja viivymme koko päivän rouvaimme ja lastemme kanssa. Silloin saatte näyttää meille, mitä olette täällä saanut aikaan, ja me saamme silloin nähdä, oletteko te ollut oikeassa. Jääkää hyvästi, rakas ystäväni!"
Kun molemmat herrat olivat poistuneet ja hiljaisuus oli taas tullut, istuivat Mathieu ja Marianne entisellä paikallaan leimuavan tulen lämmössä, lapset rakensivat kylänsä valmiiksi, ja Gervais nukkui yhä sitkeästi. Olivatko he nähneet unta? Mikä äkillinen tuulenpuuska Pariisin liasta ja kärsimyksistä olikaan tunkeutunut heidän syrjäiseen, rauhalliseen sopukkaansa? Ulkona oli maisema lumen ja jään jäykistyttämä. Ainoastaan takkatuli lauloi toivosta ja heräämisestä. Istuttuaan hetken aikaa unelmiinsa vaipuneena alkoi Mathieu äkkiä puhua, aivankuin hän vihdoinkin olisi löytänyt lopullisen selityksen, vastauksen kaikkiin niihin vakaviin kysymyksiin, jotka olivat kauvan olleet hänen mielessään.
"Nuo ihmiset eivät rakasta, he eivät kykene rakastamaan! Rikkauteen, valtaan, kunnianhimoon, huvituksiin — niin, sellaisiin he kykenevät, mutta ei rakastamaan. Nuo aviomiehet, jotka pettävät vaimojaan, eivät rakasta edes jalkavaimojaan. He eivät ole koskaan tunteneet sitä suurta intohimoa, joka on maailman sielu, se soihtu, joka sytyttää ikuisen elämän. Ja se selittää kaikki. Se, jossa ei ole tuota intohimoa, rakkautta, se on ilman rohkeuttakin ja ilman voimaa. Ainoastaan rakkauden avulla voidaan luoda. Mitenkä voidaan vaatiakaan, että meidän aikamme ihmiset olisivat kelvolliset pitämään suuria perheitä, kun heissä ei ole rakkautta, joka yksin ilman kehnoja tekosyitä täyttää elämää luovan tarkoituksensa? He valehtelevat ja käyttävät ehkäisykeinoja sentähden, että eivät rakasta. Sitten saavat he kärsiä, mitä pahin henkinen ja ruumiillinen turmio kohtaa heitä sentähden, että he eivät rakasta. Lopputuloksena on pelkkä viheliäisyys, sen yhteiskunnan häviö, jonka saumat natisevat päivä päivältä yhä enemmän. Kas siinä se totuus, jota minä olen etsinyt! Se on intohimo, se on rakkaus, joka pelastaa. Se, joka rakastaa, synnyttää, luo, se on vallankumouksen ritari, ihmisten kasvattaja sitä maailmaa varten, joka tuleva on."
Ei koskaan hän ollut selvemmin kuin nyt huomannut, että heidän avioliittonsa, että hän ja hänen vaimonsa olivat aivan toisenlaiset. Se oli nyt selvinnyt hänelle niin selkeäksi, että hän tuli tehneeksi vertauksia, ja heidän yksinkertainen, kaikesta ahnaasta rahanhimosta vapaa elämänsä, heidän kaiken loisteliaisuuden ja maailman turhuuksien halveksimisensa, heidän yhteiset pyrintönsä elämän sulostuttamiseksi, koko tämä elämä, joka oli heidän ilonaan ja voimanaan, johtui ikuisesta voimanlähteestä, rakkaudesta, jonka jumalallinen intohimo oli heissä sytyttänyt. Jos he voittaisivat, jos he jonakin päivänä jättäisivät jälkeensä täydellisesti valmistuneen työn, jossa olisi terveyden ja voiman leima, olisivat he voittaneet ainoastaan sentähden, että heillä oli ollut voimaa, rohkeutta hankkia ympärilleen useita vesoja, jotka he olivat hankkineet tuekseen ja valloituksiaan vasten. Se oli jumalallinen intohimo, joka kuumassa ilmavirrassa puhalteli heidän päälleen. Mutta Marianne sanoi hellästi hymyillen ja hieman nuhtelevalla äänenpainolla.
