Hedelmällisyys: Romaani

by Émile Zola

TOINEN KIRJA

---

I

Mathieu nousi äänettömästi kapeasta rautasängystään suuren sängyn vieressä, jossa Marianne makasi. Hän katseli Mariannea ja näki, että tämä makasi silmät auki ja hymyillen.

"Vai niin, sinä olet hereillä. Minä en tohtinut liikkuakaan, ett'en olisi herättänyt sinua. Kello on lähes yhdeksän."

Se oli Pariisissa, eräänä sunnuntaina keskellä tammikuuta. Marianne oli ollut raskaana jo seitsemän ja puoli kuukautta. Joulukuun ensimmäisinä neljänätoista päivänä oli Chantebledissä ollut mitä kurjin ilma: jääkylmää sadetta, sitten lunta ja sietämätön kylmyys. Hieman epäiltyään oli Mathieu lopulta ottanut vastaan Beauchênen ystävällisen tarjouksen tulla asumaan vanhaan, vaatimattomaan paviljonkiin Fédération kadun varrella, jossa tehtaan perustaja oli asunut, ennenkuin hän rakensi itselleen komean talon toisen kadun varrelle. Vanha työnjohtaja, joka oli asunut näissä vanhoilla, yksinkertaisilla huonekaluilla varustetuissa huoneissa, oli kuollut äskettäin. Ja tämä nuori aviopari oli kuukausi sitten asettunut tänne asumaan, he pitivät viisaimpana odottaa synnytyshetkeä Pariisissa ja palata sitten takaisin Chanteblediin viettämään siellä parantumisaikaa huhtikuun ensimäisinä kauniina päivinä.

"Odota", sanoi Mathieu. "Minä päästän päivän sisälle."

Hän veti uutimet syrjään. Tuota puolipimeää huonetta valaisi nyt talviauringon leveä valonsäde.

"Ah, aurinko, aurinko! Ihana ilma! Ja sunnuntai! Iltapäivällähän saan minä mennä vähän kävelemään sinun ja lasten kanssa!"

Marianne kutsui Mathieun takaisin, tarttui hänen käsiinsä, kun hän oli istahtanut sängyn laidalle, ja sanoi:

"En minäkään ole pitkään aikaan nukkunut, mutta minä en tahtonut liikkua, vaan tahdoin antaa sinun nukkua kylliksesi sunnuntaina. Emmeköhän me ole hyvin kilttejä, me molemmat, jotka emme halua herättää toisiamme, vaan makaamme silmät auki!"

"Se ilahutti minua niin sanomattomasti, että sinä lepäsit. Nyt sunnuntaina on minulla vaan yksi ilo nimittäin saada olla makuuhuoneessa koko aamun ja viettää sitten koko päivän sinun ja lasten kanssa."

Mutta sitten huudahti Mathieu hämmästyneellä ja katuvaisella äänellä:

"Ai... Minähän en ole suudellut sinua!"

Marianne kohottautui hieman, nojaten kyynäspäillään tyynyihin, ja Mathieu sulki hänet kiihkoisena syliinsä. Silloin huudahti Marianne hieman valittavalla äänellä:

"Ole varovainen, rakkaani!"

Nyt joutui Mathieu aivan suunniltaan.

"Minä tein pahaa sinulle! Minä tein sinulle pahaa. Oh, mikä pöllöpää minä olenkin, kun olen niin kovakourainen! Rakas, rakas Marianneni, sinä joka olet minulle niin pyhä, jota minä en tahtoisi koskea muuten kuin hyväillessäni ja jonka kärsimykset minä ihastuksella ottaisin itse kärsiäkseni! Minä tahtoisin, että minulla olisi kädet kuin keijukaisella, kädet sellaiset, joita sinä et edes tuntisi ja jotka muuttaisivat sinun kipusi iloksi ... ja kuitenkin teen minä pahaa sinulle."

Mariannen täytyi lohdutella häntä.

"Älähän nyt, sinä tyhmeliini, ethän sinä minulle pahaa tehnyt ollenkaan! Minä vaan pelkäsin. Näethän sinä, että minä nauran."

Mathieu katseli häntä ja hän näytti verrattoman kauniilta. Kirkkaassa auringonvalossa, joka levisi yli vuoteen, uhkui Marianne terveydestä, voimasta ja toivosta. Ei koskaan ennen ollut hänen tummat, paksut hiuksensa lainehtineet niin tuuheina niskasta, ei koskaan ennen olleet hänen suuret silmänsä hymyilleet niin veitikkamaisesti ja iloisesti. Ja suurine, helline kasvoineen oli hän Hedelmällisyys itse, hyväntekeväisyyden jumalatar valkeine ihoineen, täydellisine ruumiin muotoineen, ja jaloa majesteettisyyttä uhkuva.

Kunnioituksen tunne valtasi Mathieun, sellainen kuin hän olisi seisonut sen temppelin ovella, missä Jumala asui.

"Kuinka sinä olet kaunis, kuinka sinä olet hyvä ja kuinka minä sinua rakastan, kallis vaimoni!"

Mathieu piti häntä hetken syleilyssä kultaisessa auringon paisteessa, joka virtasi huoneesen. Sitten järjesteli hän Mariannen tyynyjä, peitti hänet eikä tahtonut sallia hänen nousta ylös, ennenkuin hän itse oli siivonnut huoneen. Hän laskutti omat lakanansa ja kääri kokoon patjansa ja pani kiini rautatelineet, jotka hän sitten peitti vaatteella. Turhaan pyysi Marianne saada olla mukana ja sanoi, että Zoé, palvelustyttö, jonka he olivat ottaneet maalta mukaansa, voisi aivan hyvin tehdä tuon. Mathieu oli itsepäinen, sanoi, että palvelustyttö ärsytti häntä ja että hän mieluimmin tahtoi hoitaa Mariannea yksin ja tehdä kaikki tehtävät hänen läheisyydessään. Se oli Mathieu, joka oli keksinyt sen, että hän makaa rautasängyssä, jotta Mariannella olisi mukavampi suuressa sängyssä. Ja nyt hoiti hän taloutta, piti kateellisesti makuuhuoneen ovea sulettuna voidakseen yksin antautua tykkönään vaimonsa hoitelemiseen, ja hän oli onnellinen tehdessään mitä yksinkertaisimpiakin töitä, eikä luullut koskaan voivansa tehdä tarpeeksi vaimonsa hyväksi.

"Minä pyydän, että sinä makaat vielä vähän aikaa, koska lapset antavat meidän olla rauhassa. Se vahvistaa sinua."

Häntä puistutti, hän tunsi, että huoneessa ei ollut tarpeeksi lämmin, ja hän oli suutuksissaan siitä, ett'ei ollut muistanut tehdä tulta. Eräässä nurkassa oli puita ja lastuja, millä sytyttää tulen.

"Tämä on hullua, minä annan sinun palella, tämän minun olisi pitänyt tehdä kaikkein ensin."

Hän oli laskeutunut polvilleen kamiinin eteen, mutta Marianne sanoi:

"Kas, olipa sekin ajatus! Anna olla, huuda tänne Zoé!"

"Ei, ei, hän ei osaa lämmittää, minua huvittaa tehdä tuli."

Ja hän nauroi iloissaan, kun suuri tuli syttyi ja teki huoneen kaksi kertaa hupaisemmaksi. Nyt on täällä oikea paratiisi. Mutta hän oli tuskin ennättänyt pestä itsensä ja pukea vaatteet ylleen, kun puuseinää vastaan sängyn takapuolella hyökättiin pikku nyrkeillä.

"Vai niin, nyt ovat ne vekkulit heränneet!" sanoi hän iloisesti. "No niin, tänään on sunnuntai, antaa heidän tulla."

Viereisessä huoneessa oli syntynyt elämää ja liikettä kuin suuressa linnunpesässä. Sieltä kuului viserrystä ja hälinää ja väliin naurun remahduksia. Sitten kumeita jysäyksiä, luultavasti tyynyistä, jotka lensivät ilmassa, ja kaksi pientä nyrkkiä hakkaili yhä vaan seinään.

"Niin, niin", sanoi äiti hymyillen, "sano heille, että saavat tulla sisään. Muuten hakkaavat he reijän seinään."

Mathieu rupesi nyt puolestaan takomaan seinää nyrkillään. Silloin kuului voitonulina ja riemukkaita ilohuutoja seinän toiselta puolen. Ja tuskin oli isä ennättänyt aukaista oven, kun jo kuului askelten ääntä ja ahdinkoa käytävässä. Kaikilla neljällä oli pitkät yöpaidat, jotka ulottuivat aina heidän pieniin kantapäihinsä asti, ja he ryntäsivät sisään nauraen, hiukset hajallaan, posket punaisina ja silmät ilosta kimaltelevina. Viisivuotias Ambroise kulki etunenässä, sillä hän oli rohkein ja puuhaavin. Perässä tulivat molemmat kaksoset Blaise ja Denis maltillisempina ja hyvin ylpeinä seitsemästä ikävuodestaan, varsinkin jälkimmäinen, joka opetti muita lukemaan, jotavastoin edellinen, joka oli ujo ja hieman arka, oli uneksijana heidän joukossaan. He taluttivat keskellään neiti Rosea, tyttöä kaunista kuin pieni enkeli; häntä vedettiin milloin oikealle milloin vasemmalle, mutta tuo pikku kaksivuotias seisoi kuitenkin aina urhoollisesti omilla jaloillaan.

"Kuulepas, mamma", huudahti Ambroise, "minun on vähän vilu! Annapas minullekin hieman tilaa!"

Hyppäyksellä oli hän sängyssä, ryömi peitteen alle ja niin liki äitiään, ett'ei hänestä näkynyt muuta kuin pienet hymyilevät kasvot ja kiharat hiukset. Mutta kun molemmat vanhimmat lapset näkivät tämän, päästivät he sotahuudon, hyökkäsivät vuorostaan esiin ja valloittivat rynnäköllä piiritetyn kaupungin.

"Väisty syrjään! Väisty vähän! Saanko minä maata sinun selkääsi vasten, mamma? Olkapäälläsi, mamma!"

Ainoastaan pikku Rose seisoi vielä lattialla, ja hän oli menehtyä mielipahasta. Hän oli turhaan yrittänyt valloittaa linnoitusta, mutta oli pudonnut takaisin istualleen.

"Minä myös, mamma! Minä myös!"

Häntä täytyi auttaa, kun hän tarttui kiinni ja koetti molemmin käsin nostaa itseään ylös; äiti otti hänet syliinsä, ja niin sai hän parhaan paikan. Ensin pelästyi Mathieu ja luuli, että tuo valloittajajoukko voi tehdä mammaparalle hirmuisesti pahaa. Mutta Marianne rauhoitti häntä ja nauroi yhtä äänekkäästi kuin lapsetkin. Ei, ei, he eivät tehneet pahaa, päinvastoin, he tekivät hänet niin onnellisiksi hyväilyillään. Ja Mathieu katseli tuota kaunista taulua ilolla ja ihmettelyllä. Oh, sitä kaunista ja kilttiä Haikaramammaa, niinkuin Marianne väliin kutsui leikillä itseään, Rose rinnoillaan, Ambroise puoleksi piilossa toisella sivulla ja Blaise ja Denis kummankin olkapään takana! Sehän oli koko parvi linnunpoikia; pieniä punaisia nokkia, jotka kurottautuivat esiin kaikkialta, silkinhienoja hiuksia pörhöllään kuin höyhenet, ja hän itse lepäsi siinä niin valkeana ja terveenä ja kukoistavana kaikessa hedelmällisyydessään, uhkuen elämää, joka taas asusti hänessä, valmiina tulemaan taaskin äidiksi.

"Täällä on niin lämmintä ja hauskaa", sanoi Ambroise, joka piti hyvästä olosta.

Pikkuvanha Denis alkoi selvitellä, minkätähden he olivat sillä tavalla melunneet.

"Blaise sanoi, että hän oli nähnyt hämähäkin. Ja siitä hän pelästyi."

Hänen veljensä keskeytti hänet harmistuneena.

"Se ei ole totta. Minä näin hämähäkin, ja sitten heitin minä tyynyn tappaakseni sen sillä."

"Minä myös! Minä myös!" sanoi Rose ollen menehtymäisillään naurusta. "Minä tein näin tyynyllä ... piu ... pau..."

Kaikki nauroivat ja pitivät sitä hyvin hauskana. Asia oli oikeastaan niin, että he olivat tapelleet tyynyillä sillä tekosyyllä, että tahtoivat tappaa hämähäkin, jonka Blaise yksin väitti nähneensä, ja mikä sai asian epäiltäväksi. Ja kaikki tuossa linnunpesässä, sekä emo että pojat, olivat niin kukoistavan terveitä ja punertavia kylpiessään kirkkaassa auringon paisteessa, että isä ei voinut vastustaa hellää viettiään, joka vaati hänet sulkemaan heidät kaikki syliinsä samalla kertaa ja suutelemaan jokaista, mihin vaan sattui. Tämä sai aikaan uuden huudon ja naurun räjähdyksen.

"Oi, niin hauskaa, niin hauskaa!"

"Ei", sanoi äiti, onnistuttuaan vihdoinkin pääsemään vapaaksi, "nyt minä nousen ylös. Minulle ei tee hyvää, että tässä makaan ja laiskottelen. Ja muuten, lasten täytyy pestä itsensä ja pukea päälleen."

Loimuavan tulen ääressä pestiin ja puettiin vaatteet ylle. Kello oli lähes kymmenen, kun perhe enemmän kuin tunnin myöhästyttyään tuli ruokasaliin, jossa tuli paloi uunissa ja ensi aamiaisen lämmin maito höyrysi pöydällä. Alakerroksessa oli ruokasali ja vierashuone eteisestä oikealle, vasemmalla oli työhuone ja keittiö. Ja ruokasali, jonka ikkunat olivat Fédérationkatua päin, oli nyt täynnä aamuauringon iloa.

Lapset istuivat jo pöydässä nenät lautasten lähellä, kun ovikelloa soitettiin ja tohtori Boutan astuu sisään. Nyt syntyi uusi purkaus meluavaa iloisuutta, sillä tohtorin hyväntahtoiset, pyöreät kasvot olivat pienokaisille rakkaat. Hän oli auttanut heidät kaikki maailmaan, ja he kohtelivat häntä kuin vanhaa toveria, jota kohtaan saa olla hieman vapaampi. He aikoivat hyökätä häntä vastaan, kun äiti esti heidät sanallaan:

"Hiljaa nyt, antakaa tohtorin olla rauhassa!"

Sitten lisäsi hän iloisesti:

"Hyvää päivää, tohtori. Kiitos tästä ihanasta auringonpaisteesta, sillä te olette varmaankin sen tilannut, jotta minä pääsisin iltapäivällä kävelemään."

"Niin olenkin. Minä pistäydyin varta vasten tänne katsomaan, miten tämä määräykseni teihin vaikuttaa."

Iloisen näköisenä otti Boutan tuolin ja istahti pöydän ääreen. Mathieu, joka oli antanut ystävällisesti hänelle kättä, sanoi, että he olivat maanneet tavallista kauemmin.

"Se on erittäin hyvä, että rouva lepää ja liikuskelee ulkona niin paljon kuin mahdollista. Häneltä ei muuten näy puuttuvan ruokahalua. Kun minä tapaan potilaani pöydän ääressä, en minä silloin ole lääkäri vaan ystävä."

Marianne uhkaili häntä leikillisesti sormellaan.

"Lopuksi teette te minut liian vahvaksi, tohtori, ja minä oikein häpeän terveyttäni. Te pakoitatte minut tunnustamaan taudinoireita, joista minä en puhu ollakseni herättämättä levottomuutta. Yöllä esimerkiksi voin minä hirveän pahoin useamman tunnin, tuntui siltä kuin sisukseni olisi revitty rikki."

"Mitä sinä sanot?" kysyi Mathieu aivan kalpeana. "Oletko sinä voinut pahoin minun nukkuissani?"

"Mitä se sinuun kuuluu, sinä tyhmeliini", vastasi Marianne hymyillen kuin ennenkin, "kun minä nyt kuitenkin istun tässä ja syön kuin susi?"

Tohtori tuli vakavaksi ja pudisti päätään.

"Älkää valitelko, rouvani, te olette vaan saanut kohtuullisen osanne välttämättömistä kärsimyksistä. Te kuulutte minun voimakkaisiin ja kestäviin potilaihini, ja minä olen harvoin nähnyt niin onnellista raskaudentilaa kuin teidän. Mutta näyttää olevan mahdotonta välttää tuskia."

"Oi", huudahti Marianne, "minulla ei ole mitään tuskain tuntemista vastaan; minä vaan vähän kiusoitan teitä."

Ja alennetulla äänellä ja lämpimällä tavalla jatkoi hän:

"Kärsiminen ... sekin on ihanaa. Voisinko minä rakastaa niin paljon, ellen kärsisi?"

Lasten lusikkain helinä esti hänen äänensä kuulumasta enään. Keskustelussa syntyi väliaika, ja sitten jatkoi tohtori:

"Minä olen kuullut, että te aijotte mennä aamiaiselle Séguinein luokse ensi torstaina. Ja se pieni vaimoparka, hänen raskautensa, sehän on aivan hirveä!"

Muutamilla eleillä kuvaili hän koko tuon murhenäytelmän; hämmästyksen, jonka tämä odottamaton raskaus oli herättänyt näissä puolisoissa, jotka olivat luulleet käyttävänsä mitä tehokkaimpia suojeluskeinoja, vaimon epätoivon, miehen mustasukkaisuuden purkaukset ja heidän hienostuneen nautintoelämänsä, jota elettiin eripuraisuudenkin aikana, ja sen surullisen tilan, jossa vaimo nyt oli makaillen leposohvalla, jotavastoin mies oli uudestaan antautunut poikamiehen elämään.

"Niin menemme", vastasi Marianne, "hän oli niin itsepäinen, että me emme voineet kieltäytyä. Se on luullakseni joku oikku, hän tahtoo puhua minun kanssani saadakseen tietää, miksi minä olen niin vahva, että voin olla jalkeilla."

Boutan hymyili.

"Te olette molemmat samalla asteella, hän niinkuin tekin odottaa synnytystä noin maaliskuun ensi päivän vaiheilla. Koettakaa te järjestää asianne torstaiksi, sillä minä en voi olla teidän molempain luona yht'aikaa."

"Ja Constance Beauchêne", kysyi Mathieu leikillisesti, "eikö hänkin ole samassa tilassa? Silloin se olisi ihan täydellistä."

"Ei, ei, hän ei ole siinä tilassa. Hänhän on vannonut, ett'ei hän enään koskaan tule siihen tilaan, ja hän laittaa myös niin, että hän pitää sanansa. Käyköön hänen vaan hyvin."

Hän nousi lähteäkseen, mutta silloin tapahtui salahyökkäys, jota oli jo aikaisemmin valmistettu. Aavistamatta vähääkään olivat lapset jättäneet tuolinsa ja alkaneet hyökkäyksensä vaihdettuaan ensin salaisia silmäyksiä keskenään. Yht'äkkiä oli tuon hyvänluontoisen tohtorin olkapäillä molemmat vanhimmat lapset, nuorempi kietoi kätensä hänen vyötäisilleen ja pikku tyttö kapusi hänen syliinsä.

"Hys, hys, hys! Nyt leikitään rautatietä!"

He tyrkkivät häntä, repelivät häntä ja nauroivat pitkiä skaaloja huilun äänellä. Pahastuneena kiirehti isä ja äiti hänen avukseen, mutta hän rauhoitti heitä.

"Antakaa heidän olla, pikku lemmikkien! Koska ystävämme Beauchêne väittää, että se on minun vikani, että he ovat tulleet maailmaan, niin täytyyhän minun heitä kärsiä. Kaikkein paras teidän lapsissanne on se, että he ovat yhtä terveet kuin heidän äitinsäkin. Siinä kaikki, mitä heiltä nykyään voi vaatia."

Kun hän oli suudellut heitä ja laskenut sitten takaisin lattialle, otti hän Mariannen molemmat kädet omiinsa ja sanoi, että kaikki on niinkuin pitääkin ja että hän voi levollisena lähteä taas pois; Mariannen pitäisi vaan jatkaa niinkuin hän oli alkanutkin. Ja kun Mathieu saattoi häntä etehiseen, kuultiin heidän siellä laskevan leikkiä ja nauravan.

Heti toisen aamiaisen jälkeen tahtoi Mathieu, että mentäisiin ulos kävelemään, jotta Marianne saisi nauttia päivän paisteesta. Lapset oli puettu jo ennenkuin istuttiin pöytään, ja kello oli vasta vähän yli yhden kun perhe jo kääntyi Fédérationkadun kulmasta.

Tämä Grenellen osa, Marskentän ja korttelin tiheimmin asuttujen katujen välillä, on aivan erikoisen muotoinen, kiitos siitä suurille asumattomille tonteille, pitkille, melkein autioille kaduille, jotka leikkaavat suorassa kulmassa toisiaan ja joitten varsille on tehtaitten loppumattoman pitkiä muureja. Varsinkin työaikana ei täällä ole mitään liikettä, suurten savupiippujen nähdään ainoastaan syöksevän paksua savua ja vallitsevan suurten rakennusten kattoja, ja jos joku portti on auki, nähdään suuri pihamaa täynnä katkuja ja savunhajua ja käryjä. Ei kuulu muuta ääntä kuin höyrypillien kirkuna, koneitten kumea jyske ja rautalevyjen äkilliset helähdykset, kun niitä puretaan vaunuista kivitetylle pihalle.

Mutta sunnuntaisin ovat tehtaat tyhjät, ja kuoleman hiljaisuus vallitsee tässä korttelissa. Väitetään, että Grenellen asukkaat ovat huonoimpia, köyhimpiä ja laiskimpia koko Pariisissa, lauma julkeita tehtaantyttöjä ja prostitueerattuja, joita läheinen sotakoulu viekottelee sinne ja jotka tuovat tullessaan muuta roskaväkeä. Aivan kuin vastakohtana nähdään Seinen toisella puolen Passyn hymyilevä, herrasmainen kaupunginosa, hienot ylimykselliset korttelit Invaliidihotellin ympärillä ja Faubourg Saint-Germainissa ja niitten takana komeat kadut, niin että Beauchênen konepaja, joka oli poikkikadun varrella, käänsi selkänsä köyhyydelle ja kasvonsa kohden koko maailman rikkautta ja iloa.

Mathieu piti näistä kauniilla puilla istutetuista kaduista, jotka joka taholta toivat Marskentälle ja Invaliidipuistoon suuria virtoja päivänpaistetta ja raitista ilmaa. Ei Pariisissa ole ainoatakaan rauhalli sempaa paikkaa, jossa voisi kävellä häiritsemättä ja antautua unelmiensa valtaan. Mutta erittäinkin oli hän ihastunut Orsaykatuun, joka alkaa Backadulta, kaupungin keskeltä, kulkee Palais-Bourbonin ohitse, yli esplanaadin ja Marskentän ja loppuu vasta Grenellen bulevardille mustien tehtaitten keskessä. Joki virtaa majesteetillisen ihanana eteenpäin ja katu leviää kaikkein kauneimpain puitten reunustamana.

Sinne tahtoi Mathieu viedä rakkaan sairaansa ja pienokaisensa. Mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä, ja siinä täytyi panna kaiken tarmonsa liikkeelle. Varsinkin oltiin levottomia Rosen pienten jalkain tähden. Tämä pieni tyttö uskottiin Ambroiselle, joka, vaikka olikin nuorin poika, oli jo vahva ja toimelias. Nämät molemmat olivat jonon etunenässä. Sitten tulivat Blaise ja Denis, kaksoset. Isä ja äiti muodostivat jälkijoukon; tuo näytti kaikki kävelyllä olevalta kasvatuslaitokselta. Kaikki kävi mainiosti, eteenpäin kulettiin luonnollisesti kilpikonnan vauhdilla ja nautittiin lempeästä päivänpaisteesta.

Oli ihana, kirkas talvi-iltapäivä, hyvin kylmä varjossa, mutta mihin aurinko heitti valovyönsä, siellä oli kaikki kullattua ja kaikki sai siellä pehmeät piirteet.

Paljon kansaa oli ulkona, noita tavallisia, pyhäpukuisia, käveleviä Pariisin porvareita, joita pieninkin auringonsäde houkuttelee laumottain ulos. Rose tuli hyvin reippaaksi ja iloiseksi, hän kohotteli niskaansa ja tahtoi näyttää kaikille näille ihmisille, että hän oli jo suuri tyttö. Kulettiin yli Marskentän, eikä hän vielä ajatellutkaan antaa kantaa itseään. Nuo kolme poikaa marssi urheina kuuran peittämillä katukäytävillä. Siinä oli komea joukkio.

Mutta Marianne, joka kulki Mathieun käsivarteen nojaten, horjui hieman. Hänellä oli yllä vihreä verkaleninki, joka oli tehty avaranpuoleiseksi, ja se peitti osaksi hänen ruumiinpiirteensä. Mutta hän oli jo hyvin muodoton, ja hän tiesi, että se näkyi, ja hän hymyili kävellessään siinä niin hyvin kun taisi hiljaan ja horjuvilla askelilla. Hän oli liikuttavan suloinen, hänessä oli hymyilevää arvokkaisuutta, kärsimykset olivat tehneet hänet huomiota herättäväksi. Muutamat kävelijät kääntyivät ympäri hänen kauneutensa hurmaamina ja seurasivat häntä silmillään. Yhä useampi huomasi hänet, tyrkkäsivät toisiaan käsivarsillaan ja osoittivat häntä. Se mikä teki aseman huonommaksi, oli lapsijoukko hänen edessään. Jo neljä lasta, kokonainen lauma, ja viides tulossa! Se tuntui hassulta ja sai ihmiset nauramaan. Muutamat suuttuivatkin ja arvelivat, että kun tuollaista ajattelemattomuutta pannaan näytteille keskellä katua, niin oli se vaan huonona esimerkkinä. Perheen takapuolella kuultiin siis ihmettelyn, pilkan ja säälin huudahduksia. Pikku rouva parka, niin nuori ja kaunis, ja hänellä on pian viisi lasta! Ja kuitenkaan ei mieskään näyttänyt liiaksi vahvalta. Mathieu ja Marianne ymmärsivät tuon erittäin hyvin, he vaan hymyilivät, he asettivat kainostelematta kadulle näytteeksi iloisen hedelmällisyytensä siinä varmassa vakaumuksessa, että se todisti terveyttä, voimaa ja kauneutta.

Mutta kun he tulivat suurten lehdistä paljaitten puitten luokse, täytyi heidän panna Rose vähäksi aikaa istumaan penkille, johon aurinko onneksi vielä paistoi. Ei ollut enään lämmin, aurinko teki laskua, ja täytyi kiirehtiä hieman, jotta ennätettäisiin kotiin. Ihanata oli joka tapauksessa tässä raittiissa kylmyydessä korkean taivaan alla, jonka pehmeä kullanväri nyt alkoi muuttua tummemmaksi. Poikien korot kapisivat nyt vielä urheammin, ja pikku tyttö, jolla oli hauskaa, ei itkenyt.

Kello oli kolme, kun vanhemmat raittiin ilman virkistäminä ja kävelyynsä ihastuneina lapsilauma edellänsä kääntyivät Fédérationkadun kulmasta. Sielläkin pysähtyivät ihmiset nähdessään heidän menevän ohitse, mutta he olivat nähtävästi hyväntahtoisia ihmisiä, sillä he hymyilivät nähdessään nuo kauniit lapset ja heittelivät veitikkamaisia silmäyksiä pappaan ja mammaan, jotka olivat tehneet hyvää työtä.

Kun Marianne saapui kotiin, oli hän hieman väsynyt ja heittäytyi leposohvalle salissa, johon Mathieu oli, ennenkuin he läksivät ulos, käskenyt Zoén sytyttää suuren takkavalkean heidän palaamistaan varten. Ja lapset, jotka nyt väsymyksensä tähden olivat hyvin alallansa, istuivat pienen pöydän ääressä ja kuuntelivat, kun Denis luki ääneensä erästä satua; silloin tuli vieraita. Se oli Constance, joka oli ollut ajelemassa Mauricen kanssa ja sai nyt päähänsä käydä katsomassa Mariannea, jonka hän tapasi korkeintaan joka kolmas päivä, vaikka heidän asuntojensa välillä oli ainoastaan puutarha.

"Voitteko pahemmin, rakas ystävä?" kysyi hän jo ovessa, kun näki Mariannen makaavan.

"En, en ollenkaan. Minä olen päinvastoin ollut ulkona ja kävellyt kaksi tuntia, ja nyt minä lepuutan itseäni."

Mathieu oli asettanut esiin nojatuolin rikkaalle ja turhamaiselle sukulaiselleen, joka muuten koetti olla hyvin ystävällinen heille. Hän pyysi nyt anteeksi, ett'ei voi tulla useammin, hänen aikansa oli niin täpärällä kotonaan. Maurice piti kiinni hänen hameestaan ja katseli etäämpää noita neljää lasta, jotka myöskin puolestaan katselivat häntä.

"No, Maurice, etkö sinä mene tervehtimään pieniä sukulaisiasi?"

Mauricen täytyi lähteä heidän luokseen. Mutta kaikki nuo viisi kainostelivat. He kohtasivat vaan harvoin toisensa, he eivät vielä olleet päässeet toistensa tukkaan, ja nuo neljä Chantebledin villiä arastelivat hieman tuota hyvätapaista pariisilaista.

"Ovatko kaikki pienokaisenne terveet?" jatkoi Constance, jonka terävä silmä vertaili omaa poikaansa noihin kolmeen toiseen poikaan. "Ambroise on kasvanut, ja molemmat vanhemmat pojat näyttävät myös reippailta."

Hänen tarkastelunsa ei nähtävästi päättynyt Mauricen eduksi, joka oli kalpea kuin vaha, vaikka hän oli pitkä ja näytti vahvalta, sillä Constance nauroi teeskentelevästi sanoessaan:

"Minä puolestani kadehdin teidän pikku Roseanne, hänhän on oikea pieni kalleus."

Mathieu nauroi ja vastasi ajattelemattomasti, jota hän kuitenkin katui:

"Oh, sellainen kateus on pian autettu. Tuollaisia jalokiviä saadaan ostaa torilta halpaan hintaan."

"Halpaan hintaan", kertasi Constance vakavalla äänellä, "niin, se on teidän mielipiteenne vaan ei minun. Eri ihmisillä on erillainen käsitys onnesta ja onnettomuudesta."

Hänen pilkallisesti moittiva ja halveksiva katseensa täydensi ajatuksen. Se siirtyi noista neljästä kukoistavasta lapsesta tuohon taas raskaana olevaan naiseen, tuohon muodottomaan ruumiisen, josta uusi elämä oli taas pian puhkeava esiin. Se loukkasi ja suututti häntä kuin joku sopimaton ja epäsiveellinen asia, se oli hyökkäys kaikkea sitä vastaan, mitä hän kunnioitti: säädyllisyyttä, järkevyyttä ja järjestystä. Kun hän oli kuullut puhuttavan tästä uudesta raskaudentilasta, ei hän ollut salannut tyytymättömyyttään, ja nyt tahtoi hän mielellään vaieta siitä, mutta silloin ei saanut häntäkään luokata, laskea leikkiä hänen vapaaehtoisesta hedelmättömyydestään. Jos hänellä itsellä ei ollut tytärtä, niin oli se siksi, että hän ei sellaista tahtonut.