"Hiljaa, hiljaa, sinä herätät Gervaisin. Sitten vasta, kun hän ei tarvitse enään minua..."
He istuivat siinä ja likistivät lujasti toistensa käsiä, ja suloinen hiljaisuus vallitsi. Ilta tuli, ja lapset pöytänsä äärestä huudahtivat ihastuksesta, sillä nyt oli heidän kylänsä valmis ja havunoksia oli siinä puina. Ja aviopuolisojen liikutetut katseet harhailivat ulos ikkunasta kuuran kristallipeitteen alla nukkuvaan satoon, ja palasivat sitten viimeksi syntyneen kehtoon, jossa myöskin toivo uinaili. —
Ja taas kului kuukausia, Gervais oli täyttänyt ensimäisen vuotensa ja aikainen kevät kiirehti maan heräämistä. Eräänä aamupäivänä, kun Marianne ja lapset lähtivät kävelemään Mathieun luokse ylämaalle, hämmästyivät he nähdessään, mitenkä nuo avarat suomaasta valloitetut alueet olivat muuttuneet. Siinä oli nyt tiheästä voimakkaasti kasvavasta viljasta kudottu äärettömän suuri, viheriä samettimatto, joka vivahti smaragdilta. Siitä näkyi tulevan ihana sato. Ja lempeänä, kauniina, sädehtivänä huhtikuun aamuna, jolloin talven unesta herännyt maa vavahteli uudesta nuoruudestaan, riemuitsi perhe tästä raittiudesta, tästä itävästä hedelmällisyydestä, joka näkyi tahtovan kruunata menestyksellä kaikki heidän toiveensa. Ja heidän ihastuksensa lisääntyi vielä enemmän, kun he äkkiä huomasivat, että pikku Gervaiskin oli vapautunut ensimäisestä siteestään, herännyt voimakkaampaan, itsetietoisempaan elämään. Kun hän potkieli pienissä vaunuissaan ja äiti nosti hänet alas, lähti hän omin voimin liikkeelle, otti neljä horjuvaa askelta eteenpäin ja tarttui sitten molemmilla pienillä käsillään kiinni isän jalkoihin. Siitä syntyi riemu:
"Hän kävelee, hän kävelee!"
Ah, näitä elämän sopertavia ääniä, näitä pienten olentojen ensimäisiä siiveniskuja, ensi katsetta, ensi hymyä, ensi askelta, miten vanhempain sydämet niistä riemuitsevat! Elämä tekee tehtäväänsä, isä ja äiti katselivat ihailusta ja liikutuksesta mykkinä tuota pientä vesaa, johon uusia lehtiä on kasvanut.
"Odotahan", sanoi Marianne, "hänen pitää kävellä takaisin minun luokseni. Gervais! Gervais!"
Ja epäiltyään hieman, tehtyään ensin turhan yrityksen lähti poika uudestaan liikkeelle, käveli neljä askelta takaisin kädet ojossa ja huitoen ilmaa.
"Gervais! Gervais!" huusi nyt Mathieu vuorostaan.
Poika kääntyi, ja kymmenen kertaa annettiin hänen kulkea sama matka yleisen riemun vallitessa, ja hän oli kaikkein mielestä niin kiltti ja hauska, että oltiin melkein kuolemaisillaan naurusta.
Kun Marianne näki, että nuo neljä muuta alkoivat pelkästä ihastuksesta tyrkkiä häntä ja leikkiä liian kovakouraisesti, otti hän lapsen pois. Ja vielä kerran tällä paikalla, kätkeytyneenä lapsensa kanssa nuoreen ruohostoon, antoi Marianne hänelle rintaa, lapsi oli ansainnut tämän juhla-aterian, sanoi hän hymyillen, vaikka sen aika ei oikeastaan vielä ollut. Muuten oli Gervais aina valmis tähän, hän painoi suursyöjän innolla kasvonsa äidin rintoihin, kuului ainoastaan maidon heikko lorina, kun se taas alkoi virrata maailman suonissa antaakseen ravintoa tulevalle sadolle.
Peltojen välissä kulki kapea, kivinen ajotie, joka vei erääsen läheiseen kylään. Sitä pitkin kulki nyt rämisevät rattaat, joissa eräs talonpoika oli ajamassa. Hän oli niin vaipunut äsken viljellyn pellon katselemiseen, että oli vähällä ajaa kivikkoon, ell'ei hänen vaimonsa, joka istui hänen vieressään, olisi tarttunut ohjaksiin. Hevonen pysähtyi ja mies huudahti pilkallisella äänellä:
"Vai niin, tässäkö nyt on teidän suurtyönne, herra Froment?"
Mathieu ja Marianne tunsivat Lepailleurit, myllyn isäntäväen. He tiesivät aivan hyvin, miten Janvillessä surkuteltiin heidän hullumaista yritystään kasvattaa viljaa ylängön suomaissa. Ja varsinkin Lepailleurit tekivät pilkkaa tuosta pariisilaisesta, joka oli herrasmies ja jolla oli hyvä paikka, mutta oli kuitenkin niin tyhmä, että rupesi talonpojaksi ja uhrasi pienet penninsä maahan, tuohon lutkaan, joka oli vielä nielevä hänet itse ja lapsensa sekä rahansa antamatta takaisin vakallistakaan jauhoja. Hän oli hämmästynyt nähdessään pellot. Hän ei ollut käynyt täällä pitkään aikaan, hän ei olisi voinut koskaan uskoa, että vilja voisi kasvaa täällä niin tiheään, hän oli tuhannet kerrat sanonut, että ei ainoakaan jyvä tulisi itämään tässä laihassa maassa. Mutta vaikka hän kihisi vihasta siitä syystä, että hänen ennustuksensa olivat tuolla tavalla joutuneet häpeään, oli hän kuitenkin itsepäinen, ei tahtonut myöntää olleensa väärässä, vaan näytti pilkallisen epäilevältä.
"Vai niin, te luulette, että tuo tulee kasvamaan? Niin, sitä ei voi kieltää, ett'ei siinä siemen olisi itänyt. Mutta saammepa nähdä, kypsyykö vilja myös."
Mathieu hymyili tyyneesti ja toivehikkaasti.
"Niin, kun te olette oppinut tuntemaan maan", jatkoi Lepailleur, joka välttämättömästi tahtoi myrkyttää Mathieun ilon, "niin saatte nähdä, että se on samanlainen kuin tuo saatanan naisväki, josta ei koskaan tiedä, saako siitä iloa vai harmia. Minä olen nähnyt viljapeltoja, jotka ovat näyttäneet suuremmoisilta ja lupaavilta, mutta ei tarvittu kuin huono sää, myrsky ja väliin ei mitään, pieni oikku vaan, niin kaikki oli mennyttä. Mutta te olette vielä liian nuori maanviljelijä, te tulette kyllä vahingosta viisaaksi."
Hänen vaimonsa, joka kuunteli miehen puhetta, nyökäytti hyväksyvästi päätään ja sanoi sitten Mariannalle:
"Minun mieheni ei sano tätä teidän rohkeuttanne masentaakseen. Maan laita on sama kuin lastenkin, toiset elävät, toiset kuolevat, toiset tuottavat iloa, toiset surua. Mutta jos tarkkaan lasketaan, niin aina saa antaa enemmän kuin saa takaisin, ja lopulta tulee kuitenkin petetyksi. Saattepa nähdä sen."
Vastaamatta sanaakaan katsoi Marianne luottavasti Mathieuhön, ollen kuitenkin hieman hämillään noista ilkeämielisistä ennustuksista. Ja Mathieu, joka silmänräpäyksen ajaksi suuttui kaiken tuon tietämättömyyden ja kateuden tähden, vastasi leikillisesti:
"Niin, saammepa nähdä. Kun teidän pojastanne Antoninistä tulee prefekti ja minun kaksitoista tytärtäni on vaan talonpoikaistyttöjä, niin kutsun minä teidät heidän häihinsä, sillä juuri teidän myllynne on täytynyt rakentaa uudelleen ja panna siihen komea höyrymyllylaitos, jotta se voisi jauhaa minun peltojeni viljan, tuolla oikealla ja vasemmalla, kaikkialla!"
Hänen kätensä tekivät samalla niin laajoja liikkeitä, että mylläri melkein suuttui, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänestä tehtiin pilaa. Hän iski ruoskallaan hevosta ja rattaat lähtivät eteenpäin kivistä tietä.