Marianne, joka oli vetänyt suunsa hymyyn miehensä puhuessa, kiirehti nyt rakentamaan rauhaa ja vaihtamaan puheenainetta.

"Miksi ei Alexandre tullut teidän kanssa tänne? Hän ei ole ollut täällä kahdeksaan päivään."

"Minähän sanoin jo sinulle", keskeytti Mathieu vilkkaasti, "että hän meni metsästämään eilen illalla. Hän on varmaankin nukkunut Puymoreaussa Chantebledin tuolla puolen ennättääkseen metsään päivän koittaessa, eikä hän varmaankaan tule takaisin ennenkuin huomenna."

"Niin, se on totta, nyt minä muistan sen. Kaunis ilma, nyt on hauska kuljeskella metsässä."

Se oli myöskin vaarallinen puheenaine, ja Marianne katui, että hän oli siihen ryhtynyt, sillä koskaan ei varmuudella tiedetty, missä Beauchêne oli, kun hän sanoi olevansa metsällä. Aikainen metsästys aamulla oli hyvä tekosyy, kun tahtoi olla yön poissa, ja hän turvautui tähän tekosyyhyn niin usein, että Constance varmaankin ymmärsi, mitenkä asian laita oli. Mutta tässä onnellisessa kodissa, jossa mies oli aina kotona ja hoiteli vaimoaan, kun hän oli tullut raskaaksi, täällä tahtoi hän näyttää tyyneltä ja mieheensä luottavalta.

"Se olen minä, joka pakoitan häntä hankkimaan itselleen ruumiillista liikettä. Hänessä on hyvin paljon verta, hän tarvitsee raitista ilmaa, metsästäminen on hänelle terveellistä."

Nyt soitettiin, ja sisään tuli uusi vieras; se oli Valérie ja hänen tyttärensä Reine. Valérie punastui nähdessään rouva Beauchênen, niin suuren vaikutuksen teki tuo rikas ja hieno nainen häneen. Mutta kun isäntäväki nousi ottamaan vastaan uutta vierastansa, nousi Constancekin ja sanoi, että hän, paha kyllä, ei ennätä viipyä kauemmin. Eräs ystävätär odotti luultavasti häntä kotona.

"Antakaahan meidän pitää ainakin Maurice täällä", sanoi Mathieu. "Nyt on Reinekin täällä, kaikki kuusi saavat leikkiä keskenään, ja minä saatan pojan kotiin, kun lapset ovat saaneet vähän virvoituksekseen."

Maurice oli taas kätkeytynyt äitinsä taakse. Äiti kielsi.

"Ei, ei, hänellä on määrätty ravintojärjestys, enkä minä suvaitse koskaan, että hän nauttii mitään kylässä. Hyvästi nyt, minun täytyy mennä, minä tahdoin vaan sivumennen poiketa sisään katsomaan, mitenkä te voitte."

Hän läksi poikansa kanssa, ja Valérie sai osakseen ainoastaan ystävällisen, suojelevan kädenpuristuksen, vaan ei sanaakaan, ja tätä Valérie sitten piti hienouden huippuna. Reine oli hymyillyt Mauricelle, jota hän tunsi vähän. Hän olikin sinä iltana hurmaava sinisessä puvussaan ja niin äitinsä kaltainen, että häntä olisi voinut pitää äitinsä nuorempana sisarena.

Marianne kutsui hänet ihastuneena luokseen.

"Tule suutelemaan minua ... oh, miten tämä nuori nainen on kasvanut! Kuinka vanha hän on?"

"Pian kolmentoista", vastasi Valérie.

Hän istui tuolille, jonka Constance oli jättänyt, ja Mathieu huomasi, että hän näytti murheelliselta. Sitte kuin hänkin oli sanonut tulleensa katsomaan, kuinka he voivat, ja onnitellut äitiä ja lapsia kukoistavasta ulkonäöstä, vaikeni hän, ja hänen kasvoilleen tuli taaskin salaisen levottomuuden leima, jotavastoin Marianne kiitti häntä ja lausui ilonsa siitä, että kaikki ihmiset olivat niin hyviä eivätkä unohtaneet häntä. Mathieu sai nyt päähänsä jättää heidät kahdestaan.

"Pikku Reine, seuraa lapsia ruokasaliin. Otetaan pieni välipala. Tule nyt, niin mennään kattamaan pöytää."

Sitä lausetta tervehdittiin meluavalla ilolla. Satukirja oli unohdettu, pöytä vedettiin sivulle, ja nuo kolme poikaa vetivät Reinen mukanaan, jotavastoin Rose, joka tuli viimeiseksi ja oli kaatunut suulleen, seurasi heitä huutaen ja hyppien kuin kissanpoika.

Kun Valérie jäi kahdestaan Mariannen kanssa, huokasi hän.

"Ah, rakas ystäväni, miten onnellisia te olette, kun voitte noin elää kauniin lapsilaumanne keskuudessa. Se on onni, joka on minulta kielletty."

Marianne katseli häntä hyvin kummissaan.

"Mitenkä niin? Minä ajattelen niin, että teilläkin on teidän vapautenne, ja me olemme muuten jotenkin samassa asemassa, te ja minä..."

"En suinkaan, paras ystäväni, en suinkaan. Teillä on yksinkertaiset tavat, teidän elämänne ei ole sillä tavalla järjestetty kuin minun. Me olemme järjestäneet kaikki itseämme ja Reineä varten erityisessä tarkoituksessa, ja se olisi onnettomuus, jos meidän nyt täytyisi muuttaa kaikki."

Sitten lisäsi hän äkkinäisen epätoivon valtaamana:

"Jos minä olisin raskaana niinkuin te, jos minä olisin varma siitä ... oi, silloin en tietäisi, mitä tekisin, minä tulisin hulluksi!"

Hän purskahti itkuun ja peitti vapisevilla käsillään kasvonsa.

Marianne kummastui yhä enemmän, otti hänen kätensä omiinsa ja koetti viihdyttää häntä ystävällisillä sanoilla. Lopultakin sai hän tietää totuuden, sai tietää, että Valériellä oli ollut kolme kuukautta syytä luulla olevansa raskaana. Ensin oli hän koettanut rauhoittaa itseään, mutta nyt olivat hänen epäluulonsa muuttuneet varmuudeksi, ja hän eli tappavassa levottomuudessa. Sekä hän itse että miehensä olivat aivan hämmästyksissään tämän odottamattoman raskauden tähden, sillä he olivat niin varmat siitä, että olivat olleet mahdollisimman tarkasti varuillaan. Morange, hänen rakas miesparkansa, joka jumaloitsi häntä, olisi mieluimmin uhrannut sielunsa ja ruumiinsakin kuin tehnyt hänen tahtoaan vastaan tässä asiassa. Ja itse oli Valérie aina ollut varuillaan. Se oli siis käsittämätöntä, sitä ei olisi koskaan voinut aavistaakaan, että mitään tällaista tapahtuisi avioliitossa, jossa molemmilla puolisoilla oli niin yhteen sopivat mielipiteet.

"No niin, koska onnettomuus kerran on tapahtunut", sanoi Marianne, "niin saatte tyytyä siihen. Pieni poika on teille kylläkin tervetullut!"

"Ei, se on mahdotonta, se on mahdotonta!" huudahti Valérie vihan ja epätoivon valtaamana. "Me emme voi elää koko ikäämme samoissa köyhissä oloissa. Teidän miehenne on varmaankin puhunut teille siitä, mitä hänelle luottamuksella olemme kertoneet. Michaudin kehoituksesta, jolla on nyt hyvä paikka Crédit Nationalissa, oli mieheni päättänyt jättää Beauchênen tehtaan, jossa hänellä ei ole mitään tulevaisuutta, ja mennä samaan pankkiin ja yletä siellä. Mutta aluksi täytyy hänen tyytyä vaatimattomaan toimeen, josta on palkkaa kolme tuhatta kuusisataa, vaikka hän ansaitsee Beauchênella viisi tuhatta. Mitenkä luulette meidän nyt tohtivan uskaltaa sitä, mitenkä luulette meidän nyt voivan tyytyä kolmeensataan frankiin kuukaudessa, kun raskaudentila on tiedossamme, synnytys ja uusi lapsi elätettävänä ja kasvatettavana? Kaikki meidän suunnitelmamme olivat valmiit, mutta nyt tämä onneton lapsi särkee ne kaikki ja tuomitsee meidät elämään köyhyydessä koko ikämme."

"No, kaikenlaisia murheita!" sanoi Marianne hymyillen.

"Ne ovat aivan tosia! Sattuu tilaisuus, se lyödään laimiin, ja kaikki on mennyttä. Jos ei minun mieheni jätä tehdasta, kun onni häntä viittaa luokseen, on hän ijankaikkisesti sidottu tehtaasen, ja silloin ovat myös meidän kaikki unelmat Reinen myötäjäisistä ja mukavasta elämästä mennyttä, niin koko meidän kunnianhimomme. Ettekö te sitä ymmärrä te, joka muuten olette niin ymmärtäväinen!"

"Kyllä, kyllä, minä ymmärrän sen ... mutta minä olen niin tottumaton noin moniin suunnitelmiin, että minulla on vaikeata löytää oikeata niistä. Te kummastutatte minua, ja te suututattekin. Lapsia syntyy, ne täytyy ottaa vastaan, nehän ovat ilona ja rikkautena. Minusta se on niin luonnollista ja yksinkertaista."

Valérie pani vastaan ja puhkesi itkuun.

"Sanokaa se minun miesparalleni! Hän on aivan epätoivoissaan ja häpeissään eikä hän koskaan näyttäydy enään ihmisille. Tiedättekö, missä hän on tänään, kun on sunnuntai? Hän istuu kotona ja tekee työtä, hän ansaitsee muutamia souta palkkansa lisäksi. Mutta jos niin tarvitaan, niin minulla on tahtoa sekä häntä että itseäni varten. Hän on niin heikko ja hyvä."

Äkkiä näkyivät hänen hiljaiset vielä lausumattomat ajatuksensa kiihdyttäneen häntä. Hän väänsi käsiään nyyhkien ja katkonaisesti puhuen:

"Ei, ei, se ei ole mahdollista; minä en ole raskaana, minä en voi olla raskaana! Ei, ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo sitä!"

Ja hänellä oli sellainen tuska, että Marianne luopui koko keskustelusta ja kietoi hänet syliinsä lievittääkseen hänen kärsimyksiään, ja tämän teki hän siitäkin syystä, että hän pelkäsi Valérien itkun kuuluvan toiseen huoneesen, jossa lapset melusivat ja nauroivat. Ja kun hän oli pyyhkinyt Valérien silmät kuiviksi, vei hän hänetkin sinne sisälle.

"Pöytään! Pöytään!" huusivat pojat ja polkivat lattiata.

Pöydälle oli välipala katettu, ja Reinen avulla oli Mathieu asettanut sille neljä maljaa, jotka sisälsivät leivoksia ja sylttyä. Pojat tahtoivat myöskin olla apuna, mutta silloin kävi kaikki hitaammin, ja Rose puolestaan oli särkemäisillään kaikki. Mutta heillä oli niin hauskaa, ja Reine oli niin kaunis emäntänä! Hän purskahti nauruun — sillä hän tiesi luultavasti jo yhtä ja toista — kun Ambroise sanoi, että hän on hänen rouvansa ja Rose heidän pieni lapsensa. Marianne käski Ambroisen olla hiljaa, kun hän näki, että Valérie alkoi taaskin niellä kyyneleitään. Sitten nautittiin virvokkeita, lapset yhä kasvavalla ruokahalulla.

Kello oli ainoastaan yhdeksän illalla, ja lapset nukkuivat jo makeasti, kun Mathieu ja Marianne menivät omaan huoneesensa. Mathieu tahtoi, että Marianne menisi heti vuoteesensa, hän peitti vaimonsa ja järjesteli tyynyjä hänen päänsä alla. Sitten istui Mathieu hänen vuoteensa ääreen ja luki ääneensä kello kymmeneen asti, sillä siihen aikaan piti Mariannen juoda juomansa, jonka Mathieu tahtoi joka ilta itse valmistaa. Kun Marianne oli juonut kupista, sanoi Mathieu hänelle hyvää yötä, suuteli häntä sitten molemmille poskille ja he laskivat leikkiä Mathieun kunnioittavasta käytöstavasta ja kutsuivat toisiaan sanoilla "herrani" ja "rouvani". Mathieun pieni vuode oli kunnossa, hän riisui vaatteet yltään, sammutti lampun ja kehoitti Mariannea nukkumaan. Mutta itse makasi hän siinä korvat jännityksessä voimatta nukkua, hän odotti saavansa kuulla Mariannen tasaisen hengityksen todistuksena siitä, että hän oli nukkunut. Monet kerrat nousi hän ylös, hoiteli vaimoaan ja antoi hänen unelleen aivankuin uskonnollisen kunnioituksen. Se oli uskonnollista palvelusta, paljoa korkeampaa ja todellisempaa kuin Jumalan Äidin palvelus: hän palveli rakastettua, kirkastettua, majesteetillistä ja kärsivää äitiä, joka kärsii tuskia sentähden, että elämä aina kukoistaisi.

---

II

Torstaina, kun Fromentein piti syödä aamiaista tuossa komeassa talossa Antin kadun varrella, soitti Valentine kello kymmenen kamaripiikaansa Célesteä tullakseen puetuksi ja saadakseen kauniin asennon leposohvallaan pienessä salissa toisessa kerroksessa. Hän oli pyytänyt Mariannen tulemaan aikaiseen, sillä hän tahtoi pakista hieman, hän tunsi vastustamattoman halun puhua naisen kanssa, joka oli samassa asemassa kuin hänkin, ja siitä sairaalloisesta tuskasta, jota hän kärsi.

Hän pyysi peiliä, katsoi siihen ja ravisti surullisesti päätään, sillä niin ruma luuli hän olevansa, kun kasvonsa olivat pilkuissa ja ruumiin piirteet rumentuneet niin, että riikinkukonsininen silkkipluusi voi tuskin niitä peittää.

"Onko herra kotona?" kysyi hän.

Hän oli nähnyt miehensä toissapäivänä viimeiseksi. Hän syytti liikehommiaan, söi usein aamiaista ja päivällistä ulkona ja vältti vaimonsa huonetta aamusin sillä tekosyyllä, että hän ei muka tahtonut häiritä.

"Ei, herra meni ulos yhdeksän aikaan, ja minä olen varma siitä, ett'ei hän ole vielä palannut."

"Se on hyvä. Kun herra ja rouva Froment tulevat, niin pyytäkää heidän tulemaan tänne sisään."

Hän otti väsyneesti kirjan ja odotti.

Niinkuin tohtori Boutan oli Mathieulle ja Mariannelle huomauttanut, oli Valentinen odottamaton raskaus syynä ainaisiin perhemyrskyihin. Alussa oli Séguin käyttäytynyt raa'asti ja sanonut, että se ei voinut olla hänen lapsensa, hän oli vakuutettu siitä, että hän oli ottanut huomioon mitä tarkimmat varovaisuuskeinot, ja syytti vaimoaan suoraan siitä, että hänellä oli rakastaja. Vimmattu ja moukkamainen mustasukkaisuus sai vallan tässä miehessä, ja se ilmeni raa'oissa sanoissa ja uhkauksissa, tuossa skeptikossa, joka teeskenteli mitä hienoimman pessimismin välinpitämättömyyttä.

Perheessä syntyi hirmuisia näytelmiä. Loppuun itkenyt vaimo vaati, että kysyttäisiin tohtori Boutanin mielipidettä. Kun tohtori oli yksityisesti kuulustellut Séguiniä ja selittänyt hänelle, että hänen tarkat varovaisuuskeinonsa eivät olleet riittävät sekä maininnut kaksikymmentä tapausta, jolloin samoissa olosuhteissa oli syntynyt raskaudentila, tuli hän vihdoinkin vakuutetuksi asiasta; hän tuntui tosin horjuvan hetkisen, mutta jatkoi inhoittavia syytöksiään niin pian kuin tohtori oli mennyt. Hän sadatteli tohtoria ja oli erittäin suuttunut siitä terävästä opetuksesta, jonka hän oli saanut varovaisuuskeinojen suhteen, sillä juuri noista rikoksellisista keinoista johtui kaikki paha, se surullinen tila, jossa aviopuolisot nyt olivat: jos mies ei niitä olisi käyttänyt, ei hänen olisi ehkä koskaan tarvinnut hautoa sitä ajatusta, että hän ei ehkä ole lapsen isä. Tuo hyvä tohtori, joka piti varovaisuuskeinoja syynä kaikkiin onnettomuuksiin, ei tietysti jättänyt musertamatta häntä kaikilla niitten seurauksilla: kansan lukumäärän väheneminen, ihmiskunnan huononeminen, perheen turmeltuminen ja häviäminen, miehen suuri halu huvituksiin ja liikeasiain hoitoon ja naisen turmeltuminen ja halu aviorikoksiin. Ja se katkeroitti aina Séguinin mieltä, ja vielä sitäkin enemmän, kun sellaiset ajatukset tuomitsivat kaiken sen, mihin hän tähän asti oli uskonut ja mitä tahtonut.

Puolisot jatkoivat kuitenkin hienoa elämäänsä; vaimo ei tunnustanut raskauttaan, kuristi itsensä niin, että hän oli tukehtumaisillaan, tanssi tanssiaisissa ja söi samppanjaillallisia teaatterin jälkeen; mies piti salassa mustasukkaisuuden kohtauksensa, ja oli pilkallisella välinpitämättömyydellä viettävinään tavallista elämäänsä. Vaimo, joka ei vielä voinut syyttää itseään mistään, tahtoi muuten pitää miehensä enemmän ylpeydestä kuin rakkaudesta, sillä, niinkuin hän väliin sanoi miehelleen — tämä teki kaikkensa maailmassa saadakseen hänen hankkimaan itselleen sen rakastajan, josta häntä jo syytettiin, ja jos hän kärsi tuskia kureliivissään, jos hän joka ilta oli vaarassa saada keskosen, niin oli se sentähden, että hänen täytyi taistella sitä mahdollisuutta vastaan, että hänestä kerran tulee hylätty vaimo. Mutta eräänä yönä kun hän tuli kotiin premiääristä, sai hän ankaran kohtauksen ja siitä asti täytyi hänen pysyä huoneessaan, ja nyt se oli jo auttamatonta, tästä syntyi vaikea raskaudentila, joka sai hänelle alituisia kärsimyksiä.

Aviopuolisojen välinen suhde tuli vielä pahemmaksi, ja kaikki, mitä Valentine oli pelännyt, tapahtui nyt. Séguin oli hirveän pahalla päällä eikä voinut riitelemättä tulla vaimonsa läheisyyteen. Jo tuon sairaan, muodottoman naisen näkökin sai hänet suuttumaan. Hän vietti elämäänsä ulkona, otti takaisin poikamiestapansa. Pelihimo, joka asui salaa hänessä, syttyi ilmituleen kuin huonosti sammutettu tulipalo. Hän vietti koko yöt klubissa. Ja sitten joutui hän naisten kynsiin, kurjain olentojen, jotka eivät tehneet sitä tyhmyyttä, että olisivat tulleet raskaiksi, vaan olivat yhä kauniita ja haluttuja. Ja kun hän tuli kotiin ja joutui taas raa'an mustasukkaisuutensa valtaan, olisi hän voinut tappaa tuon viheliäisen, sairaan vaimon, jonka ruumiin muoto tuntui pilkkaavan ja loukkaavan häntä.

Neljännestä yli yhdentoista tuli Céleste sisään.

"Onko siellä herra?" kysyi Valentine nopeasti ja pani kirjan pois.

"Ei, siellä on vieraat, joita rouva on odottanut, herra ja rouva Froment."

"Käske heidän tulla sisään. Sano minulle heti, kun herra tulee."

Ja kun Mathieu ja Marianne tulivat sisään, nousi hän istualleen, ojensi heille rakastettavasti molemmat kätensä ja sanoi:

"Te annatte ehkä anteeksi, rouvani, että minä olin niin itsepäinen ja välttämättömästi tahdoin teidät tänne, mutta niinkuin näette, en minä voinut tulla teidän luoksenne, ja meidän hyvä lääkärimme Boutan oli sanonut, että te olette niin reipas ja terve. Mitenkä rakastettavia te olette, kun tulitte meidän pienelle aamiaiselle! Minulla oli niin palava halu saada tavata teitä ja puhua hieman teidän kanssanne. Istukaa tähän viereeni."

Mathieu katseli häntä kummastuneena siitä, että hän oli niin keltanen ja surkastunut, ja samalla tarkasteli hän Mariannea hämmästyneenä hänen terveestä ulkonäöstään ja kirkkaista, hymyilevistä silmistään.

"Minunhan velvollisuuteni on kiittää teitä kutsustanne", vastasi Marianne ystävällisesti. "Liikunta on minulle hyvin hyödyllistä, ja minulle tuotti erityistä huvia se, että sain tulla tänne. Oh, jos te tahtoisitte, voisitte kulkea yhtä hyvin kuin minäkin, siihen tarvitsee vaan rohkeutta."

Nyt oli kiinteä keskustelu käynnissä heidän keskensä ja Mathieu otti pöydällä olevan kirjan, jotta he eivät häntä arkailisi, vaan luulisivat, että hän ei kuule mitään. He tapasivat toisensa vaan harvoin, heillä ei ollut mitään yhteistä, ei mielipidettä eikä tapoja, mutta se, että he molemmat olivat samassa tilassa, se lähensi heitä. Ja varsinkin Valentine oli hyvin halukas kuulemaan ja tulemaan lohdutetuksi! — Ensin puhui hän tohtori Boutanista, tahtoi uudestaan kuulla sen, että tämä lääkäri ei koskaan epäonnistu synnytyksissä ja ett'ei ole ainoatakaan niin taitavaa ja kätevää lapsivuodelääkäriä kuin hän. Marianne huomautti tähän kummastuneena, että Valentinen pitäisi itse tuntea hänet, koska oli ollut jo kaksi kertaa tekemisissä hänen kanssaan. Niin kyllä, mutta se rauhoitti Valentineä, kun hän kuuli muittenkin vahvistavan todeksi hänen ansionsa. Sitten teki Valentine mahdottoman paljon kysymyksiä, meni yksityisseikkoihin, tahtoi, että Marianne kertoisi, miltä hänestä tuntuu, mistä ja millä tavalla tuntui kipeältä, mitä hän söi, ja miten nukkui, sanalla sanoen hän tahtoi tietää kaikki Mariannen tunteet ja ajatukset ja kaiken, mikä oli yhteydessä raskauden kanssa. Marianne noudatti hyväntahtoisesti hänen mieltänsä, ilahuttaakseen ja lohduttaakseen häntä kertoi Marianne hyvin tyynesti toiveistaan, että kaikki kävisi hyvin ja että lapsesta tulisi poika. Mutta Valentine purskahti äkkiä itkuun.

"Minä sitävastoin ... minä kuolen, siitä minä olen varma."

Se oli hänen omituinen päähänpistonsa, että hän pian kuolee, vaikka hän ei tohtinut sanoa sitä kaikille. Kun hänen hermostonsa oli perin turmeltunut, tuntui hänestä jokapäiväiseltä piinalta ajatella tuota onnetonta lasta, joka ensin oli hävittänyt hänen perheellisen onnensa ja veisi nyt vielä hänen henkensä.

"Kuollako!" huudahti Marianne iloisesti. "Ei sitä niinkään kuolla! Muuten väitetään, että ne naiset, joilla on tuollaisia synkkiä ajatuksia, ne suoriutuvat tavallista helpoimmin synnytyksissä."

Mathieu, joka veti suunsa hienoon hymyyn kuultuaan tuon hyväntahtoisen valheen, vakuutti empimättä sen todeksi, ja tämä lohdutti jossakin määrin tuota onnetonta olentoa, joka janosi lohduttavia sanoja ja tahtoi aina kuulla — vaikka petollisiakin —vakuutuksia siitä, että kaikki käy hyvin. Nyt tuli Céleste sisään ja vastasi emäntänsä kysyvään katseesen:

"Ei, se ei ole herra... Se oli eräs nainen minun kotipuoleltani, josta minä olen puhunut. Sophie Couteau eli Couteauska, joksi häntä kutsutaan tuolla Rougemontissa ja jonka ammattina on imettäjäin hankkiminen Pariisiin."

Valentine, joka ensin aikoi vihaisesti ajaa kamarineitinsä ulos, koska häntä suututti se, että häntä häirittiin, rauhottui nyt.

"Mitä sitten?"

"Niin, rouva, hän on nyt täällä. Jos te tahdotte antaa hänelle luottamuksenne, valitsee hän sieltä kotipuolesta oikein hyvän imettäjän ja tuo hänet tänne sovittuna päivänä."

Couteauska, joka seisoi puoleksi avoimen oven takana, rohkeni nyt kutsumatta astua sisään.

Hän oli pieni, laiha ja vilkas talonpoikaisnainen, joka oli tullut käytökseltään jotenkin vapaaksi —kiitos siitä hänen tiheille Pariisin matkoilleen. Hänen pitkulaiset kasvonsa, joissa loisti pienet, vilkkaat silmät, eivät olleet vastenmieliset, mutta niitä rumensivat ohuet huulet ja viekkauden ja ahneuden piirteet. Hän oli puettu mustaan villaleninkiin ja hänellä oli mustat käsineet, musta myssy, jossa oli keltanen nauha ja hän näytti sellaiselta kunnialliselta talonpoikaisvaimolta, joita aina näkee kirkoissamme.

"Oletteko te ollut imettäjänä?" kysyi Valentine tarkastellessaan häntä.

"Olen, rouvani, kymmenen vuotta sitten, kun minä olin kahdenkymmenen vuotias. Sitten menin minä naimisiin, ja kun minä huomasin, että imettäjänä olemisesta ei rikastuta, aloin minä hankkia paikkoja imettäjille."

Hän hymyili viekkaasti aivankuin olisi tahtonut sanoa, että herrasväen lypsylehmänä oleminen on paljasta humpuukia. Mutta hän pelkäsi myös sanoneensa liian paljon.

"Niin, hyvä Jumala, niille, jotka maksavat työstä, niille annetaan niin paljon kuin voidaan. Tohtori oli sanonut minulle, että minä en koskaan enään voisi saada voimakasta maitoa, ja mielukkaimmin kuin olisin antanut lapsiparoille huonoa ravintoa, tahdoin minä olla heille hyödyksi toisella tavalla."

"Ja nyt te hankitte imettäjiä Pariisin paikanvälityskonttooreihin?"

"Niin, kaksi kertaa kuukaudessa, useammalle konttoorille, mutta varsinkin Broquettelle Requepinekadun varrella. Se on kunniallinen liike, jossa ei ketään petetä. Jos te tahdotte, niin minä valitsen teille parhaimman, mitä minulla on, niin sanoakseni kerman. Minä ymmärrän niitä asioita, siitä saatte olla varma."

Kun Céleste näki, että hänen emäntänsä ei voinut tehdä päätöstä, luuli hän olevansa oikeutettu ryhtymään asiaan; sitäpaitsi tahtoi hän mielellään kertoa, minkätähden Couteauska oli tullut juuri tänä päivänä.

"Kun hän menee kotiinsa, ottaa hän melkein joka päivä mukaansa sylilapsen, joka kuuluu joko jollekin imettäjälle tai herrasväelle, joilla ei ole varaa palkata imettäjää, ja jättää sen siellä kotipuolessa jollekin kasvatusäidille. Ja nyt tuli hän äsken tervehtimään minua, ennenkuin menee noutamaan rouva Menouxin lasta ... hän sai lapsen yöllä."

Valentine huudahti vilkkaasti:

"Mitä, onko rouva Menoux saanut lapsen, ja siitä te ette ole maininnut minulle! No, mitenkä se onnistui?"

Rouva Menoux oli naimisissa entisen aliupseerin, komean miehen kanssa, joka ansaitsi sataviisikymmentä frankia kuukaudessa vahtimestarin toimesta eräässä museossa. Hän rakasti paljon miestään, ja oli ruvennut harjoittamaan pientä sekatavarakauppaa, jolla hän ansaitsi melkein yhtä paljon kuin miehensäkin, niin että he elivät sangen hyvin.

Céleste, joka senkin seitsemät kerrat oli saanut nuhteita siitä, että hän aina oli puhelemassa tuossa pienessä myymälässä, näytti hyvin ylpeältä siitä, että häneltä noin vaan kysellään.

"Niin, se kävi erinomaisen hyvin. Oikein kaunis synnytys ... komea, pieni poika. Minä tunnustan, että minä juoksin aamulla sitä katsomaan. Se oli anteeksi annettavaa uteliaisuutta, vai kuinka?"

Kun Valentine yhä ahdisteli häntä kysymyksillään, kertoi hän lähempiä yksityisseikkoja.

"Rouva Menoux oli muuten hyvissä käsissä. Minä olin neuvonut hänelle rouva Rouchen, kätilön Rocherkadun varrelta, sillä eräs minun ystävättäreni, jota hän oli auttanut synnytyksessä, oli puhunut niin paljon hyvää hänestä. Luonnollisesti ei häntä voi verrata rouva Bourdieuhön, jolla on niin hieno liike Miromesnilkadun varrella, mutta sen sijaan on hän halvempi, ja kun työ kerran on tehty, niin samapa se sitten on. Rouva Rouche on ainakin näppärä toimissaan, ja sen lisäksi on hän niin hyvä ja ystävällinen."

Hän vaikeni äkkiä nähdessään, että Mathieu tarkasteli häntä. Mitä hän olikaan puhunut, koska tuo herra katseli häntä niin terävästi? Hän tuli araksi ja katsoi salaa keskiruumiiseensa.

Hän oli itse ollut raskaana jo kuusi kuukautta ja nyöritti itseään oikein hirveästi siitä pelosta, että menettää paikkansa. Hän oli niissä asioissa ollut jo kerran ennenkin, heti tultuaan Pariisiin, kun hän oli pitänyt yhteyttä isäntänsä pojan kanssa, ja rouva Rouche oli auttanut hänet synnyttämään kuolleen lapsen, joka juuri oli tämän rouvan erikoisala.

Tällä kertaa oli eräs ryytikauppias hänen tulevan lapsensa isä, mutta Céleste ei itse tahtonut tietää siitä mitään, ja hän oli aivan raivoissaan tyhmyydestään, hän, joka nykyään oli oppinut käyttämään kaikenlaisia ehkäsykeinoja. Kuitenkin oli hän vakaasti päättänyt, että lapsen täytyy tälläkin kertaa olla kuolleena syntynyt, ja hän oli jo antanut valmistavia viittauksia siihen suuntaan, että hän pyytää kuukauden loman ja menee kotiin sairaan äitinsä luokse Rougemontiin, ollakseen läsnä hänen viimeisenä hetkenään.