"Vasta leikattu vilja ei kelpaa jauhettavaksi. Hyvästi, ja onnea yrityksillenne!"
"Kiitos!"
Sillä aikaa kuin lapset juoksivat etsien orvokkeja ruohostosta, istahti Mathieu hetkeksi Mariannen viereen, joka oli hieman levoton, se näkyi päältäkin. Mathieu ei sanonut hänelle mitään, sillä hän tiesi vaimonsa olevan kylliksi voimakas ja luottavainen, niin että hän voi itsekin voittaa sen pelon, jonka nuo uhkaukset olivat hänessä herättäneet. Mathieu istahti hänen viereensä niin lähelle häntä kuin suinkin, niin että he koskettelivat toisiaan ja hymyillen katseli hän häntä. Marianne rauhoittui heti ja hymyili hänkin, ja pikku Gervais, joka ei vielä voinut loukkaantua ilkeistä sanoista, imi imemistään kehräten tyytyväisenä kuin kissanpoika. Maito virtasi keskeymättä, vahvisti pieniä jäseniä, jotka päivä päivältä tulivat voimakkaammiksi, levisi yli maan, täytti maailman, ravitsi yhä kasvavaa elämää, joka puhkesi ikuiseen kukkaan. Eikö tämä ollut uskon ja toivon vastaus kuolemanuhkauksiin, tämä riemulaulu elämän voitosta, kauniista lapsista, jotka aina tulevat kasvamaan auringonpaisteessa, ihanista laihoista, joitten viheriät aallot tulevat aina kohoomaan maasta joka kevät? Huomenna, elonleikkuun suurena päivänä, on vilja kystä, ja lapset miehiä.
Kolme kuukautta tämän jälkeen täyttivät Beauchênet ja Séguinit lupauksensa viettää sunnuntain iltapäivän Chantebledissä. He olivat saaneet Morangenkin tulemaan mukaan Reinen kanssa; he olivat hiljaisuudessa päättäneet viekotella hänet päiväksi siitä synkästä yksinäisyydestä, jossa hän eli. Heti kuin seurue oli saapunut rautatienasemalta, lähdettiin ylängölle, sillä kaikki olivat uteliaat näkemään noita paljon puhuttuja peltoja; Mathieun aate muuttua talonpojaksi tuntui heistä kaikista eriskummalliselta ja käsittämättömältä. Mathieu itse nauroi sydämensä pohjasta, ja sen voiton hän ainakin voitti, että sai nähdä kaikki suuresti kummastuneina, kun hän heille näytti vainion, joka leveni loppumattomiin sinisen taivaan alla, vihreän viljameren, johon jo oli tullut raskaita tähkäpäitä ja joka aaltoili pienimmästäkin tuulen hengähdyksestä. Vuosisatojen kuluessa kokoontunut multa oli ravinnut viljan mehukkailla nesteillään ja synnyttänyt tämän ensimäisen, eriskummallisen laihon, aivankuin ylistääkseen sitä ijankaikkista elämänlähdettä, joka uinuu maan sisässä. Maito oli tulvinut, vilja kasvoi kaikkialla äärettömän runsaana ja voimakkaasti, todistaen ihmisen työstä ja maailman hyvyydestä ja kiinteydestä. Ei koskaan ole komeampaa viljapeltoa nähty loistavan ihanammassa auringonvalossa. Constance ja Valentine olivat välinpitämättömät katsellessaan kaikkea tätä ruohoa, ja heillä oli pää täynnä muita asioita, ja samoin Morange, joka sammuneilla silmillään katseli näkemättä kuitenkaan mitään. Mutta Beauchêne ja Séguin olivat hämmästyksissään, kun he muistivat käyntiänsä täällä tammikuussa, kun jäätynyt maa vielä lepäsi salaperäisessä unessaan. He eivät olleet aavistaneet mitään, he olivat hämillään tämän maan ihmeellisen heräämisen tähden, tämän valloittavan hedelmällisyyden tähden, joka oli muuttanut suoperäisen, villin ylämaan elävän rikkauden kentäksi. Ja varsinkin Séguin ilmaisi mitä kauneimmilla sanoilla ihailunsa nyt, kun hän oli varma siitä, että hän saa maksunsa ja toivoi jo, että Mathieu ostaisi uuden alueen tästä maatilasta.
Kun oli palattu vanhalle metsästyspaviljongille, joka nyt oli muuttunut pieneksi talonpoikaistaloksi, ja istuttu puutarhaan, tuli puhe lapsista. Marianne oli juuri eilen vieroittanut Gervaisin; illalla oli hän viimeisen kerran saanut rintaa, ja hän oli mukana kaikkein näiden vierasten joukossa vielä vähän epävarmana jaloiltaan, mutta hän kulki kuitenkin urhean näköisenä toisen luota toisen luokse, vaikka hän usein kaatuikin selälleen tai kasvoilleen. Hän oli iloluontoinen lapsi, joka ei koskaan itkenyt, luultavasti sentähden, että hän oli terve. Hänen suuret, kirkkaat silmänsä hymyilivät, hän ojensi ystävällisesti pienet kätensä, ja hän oli vaaleaihoinen, ja tavattoman iso ollakseen viidentoistavuotias. Hänkin oli saanut osansa maitovirrasta, hän oli hedelmällisen maan mehevä sikiö, maan, jonka ravitseva äidillinen lähde oli hedelmöittänyt. Constance ja Valentine ihailivat häntä, ja Marianne sysäsi hänet aina leikillisesti luotaan, kun hänen pienet kätensä tavoittelivat äitinsä rintoja.
"Ei, herrani, siitä on nyt tullut loppu. Nyt ei koskaan anneta enään muuta kuin soppaa."
"Miten kauheata tuo vieroitus on!" sanoi Constance. "Onko hän antanut sinun nukkua yöllä?"
"On, hänellä on järkevät tavat, hän ei koskaan imenyt yöllä. Mutta aamusin hän alkoi huutaa. Näettehän, että hän on jo sangen rauhallinen. Minulla ei hänestä ollut suurempaa vaivaa kuin muistakaan."
Beauchêne seisoi siinä polttaen tyytyväisen näköisenä tuota ainaista sikaariaan, ja Constance vetosi häneen.
"Teillä on todellakin ollut onni, sillä muistatko sinä, ystäväni, kuinka Maurice katkeroitti meidän elämämme, kun imettäjä muutti pois. Me emme saaneet nukkua kolmeen yöhön. Minä luulen, Jumala minua armahtakoon, että se on juuri yksi syy, minkätähden emme me ole tahtoneet enemmän lapsia."
Hän nauroi, ja Beauchêne huudahti:
"Katsopas pikku Mauriceasi, kun hän leikkii, ja sano sitten vasta, että hän on sairas!"
"Ei, minä en sanokaan sitä enään, ystäväni, nyt hän on hyvin terve. Muuten en minä koskaan ole ollut levoton hänen tähtensä, sillä minä tiedän, että hän on hyvin terve."
Puutarhassa leikkivät parhaillaan nuo kahdeksan lasta; talon omat, joita oli neljä, ja sitäpaitse Gaston ja Lucie Séguin sekä Reine ja Maurice. Viimeksi mainittu näytti nyt todellakin pysyvän vakavasti jaloillaan, mutta hän näytti yhä kalpealta. Hänen äitinsä katseli ihastuksella, miten hän juoksi, ja tunsi itsensä niin onnelliseksi ylpeissä unelmissaan, että hän tuli rakastettavaksi noille köyhille sukulaisilleenkin, jotka muuttonsa kautta "moukanmaalle" olivat ainaiseksi poistuneet hänen seurapiiristään. Hänen mielestään heitä ei enään ollut olemassakaan.
"Niin", sanoi Beauchêne, "harvoin minun tehtaassani tehdään tuollaisia pieniä korukaluja, mutta kun joskus niin tapahtuu, ovat ne vahvaa työtä ... eikö totta, Mathieu?"
Mutta hän katui kuitenkin heti tätä pilaansa, ja hän säpsähti hieman nähdessään entisen piirustajansa katseen, kirkkaan katseen, jonka syvyydessä hän näki vilahduksen Norinen pojasta, tuosta tuntemattomain kohtaloiden haltuun heitetystä pikku olennosta. Leikkiväin lasten huudot tunkivat läpi hiljaisuuden, ja kirkkaassa auringon valossa kulki kuin jono varjoja, pieniä onnettomuuteen uhrattuja olentoja kätilöitten taloista, yleisistä löytölasten kodeista, äskensyntyneitä, jotka oli koottu yhteen ja viety sitten kaikkiin ilmansuuntiin ja olivat ehkä kuolleet huonoon hoitoon ja nälkään. Siinä jonossa näkyi olevan kaikki, mitä ihmissadosta oli ehdointahdoin hävitetty.