"Niin," sanoi hän näytellen viattomuutta, "minä sanon vaan mitä olen kuullut. Minä en itse luonnollisesti tiedä mitään."

Tuo pitkä, tumma tyttö hevosnaamoineen ja uhkaavine katseineen ei ollut se, johon Mathieu olisi voinut luottaa: hänestä tuntui, että Céleste tunsi aivan liian hyvin kaikki, mikä koskee kätilöitä. Hän katseli yhä hymyillen Célesteä, ja Céleste ymmärsi nyt selvästi, mitä Mathieu hänestä ajatteli.

"Mutta miksi ei rouva Menoux sitten pidä itse lastaan?" kysyi Marianne.

Couteauska katsoi salaa synkästi tuohon raskaasen rouvaan, jonka olisi parasta antaa toisten hoitaa omia asioitaan, vaikka hän ei itse tahtoisikaan tehdä kauppoja.

"Oh, sehän on mahdotonta!" huudahti Céleste ihastuneena siitä, että keskustelu kääntyi toiseen suuntaan. "Mitenkä rouva Menoux voisi pitää lasta luonaan, sillä puotihan on pieni koppi. Sen takana on vaan pieni kamari, jossa he molemmat syövät ja makaavat, ja sen ikkunat ovat päin pientä pihaa, jossa ei ole ilmaa eikä valoa, lapsi ei voisi elää siellä viikkoakaan. Eikä hänellä olisi aikaakaan hoitaa poikaansa, sillä hän on koko päivän tiskin takana, hänellä ei koskaan ole ollut piikaa ja hänen on pakko saada ruoka valmiiksi siksi kuin mies tulee museosta. Mutta jos hän voisi, olisi hän niin onnellinen lapsensa kanssa. Ne ihmiset ovat niin hyviä ja helliä toisilleen..."

"Se on totta," sanoi Marianne alakuloisesti, "on köyhiä äitejä, joita minä surkuttelen koko sydämestäni. Se, josta te puhutte, voi hyvin, ja kuitenkin on hän pakoitettu noin julmaan tekoon! Minä en voisi elääkään, jos minun lapseni vietäisiin tuntemattomille seuduille ja annettaisiin vieraan naisen huostaan."

Couteauska piti tätä persoonallisena hyökkäyksenä. Hän oli olevinaan hyväsydäminen ihminen, hellä pienokaisille, joitten epäröivät äidit hän vietteli luokseen.

"Ah, Rougemont on kaunis paikka. Eikä se ole kaukana Bayeuxistä, niin että me emme ole mitään villejä. Siellä on ilma raitis, ja sairaita tulee sinne paranemaan. Ja ne lapset, jotka meille uskotaan, ne me hoidamme oikein hyvin, siitä saatte olla varma. Se on sydämetön, joka ei rakasta noita pikku enkeleitä."

Mutta hän vaikeni huomattuaan, miten Mathieu katseli häntä. Huolimatta talonpoikaisesta ulkonäöstään oli hän hyvin hoksaavainen ja ymmärsi, että hänen äänensä oli tuntunut väärennetyltä. Mitähän sitä muuten tarvitsikaan kertoa samaa tavallista juttua kotipaikastaan, koska tuo rouva tahtoi imettäjää omaan kotiinsa? Ja hän jatkoi:

"Se on siis päätetty, rouvani, minä tuon teille parhaan kuin minulla on, oikean helmen."

Valentine, joka näytti yhä vaan ajattelevan rouva Menouxin helppoa synnytystä ja oli tullut vähän tyynemmäksi, kiitos siitä tälle hyvälle enteelle, sai nyt voimia vastata:

"Ei, ei, minä en tahdo tehdä sitoumusta etukäteen. Minä lähetän jonkun katsomaan niitä imettäjiä, joita te hankitte konttooreihin, ehkä löydämme niistä jonkun, joka sopii meille."

Sitten ei hän enään ollut huomaavinaankaan tuota naista, vaan lähetti hänet pois käden liikkeellä ja jatkoi sitten keskustelua Mariannen kanssa.

"Aijotteko te itse imettää sitä lasta, jota te odotatte?"

"Aijon kyllä, samoin kuin muitakin. Minun miehelläni ja minulla on, niinkuin tiedätte, omat mielipiteemme tässä kysymyksessä. Se ei tuntuisi oikein omalta lapselta, jos vieras nainen antaisi sille ensimäisen hoidon."

Couteauska seisoi liikkumatta paikallaan suuttuneena siitä, että hän oli vaivannut itseään turhaan, ja että hän nyt ei saanut sitä lahjaa, jonka hän muuten olisi saanut palveluksestaan. Ja hän purki koko vihansa siihen kieroon katseesen, jonka hän uudestaan heitti tuohon raskaasen vaimoon, joka imetti itse: tuo lienee oikeata roskaväkeä, koska hänellä ei ole varaa palkata imettäjääkään. Mutta sittekuin hän oli katsahtanut Célesteen, niiasi hän nöyrästi jäähyväisiksi ja katosi kamarineidin kanssa.

Nyt tuli Séguin sisään, hyvin hienona, kuten tavallista; hän toi ulkoa mukanaan heijastuksen siitä ilosta, jota hän ei löytänyt kotonaan.

"Pyydän anteeksi, minä luulen, että olen antanut odottaa itseäni. Minulla on ollut niin paljon juoksemista, vierailuja, joita en voinut jättää toistaiseksi. Tehän näytätte oikein kukkealta, rouva Froment! Minua huvittaa tavata teitä, paras herra Froment."

Hän unohti vaimonsa, jota hän ei ollut nähnyt sittekuin toissapäivänä. Vasta hetken kuluttua meni hän hänen luokseen, kun hän ensin oli huomannut sen moittivan katseen, jolla tämä häntä katseli. Ja hän kumartui ja suuteli vaimoaan keveästi hiuksille.

"Oletko sinä nukkunut hyvin?"

"Olen, kiitos."

Valentine oli lähellä puhjeta hermostuneesen itkuun, mutta hänen onnistui kuitenkin hillitä itsensä vierasten läsnä ollessa. Muuten tuli nyt palvelija ja ilmoitti, että pöytä on katettu.

Lyhyillä askelilla ja nojautuen Mariannen käsivarteen meni Valentine pöytään. Se oli katettu suuren työhuoneen kulmaan, jonka ikkuna oli Antinkadulle päin. Hän pyysi surullisella hymyllä anteeksi sitä, että hän ei ottanut Mathieun käsivartta, pyysi herrain menemään edellä ja antamaan naisten tulla toimeen, miten parahiten taitavat. Ja pöytä oli asetettu niin, että sen alla oli hyvä suoristaa jalkansa.

Kun Mathieu näki, että pöytä oli katettu neljälle, ei hän voinut olla tekemättä kysymystä, joka hänellä jo ennenkin oli ollut huulilla.

"Minä en ole vielä nähnyt teidän lapsianne. Eiväthän ne vaan ole sairaana?"

"Ei, Jumalan kiitos," vastasi Valentine. "Sitä tässä nyt vielä puuttuisi. Edellä puolenpäivän tulee heidän opettajattarensa ja he työskentelevät kello kahteentoista."

Mathieu, jonka katse kohtasi Mariannen katseen, rohkeni nyt kysyä:

"Eivätkö he saa syödä aamiaista teidän kanssanne?"

"Ei, se ei tule koskaan kysymykseenkään!" huudahti Séguin suuttuneen näköisenä. "Lapset ovat aivan sietämättömät, kun on vieraita. Ja te ette voi ajatellakaan, miten huonosti he ovat kasvatetut."

Syntyi painostava hiljaisuus, kun palvelija tarjosi omelettejä.

"Kyllä te saatte nähdä heidät," sanoi Valentine sitten hiljaisesti. "Minä annan tulla heidän sisään jälkiruuan aikana."

Aamiainen oli mitä hienoin. Omelettien jälkeen tarjottiin paistettua lohta ja ravuista ja rantakurpista valmistettua pasteijaa. Viineinä oli jääkylmää samppanjaa ja valkeata ja punaista bordeaux-viiniä.

Kun Mathieu huomautti, että nämä eivät ole sellaisia ruokalajeja, joita tohtori Boutan hyväksyisi, kohotti Séguin olkapäitään.

"Äh, tohtorilla ei ole mitään hyvää pöytää vastaan. Hän on muuten aivan sietämätön teoriioineen. Eihän sitä silloin tiedä koskaan, mikä on hyödyllistä mikä vahingollista."

Hän oli jo jättänyt sen hymyilevän muodon, mikä hänellä tullessaan oli. Kaikki ikävyydet, jotka olivat tulleet vaimon raskauden takia, valtasivat hänet heti, kun hän astui kynnyksen yli; hän ei voinut olla kotona tuntiakaan tulematta katkeraksi, ärtyiseksi, melkein raa'aksi. Hänen raakuutensa ja julmuutensa tulivat nyt esiin entistäkin useammin sentähden, että häntä harmitti alituiseen se, että hänen jokapäiväisen elämänsä oli täytynyt muuttua. Se, että hän vietti yönsä pelipöydän ääressä tai rakastajattariensa luona, se oli luonnollisesti hänen vaimonsa vika, koska hän oli "mahdoton," kuten Séguin lausui. Ja hän vihasi vaimoaan sentähden, ja hän näytti oikein nauttivan siitä, että sai kiusata vaimoaan, kun hän tuli kotiin poikamieshurjasteluistaan, valitti kotona kaikkea, väitti, että siellä tulee elämä yhä huonommaksi, oikeaksi helvetiksi.

Aamiainen tuntui väliin hyvin kiusalliselta. Pari kolme kertaa vaihtoi isäntäväki sanoja teräviä kuin puukonkärki. Ja aivan suotta, ruuan tähden ja huoneessa olevan ilman tähden. Välinpitämätön kuuntelija ei olisi havainnut tuossa mitään pahaa, mutta haava oli myrkytetty, Valentinelle tulivat kyynelet silmiin, ja Séguin nauroi pilkallisella tavallaan, hän, tuo urheilija, kirjallisuuden ja taiteitten harrastaja, joka piti kunnianaan olla pessimisti ja selitti, että maailma ei ole edes sen pommin arvoinen, jolla se räjäytetään ilmaan. Mutta liian pureva sananvaihto sai Valentinen sellaiseen harmiin, että Séguinin täytyi pyytää anteeksi, sillä hän pelkäsi vaimoaan, kun Vaugeladein veri kuohahti hänessä; silloin musersi Valentine miehensä halveksumisellaan ja antoi tämän ymmärtää, että hän vielä jonakin päivänä kostaa. Ja taas puhalsi jääkylmä viima pöydällä oleviin kukkiin.

Kun Valentine ja Marianne taas palasivat vanhaan puheenaineesensa, heidän omaan tilaansa, heidän pelkoonsa ja toiveihinsa, päästi Séguin katkeruutensa valloilleen kertomalla Mathieulle, mitä vastuksia hänellä oli suurista Chantebledin alueistaan. Metsänriista tuli siellä yhä harvinaisemmaksi, hänellä oli vaikeuksia saada metsästysosakkeet kaupaksi, ja tilan tulot vähenivät vuosi vuodelta. Hän ei ollenkaan salannut sitä, että hän suurella ilolla luopuisi Chantebledistä; mutta mistä saisi hän ostajan noille vähän tuottaville metsille, noille suunnattomille, hedelmättömille maille, soille ja kivikoille? Mathieu kuunteli tarkkaavasti, sillä häntä oli pitkillä kävelymatkoillaan kesällä alkanut viehättää tuo maatila.

"Luuletteko todellakin, että niitä maita ei voida viljellä? On synti antaa kaiken tuon maan olla joutilaana."

"Viljelläkö!" huudahti Séguin. "Sen ihmeen minä tahtoisin nähdä. Sieltä ei kukaan saisi sadokseen muuta kuin kiviä ja sammakoita."

Nyt oltiin jälkiruuassa, ja Marianne muistutti Valentineä hänen lupauksestaan kutsua lapset; hän sanoi niin suuresti haluavansa nähdä heitä: silloin sattui eräs seikka, joka sai aikaan sen, että lapset unohtuivat taaskin.

Palvelija tuli talon rouvan luokse ja kysyi häneltä matalalla äänellä:

"Herra Santerre kysyy, jos armollinen rouva ottaa vastaan."

Valentine huudahti iloisesta hämmästyksestä.

"Vai niin, hän muistaa nyt vihdoinkin meidät. Käskekää hänen tulla sisään!"

Kun Santerre tuli ja suuteli Valentinen kättä epäiltyään ensin hieman, nähdessään katetun pöydän ja vielä aamiaisella olevat vieraat, ja Valentine sanoi hänelle uupuneella äänellä:

"No, ette siis ole vielä kuollut, ystäväni? Me emme ole nähneet teitä neljääntoista päivään. Ei, ei, ei mitään anteeksi pyyntöjä. Sehän on aivan luonnollista, että kaikki ihmiset kääntävät minulle selkänsä."

Séguin nauroi taaskin ilkkuvaisesti, likistäessään tuon nuoren miehen kättä, sillä hänkin otti osaa moitteesen. Asia oli siten, että kun Santerre oli nähnyt viettelysuunnitelmansa tulleen rikotuiksi tuon odottamattoman raskauden takia, piti hän sopivampana rajoittaa vierailujaan. Samoin kuin Séguin piti hänkin luultavasti Valentinea hyvin vähän viehättävänä, ja hänen seuransa hävetti. Santerre oli siitä syystä tehnyt sen järkevän päätöksen, että hän seuraa asiain kulkua ja jättää ratkaisevan hyökkäyksensä tuonnemmaksi. Mutta niinä harvoina kertoina, jolloin hän tuli, oli hän sitä hellempi ja rakastettavampi; hän tiesi, että Valentine on hänelle kiitollinen siitä, sillä Séguinin raakuus vaivasi häntä.

"Ah, rouvani, se on arkuudesta, kun minä olen poissa, minä pelkään häiritseväni teitä! Muuten te ehkä tiedätte, että erästä näytelmääni harjoitellaan juuri, ja koko minun aikani menee siihen."

Hän lausui muuten Valentinelle kohteliaisuuksia äänellä, joka todisti mitä suurinta ihailua.

"Te olette ihastuttava tuossa puserossa, joka tekisi jokaisen muun naisen rumaksi. Niin, ihastuttava, minä sanon sen vieläkin kerran, enkä minä ole koskaan nähnyt teitä noin kukkeana."

Séguin piti tuota pilkkana ja ihastui ylenmäärin. Mustasukkaisuudestaan huolimatta ei hän luonnollisesti ollut koskaan ajatellut sitä, että Santerre voisi olla tai tulla hänen vaimonsa rakastajaksi, jonka hän itse melkein heitti Santerren syliin pakoittamalla heidät arveluttavaan toveruuteen, jossa vallaton puhetapa tuli hänen oman osanottonsa tähden vielä enemmän kevytmieliseksi. Kun Séguin vimmoissaan huusi, että lapsi ei ole hänen, ajatteli hän heti mitä häpeällisimpiä asioita, syytti vaimoaan siitä, että tämä muka oli pitänyt yhteyttä palvelijan tai jonkun tuntemattoman miehen kanssa kadulta. Santerre sitävastoin oli vaan hyvä ystävä, jonka hän eräänä päivänä oli tuonut mukanaan vaimonsa luokse, kun tämä oli kylvyssä, näyttääkseen Santerrelle, miten hauskalta Valentine näytti vedessä.

"Oh, hän tekee pilaa sinusta!" sanoi Séguin.

Mutta Valentine oli kiittänyt Santerrea erinomaisen tyytyväisellä silmäyksellä. Ja tämän kohteliaisuuden olisi Valentine kylläkin muistava.

Kun Santerre oli likistänyt Mathieun kättä, kumarsi hän Mariannalle, jonka talon rouva oli esittänyt hänelle. Tämä raskas nainen numero kaksi, nämä molemmat hyvästi kuritetut rouvat vastapäätä toisiaan, ja aviomiehet heidän keskellään, näytti hänestä sanomattoman hassumaiselta, ja hän salasi pilkallisen hymynsä kaksinkertaisen kohteliaisuuden taakse ja pyysi anteeksi, että hän oli tullut liian aikaiseen, kun vielä istuttiin pöydässä. Kun Séguin nyt suuttui pitkäveteisestä tarjoilusta, sanoi hänen vaimonsa, että se oli juuri Séguin, joka oli viivyttänyt kaikkea antamalla odottaa itseään. Uusi riita oli puhkeamaisillaan.

Kahvia ja likööreitä tarjoiltiin toisessa huoneessa, kun palvelija oli ensin nopeasti tyhjentänyt ruokapöydän. Valentine heittäytyi taas väsyneen näköisenä sohvalle ja pyysi vieraitten ottamaan itse, koska hän itse ei voinut täyttää velvollisuuksiaan. Mutta Marianne tarjoutui heti suorittamaan hänen tehtävänsä, ja tarjoili kahvia iloisen ja tyytyväisen näköisenä aivan hyvillään siitä, että sai hieman seistä, kuten hän sanoi. Sitten kaatoi hän konjakkia laseihin, ja herrat saivat luvan tupakoida.

"Oh, rakas ystäväni," sanoi Santerre äkkiä kääntyen Séguinin puoleen, "te ette voi aavistaakaan, kuinka ihmeteltäviä leikkauksia minä olen näinä päivinä nähnyt tehtävän tohtori Gauden klinikassa."

Mutta uuden vieraan tulo keskeytti hänen puheensa. Paroonitar de Lowicz kysyi, miten rouva jaksaa. Ja kun hän käskettiin tulla sisään, juoksi hän Valentinen luokse, suuteli häntä ja huudahti:

"En tahtonut häiritä teitä, hyvä ystäväni, mutta minä olen joka tapauksessa hyvin iloinen saadessani tavata teidät ja sanoa teille, että surkuttelen teitä koko sydämestäni."

Hän oli muuten tavannut täällä pelkästään tuttuja ja hän likisti jokaisen kättä. Mathieustä tuntui, että se kädenpuristus, jonka hän oli saanut, tuntui erityisen merkitsevältä ja lujalta ja sitä seurasi tuo terävä pilkallinen hymy, jolla Sérafine oli vainonnut häntä aina siitä asti kuin Mathieu kieltäytyi rupeemasta hänen rakastajakseen. Ja hänen kasvoilleen tuli selvästi sama pureva pilkallisuus kuin Santerrenkin, kun hän oli silmäillyt noita molempia raskaita naisia, jotka istuivat siinä vastapäätä toisiaan. Tämä näky näytti huvittavan häntä suuresti hänen seistessään siinä pitkänä ja solakkana kiihoittavassa, tulisessa ihanuudessaan. Ei koskaan ennen ollut hän elänyt niin hillitsemättömistä nautinnoista rikasta elämää kuin nyt, hän ei huolinut mistään muusta kuin ainoastaan siitä, että hän voisi säilyttää asemansa yhtenä Pariisin enimmän liehakoittuna naisena.

Hän lausui kohteliaisuuksia serkulleen Mariannalle.

"Nythän te ehkä olette iloinen, rakas ystäväni, viides on jo melkein valmis, niin että saatte ruveta ajattelemaan kuudetta. Ei, minä vakuutan, minä en laske leikkiä. Minä voin niin hyvin käsittää sen, että tahdotte tusinan täyteen, kun kerran pidätte lapsista."

"Tusinan," sanoi Marianne tyynellä hymyllään, "se on juuri se lukumäärä, johon minä olen päättänyt tulla."

"Oi, Jumalani!" huusi Valentine kimeällä äänellä. "Minä puolestani vannon, ett'en saa ainoatakaan enään, ellen jo kuole tämän lapsen tähden!"

Séguin, joka yhä vaan myhäili pilkallisesti, palasi paroonittaren tulon kautta keskeytyneesen puheluunsa Santerren kanssa.

"Te sanotte, että olette nähnyt niin kauniita leikkauksia tehtävän tohtori Gauden klinikassa."

Mutta paroonitar takertui vilkkaasti heidän puheesensa.

"Tohtori Gaude! Tunnetteko te hänen? Ah, kertokaa hänestä hieman. Kaikkialla kuulen minä häntä ylistettävän ihmeelliseksi mieheksi."

Romaanikirjailija hymyili kohteliaasti.

"Ihmeellinen on oikea sana. Minulla oli pakko tehdä muutamia muistiinpanoja psykoloogisia tutkimuksiani varten, ja sentähden sain minä olla mukana seitsemässä leikkauksessa. Tiedättehän te muuten, että niissä tilaisuuksissa käydään paljon, sinne mennään kuin teaatteriin, minä tapasin siellä koko sen Pariisin, joka käy premiääreissä, vieläpä muutamia naisiakin. Gaude ottaa käsiteltäväkseen naisen, kaksi ja kolme naista; ja sellaisella mestaruudella, että sille tekisi mieli taputtaa käsiään, ottaa hän vilauksessa naisesta ulos kaikki, eikä siitä ole koskaan mitään vaarallisia seurauksia, väittää hän. Se on hämmästyttävää."

Sérafinen kasvot hehkuivat intohimoisesta ihailusta. Hän kääntyi Valentineen, joka myöskin kuunteli ahnaasti.

"Eikö totta, rakas ystäväni, tuosta saa halun mennä sinne, niin että pääsee teidän tilastanne. Ihmetohtori, siksi olen monen kuullut häntä nimittävän. Ja hän kuuluu olevan kaunis mies, aina iloinen ja vilkas. Hän on mies, hän!"

"Mutta," kysyi Mathieu, joka kauhulla oli kuulustellut keskustelua, "ovatko ne sairaita, ne naiset, joita hän leikkelee?"

"Ovat tietysti," vastasi Santerre, jonka pilkallinen iloisuus kohosi tämän kysymyksen johdosta, "ainakin hän itse sanoo niin."

Séguin oli tähän asti tyytynyt hymyilemään ilkeästi ja vaihtamaan merkitseviä silmäyksiä kirjailijan kanssa. Heidän kirjallinen ihmisvihansa, heidän ikävöimisensä ihmiskunnan kuolemaa oli Gaudessa saanut liittolaisen, joka oli alkanut ajaa asiaa käytännöllisesti. Eikä hän voinut hillitä haluaan hämmästyttää hieman tuota vieraanaan olevaa nuorta avioparia.

"Leikelköön hän heitä kaikkia, olkoot he sitten terveitä tai sairaita! Sitä pikemmin tulee loppu!"

Ainoastaan Sérafine nauroi. Hänen sanansa herättivät inhoa Mariannessa, joka istui siinä kiusallisessa mielentilassa katsellen Santerreä, jonka viimeisen romaanin hän oli lukenut. Se oli rakkaudenjuttu, joka hänestä oli tuntunut hullumaiselta, siihen määrään hienosti ja oudosti siinä ilmeni viha lapseen. Kuolema lapsille! niin kuului sotahuuto näissä hienoissa seurapiireissä, jotka itsekäs nautinnonhimo oli turmellut ja ylhäinen hulluus vallannut. Yhdellä silmäyksellä ilmoitti hän Mathieulle, että hän oli väsynyt, että hän tahtoi kotiin, tahtoi kävellä sinne nojaten Mathieun käsivarteen ja kulkien hitaasti eteenpäin päivänpaistamilla kaduilla. Myöskin Mathieutä kiusasi noitten hullutuksien kuuleminen. Oliko se rangaistus liikanaisesta sivistyksestä, tuo järjetön raivo elämää vastaan, tuo halu sen hävittämiseen? Hän tunsi inhoa ja hän antoi vaimolleen viittauksen, että otettaisiin jäähyväiset.

"Joko te nyt menette?" huudahti Valentine. "Minä en tahdo estää teitä, jos te tunnette itsenne väsyneeksi."

Kun Marianne pyysi Valentinen tervehtimään lapsiaan hänen puolestansa, sanoi hän:

"Se on totta, te ette ole tavannut heitä! Ei, ei, odottakaa, minä tahdon, että itse saatte tervehtiä heitä."

Kun Céleste tuli soiton kuultuaan sisään, sanoi hän että Gaston ja Lucie olivat äskettäin menneet ulos opettajattarensa kanssa. Syntyi uusi myrsky, Séguin kysyi vimmoissaan vaimoltaan, miten opettajatar oli tohtinut mennä ulos lasten kanssa siitä ilmoittamatta. Kun heitä tahdottiin nähdä, eivät he olleet kotona! He näyttivät kuuluvan palveluskuntaan, ja palvelijat ne nyt taloa hallitsevat.

"Oi, Jumalani," sanoi Marianne, kun hän vihdoinkin oli kadulla ja pani käsivartensa Mathieun käsivarteen, "ne ovat hulluja tuossa talossa!"

"Niin ovat," vastasi Mathieu, "ne ovat hulluja, ja ennen kaikkea onnettomia."

---

III

Muutamia päiviä tämän jälkeen, kun Mathieu oli eräänä aamuna viivähtänyt vaimonsa luona ja meni vasta yhdeksän aikaan kiireesti konttooriinsa, kohtasi hän puutarhassa sivurakennuksen ja tehtaan pihamaan välissä Constancen ja Mauricen, jotka turkiksiin puettuina läksivät kävelemään kauniissa talviaamun viileydessä.

Beauchêne, joka avopäin saattoi heitä portille, huusi iloisesti:

"Anna junkkerin marssia vahvasti! Hänen täytyy saada paljon raitista ilmaa. Se on hänelle hyödyllistä, se ja ruoka, joka tekee hänestä miehen."

Mathieu oli seisahtanut.

"Onko hän ollut sairaana taas?"

"Ei," vastasi äiti nopeasti ja hänkin iloisella äänellä, ehkä sentähden, että hänellä tietämättäänkin oli halu salata muutamia arveluitaan. "Mutta tohtori tahtoo että hänen pitää liikkua, ja nyt on niin kaunis ilma, että olemme lähteneet tänään kävelylle. Tässä purevassa kylmyydessä on ilma niin raitista."

"Älä kule sivukatuja," huusi Beauchêne, "mene Invaliidihotelliin päin. Hän saa, totta vie, oppia kävelemään, kun hänestä tulee sotilas."

Ja kun hän astui Mathieun kanssa tehdasrakennukseen, jatkoi hän itsetietoisella, riemuitsevalla äänellä:

"Poika on, niinkuin tiedätte, vahva kuin karhu. Mutta naiset ovat aina levottomia. Minä sitävastoin olen aivan tyyni."

Hän lisäsi kaikuvasti nauraen:

"Kun on vaan yksi, niin sen tahtoo pitää."

Tunti myöhemmin syntyi naisosastossa vimmattu riita noitten molempain sisarusten Norinen ja Euphrasien välillä, ja se sai aikaan yleisen häiriön. Norine, joka jo oli ollut kuusi kuukautta raskaana, oli tähän asti voinut salata raskautensa nyörittämällä itseään; hän pelkäsi saavansa selkään isältään ja olevansa pakoitettu jättämään työpaikkansa. Mutta sisar Euphrasie, joka makasi yhdessä hänen kanssaan, tiesi tietysti salaisuuden, ja ilkeä ja pahansisuinen kun oli, ei hän voinut olla antamatta pahansuopia viittauksia, jotka saivat toisen vapisemaan kauhusta, että hänen salaisuutensa perille päästään. Aamut ja illat itki tuo kaunis tyttö kokonaisia kyynelvirtoja tyhmyytensä tähden, että oli antanut sellaisen miehen maata itsensä, joka hylkäsi hänet ja jonka edessä hän ei tohtinut hiiskahtaakaan, ja siitä syystä, että hän oli ilkeän ja sydämettömän sisarensa vallassa. Ja se häpeä, jota hän niin pelkäsi, mutta joka kuitenkin oli välttämätön, tapahtui tänä aamuna erään pikkuasian tähden.

Tuossa suuressa salissa surisivat pienet pyörät ja kiillottajattaret olivat kumartuneet työnsä ääreen, kun pari kovaa ääntä sai heidän nostamaan päänsä. Aluksi oli Euphrasie puoliääneen syytellyt Norinea siitä, että tämä muka oli ottanut häneltä palan santapaperia.

"Se oli tässä, ja minä näin itse, miten sinä ojensit kätesi. Ei se voi olla kukaan muu kuin sinä, joka sen olet ottanut."

Norine ei vastannut, hän kohotti vaan olkapäitään. Hän ei ollut ottanut mitään. Toinen tuli yhä enemmän vimmoihinsa ja korotti ääntään.

"Eilen otit sinä minun öljyni. Sinä viet minulta kaikki, sinä olet oikea varas!"

Lähinnä istuvat alkoivat virnistellä; he olivat tottuneet noitten sisarusten riitaan, joka huvitti kaikkia. Vanhempi menetti nyt malttinsa ja sanoi:

"Sinä ärsytät niin, että toinen voi saada sappitaudin! Se ei ole minun vikani, että sinä aina olet pahalla päällä siitä syystä, että olet laiha kuin hohkanärhi. Mitä minä olisin tehnyt sinun santapaperillasi?"

Eupharasie tuli haavoitetuksi sydänjuuriin asti ja kalpeaksi kuin palttina. Hänen laihuutensa ja rumuutensa — varsinkin kukoistavan ja täyteläisen vanhemman sisaren rinnalla — oli hänen ainainen verta vuotava haavansa. Hän oli vimmoissaan ja antoi kaiken pamahtaa ulos:

"Minun santapaperillaniko! Niin, jossa sinä sillä hankaat vatsaasi, niin ehkä se ei kasva suuremmaksi."

Koko tehdas kajahteli naurusta ja pilkallisista huudoista. Norinekin oli tullut kuolonkalpeaksi. Kas niin, nyt se oli tehty, nyt kaikki ihmiset saivat tietää hänen raskautensa. Ja nuorempaa sisartaan sai hän kiittää tästä auttamattomasta onnettomuudesta, jota hän jo viikkokaudet oli pelännyt. Hän menetti kaiken kylmäverisyytensä ja antoi sisarelleen korvapuustin. Euphrasie hyökkäsi heti hänen päälleen ja kynsi hänen kasvojaan kuin kiukkuinen kissa. Ja nyt syntyi peloittava tappelu, molemmat sisaret kierivät toistensa päällä lattialla, ja siitä tuli sellainen hälinä, että Beauchêne, Mathieu ja Morange, joitten konttoorihuoneet olivat lähellä, tulivat juosten sisään.

Muutamat työläisnaiset huusivat:

"Jos se on totta, että hän on raskaana, niin tappaa tuo toinen nyt hänen lapsensa."

Mutta useimmilla oli hauskaa katsella tappelua, ja sen sijaan että olisivat menneet välittämään, yhtyivät he myöskin sättimään tuota onnetonta halpamielisessä ylpeydessään siitä, ett'eivät olleet samassa tilassa.

"Tapelkoot he vaan, se on heidän oma asiansa. Totta tosiaan on hän raskaana, se näkyy kyllä, ja se on oikein hänelle."

Nuo kolme miestä syöksyi esiin, sysäsivät syrjään uteliaat naiset ja tahtoivat eroittaa tappelijat. Mutta kiihtymys oli niin suuri, ett'ei edes isännän läsnä ololla ollut mitään vaikutusta. Häntä ei edes nähtykään, ja meteli yltyi. Tullakseen kuulluksi, täytyi hänen huutaa koko bassoäänensä voimalla:

"Mitä pirua tämä on? Kirottu hameväki, ettekö te lopeta tätä meteliä, taikka minä ajan teidät ulos portista joka ainoan!"