Mathieu ei voinut lausua sanaakaan vastaukseksi. Ja hän kauhistui vielä enemmän huomattuaan Morangen, joka istui kokoon vaipuneena tuolillaan ja silmät kyynelissä katseli pikku Gervaisia, kun hän nauroi ja hyppi ympäriinsä. Eikö hänkin, Morange, ollut nähnyt kuoleman kulkevan ohitsensa taluttaen kädestä sitä pientä poikaa, jota he olivat kieltäytyneet ottamasta vastaan, heidän ennen niin toivottua poikaansa, joka oli mennyt pois, ennenkuin oli nähnyt päivänvalonkaan? Nämät surulliset haamut johdattivat hänen muistiinsa inhoittavan kopin ja murhatun äidin, hän oli näkevinään vaimonsa makaavan tuolla verissään päivänpaisteisessa puutarhassa, jossa kaikuivat lasten iloiset äänet.
"Miten teidän Reine on sievä!" sanoi Mathieu karkoittaakseen Morangen surulliset ajatukset. "Katsokaa, miten hän juoksee, aivankuin pikkutyttö, vaikka hän on jo valmis naimisiin."
Morange kohotti hitaasti päätään ja katseli tytärtään, ja hänen vielä kyyneleisissä silmissään kimalteli epäjumalallisen rakkauden hymy. Mitä enemmän hän kasvoi, tuumi Morange, sitä enemmän hän tuli äitinsä näköiseksi, ja hän oli kiintynyt tyttäreensä sellaisella rakkaudella, joka voitti kaikki muut hänen tunteensa ja hänen itsekkäät pyrintönsä. Hänellä ei maailmassa ollut muuta päämäärää kuin tehdä tyttärensä onnelliseksi ja rikkaaksi. Se oli hänestä kuin hyvitys, ainoa ilo, jota hän vielä toivoi. Mutta samalla tunsi hän kuin mustasukkaisuutta ajatellessaan, että joku mies tulee ja ottaa joskus Reinen häneltä, ja sitten jää hän yksikseen pimeyteen vaimovainajansa haamun kanssa.
"Oh", sanoi hän, "naimisiin ei hän vielä ole valmis, hän on vasta neljäntoista vuotias."
Kaikki ihmettelivät, häntä olisi voinut luulla kahdeksantoista vuotiaaksi, sillä hän oli niin kehittynyt. Ja todellakin tuntui siltä kuin hänen paksut, mustat hiuksensa ja valkea ihonsa olisi tuoksunut liian aikaista erotiikkaa.
"Muuten", jatkoi isä hyvillään, "on hänellä jo ollut sulhanenkin. Paroonitar de Lowicz tulee, kuten tiedätte, noutamaan väliin häntä vaunuillaan, ja hän on sanonut, että eräs ulkomaalainen, jolla on monta miljoonaa, on tulisesti rakastunut Reineen. Mutta hän saa odottaa. Minä tahdon pitää vielä tyttäreni viisi kuusi vuotta."
Hän ei enään itkenyt, hän naurahtikin itsekkään tyytyväisesti huomaamatta sitä, että kaikki näyttivät olevan häpeissään, kun hän mainitsi Sérafinen nimen, vieläpä Beauchênekin, joka piti sisartaan häpeää tuottavana ja sopimattomana seuralaisena nuorelle tytölle.
Marianne, joka ei tahtonut, että keskustelu olisi katkennut, teki kysymyksiä Valentinelle, ja Gervaisin oli vihdoinkin onnistunut kavuta hänen polvilleen.
"Miksi ette ottanut pikku Andréetä mukaanne? Minä olisin niin mielelläni tahtonut nähdä hänen, ja hän olisi saanut leikkiä tämän pikku herran kanssa, joka ei koskaan anna minun olla paria minuuttiakaan rauhassa."
Mutta Séguin ei antanut vaimolleen aikaa vastata.