Mathieu ja Morange olivat jo tarttuneet tappelijoihin ja koettivat eroittaa heitä. Mutta se oli Beauchênen jyrisevä ääni, joka äkkiä sai hiljaisuuden palaamaan. Pelästyneinä, masentuneina vetäytyivät naiset syrjään ja asettuivat hiljaan paikoilleen pöytäin ääreen. Norine ja Euphrasie nousivat läähättäen ylös hiukset pörrössä, vaatteet revittyinä ja vielä niin raivonsa sokaisemina, että he tuskin tunsivat muita huoneessa olijoita.

"Oletteko te aivan hulluja?" jatkoi Beauchêne isännän äänellä. "Onko koskaan ennen nähty kahden sisaren tappelevan kuin hampuusit? Ja täällä tehtaalla, keskellä työaikaa! Mikä teidän on? Mitä on tapahtunut?"

Ukko Moineaud, jonka joku palvelushaluinen ihminen oli noutanut katsomaan, miten hänen tyttärensä tappelevat, tuli nyt sisään, ja hän näytti yhtä hitaalta, välinpitämättömältä ja väsyneeltä kuin ennenkin. Mutta kukaan ei häntä nähnyt, ja raivostunut Euphrasie, jonka selkä oli häntä päin, huusi suoraan päin Norinen kasvoja.

"Niin, minä sanon, että sinä olet ottanut minun santapaperini, ja sen sinä oletkin tehnyt, ja minä en valehtele, kun sanon, että sinä tarvitset sen erinomaisen hyvin hieroaksesi sillä vatsaasi, jotta se ei kasvaisi."

Naiset rupesivat taas virnistelemään. Sitten syntyi hiljaisuus. Norine raskaana! Tämä äkillinen tieto herätti epäilyksiä Mathieussä ja hän katsoi Beauchêneen. Mutta tämän kasvojen ilmekään ei muuttunut, vaikka hän oli hyvin suutuksissaan siitä, että asia tuli ilmi näin aavistamattomissa olosuhteissa. Hän esiintyi nyt hyvin arvokkaan näköisenä, ja Euphrasie jatkoi sisarensa solvaamista:

"Ethän sinä vaan kieltäne, että olet raskaana, mokoma luuska. Minä olen sen tiennyt kauvan, minä. Ethän vaan aikone kieltää sitä? Katsokaa tänne vaan!"

Hän tarttui äkkiarvaamatta Norinen pitkään työmekkoon, joka tähän asti oli auttanut häntä vyötäistensä salaamisessa; hän pisti kätensä repeämään, joka oli syntynyt tappelun aikana, ja repi kankaan rikki, niin että näkyi tuon vietellyn tyttöparan vatsa, jonka hän itse oli nähnyt suureksi surukseen kasvavan päivä päivältä ja jota hän olisi tahtonut lyödä nyrkeillään. Nyt oli kieltäminen mahdotonta, leningin ha'at olivat irtaantuneet ja vatsa tuli paisuvana esiin. Norine peitti käsillä kasvonsa ja purskahti itkuun.

"Se on häpeä, häpeä, jota ei voi kärsiä!" sanoi Beauchêne ja korotti yhä ääntään. "Euphrasie, minä käsken teidän vaikenemaan, minä en tahdo kuulla sanaakaan enään!"

Hän tapaili hieman sanoja, sillä hän pelkäsi ehkä kuitenkin vähän, että tuo raivostunut tyttö tunsi asianlaidan ja voisi kertoa ääneensä koko jutun, kun hän oli noin suuttunut. Mutta vanhempi sisar epäili liian paljon nuorempaansa eikä ollut uskonut hänelle salaisuuksiaan. Beauchêne ymmärsi tämän, kun tuon tyttöparan itkevä silmäys sattui häneen, silmäys sellainen, joka lupasi mitä tahansa, kun Beauchêne ei vaan tykkönään hylkäisi häntä. Ja Beauchêne voi taas esiintyä isännän järkähtämättömällä ulkonäöllä Euphrasien jatkaessa kimakalla äänellään:

"Niin, herra Beauchêne, nyt ei minulla ole enemmän sanomista. Minä en voinut enään vaieta siitä, mitä tiesin, ja minä annan palttua sille, vaikka isä saisikin tästä tiedon!"

Isä oli hänen takanaan ja oli kuullut koko jutun. Sellainen onnettomuus, että hän oli tuotukin tänne! Hän oli sellainen mies, joka ei rakastanut riitoja, hän oli jo suuttunut kaikkiin niihin vastuksiin, joita köyhän kansan täytyy kärsiä, ja hänellä oli tapana sanoa, että vaikka hän kuinkakin teki työtä ja raatoi, ei hän sittekään voi pitää elämän huonoja puolia erillään itsestään. Hän oli lopulta tyytynyt välttämättömyyteen, hänhän tiesi, että lapset usein turmeltuvat, ja hän oli hankkinut itselleen vähän lepoa katsomalla läpi sormiensa. Mutta nyt ne pakoittivat hänen suuttumaan! Ja kun hän ymmärsi, että hän oli nähty, käyttäytyi hän erittäin hyvin, sillä hän oli todellakin katkeroittunut siitä, että hän oli tullut häväistyksi niin monen ihmisen läsnä ollessa. Nyrkki pystyssä hyökkäsi hän Norinea vastaan ja sanoi vihasta värähtelevällä äänellä:

"Se on siis totta, sinä et sitä kiellä? Viheliäinen, minä tapan sinut!"

Mathieu ja Morange tulivat väliin ja hillitsivät isää, joka huusi:

"Hänen täytyy mennä tiehensä ja heti paikalla, muuten tapahtuu tässä onnettomuus! Ja hän ei saa koskaan enään jalallaan astua meidän kynnyksen yli; jos minä tapaan hänen kotona illalla, heitän minä hänet ikkunasta ulos."

Norine pakeni kauhistuneena tuota isällistä kirousta. Hän kiinnitti kauniit hiuksensa ja kietoutui mekkonsa repaleihin sekä oli hyppäyksellä oven luona ja katosi sitten. Jäätävä äänettömyys vallitsi tehtaassa.

Beauchêne tuli nyt sovinnollisemmalle päälle.

"Kas niin, rakas Moineaud, rauhoittukaa nyt, olkaa lujana nyt. Tällaisen häväistyksen jälkeen en minä luonnollisesti voi pitää Norinea työssä, jonka muuten raskautensakin tähden olisi pakko jättää tehdas. Mutta te tiedätte, kuinka suuressa arvossa me kaikki pidämme teitä. Mitä tahansa onkaan tapahtunut, niin te olette kuitenkin kunnian mies ja kunnon työmies."

Moineaud näytti hyvin liikutetulta.

"Olkoonpa niinkin, herra Beauchêne. Mutta helppoa ei kuitenkaan ole sulattaa tuollaista häpeää."

Mutta isäntä piti puolensa.

"Äh, eihän se teidän vikanne ole. Kas niin, antakaa minulle nyt kätenne."

Ja Beauchêne puristi kättä Moineaudin kanssa, joka lähti sitten pois hyvin tyytyväisenä ja kyyneliin asti liikutettuna. Euphrasie oli riemulla mennyt paikalleen työpöytänsä ääreen. Kaikki naiset, joilla oli syytä luulla, että he pienimmästäkin uppiniskaisuudesta tulevat eroitetuiksi, istuivat kumartuneina hiomakiviensä ääressä ääntäkään päästämättä.

Mathieu oli hyvin liikutettu; hän piti ajatuksensa omana hyvänään, mutta hänen mieleensä tuli joukko kysymyksiä, joihin hän ei tohtinut vastata. Hän oli yhä kasvavalla kummastuksella seurannut Beauchêneen käytöstä, kun tämä palasi takaisin majesteetillisenä palautettuaan järjestyksen. Kun hän palatessaan omaan konttooriinsa meni Morangen työhuoneen läpitse, hämmästyi hän nähdessään Morangen vaipuneena nojatuoliinsa epätoivon leima kasvoillaan ja melkein itkien.

"No, mikä teidän on, ystäväni?"

Tuossa kauheassa metelissä naisten työhuoneessa ei Morange ollut lausunut sanaakaan, mutta hänen kalpeutensa ja vapisevat kätensä olivat todistaneet, miten järisyttävästi asia vaikutti häneen.

"Oh, rakas ystäväni", vastasi hän, "ette voi aavistaakaan, minkälaisen vaikutuksen nuo raskausjutut tekevät minuun. Minä voin tuskin seisoakaan."

Mathieu muisti nyt sen, mitä Valérie oli sanonut Mariannelle. Hän tunsi syvää surkuttelua tuota miesparkaa kohtaan, jonka onni oli mennyttä sentähden, että häntä uhkasi uusi lapsi, ja vaikka Mathieu kummasteli sitä, että joku voi kärsiä noin iloisten toiveitten tähden, päätti hän kuitenkin koettaa lohdutella.

"Niin, minä tiedän, vaimoni on kertonut minulle sen uutisen. Te ette siis enään ole epätiedossa, asia lienee jo päivän selvä?"

"On, ystäväni, täydellisesti päivän selvä. Se on meidän perikatomme. Mitenkä minä nyt voin jättää paikkani ja etsiä onneani Crédit nationalissa niin pienellä alkupalkalla? Nyt olemme ijankaikkisesti suossa, kuten vaimoni sanoo. Hän itkee yöt ja päivät. Kun minä erosin hänestä aamulla, hän ihan kylpi kyynelissä, ja se teki niin pahaa minuun. Minä puolestani olisin kyllä tyytynyt kohtalooni, mutta hän on tartuttanut minuun kunnianhimonsa, ja minä kärsin siitä, etten voi hankkia hänelle sitä loistoa ja niitä huveja, joita hän niin haluaa. Ja sitten on meillä pikku Reinemme! Mitenkä me voimme antaa hänelle myötäjäiset ja miten me voimme nyt hankkia hänelle miehen, tuolle kiltille pikku tytölle, joka ansaitsisi prinssin? Minä en voi nukkuakaan öisin, minä mietiskelen alituiseen, mitä vaimoni sanoo, ja minä tuskin tiedän, elänkö minä vai olenko kuollut."

Tuo hellämielinen ja heikkotahtoinen miesparka teki epätoivoisen liikkeen.

"No, kaikki kääntyy lopulta hyväksi", sanoi Mathieu. "Te tulette vielä jumaloitsemaan sitä pikku lasta."

"Ei, ei, älkää sanoko niin!" huudahti Morange kauhistuneena. "Jos Valérie olisi kuullut tuon, olisi hän pitänyt teidän sanojanne huonona enteenä. Hän ei millään ehdolla tahdo, että lapsi tulee maailmaan."

Morange alensi äänensä, aivankuin joku olisi voinut kuulustella, ja jatkoi pöyristyksellä:

"Tiedättekö, minä en voi tuntea itseäni levolliseksi. Valérie on siihen määrään suunniltaan, että hän voi saada aikaan onnettomuuksia."

Mutta sitten hän pysähtyi ja pelkäsi, että oli sanonut liikoja. Nuo aviopuolisot olivat yöllä keskustelleet asiasta kylpien kyynelissä ja väliin ankarasti kiivastuen. Morange ei ollut koko päivänä voinut saada mielestään tuota kauheata ajatusta.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Mathieu.

"En mitään ... naisten hullutuksia. Niin, rakas ystäväni, te näette nyt edessänne maailman onnettomimman ihmisen. Minä kadehdin kivenhakkaajaakin tien vieressä."

Kaksi suurta kyyneltä virtasi hänen poskilleen. Syntyi tuskallinen hiljaisuus. Sitten tyyntyi Morange ja alkoi puhua Norinesta.

"Ja tuo tyttö sitten ... mihin hän lapsen kanssa joutuu? Se on kirottua, että juuri ne, jotka eivät tahdo lapsia, saavat niitä. Nyt hän on aivan avuton: ei rahaa, ei ruokaa, ei työtä eikä ketään, joka häntä auttaisi, ja lapsi on syntymässä. Minä olisin voinut itkeä äsken, kun näin hänen tilansa. Ja Beauchêne ajaa hänet ulos portista. Maailmassa ei ole ollenkaan oikeutta."

Mathieu luuli, että Morange epäili jotakin.

"Ehkä lapsen isä auttaa tyttöä?"

"Luuletteko niin?" vastasi kassanhoitaja hymyillen surullisesti, joka ilmaisi paljon. "Minä en tahdo mitään sanoa, minulla ei ole mitään tekemistä sen jutun kanssa. Mutta ihmisellä on luonnollisesti silmät, ja hän näkee paljon sellaista, jota hän tahtoisi mieluimmin päästä näkemästä. Tuo on kaikki vastenmielistä. Vika on luonnossa, joka on järjestänyt kaikki niin hullusti, että heti tulee lapsi, jos ei voida olla ilman hetken nautintoa. Se turmelee koko elämän."

Ja surullisen alistumisen liikkeellä ryhtyi Morange taas työhönsä, ja Mathieu läksi vihdoinkin omaan huoneesensa.

Iltapäivällä, kun hän oli palannut aamiaiselta ja istui tarkastelemassa erään kylvökoneen piirustusta, kuuli hän selkänsä takaa pienen yskäyksen. Siellä oli pieni noin kahdentoista vuotias tyttö, joka oli tullut sisään ja sulkenut oven aivan äänettömästi; tyttö oli ehkä seisonut kauvankin, ennenkuin hän tohti puhutella Mathieutä.

"Kuka sinä olet? Mitä sinä minusta tahdot?"

Tyttö ei arastellut vaan hymyili ainoastaan.

"Mamma käski minun tulla tänne sanomaan, että jos te olisitte niin hyvä ja tulisitte hetkiseksi tuonne alas."

"Kuka sinä olet?"

"Cécile."

"Cécile Moineaud?"

"Niin."

Mathieu ymmärsi. Nyt oli luultavasti kysymyksessä tuo ikävä Norinen juttu.

"Missä äitisi odottaa minua?"

"Hän odottaa eräällä kadulla, tuolla takapuolella ... Ja hän käski minun sanoa, että jos te ette tule, niin seuraa siitä suuri onnettomuus vähän jokaiselle."

Mathieu katseli tuota liian aikaiseen kasvanutta tyttöä, jolla oli värittömät hiukset, alistuvaiset kasvot, jotka jo olivat tulleet piirteiltään yhtä veltoiksi kuin äidinkin. Säälin tunne valtasi hänet, ja hän käski tytön kulkea edellä, ja tyttö hiipikin käytävään, kulki portaita alas hiljaan ja luontevasti kuin kärppä, yhtä varovasti kuin hän oli tullut sisäänkin. Tehtaan portilla huomasi Mathieu toisen tytön, korkeintaan kahdeksan vuotiaan, joka odotti siellä ja joka alkoi sitten kävellä heidän edellään vaihdettuaan salaisesti silmäyksiä Cécilen kanssa.

"Kuka hän on?"

"Hän on minun pikku siskoni Irma."

"Minkätähden hän seisoi portilla? Miksi ette tulleet yhdessä sisään?"

"Niin, hän seisoi siellä katsomassa, ett'ei meitä vakoiltaisi. Me tunnemme kyllä tehtaan, ja mamma tietää, ett'emme me ole tyhmiä."

Hän juoksi Irman luokse, joka oli pieni, kaunis tyttö, vaaleanverinen kuin Norinekin, mutta hoikempi ja ulkonäöltään sairaalloinen, ja sanoi sitten Mathieulle:

"Se ei ole hyvä, että ihmiset näkevät meidät yhdessä. Seuratkaa te vaan meitä."

Ja Mathieu teki niin. He kulkivat viisikymmentä askelta hänen edellään suruttoman näköisinä, aivankuin olisivat olleet ulkona muuten kuleksimassa. Ja kuitenkaan ei nyt ollut minkään turhan kuleksimisen ilma, sillä aurinko oli peittynyt pilviin, jääkylmä tuuli puhalteli pitkillä, autioilla kaduilla, joilta ohut jääkuori kohosi ilmaan pieniksi pilviksi musertuneena. Ankaran kylminä talvi-ilmoina oli tässä työmieskorttelissa synkkyyden leima. Loppumattomain pitkäin, harmaitten muurien takaa kuului ainoastaan höyrykoneitten säännöllinen huounta, joka tuntui korahduksilta. Eräässä kadunkulmassa seisoi äiti ja tytär, aivankuin vartioimassa, ett'ei kukaan lähestyisi, ja siinä odottivat he katukäytävällä jäätävässä tuulessa, joka heitä pieksi, ja molemmat vapisivat kylmästä; äidin päässä oli musta myssy ja nuoremmalla oli villaliina solmittuna päähän.

Kun Norine näki Mathieun, purskahti hän itkuun. Hänen muuten niin maidon valkoiset ja julkean iloiset kasvonsa olivat nyt aivan itkeytyneet. Hän liioitteli ehkä hieman epätoivoaan tullakseen paremmin huomatuksi.

"Ah, herrani", sanoi äiti kimakalla äänellä, "miten hyvä te olitte, kun tulitte! Te olette meidän ainoa toivomme."

Ennenkuin hän alkoi selittää asiaansa, kääntyi hän pikkutyttöihin Irmaan ja Cécileen, jotka jo olivat asettuneet ison siskon viereen kuullakseen, mistä aijotaan puhua; heidän uteliaisuutensa oli hyvin kiihtynyt tästä asiasta.

"Menkää, te kaksi, ja asettukaa kumpikin kadullenne pitämään vahtia, ja sanokaa sitten minulle, kun näette jonkun tulevan."

Mutta pikkutytöt eivät liikahtaneet paikaltaankaan, eikä äiti välittänyt heistä sen enempää. He jäivät seisomaan siihen silmät suurina ja heristetyin korvin.

"Te tiedätte, mikä onnettomuus meille on tapahtunut", sanoi äiti. "Meillä oli kyllä tarpeeksi murhetta ennenkin! Herra Jumala, mihinkähän me nyt joudumme?"

Hänkin puhkesi itkuun, ja hän itki niin, ett'ei voinut puhua. Mathieustä, joka oli ollut enemmän kuin vuoden näkemättä häntä, tuntui, että hän oli vanhentunut; vaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias, oli hän jo vanha vaimo, kulunut ainaisen raskautensa tähden, joitten aikana hän raatoi kuin tavallisesti muulloinkin, ja kun hän sitten tuli terveeksi, ei hän koskaan saanut tilaisuutta hoitaa itse itseään. Tuo ennen aikaansa vanhentunut olento alistui tosin kohtaloonsa, mutta hän puhui mielellään laveasti onnettomuuksistaan, ja hetkiseksi unohti hän vanhimman tyttärensä luetellakseen kaikki ne onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet heitä viimeisenä puolena vuotena.

"Sehän on ymmärrettävää, Victor sai vihdoinkin työtä tehtaassa tultuaan kuudentoista vuoden vanhaksi. Se oli suuri helpotus, sillä kun perheessä on kahdeksan lasta, niin on hyvä, kun yksi alkaa taas ansaita itse elatuksensa. Mutta niitä on vielä kuitenkin kolme, jotka eivät tee mitään, nämät kaksi pikku tyttöä ja minun nuorin lapseni, pikku Alfred, jota ilman minä olisin hyvin hyvästi voinut tulla toimeen. Sitäpaitsi on hän hyvin kivulloinen, kerran hän jo oli kuolemaisillaan, ja se olisi ehkä ollut parasta hänelle itselle ja meille. Eikä Irmakaan ole terve, ja rahaa menee niin paljon lääkkeisiin. Minä en nyt tahdo puhuakaan siitä, että Herramme otti luokseen meidän vanhimman poikamme Eugenen, joka oli sotamiehenä siirtomaissa. Tehän näitte hänen tehtaassa, ennenkuin hän alkoi sotapalveluksensa. Näinä päivinä saimme me tiedon hallitukselta, että hän oli kuollut punatautiin. Mitä hyötyä on lasten synnyttämisestä, kun ne kuitenkin tapetaan ilman että me saamme edes kertaakaan enään nähdä heitä tässä elämässä, emmekä edes tiedä, minne heidät on haudattu!"

Norinen nyyhkytys muistutti häntä nykyisestä asemasta.

"Niin, niin, kyllä minä pian puhun sinusta. —Mutta nyt on lasten saanti onneksi loppunut minulta. Minä olen niitä saanut tarpeeksi monta, ja minulla oli se suuri onni odotettavana, että tulen vanhaksi ennen aikaani."

Tuuli ulvoi, ja oli niin kylmä, että Mathieu tunsi kuuraa viiksissään. Hän tahtoi päästä heti asiaan.

"Teidän pikkutyttönne vilustuvat. Mitä te minusta tahdotte?"

"Oh, herrani, se on kysymys Norinen onnettomuudesta, te tiedätte. Sitä nyt vaan vielä puuttui, että tämänkin onnettomuuden piti tapahtua. Hän on kertonut minulle kaikki, minä olen ainoa, johon hän voi luottaa, ja mitä se hyödyttäisi, jos minä rupeaisin rettelöimään hänen kanssaan? Mihin hän nyt joutuu, kun Moineaud on ajanut hänen ulos, ja uhkaa lyödä hänen kuoliaaksi, jos vielä kerran näkee. Moineaud ei ole paha, mutta onhan se luonnollista, ett'ei hän voi kärsiä sellaista häpeää koko maailman edessä. Hankitaan maailmaan lapsia edes mitään ajattelemattakaan, ne kasvavat ja niitä rakastetaan, sitä ei voi auttaa; ja se menestyy kyllä poikain kanssa, he ovat kuin taivaan linnut, lennä minne tahdot ja tee mitä mielesi tekee, kun voit päästä ulos pesästä; mutta tytöt, se on liian surullista, kun huomaa, että he alkavat turmeltua. Moineaudin kanssa ei ole leikkimistä, hän sanoo, että hän särkee kaikki, ja se onkin hyvin luonnollista."

Mathieu nyykäytti päätään. Se oli vanha juttu lapsirikkaissa työmiesperheissä: pohjaltaan hyvä isä ei juuri paljon välitä lapsilaumastaan; äiti, jolla on liian paljon tekemistä, ei voi pitää heitä silmällä; lapset joutuvat harhateille, vanhemmat vihastuvat, kun rikos on tehty, perhe hajoaa, ja puute ja viheliäisyys tulee kaiken lopuksi.

Kärsimättömänä siitä, että äiti puheli niin kauvan muuta ilmoittamatta asiaansa alkoi Norine itkeä kuuluvasti ja kuiskasi hänelle nyyhkytystensä väliaikana.

"Sano, että minä olen kertonut kaikki."

"Niin, herra. Norine on sanonut, että te olette ainoa, joka voitte tehdä jotakin meidän hyväksemme, koska te näitte hänen yhdessä sinä iltana hänen lapsensa isän kanssa ja voitte siis todistaa, että tyttö ei valehtele. Te ymmärrätte kyllä, miksi Moineaud ei voi sekaantua tähän asiaan. Me emme sano koskaan hänelle viettelijän nimeä, ja jos hän jonakin päivänä saisi sen tietää, niin pyytäisin ja rukoilisin minä ennen kaikkea, että hän olisi niinkuin ei tietäisi mitään; hän on monta herran vuotta ollut tehtaassa, ja se olisi surkeata, jos hän olisi pakoitettu lähtemään sieltä. Te näette siis, ettemme me tahdo saada melua aikaan. En minä enkä tyttäreni aijo kertoa tätä asiaa, siitä emme me mitään hyötyisi. Mutta eihän Norinekaan voi jäädä paljaan taivaan alle, hänen lapsensa isällä ei voi olla sydäntä jättää häntä ilman hoitoa ja suojaa. Ja nyt me pyydämme teitä, herrani, olemaan niin hyvä ja puhumaan hänen kanssaan, pyytämään häneltä sitä apua, jota hän ei voi kieltää kulkukoiraltakaan, jonka hän tapaa kadulla tällaisessa ilmassa."

Hänen kaikki jäsenensä vapisivat, hänen, naisraukan, joka oli niin kurjan elämänsä orjuuttama ja nöyryyttämä, että hän ihan kauhistui omaa rohkeuttaan, kun oli rohjennut syyttää mahtavaa miestä, josta koko hänen perheensä onni riippui. Äkkiä huomasi hän nuo molemmat pikkutytöt, jotka olivat innokkaasti kuunnelleet, ja laukasi koko suuttumuksensa heihin.

"Mitä teillä täällä on tekemistä? Minähän käskin teidän mennä pitämään vahtia kadulle. Kas niin, menkää nyt tiehenne! Lapset eivät saa koskaan kuulustella, kun suuret ihmiset puhuvat."

Mutta pikkutytöt eivät tahtoneet lähteä. Heillä oli hyvin hauskaa, he eivät olleet edes lähtevinään, ja äiti unohti heidät taas.

Mathieu oli liikutettu, mutta hän epäili samalla. Hän tiesi liiankin hyvin jo edeltäpäin, mitä Beauchêne hänelle vastaisi. Ja sitten alkoi hän miettiä syitä selittääkseen, minkätähden hän ei voi sekaantua asiaan.

"Te luulette liian suureksi minun vaikutusvaltaani. Minä pelkään, etten voi tehdä mitään..."

Mutta Norine ei antanut hänen puhua loppuun. Hän näki, että hänen täytyi nyt itse ryhtyä asiaan. Hän ei enää itkenyt vaan tuli vähitellen hyvin vilkkaaksi.

"Mamma ei sano ollenkaan sitä, mitä hänen pitäisi. Se en ole minä, joka olen kiemaillut tuon herran edessä ... te tiedätte. Hän se on juossut minun perässäni, hän ei hellittänyt, ennenkuin minä suostuin hänen tahtoonsa. Ja nyt hän hylkää minun, niinkuin ei edes minua tuntisi! Jos minä olisin paha, saisin hänelle aikaan paljon mieliharmia. Minä vakuutan, että minä, ennenkuin tulin niin tyhmäksi, että suostuin hänen tahtoonsa..."

Hän aikoi valehdella ja väittää, että hän oli silloin neitsyt, kun Beauchêne sai hänen valtaansa. Mutta hän näki luultavasti Mathieun katseesta, että tämä tunsi asian oikean laidan, ja hän piti viisaimpana olla puhumatta siitä asiasta sen enempää äidin läsnä ollessa, koska hän ei pitänyt tarpeellisena, että äiti saa tietää hänen ensimäisestä harha-askeleestaan. Mutta se oli kauniitten, nuorten työläisnaisten tavallinen historia. He ovat saaneet kasvatuksensa tehtaassa ja kadulla, jo kahdentoista ijässä tietävät he vähän yhtä ja toista, mutta ovat varuillaan tietäessään, minkä arvoisia he ovat. Norine, joka oli hyvin huomaavainen näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta, oli kauvan odottanut sopivaa tilaisuutta, jossa voisi ansaita. Sitten oli hän eräänä kauniina päivänä lahjoittanut itsensä, niinkuin niin moni muukin, ilman edestä eräälle toverilleen, joka hylkäsi hänet samana iltana.

Tätä tyhmyyttään oli hän sitten tahtonut korvata heittäytymällä rikkaan isäntänsä syliin; hänkin puolestaan tahtoi nousta askeleen, nauttia kaikkein hienoimpia nautintoja ja sitä ylellisyyttä, joka veti hänen silmänsä puoleensa hienojen kaupunginosain myymäläin ikkunoissa. Mutta hän oli oppinut tuntemaan Beauchênen muusta huolimattomaksi, itsekkääksi nautinnon ihmiseksi, niin että hän tunsi pettyneensä ja mitä häpeällisimmällä tavalla ryöstetyksi; itse oli hän antanut kaikki, terveen kauneutensa, elokkaan nuoruutensa, ja vastalahjaksi oli hän saanut tuskin muuta kuin tämän onnettoman lapsen, tuon luonnollisen seurauksen, jota tytöt hämmästyvät kuin salamaa kirkkaalta taivaalta.

"Sanalla sanoen", jatkoi Norine epätoivoisena, "hän ei voi sanoa, että lapsi ei ole hänen. Se olisi liian karkea valhe. Hänen tarvitsee vaan laskea kuukaudet, ja asia on päivän selvä. Minä olen tehnyt omat laskuni ja voin todistaa hänelle kaikki milloin tahansa. Tehän tiedätte, että minä en voi valehdella näin tärkeässä asiassa. Minä vakuutan, että minä en ole ollut tuttavuudessa muitten kuin hänen kanssaan, hän on lapsen isä, niin totta kuin mamma seisoo tuossa kuulemassa. Minä vannon sen, ja minä voisin vieläkin tehdä saman valan pää mestauspölkyllä. Sanokaa se hänelle, herrani, sanokaa se hänelle, ja sitten saamme nähdä, onko hänellä sydäntä jättää minua paljaan taivaan alle."

Hän puhui niin vakuuttavalla ja luonnollisella äänellä, että Mathieu pääsi varmuuteen asiasta. Varmaankaan ei hän valehdellut. Nyt itki äiti nyyhkyttäen nopeasti, ja yleinen liikutus valtasi pikkutytötkin ja hekin alkoivat itkeä tillittää. Tuo kaikki teki syvän vaikutuksen Mathieuhön ja hän myöntyi.

"No niin, minä koetan, mutta minä en voi luvata, että onnistun. Minä ilmoitan sitten teille, mitä olen saanut aikaan."

Äiti ja tytär olivat tarttuneet hänen käsiinsä ja tahtoivat suudella niitä. Päätettiin, että Norine on yönsä erään ystävättärensä luona, kunnes hänen kohtalonsa on ratkaistu. Ja tuolla autiolla kadulla, johon kuului ainoastaan läheisten tehtaitten läähättävät hengähdykset, tuimeni jääkylmä tuuli ja pieksi lumihiekalla noita neljää raukkaa, jotka värähtelivät vilusta ohuissa vaatteissaan. He lähtivät nyt matkaansa itkettynein kasvoin, ja kylmä oli kangistanut heidän sormensa; oli aivankuin talven myrsky olisi heidät lakaissut mukaansa. Ja Mathieu näki heidän katoovan, noitten itkeväin tyttöjen, jotka painautuivat lähelle nyyhkivää äitiään.

Palatessaan tehtaalle katui Mathieu, että hän oli luvannut mitään, sillä hän pelkäsi herättäneensä turhia toiveita noissa ihmisparoissa. Mitenkä hän nyt menettelisi, mitä hän nyt tekisi? Kohtalo määräsi kuitenkin niin, että hän tapasi työhuoneessaan Beauchênen, joka odotti häntä siellä saadakseen tietoja eräästä konepiirustuksesta.

"Missä te olette ollut, ystäväni? Minä olen antanut etsiä teitä kaikkialta."

Mathieu mietti tekosyytä, mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kertoo koko totuuden. Hän sanoi, että pikkutytöt olivat olleet häntä noutamassa, ja kertoi keskustelusta, jossa hän oli ollut Norinen ja hänen äitinsä kanssa.

"Niin, rakas Alexandreni, te ette saa suuttua minuun siitä, että olen sekaantunut tähän asiaan! Asianhaarat näyttivät minusta tarpeeksi vakavilta, niin että minä olen heittäytynyt niitten tuottamiin harmeihin. Muuten en minä olisi puhunut teille tästä mitään, ellette te olisi uskonut salaisuuksianne minulle."

Beauchêne oli kuunnellut yhä kasvavalla vihalla ja oli kasvoiltaan tulipunainen. Hän oli tukehtumaisillaan ja pani kätensä nyrkkiin, aivankuin olisi tahtonut särkeä kaikki, mitä eteen sattui. Mutta sitten oli hän tulevinaan äärettömän hauskalle päälle, ja purskahti halveksivaan nauruun, joka tuntui kuitenkin teeskennellyltä.

"Mutta, rakas ystäväni, tämähän on hyvin yksinkertaisesti kiristysyritys! Mikä tyhmä juttu tämä on, johon te nyt olette sekaantunut? Minä en todellakaan olisi uskonut, että te olette niin lapsellinen, ja teidät on narrattu näyttelemään tosin hyvin kaunista osaa. Vai niin, äiti ja vieläpä pikkusiskotkin lähtevät minua vastaan sotaretkelle? Se on enemmän kuin naurettavaa. Ja he ovat luonnollisesti pyytäneet teitä ilmoittamaan minulle ultimaattuminsa? Minun täytyy tunnustaa lapsi, muuten hankkivat he minulle mieliharmia. Oh, se on todellakin suurenmoista!"

Hän käveli edestakaisin, nauroi ja puhui kovalla äänellä, mutta todellisuudessa oli hän hyvin suuttunut ja häpeissään siitä, että niin naurettava onnettomuus voi sattua hänelle, joka oli niin viisas ja varovainen. Äkkiä seisahtui hän ja tarttui Mathieun takinkaulukseen.

"Se on huonoa pilaa! Sanokaa minulle te, joka yleensä ette ole tyhmä, tunnustaisitteko te itsenne isäksi? Tyttö, jolla viime vuonna oli eräs kapakkapalvelija rakastajana ja joka sen jälkeen on varmaankin ollut yhdessä ja toisessa seikkailussa. Minähän otin hänen kadulta ... sieltä löytää sadottain sellaisia tyttöjä."

Kun Mathieu tahtoi keskeyttää hänet ja lausua vakaumuksensa, että tyttöparka ei ollut valehdellut, ei Beauchêne antanut hänelle suunvuoroa.

"Ei, ei, olkaa hiljaa ja kuunnelkaa minua! Minä olen varma — te ymmärrätte, varma — siitä, että olen noudattanut kaikkia varovaisuuskeinoja. Ja sellaisissa minä olen koko mestari. Se olisi todellakin onnettomuus, jos minä onnistuisin välttämään kaikki tuollaiset onnettomuudet vaimoni suhteen, ja olisin nyt yhdessä rakastajattareni kanssa käyttäytynyt kuin kokematon poika. Kunniani kautta, tuo pieni maailman kansalainen saa etsiä muualta isää itselleen."

Hän ei näyttänyt kuitenkaan olevan järkähtämättömän varma, sillä hän alkoi laajaperäisesti laskea aikaa. Hän sekaantui ja puhui ristiin. Lapsi ei missään tapauksessa ollut voinut tulla siitetyksi ensi iltana, kun hän oli uskonut Mathieulle salaisuutensa Caumartinkadun kulmassa, ennenkuin hän meni tapaamaan naistaan. Mutta hän oli sen jälkeen tavannut Norinen usein, kolme neljä kuukautta oli hän ollut vimmatusti rakastunut häneen, aina siihen asti, kun hän huomasi, että Norine oli raskaana, jolloin hän alkoi kyllästyä ja alkoi tuntea, että Norine oli menettänyt purjeensa ja mastonsa ja tullut sietämättömäksi; ehkä oli Beauchênellä myös kiire rikkomaan välinsä hänen kanssaan päästäkseen kaikesta vastuunalaisuudesta. Ja nyt ei hän enää voinut ymmärtääkään sitä, että hän koskaan olisi pitänyt Norinesta.

Tuo turhamainen ja isäntävaltaansa käyttävä työnantaja ilmaisi luonteensa seuraavalla omaatuntoa vailla olevaa miestä todistavalla lauseella:

"Huvitteleminen työläisnaisen kanssa ... se olkoon luvallista, vaikka sekin jo on tyhmyyttä; mutta siittää lapsi hänen kanssaan, ei, se on liiaksi hullumaista, ja silloin kadottaisivat he kaikki kunnioituksen minua kohtaan, ja se olisi kaunista, se!"

Hän oli kuitenkin lopettanut kiivaat vakuutuksensa, ja levotonna siitä, että Mathieu vaikeni odotellen, että hänen ensi kiivautensa menisi ohitse voidakseen sitten sitä voimakkaammin puhua Norinen puolesta, heittäytyi hän tuoliin ähkyen ja murahdellen.

"Muuten, jos se olisikin totta ... niin, minä tunnustan, että olen käyttäytynyt varomattomasti, kun tulee iloisilta päivällisiltä, niin ei sitä aina niin tarkalleen tiedä, mitä tekee. Mutta ei siinä ole tarpeeksi aihetta siihen, että tuo kevytmielinen likka nyt tyrkyttää minulle lastaan. Lastaan! Se on hänen oma asiansa, sellainen kuuluu ammatin vaarallisuuksiin. Kuka minulle takaa sen, ett'ei hänellä samaan aikaan ollut kaksi tai kolme rakastajaa viikossa? Mitenkä tuollaista sekavaa vyyhteä voi millään tavalla selvittää? Hän ei varmaan itsekään tiedä, keltä hän on saanut tuon kauniin lahjan. Kun minä, hyväntahtoinen hupsu, olin silloin hänen käsissään ja hänellä on aihetta sekoittaa minut asiaan, sommittelee hän tuollaisen pikku historian. Rikas mies, isäntä, joka pelkää häväistysjuttuja, hänet voi oikein kyniä. Rahan kiristystä, ystäväni, ei mitään muuta!"

Syntyi hiljaisuus. Mathieu oli nyt vuorostaan alkanut kävellä edestakaisin konttoorissa, jossa suuri kakluuni levitti paljon lämpöä. Hän ajatteli vielä, ennenkuin sanoi mitään. Tärisevän lattian alta kuului työskentelevän tehtaan keskeymätön jyminä. Vihdoin sanoi hän sanottavansa yksinkertaisesti ja suoraan. Hän oli vakuutettuna siitä, että Norine ei valehdellut, ja inhoittavan julmaa oli olla antamatta tyttöparalle apua. Ja vaikka lapsi ei olisikaan Beauchênen, oli Norine kuitenkin ollut hänen rakastajattarensa, eikä Beauchêne voi kieltäytyä auttamasta häntä nyt, kun hän oli niin hylätyssä ja surullisessa tilassa.

"Te olette olevinanne pahempi kuin olette. Minä olen vakuutettu siitä, että te ajattelette asiaa ja teette, mitä tehtävä on. Tuhannen vietävä, sellaisen gentlemannin kuin te täytynee kai käyttäytyä kunniakkaasti!"

"Mutta jos minä teen jotakin hänen hyväkseen", huudahti Beauchêne, "silloin kaikki ihmiset sanovat, että lapsi on minun. Silloin vasta minä saan mieliharmia."

Taaskin syntyi hiljaisuus; kuului ainoastaan viheltävä höyryputken ääni tehtaan takaosasta, kun sitä myöten päästettiin höyryä ulos. Hieman aprikoittuaan jatkoi Beauchêne:

"Uhkaako hän nostaa melua? Hetken aikaa minä jo pelkäsin, että hän menee juoruamaan vaimolleni. Se olisi saakelin kiusallista!"

Mathieu esti hymynsä. Hän ymmärsi voittaneensa pelin:

"Niin, sellaista ei voi tarkoin tietää. Ilkeämielinen hän ei ole. Mutta kun nainen ahdistetaan äärimmäisyyksiin asti, on hän valmis tekemään mitä suurimpia tuhmuuksia. Muuten ei hän ole ollenkaan esittänyt mitään vaatimuksia, hän ei edes sanonut minulle, mitä hän toivoi, vaan ainoastaan sen, ett'ei hän voi jäädä seisomaan paljaan taivaan alle tällaisessa ilmassa, koska isä on ajanut hänet pois kotoa. Jos te tahdotte kuulla minun neuvoani, niin pitäisi hän minun mielestäni viedä jo huomenna asumaan jonkun kätilön luokse. Hänellä on seitsemäs kuukausi, hänen puolestaan pitäisi siis maksaa neljän tai viiden kuukauden vuokra, viisisataa frankia pyöreissä luvuissa. Se olisi hyvin kunniallisesti tehty."

Beauchêne nousi nopeasti ja meni ikkunan luokse; sitten tuli hän takaisin.

"Minä en ole kovasydäminen — te tunnette minut, eikö totta? — ja nuo viisisataa frankia ei tee minua keppikerjäläiseksi. Kun minä suutuin, tapahtui se siitä syystä, että pelkkä ajatuskin, että minua petetään, sai minun vimmoihini. Mutta kun on kysymyksessä laupeudentyö, niin ... Herra Jumala, tehkää vaan, niinkuin tahdotte. Mutta yhdellä ehdolla: Minä en sekaannu mihinkään, minä en edes tahdo tietää, miten te olette sen asian järjestänyt. Valitkaa kätilö, viekää nainen asumaan, minne tahdotte, minä maksan laskut. Ja siitä asiasta ei nyt sitten puhuta enää mitään."

Hän huokasi pitkään helpotuksesta, hän oli pelännyt tätä ikävää asiaa, joka oli kiusannut häntä enemmän kuin hän tahtoo tunnustaakaan. Ja hän tuli taas olosuhteitten herraksi ja itseensä tyytyväiseksi, mieheksi, joka on varma siitä, että hän suoriutuu voittajana kaikista elämän taisteluista. Hän laski jo leikkiäkin: hän ei ollenkaan ollut vihoissaan tuohon Norineen, hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tyttöä, jolla oli niin silkinhieno iho kuin hänellä, oikea ruusunnuppu; Norine oli tehnyt kaikkein pahimmin itseään kohtaan, sillä tuo lapsi oli jo turmellut hänen ihonsa, tehnyt hänen sellaiseksi, että häntä oli mahdoton tuntea. Sitten tahtoi hän todistaa, että tuo juttu ei ollut järkäyttänyt hänen tasapainoaan: hän keskusteli koneenpiirustuksesta, josta hän oli tahtonut pyytää selvitystä, hän osoitti terävää käsityskykyä omissa asioissaan.

Hän meni tiehensä, mutta palasi takaisin ja lausui puoleksi avoimesta ovesta:

"Älkää millään muotoa unohtako minun ehtoani. Minä en edes tahdo tietää, saako hän lapsen. Tehkää sen kanssa mitä tahdotte, mutta älkää koskaan puhuko minulle siitä mitään."

Samana iltana syntyi kauhea hämminki Beauchênen kotona. Juuri kuin aijottiin mennä pöytään, kaatui pikku Maurice pyörtyneenä lattialle. Pyörtymyskohtaus kesti neljänneksen tuntia, ja pelästyneet vanhemmat huusivat kilpaa, riitelivät ja syyttelivät toisiaan siitä, että poika oli pakoitettu aamulla menemään ulos ankaraan kylmyyteen; hän oli varmaankin vilustunut tuolla hassumaisella kävelyretkellä, ainakin sanoivat he niin viihdyttääkseen levottomuuttaan. Constance, joka piti poikaa sylissään, luuli hänen kuolevan. Ensi kerran tuli hänen mieleensä tuo kauhea ajatus. Se leikkasi hänen äidinsydäntään. Mutta myöskin hänessä asuva kunnianhimoinen nainen, joka uneksi omaisuuden kasvamisesta kymmenkertaiseksi tämän pojan kautta, kärsi hirveästi. Jos hän menettäisi Mauricen, ei hänellä olisi yhtään lasta. Ja miksi ei hänellä ole toista tämän lisäksi? Mikä se sellainen järjetön itsepäisyys oli, ett'ei ole tahdottu toista lisäksi? Katumus iski salamana häneen. Mutta Maurice heräsi nyt tajuntaansa, hän söikin erinomaisen hyvällä ruokahalulla. Beauchêne kohotti heti olkapäitään ja laski leikkiä naisten käsittämättömästä pelokkaisuudesta.

Ja sitä seuraavina päivinä ei Constancekaan enää ajatellut, mitä oli tapahtunut.

---

IV

Kun Mathieun seuraavana päivänä piti ryhtyä arkaluontoiseen tehtäväänsä, muisti hän ne molemmat kätilöt, joitten nimen kamarineiti Céleste oli maininnut aamiaisen aikana Séguinin luona. Aluksi hän ei välittänyt rouva Rouchesta, josta tuo tyttö oli niin omituisin sanoin maininnut — hän oli niin "palvelukseen halukas" ja teki "vilauksessa" tehtävänsä. Mutta hän tahtoi saada tietoja rouva Bourdieusta, kätilöstä, joka oli vuokrannut kokonaisen pienen talon Miromesnilkadun varrelta ja otti vastaan täysihoitolaisia. Hän oli muistavinaan, että tämä jälkimäinen oli auttanut rouva Morangea Reinen syntyessä, ja tästä sai hän sen ajatuksen, että hän kyselee ensin Morangelta.

Morange istui jo konttoorissaan työpöytänsä ääressä ja näkyi ujostuvan jo ensi kysymyksestä.

"Niin, se oli eräs ystävätär, joka neuvoi vaimolleni rouva Bourdieun. Mutta minkätähden te sitä kysytte?"

Hän katseli Mathieutä levottomasti, aivankuin nimi Bourdieu olisi kuin salama iskenyt hänen muitten ajatustensa joukkoon. Vai levittikö se ehkä äkkinäistä valoa erääseen kiusoittavaan ajatukseen, josta ei vielä oltu tehty lopullista päätöstä? Morange istui hetken kalpeana ja vapisevin huulin.

Sitten pääsi häneltä vastahakoisesti tunnustus, kun hän ensin oli muutamista Mathieun sanoista ymmärtänyt, että asia koski Norinea.

"Minun vaimoni puhui juuri aamulla rouva Bourdieusta. Minä tuskin tiedän, kuinka se tuli puheeksi. Siitä on kauvan, kuten tiedätte, emmekä me voi antaa mitään varmoja tietoja. Mutta hän suoritti tehtävänsä erittäin hyvin, ja nyt luulen minä, että häntä pidetään hyvinkin taitavana. Kuulustelkaa vaan häntä, minä luulen, että hän on sopiva henkilö."

Mathieu seurasi tätä neuvoa. Mutta kun hän sai kuulla, että täysihoito rouva Bourdieun luona oli kallis, voitti hän vastenmielisyytensä ja meni ensin Rocherkadun varrelle saadakseen suoranaisia tietoja rouva Rouchesta. Jo talon ulkonäkökin peloitti häntä: musta vanhanaikuinen talo siinä paikassa, jossa katu kallistuu jyrkkää mäkeä alas, pimeä ja haiseva porttikäytävä, joka vei pieneen pihaan, minkä puolella oli kätilön likainen, pieni huoneusto. Sieltä haiskahti nenään kloakki-ilma ja rikoksellisuus. Portin päällä oli keltainen kyltti, jossa oli rouva Rouchen nimi.

Kun Mathieu soitti, vei eräs palvelijatar, jolla oli likainen esiliina, hänet pieneen vierashuoneeseen, jonka ilma oli myrkyttynyt keittiön hajusta, ja täällä otti hänet vastaan kolmenkymmenenviiden tai kuuden vuotias nainen, mustiin puettu, laiha olento, jolla oli lyijynharmaa iho, ohuet, värittömät hiukset ja suuri nenä, joka otti suuren tilan kasvoissa. Pitkäveteinen, hiljennetty puhetapa, varovaiset, kissamaiset liikkeet, ainainen hapan hymy saivat aikaan sen vaikutuksen, että hän oli pelättävä nainen joka voi peukaloaan äänettömästi painamalla passittaa vielä syntymättömän ihmisen pois tästä maailmasta. Hän sanoi muuten itse, että hän ottaa vastaan sellaisia hoitolaisia, joilla on jälellä kahdeksan päivää synnytykseen, sillä hänen taloutensa oli järjestetty siihen tarkoitukseen, ja tuo lopetti kaikki keskustelut. Mathieu pakeni pois tuntien inhoa ja ahdistusta.

Se pieni kolmikerroksinen talo, jossa rouva Bourdieun liike oli, La Boëtie- ja de Penthièvrekatujen kulmassa, näytti ainakin hauskalta valkoisine musliiniverhoineen ikkunoissa. Hieno osoitekilpi ilmoitti, että siellä asui ensi luokan kätilö, ja naisia otettiin täysihoitoon. Alakerrassa oleva myymälä oli eräällä rohdoskauppiaalla, jonka tuoksuavat yrttiniput levittivät lemuaan käytävään. Ovi kadun puolelle oli aina sulettu, kuten yksityisasunnoissa, ja komea käytävä vei hyvin suurelle pihalle, jota ympäröitsivät korkeat kasarmimuurit. Siellä oli hyvin hauskaa, ja erityisesti huomautettiin, että rumpujen ja torvien äänet kuuluivat tukahutettuina seinäin läpitse, niin ett'ei niistä ollut haittaa.

Ensi kerroksessa, jonka käytävä jakoi kahtia, oli sali, rouva Bourdieun työhuone ja makuuhuone, yhteinen ruokasali ja keittiö. Toisessa ja kolmannessa kerroksessa olivat hoidokkaiden huoneet, kaikkiaan kaksitoista, toisissa kolme ja neljä vuodetta, toisissa taas ainoastaan yksi, mutta silloin olivat ne luonnollisesti kalliimmat. Siellä vallitsi rouva Bourdieu, kahdenneljättä vuotias, kaunis tummaverinen nainen, hieman lyhyt ja paksu, mutta hänellä oli iloiset kasvot, jotka paljon edistivät hänen laitoksensa hyvää nimeä. Väitettiin kyllä, ett'ei olisi tarvinnut paljoakaan etsiä nurkista, kun jo olisi löytynyt jotakin, mutta ne olivat varmaankin kadehtijat, jotka noin puhuivat. Liian likaisia juttuja ei hänestä vielä ollut kiertämässä. Vaivaishoito lähetti hänelle lapsivuodenaisia, kun ei ollut tilaa sairashuoneissa. Ja se tuntui olevan varma takuu laitoksen kunniallisuudesta; ja sinne oli saapunut myöskin paljon arvossa pidettyjä ja hienoja potilaita.

Mathieun täytyi tinkiä, sillä rouva Bourdieu pyysi alussa kaksisataa frankia kuukaudessa, ja kun hän yhä piti puoliaan oli rouva suuttumaisillaan ja puhui ylpeällä äänellä, vaikka hän muuten oli hyvin hyväluontoinen.

"Mitenkä tuo riittäisi? Kukaan meistä ei kokoa itselleen omaisuutta. Meidän täytyy käydä kaksi vuotta lapsenpäästölaitoksessa saadaksemme diploomin, ja se maksaa meille tuhannen frankia vuodessa. Ja kalliiksi tulee tällaisen liikkeen perustaminen, ja täytyy oikein nähdä nälkää, ennenkuin ennättää saada potilaita, ja tästä syystä joutuu niin moni meistä turmioon. Ja vieläpä sittenkin, kun on onnistunut —Jumala tietäköön, millaisilla ponnistuksilla — saattaa sellainen liike kuin minun aina mieliharmeja; ei koskaan lepoa, ainainen vastuunalaisuus, uhkauksia pienimmästäkin varomattomuudesta, pienimmästäkin erehdyksestä leikkauksissa tai koneitten käyttämisessä. Sen lisäksi poliisin vakoilut, tarkastajain odottamattomat käynnit, ääretön joukko varovaisuuskeinoja, joita täytyy ottaa huomioon ja joita te ette edes aavistakaan."

Hän ei voinut olla hymyilemättä, kun Mathieu liikkeellä antoi ymmärtää, että hän tunsi nuo kaikki ja että kätilöt pelkäsivät aina poliisia.

"Ei, luonnollisesti, kaikki asiathan pitää olla järjestyksessä. Mutta tänne tulkoot he mielellään, he eivät koskaan löydä minua luvattomissa hommissa. Kolmestakymmenestä vuoteestani on minulla aina enemmän kuin viisikolmatta kaikkein kansanluokkain naisten hallussa. Kun he vaan alistuvat järjestyssääntöihin ja maksavat hoidostaan, en minä edes kysy, mistä he tulevat. Ei nimeä eikä osoitetta, ammattisalaisuus kieltää minun ilmaisemasta sellaistakaan, mitä sattumalta olen huomannut. He ovat vapaat, heidän ei tarvitse pelätä mitään, ja jos me sovimme siitä naisesta, josta te puhutte, tarvitsee teidän ainoastaan tuoda hän tänne määrättynä päivänä, ja hän löytää minun luonani varmimman ja terveellisimmän pakopaikan."

Suurella tottumuksellaan oli rouva Bourdieu varmaankin päässyt ensi silmäyksellä tämän asian perille: joku raskas naimaton nainen, josta herra tahtoo kunniallisella tavalla päästä erilleen. Se oli aina hyvää affääriä. Kun hän sai tietää, että oli kysymys naisen sijoittamisesta sinne neljäksi kuukaudeksi, tuli hän taipuvaisemmaksi ja lupasi vihdoin kuudella sadalla frankilla sillä ehdolla, että nainen makaisi sellaisessa huoneessa, jossa on kolme sänkyä, yhdessä kahden muun kanssa.

Kaikki päätettiin valmiiksi, ja potilas saapui samana iltana.

"Teidän nimenne on Norine, tyttöseni, siinä kaikki, mitä minun tarvitsee tietää. Minä sijoitan teidät heti, kun olette saanut kapineenne huoneesen. Te olette kaunis kuin pikku enkeli, ja minä olen jo varma siitä, että meistä tulee hyvät ystävät."

Vasta viiden päivän perästä tuli Mathieu tervehtimään Norinea ja kuulemaan, miten hän viihtyi rouva Bourdieun luona. Kun hän ajatteli vaimoaan, omaa rakasta Marianneansa, jonka iloista raskaudentilaa hän hellästi jumaloitsi, tunsi hän ääretöntä surua noita häpeällisiä, päivänvaloa pelkääviä ja halveksittuja raskaudentiloja kohtaan, kaikkia noita onnettomia naisia kohtaan, joille äidiksi tuleminen on katkera koetus. Ajatus siitä alennuksesta, siitä liasta, niistä rikoksista, joihin äiteys voi vajottaa naisen, vaivasi häntä kuin joku saasta, eikä hän koskaan ennen ollut tuntenut sydämensä sillä tavalla vuotavan verta osanotosta kärsivää ihmiskuntaa kohtaan.

Hänen oli taaskin täytynyt riidellä Beauchênen kanssa, joka oli pannut vastaan kuultuaan, että viisisataa frankia ei riittänyt. Lopulta oli hänen onnistunut saada Beauchêne ostamaan vähän liinavaatteita Norinelle ja antamaan taskurahaakin, kymmenen frankia kuukaudessa. Ja hän aikoi nyt antaa tuolle tyttöparalle ensimäisen kympin.

Kello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Mathieu saapui Miromesnilkadulle. Eräs palvelijatar, joka oli mennyt ylös ilmoittamaan Norinelle, tuli alas ja sanoi, että Norine oli vielä vuoteessaan, mutta että herra voisi hyvinkin mennä sinne, sillä "rouva" oli nykyään yksin huoneessaan. Hän antoi Mathieun nousta portaita ylös, aukasi erään oven kolmannessa kerroksessa ja sanoi:

"Rouva, täällä on herra."

Kun Norine tunsi Mathieun, nauroi hän veitikkamaisella tavallaan.

"Katsokaahan, hän luulee teitä lapsen isäksi! Synti on, ett'ei niin ole laita ... tehän olette niin hyvä."

Hänen kauniit, vaaleat hiuksensa olivat hyvin kammatut ja solmitut niskaan, hän oli pukeutunut yönuttuun ja istui sängyssä kaksi tyynyä selän takana, komeana ja valkeana kuin kiltti ja hyvin kasvatettu tyttö. Hän veti häveliäisyydestä peitettä ylemmäksi, joka todisti, että hänellä lankeemuksestaan huolimatta oli vielä hyvin paljon viattomuutta jälellä.

"Oletteko te sairas?" kysyi Mathieu.

"Enpä tietenkään, minä vaan huvittelen. Täällä on sallittu makaileminen; sentähden minä laiskottelen. Tämä on uutta minulle, jonka täytyi nousta ylös kello kuusi pahimmassakin Jumalan ilmassa ja mennä tehtaasen. Täällä on lämmitetty, niinkuin näette, ja katsokaa minun huonettani, minä asun kuin prinsessa."

Mathieu vilkasi ympärilleen. Se oli hyvin suuri huone, ja vaaleanharmaat kukalliset tapetit peittivät seiniä. Noista kolmesta sängystä oli kaksi vieretysten ja kolmas, jonka luona oli yöpöytä ja tuoli, oli vähän erillään. Siellä oli vielä piironki, kaappi, yksinkertaisia huonekaluja kuin köyhässä hotellissa. Mutta molemmat ikkunat, jotka olivat päin korkeita, harmaita kasarmin seiniä, päästivät tällä hetkellä sisään kirkasta päivänvaloa, jonka säteet puhkasivat itselleen tien kahden lähimpänä olevan talon välistä.

"Niin, eihän tämä huone ikävä ole", sanoi Mathieu.

Hän kääntyi nyt seinän luona olevaan sänkyyn päin ja vaikeni nähdessään sen luona pitkän, mustan olennon, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se oli melkein vanhapiika, kuiva, laiha, karkeapiirteinen, silmät sammuneet ja huulet vaaleat. Hänellä ei ollut lantioita eikä rintoja ja näytti kahdesta laudasta tehdyltä. Hän kiinnitti juuri pientä kapsäkkiä, joka oli sängyssä matkalaukun vieressä.

Kun hän meni ovea kohden näkemättäkään edes vierasta, pysäytti Norine hänet.

"Vai niin, onko kaikki valmista nyt, menettekö te alas maksamaan?"

Hän näkyi miettivän hieman, ennenkuin ymmärsi; sitten sanoi hän murtaen vahvasti englanninkielellä:

"Yes, maksama."

"Mutta ettekö tule vielä ylös jäähyväisille?"

"Yes, yes."

Kun hän oli mennyt, kertoi Norine, että hänen nimensä oli Amy, että hän ymmärsi vähän ranskaa, mutta osasi puhua ainoastaan muutaman sanan. Ja hän olisi kertonut koko jutun, ellei Mathieu olisi istunut hänen viereensä ja keskeyttänyt.

"No, minä näen, että kaikki on hyvin, ja te olette tyytyväinen."

"Oi, luonnollisesti, hyvin tyytyväinen. Ei minulla ole koskaan ollut näin hyvä olla, eikä minua koskaan ole niin hoideltu aamusta iltaan. Minä en toivo mitään muuta enemmän kuin että tätä kestäisi niin kauvan kuin mahdollista."

Hän purskahti nauruun eikä edes ajatellutkaan enää lasta, jota hän kantoi sydämensä alle. Mathieu koetti turhaan herättää hänessä äidinrakkautta, hän kysyi, mitä Norine tämän jälkeen rupeisi tekemään, mitä hän aikoi. Mutta Norine ei edes ymmärtänyt kysymystä, vaan luuli, että Mathieu puhui hänelle lapsen isästä, ja hän kohotti olkapäitään ja sanoi antavansa palttua hänelle eikä hän koskaan ole ollut niin tyhmä, että olisi luottanut hänen apuunsa. Äiti oli käynyt tervehtimässä Norinea hänen ollessaan toista päivää täällä. Mutta tämäkään käynti ei ollut herättänyt toiveita, Norine ei voinut toivoa mitään kotoaan, he olivat sellaisessa köyhyydessä. Kaunis tyttö ei ole koskaan neuvoton. Hän oikasi itsensä valkeassa vuoteessaan iloisena siitä, että tunsi itsensä, nuoreksi ja kukoistavaksi ja jo tuon haalean laiskuuden saastuttamana ja vahvasti päättäneenä, että hän, jos se vaan on mahdollista, makaa koko ikänsä aamusin, sillä hän luuli nyt oppineensa tuntemaan tämän elämän ihanan viehätyksen.

Sitten puhui hän ylen ylpeänä, miten hieno ja kunniallinen tämä talo oli, aivankuin talo olisi heijastanut loistonsa häneenkin.

"Täällä ei koskaan kuule riitaa eikä karkeita sanoja. Kaikki ihmiset ovat niin hyviä. Tämä on varmaan kunnollisin talo koko korttelissa, ja vaikka kuinka nuuskittaisiin nurkissa, niin ei täältä löydetä mitään likaista. Tosin ei tänne oteta vastaan yksinomaan prinsessoja, mutta jos osaa käyttäytyä, niin saman tekevähän se on, kuka täällä on."

Ja hän tahtoi mainita esimerkin.

"Tuossa kolmannessa sängyssä tuolla on pieni kahdeksantoista vuotias palvelustyttö. Hän on sanonut oikean nimensä, hän on Victoire Boquelet, eikä hän edes salaakaan historiaansa. Kun hän tuli maakylästään, sai hän paikan Pariisissa erään koronkiskurin luona, jonka poika, pitkä kaksikymmenvuotias retkale, kävi häntä keittiössä tervehtimässä. Hän oli kokematon maalaistyttö eikä hän edes voinut aavistaakaan, miten tuo poika oli saanut tahtonsa täytetyksi. Pojan äiti ajoi luonnollisesti heti tytön pois. Tuo tyttöparka löydettiin sitten kadulta, ja vaivaishoito lähetti hänet tänne. Mutta minä voin vakuuttaa, että hän on niin hyvä ja työteliäs, sellainen kelpo tyttö, että hän omasta tilastaan huolimatta hoitelee erästä nuorta raskasta naista, joka asuu yksityisessä huoneessa tässä vieressä. Se on sallittua täällä, että köyhät saavat auttaa rikkaita. Ja se toinen nuori nainen, joka on ilmoittanut nimekseen ainoastaan Rosine... niin siinäkin on kokonainen historia, jonka Victoire on saanut kuulla ..."

Ovi aukeni, hänen puheensa keskeytyi ja hän huudahti:

"Mutta tuossahan tulee Victoire!"

Mathieu näki edessään pienen, kalpean tytön, joka tuskin näytti vielä viidentoista vuotiaaltakaan. Hänellä oli tuuheat, punertavat hiukset, pystynenä, pienet silmät ja pieni suu. Hän näytti vielä olevan häpeissään onnettomuutensa tähden ja katseli ihmisiä, aivankuin olisi tahtonut pyytää jotakin selitystä. Tuon olentoparan takana oli Mathieu näkevinään tuhansia onnettomia tyttöjä, joita maaseutu lähettää Pariisiin ja joitten historia on aina sama, pitkä jono palvelustyttöjä, jotka tulevat raskaiksi ja ajetaan pois porvarillisen siveysopin nimessä. Mitähän tuostakin tulee? Kuinka monta eri paikkaa hän vielä saa ja menettää ja kuinka monta raskautta odotti häntä?