"Kiitoksia vaan, mutta silloin en minä olisi tullut mukaan. Siinä on kylliksi, että meillä on kaksi kuletettavana. Se kirottu tytöntyllykkä huutaa ehtimiseen siitä asti kuin imettäjä meni matkaansa."
Valentine myönsi, että Andrée todellakin oli hieman haitallinen. Hän oli vieroitettu alkuviikosta, ja sitten kuin Catiche oli pitänyt enemmän kuin vuoden ajan koko taloa tyrannillisen valtikkansa alla, oli hän taas pois muuttonsa kautta saattanut sen anarkistiseen häiriöön. Oh, sitä Catichea! Hän oli totta tosiaan tullut heille kalliiksi, hän oli karkoitettu melkein väkivallalla aivankuin kuningatar, jonka täytyy luopua vallastaan, ja hänelle täytyi antaa mukaansa lahjoja itselleen, miehelleen, tyttärelleen ja tuttavilleen siellä maakylässä. Eikä nyt ollut apua siitäkään, että oli hankittu erityinen lapsentyttö, Andrée huusi aamusta iltaan, ja sitten vielä oli huomattu, että Catiche oli vienyt mukanaan suuren joukon liinavaatteita ja turmellut siihen määrään muut palvelijat, että täytyi tehdä talossa puhdasta jälkeä. Se hirveä vastus, mikä imettäjistä oli, sen täytyi todellakin peloittaa ihmisiä siihen määrään, ett'eivät hanki lapsia maailmaan.
"Oh", sanoi Marianne, "jos lapset vaan ovat terveinä, niin kyllä kaiken muun unohtaa."
"Ettehän te vaan arvelle, ett'ei Andrée ole terve?" huudahti Séguin kiivaasti. "Catiche teki hänen todellakin hyvin reippaaksi, mutta sitten minä en tiedä, mikä häneen on tullut, hän on pelkkänä luuna ja nahkana."
Kun hänen vaimonsa tahtoi väittää vastaan, suuttui hän.
"Vai niin, valehtelenko minä? Toistenkin lasten nokka on kalpea. Sinä et nähtävästi pidä tarpeeksi huolta heistä. Hylkytavaraksi kutsuu Santerre heitä."
Santerre oli yhä se, johon hän luotti, ja Valentine tyytyi vaan kohottamaan olkapäitään, jotavastoin muut joutuivat hieman hämilleen ja alkoivat katsella Gastonia ja Lucieta, jotka todellakin hengästyivät pikemmin kuin muut lapset ja jäivät kilpajuoksussa jälelle.
Constance kääntyi nyt Valentinen puoleen.
"Eikö meidän hyvä tohtori Boutan ole sanonut teille, että koko onnettomuus on siinä, ett'ette ole itse imettänyt heitä? Minun antaa hän aina sen kuulla."
Kun hän lausui Boutanin nimen, syntyi siitä yleinen virnistely. Boutan! Hän oli yhtä kiivas kuin kaikki muutkin erikoislääkärit. Séguin nauroi pilkallisesti, Beauchêne laski leikkiä pakollisesta imetyksestä, jonka kamarit tulevat muka säätämään. Ainoastaan Mathieu ja Marianne vaikenivat.
"Meidän leikinlaskumme ei luonnollisesti tarkoita sinua", sanoi Constance Mariannelle. "Teidän lapsenne ovat muuten tukevia, kukaan ei voi muuta sanoa."
Marianne teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut sanoa, että hänestä itsestä kyllä saisi tehdä pilaa, hänellä ei ollut mitään yleisen iloisuuden lisäämistä vastaan. Mutta nyt huomasi hän, että Gervais oli ottanut tilaisuudesta vaarin, kun hänen huomionsa oli muualle kiinnitetty, ja kaiveli hänen rintojaan etsien kadotettua paratiisiansa. Hän nosti lapsen maahan ja huudahti nauraen:
"Ei, kiitoksia paljon, herrani! Minähän olen sanonut sinulle, että se on loppu nyt. Sinähän näet, että meistä tehtäisiin pilaa."