"Eihän Amy lie vielä mennyt?" kysyi hän. "Minä tahdon sanoa hänelle jäähyväiset."

Kun hän näki kapsäkin, joka vielä oli sängyn vieressä, ja Norine oli esittänyt hänelle Mathieun uskottuna ystävänä, alkoivat molemmat puhua englannittaresta ja mitä he hänestä tiesivät. Mitään varmaa hänestä ei voinut sanoa, hän puhui kieltä, jota oli mahdoton ymmärtää, ja oli sen lisäksi vielä niin vähäpuheinen, että hänen suhteistaan tiedettiin tuskin mitään. Mutta hän oli kuitenkin ollut jo kolme vuotta sitten täällä ja synnyttänyt ensimäisen lapsensa. Ja nyt toisella kerralla samoin kuin ensimäiselläkin oli hän saapunut aivan odottamatta, kahdeksan päivää ennen synnytystä; kun hän sitten oli ollut vuoteessa kolme viikkoa ja eronnut lapsestaan lähettämällä sen löytölasten kotiin, palasi hän takaisin isänmaahansa, nousi vakavana samaan höyrylaivaan, joka oli tuonutkin hänen tänne. Ja jokaisessa synnytyksessään säästi hän vähän käyttämällä meno- ja paluupilettiä.

"Se on hyvin mukavaa", sanoi Norine. "Meidän luokse saapunee joukottain sellaisia naisia ulkomailta. Kun muna on munittu Pariisissa, ei kenenkään ole helppo löytää sen kuoria. Minä luulen, että tämä on joku nunna ... niin, luonnollisesti ei sellainen nunna joita meillä on Ranskassa, vaan joku sellaisista naisista, jotka elävät yhdessä jossakin laitoksessa, jonkinlainen laupeudensisar. Hänen nenänsä on ehtimiseen jossakin hartauskirjassa."

"Joka tapauksessa", sanoi Victoire, "on hän hyvin hieno; luonnollisesti ei kaunis, mutta hyvin kohtelias eikä ollenkaan juoruava."

He vaikenivat, sillä Amy tuli sisään. Mathieu katseli häntä uteliaasti. Miten omituista, että tuo pitkä, kuiva, karkea olento, joka näytti olevan luotu kaikkea muuta kuin rakkautta varten, tuli säännöllisesti Ranskaan synnyttämään lapsen höyrylaivan kahden kulkuvuoron välillä! Ja mikä flegmaattinen sydämettömyys, ei mitään mielenliikutusta lähtiessä, ei ajatustakaan lapsesta, jonka hän on jättänyt omiin oloihinsa! Hän ei heittänyt silmäystäkään tähän huoneesen, jossa hän oli kärsinyt, ja hän oli juuri ottamaisillaan keveät matkakapineensa, kun nuo molemmat toiset, jotka olivat enemmän liikutettuja kuin hän, tahtoivat ottaa häneltä jäähyväiset.

"Voikaa hyvin", sanoi Norine, "ja onnellista matkaa!"

Englannitar antoi poskensa suudeltavaksi ja suuteli sitten itse tuota kaunista tyttöä hiuksille rehellisen levottomuuden katseella.

"Yes, voi hyvin ... te myös."

"Älkää unohtako meitä ja tulkaa pian takaisin!" lisäsi Victoire ajattelemattomasti, kun englannitar oli antanut hänelle pari kunnon paukkusuuteloa.

Nyt hymyili Amy heikosti vastaamatta sanaakaan. Sitten meni hän ulos tyynesti ja päättävän näköisenä katsomatta edes ympärilleen, ja pieni palvelustyttö seurasi mukana ja huudahti:

"Miten tyhmä minä olen! Minunhan piti sanoman teille, että Rosine tahtoo jättää teille jäähyväiset. Tulkaa minun kanssani!"

Kun Norine jäi kahdestaan Mathieun kanssa, veti hän viehättävällä häveliäisyydellä ylemmäksi peitteen, joka oli valunut alas syleilyssä, ja jatkoi kertomustaan:

"Neiti Rosinen jutun olen kuullut Victoirelta, eikä se todellakaan ole liiaksi hauska. Hän on hyvin rikkaan jalokivikauppiaan tytär. Me emme luonnollisesti tiedä nimeä, emmekä missä osassa Pariisia hänen isänsä myymälä on. Hän on äskettäin täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ja hänellä on veli, joka on viidentoista vuotias; isä on neljänkymmenen neljän. Minkätähden minä mainitsin heidän ikänsä, sen saatte pian tietää. Niin, jalokivikauppias tuli leskeksi, ja tiedättekö, miten hän käyttäytyi korvatakseen vaimonsa? Kaksi kuukautta hautajaisten jälkeen tulee hän eräänä iltana tyttärensä Rosinen luokse ja jakoi häikäilemättä vuoteen hänen kanssaan. Se on jo kuitenkin liikaa. Köyhän kansan keskuudessa se ei ole tavatonta, minä tiedän monta tyttöä Grenellen korttelissa, joille on käynyt samoin. Mutta parempain ihmisten keskuudessa, joilla on varaa kustantaa itselleen kuinka monta rakastajatarta tahansa! Ja mikä minua enimmän inhoittaa, ei ole se, että isät sellaista pyytävät, vaan se, että tyttäret tuollaiseen suostuvat. Mutta neiti Rosine on niin kiltti ja hyvänluontoinen, niin ett'ei hän tahtonut tehdä pappansa tahtoa vastaan. Niin, nyt he ovat kuitenkin saaneet kaunista aikaan. Täällä istuu tytär kuin vankikopissa, ei kukaan tule häntä tervehtimään, ja te voitte hyvin ymmärtää, että lapsi häviää tietämättömiin. Kas se on kaunista!"

Hän keskeytti puheensa siitä syystä, että joku puhui vilkkaasti oven takana. Hän pani sormensa huulilleen kuultuaan, että se oli neiti Rosine, joka saattoi Amyä. Ja sitten kuiskasi hän:

"Tahdotteko nähdä hänet?"

Ennenkuin Mathieu oli ennättänyt vastata, huusi Norine Rosinea. Nyt näki Mathieu hämmästyksekseen ihanan, tummaihoisen lapsen, joka oli madonnamaisen kaunis, mustat sileäksi kammatut hiukset ja viattomat, siniset silmät. Hänen katseessaan ilmeni lapsellinen kummastus ja lempeä, neitseellinen puhtaus. Hän tuntui olevan tiedoton tilastaan, vaikka hänellä oli seitsemäs kuukausi kulumassa, kuten Norinellakin. Mikä surullinen äiteys häväistyksineen ja rikoksellisuuksineen! Se oli rakkauden ja elämän saastuttamista, ja sukurutsauksen hedelmän on pakko poistua tieltä kuin kummituksen!

Norine tahtoi välttämättömästi, että Rosine istuisi hänen viereensä:

"Istukaa tässä hetkinen. Tämä on eräs sukulainen, joka on minun luonani. Tehän tiedätte, miten te minua ilahutatte."

Mathieutä kummastutti se toveruus, joka niin äkkiä oli syntynyt näitten eri kansanluokkain naisten kesken. Vieläpä Rosinen ja Victoiren, herrasneidin ja palvelustytön välillä vallitsi selvästi huomattava luottamus, ja kiitos siitä heidän yhteiselle kohtalolleen. Kaikki säätyeroitus oli poissa, he olivat vaan naisia, tavallisesti nimettömiä, jotka olivat kaikilta tahoilta kokoontuneet tänne, yhdenarvoisia onnettomuudessaan ja harhateillään. Niistä kolmesta, jotka nyt olivat sisällä, liehakoitsi nähtävästi kaksi tuota kolmatta alamaisella kunnioituksella, mutta tämä, joka oli saanut hienon kasvatuksen ja soitti pianoa, kohteli heitä mielellään ystävättärinä, pakisi tuntikaudet heidän kanssaan ja uskoi heille salaisuutensakin.

He unohtivat nyt tykkänään Mathieun ja rupesivat puhumaan, mitä talossa oli tapahtunut.

"Te tiedätte ehkä", sanoi Victoire, "että rouva Charlotte, tuo hieno nainen viereisessä huoneessa, on tänä yönä synnyttänyt lapsen."

"Olisihan se ollut kuuro, joka ei sitä olisi kuullut", huomautti Norine.

Neiti Rosine näytti viattomalta.

"Minä en ole mitään kuullut."

"Niin, meidän huoneemme on hänen ja teidän huoneenne välissä", selitti Victoire. "Mutta omituisinta on, että rouva Charlotte lähtee heti pois. Hänelle on käyty noutamassa mukavat ajopelit."

Nuo molemmat toiset kauhistuivat. Tahtoiko hän tappaa itsensä! Hänen synnytyksensä oli ollut niin vaikea, ja nyt nousi hän jo ylös, vielä verta vuotavana, otti hevosen ja ajoi kotiin! Siitähän täytyy välttämättömästi olla seurauksena tulehdus. Oliko hän hullu?

"Ei, hän ei voi menetellä toisin", sanoi Victoire, "ell'ei hän tahdo saada aikaan mitä pahinta onnettomuutta. Voittehan te ymmärtää, että tuo ihmisparka tahtoisi mieluimmin maata levossa ja rauhassa vuoteessaan. Mutta tehän muistatte tämän asian ... te, neiti Rosine, tunnette sen hyvin, sillä hän oli niin ihastunut teihin ja on teille kertonut kaikki asiansa."

Rosinen täytyi todellakin tunnustaa, että hän tiesi jotakin. Se oli surullinen tarina, jota Mathieu kuulusteli verta vuotavalla sydämellä. Rouva Charlotten oikea nimi oli rouva Houry, vaikka siitä ei oltu ihan varma. Hän oli pitkä, tummaverinen, hienopiirteinen ja hänellä oli kauniit, lempeät silmät ja hyväntahtoinen suloinen piirre suun yläpuolella. Varmaa ainakin oli, että hän oli naimisissa erään kauppamatkustajan kanssa, joka osteli Persiassa ja Indiassa mattoja, koruompeluja ja draperioita eräälle suurelle kauppahuoneelle. Miehen sanottiin olevan raaka, mustasukkainen ja kohtelevan vaimoparkaansa raa'asti pienimmästäkin syystä. Vaimo oli etsinyt lohdutusta hankkimalla itselleen rakastajan, aivan nuoren miehen, vähäpätöisen konttoristin, jonka lempeä, hyväilevä käytös sai hänet ylen onnelliseksi. Mutta sitten tuli hän raskaaksi. Ensin alussa ei se häntä paljon surettanut, sillä hänen miehensä oli matkustanut pois koko vuodeksi; hän oli tehnyt suunnitelmansa; kun mies tulee takaisin, silloin hän jo on synnyttänyt ja parantunut. Kun hän pelkäsi, että raskaus näkyisi, jätti hän kauniin asuntonsa de Rennes-kadun varrella ja muutti maaseudulle. Siellä sai hän pari kuukautta ennen odotettua synnytystä mieheltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti tulevansa kotiin aikaisemmin kuin oli ensin aikonut. Voipi ajatella, missä tuskassa tuo naisparka nyt oli. Hän laski uudestaan ja menetti mielenmalttinsa kauhistuneena niistä seikoista, joita hän ei enään varmaan muistanut. Kun hän lopulta tuli siihen luuloon, että hänen synnyttämiseensä on enään noin neljätoista päivää, sulkeutui hän mitä suurimmassa salaisuudessa rouva Bourdieun luokse, ja siellä hänen tuskansa tuli vieläkin suuremmaksi saatuaan toisessa kirjeessä tietää, että hänen miehensä nousee maihin Marseillessa saman kuun viideskolmatta päivä. Silloin oli kuudestoista, ja jälellä oli enään ainoastaan yhdeksän päivää. Hän laski ensin päivät ja sitten tunnit. Ennättäneekö hän vähän aikasemmin, vai tapahtuneeko se liian myöhään? Nyt oli kysymyksessä hänen pelastuksensa tai kukistumisensa, eikä hän voinut itse asialle mitään. Yöt päivät itki hän, ja pelko kasvoi yhä suuremmaksi. Kätilön pieninkin sana sai hänet vapisemaan, ja hänen kauhistuneet kasvonsa todistivat joka hetki hänen levottomuuttaan. Ei koskaan ole yksikään nainen saanut niin kalliisti maksaa sitä että hän on ollut hetken rakastettuna. Vihdoinkin viidennenkolmatta päivän aamuna, kun hänen tuskansa oli kohonnut huippuunsa, alkoivat poltteet, ja kauheista tuskistaan huolimatta suuteli hän rouva Bourdieun käsiä. Tuskat kestivät kuitenkin koko päivän ja melkein koko seuraavan yön; hän olisi ollut mennyttä kalua, ell'ei hänen miehensä olisi täytynyt olla yötä Marseillessa. Mies ei tulisi nyt, ennenkuin seuraavana iltana. Synnytys tapahtui kello viisi aamulla ja hänellä oli ainoastaan päivä aikaa mennäkseen kotiin ja vuoteesensa sillä tekosyyllä, että hän oli äkkiä sairastunut. Mutta mikä kauhea parantumisen aika ja mitä mielenlujuutta vaadittiinkaan tuolta puolikuolleelta naiselta, joka palasi kotiinsa verta vuotaen ja sortuneena!

"Avatkaa ovi", pyysi Norine, "minä tahdon nähdä, kun hän menee sivuitse."

Victoire aukasi oven käytävään. Viereisestä huoneesta oli hetken aikaa kuulunut kopinata. Pian tuli esiin rouva Charlotte kahden naisen tukemana, jotka melkein kantoivat häntä. Hän horjui ja näytti kuin olisi ollut humalassa. Hänen kauniit, lempeät silmänsä ilmaisivat ainoastaan surua ja epätoivoa. Mutta kun hän näki oven olevan auki, tahtoi hän pysähtyä; hän huusi Rosinea hiljaisella äänellä ja heikosti hymyillen.

"Tulkaa, lapseni, minä tahtoisin niin mielelläni jättää teille jäähyväiset. Minulla ei juuri ole paljon voimia, mutta ehkä se sentään menestyy... Jääkää hyvästi, pikku ystäväni, ja te muut myös. Minä toivon teille parempaa onnea!"

Hän vietiin pois, ja katosi silmistä.

"Hän sai pojan", sanoi Victoire. "Hänellä ei koskaan ole ollut lasta, ja hän on aina sitä niin toivonut. Mutta nyt on hän surrut niin katkerasti sitä, että poika kuoli pari tuntia syntymisensä jälkeen."

"Se oli suuri onni hänelle", sanoi Norine.

"Niin olikin", myönsi Rosine. "Sellaisessa asemassa ei lapsesta ole mitään iloa."

Mathieu oli kuulustellut hyvin liikutettuna. Hän oli sitten aina näkevinään tuon haamun, joka oli mennyt ohitse, tuon tuntemattoman marttyyrin, joka salaisesti oli tullut äidiksi. Ja hän näki myös nuo kolme muuta: Amyn, englannittaren, joka niin välinpitämättömästi oli purkanut kuormansa vieraalla maalla, Victoiren, tahdottoman orjattaren, joka oli joutunut ensimäisen isäntänsä uhriksi: ensimäinen lapsi huomenna ja sitten toisia toistensa perään lisäksi; Rosinen, hyvänluontoisen, lempeän, hienosti kasvatetun kanssarikoksellisen sukurutsausjutussa, joka lapsellisella hymyllä kantoi sydämensä alla kummitusta, joka oli tuhottava, jotta hän sitten voisi tulla jonkun kunnialliseksi vaimoksi. Missä helvetissä hän oli, missä kauheuksien, vääryyden ja kärsimysten pesässä? Ja tämä yksityinen lapsenpäästölaitos oli hienoin ja kunniallisin tässä kaupunginosassa! Ja välttämätöntä oli, että yhteiskunnallisella viheliäisyydellä on tällaisia pakopaikkoja, salaisia kätköjä, jonne raskaat naiset voivat sulkeutua. Se oli välttämätön likakanava, jota ilman ei voitaisi estää sikiön ulosajoa ja lapsenmurhia. Jumalallinen äiteys teki haaksirikon tässä loassa, ihana elämänsynty laski tässä likavesijohtoon. Tätä paikkaa olisi pitänyt kunnioittaa uskonnollisella kunnioituksella, mutta se oli ainoastaan täynnä häväistystä, siellä äiti tuli halveksituksi, saastutetuksi, hyljätyksi, lapsi kirotuksi, inhotuksi ja kielletyksi. Koko se ikuinen siemenvirta, joka juoksi maailman suonissa, koko idulla oleva ihmiskunta, joka saa vaimojen sylit paisumaan kuin maa keväällä, muuttui epäpuhtaaksi sadoksi, jo etukäteen turmelluksi ja häpeällä leimatuksi. Niin paljon hukattua voimaa, terveyttä ja kauneutta! Nyt surkutteli hän heitä kaikkia, noita tuntemattomia, raskaita naisparkoja, niitä jotka köyhyys heitti kadulle, ja niitä, joitten täytyi salata itsensä, rikoksellisia, jotka esiintyivät väärillä nimillä ja synnyttivät salaisuudessa lapsia, jotka olivat jo edeltäpäin tuomitut samoihin salaisiin kärsimyksiin, joissa he olivat syntyneetkin. Mutta eivätkö ne joka tapauksessa olleet ihmiselämää, eikö pitäisi pitää hyvänään kaikkia uusia, pieniä oksia suuressakin metsässä? Eivätkö voimakkaimmat tammet usein olleet kasvaneet esteissä, orjantappurain ja kivien välistä?

Kun Norine taaskin jäi kahdestaan Mathieun kanssa, pyysi hän Mathieun puhumaan rouvalle ja toimittamaan, että hän saa kahvia toiseen aamiaiseensa. Hänhän sai kymmenen frankia kuukaudessa taskurahoiksi, ja voi sen maksaa itse. Ja sitten pyysi hän Mathieun lähtemään, ja Mathieu lupasi häntä odottaa alhaalla salissa niin kauvan kuin hän puki päälleen.

Mathieu eksyi ensin tuolla alhaalla, aukasi oven ruokasaliin, suureen huoneesen, jossa oli pitkä pöytä ja joka oli täynnä läheisestä keittiöstä tulevaa pesuveden hajua. Vastapäätä olevassa odotussalissa, jossa oli vaaleentuneella kankaalla päällystetyt mahonkiset huonekalut, istui kaksi naista puhelemassa, ja he sanoivat hänelle, että rouva Bourdieu oli töissään. Mathieu istahti suureen nojatuoliin, otti taskustaan sanomalehden ja aikoi lukea. Mutta noitten naisten keskustelu herätti huomiota, ja hän kuunteli sitä. Toinen heistä oli nähtävästi talon hoidokkaita, kellastunut ja turmeltunut vaikeasta raskaudentilasta. Toinen taas, joka myös odotti synnytyshetkeään, oli nähtävästi äsken sopinut kätilön kanssa siitä, että hän muuttaa taloon seuraavana päivänä. Hän kyseli paljon, tahtoi tietää, oliko täällä hyvä olla, millainen oli ruoka ja hoito.

"Oh, teillä tulee täällä olemaan hyvä olla, teillä varsinkin, jolla on vähän rahaa", vastasi toinen. "Minun on vaivaishoito lähettänyt tänne, ja minulla olisi luonnollisesti sata kertaa parempi täällä kuin kotona, ell'en olisi niin levoton omaisteni vuoksi. Minulla, kuten sanottu, on jo kolme lasta, ja Jumala tiesi, miten niitä hoidetaan, sillä mieheni ei ole juuri hyvänluontoinen. Joka kerta kun minä olen lapsivuoteessa tapahtuu samalla tavalla: mieheni laiskottelee työssään, hän juo, hän kuleksii kaikkialla, niin että minä en ole koskaan varma löytäväni häntä kotona, kun palaan takaisin. Se tuntuu aivankuin lapseni olisi heitetty kadulle. Voitte olla varma siitä, että minä en harmittele, kun minulla on täällä kaikkea, mitä tarvitsen, lämmintä ja hyvää ruokaa, jotavastoin lapsiraukkani saavat ehkä kärsiä vilua ja nähdä nälkää. Onhan tämäkin jotakin, synnyttää taas uusi lapsi lisäksi, se lisää vaan meidän kaikkein kurjuutta."

"Niin kyllä, niin kyllä", vastasi toinen, joka oli tuskin kuunnellutkaan, vaan ajatteli ainoastaan omia asioitaan. "Minun mieheni on konttoorissa, ja minä tulen tänne päästäkseni kaikesta vaivasta siellä kotona; meillä on niin ahdas ja epämukava asunto. Muuten on minulla vaan pieni kaksivuotias tyttö, joka on maaseudulla imettäjänsä luona. Meidän täytyy ottaa hänet kotiin ja lähettää äsken syntynyt hänen sijalleen. Herra Jumala, kuinka paljon kustannuksia!"

Mutta nyt heidän puhelunsa keskeytettiin. Mustiin puettu, hunnutettu nainen tuli sisään talon palvelustytön kanssa, joka pyysi häntä odottamaan. Mathieu aikoi nousta ylös. Hän käänsi selkänsä naista kohden, mutta peilissä tunsikin hän rouva Morangen. Hän oli kahden vaiheilla, mutta rouva Morangen paksu huntu vaikutti sen, että hän istahti taaskin nojatuoliin, aivankuin lukemiseen vaipuneena. Rouva Morange ei nähnyt häntä, mutta peilissä seurasi Mathieu hänen pienimpiäkin liikkeitään.

"Vaikka täällä on kalliimpaa", jatkoi konttoristin vaimo, "tulin minä kuitenkin tänne, koska olin päättänyt, ett'en koskaan enään käytä sitä kätilöä, joka kirvoitti minut pikku tytöstäni. Minä olin nähnyt liian paljon hänen luonaan, ja niin likaista ja niin paljon vastuksia!"

"Kuka hän sitten oli?" kysyivät toiset.

"Oh, ilkeä lurjus, jonka pitäisi olla linnassa. Ette voi kuvitellakaan, millainen pesä se oli, viheliäisiä koppeja huoneina, sänkyjä sellaisia, että ne oksennuttavat ja sellainen hoito ja ruoka! Eikä ole ainoatakaan ryövärein luolaa, jossa olisi tehty niin paljon rikoksia. Se on käsittämätöntä, ett'ei poliisi iske häneen. Minä olen kuullut tytöiltä, jotka ovat päähoidokkaita siinä talossa, että kun menee sinne, niin saa olla varma synnyttävänsä kuolleen lapsen. Kuolleina syntyneet ovat sen talon erikoisala. Raha maksetaan etukäteen. Ja se noita harjoittaa myös sikiön ulos ajamista suuressa määrässä. Kun minä olin hänen luonaan, oli siellä kolme hienoa naista, joita hän kaiveli rautapuikolla."

Mathieu huomasi nyt, että Valérie seisoi liikkumatta ja kuunteli innokkaasti. Hän ei kääntänyt edes päätään noihin keskustelijoihin päin, mutta hänen silmänsä loistivat kuin kuumetautisen hunnun alla.

"Täällä ei teidän tarvitse nähdä mitään sellaista", huomautti työläisnainen. "Rouva Bourdieu ei tahdo saattaa itselleen ikävyyksiä."

Toinen alensi äänensä.

"Minä olen joka tapauksessa kuullut, että hän oli pahassa pulassa ... erään kreivittären tähden, jonka eräs ylhäinen henkilö toi tänne. Ja se oli aivan äskettäin."

"Mahdollisesti, jos on kysymyksessä rikkaat. Kaikki kätilöt tekevät sellaista. Mutta rouva Bourdieun liike on joka tapauksessa arvossa pidetty."

Syntyi taas hiljaisuus. Sitten jatkoi hän palaamatta äskeiseen:

"Jos minä olisin edes voinut tehdä työtä viimeisiin hetkiin asti. Mutta tällä kertaa olen minä niin heikko, että minun on täytynyt olla pois työstä jo kaksi viikkoa. Ja minä en tosiaan saa hemmotella itseäni, minun täytyy lähteä täältä niin pian kuin voin, jos olen terve tai en. Pienokaiset odottavat minua kotona. Tiedättekö, te saatte minun ihan katumaan, ett'en ole mennyt tuon teidän ilkeän lurjuksenne luokse. Mikä hänen nimensä on?"

"Hän on rouva Rouche, jonka kaikki sen korttelin piiat ja nartut tuntevat erittäin hyvin. Hänen pesänsä on kauimpana Rocherkadun varrella, haiseva luola, jonne minä en enään uskaltaisi mennä keskellä päivääkään, nyt kun tiedän, millaisia julmuuksia siellä tehdään."

He vaikenivat ja menivät matkaansa. Rouva Bourdieu seisoi työhuoneensa ovella. Ja kun Mathieu ei noussut ylös, vaan istui unohdettuna suuren nojatuolin korkean selkälaudan takana, meni Valérie kätilön luokse. Hän oli nähnyt Valérien palavin silmin kuuntelevan noitten kahden naisen viimeisiä sanoja. Nyt antoi Mathieu sanomalehtensä vaipua polvilleen ja vaipui synkkiin ajatuksiin: hän ei voinut saada mielestään noita naisasioita, häntä hirvitti kaikki se kauheus, joka asuskeli pimeydessä. Kuinka kauvan olikaan hän istunut siinä? Sitä hän ei tiennyt, mutta kahden naisen ääni herätti hänet mietteistään.

Siinä oli rouva Bourdieu, joka saattoi Valériea ulos. Hän hymyili äidillisellä tavalla, mutta Valérie näytti itkeneen, ja hänen kasvonsa hehkuivat tuskasta ja häpeästä.

"Te olette ymmärtämätön, rakas lapseni, te puhutte tyhmyyksiä, joita minä en tahdo kuulla. Menkää nyt heti kotiinne ja olkaa järkevä."

Kun Valérie oli poistunut sanaakaan sanomatta, äkkäsi rouva Bourdieu Mathieun, joka oli noussut seisomaan. Hän muuttui äkkiä vakavaksi, hän oli luultavasti tyytymätön siihen, että oli puhunut liian kovalla äänellä. Mutta nyt tuli Norinekin sisään, ja silloin syntyi iloinen keskustelu, sillä kätilö myönsi mielellään, että hän erityisesti piti kauniista tytöistä. Kauneus on ainakin ymmärrettävä syy lankeemukseen, sanoi hän. Norine sai luvan saada kahvia aamiaisensa lisäksi, koska hän tarjoutui sen itse maksamaan. Ja kun Mathieu oli luvannut Norinelle, että hän tulee taaskin tervehtämään, läksi hän pois.

"Ottakaa mukaanne appelsiineja ensi kerralla!" huusi kaunis Norine portailta, punaposkisena ja onnellisena.

Kun Mathieu kulki Boëtiekatua, seisahtui hän äkkiä. Tämän kadun kulmassa näki hän Valérien, joka seisoi käytävällä puhumassa erään herran kanssa: se oli Morange, hänen miehensä. Mathieu oli aivan varma siitä, että Morange oli seurannut vaimoaan ja odottanut häntä kadulla, kun hän kävi kätilön luona, ja nyt seisoivat he siinä, hämmentyneinä, epäröiden ja neuvottomina ja keskustelivat asiastaan. He eivät edes huomanneet, että ohitsekulkijat heitä tyrkkivät; he olivat sekä kuurot että sokeat sen vaaran tähden, joka heitä uhkasi, ja antoivat kohtalon heitellä itseään kuin tahdottomia esineitä. Heidän tuskansa oli silminnähtävä, he taistelivat jotakin kauheata sisällistä taistelua. Senkin seitsemän kertaa muuttivat he paikkaansa, tulivat ja menivät, polkivat kuumeisina maata, pysähtyivät sitten taas ja alkoivat hiljaa keskustella. Kerran tunsi Mathieu ääretöntä helpotusta ja luuli, että he olivat pelastuneet, sillä he kääntyivät pois La Boëtiekadulta ja lähtivät Grenelleä kohden alakuloisina ja alistuneen näköisinä. Mutta sitten he pysähtyivät taas ja vaihtoivat muutamia epätoivon sanoja. Ja nyt sai Mathieu surukseen nähdä heidän taaskin kääntyvän takaisin, kulkevan La Boëtiekatua Rocherkadulle.

Mathieu oli seurannut heitä yhtä vapisevana ja häpeissään kuin he itsekin. Hän tiesi, mihin he menivät, mutta hän tahtoi päästä varmuuteen. Kolmekymmentä askeletta tuosta likaisesta, vanhasta talosta, juuri siinä, jossa Rocherkadun mäki alkaa, pysähtyi hän ja kätkeytyi erääsen porttikäytävään, sillä hän tiesi, että nuo aviopuolisot katselevat epäluuloisina ympärilleen, aivankuin pahantekijät. Ja niin tapahtuikin: kun Moranget tulivat tuohon mustaan ja haisevaan porttikäytävän luo, menivät he ensin ohitse ja vilkaisivat vaan keltaiseen osoitekilpeen; sitten kääntyivät he takaisin ja tulivat vakuutetuiksi siitä, että kukaan ei heitä nähnyt. Nyt eivät he enään epäröineet, he menivät sisään, vaimo edellä ja mies perässä, sillä vaimo tahtoi nähtävästi saada miehensä mukaansa. Tuo vanha, rappeutunut talo, joka haisi laskuojalta ja murhilta, näkyi nielleen heidät.

Mathieu oli näkevinään heidän kulkevan porttikäytävän läpitse, menevän yli ummehtuneen pihan, palvelustytön, jolla oli likainen esiliina, päästävän heidän sisälle ja rouva Rouchen, jolla oli suuri nenä ja aina hymyili happamesti, ottavan heidän vastaan pienessä vierashuoneessa. Ja affääristä keskusteltiin ja sovittiin. Tässä ei ollut enään kysymyksessä salainen äiteys, häpeällinen synnytys, joka oli saanut Mathieun sydämen vuotamaan verta rouva Bourdieun luona; tässä oli kysymyksessä halpamainen, ilkeä murha, tuo inhoittava sikiön ulos ajo, joka tuhoaa elämän sen omassa lähteessä. Vietellyt tytöt, jotka eivät tiedä viettelijänsä nimeä, palvelustytöt, joille lapsi on mahdottomana rasituksena, naidut naiset, jotka eivät tahdo tulla äideiksi, he kaikki menivät miehen suostumuksella tai ilman sitä kaikessa salaisuudessa tuohon rikoksien pesään. Sikiön ulosajajan rautapuikko teki tehtävänsä hiljaisuudessa, ja tuhansia elämänalkuja virtasi sieltä ulos yhdessä katuojan lian kanssa.

Sillä aikaa kuin elämänalkujen virta kasvoi ja paisui kirkkaassa auringon valossa ja nesteet kuohuivat lakkaamatta, musersivat rouva Rochen pienet, luisevat kädet elämänsiemenet tuossa pimeässä hökkelissä, joka haisi rasvalta ja vereltä. Rikoksellisempaa saastaisuutta, likaisempaa maan ikuisen hedelmällisyyden loukkaamista ei voi ajatellakaan.

---

V

Maaliskuun toisena päivänä, päivän koitteessa, tunsi Marianne ensimäiset synnytystuskat. Ensin ei hän tahtonut herättää Mathieutä, joka nukkui rautasängyssä hänen vieressään. Mutta kun hän seitsemän aikaan kuuli Mathieun liikkuvan, piti hän viisaampana ilmoittaa hänelle asiasta. Mathieu oli noussut suudellakseen Mariannen kättä, joka oli peitteen ulkopuolella.

"Niin, niin, rakkaani, ole nyt hyvin hellä minulle ... minä luulen, että se tapahtuu tänään."

He olivat jo odottaneet kolme päivää ja kummastelivat hieman sen viipymistä. Sekunnissa oli Mathieu jalkeilla ja kysyi innossaan:

"Onko sinulla tuskia?"

Marianne hymyili rauhoittaakseen häntä.

"Eipä juuri paljon vielä. Vähän alkaa olla. Aukase ikkuna ja pane kaikki kuntoon, saammepa sitten nähdä."

Kun Mathieu veti syrjään ikkunaverhot, täyttyi huone iloisella auringon valolla. Avaralla, vaaleansinisellä aamutaivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan. Suloisen lämmin kevätilma virtasi sisään, ja erään naapurin puutarhassa näkyi jo joukko suuria nupulla olevia syreenipuita.

"Katsohan, katsohan, rakkaani, mitenkä kaunista ulkona on. Oi, mikä onni! Hän syntyy auringon valossa, se pieni rakas olento!"

Ennenkuin Mathieu puki päälleen, istahti hän Mariannen vuoteen laidalle, katseli häntä tarkkaan ja suuteli silmille.

"Katso minuun, että minä saisin sen oikein tietää ... vielä ei sinulla liene liian paha olla, eihän sinulla vielä lie liian suuret tuskat?"

Marianne hymyili yhä, vaikka hän juuri tällä hetkellä taisteli ankaraa, viiltävää kipua vastaan.

"Ei, minä vakuutan sen sinulle! Se menee kyllä aivan hyvästi. Pitää vaan pysyä järjellisenä, sehän on vaikea hetki. Anna minulle nyt oikein pitkä suutelo, niin että minä saan rohkeutta, äläkä sinä minua surkuttele, sillä silloin sinä saat minun itkemään."

Vasten tahtoaankin tuli hänelle kyyneleet silmiin hänen yhä hymyillessään. Mathieu sulki hänet intohimoisesti syliinsä.

"Ah, minun rakastettu vaimoni, sinä olet oikeassa, meidän täytyy olla iloisia ja toivoa. Minä antaisin sinulle kaiken vereni saadakseni kärsiä yhdessä sinun kanssasi. Olkoon ainakin minun rakkauteni sinulle tukena ja voimain antajana!"

Ja syvästi liikutettuina suutelivat he toisiaan, ja näytti siltä kuin tämä hellyydenpuuskaus olisi vaikuttanut lieventävästi, sillä Marianne ei enään tuntenut tuskia; se oli yksi noita rauhallisia hetkiä, joita on lopullisen ratkaisun edellä. Marianne alkoi melkein luulla, että hän oli erehtynyt. Ja kun Mathieu oli saanut kaikki kuntoon, kehoitti Marianne häntä menemään konttooriinsa, kuten tavallista. Mutta Mathieu kieltäytyi; hän tahtoi lähettää sanan, että hän ei voi tulla. Sillä aikaa kuin Mathieu pani vuoteensa kokoon ja puki päälleen, keskustelivat he niistä toimenpiteistä, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Palvelustytön pitäisi heti mennä noutamaan sairaanhoitajatar, jonka kanssa oli sovittu jo neljätoista päivää sitten. Mutta ensin piti hänen pukea lapset, joitten iloinen melu kuului viereisestä huoneesta. Edeltäpäin oli jo päätetty, että kun synnytyspäivä lähestyy, lähetettäisiin nuo neljä mellakoitsijaa viettämään päivänsä Beauchênen luokse; Constance oli kohteliaasti sanonut, että hänen pikku Mauricensa tahtoisi sinä päivänä tarjota heille aamiaista. Suurin suru oli siitä, että tohtori Boutan oli vielä eilen illalla ollut rouva Séguinin luona, jolla oli neljäkolmatta tuntia ollut kauheita tuskia, voimatta sittenkään synnyttää. Näiden molempain rouvain pelko oli siis oikeutettu, heidän synnytyksensä tapahtui samana päivänä. Mikä ikävä sattuma, jos tohtori ei voi jättää Valentine parkaa, josta he eivät olleet saaneet hyviä tietoja vielä eilen yhdentoista aikaan, jolloin he olivat menneet maata.

"Minä menen sinne", sanoi Mathieu. "Siellä minä saan tietää, pitkällekö on tultu, ja sitten otan minä Boutanin mukaani."

Kun kello löi kahdeksan, oli kaikki järjestyksessä. Sairaanhoitajatar oli jo tullut ja puuhaili alkuvalmistuksissa. Lapset oli puettu ja odottivat, että he vietäisiin pikku ystävänsä Mauricen luokse puutarhan tuolle puolen. Kun Rose oli suudellut äitiään, purskahti hän itkuun itsekään tietämättä mistä syystä, ja tahtoi jäädä kotiin, mutta Blaise, Denis ja Ambroise ottivat hänet mukaansa, sanoivat, että Rose on tyhmä ja että he antavat mamman mennä yksinään torille, jos nyt on se päivä, jolloin hän tahtoo ostaa heille pienen veljen, jonka tuloa oli ennustettu. Ja he rupesivat taas leikkimään ja meluamaan salissa; silloin soitettiin ovikelloa.

"Siellä on ehkä tohtori!" huudahti Mathieu, joka oli jäänyt Mariannen luokse ja kiirehti nyt alas.

Mutta etehisessä tapasikin hän Morangen ja hänen tyttärensä Reinen. Ensin ei Mathieu voinut eroittaa Morangen kasvoja, hän vaan kummasteli tätä varhaista vierastelua, joka oli niin odottamatonta, että hän ei voinut salata kummastustaan.

"Mitä minä näen, oletteko se te, rakas ystäväni?"

Kassanhoitajan ääni oli aivan muuttunut, murtunut ja kauhusta vapiseva.

"Olen, minä se olen. Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus!"

Kun hän kuuli lasten olevan salissa, tyrkkäsi hän Reinen sinne.

"Mene sinä, rakkaani, leikkimään sinne pienten ystäväisi kanssa. Minä tulen sitten noutamaan sinua."

Kun hän tuli takaisin sulettuaan oven, näki Mathieu, että hänen kasvonsa olivat vääristyneet kauheasta tuskasta nyt, kun hänen ei enään tarvinnut hillitä itseään tyttönsä tähden.

"Herra Jumala, mitä on tapahtunut?"

Morange tukahutti nyyhkytyksensä, mutta vapisi niin, että hän tuskin voi puhua.

"Se on vaan sitä, että minun vaimoni on kuolemaisillaan. Hän ei ole kotona. Minä kerron teille kaikki. Reine luulee, että hän on matkustanut, ja minä olen sanonut olevani pakoitettu menemään noutamaan häntä. Minä pyydän teiltä, pitäkää Reine täällä niin kauvan kuin se on välttämätöntä. Mutta ei sillä hyvä, minulla on hevonen tuolla ulkona, teidän täytyy heti tulla minun mukaani."

Syvästä säälistään huolimatta teki Mathieu kieltävän liikkeen.

"Se on mahdotonta, ei tänään. Vaimoni on lapsivuoteessa."

Morange tuijotti hämmästyneenä häneen, aivankuin uusi onnettomuus olisi häntä kohdannut. Sitten vavahti hän, ja vihlovan katkerasti vääristyi hänen suunsa.

"Aivan oikein, teidän vaimonne oli raskaana, ja hän synnyttää lapsensa, niin se on luonnollista. Minä voin käsittää, että te tahdotte olla läsnä tuossa onnellisessa tapahtumassa. Mutta se ei mitään tee, teidän täytyy tulla minun kanssani, minä olen varma siitä, että te seuraatte minua, minä olen aivan liiaksi onneton. Minä vakuutan, että minä en voi yksinäni palata takaisin sinne, minne minä nyt vien teidät, minä en voi, minä en jaksa, minulla täytyy olla joku mukanani ... oh, minä rukoilen teitä, minä vaadin teitä tulemaan!"

Noissa värähtelevissä ja änkytetyissä sanoissa oli niin paljon kauhua ja tuskaa, että ne liikuttivat syvästi Mathieun mieltä. Hän ymmärsi, että tuo heikko ja hellämielinen miesparka oli nyt menettänyt kaikki voimansa, että hän oli avuton kuin hukkuva lapsi.

"Odottakaa", sanoi Mathieu sitten, "minä käyn kuulustamassa, jos voin seurata teitä."

Hän kiirehti ylös ja kertoi Mariannelle, että Morangelle on täytynyt tapahtua jonkun onnettomuuden ja että kassanhoitaja oli tuolla alhaalla ja vannotti häntä tulemaan hetkeksi auttamaan.

Marianne sanoi heti, että Mathieun ei pitäisi kieltäytyä, varsinkin kun tuskat eivät nyt vaivanneet. Hän, Marianne, oli ehkä erehtynyt. Ja nyt tuli Mariannen päähän eräs ajatus: koska Morangella oli hevonen, voisi Mathieu ensin käydä Séguinillä, ilmoittaa asia tohtori Boutanille ja lähettää hän tänne, jos hän oli vapaa; sitten voisi hän rauhallisesti tehdä ystävälleen pyydetyn palveluksen.

"Sinä olet oikeassa, sinä olet kunnon nainen", sanoi Mathieu ja suuteli häntä taaskin suulle. "Minä lähetän Boutanin luoksesi ja tulen takaisin niin pian kuin mahdollista."

Hän meni sitten alas saliin, otti jäähyväiset lapsiltaan ja Reineltä, joka ei näyttänyt aavistavan mitään ja iloitsi sydämessään aamiaisesta, jonka hänenkin piti saada syödä Beauchênen luona. Sitten kutsui hän palvelustytön ja tahtoi, että tämä veisi heti lapset sinne. Kun hän sitten oli saattanut heitä puutarhan läpitse, katsoi hän heidän jälkeensä, kunnes he olivat tulleet Beauchênen portille.

Sillä aikaa oli Morange kävellyt edestakaisin alhaalla eteisessä menehtyneenä tuskasta ja levottomuudesta.

"Tuletteko te nyt? Kiirehtikää Jumalan tähden!"

Ajopeleissä vaipui hän selkänojaa vasten murtuneena, sortuneena, silmät kiinni ja käsi kasvoilla. Ennenkuin Mathieu nousi ajopeleihin, oli hän kysynyt, eikö voitaisi ajaa d'Antinkatua, ja kun hän sai vastauksen, että se oli juuri tien varrella, sanoi hän ajurille Séguinin osoitteen. Siellä sai hän kamarineidiltä tietää, että rouva oli vihdoinkin synnyttänyt, mutta että kaikki ei näyttänyt olevan lopussa vielä. Hän tyyntyi kuitenkin, kun Boutan lähetti hänelle ulos terveisensä, että hän on rouva Fromentin luona tunnin kuluttua.

Kun Mathieu nyt taas nousi vaunuihin, kääntyi ajuri taaksepäin ja kysyi, minne nyt ajettaisiin.

"Ajuri kysyy osoitetta."

"Osoitetta ... niin, se totta. Rocherkatu, mäen alapuolella. Siellä on eräs halkokauppa."

Mathieu ymmärsi. Hän oli nähnyt paikan, hän tiesi kaikki. Ja kun Morange oli tullut melkein mielettömänä sisään ja sanonut, että hänen vaimonsa oli kuolemaisillaan, oli hän tuntenut rikoksellisuuden kylmän hengähdyksen. Se oli rouva Rouchen luona, siellä oli Valérie kuolonkamppailussa.

Morange tunsi luultavasti, että hänen täytyy antaa jokin selitys. Hän lopetti pitkän hiljaisuutensa, ja kuumeellinen into valtasi hänet. Mutta alussa ei hän voinut tunnustaa totuutta, hän yritti valehdella.

"Valérie oli mennyt erään kätilön luokse antaakseen tarkastaa itsensä. Tarkastuksen aikana sai hän niin ankaran verenvuodon, että verta ei voitu pysähdyttää."

"Ettekö lähettänyt noutamaan lääkäriä?"

Tämä kysymys sai hänet hämille. Hän epäröitsi vastatessaan:

"Lääkäriäkö ... kyllä. Lääkäri olisi ehkä voinut pelastaa hänet. Mutta he sanoivat, ett'ei siitä ole apua."

Ja sitten tuli tunnustus esiin nyyhkytysten katkomana:

"He pitivät kiinni minusta, sulkivat minut huoneesen, estivät minun hakemasta lääkäriä. Minä olisin voinut särkeä kaikki ja hypätä ulos ikkunasta, kun näin veren koskena kohisevan ja ymmärsin, että vaimoparkani oli mennyttä. Jos te tietäisitte, mitä he sanoivat minulle! Että minä olen hullu ja että me joutuisimme vankilaan kaikki. Valériekin suuttui minuun. Ne toiset panivat kätensä minun suulleni tukehuttaakseen huutoni, vakuuttivat, että ei ole mitään hätää ja että veritulva tukettaisiin ... oi niitä viheliäisiä!"

Hän tunnusti kaikki, kertoi rautapuikosta, joka, vaikka tottunut käsi oli sitä käyttämässä, oli leikannut liian syvään, niin että kätilö ei voinut estää verenvuotoa. Kymmenen aikaan oli ollut vähän toiveita. Mutta puolenyön aikana oli Valérie mennyt tajuttomaksi.

"Ajatelkaahan, me olimme olleet siellä kello seitsemästä asti illalla, sillä tuo nainen tahtoi, että se tapahtuisi pimeän tultua, hänen ei tarvinnut nähdä, kynttilä oli kylliksi, ja se aika sopi hänelle parahiten monesta syystä. Kello kaksi yöllä olin minä vielä tuossa hirveässä huoneessa, jossa me olimme päättäneet, että Valérien pitäisi olla viisi kuusi päivää saadakseen voimansa takaisin. Mutta hän ei ollut vielä silloin tajussaan, hän makasi siellä pyörtyneenä, kalpeana, jääkylmänä eikä hänessä ollut muuta elonmerkkiä kuin muutamia heikkoja hengähdyksiä. Mitä minun nyt olisi ollut tehtävä? Kotona oli Reine varmaankin puolikuolleena pelosta, sillä minä olin sanonut saattavani vaan hänen äitiänsä asemalle ja tulevani pian takaisin. He ajoivat sitten minut ulos ja sanoivat, että minua ehkä kohtaa iloinen hämmästys, kun minä tulen takaisin aamulla; minä tuskin tiedän itsekään, miten tulin kotiin ja minä ajattelin teitä, minä en voinut palata yksinäni sinne. Jumalani, missähän tilassa me kohtaamme minun vaimoparkani?"

Hän oli ollut hyvin kärsimätön siitä, että hevonen ei kule tarpeeksi nopeasti, mutta nyt alkoi häntä hirvittää se ajatuskin, että hän lähestyi paikkaa ja voi pian tietää kaikki. Hän katseli katuvaisin silmäyksin ympärilleen.

"Ah, ystäväni, älkää minua tuomitko! Jos te tietäisitte, miten minä kärsin!"

Mathieu, joka ei voinut saada sanaakaan suustaan, tarttui hänen käteensä, likisti sitä ja piti omassaan. Tämä todistus osanottavaisuudesta ja anteeksi annosta liikutti tuota miesparkaa kyyneliin asti.

"Kiitos, kiitos!"

Mutta nyt seisahtuivat vaunut, ja Mathieu käski ajurin odottaa. Morange ryntäsi huoneesen, ja hänen seuraajansa täytyi kiirehtiä ennättääkseen hänen mukanaan.

Hän soitti rajusti, ja palvelustyttö tuli avaamaan. Mutta kun hän tunsi Morangen ja näki, että hänellä oli ystävä mukanaan, ei hän tahtonut päästää heitä kauemmaksi kuin tuohon pieneen eteiseen.

"Odottakaa tässä..."

Mutta kun Morange tuuppasi hänet syrjään, huudahti hän:

"Minä olen saanut käskyn ... te ette saa tulla sisään. Antakaa minun ilmoittaa ensin rouvalle!"

Morange ei vastannut, hän ei sanonut sanaakaan, tuuppasi tytön sivulle ja meni hänen ohitsensa. Mathieu seurasi häntä, ja palvelustyttö juoksi emäntänsä luokse.

Morange kääntyi käytävässä ja löysi heti oven. Hän aukasi sen vapisevin käsin. Mikä kauhea näky, kun he astuivat sisään! Tuossa inhoittavassa, likaisessa kopissa, lavitsalla, joka vielä oli keskellä lattiata, makasi Valérie kylmänä ja kankeana, kuolleena jo kuusi tuntia. Hänen kauniit kasvonsa olivat valkeat kuin vaha ja niitä ympäröitsi tuuheat, komeat mustat hiukset; näytti siltä kuin jokainen veripisara hänen ruumiistaan olisi juossut ulos. Hänen pyöreät, terveet, rakastettavan iloiset kasvonsa, jotka aina olivat sädehtineet sellaista elämän iloa, sellaista rakkautta loisteliaisuuteen ja huvituksiin, olivat muuttuneet hämmästyttävän vakaviksi, ne ilmaisivat katkeraa kaipuuta kaikkeen siihen, minkä hänen nyt oli täytynyt jättää noin murheellisella tavalla. Peite oli valunut syrjään ja paljastunut oli osa hänen kauniista olkapäistään, joista hänen miehensä oli ollut niin ylpeä, kun hän esiintyi avokaulaisessa puvussa. Oikea käsi, valkoisempi, pienempi ja hienompi kuolemassa kuin elämässä, lepäsi peitteellä. Hän oli kuollut, ja hän oli yksinään ilman valvovaa ystävää ja ilman yhtäkään vahakynttilää.

Morange tuijotti häneen. Hän näytti silmät sulettuina nukkuvan ikuista untaan. Mutta Morange ei pettynyt, hän ei nähnyt enään rinnan kohoilevan, huulet olivat yhteen puristetut ja aivan valkeat. Tuo jäätävä kauhu, kun näkee kuolleen noin hylättynä, yksinään kuin murhattu, kuristi hänen sydäntään, niin että hän seisoi siinä aivan tylsistyneenä. Hän tarttui Valérien käteen, tunsi, että se oli kylmä ja huokasi sitten niin, että se tuntui korahdukselta. Sitten laskeutui hän polvilleen, pani poskensa tuota marmorikättä vastaan sanomatta sanaakaan, päästämättä nyyhkäystäkään, aivankuin hän olisi tahtonut jäädyttää itsensä tuossa kuolon kylmyydessä, tunkeutua siihen yhdessä vaimonsa kanssa. Ja niin oli hän liikkumatta polvillaan.

Ei Mathieukään liikahtanut; häntä kauhisti tämä raukkamainen loppu, tämä tuho inhoittavassa lätäkössä, johonka nuo aviopuolisot olivat uponneet. Tuo kamala hiljaisuus jatkui, mutta vihdoin kuuli Mathieu keveätä ääntä aivankuin varovainen kissa olisi lähestynyt. Avoimesta ovesta tuli sisään rouva Rouche ja lähestyi heitä lempeällä ja tyynellä tavallaan, maltillisena kuin ainakin. Hänen tunnusteleva nenänsä keksi heti tuon herran, joka oli eräänä päivänä käynyt hänen luonaan hakemassa sijaa eräälle naiselle. Hän ei nähtävästi pelännyt Mathieutä, sillä hän säilytti rohkean levollisuutensa, joka niin suuresti kummastutti Mathieutä. Sääli tuntuu ainoastaan vallanneen hänen tuota miesparkaa kohtaan, joka oli vaipunut lattialle polvilleen kuolleen vaimonsa viereen. Hänen rakastettava katseensa sanoi: "Mikä onnettomuus, miten voimattomia me olemme elämän säälimättömissä vaiheissa!" Kun Mathieu tahtoi nostaa Morangen ylös ja puhua hänelle lohdutuksen sanoja, esti rouva sen ja kuiskasi:

"Ei, ei, antakaa hänen olla, se tekee hänelle hyvää. Tulkaa, herrani, minä haluan puhua kanssanne."

Ja hän vei Mathieun kanssaan. Mutta käytävään kuului tukahutettua kirkunaa, jossakin kaukana huudettiin häntä. Ja yhä vaan yhtä tyynenä aukasi hän erään oven, laski Mathieun sinne sisään ja sanoi:

"Olkaa hyvä ja odottakaa minua."

Se oli kätilön vastaanottohuone, pieni huone, jossa oli kuluneet shaggihuonekalut ja pieni kirjoituspöytä, ja siellä istui nuori nainen — joka äskettäin oli synnyttänyt lapsen, se näkyi hänen kalpeudestaan — ja ompeli välinpitämättömän näköisenä, puoleksi maaten nojatuolissa.

Kun hän katsoi työstään, tunsi Mathieu ihmeekseen Célesten, rouva Séguinin kamarineidin. Tyttökin hätkähti hämmästyneenä tästä kohtauksesta ja huudahti:

"Ah, herra Froment! Älkää sanoko rouvalle, että olette nähnyt minun täällä."

Mathieu muisti nyt, että Céleste oli kolme viikkoa sitten saanut Valentinelta luvan olla muutamia päiviä Rougemontissa kuolemaisillaan olevan äitinsä luona. Céleste kirjoitti kirjeitä säännöllisesti. Hänen emäntänsä oli kirjoittanut ja vaatinut Célesten tulemaan takaisin synnytyshetkeksi, mutta kamarineiti oli vastannut, että hänen äitinsä oli viimeisillään eikä häntä voi jättää koska hänen joka hetki voidaan odottaa kuolevan. Ja nyt löysi Mathieu saman tytön rouva Rouchen luota, jossa hän korkeintaan viikko sitten oli synnyttänyt lapsen.

"Niin, se oli todellakin siten, että minä olin raskaana. Minä näin kyllä eräänä päivänä, että te huomasitte sen. Ainoastaan miehet voivat nähdä sellaista. Rouvalla ei ole koskaan ollut pienintäkään epäilystä, niin hyvin olen minä osannut sen salata. Mutta minä en tahdo menettää paikkaani, ja sentähden sanoin minä, että äiti on sairaana. Minulla on eräs ystävätär, rouva Couteau, joka ottaa vastaan kirjeet siellä ja panee taas minun vastaukseni postiin. Valehteleminen ei ole kaunista, mutta mihinkähän köyhä tyttö joutuisi, kun hän tulee onnettomaksi halpamaisen miehen kautta, joka ei pidä lupauksiaan?"

Mutta sitä ei Céleste sanonut, että tämä oli jo toinen kerta kuin hän oli tällaisessa tilassa ja että tällä kertaa ei ollutkaan luonnistanut niin hyvin kuin edellisellä. Viime vuonna, melkein päivälleen vuosi sitten, oli rouva Rouche kirvoittanut hänen kuolleena syntyneestä lapsesta, joka oli tämän rouvan erikoisala. Mutta tällä kertaa oli lapsi tullut maailmaan elävänä, vaikka se oli vaan seitsemän kuukauden vanha sikiö. Kaikki oli näyttänyt niin lupaavalta, mutta elämä tekee usein tuollaisia omituisia poikkeuksia. Ja koska tämän talon säännöt kielsivät lapsenmurhan, niin oli täytynyt kääntyä Couteauskan puoleen, joka oli viimeinen turva sellaisissa tapauksissa, hauta, jonne lasten ruumiit sikin sokin heitettiin. Hän oli tullut noutamaan lapsen seuraavana päivänä syntymisen jälkeen viedäkseen sen sinne "täysihoitoon." Nyt tuo lapsi oli luultavasti kuollut.

"Tehän ymmärrätte, minä en voi hankkia itselleni sellaista hoitoa kuin hienot naiset. Lääkärit sanovat, että täytyy maata ainakin kolme viikkoa, jotta voimat palaisivat. Minä makasin kuusi päivää, ja tänään nousin ylös ryhtyäkseni taas maanantaina palvelukseeni. Tällä aikaa olen minä täällä pieneksi hyödyksi, kuten näette paikkaan rouva Rouchen vaatteita, sillä hän on niin hyvä minua kohtaan. Tehän lupaatte, ett'ette paljasta minun salaisuuttani?"

Mathieu ilmaisi suostumuksensa pään nyökähdyksellä. Hän tarkasteli Célesteä, tuota rumaa, tuskin viidenkolmatta vuotiasta tyttöä, jolla oli hevosmaiset kasvot, ja hän oli näkevinään tuon tytön tulevan raskaaksi kerta toisensa perään ja hautaavan kuolleena syntyneet lapsensa maahan. Hän herätti Mathieussä samalla kertaa inhoa ja sääliä.

"Anteeksi, että kysyn mutta voitteko te, herrani, sanoa minulle, onko rouva jo saanut lapsensa?"

Mathieu vastasi, että rouva Séguin oli jo synnyttänyt, mutta että hänellä oli ollut kovia tuskia neljäkolmatta tuntia.

"Niin, se ei minua kummastutakaan, rouvahan on niin heikko. Mutta minä olen iloinen joka tapauksessa. Kiitos, herrani."

Nyt tuli rouva Rouche sisään ja sulki sitten hiljalleen oven. Talossa oli taaskin hiljaista. Rouva istahti kirjoituspöytänsä ääreen, aina yhtä hyväntahtoisen näköisenä, ja pyysi kohteliaasti Mathieunkin istumaan. Sitten kehoitti hän Célesten jäämään paikoilleen; Céleste oli ystävätär, luotettava tyttö, joka mielellään sai kuulla, mitä hän aikoi sanoa.

"Minulla ei ole edes kunniaa tietää teidän nimeänne, herrani, mutta minä huomasin heti, että edessäni on hieno ja ymmärtäväinen mies, joka tuntee elämää. Sentähden tahdon minä sanoa teille suoraan, että ystävänne epätoivo saattaa minun hieman levottomaksi ... niin, ainoastaan hänen itsensä tähden. Ette voi ajatellakaan, miten mieletön hän oli yöllä. Jos hän tulee yhtä hulluksi taaskin, pelkään minä, että hän ryhtyy tekoihin, joitten vaaralliset seuraukset te varmaankin ymmärrätte. Se isku, joka häntä on nyt kohdannut, on kauhea, se on liikuttanut minuakin, enkä minä ole voinut nukkua vähääkään tuon tapauksen jälkeen. Mutta te ymmärrätte, se ei häntä auta, että hän tarpeettomasti huutelee tätä kaikkialla. Minä vakuutan, että minä tässä tapauksessa ajattelen enemmän häntä kuin itseäni, sillä ... no niin, minä selviydyn kyllä aina."

Mathieu ymmärsi sen erittäin hyvin. Jos Morange on niin tyhmä, että hän joillakin varomattomilla sanoilla ilmaisee rikoksen, tulisi hän itse ensimäiseksi poliisin kynsiin.

"Mutta täytyy kunnioittaa ystäväparkani hirmuista surua", vastasi Mathieu kylmästi. "Minun ei tarvinne kehoittaa häntä pysymään järkevänä, sillä hän on varmaankin itse jo ajatellut kaikkine yksityiskohtineen, mitkä tämän hirveän työn seuraukset ovat."

Syntyi taas hiljaisuus. Rouva Rouche katseli Mathieutä levollisen näköisenä eikä voinut olla hymyilemättä.

"Minä näen kyllä, että te pidätte minua rikoksellisena, murhaajana. Oh, jos te olisitte ollut täällä, kun tuo miesparka tuli tänne rouvansa kanssa! He itkivät kuin lapset, he lankesivat polvilleen eteeni, kun minä ensin kieltäydyin. Ja mitkä kiitokset, mitkä lupaukset ikuisesta kiitollisuuden tunnosta, kun minä lopulta suostuin! Se ei onnistunut, minä erehdyin luultavasti jonkun elimen tavallisuudesta poikkeavan muodon tähden, ja seurauksena siitä oli suuri onnettomuus. Ei kukaan voi olla epätoivoisempi ja vaaranalaisempi kuin minä. Luuletteko te, ett'ei minullakin ole minun suruni ja murheeni? Minä annan naitujen naisten aivan mielelläni pysyä kotonaan, jos he eivät tahdo joutua vaaraan, vaikka he tarjoisivat minulle koko omaisuutensa!"

Hän tuli haltioihinsa, koko hänen pieni persoonallisuutensa vapisi kiihkosta.

"Sen, mitä minä olen tehnyt, sitä samaa tekevät kaikki kätilöt, niin, vieläpä kaikki lääkäritkin! Ja mitenkä voisi joku meidän ammattiin kuuluva olla tekemättä sitä, kun hän kuulee sellaisia surkeita juttuja, joita joka päivä saamme kuulla. Oh, herrani, jos minä voisin piiloittaa teidät tähän huoneeseen, jos te kuulisitte kaikkein niitten onnettomain naisten puheet, jotka käyvät täällä minulta apua pyytämässä, niin varmaankin teidän mielipiteenne muuttuisi. Pieni, kauppiaan vaimoraukka tulee tänne puolikuoliaana, hänen miehensä on potkaissut häntä vatsaan, hän itkee aivankuin häntä olisi ruoskittu ja sanoo, että hän ei tahdo lasta; ettekö luule, että minä teen oikein ottaessani hänen sikiönsä ulos? Viime viikolla tuli tänne eräs palvelustyttö maalta, hän oli tullut jalkaisin aina Beaucesta asti, hänellä oli seitsemäs kuukausi, joka paikasta hän ajettiin pois, lapset heittelivät häntä kivillä, hänen täytyi maata heinäsuovissa ja varastaa ruokansa koirilta; ettekö tekin luule, että se oli laupeudentyö, kun hän tuli kirvoitetuksi heti, niin ett'ei hänen tarvinnut enää kantaa onnetonta kuormaansa? Maaseudulta tulee niitä joukottain, porvarein rouvia, työläisnaisia ja kaikki vannovat, että he tappavat lapsensa, ellen minä vapauta heitä siitä. Ja kaikkein pariisittarien huulilla on samat uhkaukset, monilla köyhillä tytöillä mutta myöskin monilla rikkailla ja arvossa pidetyillä naisilla. Kaikki ... kaikki, kuuletteko te ... kaikki ovat he valmiit mitä julmimpiin tekoihin, he uhkaavat myrkyttää itsensä väkevillä lääkkeillä, he tahtovat pudottaa itsensä portaista alas saadakseen keskosen, kirvoittaa itse itsensä, kuristaa lapsensa tai panna se kadulle. Mitähän minun nyt on tekeminen? Luuletteko te, ett'ei jo ole löydetty tarpeeksi monta lapsen ruumista likaviemäreistä? Eikö lastenmurhat tulisi kahta lukuisammiksi, jos me kieltäytyisimme? Ja jos ei otettaisikaan huomioon sitä, että se on laupeudentyö, jonka me teemme noille naisparoille, niin on se kuitenkin tarpeellinen varaventtiili, viisas ehkäisykeino, jonka avulla vältetään monet murhenäytelmät ja rikokset. Kun minä puhun sivistyneen miehen kanssa, niinkuin te, niin minä en salaa mielipidettäni, joka on hyvin järkähtämätön. On olemassa kolme menettelytapaa. Toimitaan niin, että potilas synnyttää kuolleen lapsen, jota minä pidän täysin oikeutettuna menettelytapana, sillä naisellahan on oikeus antaa elämä tai olla antamatta. Sitten sikiön ulosajaminen, joka on minunkin silmissäni ikävä menettelytapa, jonka oikeutuksesta mielipiteet eivät ole vakaantuneet ja johon voi ryhtyä ainoastaan erikoistapauksissa, puhumattakaan niistä vaaroista, joita siinä on. Ja vihdoin lapsenmurha, todellinen rikos, jota minä en ollenkaan hyväksy. Minä vakuutan teille, ett'ei ainoatakaan lasta, joka on syntynyt elävänä, ole murhattu minun luonani. Äiti ja imettäjä tehkööt sen kanssa sitten, mitä tahtovat, se ei minuun kuulu."