Mathieu katseli liikutettuna Marianneaan. Hän tuli siis takaisin miehensä luokse täytettyään velvollisuutensa ja täydennettyään lapsen luomisen ravitsemalla häntä elämänsä mehuilla. Se oli puoliso, joka Mariannessa taaskin heräsi, uusi kevät, uusi levännyt maa, joka uudestaan vavahteli hedelmällisyydestään. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt Marianneansa niin kauniina kuin nyt onnellisen äiteytensä riemuhetkenä, hän oli kuin sen maitovirran jumalalliseksi tekemä, joka hänestä oli virrannut ja joka virtasi maailman suonissa. Ja kun hän katseli vaimoaan tässä kunnian sädekehässä, terveitten ja kukoistavain lastensa keskellä aivankuin hyvä jumalatar, aina hedelmällisenä, tuntui hänestä, että hän jumalallisella tavalla rakasti häntä, tahtoi omistaa hänet yhä suuremmassa intohimossa, kuolemattoman auringon sammumattomassa liekissä. Jumalallinen intohimo puhalsi kuin kuuma tuuli, luonnon hehkuva sielu, joka aaltoilee vedessä ja leijailee tuulessa ja joka hetki synnyttää miljaardeja olentoja. Ehkä hurmasi häntä ainoastaan vaimonsa hiusten tuskin huomattava tuoksu aivan kuin kaukaisen taivaan hekuma. Ehkä oli tämä ainoastaan yhden ainoan katseen vaihto, joka valtasi kokonaisuudessaan toisen ihmisen. Suloinen hurmaus täytti heidät molemmat, he unohtivat koko muun maailman, kaikki nämät ihmiset, jotka olivat heidän ympärillään. He tunsivat ainoastaan vastustamattoman tarpeen sanoa, että he rakastivat toisiaan, että se aika oli taas tullut, jolloin rakkaus puhkesi kukkaansa. Hän kuroitti vaimolleen suutansa, vaimo kuroitti suutaan miehelleen, ja he suutelivat toisiaan.
"No, te ette kainostele, te", huudahti Beauchêne iloisesti. "Mikä teihin nyt tuli?"
"Tahdotteko te, että meidän pitäisi poistua?" lisäsi Séguin.
Ja Valentine nauroi kuin hupsu, ja valhekaino Constance näytti häpeävän, mutta Morange lausui ikävöivällä äänellä ja silmät taaskin kyynelissä:
"Ah, kuinka oikeassa te olette!"
Hämmästyneinä siitä, mitä olivat tehneet, sillä heidän tarkoituksensa ei ollut tehdä siten, tuijottivat Mathieu ja Marianne hetkisen ällistyneinä toisiaan. Sitten purskahtivat he hyväntahtoiseen nauruun ja pyysivät iloisesti anteeksi. Rakastakaa, kun voitte rakastaa! Se on terveyttä, se on kaiken hyvän tahtomista, se on kaiken taitamista!
"Siis ... kuudes!" sanoi Beauchêne pilkallisesti.
Gervais oli horjuvin askelin mennyt pois kolmen suuren veljensä ja suuren siskonsa luokse, jotka johtivat muitten lasten rynnäkköjuoksua päivänpaisteisessa puutarhassa.
"Luonnollisesti ... kuudes!" sanoi Mathieu ja Marianne nyökäytti päätään.
Ja tehden kädellään suuren liikkeen, joka tarkoitti tuota laajaa kenttää tuolla etäämpänä tuulessa aaltoilevine viljoineen, sanoi hän:
"Niin kuudes ... koska meillä nyt on, millä hänen elätämme!"
Se oli tarmokkaan ja lujaluontoisen miehen huudahdus, miehen, joka oli päättänyt, ett'ei hän koskaan enään hanki lasta maailmaan, ell'ei hän samalla hanki hänen osaansa elintarpeita. Se oli oikeus ja kohtuus, ajatteli hän, hän oli saanut takaisin omantunnon rauhansa tehtyään sen päätöksen, ett'ei hän koskaan hanki loisväkeä maailmaan. Sitä myöten kuin perhe kasvoi, sitä myöten piti peltojenkin kasvaa, valloittaa uusia, hedelmällisiä alueita soista, näreiköistä ja kivistöistä. Maa ja nainen täydentävät yhdessä luomistyön, voittavat hävityksen voimat, synnyttävät aina yhä enemmän elämää, enemmän voimaa, enemmän toivoa.
(Ensimäisen osan loppu.)