Hän riemuitsi, hän vannoi kunniansa kautta käsi kohotettuna ja piti Mathieun kauhistunutta hiljaisuutta surullisena myöntyväisyytenä sellaisen miehen puolelta, jolla ei ollut tähän mitään vastattavana. Ja kun Mathieu liikahti, aivankuin olisi tahtonut paeta tästä helvetistä, sanoi hän vilkkaasti:

"Vielä sana, herrani. Tuossa talossa, tuolla vastapäätä, erään rikkaan pankkiirin luona oli talvella palvelustyttö, pieni, ihastuttava, vaaleanverinen tyttö. Hän tuli raskaaksi, ja hän saapui minun luokseni, mutta niin myöhään, että minun periaatteitteni mukaan ei sopinut enään käydä asiaan käsiksi. Ja sitten arvelin minä, että hän asuu liian lähellä; se on vaarallista panettelun tähden. Kaksi kuukautta kului. Eräänä aamuna kello kuusi tuli saman talon keittäjä kauhistuneena noutamaan minua, me hiivimme takatietä seitsemänteen kerrokseen, jossa hän asui yhdessä tuon pienen palvelustytön kanssa. Ja tiedättekö, mitä minä näin toisessa sängyssä? Tuon onnettoman tytön ympärillä oli kokonainen meri verta, hän oli kuollut, ja kädet olivat vielä suonenvedontapaisesti lapsen kaulan ympärillä, jonka hän oli kuristanut. Omituisinta oli, että keittäjä, jonka sänky oli vaan parin kyynärän päässä, ei ollut kuullut mitään, ei valituksia eikä huutoja. Hän ei tiennyt mitään mistään, ennenkuin heräsi. Voitteko kuvitella mielessänne, miten se lapsiraukka taisteli kipujaan vastaan, tukahutti huutonsa, odotti lastaan voidakseen sen sitten kuristaa omilla vapisevilla käsillään. Ja antaa sitten kaiken verensä virrata pois ja nukkuu kuolon uneen yhdessä tuon pienen olennon kanssa, jota hänen jäykistyneet sormensa eivät päästäneet irti! Minä sanoin luonnollisesti keittäjälle, että minulla ei ollut tässä mitään tekemistä, ja minä lähetin hänen noutamaan lääkäriä, jotta saataisiin kuolemantodistus. Mutta uskokaa minua tai olkaa uskomatta, varma vaan on, että minä en ole koskaan voinut unohtaa sitä tapausta. Minulla on oikein omantunnon vaivoja siitä, että en auttanut tätä tyttöä. Ja nyt tahdon minä kysyä teiltä, että jos minä olisin ajanut ulos hänen sikiönsä, niin tuomitsisitteko te sen teon, enkö minä silloin olisi tehnyt laupeudentyön?"

"Luonnollisesti!" huudahti Mathieu, joka oli innokkaasti kuunnellut kertomusta.

Mathieu tunsi sydämensä tulevan jääkylmäksi. Kauhistus oli kohonnut korkeimmilleen, suuremmaksi se ei voinut enään tulla. Hänen mieleensä johtui, mitä hän oli nähnyt rouva Bourdieun luona, rikoksellisen ja salaisen äiteyden, vieteltyjä palvelustyttöjä, avioliitonrikkojia, sukurutsauksen uhreja, jotka tulivat synnyttämään lapsensa salaisuudessa, tuntemattomia, raukkoja, jotka kulkivat pimeitä kohtaloja kohden. Täällä, rouva Rouchen luona oli hän naamioidun rikoksellisuuden silmäin edessä, sikiön, joka kuristettiin, ennenkuin se oli saanut hengen, synnytettiin kuolleena eli ajetaan ennen aikaansa ulos ja kuolee ensi hengähdyksellään. Ja kaikkialla kukoistivat lastenmurhat, kaikkialla kuristettiin lapset, leikattiin paloiksi, käärittiin sanomalehtipaperiin ja pantiin porttikäytäviin. Avioliittojen lukumäärä ei ollut alentunut, mutta syntyneitten luku oli alentunut enemmän kuin neljäsosalla, ja kaikki tämän suurkaupungin lokaviemärit kulettivat mukanaan lapsenruumiita. Ja kauheinta oli, että tämä nainen, tämä viheliäinen murhaaja, puhui levollisesti, näytti olevan vakuutettu työnsä välttämättömyydestä, lausui totuuksia, jotka liikuttivat Mathieutä. Ne olivat yhteiskunnalliset epäkohdat, rakkauden luonnottomuus, lakien vääryydet, jotka pakoittivat äidit lapsenmurhiin. Jumalallinen tunne, elämän kuolematon liekki saastutettiin ja pelkkä kiima teki ainoastaan sattumalta naiset raskaiksi. Lapsen ensi vavahdus äidin kohdussa muuttui kauhistukseksi, pelättiin antaa henkeä lapselle, joka sai erehdystä kiittää olemassa olostaan, tunnettiin tarve tappamiseen niinkuin rikkaruoho ensi idussaan. Itsekkäisyys kohotti äänensä: ei yhtään lapsia, ei mitään, mikä estää ahneutemme tai kunnianhimomme tähden laatimiamme suunnitelmia! Kuolema huomiselle elämälle, kun me vaan saamme nauttia tänään! Koko kuoleman kanssa kamppaileva yhteiskunta kohotti tämän häpeällisen huudon, joka julisti kansakunnan pikaista loppua. Ja Mathieu, joka yhdeksän kuukautta sitten oli luullut Pariisin niin huonosti kylvetyksi, sinä iltana, jona hän oli itse vähällä kuulla kiusaajan ääntä ja lähteä kielletyille teille, hän havaitsi nyt, mitkä pahansuovat ja rikokselliset kädet korjasivat sadon. Monet siemenet joutuivat luonnollisesti hukkaan, heitettiin kaikkein polettavaksi, kuivuivat ja paloivat, ja niin paljon haaskautui viljeltäessä, niin monta tainta annettiin välinpitämättömyydestä turmeltua. Mutta ei siinä kyllin, julmat kädet jatkoivat hävitystyötä, kun sato tuli näkyviin. Tuo oli vapaaehtoista sikiön ulosajoa, kaikkein kuoleman voimain taistelua elämää ja järkähtämätöntä luontoa vastaan, joka luo äärettömän paljon siementä totuuden ja oikeuden äärettömän suurta satoa varten.

Mathieu nousi nyt.

"Minä sanon vielä kerran, ett'en minä sekaannu siihen, mitä täällä on tapahtunut. Mutta eikö ole kovin vaarallista pitää tuota kuollutta naista täällä?"

Rouva Rouche hymyili melkein huomaamattomasti.

"Kyllä, meitä vartioidaan hyvin ankarasti. Onneksi on minulla ystäviä kaikkialla. Minä olen lähettänyt ilmoittamaan kuolemantapauksesta, lääkäri tulee pian ja kirjoittaa todistuksen keskosen synnyttämisestä."

Rouva Rouchekin oli noussut seisomaan, ja hänellä oli taaskin tuo lempeä, rehellinen kasvojenilme, ja näytti siltä kuin hän olisi surkutellut kaikkea sitä saastaista, jota tässä maailmassa on. Ja taas muuttui hän hyvin kainon näköiseksi, kun Céleste alkoi:

"Niin, herrani, se on todellakin totta, kaikki mitä hän tahtoo, se täytetään. Hän on parhain ihminen maailmassa, tekisi mieli antaa hakata itsensä palasiksi hänen tähtensä. — Hyvästi, herrani, ja muistakaa, mitä olette luvannut."

Ennenkuin Mathieu läksi, tahtoi hän vielä kerran nähdä Morangen ja koettaa, jos mahdollista, saada hänet mukaansa. Morange istui itkien kuolleen vaimonsa vieressä, ja hän oli niin menehtynyt, ett'ei hän enään voinut tuntea tuskiaankaan. Kun Mathieu oli lausunut ensimäiset sanat, esti tuo onneton hänet puhumasta ja sanoi itse matalalla, tukahtuneella äänellä, aivankuin olisi pelännyt herättää vaimonsa, joka nukkui siinä ikuista untaan:

"Ei, ystäväni, älkää puhuko mitään, se on tarpeetonta. Minä tiedän, minkä rikoksen olen tehnyt, enkä minä anna sitä koskaan itselleni anteeksi. Se, että hän nyt makaa tuossa, se on seurauksena siitä, että minä suostuin tuumaan. Ja kuitenkin minä häntä rakastin, en ole koskaan tahtonut muuta kuin hänen onneaan, koko minun heikkouteni on siinä, että olen rakastanut häntä liian paljon. Mutta minähän olin mies, ja kun hän ajatteli tyhmyyksiä, olisi minun pitänyt olla viisas ja sanoa hänelle, että se on rikos, josta me varmaankin vielä saamme rangaistuksen. Ah, kuinka hyvin minä ymmärrän tämän ja annan hänelle anteeksi! Minä olen mennyttä miestä, minä olen hylky ja minä inhoon itse itseäni."

Koko hänen vähäpätöisyytensä ja koko hänen hellyytensä tuli esiin nyyhkytyksissä tunnustaessaan heikkouttaan. Ja hän jatkoi samalla soinnuttomalla tukahtuneella äänellä:

"Vaimoni tahtoi olla iloinen, rikas, onnellinen. Se oli luonnollistakin, kun hän oli niin lahjakas ja kaunis! Minulla oli vaan yksi ilo, minä tahdoin vaan tyydyttää hänen taipumuksiaan, täyttää hänen toiveitaan. Te olette nähnyt meidän uuden asumuksemme; se oli maksanut meille liian paljon. Sitten tuli tuo juttu Crédit Nationalista, jossa minä toivoin pian voivani hankkia omaisuuden. Kun minä näin, miten haltioihinsa hän joutui siitä ajatuksestakin, että hän lisää kuormaani uudella lapsella, tulin minä yhtä hulluksi kuin hänkin, minä luulin vihdoin, että ainoa pelastus on tuon lapsen laittaminen pois tieltä. Ja nyt makaa vaimoni tuossa! Se oli poika, ja me olimme niin sydämestämme toivoneet poikaa, me teimme sen, minkä olimme päättäneet ja juuri sentähden, että olimme varmat siitä, että se on tyttö, jolle meidän sitten olisi pakko hankkia myötäjäiset! Ja nyt on se pieni poika kuollut, ja minä olen heidät molemmat tappanut. Minä en tahtonut antaa lapsen elää, ja lapsi vei äidin mukanaan."

Hänen kumea äänensä, joka muistutti kaukaista hautauskellon soittoa, viilsi Mathieun sydäntä. Hän mietiskeli turhaan lohdutuksen sanoja ja alkoi sitten puhua Reinestä.

"Reine, aivan oikein, minä pidän paljon hänestä. Hän on niin äitinsä kaltainen. Pidättehän te hänen luonanne huomiseen asti? Älkää puhuko hänelle tästä mitään, antakaa hänen leikkiä, minä tahdon itse kertoa hänelle onnettomuudesta. Ja nyt pyydän minä, älkää kiusatko minua, antakaa minun olla täällä. Minä lupaan teille, että olen järkevä, minä istun tässä tyynesti ja vartioitsen häntä. Minulta ei kuulla ääntäkään, minä en häiritse ketään."

Hänen äänensä katkesi, hän voi ainoastaan sopertaa muutamia epäröiviä sanoja istuissaan siinä ja katsellessaan mennyttä elämäänsä.

"Hän, jolla oli niin paljon elämäniloa, temmattiin pois näin äkkiä! Eilen tähän aikaan voi hän kävellä ja puhua, minä tahdoin ostaa hänelle hatun, jonka hän oli nähnyt... Jumalani, minähän olin yhtä syyllinen kuin hänkin, miksei Valérie ottanut minua mukaansa!"

Mathieun täytyi suostua jättämään hänet rauhaan nähdessään hänen istuvan siinä niin masennettuna ja levollisena. Hän meni ulos, juoksi vaunuihin, jotka olivat häntä odottaneet. Oi, mikä helpoitus nähdä taas päivänpaiste, kansaa kuhisevat kadut, hengittää raitista ilmaa, joka virtasi sisään vaunujen molemmista avatuista ikkunoista! Kun hän tuli pois tuosta myrkyllisestä varjosta, hengitti hän syvään laveaa avaruutta, joka säteili tervettä iloa. Hän oli näkevinään Mariannen kuvan lohduttavana lupauksena elämän pikaisesta voitosta, korvauksena kaikesta häpeällisyydestä ja vääryydestä. Hänen rakastettu vaimonsa! Hän oli rohkea ja tervejärkinen, häntä elähytti ikuinen toivo! Hän voisi tuskaisena aikana voittaa voiton rakkauden ja hedelmällisyyden hyväksi, hän voisi tehdä työtä tulevaisuuden sukukunnan hyväksi! Mathieu joutui epätoivoon vaunujen hitauden tähden, hän himoitsi takaisin pieneen, päivänpaisteiseen ja tuoksuavaan kotiinsa ollakseen mukana elämän runoelmassa, ollakseen todistajana uuden, pienen olennon syntymässä, kaikessa tuossa kärsimyksessä ja kaikessa ilossa, elämän ikuisessa korkeassa voimassa!

Kun hän tuli kotiin, hämmästyi hän nähdessään tämän pienen talon päivänpaisteisen ilon. Ylemmässä eteisessä oli ruusuvihko, joka oli tuotu Mariannen huoneesta ja joka täytti koko porraskäytävän tuoksullaan. Kun hän tuli huoneesen, loisti se lumivalkeana kaikista niistä liinavaatteista, joita oli levitetty auringon valaisemain huonekalujen päälle. Puoliavoimesta ikkunasta virtasi sisään aikainen kevät.

Mutta hän huomasi heti että vartioimassa oleva nainen oli yksin.

"Eikö tohtori Boutan ole vielä tullut?"

"Ei, täällä ei ole ollut ainoatakaan ihmistä. Rouva on hyvin sairas."

Mathieu oli mennyt Mariannen luokse, joka makasi siinä hyvin kalpeana, silmät ummessa, ja näytti taistelevan kovaa taistelua. Mathieu oli pahoillaan, kertoi, että siitä on pian kaksi tuntia kuin tohtori oli luvannut tulla heti.

"Ja minä, rakkaani, minä kun olen jättänyt sinun niin yksiksesi! Minä luulin, että Boutan on luonasi. Rouva Séguin oli synnyttänyt, tohtorin olisi pitänyt olla täällä."

Marianne oli hitaasti aukaissut silmänsä ja koettanut hymyillä. Mutta hän ei voinut puhua heti, vihdoin sanoi hän kuitenkin heikolla, läähättävällä äänellä:

"Miksi sinä suutut? Jos hän ei tule, niin on se siitä syystä, että jotakin on tapahtunut. Mitä hän muuten voisi tehdä minulle! Tässä täytyy vaan odottaa."

Mutta nyt sai hän niin ankaran kohtauksen, että koko hänen ruumiinsa vapisi ja vääristyi, ja sydäntäsärkevä valitushuuto pääsi hänen huuliltaan. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

"Oi, rakkaani, rakkaani", sanoi Mathieu ja purskahti itkuun myöskin hän, "onko se mahdollista, että sinä kärsit noin hirveästi! Minä kun toivoin, että kaikki kävisi helposti! Viime kerralla ei sinulla ollut noin vaikeita tuskia."

Marianne tyyntyi ja hymyili taas.

"Viime kerralla luulin minä repeytyväni palasiksi, sinä et sitä muista. Mutta älä ole levoton, sinähän tiedät, että minä alistun ilolla kaikkeen. Istu tähän viereeni äläkä puhu enään mitään. Pieninkin ääni pahentaa minun kipujani."

Mathieu lankesi polvilleen, tarttui Mariannen käteen, joka oli vuoteen laidalla, ja painoi poskeaan sitä vastaan, aivankuin hän olisi kosketuksen kautta tahtonut tulla yhdeksi Mariannen kanssa ja jakaa hänen kärsimyksensä. Eräs muisto sukelsi äkkiä esiin, Morange oli tehnyt samoin, hän oli pannut polttavan poskensa kuolleen Valérien jääkylmää kättä vasten. Mutta kaikki tuon onnettoman miehen kuumeinen palo ei saanut marmorikättä lämpenemään, jotavastoin Mathieu tunsi, että hän tämän kosketuksen kautta otti tuskan kanssa taistelevalta vaimoltaan pienen osan hänen kärsimyksiään. Hän kärsi yhdessä vaimonsa kanssa, hän kuuli pienimmänkin kivun aallon, joka vyöryi hänen jäsenissään, hän lievitti tuota ankaraa työtä, elämän luomista. Ne hellät huolet, joilla hän oli vaalinut vaimoaan raskauden aikana ja palvellut häntä kuin aina saapuvilla oleva palvelija, hänen intonsa säästää vaimoaan pienimmältäkin murheelta, lahjoittaa hänelle iloa alkavaksi päiväksi ja toivoa tulevaksi, olivat hänen silmissään liian pieni osa siinä välttämättömässä työssä, jota vaadittiin heidän yhteisen tarkoitusperänsä toteuttamiseksi, uuden olennon luomiseksi. Kun on isä ja kunniantuntoa rinnassa, kun tahtoo, että lapsi on oleva terve ja voimakas, silloin pitää rakastaa raskaana olevaa äitiä niinkuin on rakastanut lempivää vaimoa silloin kuin uusi elämänkipinä sytytettiin pyhällä hehkulla, äärettömällä intohimolla, joka sulattaa molemmat aviopuolisot yhdeksi. Ja Mathieun suurin huoli oli nyt, kun hän näki vaimonsa kärsivän, se, että hän olisi tahtonut olla hänelle lohdutuksena ja tukena, ottaa häneltä puolet kärsimyksistä, niinkuin hän oli jakanut hänen kanssaan onnenkin.

Mathieulle tuli nyt pitkä ja tuskallinen odotuksen aika. Minuutit kuluivat, sitten tunti, kaksi tuntia. Vielä ei näkynyt tohtori Boutania. Palvelustyttö, joka lähetettiin Séguinille tuli takaisin sellaisilla terveisillä, että tohtori tulee pian perässä. He odottivat yhä. Marianne oli pakoittanut Mathieun istumaan, mutta salli hänen yhä pitää kättään. Molemmat olivat vaiti, kalpeina samasta tuskasta, vaihtoivat ainoastaan silloin tällöin pari hellän levottomuuden sanaa.

Soitettiin ja Mathieu hyökkäsi alas. Kun hän näki tohtori Boutanin portaitten alapäässä, huudahti hän:

"Ah, tohtori, tohtori...!"

"Älkää nuhdelko minua, rakas ystäväni. Te ette voi aavistaakaan, mitä levottomuutta minun on täytynyt kärsiä. Se pieni rouvaparka on ollut pari kertaa kuolemaisillaan minun käsiini. Vihdoinkin päättyi synnytys; silloin oli hän vähällä saada suonenvedon. Se oli juuri sitä, jota minä jo alussa olin pelännyt. Mutta, Jumalan kiitos, nyt minä luulen, että hänellä ei ole enään hätää."

Hän riisui hattunsa ja päällystakkinsa ruokasaliin.

"Ja miten voi naisella muuten ollakaan muu kuin vaikea synnytys, kun hän vielä seitsemäntenä kuukautena nyörittää itseään niin, että on vähällä tukehtua, ottaa osaa seuraelämään, käy teaattereissa, syö ja juo mitä tahansa noudattamatta vähääkään varovaisuutta! Sen lisäksi on hän arveluttavan hermostunut, ja hänellä on paljon perhesuruja. Vähemmästäkin voisi kuolla. Mutta kaikki tämä ei teitä huvita. Puhukaamme nyt teidän asioistanne."

Kun hän tuli makuuhuoneesen, otti Marianne hänet vastaan samalla nuhteella:

"Ah, tohtori, tohtori...!"

"Tässä minä olen, rakas rouvani. Minä vakuutan, ett'en voinut tulla aikaisemmin. Muuten minä tunnustan, ett'en minä ollenkaan ollut levoton teidän tähtenne, sillä minä tiedän, että te olette vahva ja voimakas."

"Mutta minulla on hirmuiset tuskat."

"Sitä parempi, niin pitää ollakin. Sitä nopeammin niistä myös tulee loppu."

Boutan laski leikkiä ja sanoi, että Mariannen pitäisi jo pian tottua tuollaisiin pahoinvointeihin. Neljän, viiden tunnin tuskat, mitä se merkitsi, kun kaikki kuitenkin käy hyvin eikä ole syytä pienimpäänkään levottomuuteen?

Kun hän oli ottanut suuren, valkean esiliinan eteensä ja oli tarkasti tutkinut potilasta, huudahti hän ihmettelevällä äänellä:

"Tämä on omituista, minä en ole koskaan nähnyt näin lupaavaa tapausta. Tunnissa on piltti syntynyt. Sitä voi sanoa hyväksi työksi!"

Sairaanhoitajan avulla pani hän nopeasti kaikki järjestykseen, liinavaatteet ja muut. Jokaiseen Mariannen valitukseen vastasi hän rohkaisevilla sanoilla ja kehoitti häntä itse avittamaan, jotta työ joutuisi. Kun Marianne eräänä levollisena hetkenä kysyi, miten rouva Séguinin laita oli, vastasi Boutan ainoastaan, että hän on saanut tytön, miehensä suureksi harmiksi. Ja kun hän kysyi Mathieultä hänen käyntiään Morangen luona, sai hän sen vastauksen, että Valérie on hyvin sairas. Minkätähden olisivat he vaikeuttaneet hänen taisteluaan kertomalla surullisia juttuja? Nyt alkoi viimeinen ponnistus, joka pusersi Mariannesta pitkiä, sydäntäsärkeviä huutoja tasaisilla väliajoilla. Hän heitti päänsä taaksepäin, sulki silmänsä, ja pahasti vääristyi koko hänen ruumiinsa. Mathieu oli ihan mieletönnä eikä voinut olla alallaan. Tämä ainainen valitus vihloi hänen omaa sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hänen omat jäsenensä olisi revitty kappaleiksi. Hän kumartui sairaan puoleen, jonka suljetuista silmistä kyyneleet virtasivat, ja hän suuteli noita itkeviä silmäparkoja, hän joi noita kyyneleitä.

"Teidän pitäisi mennä tiehenne, ystäväni", sanoi tohtori vihdoin, "te häiritsette minun työtäni."

Palvelustyttö tuli ylös ja sanoi, että herra Beauchêne oli tuolla alhaalla ja kysyi, mitenkä täällä jaksetaan. Mathieu, joka tunsi olevansa vähällä purskahtaa itkuun, meni hetkeksi alas.

"No, ystäväni, pitkällekö te olette tullut? Constance pyysi minun tulemaan tänne kuulemaan sitä. Onko kaikki jo ohitse?"

"Ei, ei vielä", vastasi murtunut miesparka.

Toinen nauroi iloissaan siitä, että hän pääsi sellaisista kiusallisista mielenliikutuksista. Hän ei ollut sammuttanut sikaariaan, ja hän näytti yhtä tyytyväiseltä ja elonhaluiselta kuin tavallista.

"Ja sitten tahdon minä sanoa, että teidän lapsillanne ei ole ikävä. Ne vekkulit ovat syöneet kuin sudet, ja nyt he hyppivät ja meluavat ... minä en ymmärrä, miten te voitte elää sellaisessa melussa. Me olemme myös lähettäneet noutamaan kotiimme molemmat pienet Séguinit, mutta he ovat vähän hiljaisempia, he pelkäävät likaavansa itsensä. Niitä on siis seitsemän oman poikamme ja Reinen kanssa, joka jo on iso nainen. Ja se on liian paljon sellaisille ihmisille, jotka itsepintaisesti tyytyvät vaan yhteen."

Tämä leikinlasku sai hänen iloisuutensa kaksinkertaiseksi. Mutta Reinen nimi sai pöyristyksen kulkemaan Mathieun ruumiin läpitse. Hän oli näkevinään Valérien makaavan kuolleena tuolla kaukana likaisella lavitsalla, ja murtuneen Morangen istuvan hänen vieressään vartioitsemassa.

"Leikkiikö Reinekin?" kysyi hän.

"Leikkii kuin pieni hupsu. Hän leikkii mammaa toisten kanssa. Mutta hän ei tahdo kuin yhden babyn. Ne viisi muuta ovat palvelijoita. Mikä ihastuttava pikku rouva hänestä tulee kolmen neljän vuoden perästä!"

Hän vaikeni, huohotti ja lakkasi hetkeksi nauramasta.

"Onnettomuudeksi meidän pikku Maurice tuli taas jaloistaan heikoksi aamulla. Hän kasvaa liian nopeasti, se poika. Äidin täytyi panna hänet maata leposohvalle noitten kuuden keskeen, ja voinette arvata, että hän tuntee itsensä hieman alakuloiseksi siitä, ett'ei hän voi hyppiä ja nauraa niinkuin ne muut. Pikku piltti parka!"

Hän katsoi poispäin, ja hetkiseksi peitti pilvi hänen kasvonsa. Hän tunsi ehkä saman salaperäisen, jääkylmän tuulahduksen, joka oli saanut Constancen kauhistumaan eräänä iltana, kun hän näki poikansa pyörtyvän. Mutta pian poistui pilvi, ja näytti siltä kuin hän tietämättään olisi tehnyt vertauksen, sillä hän kysyi iloisesti:

"A propos, se kaunis vaaleanverinen, eikö hän ole vielä valmis?"

Mathieu kummastui, mutta ymmärsi vihdoin, että hän kysyi, eikö Norine jo ole synnyttänyt lastaan.

"Ei vielä, siihen on vielä kuukausi, niinkuin tiedätte."

"Minäkö! Minä en tiedä mitään ja minun kysymykseni oli itse asiassa tyhmä, sillä minä en tahdokaan mitään tietää. Kun te olette maksanut kaikki, niin saatte sanoa hänelle vielä kerran, että minä en tahdo tietää sen enempää hänestä enkä lapsesta."

Nyt kuului sairaanhoitajattaren ääni ylhäältä portailta.

"Herra! Herra! Tulkaa heti!"

Beauchênekin kiirehti häntä.

"Menkää, menkää, ystäväni. Minä odotan hieman saadakseni tietää, saanko mies- vai naissukulaisen."

Kun Mathieu tuli huoneesen, häikäsi hänen silmiään. Ikkunasta, jonka verhot oli vedetty syrjään, virtasi sisään säkenöitsevä päivänpaiste. Ja hän näki tohtorin valkeassa esiliinassaan auttavan lasta yli kynnyksen. Ja hän kuuli Mariannen, rakastetun, lemmityn Mariannensa huudahtavan äitien viimeisen huudon, joka vapisi ilosta, tuskasta ja toivosta, ja melkein samassa silmänräpäyksessä vastasi siihen äsken syntyneen vieno tervehdys päivän valolle. Se oli tehty, taaskin uusi olento jatkoi olentojen ketjua sädehtivässä auringon valossa.

"Se on poika", sanoi tohtori.

Mathieu kumartui jo Mariannen puoleen, ja äärettömän suuren hellyyden ja kiitollisuuden purkauksessa suuteli hän vaimonsa kauniita, vielä kyyneleisiä silmiä. Mutta nyt hymyili Marianne kyyneleittensä lävitse.

"Ah, minun rakas, rakas vaimoni, miten sinä olet ollut kiltti ja urhea, ja miten minä sinua rakastankin!"

"Niin, niin, minä olen niin onnellinen, ja nyt rakastan minä sinua vielä enemmän kaiken sen rakkauden tähden, jota sinä olet minulle niin ylenpaltisesti osoittanut."

Tohtori Boutan kielsi Mariannen puhumasta ainoatakaan sanaa enää. Hän oli aivan ihastunut tuohon kauniisen lapseen, mutta kun vanhemmat pitävät toisistaan eivätkä käytä minkäänlaisia temppuja luontoa pettääkseen ja elävät terveellisesti ja järjellisesti, välittämättä maailman tyhmistä tavoista, niin silloinhan heidän täytyy saada kaikkein komeimmat lapset, lausuili hän.

Mathieu hyökkäsi portaille ja huusi:

"Se on poika!"

"Bravo", vastasi Beauchênen ivallinen ääni alhaalta, "nyt teillä on neljä, tyttöä lukuun ottamatta. Minä toivotan onnea! Ja nyt minä menen heti kotiin kertomaan tätä Constancelle."

Oi, tuo taistelun ja voiton huone, jonne Mathieu nyt taas meni, se sädehti kuin sädekehässä! Marianne vapisi vielä kestetyn kärsimyksensä tähden, mutta mikä pyhä kärsimys, ja mikä ääretön tulevaisuuden toivo täytti hänen nyt, suloinen, kaunis ilo siitä, että hän on antanut hengen uudelle olennolle! Mitä sillä on väliä, vaikka kuolema tekikin välttämätöntä työtään, mitä sillä oli väliä, että huonosti kylvetyn ja huonosti viljellyn pellon vilja harveni siitä, että siemenet eivät itäneet? Sato tulisi kuitenkin yhä rikkaammaksi, ja kiitos siitä rakastavain jumalalliselle tuhlaamiselle, rakastavaisten, joita maailmaa luova rakkaus kiihoitti. Ja korvaus tuli aina pian, elämä puhkesi liekkiin kaikkialla kuin tulipalo, kuohui toisaalla, kun viikate toisaalla niitti, ja nyt vietti se tässä huoneessa voitonjuhlaansa, aivankuin korvatakseen muut rikokselliset ja salaiset raskaudet, muut hirveät ja häpeälliset synnytykset. Yksi ainoa olento, joka syntyi, tuo heikkoääninen, alaston raukka, oli arvaamaton aarre lisääntyneessä elämässä, oli ikuisuuden vakaannuttaja. Ja niinkuin koko lämmin suviyö oli tuoksuineen tulvannut sisään sinä iltana, jolloin hän siitettiin, jotta koko luonto olisi saanut ottaa osaa hedelmöivään syleilyyn, samoin virtasi tänään, synnyinhetkenä, hehkuva aurinko sisään, loi elämää ja lauloi voitonhymnin ikuisesta elämästä ikuisen lemmen kautta.

---